Front matter (continued 2)

Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli palasi takaisin hänen kasvoihinsa.

»Lähdettekö te Quebeciin?» hän huudahti.

»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin brigadin kanssa.»

Mies hyppäsi seisomaan.

»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»

Virginia nauroi onnellisena.

»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta —»

»Minä tiedän!» toinen huudahti.

»Tulkaa sinne minua tapaamaan pimeän tultua, heti kun vaaratta voitte.»

Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.

»Minä tunnen teidät!» hän huudahti. »Olen nähnyt teidät ennen!»

Mies loi häneen hämmästyneen katseen.

»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin lähdössä pitkälle matkalle.»

»Minä muistan, tietysti!» toinen huudahti.

Soitettiin kelloa, se kehotti komppanian väkeä lähtemään työhönsä.

»Hyvästi», Virginia kiireesti sanoi. »Ensi yönä.»

»Ensi yönä», vastasi toinen.

Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä hyräilevän:

»Isabeau kävelee Pitkin puutarhaansa, Pitkin puutarhaansa, Saaren rannalla, Pitkin puutarhaansa.»

»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»

Niin suuren muutoksen voi yksi yö saada aikaan.

XII luku.

Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin; toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä, suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua tai suolattua ja tynnyriin pantua.

Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä, huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan. Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.

Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan. Paikalla hälinä alkoi uudelleen.

Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.

Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta, kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja, kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi yhden nauhan sanoen:

»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä annan sylen tupakkaa.»

Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.

»Ahah», hän lopulta huudahti ja astui toiselle puolelle.

»Sak-we-su, veljeni», jatkoi Mc Donald, »sinulla on nahkoja kolmesataa 'majavaa'. Kas tässä nauha, jossa on kolmesataa 'majavaa', ja koska olet tuonut niin hyvän saukon nahkan, niin kas tässä syli tupakkaa ja puoli säkkiä jauhoja.»

»Hyvä!» huudahti intiaani.

Kaupanjohtaja sitten saattoi heidät portaille, joita he nousivat hänen apulaisensa Davisin hoitamaan myyntivarastoon. Vankan puukalterin edessä, jonka takana koko ilmava ullakkohuone oli täynnään heleitä kalikoita, koruvöitä, astioita, pyssyjä, peitteitä, vaatteita ja muita sekä kauniita että hyödyllisiä esineitä, Sak-we-su ja Mu-hi-kun valitsivat ostoksensa, maksaen nauhastaan kuluneita puisia 'majavia'. Niin ja niin paljon jauhoja, niin ja niin paljon teetä, niin ja niin paljon sokeria, ruutia ja lyijyä, niin ja niin paljon vaatteita. Näin he saivat seuraavaksi vuodeksi vaatimattomat tarpeensa. Loput he sitten kuluttivat kaikenlaisiin hyödyttömiin esineihin — helmiin, silkkiin, vöihin, kirkkaihin nenäliinoihin, peileihin. Ja kun viimeinen puumajava oli varastoon takaisin joutunut, niin he palasivat alakertaan ja menivät ulos paalukujaan, keveämpiä ostoksiaan kerallaan kantaen, suuremmat jättäen varaston »velaksi», tarpeen tullen perittäviksi. Heidän ulos astuessaan nousi kaksi uutta intiaania portaita ja kaksi heidän jälkeensä tulevaa astui paalukujaan. Näin kauppaa jatkettiin.

Sak-we-su ja Mu-hi-kun paikalla piiritettiin. He juurta jaksaen kertoivat, mitä olivat tehneet. Sitten heidän ystävänsä vielä seikkaperäisemmin kertoivat, mitä he olisivat tehneet, kunnes molemmat miehet, viisi minuuttia näitä hämmentäviä neuvoja kuultuaan, olivat niin tyytymättömät kauppoihinsa, että kumpikin olisi mielellään vaihtanut toisiin tavaroihin kaikki — jos sitä olisi sallittu.

Kello soi taas uudelleen. Oli »tupakka-aika». Puoleksi tunniksi jokainen heitti työnsä. Aurinko nousi taivaalle yhä ylemmäksi. Joutilaita loikoili joukottain päiväliekkosessa pelaten, kertoen kaskuja, laulaen. Siinä olisi voinut kuulla peräpohjan kaikki kauniit laulut, »Kirkkaan lähteen partaalla», »Pore pyöri, kierrä kupla», »Isäni luona», »Isabellan kävelyretki», »Pikku Jeanneton», »Luron, Lurette», »Laula, satakieli, laula», ja ijäti suosittu »Malbrouck», »Kaunis Françoise», »Leivo», taikka kaunis ja hellä »Violette Dandine». Hyvät olivat näiden matkustajain äänet, heissä oli vielä säilynyt aito ranskalaista runosuonta, ja kaunista se oli kuunnella.

