Front matter

VIRGINIA

Vapaista metsistä tarina

Kirj.

STEWART EDWARD WHITE

Suomentanut

I. K. Inha

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea, ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.

I luku.

Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet. Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa tullen. Siinä kaikki.

Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut, jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan, autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.

Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa, kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut — hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.

Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.

Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.

Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen kenttätykin perällä.

Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen, jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane, anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut muisteluihin.

Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta, sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista, Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa, tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa keskellä.

Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä, muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand, jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault, joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan, upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä, pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.

Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä, huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä, vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa, kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään — lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi, sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu, ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti kätensä väsähtäneesti.

Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.

»Akilles!» hän huudahti, »Akilles! Tulkaa tänne!»

Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.

»Mademoiselle?» hän kysyi.

»Ettekö kuule?» neitonen sanoi.

Heikosti, vähän väliä hukkuen, kuului etelästä päin miesten ääniä.

»Grace à Dieu!» huudahti Akilles. »A-iiva nii. See on la brigade!»

Ja nyt hän juoksi huudellen asemalle.

II luku.

Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun, etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija, asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.

»Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat», sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.

»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.

»Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.

»Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa kättä.

Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet. Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.

Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin ilokiljauksiin ja huutoihin.

Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.

»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen vastaanrientävään ihmislaumaan.

Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.

Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt. Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.

Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen. Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli Kattilan taivalluksen.

Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen, erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet. Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan rantakaistaleella hälisevän joukon.

Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan, mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut, nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän, pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne, suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet olisivat tehneet.

Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi, kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.

Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.

Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne, toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas, yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman pelokkaalla uteliaisuudella.

Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.

Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.

III luku.

Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja himmeiksi kuluttanut.

Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.

Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten. Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja. Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori mies.

Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin, tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin käsittääkseen, mitä tuleman piti.

Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja tyynesti odotti, että toinen puhuisi.

Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä, mahdistaan tietoisena.

»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte — ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni. Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa ja tuonut teidät tänne.»

Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen, mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua. Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän kohautti olkapäitään.

»Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.

Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin, oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa — persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät ihmeen viehättäviä säveliä.

»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa puolustukseksenne.»

»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en siedä täällä kilpailijaa.»

»Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.

»Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»

»Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.

»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne. Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois, mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän kauppaamme.»

Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä ilmeisemmäksi.

»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman päällikkö.

»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.» [S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta. S.m.]

Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.

»Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.

»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti. »Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon. Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa, kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»

»Näytätte olevan sangen varma tiedostanne.»

»Niin näyttävät miehennekin olevan», huomautti siihen vieras.

Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri, että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse mitään ilmaisematta.

»No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.

»Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies häikäilemättä.

Galen Albret vain kohautti silmäkulmiaan.

»Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned Trentiä mainittavan.»

»Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman päällikkö ivallisesti.

Nuori mies hymyili.

»Tuo pitkä retki», jatkoi Albret, »mikä on käsityksenne siitä. Minä olen kuullut siitä puhuttavan. Mitä tietoja on teillä siitä?»

Ned Trent puhkesi nauruun. »Ette kaiketikaan tahdo luulotella, että siinä piilee mitään salaisuutta!» hän ihmetteli. »Jopa jo, tietäähän sen linjan pohjoispuolella joka lapsi. Aiotte lähettää minut matkaan aseitta ja antaa mukaan eväitä vain nimeksi. Elleivät erämaa ja nälkä tepsi, niin tepsivät teidän lähettinne. Minä en koskaan hengissä pääse Timiskamingiin.»

»Aina sama vanha satu», sanoi Galen Albret, jota asia näytti huvittavan, »kuulin sen, kun ensinnä tulin tähän maahan. Semmoisia saatte kuulla kymmenittäin joka intiaanileirissä.»

»Jo Bagneau, Morris Proctor, John May, William Jarvis», luetteli nuori mies sormillaan lukien.

»Yksityistä kostoa», vastasi aseman päällikkö.

Hän kohotti silmiään kohdatakseen nuoren miehen vakaan epäilevän hymyn.

»Ettekö usko minua?»

»No jaa, jos se teitä huvittaa», myönteli vieras.

»Siitä ei edes kannata puhua.»

»Kummallista, kuinka niin joutava juttu hälyytti näitä ystäviänne.»

Galen Albret mietti.

»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»

»Sitä en lupaa», vastasi Ned Trent.

»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.

»Vai niin», sanoi vieras lauhkeasti.

Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.

IV luku.

Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan. Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla, sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot, porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen, linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan. Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse. Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet, ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa aseettoman miehen.

Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema, joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä. Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti hänelle ystävällisen hymyn.

»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä pari kolme kertaa.»

Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena sielullisena hetkenä.

»Halloo», hän vastasi ja kävi istumaan puoliveren viereen, oikoen itseään veltosti, lämmön heijastuksesta nauttien.

»Te olette tullut Katila taivalluksesta, jaa», sanoi Akilles, »niinkö®? Te olette tullut nahkoja ostamaan. Paha juttu, tämä asema. Ukko ei tahdo, että te ostatte nahkoja. Hän on paha, paha ukko.»

»Arvatenkin», vastasi vieras, »kaiketi hänen täytyy olla. Tämähän on »la longue traversen» maa.»

»Niin se taitaa olla», vastasi Akilles rattoisasti. »Mikä teidän nimi?»

»Ned Trent.»

»Minä Akilles — Akilles Picard. Minä olen talvibrigaadista, niitten koirain kapteeni.»

»Kova virka. Talvimatkat ovat aika sitkeätä työtä.»

»Niin, niin, niin on.»

»Parempi lähteä 'la longue traverselle' kesällä, vai?»

»La longue traverse — talvi, kesä, yks’ kaikki.»

»Te olette oikeassa. Onko lähetetty taipaleelle ketään sen jälkeen kuin te tänne tulitte?»

»Bâ oui. Yks, kaks, kolme. Minä en muista. Jo Bagneau kai. Ei kukaan tiedä, ukko vain ja hänen 'coureurs du bois' [metsän juoksijat]. Hän on kovin väkevä ukko. Ei kukaan tiedä, mitä hän tekee.»

»Minun taitaa olla lähteminen samalle matkalle, siltä näyttää», sanoi Ned Trent.

»Ja, kyllä minä luulen», myönsi Akilles, edelleenkin mitä suosittelevimman rattoisuuden äänensävyllä.

»Luuletteko, että minut lähetetään heti matkaani?»

»Minä en tiedä. Joskus ukko hyvin sukkela. Joskus hyvin hidas. Yksi päivä indiaani suututti hänen kovin; hän ampui sen indiaanin siinä paikassa. Yksi toinen kerta hän vihastui omaan turkkimatkustajaan, mutta ei tappanu hänt sukkelaan; hän toi hänen tänne, piti häntä lämpöisessä huoneessa, antoi hänelle paljon, paljon ruokaa. Pian se matkustaja oli lihava, ei kelvannut matkustamaan. Ukko lähetti hänet kovin kauas, Valasjoelle. Kovin, kovin kylmä. Se matkustaja paleltui aivan luihin asti. Ne sanovat, että ukko hänet siten kuittasi.»

»Akilles, eihän teillä liene mitään minua vastaan — tahtoisitteko, että henkeni menettäisin?»

Puoliveren valkoiset hampaat välähtivät.

»Bâ non», hän vastasi huolettomasti. »Minkätähden minä tahtoisin, että te kuolisitte? Minä ajattelen, että huono onni.»

»Kuulkaa. Minulla ei ole mitään kanssani; mutta rajalla olen sangen rikas. Minä annan teille sata dollaria, jos te autatte minua pakoon.»

»Minä en voi», hymyili Picard.

»Miksette?»

»Ukko huomaa, se on yksi piru, tämä ukko. Minä tahtoisin auttaa teitä; minä tahtoisin sata dollaria. Ojibwa maass he ovat antaneet ukolle nimeksi Wagosh — se on kettu. Hän näkee kaikki.»

»Saatte kaksisataa — kolmesataa — viisisataa.»

»Mitä te tahdotte, että minä teen?» epäröi Akilles Picard viimeisen summan kuullessaan.

»Hankkikaa minulle rihla ja patruunia.»

Puolivcri kääräsi tupakasta paperossin, sytytti ja veti syvän rintasavun.

»En minä voi», hän selitti. »En minä voi, en vaikka tuhannen dollaria — kymmenentuhatta. En minä luule, että tällä asemalla kukaan uskaltaa tehdä sitä. Ukko on itse piru. Hän lukee kaikki aseman rihlat ja kun yksi on poissa, niin hän heti huomaa, kuka on ottanut.»

»Varastakaa joltakulta toiselta», ehdotti Trent.

»Hän huomaa justiin yhtä hyvin», intti puoliveri itsepintaisesti. »Te ette tunne häntä. Hän pakottaa ilmiantamaan itsensä, kun hän tahtoo.» Hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Tämä ilmeisestikin oli liian vakava asia, jotta sitä olisi voinut kevyeltä kannalta käsitellä.

»No tulkaa sitten minun kanssani», yllytti Ned Trent, hieman kärsimättömänä. »Saatte tuhannen dollaria. Niillä rahoilla voitte jossain muualla rikastua.»

Mutta mies alkoi käydä yhä levottomammaksi, vilkui salavihkaa oikealle ja vasemmalle ilmeisestikin aivan kauhuissaan siitä, että keskustelu voitaisiin kuulla, vaikka lähin asumus oli parinkymmenen metrin päässä.

»Hst», hän kuiskasi. »Te ette saa puhua noin. Ukko huomaa. Te ette voi mitään salata häneltä. Kerran, siitä on jo pitkä aika, Pierre Cadotte varasti viisitoista saukon nahkaa — merisaukon — ja möi ne Winnipegissä. Sai niistä tuhannen majavaa — viisisataa dollaria. Sitten hän teki pitkän matkan länteen päin — kovin pitkän — on dit Peace Riverille. Hän rakensi itselleen mökin, asui mökissä kauan aikaa yhden Mackenzien miehen kanssa, jonka nimi oli Dick Henderson. Minä tapasin Dick Hendersonin Winnipegissä viime vuonna. Hän kertoi minulle, että hän yhtenä yönä äkkiä heräsi ja kuuli mökin sisästä kolinaa ja näki intiaanin niinkuin aaveen oven ja kuun edessä. Dick Henderson nukkui, ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä. Se intiaani meni hyvin hiljaa, meni Pierre Cadotten vuoteen viereen. Pierre Cadotte päästi suuren huudon. Dick Henderson sanoi, ettei hän enää nähnyt sitä intiaania ja ovi oli kiinni. Bâ Pierre Cadotte kuoli. Intiaani teki suuren reiän hänen rintaansa.»

»Joku vihamies, joku rosvo, joka säikähti ja livisti tiehensä, kun Henderson heräsi, eiköhän se liene ollut niin», arveli Ned Trent.

