I.

Tänään, jouluaattona alotan kirjoittamaan muutamia lehtisiä elämäntarinastani. Tahdon koota niin monta muistelmaa kuin vaan voin aina lapsuuteni päivistä tähän saakka.

Ensimäinen mitä muistan, on isoäitini mökki, johon oli puoli peninkulmaa vanhempani! kodista. Olin vaan kahden vuoden vanha, kun vanha, herttainen isoäitini otti minut luokseen vähentääkseen äitini huolia, jolla oli kyllin työtä kodissa ja vuotta nuoremman veljeni hoitamisessa. Äitini tiesikin minun saavan paremman hoidon hyvän, luotettavan isoäitini luona, kuin mitä kotona olisin voinut saada.

Isoäitini vähäinen mökki oli valtamaantien varrella ja minulla oli tapana seista alati ikkunan edessä olevalla sohvalla katselemassa ohikulkijoita, jotka minut huomattuaan nyökyttivät ystävällisesti päätään. Vanhemmaksi tultuani kutsui isoäitini minua kauniiksi keijukaiseksi, silloin en niiden sanojen merkitystä vielä ymmärtänyt.

Jonkun matkan päässä mökiltä oli kaunis leikkipaikka, missä leikkitoverieni kanssa, joiden parissa viihdyin erinomaisen hyvin, oleskelimme päivät päästään. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan, enkä tiennyt mitään hauskempaa kuin seurustelun heidän kanssaan. Isoäitini ei tätä kumminkaan suopein silmin katsellut ja kun minä en voinut käsittää, miksi ei minulle tätä viatonta huvia olisi suotu, niin oli siitä seurauksena, ettemme kaikin ajoin pysyneet isoäidin kanssa ystävinä. Kiellot leikkitoverieni luokse pääsystä saattoivat otsani aina pahimmin synkkenemään.

Tultuani seitsemännelle ikävuodelleni täytyi minun palata kotiini alottaakseni koulunkäyntini. En tahtonut oikein viihtyä kotona. Isä oli kovin ankara ja veljeni kiusasi minua yhtä päätä anastaen itselleen parhaimmat leikkikaluni. Lukeminen oli minusta helppoa, mutta koulunkäynti tuntui orjuuttavalta.

Toisinaan pääsin isoäitiä tervehtimään ja ne käynnit olivat mielestäni juhlahetkiä. Isoäitini oli uskovainen ja tahtoi minuakin kasvattaa kurissa ja Herran nuhteessa. Hänet itsensä oli kasvatettu kovalla ankaruudella ja hän tahtoi nähdä rakkaan lapsenlapsensa kasvavan, yhtä hiljaisissa oloissa kuin mihin itsekin oli tottunut. Minä olin monasti itsepäinen, tottelematon ja pahankurinen ja siksi emme aina oikein sopineet yhteen. Olen aina tottunut saamaan tahtoni läpi enkä voi alistua toisten mielen mukaan.

Isoäiti moitti, että olin yhtä itsepäinen kuin isänikin ja olipa hänellä muutakin moittimista, joka kaikki katkeroitti mieltäni niin, että voin puolen päivää olla aivan puhumattomana.

Jos isoäitini olisi koettanut voittaa minut hyvällä, niin olisimme varmaan tulleet paremmiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että hän tarkoitti parastani, mutta olin siksi lapsi, etten sitä silloin ymmärtänyt.

Olin kovin pahoillani kun olin ollut isoäidille tottelematoin, mutta samalla olin siksi ylpeä, etten heti tahtonut näyttää ystävälliseltä, eikä kumpikaan meistä halunnut katkaista äänettömyyttä. Isoäiti ivasi oikullisuuttani ja mieleni kävi siitä yhä katkerammaksi. "Mitenkähän sinulle käynee lapsi maailmassa, kun sinulla on noin vaikea luonne", sanoi hän usein. "Katso kuinka toiset lapset ovat tottelevaisia ja kuinka häijy sinä olet."

Isoäiti ei tullut ajatelleeksi, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen luonto. Minä voin kyllä olla ystävällinen ja hyvä, mutta en kärsinyt uhkauksia enkä lyöntejä, niistä vaan paaduin. (Isoäiti ei kuitenkaan koskaan minua lyönyt.)

Muistan niin hyvin erään kesäpäivän kun isoäiti koetteli saada heiniä kokoon ennenkuin sade kerkesi nousta. Hän pyysi minua auttamaan, mutta minä kieltäydyin, koska hän ei ollut laskenut minua sinä päivänä naapurin lasten luokse leikkimään. Ja minä muistan miten korvissani kaikuivat sanat: "Joka hyvää voi tehdä, eikä sitä tee, se luetaan hänelle synniksi." Sittemmin kerroin sen isoäidillenikin.

Huolimatta kaikesta rakastin häntä. Joskus saattoi hän sanoa toisten läsnä ollessa "Ehkä piankin kuolen ja jätän sinut lapsi, olen jo niin vanha", ja silloin tunsin miten itku kuristi kurkkuani. Mutta olin liiaksi ylpeä näyttääkseni että itkin.

Isoäitini luona olin kuin paratiisissa, ei kukaan voinut minulle häntä korvata. Sisareni kanssa saimme aina jouluna käydä häntä tervehtimässä ja minä ikävöin hartaasti tuota kaivattua aikaa. Silloin oli isoäiti järjestänyt kaikki parhaimpansa mukaan saadakseen kotinsa lapsenlapsistaan tuntumaan kodikkaalta. Voi, miten ihanaa se oli, sielumme sisimmässä tunsimme, että nyt oli joulu.

En koskaan unohda suureen huiviin kääriytynyttä isoäitiäni, kun hän ilmestyi tienkäänteessä meitä vastaanottamaan. Hän oli kävellyt melkein puoli peninkulmaa ja silmät loistavina tervehti hän hellästi meidät tervetulleiksi. En eläissäni unohda isoäidin luona vietettyä joulua.

Ennenkun jätän isoäidin, tahdon vielä sanoa, että suren sitä kun en ollut hänelle hellempi, enkä osoittanut hänelle suurempaa kiitollisuutta, sillä kenties hän nyt olinpaikassaan ajattelee: "Sinä olit kovakorvainen lapsi ja siksi olet saanut niin paljon kärsiä elämässä."

Mutta isoäiti kulta, elä tuomitse minua väärin! Tultuani niin vanhaksi, että aloin käsittää elämää, olen sinua aina rakastanut, vaikka en puheissa enkä töissä sitä ole voinutkaan osoittaa. Ja kuinka usein olen toivonut saavani sinua jotenkin palkita! Mutta tähän saakka ei se ole onnistunut.