JOHDATUS. (continued 2)

— Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut ruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.

— Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock ovat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat meidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen tyhmyydestä.

Onneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden kansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä pikaisesti laski ne pöydälle. — Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian Ruotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä pelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan. Miekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin? sanoi Buddenbrock nuorille.

— Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan, vakuutti Ring ylpeästi.

— Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.

Sprengtport huokasi. — Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä annetaan.

Mutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet, kuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut Lappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja paljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti hän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.

Puoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät häntä hakemaan.

Kun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: — Ei ole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä tavalla.

Suuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. — Vielä sana, ja minä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette kykenemättömät pysymään virassanne.

Wrangel tarkasti häntä ylevästi. — Yksi valhe lisää Hattujen raporteissa.

Buddenbrock punastui: — Koska olen valehdellut?

— Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä puolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät nälkää.

— Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.

— Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei sotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat pyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi Sprengtportin puoleen: — Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään ulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään nostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä siitä mitä olisi pitänyt tehdä.

Sprengtport. — Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki on oivallisessa kunnossa.

Buddenbrock. — Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita kuitenkaan ei voida muuttaa?

Sprengtport. — Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää Suomi oman onnensa nojaan.

Siihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi vihdoin Buddenbrock leppeästi: — Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi ruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.

Wrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. — Olet näemmä unhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.

— Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.

— Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.

Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: — Minä en ole syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.

— Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.

Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä, mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. — Tuossa on ämmä, sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.

Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea, hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet. Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: — Kerropa mitä minulle tähän saakka on tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.

Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.

— Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet ovat takananne, sanoi hän.

— Ehkä vielä suurempia edessäni.

— Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.

— Se varmaankin on poikani.

— Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja —

— Ja mitä?

Tasma päästi hänen kätensä. — En tiedä.

— Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.

— Ei se ole hyvää.

— Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.

— Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja tukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.

— Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha, Sprengtport.

Mutta Tasma ei tarttunut siihen. — Kiitos, teidän armonne, minä en koskaan ota maksua.

— Miksi et, olethan köyhä.

Mutta Tasma hymyili surullisesti. — Jumala soi minulle ennustuslahjan sairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja varoittaakseni. Sentähden en ota maksua.

— No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta kuolemastanne? kysyi Buddenbrock.

— Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.

Mutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi lyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan kujalla naisväen ympäröimänä. — Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt joudun?

— No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi aivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. — Mikäs on? Sotako on julistettu?

— Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun miehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja Hiitolan ja Tellan.

— Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.

— Kyllä on, nyyhkytti paimen.

— Kuka otti?

— Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.

Sehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä ollut, niin otettiin mistä saatiin.

— Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.

— Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.

— Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä suomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa maahan.

Samassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli rummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen, että kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan Venäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin valtakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee Lappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.

Väki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi sukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä sota on.

— Voi meitä, kuului kaikkialta. — Voi meitä!

Wrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota melua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: — Kamalaa on kuulla väen kauhistusta.

Buddenbrock kohautti olkapäitään: — Heidän täytyy alistua ja tukea meitä.

— Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.

— Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.

Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä, mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: — Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.

— Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.

Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä Tasma.

— Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien omaansa.

— Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo kolmatta päivää.

Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:

— Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!

Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko rohkaisi mieltänsä. — Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.

— Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua. Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen, kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat kuolemata kohti.

Käsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi siinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta paikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: — Se tietää maailman loppua!

— Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa. Katso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!

II Luku.

Marttilan leirissä.

1.

Lappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee ja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan Turkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen ulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut armeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko seutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli sekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja ruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen kauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja hongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä, ilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa, ja aurinko kallistui iltapuoleen.

Leirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden edessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista oli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa täällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä uusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova iskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta, kun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää ja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin maailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi nuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri rykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja hänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies Kornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel 19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle taistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä vankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli sotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.

Nyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain varjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä Kolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa Kornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he olivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen oli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku, valkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului Karjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi laulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada lapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport pojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää laululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä oli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat paenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa kuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn nojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika, samoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he itse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla. Sanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten muut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen lävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin muiden ounaansarvi.

Perintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka niitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä Husulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu käydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja muistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen kertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun lemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin aatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja sankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin nimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa se vielä tänään säteilee.

Mutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu niille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin, pyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa pelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä ja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten myönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten kuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua rakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät sota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.

— Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme: »Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa, ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» — Niin suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?

Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu. Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen. Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:

Voi Suomenmaata suurta Kuka olis uskonut, Monta tuhatta vanhaa, nuorta On miekalla hakattu.

Voi Pälkänehen sota, Kuin oli Suomen maal' Siell vuoti monda verta, Tsaari pääsi vallan pääl.

Voi sinuas Kyrönpeldo, Näit mond' on ennen ol, Ennen olit eloo täynäns, Nyt kuolleita kuopattu.

Voi kuing monda vaimo on jäänyt leskeksi, Vihollinen wielä vaino Jättä mond orvoksi.[1]

[1] Kts. Hengellisiä lauluja.

Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää. Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet haavat auki.

Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan. Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?

— Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä puhutaan, niin hullusti vaan käy.

Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin on Suomi hukassa.

— Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän kirjan.

— Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.

— Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä. Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?

— Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.

Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.

— Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan, ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt, mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi, mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.

— Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?

Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: — Se pelastus ei ollut ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani, ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä, paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.

— Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.

— Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän tietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja ruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.

Ihmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä ihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.

— Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra pelastaa, kun hän tahtoo.

Kertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen vakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen kertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes vihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.

— En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on sille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen aikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se merkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua pitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja minulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani, olisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia aikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön Jumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi laulamaan:

Voi, Herra Jumala armosi suo, Vie meitä pois pahan vallasta, Sinulle jokainen tuskansa tuo, Sinun on valta ja kunnia.

2.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä, joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä kulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen takkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat, että hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä laatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni laulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken saapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti vastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista lujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle kuullaksensa mitä oli tekeillä.

— Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja kurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää minut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä mies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.

— Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä, vetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.

— Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?

— Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi patruunataskusta nuoran. — Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat sitte vastata herrain edessä.

Vanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja pontevasti: — Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten mutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.

— Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.

Mutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: — Armolliset herrat, päästäkää minut menemään.

— Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska olet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen työnsi hän ukkoa selästä.

Mutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan vimmassa: — Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On aikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on Lascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.

— Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan pääkortteerista.

Vanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. — Ha, ha, ha! Niitä saatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät Myllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä miehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi perikatoanne katsomaan.

Ympärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi: — Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa perkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.

— Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras, singahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa ja valetukkansa.

— Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.

— Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.

— Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?

— Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että tunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten: 12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten vei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy ylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen auringonlaskua ovat Lappeenrannassa.

— Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala auttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.

— Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn edellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on karski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta harrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.

Kuulijat nauroivat.

— Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä hänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset uupuivat.

— Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa päällystölle.

— Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut raporttini?

— Mitä Wrangel sanoi?

— Mitäkö sanoi? Hm. — Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen, mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.

Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.

— Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.

— Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä, eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.

— Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.

Löfving naurahti. — Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista. Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi, ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu miksikään.

— Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa, jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi miekan-iskutta.

Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: — Voi häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.

— Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta mies se, joka parhaiten uskalsi!

Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:

— Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.

— Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että olen tänään päässyt kapteeniksi.

— Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.

— Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin komennossa niinkuin moni teistä.

Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: — Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.

— Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien jollakin tavoin.

— Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.

Sotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan tänne komppaniian muita miehiä.

Husula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo, joka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin haaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin sydämmellään.

— No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving iloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:

— Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla mukaan.

Löfvingin silmät laajenivat. — Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä hänestä?

— Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä tiedä?

— Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen minua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?

Husula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:

— Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria tahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.

Löfving polki jalkaa: — Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien miesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.

Husula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja jatkoi innokkaasti: — Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet leiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli vakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.

Löfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: — Voi sitä hiirtä, joka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä, että hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.

Juhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla odottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia kenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri olisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän koskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi tarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi: — Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten ja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin toimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin voimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen tuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä enemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta siipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet nyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin panemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.

Husula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt myöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän vaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.

— Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti velvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä itse.

Mutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan itsekseen: — Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema on kaiken loppu.

Nuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana loi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti virkeästi: — Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät taisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on mukana ollaan voittamattomia!

Löfving taputti nuorukaista olkapäälle. — Poika parka, älä päästä huuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.

— Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.

Nuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa ja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: — Marian kuva sydämmessä kaatuu ilolla nuorenakin.

Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä surullisissa säveleissä.

3.

Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti Löfving sen Kornatukselle: — Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus! Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!

— Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!

Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: — Olemme sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle Kaarlolle ja hänen muistolleen.

— Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta nyt!

Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.

Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: — Nyt juomme nuoruuteni kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon mies.

Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa, jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana, tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.

Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.

— Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan, niin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan punaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.

— Luuletko että he möivät maan?

— En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun jälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme varmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen taistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.

Kolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot olivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.

— Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!

— Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan. Puhutteko leikkiä?

Löfving nauroi: — Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi sitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin jokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette usko.

— Kuinka tulitte hänen luoksensa?

— Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan kuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme laita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on hyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua pahempi.

— Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin luona?

— Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko Suomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti sitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja kaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea ja menestystä.

Suorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja nuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa tekoa Venäjällä, mutta: — ne sikseen, huusi hän iloisesti. — Galitzin oli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin. Oikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat häntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota vieläkin pikarin hänen muistokseen.

Pikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: — Malja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi voitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!

Kaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua jatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli pelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä huudahtuksia kuului tuon-tuostakin: — kyllä tosiaan oli Löfving ollut Jumalan suojeluksen alla.

Muistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis soitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli tietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan tuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti rykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko toisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien meikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat suomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit, mutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?

Tuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies, silmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?

Riennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus. Soturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.

— Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.

— Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä, jos on saatavissa.

— Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.

— Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.

— Oletko sairas?

— Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme kärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole tervetulleita.

— Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.

— Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että olimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista aikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet, huusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.

— Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille hyvää.

Vanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen sanoessaan: — Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi heittäytyä maahan.

Sotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. — Onpa hän kalju, huusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka valkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa rientäneet halki maan.

Hiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin nähdäksensä vastatullutta.

— Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.

— Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa syleilivät he toisiansa.

— Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. — Mutta eihän Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.

Kornatus kääntyi hänen puoleensa: — Armeijaan tullessani sain ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän ojensi kätensä sotavanhukselle.

— Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä suruisena.

— Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.

— Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.

Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: — Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.

— Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.

— No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.

Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa leiriin.

4.

Äsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines päässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat tavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja perehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja hänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista lähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä kotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin kanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita parast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki saisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut tekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi puheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla esitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat päättäneet vetää miekan tupesta.

Löfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla houkutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka kaukaakin ilosta.

— Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.

— Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet. Hänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä täällä pidetään Buddenbrockista?

— Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu. Hänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee porvarien ruikutusta.

— Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.

Reif yksin pysyi vakavana. — Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen puolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse viedäkseni hänelle rouvan terveiset.

— Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä tietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja että siellä tarvitaan apua.

— Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen sieppaa kymmenen ryssää noin vaan.

— Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin huojuu Lascy kuin ruoko.

— Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. — Niin muserramme. Pietari murtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.

— Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä. Ei vihollinen rohkene.

— Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava rauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.

— Ja Moskova!

— Europa hämmästyy meidän voitoistamme.

— Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja pikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.

Segebaden täytti pikarit uudestaan. — Terveydeksenne, hyvät herrat! Olen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä toki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet luokseni kaikki!

— Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.

— Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.

— Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun, enkä aijo siitä luopua.

Segebaden katseli uhmaavasti kumppania. — En tiedä mikä parempi oikeus sinulla lienee tähän metsästysalaan.

— Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?

— Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!

— Valitse itse!

Segebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja lausui ylevällä tyyneydellä: — Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei koske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä kertaa olen minä se.

— Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä en aijo sietää.

— Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden miekkansa.

— Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.

Hubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. — Valloittakaamme ensin Salmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.

— En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.

— Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka vielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.

— Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet, koki Ring sovitella.

— Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä jatkoi hän: — Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin äänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin Salmen, ja siinä se.

— Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut, mutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin ylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.

— Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.

— Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.

Hubert tarttui toverin käsivarteen. — Hiljaa hiidessä, huudahti hän. Ettekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.

Segebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin, sanoen: — Kätkettykin pysyy muistissa.

— Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään oli pakko pysyä järjessään.

Kun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti tyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: — Herrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.

— Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului innokas vastaus. — Koska paukahtaa?

— Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.

— Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.

— Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.

Segebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein uhmaten: — Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?

— Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.

— Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen puolesta.

— Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis jäniksistä?

Reif ja toisetkin nauraa hohottivat.

— Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan muutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.

Ring riensi hillitsemään toveriansa. — Sanotaan että hirviä tavataan suurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.

— Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän Karjalaan, lisäsi Segebaden.

Wrangel synkistyi: — Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet pitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät parastansa estääksensä meitä.

Nämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja äänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: — Ruotsin voitot eivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi Lewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen etunsa sitä vaatii.

Majuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui hänen harminsa: — Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet, että hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin olisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.

— Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana seisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!

— Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.

— Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti Segebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn häväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen, madelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.

Suuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta näennäisesti tyynenä hän lausui: — Sanotaan kuitenkin että Hattujen miehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen säteilevästä kullasta.

— Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus, että kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia itselleen vallan rauhanpuolueessa.

Sprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla, mutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin mahdollista: — Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän vasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen, Turkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa kanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän kavaluudelleen.

Käin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel seurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:

— Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten puolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.

Ei häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat kavaltajia.

Syrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä ja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet. Selvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin Suomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla mielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat heissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis pois.

Wrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin puhui majuri: — En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden junkkareiden esiintymistä. — Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on sietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin kykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.

Wrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki majurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan kaikua vanhoista.

Mutta Sprengtport ei hellittänyt: — Semmoisista sankareista, jotka taistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia muita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa joutuu.

Majuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät metsänlaidassa. — Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän isänmaastansa oli puhe.

Wrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa siellä suomalaisia sanoi synkästi: — Toivokaamme, etteivät he ymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset puheet olisivat jääneet puhumatta.

Majuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:

— Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.

Tuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa ratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen hevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti hyppäsi maahan.

— Mistä? kysyi äkisti Wrangel.

— Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua. Tiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka tykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle, ja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.

Kuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki ja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: — Kaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.

Wrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.

— Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.

— Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi kuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä, Jumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.

— Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin, joka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: — Ajattele toki, että kaikki on alttiina.

Wrangel mietti hetkisen vaijeten. — Onko pääkortteeriin lähetetty tieto kaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.

— On.

Kuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan aikaan kuin hän lähti matkaan tänne. — Mutta, lisäsi kuriiri, kerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että sanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella Myllykylää.

Wrangelin kasvot seestyivät. — Brandenburg siis toivoo samaa kuin minäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.

— Suokoon Jumala että niin olisi.

— Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä hyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui kenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen kaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian saavani.

Sanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel telttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille, antoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. — Nopeasti, tässä ei riitä ratsastus, täytyy lentää, poika.

Kenraali katseli kelloansa. — Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on runsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja toisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan aikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.

— Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt eikä käske sinuakaan lähtemään.

— No, annan hänelle sitten vielä 10—20 tuntia. Ainakin sunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.

— Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat ehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema riippuvat silmänräpäyksestä.

— Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.

— Joka ehkä saapuu liian myöhään.

— Jumala siitä varjelkoon!

— Sanon vaan — ehkä Lascy on vikkelämpi.

— Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin käy?

— Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen. Jos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.

Se värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin itse sanat.

— Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos Willebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?

— Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella, jonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu tappiolle — ja Lappeenranta — —

Wrangel seisoi miettiväisenä. — Jospa, alkoi hän uudestaan, edes Lappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta maakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin sillä lailla joudutaankaan?

— Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa että kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään, kun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo Lappeenrannan uhraamisesta!

Tuska välähti Wrangelin silmissä. — Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi onnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän kurjuuden. — Mutta käskyttä. — En, en voi lähteä!

— Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen täytyy tottua.

Wrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha luotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti poikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään virkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä kannatti.

Vihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. — Buddenbrock tiesi jo viisi päivää sitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden. Hän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.

— Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme, emme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.

4.

Husula syöksyi heitä vastaan. — Eräs poika on ratsastanut tänne kaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan tällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän ylhäisyydeltänne apua.

— Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua, Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?

— Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran. Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!

Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: — Ole ihminen, Wrangel, sankareita sinulla on tukenasi.

— Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia suuntaavan kulkunsa heitä kohden. — Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne rukoilemaan.

Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.

— Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä, mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.

Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi, jota etsivät.

Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: — Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: — Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.