Puoliveri laski kätensä merkitsevästi toisen käsivarrelle ja nojasi eteenpäin, kunnes hänen kirkkaat mustat silmänsä olivat jalan päässä toisen kasvoista.

»Kun se intiaani seisoi kuuvalossa, niin Dick Henderson näki hänen kasvonsa. Dick Henderson tuntee siellä kaikki intiaanit. Hän kertoi minulle, ettei se intiaani ollut Peace River intiaani. Dick Henderson sanoi, että se oli ojibwa — ojibwa intiaani kaksituhatta mailia lännessä — Peace Riverillä! Ymmärretäänkö!»

»Minä kerron toisen jutun —» Akilles hetken kuluttua jatkoi.

»Hyvä, hyvä», keskeytti vapaakauppias. »Kyllä uskon.»

»Ehkä», sanoi Akilles rattoisasti, »se vähän auttaa teitä, — ei paljoa — jos hän lähettää teidät taipaleelle pian. Metsälinnun poikaset ovat pienet ja sorsain myös. Te ehkä saatte ne kiinni, te ehkä tapatte niitä jousella ja nuolella. Se ei suuri toivo. Teidän pitää nukuttaa ne metsänjuoksijat, kun ne tulevat. Voilà, minä annan teille puukon!»

Hän vilkaisi sukkelaan oikealle ja vasemmalle, pisti sitten pienen esineen vieraan käteen.

»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja lentävät.»

»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin pois jo ensi yönä.»

»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon, paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne, minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä, niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania jälkiä seuraamassa.»

»En siis voi saada rihlaa.»

»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»

Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän kohotti päänsä.

»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän vakuutti luottavasti.

»Kuinka se tapahtuu?»

»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»

»Kuinka saatte hänet niin suuttumaani?» kysyi Picard uteliaana.

»Välittäkää te siitä, kunhan se vain tapahtuu.»

»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»

»Hyvä ystävä, teen sen silläkin uhalla.»

»Bâ oui», ja Akilles Picard kohautti olkapäitään, »se on yksi shanssi.»

Hän alkoi kiertää toista paperossia.

V luku.

Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia, ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen vierashuoneesta.

Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi hänelle:

»Haluan puhutella neiti Albretia.»

Virginia tuli hetken kuluttua huoneeseen.

»Juommeko nyt teetä, O-mi-mi?» kysyi isä häneltä.

Neitonen liikuskeli hiljaa näissä askareissa, puhdisti ja sytytti lampun, mittasi teen, vaalea pää sirosti kumartuneena homman yli, tummat silmät miettiväisinä ja vain puoleksi seuraten sitä, mitä hän teki. Vihdoin hän ikäänkuin päättäväisen näköisenä istui nojatuolin kaidepuulle.

»Isä», hän sanoi.

»No?»

»Louis Placiden kanssa saapui tänään Kattilan taivallukselta eräs vieras.»

»Entä sitten?»

»Väkemme kohteli häntä niin oudosti, ja hän kohteli vuorostaan heitä oudosti. Minkä tähden?»

»Tiesi hänen.»

»Mikä on hänen säätynsä? Onko hän tavallinen kauppias? Ei hän siltä näytä.»

»Hän on älykäs ja uskalias mies.»

»Miks'ei hän sitten ole vieraanamme?»

Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä. Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista, eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet; toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.

Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.

»Hän on gentlemani», vastasi isä.

Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä. Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa, hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.

Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.

»Virginia», sanoi Galen Albret äkkiä.

»Isä?»

»Et enää ole lapsi, vaan nainen. Haluaisitko lähteä Quebeciin?»

Neitonen ei paikalla vastannut, vaan punnitsi kulmiaan rypistäen.

»Tahdotko, isä, että lähden?» hän vihdoin kysyi.

»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan, on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea. Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten kanssa.»

Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet vain olivat parran sisästä mutisseet.

»Tee muutoin aivan kuin haluat», hän hetken kuluttua lisäsi.

Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä kaukana vain uutta ja — yksinäistä.

Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan, ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua, että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.

»Täytyykö minun päättää paikalla?» hän kysyi.

»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»

»Kiitoksia, isä», impi suloisesti virkki.

Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.

Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen ulkoreuna.

»Oletteko täällä, Galen Albret?» hän uhmaten kysyi.

Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.

»Entä sitten?» kajahti päällikön jäykkä varma ääni vastaan.

»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti, kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»

»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä puheilleni.»

»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.

»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi puhuja.

»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen edelleen.

Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku sammui.

Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään. Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:

»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»

Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.

»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että te olette täällä!»

»Pyytäkää mieluummin anteeksi isältäni», Virginia vastasi.

Nuori mies astui eteenpäin ja lupaa kysymättä sytytti suuren lampun.

»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän. Puhukaa.»

»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä la longue traverselle?»

»Vieläkö te haudotte tuota loruat?»

»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi. Koska tulee minun lähteä?»

»En ole päättänyt.»

»Ja sillä välin?»

»Tehkää mitä haluatte.»

»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana, rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»

»Teillä on tarkka vaisto», myönsi aseman päällikkö.

»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.

»Neiti, joka oli tykkien luona!» hän lauhkeasti itsekseen ihmetteli.

Hän kulki huoneen poikki luoden impeen tutkimattoman katseen, tämän katsellessa häneen ylöspäin hillityllä mielellä anteeksipyyntöä odottaen — ja Galen Albretin istuessa liikkumattomana ison nojatuolinsa pimennossa. Mutta tuokion kuluttua immen tyyni tarkkaavaisuus petti. Tuossa miehessä oli jotain, joka kiihotti hänen tunteitaan — uteliaisuudenko, säälin, harmin vaiko pienen puolustusvaistoisen pelon vuoksi, sitä hän ei kyennyt itselleen selittämään. Vaikutus ei kuitenkaan ollut aivan epämieluisakaan, ja samoin kuin iltapäivällä tykkien luona, oli joku osa immen itsetietoisuudesta yhä vieläkin myötätuntoinen häntä kohtaan, mikä sitten lieneekin ollut hänen salainen vetovoimansa. Neitonen tunsi hänessä jotain hallitsevaa, samoin kuin metsän eläin vaistomaisesti tuntee luomisen herran läsnäolossa ja luo alas katseensa. Loukkaantumus ei häntä heittänyt, mutta sen pinnalle levisi hämmennyksen peite, joka riisti siltä mahdin. Miehessä, hänen luonteessaan, sanoissaan, tavoissaan oli jotain, joka välittömästi vetosi hänen impeytensä näihin saakka nukkuneihin vaistoihin, niin että hänen sydämensä tälläkin itsetietoisen vastarinnan kiihkeällä hetkellä asettui vieraan puolelle. Ylivaltaisena immen mieleen hiipi se tunne, ettei hän toiminut siten kuin sisimmässään piti sopivana. Hän tiesi, että hänen tuli iskeä, mutta hän ei kyennyt panemaan iskuun oikeata voimaa. Tästä huomiosta hämmentyneenä hän räväytti silmiään ja loi katseensa alas. Ja mies huomasi tämän ja voimansa älyten sukkelasti istahti hänen viereensä leveälle sohvalle.

»Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, neiti», hän alkoi, äänen vaipuessa syväksi meheväksi soitannoksi, joka oli omituisen hyväilevää. »Teidän mielestänne ehkei ole mitään, joka minua puolustaisi, mutta kun miehelle on suotu nähdä taivasta vilaukselta vain seuraavassa tuokiossa tullakseen helvettiin heitetyksi, niin ei hän juuri paljoa välitä siitä, miten sanansa asettaa.»

Koko ajan hän silmillään etsi neidon silmiä, jotka vaatimusta välttelivät, ja se voimakas miehuullinen lumoustenho, jota hänessä oli niin elämänhaluinen runsaus, valtasi immen tottumattoman mielen. Galen Albret muutteli levottomana asentoaan ja loi silmäyksen heihin päin. Vieras tämän huomatessaan alensi ääntään ja puhui vielä hiljemmin, melkein liioitellun vakavasti.

»Varmaankin voitte antaa anteeksi minulle, epätoivoiselle miehelle, melkein mitä tahansa?»

»En vähääkään käsitä teitä», sanoi Virginia huomattavalla voimanponnistuksella.

Ned Trent nojautui eteenpäin, kunnes hänen intoiset kasvonsa olivat melkein immen olkapäässä kiinni.

»Ehkä ette», hän intoili; »en voi pyytää teitä koettamaan. Mutta otaksukaa, neiti, että olisitte minun asemassani. Otaksukaa, että teidän silmänne olisivat — samoin kuin minun — nähneet paljasta kiljuvaa erämaata taivas tiesi kuinka kauan; että saisitte lopulta nähdä todellisia huoneita, todellista ruohoa, todellisia ovensuu-puutarhoja, jotka juuri ovat kevään kukkaan puhkeamaisillaan, oikeata ruokaa, oikeita vuoteita, oikeita kirjoja, oikeita ihmisiä, joiden kanssa saattaa vaihtaa ymmärtämyksen sanan, ja vielä enemmän, neiti — naisen semmoisen, josta uneksimme pitkinä metsäöinä tähtien alla. Ja tietäisitte, että toiset onnelliset saavat jäädä tätä nauttimaan, mutta että te, onneton, olette tuomittu millä hetkellä tahansa tästä luopumaan ja lähtemään sille pitkälle retkelle. Ettekö tekin, neiti, olisi katkera? Ettekö tekin pilkkaisi ja tiuskisit Ajatelkaa, neiti, minulla ei ole edes sitä pientä tyydytystä, että voisin ihmisiä suututtaa. Vaikka heitä kuinka loukkaisin, he vain kääntyvät pois ja sanovat toisilleen: 'Emme viitsi tuosta pahastua, sillä hän, miesparka, on juuri sille pitkälle retkelle lähdössä.' Siitä syystä isänne sietää minun puoleltani tyynesti semmoistakin, jota ei kukaan muu saisi rankaisematta tehdä.»

Virginia istui sohvassa pystyssä kuin patsas, kädet helmassa ristissä, ihmeteltävät mustat silmät suoraan eteenpäin katsoen, kokien välttää vieruskumppaninsa itsepintaista katsetta. Tämän huomio oli kiintynyt hänen eläviin ja ilmettään vaihtaviin kasvonpiirteisiinsä, mutta ilmeisellä tyytyväisyydellä hän myös pani merkille Galen Albretin yhä kiihtyvän levottomuuden. Tätä ilmaisi vain jalkain muutteleminen, sormien napsutus ja pörhöisen pään kääntelyt — pienetkin oireet ovat semmoisessa miehessä merkitseviä. Hiljaisuus yhä syveni, sitä myöten kuin varjot yhä sankempina lähestyivät ainoata palavaa lamppua, Virginian koettaessa välttää, ettei uppoisi niiden omituisten tunteitten tulvaan, jotka tämän miehen persoonallisuus oli mukanaan tuonut.