Puolenpäivän aikaan lähti intiaanivaimoja mannermaalle kanoottipihkaa kokoamaan. He istuivat kyykyssä vanhan vuotavan kanoottinsa pohjalla, kurottaen meloessaan kauas laidan yli, mikä mitenkin, äänettöminä, salakähmäisinä. He eivät pistäneet melallaan kaikki samalla kertaa, kuten miehet, vaan itsekukin sohaisi pienen lyhyen pistoksen, miten kullekin sopi, niin että meloja alituiseen nousi ja laski. Niin he loitoten mennä räpylöivät kuin haavoitetut linnut; pyörsivät sitten joen polven taa ja katosivat.

Aurinko kulki kaarensa ja lähti alamäkeä laskemaan. Puolipäivä sai kuluneeksi, tuli jälleen »tupakka-aika». Asematalon kyökkiin tuli intiaanivaimoja tuomaan kevään ensimäistä siikasaalista ja Matthews vallan kauhistui ja päivitteli siitä pyydettyä hintaa. Lopulta hän osti kuusi kolmisen naulan painoista kalaa ja antoi niistä hinnaksi ehkä kahdentoista sentin edestä teetä.

Intiaanivaimot lähtivät taas matkoihinsa salavihkaa naureskellen, kun saivat niin hyvän hinnan.

Alhaalla intiaanien leirin luota alkoi äkkiä kuulua tappelevien koirien rähinää. Kaksi rekikoiraa oli ruvennut hammastelemaan toinen toistaan ja kummankin ystävät olivat tulleet apuun. Maleksijat menivät katsomaan, nauraen, huutaen, pistäen milloin mikin pieneksi kilpajuoksuksi. He istuivat kyykkysillään ja ivallisesti yllyttelivät, löivätpä pieniä vetojakin ja rohkaisivat vihaisia vanhoja ämmiä, jotka ilmeisestä vaarasta huolimatta koettivat repiä hajalleen ärisevää temmeltävää koiratakkua. Korkean hirsiaitauksen takana olivat komppanian rekikoirat ja nämä susihurtat murheellisesti ulisivat, alakuloisina siitä, kun eivät he päässeet leikkiin osallisiksi.

Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa sykkivälle sydämelleen:

»Yö on tullut!»

XIII luku.

Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja. Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen. Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.

Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi; hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki muu näytti vähäpätöiseltä.

Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän oli julmasti peloissaan.

Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.

Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä; kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia; ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi, etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen hohteen. Sen hän tiesi virraksi.

Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.

»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun liikkeeni.»

Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti käsillään.

»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»

»Onko teillä kanootti?» impi kysyi.

»On — tässä rannalla.»

Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen, sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän selviytyisi.

He tulivat matalalle äyräälle ja paikalla työnsivät kanootin virtaan.

Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai heidät valtoihinsa.

Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella, sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat, jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle tärkeä.

Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla, joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.

»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa, kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»

»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän olevan turvassa.»

»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»

»Tulen», vastasi impi vienosti; »tulen, varmaan.»

»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä, kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain, kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani — mutta minä —»

»Te?» toisti Virginia hänen epäröidessä.

»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi. Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena, soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä — elokuussa.»

Kanootti kosketti rantaan. Ned Trent huudahtaen pisti melansa saveen.

»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi; »en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»

Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.

»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä pettää.»

»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»

»Hyvästi», mies sanoi.

Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa? Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan.

»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä — jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan tulevaisuudessa.

Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle. Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti. Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään aavistanut.

Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin rannasta.

»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille oikeutta!»

Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.

XIV luku.

Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt, mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.

Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin koukistui maahan ja antautui surun valtaan.

Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa. Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys; siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.

Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten; milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa; milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä, kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen, Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.

Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana, halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan, löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea, laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, — vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi, ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.

Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen. Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.

»Ah!» hän huudahti riemuissaan; »tekö täällä!»

Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa, vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen lomasta. Impi ei vastustellut.

»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi palasit?»

»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin? Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta? Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut! Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni, niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani — päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani, olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»

»Kyllä, luulen käsittäväni», impi vienosti vastasi.

»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin suudellut.»

»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä, ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat, tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.

»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi, mutta sinun täytyy.»

Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.

»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä. »Sano minulle», mies käski.

»Mitä?» impi kysyi.

»Se, mitä enimmän tahdon tietää.»

»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi. Sekin on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja että sen mukaan kuin tätä tyttöä kohtelet, sen mukaan hän uskoo tai on uskomatta kaikki miehet hyviksi tai kaikki miehet huonoiksi. Ah, Ned, naisen sydän on helposti murtuva ja minun sydämeni on sinun vallassasi.»

Hän oli kohottanut kasvonsa urheasti ja vakaasti miehen kasvoja kohtaan. Ne hohtivat tähtien valossa kalpeina ja tunteellisina. Ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi sulaa mustaa lähdettä varjossaan, hänen hieman auenneet huulensa olivat kaihoiset ja lapselliset.

Mies tarttui hänen kumpaankin käteensä, katsoen jälleen alas hänen puoleensa. Sitten hän vastasi hänelle, juhlallisesti ja nöyrästi.

»Virginia», hän sanoi, »olen lähdössä vaaralliselle matkalle. Niinkuin minä teen sinulle, niin tehköön minulle Jumala.»

»Ah, semmoisena sinusta pidän», impi kuiskasi.

»Hyvästi», Ned sanoi.

Impi vapaaehtoisesti kohotti huulensa ja mies suuteli niitä kunnioittavasti.

»Hyvästi», impi kuiskasi.

Mies kääntyi pois itseään pakottaen ja juoksi rantaan kanootille.

»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah, lemmin sinua!»

Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen. Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa huusi hänelle:

»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»

Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.

XV luku.

Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa. Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.

Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten, yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.

Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua. Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan. Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä. Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään, eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa intiaania lukuunottamatta.

Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.

Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.

»Joku auttoi teitä», väitti aseman päällikkö, varmana.

»Niinkö luulette?’»

»Intiaanini sanoivat teidän olleen yksin. Mutta mistä saitte tämän rihlan?»

»Varastin sen.»

»Olitteko yksinä»

Ned Trent viivähti niin lyhyen hetkisen, että sitä tuskin huomasi. Ei ollut mahdollista, etteivätkö intiaanit olisi huomanneet immen läsnäoloa, ja hän pelkäsi nyt ansaa. Sitten hän kohtasi ovipielessä seisovan Me-en-ganin ilmeikkään katseen. Virginialla ilmeisestikin oli ystäviä.

»Yksin», hän varmasti toisti.

»Se on vale. Sillä vaikka intiaanini erehtyvätkin, niin näki pastorimme, että asemalta poistui kaksi henkeä vähää ennen, kuin lähetin teitä kiinni ottamaan. Toinen souti kanootissa saaren ympäri; toinen poistui metsäpolkua.»

»Sepä vasta pastori», vastasi Trent hämmästymättä. »Parempi kun ylennätte hänet urkkijaksenne.»

»Kuka se toinen oli?»

»Luuletteko minun sanovan?»

»Eiköhän minulla ole keinoja pakottaakseni teitä!» kuohahti aseman päällikkö.

Ned Trent vaikeni.

»Jos ilmaisette minulle sen miehen nimen, niin saatte vapautenne. Saatte luvan tehdä tässä maassa kauppaa. Asia koskee valtaani — kurinpitoa. Siitä tulee ennakkotapaus. Se on oleellisen tärkeää.»

Ned Trent katseli lahdelle ja hyräili laulun pätkää, toinen olka puoleksi käännettynä vanhempaa miestä kohti.

Viimeksi mainitun kasvot punottivat hillitystä vihasta. Kahdesti hänen kätensä kuin itsestään tapaili jykevän revolverin perää.

»Ned Trent», hän lopulta huudahti käheästi, »kuulkaa tarkasti, mitä sanon. Olen saanut tästä kylläkseni. Minä vannon, että jollette viiden minuutin kuluttua sano minulle, mitä tahdon tietää, niin hirtätän teidät tänään!»

Nuori mies pyörähti ympäri korollaan.

»Hirtätätte!» hän huudahti. »Se ei voi olla täyttä totta?»

Vapaakauppias mittaili häntä kiireestä kantapäähän, näki hänen aikomuksensa järkähtämättömyyden, ja hitaasti kalpenivat ulkoilman tummiksi ahavoittamat kasvot. Hirttäminen on ainakin kamala kuolema, mutta pohjan perillä siihen vielä liittyy erityinen häpeän leima, sitä kun käytetään vain kaikkein kehnoimpia pahantekijöitä kohtaan. Ampuminen on tavallisin telotustapa, ellei rikos ole kaikkein törkeintä laatua. Pienellä kädenliikkeellä hän kääntyi pois.

