JOHDATUS. (continued 3)

— Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta Myllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.

— Mitä asiaa?

— Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen ruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä Lappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että hengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi hän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!

— Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi ratsumiehistä.

— Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta. Olin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu sielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen ruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle kaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä tie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi kaikkivaltias Jumala!

— Kuinka saatoit meitä kavaltaa.

— Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään. Hän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä vahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan kanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.

— Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista kuningastamme? Sinä Juutas!

Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: — Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen, ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.

Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.

Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?

Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: — älkää suuttuko. Se on ollut minulle mahdotonta.

— Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.

— Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?

— Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. — Näetkö tuota; hän etsii sinua. Rakastatko häntä?

Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: — Ettekö tiedä, että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi hän Marttia kohden.

Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän siihen kultasormuksen.

— Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.

— Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.

Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:

— Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.

Maria katseli häntä hämmästyneenä. — Tiedäthän että tulen mukanasi. Tahdon seisoa rinnallasi.

— Et saa tulla. Et saa!

— Sekö sinun lupauksesi olikin?

— Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri kun sitä parhaiten tarvitaan.

Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan intohimoisesti: — Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!

— Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti pilvet ja loi niihin punertavan valon. — Katso Martti! Mitä on tuo kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa, mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.

— Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä, mikä nyt tapahtuu.

— Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?

Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. — Herra varjelkoon sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.

Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois, tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia. Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän sanoen vapisevalla äänellä: — Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.

Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi keskeyttäen päättävästi: — Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?

Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: — Tänään hän on sinun, mutta ei koskaan pappi lue siunausta teille.

— Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?

— Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin katkee teidän välinen side.

— Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti kauhistuneena ja riensi pois.

Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. — Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.

Maria risti kauhistuneena kätensä: — Miksi tulee meidän kärsiä niin äärettömästi?

— Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on käsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja vaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas ohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta järkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan, jonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää alhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen saa?

— Kuka?

— Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: — Herra olen löytänyt sinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita, jotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan eikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin kohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä, mutta musertui pirstaleiksi.

— Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?

— Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita kohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö korkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.

— Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.

— Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että Jumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut. Sentähden et voinut päästä perille.

Heikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: — Voin päästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn jalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja pidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian myöhäistä.

Tasma hymyili surullisesti: — Semmoinen kuin sinä, olin minäkin muinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on joutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme. Puolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja ainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä on erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.

Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: — Olen huutanut Jumalalle läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä ja auttajani on poissa.

— Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut, että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen lähettää perkele. — Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:

— Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka, ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni! Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään, ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra, joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi: — Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.

4.

Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm. Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500 länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja 500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti Brandenburgin komennettavina.

Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään, jossa tiedustelijat liikkuivat.

Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.

Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet yksin.

Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: — Sen pyydän teiltä, lapset, jos hän, tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa…

— Tiedän! katkasi Maria. Attila.

— Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä tänään.

Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun hän katkerasti kysyi: — Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen säälivän?

— Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.

Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää ihmeissään: — Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?

— Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving hiljaa.

— Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta. Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.

Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli ystävällisesti: — Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon muillekin.

Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti, mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: — Kaarlo kuningas tiesi hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.

Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä venäläisleiriin päin. — Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille, viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä. — Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?

Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.

— Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta. Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.

Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: — Taitaa jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät tänne, Maria!

Väri vaihteli Marian kasvoissa: — Niinkö me astumme kuolemaa kohti? kysyi hän kylmällä vakavuudella.

Martti oli vaiti. — Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää, kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.

Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen ja sanoi sitten Marialle:

— Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa sitä?

— Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti. Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.

— En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.

— Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?

— Siitä Jumala varjelkoon!

— On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?

— Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua toisella lailla kuin kivääri kädessä.

Maria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:

— Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka onnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei nouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi onnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta katsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota kuolema ei ole saanut lopettaa.

Kenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli hyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.

— Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun jälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me, jotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä tiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka ei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin ajatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan haudallamme.

Wrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön. Hiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: — Kun itse asetuin riviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä olisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen nyt ymmärtäisi lähteä.

— Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän vastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se nyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin. Rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.

Kenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa. Siinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli venäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.

— Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.

— Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa silmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.

Taistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki sivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä rinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat paremmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat rynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta sörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.

— Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.

— Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia katseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa laukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja vastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta venäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta yhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat päistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi vihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.

Kelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli olevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä. Wrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin täältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota ja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät Karjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta vastustukseksi.

Kornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei kestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka aseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä. Hän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle aikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä tahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli torjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt enään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan, voiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat taalalaiset heidän jälissään.

Maria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat niinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli kuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka pysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen hurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin hänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet käyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset olivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan. Ruotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset joukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat taistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä uskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi laukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman apua.

Wrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän auttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä mielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta elihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla. Kyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin oikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä olevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja sitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä koetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä miehiänsä.

— Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy jokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä edellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra Jumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat sotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.

Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.

Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin. Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg. Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: — Herra kenraali, määrätkää meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla äänellä vastasi Wrangel: — Jos voit, poikani, mitään saada aikaan puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa, mutta kenraali Keith vastasi: — Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.

Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta. Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele! lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.

Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista. Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman kamalilla äänillään.

Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät, akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi, varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea. Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria riensi soturia hillitsemään.

— Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa. Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. — Seis, Venäjän hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.

Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat sytyttäneet Lappeenrannan.

IV Luku.

Taistelun jälkeen.

Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei, niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin. Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen, joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa, mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin. Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani. Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka ilmaisi, että sairas heräsi.

— Seisahda, pyysi majurinrouva.

Ulla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä kevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja auringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän katseen!

— Vilho, tunnetko minua.

— Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos Jumalalle, että näen sinut. — Raukealla liikkeellä ojensi hän vaimolleen kätensä.

— Katsos, tuossa on Ulla.

— Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään uskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?

Majurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään turvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas silmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö joutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.

— Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?

— On.

Sairas käänsi tuskallisesti päänsä. — Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?

— Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.

— Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?

— Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.

Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. — Aja auringonpuolella, pyysi hän täristen.

Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?

Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. — Ei tässä viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.

— Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen häiritsee häntä.

Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: — En nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset ilmeisinä kavaltajina?

— Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.

Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa, hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta. Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi vihdoin haluttua lepoa.

* * * * *

Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin. Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen. Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen, mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla, valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.

Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut. Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella? Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.

— Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin enään nousevan, mutta nyt on toivoa.

— Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.

— Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.

— Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta majuri — hän saa kovat kokea.

Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä, ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan rouvan.

— Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.

— En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.

Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat ensiksi Ullaa.

— Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa suustaan.

— Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.

— Elän!

— Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai monikaan hengissä päässyt.

Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.

— Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.

— Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.

Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

— Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle terveiset. Täytin mitä lupasin.

Nytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen silmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman ääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen epäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.

— Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut taistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi minut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen jälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. — Hänen silmiensä hohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla äänellä: näen Jumalan kirkkauden.

Majurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja, oli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä heidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi ilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan. Olihan monta sairasta ilman hoitoa.

Syvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen katsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa Marttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja ylenkatseellisesti: — Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja riensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat jo ulkona.

Tapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi nähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt hänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri herää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos kasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän tuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä ajatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen toisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä niinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä oli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä oli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko vielä olisi korjattavissa!

Martti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien tapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien joukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa päätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten hänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä taistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: »Ammu». Kolme laukausta olivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat olivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä tekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista! Kyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä heitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet kunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.

Tapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut istualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti riensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret taipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli loppunut.

Tuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin laskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi katseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei Martti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä muistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa joukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan muilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? — Mutta keneen vihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys, oli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän. Hän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi häntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui muutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä. Sitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: — Tapani on kuollut!

— Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.

— Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi tuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa vuoteen olkiin.

— Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?

— En ikinä enään niin tee!

— Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.

Martti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.

— Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta mitä Maria tekee, sitä en tiedä.

Martti kohotti silmänsä: — Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä teen kaikki jälleen hyväksi.

— Suokoon Jumala että sen voisit.

Hetkisen äänettömyys seurasi.

— Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.

Martti nousi. — Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.

Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin, mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.

Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.

— Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?

— En.

Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi kätkettynä kun isä astui sisään.

Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.

— Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen ääreen.

Sprengtport synkistyi. — Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?

— Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle. Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.

— Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. — Kuka olisi voinut semmoista ajatella?

— Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.

— Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.

— Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu. En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.

— Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui vihdoin: — nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon, että Jumala on hänelle armoinen.

— Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella odotti vastaista kohtausta.

Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta lujassa ryhdissä.

— Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.

— Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.

— Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?

— En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää, niinkuin tekivätkin.

— Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.

— Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti ankarasti:

— Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää kaikesta.

Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi hiljaisesti: — Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että Wrangel oli meidän puolellamme.

— No, kenenkä sitten puolella?

— Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset rykmentit viholliselle.

— Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä riivaa!

— Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta —

— Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.

— Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa. Olisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin kaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!

— Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että oma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan voinut luulla teitä pelkureiksi.

— Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet että herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin että kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.

— Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.

— Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia lähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei sentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?

— Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies vieläkin urhoollisemmin puolustaisi.

— Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja että kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa perästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei pääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.

— Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme miehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan ja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata rauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä ja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä, on kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä silmiin?

— Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän omaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä ole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja aijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme niinkuin härkiä.

— Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät pakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun hävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.

Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti: — Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.

— Mitä siis aijot tehdä?

— Lähden, enkä ikinä palaa.

— Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä. Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.

Martti loi katseensa alas. — Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.

— Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin luvata, vai kuinka?

— Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua kirota.

— Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.

Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: — Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää, kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.

— Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: — Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.

— Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin, vaikkapa vastoin tahtoansakin.

— Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte liittonne?

— Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa, mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa oli.

Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään, että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi, ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.

* * * * *

Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan. Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli kaikkeen syyllinen.

Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli, ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?

Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja ratsastajia. Keitä he lienevät?

Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut tietää kuka hän oli.

Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.

Näiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten upseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti Lagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta, rientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon. Hän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä jotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock tahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun Lagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet etelään.

Olisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän ymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat ja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän talonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut väärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin korvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin äkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten rattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä huudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä kuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja käski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi kenraali äkäisesti: — Suu puhtaaksi!

— Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.

— Entä Wrangel?

— Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.

— Ja muut upseerit?

— Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm, Brandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei tiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei merkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita korkeita herroja.

Piirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen perästä kysyi hän taas:

— Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?

— On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.

— Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?

— Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet. Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään, seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.

— Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli hän, miekka vasemmassa kädessä.

— Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.

— Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving. Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.

— Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.

Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään, mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he saattoivat luottaa.

* * * * *

Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista, Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.

Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki! Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.

Hän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo. Siihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä pimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli asumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki hiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat pilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun, joka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. — Kaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin Marttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti kotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina kuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä kadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus yksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat ylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat joutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa kärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon jälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu suuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan surkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen pitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen perästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon tervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti suorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen tulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa, joka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä katse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa heistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen oma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja unohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä oli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien puolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria tehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle onnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat heidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi. Synkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan kuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli nuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo rehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli seisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa, Pälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen taistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi sumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli täällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan puhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt heidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä mestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta kauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille. Vakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia ylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten luonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja Lappeenrantaan.

Epävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän päätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja Löfving astui sisään.

— Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta, antaaksensa tilaa ilmoitetulle.

Sprengtport vavahti: — olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.

Viittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja ojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja jäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä elpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja hän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän kiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen rintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki kysymyksessä.

— Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!

Tämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille, mutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi Sprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä, mutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin askelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä, ja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:

— Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä väkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin silmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen kokonaan voimattomana.

Vasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli. Semmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali hämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi tyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: — Ymmärrän, sinä uskot samaa kuin muut, mutta minä olen syytön.

— Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!

— Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.

— Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.

Buddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: — Kuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin? kysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei tottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään seurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos ei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.

Buddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport vastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta eteensä. — Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko minua?

— En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.

Hetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän olisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon sydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän uudestaan:

— Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.

Toinen pysyi äänettömänä.

— Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne, jotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä, siitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli kolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja vaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua kavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin pettänyt, se — —

Majuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: — Niin pitkälle en mene, sanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin ryhdyit ylipäällikkyyteen?

Kenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi kuumeentapaisella kiivaudella. — Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut, olisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et olisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin Tukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko kurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä tulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta sen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden, peittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan, jotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.

— Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina. Raporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen ansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona. Siksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut kirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi, onnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin heidän joukkoonsa.

Sprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut myöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin anteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi Lappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.

— Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy olisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää kaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin olisimme suoriutuneet ilman sinua.

— Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että Wrangel — —

— Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen kunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden jätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David Urian?

Tuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti, ettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla oli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska Brandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis lähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä, pyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja Taskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan päin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan mitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa hyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli tarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi Wrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä lähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin tarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi, ettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen sopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.

Majurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen laverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi puhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa Wrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p. toi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli Buddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa pääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä pysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista vaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella. Semmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt? Äärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä huolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä hän vielä saa kaikesta vastata.

— Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä ja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi edennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia tykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen nojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi. Mutta Wrangelin ei ollut syy.

— Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä viimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken varusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan ja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.

— Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö tahdoitkin?

Buddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun ja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja ylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen mies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi inhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi. Sprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee tätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin katkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: — Pysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut mukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston jälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.

— Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport kiihtyneenä.

Mutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: — Olkoonpa, että Wrangel salli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade olisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman taipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön jälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni ottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on sotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka olisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi sittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli ainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis kolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme hevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa sotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.

Tuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut poistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät ummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat vihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan liikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki selitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella ärtyisyydellä puhumaan:

— No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi nälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt sinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut kirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?

— Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.

— Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä osaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio kohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja meidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.

— En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja yksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin kolme kirjettä ja antoi ne majurille. — Näethän että ne ovat Gothardilta.

Sprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea Buddenbrock-suvun vaakuna. — No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen takaisin.

— Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?

— Tiedän kyllä.

— Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia, mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui, mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.

Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu. Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.

Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.

Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä, ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että paras oli erota.

Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä. Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa. Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: — Tännepäin! Näin hänen käyvän tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!

Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin puoleen: — Tarkoittaako tuo minua?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki, ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen, jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.

Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.

— Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.

— Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se Wrangelin kavalsi.

Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.

Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet, mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä ja sanoi uhaten: — Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?

— Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.

— Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?

Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: — Jos kavaltajat olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.

— Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin! Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet ja viskasi ne pois. — Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.

Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä, Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät, vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti, että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän kääntyi pois huoahtaen: — Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!

— Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö kukaan teistä pitää minua kavaltajana?

— Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me puhuimme, vakuuttivat useat.

Majuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. — Parooni Buddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me puhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän kavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin, ettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen tähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa penikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on syytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan langettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan nuoriso on rikkonut.

Talonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi vielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt ihan likelle ja kysyi tuimasti: — Mitä tämä merkitsee?

Sprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi kääntyneenä talonpoikiin:

— Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän älyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin pakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme uhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon. Lähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille, että saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä, tuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!

Talonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi kaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut reilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus oli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja tarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi kantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat, mutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja. Buddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui Löfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: — On saatu tietoja rykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.

Tämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään Savonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui lähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos tarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon noustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.

Leiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja väestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin olisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit jätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat kaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät heille viimeisen surullisen palveluksen.

V Luku.

Vangit.

Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle, aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas, seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa, kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen. Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin. Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään ihmisen tarpeessa.

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa. Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan, vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla. Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä, mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään, ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat, jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat, virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin. Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä, lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

— Missä ruhtinas Mirovitsh on?

— Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

— Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: — Tunnetteko minua?

— Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

— Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan tehdäksenne hyvää!

— Sitä en tiedä.

— Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

— Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja levitetyn sotamiesvaipan alta.

— Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

— Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

— Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen viereensä ja jatkoi: — Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot kuin täällä.

— Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua kukaan kaipaa.

— Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: — Viipurin linnanpäällikkö on käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy. Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: — Niin ollen en tarvitse lähteä yksin. Sitä rukoilen teiltä.

— Pyytäkää mitä tahdotte!

— Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat. Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721 siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen, ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard Buddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta. Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista. Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa, huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä, mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi. Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet. Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt. Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi, surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen, että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan, pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa avuttomana, neuvotonna.

— Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna. Neiti kai ottaa vastaan?

— En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta. Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten, sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi hän kättä sanoen: — Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi Buddenbrock:

— Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

— Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

— Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

— Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä, on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: — Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet, mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä. Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä. Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet vuodet.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä, mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä. Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut, että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan, kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

— No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. — Älkää uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset kammoksivat sotaa, mutta —, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. — Jos olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

— Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka toisilla sanoilla.

— Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. — Luontevasti ja sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

* * * * *

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade. Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen, ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

— Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

Maria. Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos! — Hän ojensi hänelle kätensä.

Attila. Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen: Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt. Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen, vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu, saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa, päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin, tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut tavata Marian isä.

— Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin. Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti Bousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

— Isäni on majuri, keskeytti Maria.

— Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut, pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa. Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi, sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen saakka.

Maria. Missä silloin elitte?

Attila. Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni, että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut. Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin minulle nimeksi Attila.

Maria. Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

Attila. Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni, ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

Maria. Te puhutte vielä suomea hyvin.

Attila. Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle. Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä, muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

Attila. Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

Maria. Olette kuvannut sitä rakkaudella.

Attila. Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

Maria. Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

Attila. Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa, hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

Maria. Ja semmoista muistatte vielä?

Attila. Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä, näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja ja puuristejä.

Attila. Tunnetteko tätä paikkaa.

Maria. Sehän on — oi Jumala! — Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: — Entä tämä talo.

Maria. Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat varisseet kun olitte siellä.

Attila. Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran. Muistatteko sitä?

Maria. Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet. Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: — Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä ystävänä — eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

— Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat, mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja, joita ne kuvaavat.

Maria. Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä sitä mitä pidätte rakkaana.

Attila. Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa, ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

Maria. Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. — Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. — Valitkaa itse. — Attila tarttui lähimmäiseen. — Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

— Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! — Hän katsahti kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

— Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi nöyrästi: — Herra tarkoittaa kai jotakin näillä suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä ei ole. — Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: — Te maalaatte niin kauniisti. Missä olette oppinut?

— Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.