»Ei näytä siltä —» väitti impi hämmentyneenä, »en tiedä — ihmiset usein ovat tässä maassa ulkona vuosikausia yhteen mittaan. Pitkät matkat eivät ole meidän kesken tuntemattomia. Me olemme niihin tottuneet.»

»Mutta ette la longue traverseen», väitti nuori mies synkkänä.

»La longue traverseen», neitonen toisti suloisena ihmettelyssään.

»Toisinaan sitä sanotaan kalman matkaksi», mies selitti.

Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin, kasvoillaan ällistyneen pelon häälyvä ilme.

»Hän ei ole siitä milloinkaan kuullut», sanoi Ned Trent itsekseen ja sitten ääneensä: »Kun mies sille lähtee, niin jäävät mukavuudet. Häntä odottaa nälkä ja väsymys, kylmä ja tauti. Lopun lopuksi häntä odottaa kuolema ja hän on iloinen, kun se tulee.»

Miehen äänessä oli jotain, joka pakotti uskomaan; hänen kasvoissaan oli jotain, joka immelle sanoi, että talvi- ja kesämatkan välttämättömät rasitukset olisi moinen mies helposti kestänyt, olivatpa ne kuinka kamalia tahansa. Häntä pöyristytti.

»Onko tuo kamala matka välttämätön?» hän kysyi.

»Ah, on.»

»En ymmärrä —»

»Täällä pohjolassa harva meistä ymmärtää», myönsi nuori mies, katkeruuden sointi äänessä värähtäen. »Mahtisana, ja me tottelemme. Mutta tämä ei ole asian ydin. Minä en ole kertonut näitä asioita teitä pelottaakseni; olen vain koettanut puolustaa omia tekojani. Koskeeko tämä hieman teihin? Saanko anteeksi!»

»Minä en voi ymmärtää, kuinka semmoinen on mahdollista», impi intti jonkun verran hämmentyneenä, »miksi semmoiset matkat ovat välttämättömiä. Järkeni ei voi käsittää selityksiänne.»

Vieras nojautui äkkiä eteenpäin, miehen magneettinen yksilöllisyys silmistä hehkuen.

»Entä sydämenne?» hän hengähti.

Se oli se hetki. »Sydämeni» — neitonen toisti, ikäänkuin hänen katseensa hehkusta hämmentyneenä, »sydämeni — ah — kyllä!»

Samalla veri tulvana syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalleen. Hän tempasi silmänsä pois ja lyyhistyi takaisin nurkkaan, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, vihastuen, pelästyen, hämmentyen, kunnes miehen katse, puoleksi halliten, puoleksi rukoillen, jälleen valloitti immen katseen. Galen Albret oli lakannut tuoliaan takomasta. Hän istui hämärässä valossa suoraan eteensä katsoen valtavana, alallisena, julmana.

»Minä uskon teitä —» Virginia vihdoin hätäisesti kuiskasi. »Säälin teitä!»

Hän nousi mennäkseen. Nopeaan kuin välähdys mies sulki tien.

»Älkää! älkää!» impi rukoili. »Minun täytyy lähteä — te olette järkyttänyt mieltäni — minä — minä en enää ymmärrä itseäni —»

»Minun täytyy saada nähdä teidät uudelleen», mies kiihkeästi kuiskasi. »Tänä yönä — tykkien luona.»

»Ei, ei!»

»Tänä yönä», hän vaati.

Virginia loi silmänsä häneen, tällä kertaa puolustusvoiman menettäneenä, niin että mies niiden syvyyksien läpi näki hänen sielunsa syvimpään saakka.

»Voih», hän väristen rukoili, »antakaa minun mennä. Ettekö näe — minun täytyy itkeä!»

VI luku.

Ned Trent hetkisen tuijotti pimeyteen, johon Virginia oli kadonnut. Sitten hän huolestunein ilmein jälleen ryhtyi siihen tehtävään, jota varten oli tullut, sillä tämän mielettömän yrityksen odottamattomat mielenliikutukset olivat järkyttäneet häntä. Kahdesti hän puoleksi kääntyi, ikäänkuin seuratakseen poistunutta. Olkapäitään ravistaen hän sitten kiinnitti huomionsa vanhukseen, joka oli nojatuolin pimennossa.

Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta enempiin puheisiin, sillä paikalla, kun ovi kalahti kiinni, havahtui Galen Albret toimettomuudestaan. Hän hyppäsi jalkeilleen. Miehen koko ulkomuoto kävi äkkiä sähköiseksi, kauheaksi. Hänen silmänsä paloivat; hänen tuuheat silmäkulmansa nytkähtelivät yhteen päin suonenvedontapaisesti; hän murti suutaan ja parta vääntyi omituisiin kiehkuroihin; hänen jykevä vartalonsa suoristui pelottavaksi; ja ääni kuohautti paisuvan rinnan syvänteistä intohimoisen sanatulvan.

»Piru vieköön, nuori mies!» hän pauhasi, »te menette liian pitkälle! Pitäkää varanne! Minä en kärsi tätä! Vai uskallatte te mielistellä tytärtäni minun silmieni edessä!»

Ja Ned Trent, seisten lampun valon himmeässä kehässä, niin että hänen rohkeat ivalliset kasvonpiirteensä kuvautuivat huoneen hämärää vastaan, heitti päätään taapäin ja nauroi. Se oli kirkas, vaikka matala nauru, ja siinä olivat kaikki voitonriemun ja hävyttömyyden perkeleet. Kaikki harkitut sanalliset solvaukset olivat olleet suotta, mutta tämä yksi ainoa naurunrähäkkä tehosi. Vapaakauppias näki vastustajansa siristävän silmiään. Hetkisen näytti siltä, kuin hyppäisi aseman päällikkö hänen niskaansa.

Pakottaen itseään, niin että muoto mustui ponnistuksesta, Galen Albret sitten malttoi mielensä ja alkoi rajusti ja taukoamatta takoa soittokelloa kämmenellään. Hetken kuluttua Matthews, se englantilainen palvelija, hyökkäsi sisään. Aseman päällikkö ei alussa saanut sanotuksi hänelle sanaakaan. Mutta lopulta hän sai soperretuksi veneensä kokkamiehen nimen niin rajulla kädenliikkeellä, että pelästynyt palvelija käsitti asian paljaan kauhistuksen voimalla ja juoksi ulos suin päin Me-en-gania hakemaan.

Tämä äärimmäinen ponnistus näytti selvittäneen puheen väylät. Galen Albret alkoi syytää vastustajaansa vastaan käheällä äänellä nopeita hajanaisia lauseita, haukkoen henkeä joka lauseen välillä.

»Te herätitte henkiin vanhan kulkupuheen — la longe traversen — lorun. Tulkoon siitä todellisuus — teille — minä tahdon sen. Piru vieköön — ette saa pitää minua pilkkananne —»

Ned Trent hymyili. »Te ette petä minua», hän vastasi kylmästi.

»Vaiti!» huuti aseman päällikkö. »Vaiti! — Ei sanaakaan! — Olette puhunut kylläksi —»

Me-en-gan hiipi huoneeseen. Galen Albret alkoi paikalla puhua hänelle ojibwan kielellä, sitä myöden mieltään malttaen kuin puhui.

»Kuule tarkkaan, mitä sanon», hän alkoi. »Lue kaikki pyssyt, mitä täällä on — paikalla. Pidä huoli siitä, ettei kukaan saa antaa tälle miehelle ruokaa eikä aseita. Tiedät jutun la longue traversesta. Tämä mies lähtee sille. Anna tieto väelleni. Minä, päällikkö, käsken. Valmista kaikki paikalla — ymmärrätkö, paikalla!»

Ned Trent ei odottanut enempää kuullakseen, vaan asteli huoneesta huolettomasti, iloista venemiehen laulua viheltäen. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonutkin.

Maille vaipui, hänen ulos tullessaan, idän taivaalta pohjolan pitkä hämärä rusovarjoineen. Kevyt tuuli henki lahdelta vastavirtaan. Vapaakauppias veti keuhkonsa täyteen illan ilmaa.

»Sama se, luulen hänen sittenkin tulevan», hän itsekseen puhui. »La longue traverse ei anna suurille toiveille sijaa, vaikka sille paikallakin lähtisi. Mutta tämä uusi jousen jänne lupaa enemmän. Minä luulen saavani rihlan — jos hän tulee!»

VII luku.

Virginia juoksi nopeaan kapeita portaita omaan huoneeseensa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin.

Hänen mielensä oli kovin järkkynyt, niinkuin hän oli sanonutkin. Ja lisäksi hän pelkäsi.

Hän ei voinut käsittää miksi. Tähän saakka hän oli miesten seurassa liikkunut puhtaana, ylevänä, kirkkaana. Nyt tämä kaikki yhdellä iskulla luhistui raunioiksi. Vieras oli raastanut hänen hienoimpia tunteitaan. Solvaissut hänen isäänsä hänen läsnäollessaan; — tästä hän oli vihoissaan. Loukannut häntä itseään; — tästä hän oli peloissaan. Pyytänyt uutta kohtausta; — mutta tästä ei ainakaan tullut mitään, — ei ainakaan sillä tavalla kuin hän oli ehdottanut. Ja kuitenkin immen täytyi itsekseen myöntää, että hän tunsi suloista ihmetystä, mitä tuo mies nyt tekisi, ja epämääräistä halua saada nähdä hänet uudelleen tämän perille päästäkseen. Mutta siitä hän taas vihasi itseään, kun ei voinut menestyksellä taistella tätä tunnetta vastaan. Ja näin hän oli sekavien tunteitten, pelon, ylpeyden, vihan ja kaipauksen ristiaallokossa, kunnes Wishkobun, intiaaninainen, hiipi sisään pukemaan häntä päivällisiksi juhlapukuun, sillä tätä suuren maailman tapaa hän ja hänen isänsä vakaasti noudattivat. Hän joutui siten puhumaan pehmeätä ojibwan kieltä ja keskustelun kuluessa unohti osan mielenliikutuksestaan ja tyyntyi taas jonkun verran.