»No!» huudahti Albret.

Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi kellonsa pöydälle.

»Minä sanoin viisi minuuttia», hän toisti. »Se on täyttä totta.»

Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa. Galen Albret löi kämmenensä pöytään.

»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»

Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä äänellään —

»Ah, menkää helvettiin!» ja astui varmoin askelin vanhempaa miestä kohti.

Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta, sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen, hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.

»Ei lähemmäksi», hän käski.

Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja vapaakauppiaan välissä.

Viimemainittu ei mitään välittänyt aseman päällikön käskystä. Galen Albret kohotti äkkiä aseensa pöydältä.

»Seis, taikka ammun!» hän huusi terävästi.

»Se on tarkoituskin», Ned Trent sanoi hammasta purren.

Nelisen askelta vain oli miesten väliä. Galen Albret tähtäsi revolverillaan. Ned Trent tarkkaavaisena varustautui hyppyyn. Pöydän alapäässä Me-en-gan valmistautui hyökkäykseen.

Sitten vapaakauppiaan jäsenet äkkiä hervahtuivat, hän oikaisi selkänsä ja palasi varmana ikkunalle. Katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen, tämän äkillisen mielen muutoksen syyn älytäkseen, molemmat toiset miehet näkivät edessään toisen huoneen ovessa Virginia Albretin.

»Isä!» hän huudahti.

»Teidän pitää lähteä pois», sanoi Ned Trent selvällä ja maltillisella äänellä, toivoen tahdollaan hallitsevansa hänen ilmeistä kiihtymystään. »Tämä ei ole semmoinen asia, että teidän sopii siihen sekaantua. Galen Albret, käskekää hänet pois.»

Aseman päällikkö oli jykevässä nojatuolissaan kääntynyt jyrkästi tytärtään kohti, katsoen häneen otsa rypyssä.

»Virginia», hän käski varmalla jyrkällä isävaltaäänellä, »poistu huoneesta. Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä tahdo, että siihen sekaannut.»

Virginia astui rohkeasti esiin oviuutimien luota ja pysähtyi. Hänen sormensa tapailivat hermostuneesti toisiaan, huulet värisivät, posket vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat, mutta varmasti hän kohtasi isänsä katseen.

»Minulla on sen kanssa enemmän tekemistä kuin luulettekaan», hän vastasi.

Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.

Me-en-gan oli jo avannut oven. »Tulkaa», hän hymyillen maanitteli.

Mutta aseman päällikön epäluulo oli herännyt.

»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit jäädä.»

»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille. Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»

Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan, mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.

»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»

Ned Trent sanattomana häntä rukoili; immen katse vastasi hänen katseeseensa.

»Tiedän, isä», impi vastasi.

»Kuka?»

»Minä.»

Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään. Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.

»Sinäkö?» hän sopersi kysyvästi.

»Minä», tytär vastasi.

Seurasi uusi hiljaisuus.

»Miksi?» isä vihdoin kysyi.

»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä tavalla, ilman syytä.»

»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään tyttärensä vastauksesta.

Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä ja luottamusta loisti hänen silmistään.

»Siksi, että rakastan häntä», hän hiljaa virkkoi.

XVI luku.

Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin, ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.

»Isä!» hän huohotti.

Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta, johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.

»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni! Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut — rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan, jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent hyppäsi taapäin puolustusasentoon.

Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään, jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko hirmuisuus.

Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle, jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka kuinka hurjaan tekoon.

Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa, Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki laskelmat.

»Älkää menkö liian pitkälle! Minä varotan teitä!» hän sanoi.

Ikäänkuin nämä sanat olisivat ruumiillisesti eteenpäin sysänneet, Galen Albret hyökkäsi lyömään iskunsa. Vapaakauppias sukkelaan kumartui, sysäsi olkansa vanhemman miehen keskiruumista vastaan ja asemansa sulalla etevämmyydellä pakotti vastustajansa peräytymään. Epäilemättä taistelu nyt olisi jatkunut ruumis ruumista vasten, elleivät aseman päällikön polvitaipeet hänen taapäin peräytyessään olisi kipeästi sattuneet pöydän vieressä seisovan tuolin terävään syrjään. Albret menetti tasapainonsa, horjui ja lopulta putosi rajusti istumaan. Ned Trent paikalla pönkitsi hänet olkapäästä voimattomaan liikkumattomuuteen. Me-en-gan oli ottanut haltuunsa pudonneen revolverin, mutta ei muutoin yrittänyt sekaantua asiaan. Intiaani semmoisissa pulissa muistaa kurisäännön — hän ei ollut saanut käskyä.