— Kauvanko siis aijotte odottaa?

— Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa vastausta.

— Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.

— Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.

Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: — Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.

— Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!

Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: — Olkoot teidän sääntönne kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.

Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin, että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi upseerien puolelta eloisa: — Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.

Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän kärsivällisyytensä.

— Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen, tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.

Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: — Kenraali sanoo, ettei hän voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.

Eräs vanha porvari lausui: — Jos parooni olisi ajatellut meidän parastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja tavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän asiata.

— Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä, älkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa meitä.

Wrangel kääntyi pois: — En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä hänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.

Majurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: — Armeija tietää mikä kohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan. Tiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät, eikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.

— Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut vastausta.

— Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva uhmaten, melkein raivostuneena.

Wrangel nosti päänsä ja vastasi: — Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies ei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen sydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle kallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.

Majurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: — Olen urhoollisen miehen tytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi tarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on Jumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä, rakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä taistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi teurastajaksi.

— Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta silloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. — Jos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin heitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta, ajattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki matkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten laita, ja sotamiehiä olemme nyt.

Majurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta kun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: — Katsokaa tätä miestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään kimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä odottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin lapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla nyt on kaikki inhimillinen valta.

Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: — Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota arkuuttanne!

Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä: — auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.

— Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.

— Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.

Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. — No, olkoon, huudahti hän innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta. Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä. Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.

— Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon teitä.

— Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!

Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita, ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: — Buddenbrock, sanoi hän, joutuu kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun iloisena.

— Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.

Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.

Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa, levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.

Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin, ja sinne riensi majurikin.

— Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta. Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja asetti sen taas paikalleen. — Kunpa tietäisin teidän olevan sadan penikulman päässä täältä!

— Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.

— Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy, autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.

— Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.

— Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat turvassa.

Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: — Ensimmäinen vaimosi sai pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää kuinka sinun ja muiden käy.

Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.

— Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa isänmaatansa vastaan.

— Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.

— Joutuaksenne sittekin perikatoon.

Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: — Sinulla on kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni. Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna minulle sen suurempaa arvoa?

— Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.

— Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?

Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän vähän kärsimättömästi: — Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi, ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?

— Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin seuraisin sinua miekka kädessä.

— Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.

Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului torvisignaali. — Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.

Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä. Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa? Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän oli silloin tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria? Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?

Tuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi. Kuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa, mutta hän, Maria, se sittenkin oli.

Kelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui värähtävällä äänellä:

— Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.

— Kelle?

— Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.

— Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.

Nuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei yksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja kyynelsilmin vastasi:

— Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä todistaa.

— Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.

— Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!

— Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan tähden täytyy minun lähteä.

Husula katseli häntä hartaasti silmiin: — Tietänetkö kuinka köyhä ja turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin Jumalassa.

Maria vaan vastasi: — Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen pelastamme!

Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. — No, olkoon tahtosi! Seuraan sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän riensi pois ja katosi.

— Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti, että hänkin aikoo sotaan.

— Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.

Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. — Hevoseni on satuloittu. Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä eukolle. — Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea, että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka kaatuisinkin tänään.

Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset, länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia, kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa, Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»

Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.

III Luku.

Lappeenrannan taistelu.

1.

Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus. Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän, vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.

Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille, joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?

Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.

— Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika lohduttaaksensa muka.

— Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä. Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy minun etsiä häntä kaikkialla.

— Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi poika tunkien joukkoon.

— Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän kutsumattakin tulee.

— Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.

Ne sanat nostivat yleistä kauhua. — Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. — He tulevat! Jo tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse: — Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.

Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin, rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan. Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:

— Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika. Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa Willebrandin huusi hän jo kaukaa: — mitä kuuluu?

— Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.

— Entä Buddenbrock?

— Ei tiedetä!

— Siis ei vähääkään.

— Ei laisinkaan.

Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja, karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.

— Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki hien otsastaan ja vastasi iloisesti:

— Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön, hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi uupumuksesta tietäneetkään.

Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: — kuinkahan tämä kaikki päättyy?

— Kuinka niin?

— En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista ja kullasta.

— Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.

— Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän tietää että vaara on täpärällä.

— Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui paikalle.

— Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista, jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa sälytetyksi.

— Vai niin!

Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään. Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli kiitokseksi hyvästä palveluksesta.

Mutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman, joka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä nojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus herätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään päästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti paikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä lähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan rakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: — Kääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!

— Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti tuskallisesti: — Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.

— Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja ratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: — Pelasta vaimosi ja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje vankiraudoissa!

Kylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli kuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville huhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria lähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän: — Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne hyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää taistelunhalua.

— Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että ihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta sen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.

— Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä avuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa alttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen apuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa sankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?

Tasma risti tuskallisena kätensä: — voi, miksi ei Wrangel usko sanojani, että taistelu nyt on turha!

— Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän sotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman kaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi tänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä uudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan kateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen sananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja ihmisten avusta.

Tasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka säkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: — Jos uskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo sitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.

— Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana. Ei teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö mitään pelastuksen keinoa meille?

— Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei anna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla ja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia kaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen luo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.

— Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla valloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä vähemmin lahjoista.

Mutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: — Tiedän että vihollisten päällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset menemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin miehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada lykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.

— Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.

— Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.

Maria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan vaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.

* * * * *

Sillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa armeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille kykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin väki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään. Valkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat kunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä pattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka ympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin tykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen vallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi sana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: »missä Buddenbrock on», Wrangelin ja kaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin oli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä piti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa jännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.

Tuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri ollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle tuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin ilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas harjulta.

Kaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli täyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon ikäänkuin nojataksensa siihen.

— Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi on.

Martti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: — Onko hän puhunut sinulle?

— Ei ole, mutta tiedän sittenkin.

Martti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan: — Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.

— Mitenkä niin?

— Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?

— Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?

— Sitä joka oli täällä. Ryssää!

— Kyllä; näin hänet.

Ilkeä hymy näkyi Martin huulilla: — Maria näki hänet niinikään.

— Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria siihen voi että hän tuli?

— Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa häntä?

Husulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:

— Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja niin olet jo aikoja sitten tehnyt.

— En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja — silloin — —

Vireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi miekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:

— Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti pysyi tyynenä. — Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten tiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.

— Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa — —

— En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän seurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet hänelle, ja jäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet tuon kauniin orjattaren mukanaan.

Hämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta huudahti vihdoin: — Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria sanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?

— Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli häneen silloin — —

Juhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: — Jos vaan voisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!

— Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta, joka pahemmin uhkaa meitä.

— Mitä muuta?

— Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?

— Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että yhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko, mutta ainakaan minä en tahdo.

Martin kasvot seestyivät: — Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun kovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin olemme kaikki hukassa.

— Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin itsensäkin.

— Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että pääarmeija saapuu tänne?

— Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?

— Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä palkitsevat.

— Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.

— Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta, huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!

— Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi? Rauhoitu toki!

Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja taaksensa katsomatta.

2.

Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.

Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä. Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella, toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä. Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen asti.

Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain. Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa, mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat epätoivoista taistelua.

Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi Löfving hänen edessään.

— Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli ärtynyt.

Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. — Ei vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.

— No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja, tuoheen käärittyjä muikkuja.

Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä muut olleet maistaneet mitään.

— Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan meille sydämmen rinnastaan.

— Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän on? — Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. — Kiristä käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!

— Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli Sprengtportia ihaillen: — Jumalan ihme se on, että vielä elätte.

— Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.

— Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.

— Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.

— Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin Jumala.

— Kuinka niin? mitä tarkoitat?

— Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää meidät loukkoon.

— Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?

— Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.

— Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.

— Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä mieliin. Niin, niin on asianlaita.

— Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?

— En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on ajoissa.

— Totta kai, mutta kuinka?

— Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista, sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa. Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan todistuksia.

Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: — Miks'et ole sanonut sitä ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?

— He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.

— Olet hullu, Löfving!

— Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.

Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: — Entä ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?

— Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille, sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet muurissa.

— Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.

Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein koeteltua soturia: — Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä. Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin eivät ne lurjukset saa ruveta.

— Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko sydän muassa. — Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta. Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.

Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat. Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa kelpo miehiä tulevaisuutta varten.

Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: — Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne. Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös osataksemme kuolla.

— Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: — Emmekö ole yhtä hyvät kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä nuorempi.

— Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos kuolen — ehkä kuolette tekin.

— Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut. Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.

— Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta taholta.

Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.

Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli Tapani.

— Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla. Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!

Kolmhalko vastasi tuimasti: — Jos on tarkoitus, että armeijan tulee tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä, toinen toista.

— Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?

Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: — Syntinen raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.

— Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot, pelkäätkö?

— En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä. Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.

— Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?

Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu, kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:

— Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja varjella sitä.

Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta Maria jatkoi: — Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.

Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:

— Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?

Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana, mutta kukaan ei vastannut.

— Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne, niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs, kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja. Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin vahvistetaan.

Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.

— Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.

— Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla on monta salassa hiipivää vihollista.

— Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä te kai tahdo olla huonoimpia.

Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.

Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: — Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa, mutta juosta kun myrskysää tulee?

Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: — Emme ole juosseet ennenkään.

Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: — Kun vaan kaikki olisi niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin. Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.

— Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on? Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?

— Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.

— Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten. Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?

— Kyllä ymmärretään!

— No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan vahinkoa eikä häpeätä.

— Onhan kunnia parempi kuin häpeä.

Kapteeni seestyi: — Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan menettelen rehellisesti.

Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut vastasi hän: — Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka lieneekään.

— Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan! huusi Löfving julmistuneena. Ellet sinä luota upseereihin, kuka sitten?

Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: — Martti tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.

— Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.

— Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.

Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista, vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.

Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan. Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:

— Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää, lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö niin, pojat?

Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: — Nyt jos koskaan tulee meidän taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.

Vanha sotamies nousi: — Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta kun kuultiin että vihollinen lähestyy.

— Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti. Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään päähän.

— Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.

— Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään olisi estänyt valloittajaa.

Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan odotettuaan vastausta jatkoi hän: — Parooni Buddenbrock on pidättänyt perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi, niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat, riippuu voitostamme tai tappiostamme.

Vanha sotamies nousi vieläkin: — Saattaa olla, mutta minä en usko että voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.

— Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen, ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti, täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka matka on suoritettava, eikä hevonen.

— Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski että hevonen hukassa.

— Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?

Vanha sotamies vastasi vieläkin: — Herra majuri, kunnian tien tunnemme ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut…

— Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes viisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin, jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista. Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi. Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta, mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä, ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin Sprengportiksi.

Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja sanoi: — Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland, joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.

Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa majurille. — Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla, sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla pelastanut kenraali Wittenbergin.

Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin riemuiten.

— Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: — Ette tänä vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään isästänne.

— Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa häntä.

Kornatus teki kunniaa. — Minun isäni isä oli yksi niistä kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa. Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille kuninkaan ketjut.

— Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.

Ei, sitä ei tietänyt kukaan.

— Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin Wittenbergin suomalaiset pojat.

Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa silmässä kimelsi kyynel.

Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea välke. — Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky. Oletteko valmiit, pojat?

Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn. Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli tori tyhjänä.

3.

Naiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan mitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta koneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen sielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut turvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla. Tuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean teon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä noudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta — mistä oli tämä ihmeellinen nainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen, jollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan pelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena korkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän näki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.

Suurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita naisia ja huusi korkealla äänellä: — kuulkaa minua kaikki! Älkää enää ajatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen keinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.

Lähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin tiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt täytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita äkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset kääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin todellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia. Kaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten pihaan päin.

— Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne päin.

— Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.

— Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.

Pihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen pyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen. Lähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen itse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja tämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon keskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi paimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli tekeillä.

— Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?

— Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos vaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.

— Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa. Ihmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa rukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.

— Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja lehmä.

— Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta kaupungille.

— Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: — Olen kristinuskoon kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa vaatteet ja lehmänvuodan.

Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta voitonvarmana jatkoi Piata: — Se keino ei petä. Jos elukat ovat hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.

Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa kuului huutoja:

— Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin pilvistä pudonneena.

— Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena, repaleisena, ontuvana ja itkien.

— Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.

— Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.

— Kun et kuollut.

— Vähällä oli.

— Oletpa paljon kärsinyt.

— Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi minua poloista.

— Ymmärsitkö vieraitten puhetta.

— Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin. Kolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän sinne ja minä tänne.

— Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?

— Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä odotettiin. Voi voi!

Uteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta. Tahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.

— Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin: — Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten neuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä on päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.

— Mitä siihen sanottiin?

— Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja käski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä heidän kylmää terästänsä.

Ympärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin sydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko kaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset. Saatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut Virojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen yksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten tekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat puhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin mennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista odottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.

Kysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita saapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen katselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin heitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen istuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja kilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin ylenkatseellisesti lausui: — Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja usko.