Pinta-ajatusten ainakin täytyi tällä haavaa kiintyä toisiin asioihin. Intiaanivaimon täytyi kertoa hänelle hopeaketusta, jonka Mu-hi-ken, eräs hänen heimonsa mies, oli tuonut; mitä Akilles Picard oli vastannut, kun Mac Lane oli häntä soimannut; metsäpalosta, joka oli nähty kaukana idässä, ja arveluista, kuinka tuli oli irti päässyt, kun siellä päin ei tietty olevan ihmisiä. Mutta kesken tätä asiasta toiseen poikkeavaa juttelua Virginia tunsi mielessään jotain uutta, jotain suloista, vaikka vielä epämääräistä. Puoleksi pilailevan, puoleksi hellätunteisen keskustelun rattoisimpina hetkinä hän tunsi sen kohotuksen alta päin salpaavan henkeään, niin että hän mieli mitä lyhykäisimmäksi hetkeksi kesken vaieta, ikäänkuin odottaen jotain sanomaa, jota ei kuitenkaan kuulunutkaan. Häntä kiehtoi uusi nykyhetken ilo, läheisen tulevaisuuden veres toivo, vaikka sekä ilo että toivo perustuivat johonkin hänelle tuntemattomaan. Se oli tuleva myöhemmin.

Alemmassa hallissa kajahteli nopeita askelia, kuului vihellystä, sitten iloista reipasta laulua:

Minä kultani menetin, Vaikka ansiottani, Ruusuvihkon vuoksi, Jota en antanut. Kauan olen sinua lempinyt Enkä unhota milloinkaan!

Virginia vaikeni äkkiä eikä puhunut enempää, ennenkuin kulki alas neuvostohuoneeseen, johon pöytä oli päivälliseksi katettu.

Kaksi kynttilää hopeajaloissa valaisi huonetta. Herrat odottivat häntä jo, kun hän astui sisään, ja paikalla kävivät istumaan jykeviin kuluneihin tuoleihin. Valkoinen palttina ja kiiltävä hopea koristivat pöytäkalustoa. Galen Albret istui pöydän toisessa päässä, Virginia toisessa. Kahden puolen olivat tohtori ja rouva Cockburn; Mc Donald, pääkauppias; Richardson, hänen apulaisensa, ja Englannin valtiokirkon lähetyssaarnaaja Crane. Matthews tarjosi ruokaa ankaraa arvojärjestystä noudattaen, ensin aseman päällikölle, sitten Virginialle, sitten tohtorille ja hänen vaimolleen, Mc Donaldille,, kauppa-apulaiselle Cranelle, kuten arvo vaati. Samaa järjestystä oli noudatettu huoneeseen tultaessa. Siten nämä ihmiset ylläpitivät jonkinmoisia muistoja suuresta maailmasta, kuudensadan mailin päässä linnuntietä kulkien lähimmästä kaupungista.

Lasiastiasto oli hienoa, hopeat painavat, palttina mitä vaikeinta. Matthews hoiti tarjoilua moitteettomasti: mutta pään päällä oli erämaa-aseman karkea hirsikatto, joen takaa kuului heikosti susien ulvontaa. Ruokia oli riisiä, curryä, suolattua sianlihaa, perunoita ja papuja; sillä riistaa oli tähän aikaan vuodesta niukasti, eikä kala vielä noussut jokeen säännöllisesti.

Virginia istui koko aterian ajan omituisen hajamielisenä. Hänen mielessään ei muodostunut mitään itsetietoisia ajatuksia, mutta siitä huolimatta hän mielestään punnitsi painavia asioita. Kun häneltä nimenomaan kysyttiin jotain, niin hän vastasi vienosti. Suuren osan ajasta hän tutki isänsä kasvoja. Ne olivat hänen mielestään vanhat. Näkyivät jo ne juovat, jotka lapsen rintaan vaikuttavat kuin äkkiarvaamaton tuskallinen puukonpisto — suupielien veltostuminen, ohimoiden rypyt, silmäin väsynyt ilme. Virginian omat silmät kyyneltyivät. Se subjektivisen passivinen mielentila, johon äsken syttynyt, mutta vielä huomaamaton rakkaus oli hänet saattanut, tuuditti häntä vienouteen. Hän tyytyi asioihin semmoisina, kuin ne hänelle esiintyivät. Hetkeksi hän unohti päivän tapaukset ja eli vain niiden kaikkien synnyttämässä tunnelmassa. Vieras ei enää herättänyt hänessä vihaa, sen enempää kuin suruakaan, kiintymystä sen enempää kuin pelkoakaan. Välittömien tunteitten nukkuessa hän haaveillen liiteli uuden asiaintilan pilvillä.

Tämä ylevä mieliala vaikutti, ettei häntä aterian jälkeen huvittanut muiden seura. Aseman päällikkö meni Richardsonin kanssa kahden kesken. Tohtori sytytti pitkän manillasikarin ja lähti pihan poikki sairashuoneeseen. Mc Donald, Crane ja rouva Cockburn astuivat saliin ja istuivat pianon läheisyyteen. Virginia epäröi, heitti sitten saalin päänsä yli ja astui ulos leveälle verannalle.

Pohjolan yön aava, loistava ihanuus tulvi oikopäätä hänen sieluunsa. Suoraan hänen edessään revontulet hehkuivat, loimuivat, riutuivat ja taas väreillen leimahtivat. Kerran niiden pitkät kielet jo hulmahtivat ohi taivaan navan; seuraavassa tuokiossa ne olivat murtuneet ja valuneet takaisin kuin valopuro Otavan päällä kaartuvaan kehäänsä. Ne eivät hetkeksikään vakaantuneet alalleen. Niiden levottomuus huomaamatta rikkoi illan rauhan; mutta uhkeutensa se sai pitää.

Verrattuna tähän äärettömyyden sädehtivään kaartoon maa oli kutistunut kapeaksi mustaksi samettinauhaksi, josta ei erottanut mitään, ennenkuin taivaanranta äkkiä katkesi kuusien ja petäjäin tyveneen ääriviivaan. Ja mahtava Moose joki kaiken aikaa liukui siitä ohi merta kohti kiiltävine, kimaltelevine, jopa loukkaavan räikeine heijastuksineen.

Niin nopeata ja hämmentävää oli näiden molempain suurten mahtien — kymen ja taivaan — liikunto, että mielikuvituksen oli vaikea uskoa äänettömyyteen.

Oli kuin olisi maa ollut täynnään huutoa ja melskettä. Vaikka yö todenteolla oli hiljainen kuin tropiikin ilta. Sudet ja vetokoirat vastailivat toisilleen häiritsemättä; hernekertun kaunis laulu hiipi metsästä huokuen taivaallista rauhan henkeä kuten ainakin.

Virginia nojasi kaidepuita vasten ja katseli tätä kaikkea. Hänen sydämensä oli paisunut tunteista, joista toiset olivat semmoisia, ettei hän edes tiennyt niille nimeä; hänen silmänsä olivat täynnään kyyneliä. Eilisestä hänessä oli jotain muuttunut, mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä se oli. Himmeät viisaat tähdet, kalpea parhaillaan laskeva kuu, hivelevä etelän henkäys olisivat voineet hänelle kertoa, sillä ne ovat vanhat ja viisaat maailman asioissa. Joskus väläytti tavallista kirkkaampi leimaus erästä lipputangon alaisista pronssitykeistä. Silloin värähti Virginiankin sydän. Hän kuvitteli säikähtäneensä heijastusta.

Hän ojensi käsivartensa yötä kohti, syleillen sen ihanuutta ja huoahti myötätuntoaan sen aikomuksille, jota hän ei tiennyt. Hän tunsi levottomuuden himotusta; mutta ei kuitenkaan haluttanut lähteä. Mutta ei ainoakaan ajatus muistellut vierasta, — sillä hän ei vielä ymmärtänyt.

Sitten hän aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, kuuli hänen äänensä hämärästä aivan polvensa vierestä. Näytti itsestään selvältä, että hänen piti olla siellä; osana rauhattomasta ihanasta yöstä, osana hänen mielialoistaan. Impi ei hämmästyksestä kavahtanut, vaan puoleksi sulki silmänsä ja nojasi kauniin päänsä verannan pylvästä vasten. Mies vienolla äänellä hyräili vanhaa erämieslaulua:

Taattoni talon takana, Lennä, sydämeni, lennä, Taattoni talon takana On ihana omenapuu.

»Ah neitoni armas», rikkoi hiljaisuuden hivelevä ääni, »suloinen on yökin, hivelevä kuin silmäsi. Ettekö minua tervehdi?»

Neito ei hievahtanut. Hetken kuluttua laulaja jatkoi lauluaan.

Kolme prinssin tytärtä, Lennä, sydämeni, lennä, Kolme prinssin tytärtä Sen alla uinuaa.

»Eikö prinsessa tahdo jättää unelmainsa sisaria?» ääni haaveillen kuiskasi. »Eikö hän tule?»

Virginia värisi, puoleksi avasi silmänsä, mutta ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin olisi pimeys huoahtanut ja sitten jälleen puhjennut säveliin.

Nuorin heistä herää, Lennä, sydämeni, lennä, Nuorin heistä herää Sisko, aamu hämärtää!

Laulu katkesi tällä kertaa ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa. Impi avasi silmänsä suuriksi ja henkeään pidättäen tuijotti eteensä laulajaan.

Ei, se on vain tähti, Lennä, sydämeni, lennä, Ei, se on vain tähti, Joka lempeämme valaisee!

Viimeisen edellinen sana lausuttiin intohimoisella väreilevällä kurkkuäänellä ja se hälveni hiljaisuuteen.

»Tule!» mies jälleen toisti, tällä kertaa melkein käskevällä äänen sävyllä.

Impi kääntyi hitaasti ja meni hänen luokseen, silmät lapsekkaina, säikkyneinä, huulet auki, kasvot kalpeina. Tultuaan miehen kasvojen eteen hän horjui ja oli kaatua kumoon.

»Mitä minusta tahdotte?» hän raukeasti sanoi, itkun nyyhke äänessään.

Mies katsoi häneen terävästi, naurahti ja huudahti jokapäiväisellä, asiallisella äänellä:

»Kas vaan, jopa luulen, että lauluni teitä säikäytti. Se on vain venelaulu. Tulkaa, lähdemme laveteille istumaan, niin saamme jutella.»

»Voih!» neitonen huohotti hieman hysteerillisesti. »Elkää tehkö niin toiste! Elkää. En käsitä sitä! Ette saa!»

Mies naurahti taas, mutta äänen sävyssä oli nyt hellyyttä, ja tarttui hänen käteensä hyräillen hiljaisella äänellä laulunsa viimeistä säeparia:

Ei, se on vain tähti, Joka lempeämme valaisee!

VIII luku.

Virginia lähti tämän miehen keralla alistuvana — lähti kohtaukseen, josta hän tuskin tuntia aikaisemmin oli päättänyt pysyä poissa. Hänen sielunsa oli järkkynyt pohjiaan myöden, aivan samoin kuin ennenkin. Silloin sen olivat aikaan saaneet muutamat harvat sanat, nyt sen oli tehnyt pieni tavallinen laulu. Mutta miehen outo voima kiinnitti häntä, niin että hän huomasi ainakin sillä hetkellä menettelevänsä niinkuin hän oli halunnut. Tästä ajatuksesta hämmästyen ja säikähtyen hän kuitenkin ennätti rukoilla pienen rukouksen: »Rakas Jumala, tee hänet minua kohtaan hyväksi.»