»Ja nyt», sanoi Ned Trent purevasti, »arvelen minä tämän tähän päättyvän. Te ette juuri loista, hyvä herrani», hän hieman hymyili. »Te ette ole loistanut alusta pitäen, eikö niin? Te kielsitte minulta paljon asioita, mutta minä olen tehnyt ne kaikki. Tein kauppaa intiaanienne kanssa. Kuljin maassanne, missä minua halutti. Ettekö luule minun olleen täällä monta kertaa, ennenkuin minut kiinni saatiin? Ja te kielsitte minua enää tapaamasta tytärtänne. Tapasin hänet samana iltana ja seuraavana aamuna ja seuraavana iltana.»

Hän seisoi, Galen Albretia yhä liikkumattomana tuolissa pitäen, katsoi vakaasti ja vihaisesti aseman päällikköä silmiin, säestäen jokaista sanaansa hillityn kiihkonsa painolla. Impi kosketti hänen käsivarttaan.

»Vaiti! ah, vaiti!» hän huudahti kauhuissaan. »Elä enää suututa häntä!»

»Kun kielsitte minua häntä kosiskelemasta», vapaakauppias jatkoi, mitään välittämättä, »nauroin teille.» Vasemman käden äkkinäisellä nopealla liikkeellä hän veti immen luokseen ja kosketti huulillaan hänen otsaansa. »Katsokaas! Kieltonne ovat olleet jotensakin naurettavia. Minä näytän heti alusta saakka olleeni teistä voitolla. Sattumalta on henkeni käsissänne. Olkoon niin! Se on pieni palkka ja huono tyydytys.»

Hän ponnahti erilleen aseman päälliköstä ja astui takaperin.

Galen Albret istui alallaan koettamatta enää uudistaa tappelua. Nämä muutamat pakolliset toimettomuuden hetket olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa. Hän oli vielä sisuksiaan myöten vihoissaan, mutta raivon mielettömyys oli mennyt. Päältä nähden hän oli ennallaan. Ainoastaan rinnan kiivas kohoaminen vastasi Ned Trentin nopeaan hengitykseen, molempain miesten tätä seuraavan lomahetken aikana uhmaten tuijottaessa toisiaan.

»Hyvin hyvä», sanoi aseman päällikkö lopulta lyhyeen. »Aikanne on ohi. En katso tarpeelliseksi hirtättää teitä. Saatte tänään lähteä pitkälle matkallenne.»

»Ah!» huudahti Virginia masennetulla epätoivon äänellä ja hiipi rakastettunsa rinnalle.

»Hiljaa! hiljaa!» tyynnytteli tämä. »Onhan pelastumisen mahdollisuus.»

»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti olkapäitään.

»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen teille sanonut?»

»Päätökseni pysyy.»

»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi. Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»

»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»

»Isä!» Virginia heikosti huudahti kalpenevin huulin.

»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan —»

Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen ja tarttui hänen käteensä.

»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä. Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta. Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.

Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen syliinsä.

Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä — hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään kylmäksi ivaksi.

»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi! Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa. »Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»

Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.

Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna; impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen oven suussa suorana ja murheellisena.

Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois. Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten hajanaisia asioita.

»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»

Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla ristissä.

»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»

Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään takaa.

»Hän on minun tyttäreni», hän mutisi.

XVII luku.

Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna päästeli immen kauluksen auki.

»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»

Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa. Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.

»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin huomatessaan hänen olevan saapuvilla.

Ned Trent viivytteli.

»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin, sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi. Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen tapaisesti hän otti sen ylös.

Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina. Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli Graehme Stewart.

Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.

»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta tarkastuksesta hätääntyneenä.

Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu. Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi, saisiko mennä.

»Sagaamig — mene», myöntyi Albret.

Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.

Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.

Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä, etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.

Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne, olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto tyydytetty ja rauhallinen.

Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi, mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.

Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin, jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen mieleensä palauttaneet.

Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on, palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu, sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.

Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy, neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme Stewart.

Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen. Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria. Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.

Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen sielussaan oli kuohunut.

Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin; itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti luokseen tyttärensä.

Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä, sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein. Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema; sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin kosto oli miehensä tavannut.

Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään, päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho, johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari. Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.

Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden, jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.

Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan; se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?

Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen, vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa. Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien käsiensä varaan ja katseli häntä.

Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä, valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi; ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi. Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan. Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli erisyvyistä taustaa.

Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin. Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua; epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet, joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta, näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat, tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.

»Elodie! Elodie!» hän hiljaa kuiskasi.

Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?

Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan. Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana istumaan.

»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla sulki hänet syliinsä.

»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»

XVIII luku.

Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan udellen. Viimemainittu pudisti päätään.

»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä. »Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin, kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään päähänpistolleen ja kääntyi pois.

Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.

Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua, pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.

Ned Trent palasi päähuoneeseen ja kuunteli tarkkaan monta minuuttia. Sitten hän juoksi takaisin työhuoneeseen ja alkoi nopeaan aukoa ja penkoa pöydän laatikoita. Hän löysi ja anasti monta langan kappaletta, pöytäveitsen ja tulitikkulaatikon. Sitten häneltä pääsi hillitty ilon huudahdus. Hän löysi pienen revolverin ja sen keralla vajaan patruunalaatikon.

»Toivon kipinä», hän riemuitsi; »toivon kipinä!» Siitä oli tuleva epätoivon taistelu. Kaikkein ensimäiseksi hänen täytyisi etsiä ja surmata ne miehet, jotka lähetettäisiin hänen kintereilleen — tällä leikkirevolverilla rihloja vastaan; valkoinen mies harjaantuneita metsäläisiä vastaan. Ja sitten hänen täytyisi hankkia elatuksensa niillä patruunilla, mitä olisi jäänyt. Mutta sittenkin oli siinä toivon kipinä.

Hän sulki laatikot ja oven ja kävi jälleen istumaan nojatuoliin neuvospöydän ääreen.

Enemmän kuin tuntikauden hän sitten odotti seuraavaa käännettä. Hän oli jo taas nousemassa aallon harjalle. Asia ei nyt näyttänyt aivan mahdottomalta. Hän päätti lähettää Me-en-ganin avulla, jonka hän aavisti olevan neitosen ystävän, Virginialle sanoman ja käskeä häntä toivomaan. Hän oli jo mielikuvituksessaan Quebecissa, jossa hän elokuussa etsisi hänet ja ottaisi hänet omakseen.

Pian tuli sitten huoneeseen intiaanipalvelija viemään hänet pienempään huoneeseen, jossa hän sai olla vielä melko ajan yksikseen. Hänelle tuotiin ruokaa. Hän söi vankasti, pitäen sitä viisaana. Viimein sitten tuli kutsu, johon hän jo niin kauan oli ollut valmistautuneena. Me-en-gan itse astui huoneeseen ja viittasi häntä tulemaan perässään.

Ned Trent oli laatinut sanomansa valmiiksi kirjeen kotelon taustalle, luodin kärjellä kirjoittaen. Hän pisti nyt paperipalasen intiaanin kouraan.

»O-mi-mille», hän selitti.

Me-en-gan katsoi hänen lävitseen helmimäisillä kiiltopintaisilla silmillään.

»Nin nissitotam», hän hetken kuluttua myöntyi.

Hän kulki edellä. Ned Trent seurasi perässä kautta kapean matottoman hallin haalistuneine Westminsterin valokuvineen, sitten alas mutkaisia narisevia portaita ja lopulta hänet jälleen sulki seiniensä väliin neuvostohuone vankkoine orsineen, kaksine liesineen, pitkine pöytineen, kapeine ikkunoineen.

»Beka — odota!» käski Me-en-gan ja jätti hänet yksikseen.

Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.

Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.

Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui siihen.

»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa tuolia.

Viimeksimainittu varoen totteli.

Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen kättään sen päällä.

»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi. »Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.

»Totta, se on minun», myönsi Ned Trent.

»Yhteen kylkeen on kaiverrettu nimi.»

»Niin on.»

»Kenen?¹»

Vapaakauppias epäröi. »Isäni», hän viimein sanoi.

»Niin arvelin. Käsitätte minut, kun ilmoitan teille, että minä yhteen aikaan tunsin hänet sangen hyvin.»

»Tekö tunsitte isäni?» huudahti Ned Trent kiihkoissaan.

»Kyllä. Raen asemalla tapasin hänet ja muuallakin. Mutta en muista teitä.»

»Minä kasvoin Winnipegissä», toinen vastasi.

»Kerran», jatkoi Galen Albret, »tein isällenne suuren vääryyden, tahtomattani kyllä, mutta siitä huolimatta suuren vääryyden. Siitä syystä ja muistakin saatte pitää henkenne.»