He nojautuivat vanhoja pronssitykkejä vasten, jotka uhkailivat jokea. Mies kietoi saalin neidon ympäri, lupaa kysymättä, mutta hellävaroen, ja sitten hän veti hänet luokseen, kunnes neito lepäsi hänen olkaansa vasten, veti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja siihen neitonen jäi vavisten, odottavaisena, vilkaisten mieheen sukkelaan, lintumaisin, rukoilevin silmäyksin, ikäänkuin pyytäen häneltä sääliä. Mies ei sen koommin ollut asiaa huomaavinaan. Mies alkoi jutella, puolittain leikillisesti, ja vähitellen impi hänen jatkaessaan unohti pelkonsa, jopa vierauden tunteensakin ja joutui kokonaan hänen voimansa lumoihin.

»Nimeni on Ned Trent», hän alkoi, »olen Quebecista kotoisin. Olen metsänkävijä ja matkustanut olen laajalta. Olen käynyt pohjan kaukaisimmilla perillä, jopa Hiljaisuudenkin vuorien takana.»

Ja sitten hän iloisella, hieman leikillisellä, mutta samalla sointuvalla äänellään kevyesti kosketteli avaria etäisiä seutuja. Hän puhui suuresta Saskatchewanista, Peace joesta ja Mackenzien suistamosta, talvimatkoistaan Suuren Karhujärven taa Pienten puitten maahan ja puoleksi tarunomaisesta Jamba Tuuh järvestä. Hän puhui käynneistään Koiran kylkiluitten ja Keltaisten puukkojen luona, joiden maassa keskikesälläkin sataa lunta. Immen silmien eteen hitaasti kehittyi kuin panoraamana suuri pohjola koko laajuudessaan, juhlallisessa lumouksessaan, rohkeine karkaistuine miehineen, vaarallisine vene- ja rekiretkineen, hyisine karumaineen, mahtavine metsineen. Äkkiä tämä heidän asemansa, vaikka se oli kuukauden matkan päässä erämaan keskellä, tuntui niin kovin pieneltä, kesytetyltä ja sivistyneeltä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuolema alati vaaninut sen kujain suulla. »Silloin oli kovin kylmä. Suuret talvipakkaset olivat tulleet. Yöllä meillä ei ollut muuta suojaa kuin peitteemme, emmekä voineet pitää tulta, kuusipuut kun paloivat liian nopeasti ja niistä lensi paljon poukkuja. Kauan aikaa värisimme pakkasessa lumikengillemme koukistuneina; sitten vaivuimme raskaaseen uneen, niin ettemme heränneet siihenkään, kun koirat päällämme tappelivat. Kahdesti tai kolmesti keitimme teetä yön kuluessa. Aamulla meidän aina täytyi sulattaa mokkasiinimme, siten että pistimme ne paidan alle. Intiaanejakin palelsi ja he hokivat: 'Ed-sa, jazzi ed-sa' — 'on kylmä, kovin kylmä'. Ja kun tulimme Raeen, niin ei siellä ollut paljoakaan parempi. Vaikka liedessä roihui suuri tuli, niin jäätyi muste kuitenkin kynään. Tätä kesti viisi kuukautta.»

Näin hän puhui, ikäänkuin jokapäiväisistä asioista ainakin. Itsestään hän ei paljoa puhunut, mutta hänen jatkaessaan lyhyin täsmällisin lausein kuva kävi yhä selvemmäksi ja Virginia huomasi miehen esiintyvän siinä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli näkevinään uupuneet kuolevat koirat, huuruiset väsyneet miehet; hän oli kuulevinaan lumikenkäin nopeata rousketta miesten rientäessä edellä latua aukaisemassa; hän oli tuntevinaan lumikenkä-taudin julman kidutuksen, pakkasen ihoa rankaisevan puremisen, lumisokeuden kivut, nälän, joka tuimuudestaan huolimatta ei voinut saada tyydytystä jäätyneestä kalasta, eikä karvaisesta mustasta karibulihasta. Yksi asia hänelle jäi käsittämättömäksi — miesten lannistumaton mieli. Hän loi aran katseen kumppaninsa kasvoihin.

»Komppania on tyly isäntä», hän vihdoin huokasi nousten suoraksi ja nojautuen sitten tykin lavettia vastaan. Mies antoi hänen erota vastaan sanomana, melkeinpä sitä huomaamattakaan, siltä näytti.

»Ei minun komppaniani.»

Impi hämmästyneenä huudahti: »Ettekö te kuulu komppaniaan?»

»En kenenkään muun kuin omaani, hän koruttomasti vastasi.

»Miksi sitten olette täällä kamalassa pohjolassa?» impi kysyi.

»Siksi, että rakastan sitä. Se on elämäni. Tahdon käydä siellä, minne ei kukaan ennen minua ole osannut; tahdon seisoa yksinäni taivaan alla; tahdon itselleni osottaa, ettei mikään ole minulle liian suurta — ei mikään vastus, vaara — ei mikään!»

»Miksi sitten tulitte tänne? Onhan täällä sentään ainakin metsiä, niin ettei teidän tarvitse palella. Tämä ei ole niin kamalaa maata kuin Kuparikaivoksen ja Keltaisten puukkojen maa. Tulitteko tänne yrittämään, voisitteko tehdä sen 'pitkän retken', josta tänään puhuitte?»

Mies äkkiä synkistyi, purren ajatuksissaan huultaan.

»En — kyllä — miks’en?» hän vihdoin sanoi.

»Varmaan teette sen loistavasti», neitonen sanoi; »minä tunnen sen. Te olette rohkea ja tottunut matkustamaan. Kertokaa minulle, mimmoinen se on.»

Mies ei vastannut. Impi hetkisen kuluttua katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, otsa rypyssä. Sitten hän jälleen kääntyi immen puoleen, silmät hänen silmiinsä hehkuen. Ja taas miehen lumous kasvoi suureksi, valtasi hänet. Impi tunsi sydämensä vavahtelevan, itsetietoisuutensa pettävän, vanhan pelkonsa palaavan.

»Kuulkaa», vieras sanoi, »kun kerron. Saatan tulla teiltä huomenna pyytämään, että valitsette jumalallisen säälinne ja sen välillä, jota voitte pitää velvollisuutenanne. Sitten kerron teille kaikki, mitä »pitkästä retkestä» on mainitsemisen arvoista. Se on komppanian salaisuus. Te olette aseman päällikön tytär; tiedätte, mitä se merkitsee.» Hänen päänsä vaipui. »Ah, olen väsynyt — väsynyt kaikkeen!» hän huudahti kumman epätoivoisella äänellä. »Vielä eilen näyttelin osaani koko vanhalla tehollani; tänään into on poissa! En välitä enää.» Hän tunsi immen käden puserruksen. »Säälittekö minua sentään hiukan?» hän kysyi. »Säälittekö heikkoutta, jota ette ymmärrä? Varmaan pidätte minua houkkana.»

»Tiedän, että olette onneton», Virginia vastasi vienosti. »Se todella surettaa minua.»

»Surettaako? Todellako?» mies huudahti. »Onnettomuus on niin jalon säälin arvoinen, kuin teidän on.» Hetkisen hän mietti, sitten levitti kätensä äkkiliikkeellä, ikäänkuin paljaasta välinpitämättömyydestä epätoivoissaan. Sitten hänen mielialansa muuttui yht'äkkiä, niinkuin hänen oikullinen, yllättävä tapansa oli. »Ah, tähti lensi!» hän huudahti. »Se merkitsee suukkosta!»

Samalla hän nauraen yritti vetää neitoa luokseen. Suuttuen, häveten, syvästi loukkaantuneena tämä riuhtasi itsensä irti ja ponnahti seisomaan.

»Oh!» hän huudahti loukatun vihalla.

»Oh!» häpeän puna kasvoillaan.

»Oh!» surun valtaamana.

Immen rauha murtui. Hän puhkesi lapsen rajuun itkuun, kääntyi pois ja juoksi kiireellä asemataloon.

Ned Trent tuijotti hänen jälkeensä minuutin silmäkulmiaan rypistäen. Sitten hän kärsimättömästi polki mokkasinipukuista jalkaansa.

»Niinkuin hiiri loukussa!» hän itseään ilkkui. »Niinkuin hiiri loukussa, Ned Trent! Kohtalo on sulkemassa sinut kouraansa. Yhden pienen kapineen vain olisit tarvinnut, mutta sitä et saa millään. Lahjoista ei apua! Voimasta ei apua! Viekkaudesta ei apua! Nyt iltapäivällä luulin keksineeni uuden tien. Sen, mitä en voi millään muulla keinolla saada, saisin ehkä tältä pieneltä tytöltä. Hän on vain lapsi. Voisin luullakseni vedota hänen sääliinsä — ah, Ned Trent, Ned Trent, voitko milloinkaan unohtaa hänen säikähtyneitä valkeita kasvojaan, kun hän pyysi sinulta sääliä?» Hän astui edestakaisin molempien pronssitykkien väliä kuin pantteri häkissään. »Hänen apunsa olisi varma, pyytämistä vailla vain, — mutta hän tekee pyytämisen mahdottomaksi! En voi. Parempi koettaa la longue traversen onnea, kuin käyttää hyväkseen hänen sääliään — hän varmaan joutuisi kiinni. Kuinka ihanat silmät hänellä on. Hän pitää minua raakalaisena, — kuinka hän nyyhkytti, ikäänkuin olisi hänen pikku sydämensä pakahtunut. No niin, se oli ainoa keino, millä saatoin tehdä tyhjäksi hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Minun täytyi se tehdä. Nyt hän halveksii minua ja unohtaa minut. On parempi, että hän pitää minua raakalaisena, kuin että nuo rukoilevat silmät aina minua vainoovat.» Etäisen pappilan ovi avattiin ja suljettiin. Hän hymyili katkerasti. »Niin aina, enhän minä ole tuota koettanut», hän myönteli. »Sopivathan heidän opetuksensa erinomaisen hyvin minun tapaukseeni — sääliä, oikeutta, ihmisyyttä — niin, ja lähimmäisen rakkautta. Minäpä yritän. Pyydän apua tämän miehen rakkaudelta, kun ei naisen rakkaus voi minua auttaa. Naisen rakkaudelta — ah — niin.»

Hän käänsi miettiväisenä askeleensa papin asuntoa kohti.

IX luku»

Hetken kuluttua hän muitta mutkitta avasi oven ja astui sisään. Rypistäen silmäkulmiaan hän tutkisteli pastori Archibald Cranea, joka katsoi häneen hämmästyen ja punastuen korviaan myöten.

Pastori Archibald Crane oli muutoinkin pieni punakka mies ja kirkko yksin tutkimattomassa viisaudessaan mahtoi tietää, miksi se oli lähettänyt hänet paimentamaan näitten voimakkaitten, kovaluontoisten ihmisten sieluja. Hänellä sattui parhaillaan olemaan päässään aivinainen englantilainen soutulakki kaljun päälakensa suojana kylmän henkeä vastaan ja muutoin hän oli puettuna pappispukuun, lukuun ottamatta lavendelin värisiä housuja ja helmillä koristettuja punapäärmäisiä mokkasiinejaan. Hänen heikot pienet kasvonsa olivat punakat ja melkein saman värinen oli poskiparta, jota riippui tukko kummallakin puolella. Käden ulottumamatkan päässä hänellä oli jykevä keppi kullattuine nuppineen. Kuullessaan oven aukeavan hän huudahti, ennenkuin päätään kohotti: »Voi, voi, kuinka nämä kevään ensimäiset kärpäset ovat harmillisia!» ja näytti sitten hämmästyneeltä.

»Hyvää iltaa», tervehti Ned Trent, astuen jäykästi keskelle huonetta.

Kirkon mies levitti kätensä pitkin pöytänsä reunaa ja näytti epäröivän.

»Hyvää iltaa», hän vastahakoisesti vastasi. »Mitä voin tehdä puolestanne?» Hän ei käsittänyt, mikä vierailun tarkotus mahtoi olla, mutta kun vieras oli turkiskauppiaan vaatteissa, niin Archibald pastori paikalla päätti häntä sen mukaan kohdella.

»Pyydän saada esitellä itseni, nimeni on Ned Trent», vapaakauppias maltillisesti sanoi, »olen tänä iltana pakotettu häiritsemään kotirauhaanne, koska olen julmasti papillisen apunne tarpeessa.»

»Minua ilahuttaa, että ahdingossanne pyydätte kirkon lohdutusta», vastasi toinen aina valmiin miehen sydämellisellä äänellä. »Olkaa hyvä ja istukaa. Ei sen, jonka sielu janoo, tarvitse puolustella itseään elämän lähteitten vartijaa lähestyessään.»

»Aivan niin», vastasi vieras kuivakiskoisesti ja kehotusta noudattaen istui, »tarpeeni vain ovat tällä kertaa pikemmin maallisia kuin hengellisiä. Siitä huolimatta ne mielestäni täydelleen kuuluvat kirkon toimipiiriin.»

»Kirkko koettaa määrätyin rajotuksin auttaa niitä, jotka ovat aineellisessa puutteessa», vakuutti Crane virallisella arvontunnolla. »Varamme ovat pienet, mutta niille, jotka todella ovat ansiollisia, olemme aina valmiit antamaan oikean antamisen hengessä.»

»Sananne ilahuttavat minua», vastasi nuori mies tylysti; »silloin teidän varmaan on helppo hankkia minulle se vähä, mitä tarvitsen, rihla ja neljä-, viisikymmentä patruunaa.»

Seurasi hämmästyksen paussi.

»Mitenkäs nyt», huudahti Crane, »en tosiaankaan käsitä, miten tämä vähääkään kuuluisi minun toimialaani. Kääntykää kaupanhoitajamme, herra Mc Donaldin puoleen kaikissa semmoisissa asioissa. Minua hämmästyttää, että voitte pyytää semmoista minulta.»

»Ette niinkään hämmästy, kunhan saatte kuulla, mikä mies minä olen. Mainitsin teille, että nimeni on Ned Trent, mutta en muistanut teille samalla kertoa, että olen vangittu vapaakauppias, joka olen tuomittu lähtemään 'pitkälle retkelle', ja että turhaan olen koettanut muualta saada pelastuskeinoja.»

Nyt kirkon mies käsitti. Tunkeilijan asian koko kantavuus leimahti hänen pienille sinipunerville kasvoilleen huolestuneena levottomuutena. Moisen, vieraan ehdottaman armeliaisuuden todenmukaiset seuraukset oikein hänen mieltään käännättivät.

»Ja nekö te luulette saavanne minulta!» hän huudahti, kun vihdoin sai puhuneeksi.

»Tietysti», vastasi vieras, nostaen mukavasti toisen säärensä ristiin toisen päälle. »Ettekö huomaa, että tapauksien logiikka pakottaa minua otaksumaan niin< Millä muulla tavalla voisitte menetellä! Oleskelen tässä maassa Canadan kansalaisena täydellä lainmukaisella oikeudella. Voimakkaampi on vääryydellä minut vanginnut ja vääryydellä kuolemaan tuominnut. Tietysti myönnätte, että tämä on vääryys!»

»Jaa, tiedättehän te — maan tapa — tätä tuskin voi pitää abstraktisena asiana —» änkkäsi Crane, vielä käsittämättä hänen todistelunsa johdonmukaisuutta.

»Mutta abstraktiselta kannalta katsoen laittomuus siis on ilmeinen», jatkoi vapaakauppias tyynesti. »Ja ilmeistä laittomuutta vastaan ei abstraktisen — ja konkretisen — siveyden tunnustettu tukipylväs tietysti voi asettua kuin yhdelle kannalle. Kirkon täytyy vastustaa epäsiveyttä ja sen vuoksi teidän kirkon edustajana täytyy antaa minulle rihla.»

»Unohdatte yhden asian», sanoi Crane.

»Minkä?»

»Semmoinen apu olisi minun puoleltani ilmikapinoimista esivaltaa vastaan ja minua rangaistaisiin sen johdosta ankarasti. Tietysti», hän vakuutti itsetietoisella tunnolla asiansa oikeudesta, »minä en hetkeäkään ottaisi lukuun omaa personallista turvallisuuttani. Mutta siitä kärsisi ajamani asia. Unhotatte, hyvä herra, että teemme täällä suurta ja hyvää työtä. Niissä virrenveisuu-kokouksissa, joita seurakunnassamme joka viikko pidetään, käy säännöllisesti enemmän kuin neljäkymmentä alkuasukasta; ensi vuonna toivon voivani rakentaa Valasjoelle kirkon, voidakseni siten vaikuttaa senkin etäisen seudun pimitettyjen ihmisten keskuudessa. Kaikella tällä on oleellinen merkitys Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. Te nyt vaaditte minua saattamaan kaiken tämän vaaraan voidakseni estää yhden ainoan vääryyden tapauksen. Tietysti on velvollisuutemme rakastaa toisiamme, mutta —» hän vaikeni.

»Teidän täytyy kompromissata», päätti vieras lauseen hänen puolestaan.

»Aivan niin», sanoi pastori Crane. »Kiitoksia; se oli juuri oikea sana. Meidän täytyy suvaita paljon asioita voidaksemme saada aikaan sen vähän hyvää, jonka Herra suo heikkojen ponnistustemme palkaksi. Muutoin saisimme lähteä täältä tiehemme.»

»Erinomaisen mieltäkiinnittävää», myönteli Ned Trent purevan tyynesti. »Mutta eikö se ole hieman kaupantekoa? Siitä vähästä, minkä tunnen kirkon historiaa ja uskonnollista kirjallisuutta, olen aina tullut siihen käsitykseen, että teitä opetetaan puolustamaan oikeutta aina, maksoi mitä maksoi — että jos aprikoimatta ajatte oikeuden asiaa, niin Herra antaa teille apuaan kaikissa koettelemuksissa. Luulen melkein, että tuota pikaa voisin itsestäni pinnistää raamatunlauseenkin tämän tueksi.»

»Rakas nuori mies», intti pastori Archibald lempeästi, »te ette ilmeisestikään vähääkään ymmärrä tilannetta. Minä tunnen, että kerrassaan pettäisin minulle uskotun asian, jos millään tavalla saattaisin vaaranalaiseksi edeltäjäni elämäntyön. Teidän täytyy kyetä itsekin tämä käsittämään. Se tekisi kerrassaan lopun hyödyllisestä vaikutuksestani täällä. Minut ajettaisiin pois. En saisi jatkaa työtäni. Minun täytyy ottaa lukuun, mikä on parasta.»

»Tuossa, mitä sanotte, on vähän perääkin», myönsi vieras, »jos välttämättä tahdotte arvostella liikeperiaatteiden kannalta. Mutta minun yksinkertainen järkeni sanoo, että olette unohtanut asian ytimen. 'Luota Herraan', sanoo profeetta. Ja totta puhuen on omalla alallannekin joitakuita kilpailijoita, jotka kannattavat teidän esittämäänne oppia, mutta te tuomitsette heidät harhaoppisina. 'Hyvä tarkoitus pyhittää huonot keinot’, eikö se ole jesuiittain veljeskunnan tunnuslause.

»Minä protesteeraan. Minä todella protesteeraan», intti kirkon mies loukkaantuneena.

»All right», myönsi Ned Trent hyväntuulisen halveksivasti. »Se ei olekaan pääasia. Hylkäättekö pyyntöni?»

»Ettekö käsitä?» pyyteli toinen. »Olen varma siitä, että te olette tasapuolinen ja käsitätte asian laajemmalta kannalta.»

»Hylkäättekö pyyntöni?¹» kiristi Ned Trent.

»Ei ole aina helppo kulkea oikein Herran edessä, enkä minä suinkaan ole aina selvillä tiestäni, mutta —»

»Te hylkäätte pyyntöni!» huusi Ned Trent kärsimättömänä nousten.

Pastori Archibald Crane katsoi tutkijaansa, pelon välähdys kasvoillaan.

»Olen pahoillani; pelkään, että minun täytyy», hän itseään puolustellen sanoi.

Vieras astui lähemmäksi, kunnes kosketti pöytää, jonka toisella puolella pastori Archibald istui, ja seisoi siinä hetkisen, katsellen vastustajaansa melkein naurun sekaisella halveksimisella.