»Minkä vääryyden?» kysyi Ned Trent aavistavassa mielenkiihkossa.

»Pakotin hänet eroamaan komppaniasta.»

»Tekö!»

»Niin. Minulle todistettiin, että hän oli vietellyt minulta nuoren vaimoni. Sitä ei voinut epäillä. En voinut tappaa häntä. Perästä päin se mies, joka oli minulle valehdellut, tunnusti petoksensa. Hän on nyt kuollut.»

Ned Trent nousi huohottaen hitaasti seisomaan. Toinen käsi hiipi takin taskuun ja puserti pienen revolverin kahvaa.

»Tekö sen teitte!» hän käheästi huusi. »Ja itsekö sen kerrotte?' Tahdotteko tietää todellisen syyn, miksi olen tähän maahan tullut, miksi olen tehnyt kauppaa komppanian kiusalla koko peräpohjolassa? Minä luulin, että komppanian johtomiehet sopimuksen mukaan vainosivat isääni, ja vaikk'en voinut saada suuria aikaan, niin olen kuitenkin tehnyt, mitä olen voinut, hänelle kostaakseni. Jos olisin tiennyt, että yksi mies oli sen tehnyt — ja että te olitte se mies!»

Hän astui askeleen lähemmäksi. Galen Albret katsoi häneen vakaasti.

»Jos olisin tiennyt tämän ennen, en olisi koskaan levännyt, ennenkuin olisin ajanut teidät uuvuksiin, ennenkuin olisin tappanut teidät, vaikkapa oman väkenne keskellä!» huudahti vapaakauppias viimein.

Galen Albret veti taskustaan jykevän revolverinsa ja laski sen pöydälle.

»Tehkää se nyt», hän sanoi rauhallisesti.

Seurasi hetken vaitiolo, mahdollisuuksineen uhkaava. Vapaakauppias antoi päänsä vaipua.

»Ei», hän voihkasi. »Ei, en voi. Tyttärenne on tiellä!»

»Niin että kaiken lopuksi», päätti aseman päällikkö ystävällisemmällä äänellä kuin hän vielä oli käyttänyt, »me molemmat eroamme rauhassa. Olen tehnyt teille suuren vääryyden, vaikka tahtomattani. Ehkäpä olemme tasassa. Jätämme asian siihen.»

»Niin», myöntyi Ned Trent ponnistuksella, »jätämme asian siihen.»

He istuivat vaieten ajatuksissaan, päällikön rummuttaessa pöytää oikean kätensä typyköillä sormilla.

»Lähetän tänään», hän lopulta lyhyeen ilmoitti, »Abitibin brigadin matkaan. Rupertin asemalta ovat airuet tuoneet tärkeitä tietoja, jotka pakottavat minut lähettämään sen kuukautta aikaisemmin kuin olin aikonut. Lähetän teidät pois tämän brigadin kanssa.»

»Sangen hyvä.»

»Tavaranne ja aseenne löydätte kanootista, aivan koskemattomina.»

»Kiitän.»

Aseman päällikkö tutki nuoren miehen kasvoja hieman tarkemmin.

»Rakastatteko todella tytärtäni?» hän kysyi, rauhallisesti,

»Rakastan», Ned Trent vastasi, niinikään rauhallisesti.

»Se on hyvä, sillä hän rakastaa teitä. Ja», jatkoi vanhus, kohottaen ylpeästi jykevää päätään takakenoon, »me, minun sukuni, rakastamme hyvin! Päivässä voitin hänen äitinsä, eikä mikään voinut meitä pidättää. Te olette, Jumalan kiitos, mies ja urhoollinen ja puhdas. Emme puhu tästä enempää! Annan brigadin teidän johtoonne! Teidän täytyy vastata siitä, sillä en lähetä mukaan ketään toista valkoista — miehet ovat intiaaneja ja puoliveriä.»

»Hyvä on», suostui Ned Trent välinpitämättömänä.

»Tyttäreni viette Quebeciin, Sacré Coeuriin.»

»Virginian!» huudahti nuori mies.

»Lähetän hänet Quebeciin. Aikomukseni oli tehdä se vasta heinäkuussa, mutta Rupertin asemalta lähetettyjen asiain vuoksi minun täytyy lähettää hänet nyt.»

»Tuleeko Virginia minun kanssani?»

»Tulee.»