»Tepä olette huvittava pieni elukka», hän verkalleen sanoi, »ja olen minä aikanani nähnyt monta teidän kaltaistanne. Täällä te joka sunnuntai saarnaatte jokaiselle, ken kuulla haluaa, vanhoja kuluneita oppeja, joihin ette elämässänne usko vähääkään. Nyt teillä ensi kerta olisi tilaisuus toteuttaa niitä sananmukaisesti, mutta sen sijaan te pakenette sanojen taa. Ja kun nyt kerran olette kiinni, niin kuulkaa samalla, mitä minulla on sanottavaa teidän kaltaisistanne. Olen kulkenut pohjan periä laajalti ja tiedän, mitä puhun. Työnne täällä intiaanien kesken on mätää, ja jokainen järkevä ihminen sen tietää. Te sullotte heidät hirsirakennuksiinne, te pakotatte heidät käyttämään vaatteita, joihin he ovat tottumattomat, kunnes he keuhkotautiin sortuvat. Se pieni tinatorninen sivistyksen irvikuva, jonka te heille annatte ja joka ei heille sovi, opettaa heidät kerjäämään, varastamaan ja valehtelemaan. Olen laajalti matkustanut, mutta vielä minulta on jäänyt näkemättä, minkä vuoksi teidän kaltaisia maan päällä suvaitaan. Te olette ahdasmielisiä, tekopyhiä, suvaitsemattomia, eikä teissä ole rahtustakaan todellista ihmisyyttä valeuskontonne kaunistukseksi. Huomatessanne, ettette voi kotonanne riittävästi sekaantua toisten ihmisten asioihin, toimitatte itsenne semmoisiin seutuihin, missä tämä sitä paremmin onnistuu — ja te sen kautta ansaitsette autuuden. En oikeastaan tiedä, mitä varten sanon tätä teille, tuntuuhan vain, kuin olisi sen jälkeen parempi olla. Kerran kuulin erään teidän kaltaisenne sanovan surevalle äidille, että tämän pieni lapsi oli joutunut helvettiin, koska se oli kuollut ennenkuin hän — mokoma kaunis tekopyhä — oli pirskottanut vähän vettä sen pikku ruumiille. Semmoista se on teidän kaltaistenne ihmisrakkaus. Teitä ehkä haluttaa kuulla, että minä samalla ja samassa paikassa pieksin sen miehen. Te olette kaikki samaa maata; tunnen sen suvun. Kun teidän joukostanne löytyy oikea mies — ja niitä on oikeitakin miehiä — niin on hän kaikessa niin erilainen, vieläpä uskossaankin, että hän oikeastaan on toista rotua. Kun tulin tänne, niin en vähääkään toivonut saavani sitä, mitä pyysin. Tunnen sukunne ja tiedän hyvin, kuinka hyvin kaksituhatta vuotta vanhat oppinne soveltuvat käytännölliseen elämään. On toinenkin tie, mutta luontoni ei sallinut sitä käyttää. Te olisitte paikalla siihen tarranneet kiinni, siitä olen vakuutettu. Täältä minun tulisi saada apua. Minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä ei pitäisi. Tekö Herran palvelija! Mokoma pieni hyönteinen, ei teihin edes kannata suuttua!»

Hän seisoi ja hetkisen katsoi hämmentyneeseen ja huolestuneeseen kirkon mieheen. Sitten hän meni ulos.

X luku.

Melkein paikalla ovi taas aukeni.

»Tekö, neiti Albret!» huudahti Crane.

»Mitä tämä merkitsee?'» kysyi Virginia käskevästi. »Kuka on tuo mies? Mitä varten hän pyytää rihlaa? Vaadin, että sanotte minulle sen.»

Hän seisoi suorana ja korkeana matalassa huoneessa, silmät leimuten, pää takakenossa käskynvallan varmassa asennossa.

Pastori Crane koetti keksiä jotain sopivaa, sanoja tavotellen. Impi lopetti lyhyeen hänen haparoimisensa.

»Tuo on joutavaa puhetta. Jokainen muu kuin minä näyttää olevan asiasta selvillä. En ole enää lapsi. Tulin keskustelemaan teidän — uskonnonopettajani — kanssa juuri tästä asiasta. Sattuman kautta kuulin niin paljon, että minulla on oikeus saada tietää enemmän.»

Kirkon mies mutisi jotain komppanian salaisuuksista. Taas neitonen lopetti hänen puheensa lyhyeen.

»Komppanian salaisuus! Koska on komppania alkanut uskoa salaisuutensa Andrew Lavioletelle, Wishkobunille, teille!»

»Teidän ehkä olisi parempi kysyä isältänne», sanoi Crane, joka taas alkoi saada takaisin arvontuntoaan.

»Se ei sovi minulle», vastasi impi. »Minä vaadin, että vastaatte kysymyksiini. Kuka on tämä mies?»

»Ned Trent, hän itse sanoo.»

»Minä en tyydy semmoisiin vastauksiin. Kuka hän on? Mikä hän on?»

»Hän on vapaakauppias», vastasi pastori Crane sen näköisenä kuin mies, joka heittää pommin ja pelkää seurauksia. Hänen ihmeekseen pommi ei räjähtänytkään.

»Mitä se on?» neitonen vaatimattomasti kysyi.

Kirkon miehen leuka vaipui alas ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Tämähän osotti niin paksua tietämättömyyttä aseman tavallisista asioista, ettei kekseliäinkään mielikuvitus voinut pitää sitä paljaan sattuman aiheuttamana. Kun Virginia Albret ei tiennyt, mitä sana merkitsi, eikä niitä synkkiä seurauksia, joita se tuotti, niin ei siitä voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Galen Albret ei tahtonut, että hän saisikaan sitä tietää. Hänet oli ehdoin tahdoin jätetty asiasta tietämättömäksi, ja viisaan miehen oli parasta aprikoida asiaa moneen kertaan, ennenkuin rohkeni asian hänelle ilmaista.

»Vapaakauppiaiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kauppaa komppanian kiellosta huolimatta», hän varovasti sanoi.

»Mikä suuri vaara häntä uhkaat» jatkoi impi itsepintaisesti kuulusteluaan.

»Ei mikään, sen mukaan kuin minä tiedän», vastasi Crane lempeästi. »Hän on hyvin sopimaton ja vähästä kiihtyvä nuori mies.»

Virginian nopea vaisto jälleen huomasi samat salvat, jotka rahvaassa, Wishkobunissa ja hänen isässään olivat niin tehokkaasti riistäneet totuuden hänen saatavistaan. Hänen naisen voimansa ja asemansa olivat heikommat kuin kirkon miehen pelko, että Galen Albretin ilmaisematon tahto voisi tuottaa hänelle vahinkoa. Impi kysyi vielä muutamia kysymyksiä, sai vielä muutamia kierteleviä vastauksia, jonka jälkeen hän jätti kirkon miehen tointumaan miten parhaiten taisi sangen raskaan illan koetuksista.

Ulkona yön pimeydessä impi epäröi kahden vaiheilla, mitä nyt oli paras tehdä. Hän oli kiihtynyt ja päätti päästä asian perille, mutta ei voinut rohkaista mieltään sikäli, että olisi kysynyt isältään. Että vieras oli komppanian kanssa riidassa, että hän luuli siitä syystä olevansa vaarassa ja että hän pyysi apua, sen hän kyllä selvään älysi. Mutta koko juttu oli muutoin niin hämärä ja huolestuttava. Hän tahtoi saada asiasta selvän käsityksen, päästä syitten perille. Ja kesken kiihtymystään hän huomasi ja tunsi henkeään ahdistavan, että hän oli peloissaan tuon vieraan puolesta. Hänellä ei ollut aikaa nyt kysyä itseltään, mitä se mahtoi tietää; hän vain pani tosiasian tähdelle.

Vaistomaisesti hän kääntyi tohtori Cockburnin taloa kohti. Rouva Cockburn oli yksinkertainen pieni keski-ikäinen ihminen, hiukset jakaukselliset, harmaat, silmät lempeät, haalistuneet. Hän oli paikan elämässä täydellinen nolla, hänen taipumuksensa olivat kotoiset ja jokapäiväiset, mutta Virginia piti hänestä.

Hän sattui olemaan kotona ja tohtori vielä sairashuoneella, joka sopi sangen hyvin. Virginia astui pieneen hirsiseinäiseen huoneeseen, kulki sen poikki oikopäätä suurempaan paperoituun huoneeseen ja kävi virttyneeseen punaiseen nojatuoliin istumaan. Rakennus oli aseman vanhimpia, lattiat leveistä maalaamattomista ja jotenkin epätasaisista lankuista, katto matala, ikkunat pienet ja yleiset piirteet säännöttömyyteen ja lenkoilevaan summittaisuuteen taipuvat. Valkoisten seinäpaperien takana ilmeisestikin oli veistetyt hirret. Nykyiset asukkaat, joilla oli samalla sekä jotenkin kotoiset taipumukset että rajoitetut varat, olivat ahtaneet huoneen jos kuinka täyteen kaikenlaista pientä kamua — pieniä ryijyjä, pieniä pöytiä, pieniä pitsiliinoja, pieniä valokuvatelineitä, pieniä posliinikoristeita, pieniä hinteliä hyllyköitä ja kirjahyllyjä.

Virginia istui ja kävi suoraa päätä asiaan käsiksi.

»Rouva Cockburn», hän sanoi, »te olette aina ollut sangen hyvä minua kohtaan, aina, aina siitä pitäen kuin tulin tänne pienenä tyttönä. Pelkään, etten aina ole osannut antaa sille täyttä arvoa, mutta nyt olen kovin pahassa pulassa ja tarvitsen apuanne.»

»Mikä on asia, rakas Virginiat» kysyi vanhempi nainen lempeästi. »Tietysti teen, mitä voin.»

»Teidän pitää kertoa minulle, mitä kaikki tämä salaperäisyys merkitsee — tarkoitan miehestä, joka tänään saapui Kattilan taivallukselta. Olen kysynyt kaikilta; olen käyttänyt kaikkia keinoja, mitä minulla on, saadakseni edes jonkun kertomaan. Se on niin tuskastuttavaa, että siitä tulee hulluksi — minulla on erikoinen syy, jonka vuoksi minun tulee saada tästä tieto.»

Vanhempi nainen jo katseli häntä huolestunein silmin.

»Häpeällistä ja väärin on pitää sinua niin tietämättömänä!» hän puhkesi puhumaan, »ja sitä olen aina sanonut. On paljon asioita, joita sinulla on oikeus saada tietää, vaikka jotkut niistä tuottaisivat sinulle hyvin suurta surua — samoin kuin kaikillekin naisparoille, joiden on pakko elää tässä kauhun maassa. Mutta tätä en, rakkaani, voi.»

Virginia tunsi jälleen totuuden tavottamattoman varjon pakenevan. Pettyneenä, hämmentyneenä, hän alkoi menettää malttinsa. Kymmenen kertaa hän oli tänä samana päivänä tavotellut tätä asiaa ja joka kerta hänen sormensa olivat tapailleet vain tyhjää ilmaa. Hän tunsi, ettei hän hetkeäkään kauempaa jaksanut kestää tätä tuskastuttavaa tietämättömyyttä. Kyyneltulva puhkesi hänen silmistään ja sai vapaasti valua hänen poskilleen.