»Tekö suostutte? Tekö —»

»Nuori mies», sanoi Galen Albret ystävällisesti, »annan tyttäreni teidän huostaanne; siinä kaikki. Teidän on vietävä hänet Sacré Coeuriin. Ja teidän tulee olla kärsivällinen. Ensi vuonna eroan, alan olla liian vanha, ja sitten saamme nähdä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille sanoa.»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Tulkaa», hän sanoi, »siellä odottavat.»

He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.

Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät — aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen pitkälle matkalle.

Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja, jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.

Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.

Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.

»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään. »Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»

Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret kääntyi toverinsa puoleen.

»Nyt sanon teille hyvästi», hän sanoi muodollisesti.

»Hyvästi», vastasi Ned Trent.

»Meidän välillämme on kai nyt rauha?»

Vapaakauppias katsoi pitkään miehen surullisiin silmiin. Nöyrryttyään oman erehdyksensä ritarilliseen sovitukseen tämä kova, ylpeä henki ensi kerran käskynvaltaisessa elämässään sisällytti katseeseensa rukouksen.

»Meidän välillämme on rauha», toisti Ned Trent.

He puristivat toistensa kättä. Ja Virginia, heidät siten nähdessään, lähetti heille ihanan hymyn.

XIX luku.

Toimettomuuden loma paikalla päättyi. Väkijoukko hämmentyi taas kokkapuheittensa, neuvojensa ja hyvästelyjensä sekamelskaan. Ned Trent laskeutui törmältä rantaan. Venemiehet kiinnittivät kanootin, niin että se melkein kokonaan oli veden varassa. Kaksi miestä nosti nuoren miehen veneeseen nahkakimppujen • päälle Virginia Albretin viereen. Väkijoukko paikalla taas tunkeutui lähemmäksi, täyttäen tyhjät paikat.

Akilles Picard nosti nyt kanoottia kahden käden keulasta, irrottaen sen kokonaan rannan kosketuksesta. Se ui veden varassa, rantaa pitkin takaisin palaavan kosteen hiljalleen tuudittelemana.

»Hyvästi, rakas Virginia», huudahti rouva Cockburn. »Muista meitä!»

Hän likisti tohtorin käsivartta kylkeään vastaan. Tohtori viittasi kädellään, hän kun ei riittävästi luottanut itseensä, niin mies kuin olikin, uskaltaakseen puhua. Mc Donaldkin seisoi synkkänä ja jurona, puristaen selkänsä takana rannettaan. Richardson ei koettanutkaan salata mielenliikutustaan. Sillä Virginian keralla pakeni heidän kolkoista pohjolan oloistaan nuoruuden edustaja ja he tiesivät, että elämä siitä pitäen kävisi vielä yksitoikkoisemmaksi.

»Te kerran tule takasi ja laula se loppu laulu!» huusi Louis Placide äskeiselle vangilleen, »se lysti kuulla!»

Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut. Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.

»Hyvästi! hyvästi!» hän huudahti.

Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat. Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren huudon.

»Abitibi! Abitibi!»

Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä ja alkoi laulun —

»Pore pyöri, kierrä kupla».

Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.

»Kotime taakse jäi lammikko — pyöri, pore, pyöri.»

Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.

Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.

»Sattui hullusti kerrassaan — pyöri, pore, pyöri — Sulat kaikki lentää hajallaan — kierrä, kupla, kierrä.»

»Vei vik! vei vik!» komensi Me-en-gan keulasta terävään.

Miehet meloivat nopeammin ja vene kiiti viistoon pyörteen poikki.

»Ni-shi-shin», sanoi Me-en-gan.

He raukesivat taas vanhaan tahtiinsa, jatkaen täyttä kurkkua lauluaan.

»Sulat kaikki lentää hajallaan, pyöri, pore, pyöri. Niitä neittä kolme poimimaan, kierrä, kupla, kierrä.»

Kanootti oli nyt tullut ensimäiselle nopealle virtamatkalle. Miehet jämein käsivarsin ponnistivat vettä meloillaan. Akilles Picard taakseen kääntyen väläytti valkoisia hampaitaan molemmille matkustajille.

»Ah, mademoiselle, see ole pitkä matka», hän läähätti. »C'est une longue traverse!»

Sana ilmeisestikin oli sattuva, ja he hymyilivät merkitsevästi toisilleen.

»Niin että sinä sittenkin kuljet sen pitkän matkan!» ihmetteli Virginia.

Ned Trent pusersi hänen kättään.

»Kuljemme sen yhdessä», hän vastasi.

Etäisyyteen katosi asema. Kanootti pyörsi niemen taa. Se katosi. Keulan edessä oli heidän pitkä matkansa.