»Ah, rouva Cockburn!» hän nyyhkytti. »Olkaa niin hyvä! Ette voi arvata, kuinka kamalaksi tämä asia on minulle käynyt juuri siitä syystä, että se on tehty niin salaperäiseksi. Miksi olen minä ainoa, jolta se on salattu! Se varmaan jollain tavalla koskee minua, enkä voi enää minuuttiakaan kestää tätä salaperäisyyttä ja kaksimielisyyttä. Ellette te kerro minulle, niin ei kukaan kerro, ja minun täytyy aina vain kuvitella ja kuvitella. — Ah, säälikää minua. Tunnen hirmutapauksen varjon läheisyyden. Se puhuu kaikesta ja on jokaisen vieressä, kenen luokse vain käännyn. Näen sen siinä, että Wishkobun minua välttää, isäni vaitiolossa, herra Cranen hämmingissä, teidän vastahakoisuudessanne — niin, jopa herra Trentin kovin häikäilemättömässä hävyttömyydessäkin!» — hänen äänensä hieman vavahti. »Ellette te kerro minulle, niin menen oikopäätä isäni luo», hän lopuksi lausui entistä varmemmin.

Rouva Cockburn tutki immen punottavia kasvoja ystävällisin, mutta ymmärtävin ja kokenein silmin. Sitten hän jonkun hyväilevän säälin sanan supattaen nousi ja istahti punaisen nojatuolin kaiteelle, ottaen tytön käden omaansa.

»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu. Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja lähetetään pois.»

»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia helpotuksen tunteella.

»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli surkea — surkea!»

»Mutta rasituksia voidaan kestää. Mies voi pelastua.»

»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — hän ei milloinkaan tule perille!»

»Mitä tarkotatte?» huudahti Virginia käheästi.

»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»

»Mitä tarkotatte?» toisti Virginia; »Jumalan nimessä, puhukaa selvästi!»

»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.

»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen. »Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? Hän?»

»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin luonnostaan tapahtuva asia.»

»Ja tämä mies —»

»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle retkelle'. Hän tietää sen itse.»

»Sehän on raakaa, hirmuista; sehän on murha.»

»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen — maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»

Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.

»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»

»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen menetellyt oikein.»

»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»

Hän kumarsi päätään ja astui pitkän huoneen halki ulos.

Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä, että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni, iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.

Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin luona?

Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!» ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani, mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»

Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä päätään.

Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä. Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma nälkäkuolema tässä hirmun maassa.

Kylään tullessaan mies alkoi laulaa:

Läks metsään poika kuninkaan — pyöri, pore, pyöri — hopearihla olallaan — kierrä, kupla, kierrä.

Melkein paikalla avattiin ikkuna ja tuskastunut ääni huusi:

»Haluu, mitä te riivattu mees laola nii mööhä!»

Ääni jatkoi mitään välittämättä:

Hopearihla olallaan — pyöri, pore, pyöri — ohi mustan sattui valkeaan — kierrä, kupla, kierrä.

»Sacre!» huuti asukas.

»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään. »Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan tässä koko laulun.»

Ikkuna lensi paukahtaen kiinni.

Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja laulu hälveni etäisyyteen.

Ohi mustan sattui valkeaan — pyöri, pore, pyöri — sattui hullusti kerrassaan! Kierrä, kupla, kierrä.

»Ja hän vaan laulaa!» huudahti impi katkerasti itsekseen. »Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä olen onnettomin tyttö maailmassa!»

XI luku.

Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä, voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut hyvänsuopa, jopa rakaskin.

Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle, arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa — ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.

»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa, mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.

Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan miehen, joka katseli etelää kohti.

Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.

Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi samana.

»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»

Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät merkityksensä.

»Lähdettekö matkaan — tänään?» hän kysyi hiljaa.

»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen ymmärrän.»

»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn välinpitämättömästi.

Mies katsoi hetken häntä silmiin.

»Kaikki», hän valehteli, tyynesti.

Virginia älysi, että hän valehteli, ja hänen sydämensä hetkiseksi lakkasi sykkimästä siinä äkillisessä toivossa, että mies ehkä tällä yhdennellätoista hetkellä oli katunut halpamaisia aikeitaan, jotka hänellä oli ollut häntä, Virginiaa, kohtaan. Virginia kallistui hänen puoleensa pienen penkereen reunan takaa.

»Onko teillä pyssy — pitkälle retkelle?»

Mies tuijotti häneen vähän tiukemmin.

»Mikä — jaha, tietenkin», hän vastasi epävarmemmalla äänellä. »Pohjan perillä ei koskaan matkusteta ilman pyssyä.»

Impi luiskahti sukkelaan penkereen alle ja asettui hänen eteensä.

»Kuulkaa», hän alkoi oivaan tapaansa. »Tiedän kaikki, mitä tästä asiasta on tiedettävääkin. Te olette vapaakauppias ja teidät lähetetään kuolemaan. Se on murha, ja isäni on syyllinen. Hän kohotti ylpeästi päätään, mutta äänen sävy oli pakotettu. »Eilen en tiennyt tästä mitään. Olin hupsu tyttö, joka luulin kaikkia ihmisiä hyviksi ja oikeamielisiksi, ja jaloiksi kaikkia niitä, jotka tunsin. Silmäni ovat nyt auenneet. Näen vielä omaisienikin tekevän vääryyttä, enkä» — kyyneliä väreili lähellä hänen silmäripsiään, mutta hän räpytti ne takaisin — »enkä minä enää ole hupakko tyttö! Turhaa on teidän koettaa pettää minua. Teidän pitää sanoa minulle, mitä voin tehdä, sillä en voi sallia, että isäni tekee niin suuren vääryyden, koettamatta sitä estää.» Tätä hän ei oikeastaan aikonut sanoa, mutta asia äkkiä selveni hänelle. Miehen vaikutusvalta oli jälleen hänet yllättänyt, upottaen hänen tahtonsa, täyttäen hänet sillä entisellä pelolla, jonka tilanteen luonne nyt hetkeksi muutti ylpeydeksi.

Mutta hänen ihmeekseen mies ajattelikin jotain toista.

»Ken teille kertoi tämän?» hän sanoi karkeasti. Ja sitten, vastausta odottamatta: »Tietysti tuo pikku pappi; meillä näkyy vielä olevan pieni asia selvitettävänä!»

»Ei, ei!» väitti neitonen. »Hän se ei ollut, eräs ystävä minulle kertoi. Minulla oli oikeus saada tietää.»

»Teillä ei ollut oikeutta!» mies kiivaasti huudahti. »Teillä ja elämällä ei pitäisi olla mitään yhteistä. Teidän silmissänne on nyt katse, jota niissä ei ollut eilen, ja se on ystävänne syy.» Hän seisoi ja tuijotti impeen väkevästi, ikäänkuin punniten, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän aivan rauhallisesti otti hänen kätensä omiinsa ja veti hänet paadelle viereensä istumaan.

»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian selvemmin kuin nyt.

»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan, enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa, eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille, sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet, tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja suuruutta. Komppania oli elävä olento.

»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet, tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan. Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä. Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.

»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet, ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan kenenkään sitä vähentämättä.

»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät, vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.

»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni yksinoikeudestaan.

»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit. Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen. Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu, eikä se mies sen koommin uskalla palata.

»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta' vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — 'la longue traverse', pitkä retki.

»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi, niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.

»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää. Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»

Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen äkkiarvaamatta kysyi:

»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»

»En mitään. Puhuin turhia.»

»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta», hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada; minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»

»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani. Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»

Kumma tuli syttyi immen silmiin, mutta hän säilytti yhä tasaisen äänensä.

»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen minulta. Kieltäkää, jos voitte.»

Ned Trent katsoi häneen hetken terävästi, loi sitten alas silmänsä.

»Se on totta», hän sanoi.

»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»

»Totta», hän toisti alakuloisesti.

»Ja te valehtelitte sanoessanne minulle, että teillä oli rihla pitkälle retkelle.»

»Sekin on totta», hän myönsi.

Kun Virginia nyt jatkoi haastelua, niin ei hän enää kyennyt yhtä hyvin hillitsemään ääntään.

»Miksette kysynyt minulta, kuten aioitte?» Miksi minulle noin valehtelitte?»

Nuori mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin, kääntyi pois ja sanoi hiljaa:

»En voinut.»

»Miks'ette?» intti neitonen. »Miks'ette? Teidän pitää kertoa minulle.»

»Sen vuoksi», sanoi Ned Trent — »sen vuoksi, että se oli mahdotonta. Jokainen rihla tiedetään, mitä asemalla on. Sen vuoksi, että teidät olisi saatu kiinni, enkä tiedä, minkä rangaistuksen olisitte saanut.»

»Tiesittekö tämän ennen?» intti Virginia jäykästi.

»Tiesin.»

»Miksi sitten muutitte mielenne?»

»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä, »olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»

»Niin, entä viime yönä?» vaati Virginia lauhkeasti.

»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli, etten voi.»

»Vaikka tuo hirveä matka on edessänne —»

»Tulkoon mieluummin mitä hyvänsä.»

Jälleen seurasi hetken vaitiolo.

»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe. Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»

»Puutteeni», mies toisti. »Eivät; minulla on riittävästi.»

»Miksi sitten?» Virginia intti.

»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en. Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen katseen.

»Onko siinä kaikki?» hän lopulta kysyi.

Mies epäröi, katsoi pois, katsoi jälleen takaisin.

»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa, hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää, uskollisempaa, uutterampaa miestä.»

»Siitä olen vakuutettu», sanoi Virginia suloisesti.

»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun. Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» — hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut, että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»

»Entä isänne — tunsitteko hänet hyvin?»

»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies, jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»

»Mitä tapahtui?»

»Kah, ei muuta, hänet vain murhattiin», vastasi Ned Trent katkerasti.

Impi laski kätensä hänen käsivarrelleen rukoilevalla pienellä liikkeellä.

»Ah kuinka surullista», hän sanoi.

»Minulla ei ole hänestä mitään kuvaa», jatkoi vapaakauppias hetken kuluttua. »Ei edes hänen antamaansa lahjaa; ei mitään muuta kuin tämä.»

Hän näytti pientä hopeista tulitikkukoteloa, se oli sitä tavallista mallia, jota siellä pohjan perillä käytetään.

»Toivat sen minulle — ne intiaanit, jotka tulivat kertomaan papille uutisen; ja pappi, joka oli hyvä mies, antoi sen minulle. Siitä pitäen en ole siitä luopunut.»

Virginia otti sen kunnioittaen käteensä. Hänelle se oli yhtä merkitsevä, kuin jokaisen suuren tunteen symboli. Hetkisen kuluttua hän hämmästyneenä kohotti katseensa.

»Mitä!» hän huudahti, »tähän on kaiverrettu nimi!»

»Niin on», mies vastasi.

»Mutta nimihän on Graehme Stewart.»

»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin tunnettiin», mies selitti.

»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti. »Minulle tämä kaikki on mainiota.»

Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten olen tullut.»

»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt olette pulassa.»

»Semmoinen on sodan onni.»

»Ja he ovat lopultakin teidät voittaneet.»

»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se ei ole suuri tappio.»

»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut. Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla — teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän maahan.»

»Kyllä», hän myöntyi, mutta innostumatta, hämmästymättä.

Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä ilmettään.

»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan. »Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko sen?»