SISUSTA:

Alkulause

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista. 2. Muistojuhlasta. 3. Nuotta-ankkurista. 4. Kuopion kirkon rakennuksesta. 5. Leppävirran kirkon palosta. 6. Kerkonjoen myllystä. 7. Pappilan uudesta pirtistä.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. 9. Turun viikkosanomain kirjoittajille. 10. Merimiehille. 11. Kestikievari Lyytiselle. 12. Koulumestari Hemlanterille. 13. Torppari Palmulle. 14. Eerikki Huttuselle. 15. Jalkaisten veljeksille. 16. Kamreeri Forsteenille. 17. Vallesmanni Östlingille. 18. Samalle.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä. 20. Karttulan kirkosta. 21. Hevosen kuoliaksi ajosta. 22. Papin ja lukkarin saatavista. 23. Ketunpoikain elättämisestä. 24. Piipun-perästä. 25. Mustilaisista. 26. Maaningan papista. 27. Talonpaika Tuovisesta.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille. 29. Nöyryydestä ja ylpeydestä. 30. Entisestä ja nykyisestä ajasta. 31. Viinasta. 32. Turhuudesta. 33. Pojille. 34. Tyttärille.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta. 36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta. 38. Savonmaan herjaamisesta. 39. Talonpojan säädyn puolesta. 40. Suomen kielestä. 41. Puustaveista. 42. Runonteosta. 43. Tampereen paperiruukista. 44. Turun palosta. 45 Väinämöisen veljenpojasta. 46. Ilmarisesta. 47. Panentarokosta. 48. Syyhelmästä. 49. Omasta elämästänsä. 50. Kuolemasta.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle. 2. Häälaulu. 3. Onnistus nuorelle vaimolle. 4. Nimismies Kokista. 5. Laulu, olut ja viina. 6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Alkulause.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775 Vihtajärven [sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi; Isä ennen iitä (I) neuvoi, Äätä (Ä) äitini opetti. Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä; Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Joutoaikoina jotakin, Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella, Asioita ainoisia. Piti kyllä kynteä'kin, Kulkea kuressa aatran, Koko viikot vieretysten: Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi, Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot; Kuivi lakkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin; Viikot viljoa kokoilin, Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankiaksi, Oli kanssa kyynäspäästä, Kaikite'kin kalvosesta, Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini; Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:

Virteni on verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti herennyt, Työstä turhasta lakannut. Palkka mullen maksettihin: Vieteltihin viinan kanssa, Pyyntiin putelin kanssa, A:ta, b:tä ensi aluksi, Koko virret viimeiseksi. Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä; Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Viinan viljassa elääpi, Monet päivät pääksytysten. Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot'ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian kanta Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen todeksi tieän, Kun olen itse'kin ollut taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille, Jotka saanevat sanoa: "Muit' on mies opettanunna, Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

Vihtapaavo viisas miesi, Sanottava Suomen maassa, Muissa maissa mainittava, Ei ole etäällä käynyt hakemassa harjoitusta; Kotona on koulu ollut Oman suvun suosiosta, Oman vanhemman opista.

Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istukseli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana, Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille.

Vaan koska ikä eneni, Tuli tunto täyellinen Rupes hän runon tekohon, Teki runot, laitti laulut, Hyvemmistä, huonommista, Lukkarista ja papista, Nimismiehistä, mittarista, Talonpoikainkin tavoista, Juomarista, kuoharista, Sanoi sanat räätälistä, Sotavuoenkin sovitti, Pani sen paperin päälle, Kansan kasvavan varalle, Tulevaisten tunnustella, Kuinka oli kumma aika, Surullinen Suomen maassa, Kuuluu veisuu kultahäistä, Viinasta valitun virren. Vielä sitte viimeiseksi Sai maassa saneltavaksi Pojan veljen Väinämöisen, Liisan Antero Vipusen

Jo nyt lauluni lopetan, Kosk'ei aika myöten anna, Vaikk' ois' vielä virkkamista Paavon tuhmista tavoista, Juomisestakin jutella, Kuinka viina vietteleepi, Viepi voiman viisahalta, Ymmärryksen oppineelta, Panee maata pyllyksiinsä, Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi, Ettei virttänsä omoa Ottaisi pahaksi Paavo, Suuttuisi sanoista näistä, Paikkani ylös panisin, Antaisin ala nimeni. Vaan en tieä miehen mieltä, Tunne toisen arveloita, Puhu en paljo paikastani, Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä — joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan huolirunon:

Nyt on luonto liikutettu, Runotöihin taivutettu, Vaikka ei riemusta runoja, Ilmi anneta ilosta. Kaikki on saanut syvälle, Murhe pannut painon alle, Kun on kuultuna kamalat, Saatu surkiat sanomat, Kuolemasta kummemmasta Erosta tämän elämän; Koska päätti Vihtapaavo Maalimasta matkajuoksun, Joka vaarassa vaelsi, Tämän maaliman majoissa, Surun lakson laitumilla, Vuotta viisi seitsemättä. Eikä tietoa edellä Annettuna aikanansa Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Joka saattoi saaren päähän, Kuolopaikalle kuletti.

Tuo on meiltä tietämätön, Tuhmain tunnolta salattu, Mik' oli laitettu lopuksi, Mikä pantu päätökseksi: Oisiko usma uuvuttanna, Sumu silmänsä soaissut, Vai viluko viivyttännä, Eli nälkä näännyttännä; Vaiko varsin määräpäivät Lie jo tullut täytetyksi. Ei hän kuollunna kotona, Sairastanna saapuvilla; Vasta viimein viikon päästä, Kun oli kulkenna kotoa, Kaonna ja kaivattuna, Veli veljensä tapasi Veen rannalla veneessä, Ilman alla aukialla.

Totta tunsi tuskan tuiman Veli veljen kuolemasta; Tuossa kohtasi kovasti Huokaus ja huutoääni, Kun oli kuollut tuttavansa, Kaunis kasvinkumppalinsa, Kun oli linnun liukas ääni Langetettu laulamasta, Kun oli kuolo katkaissunna, Aviotkin auaissunna.

Sama surkia tapaus Kun tuli tutuksi muille, Tuotti kyllin kyyneleitä, Antoi huolta, huokausta, Sukulaisille surua, Vielä muutenkin muretia, Joihen kanssa kaunihisti Oli aikansa asunut, Elänyt ikänsä päivät Sovinnolla, suosiossa.

Mutta ei nyt murhe auta, Eikä vaikia valitus; Heitetähän Herran päälle Kaikki huolet, huokaukset, Jonka viisaus visusti Läpi kaikki katseleepi, Jok' on tiennyt lähtötiiman, Erohetken helpotuksen. Jo oli iästä ilta, Elämästä ehtopuoli; Kyllä aika myöten antoi Erota elosta tästä, Päästä tästä Paapelista, Sotomasta syntisestä.

Eipä siis surua siitä, Valitusta vainajasta, Että nuoruuen iässä Tuli täältä temmatuksi; Vaan se tuopi tuskan meille, Sepä suurentaa surumme, Ett' oli visseillä vioilla, Tiellä tietyn turmeluksen, Sitehissä synnin suuren, Kaotuksen kahlehissa; Siottuna siitä päivän, Kun sai viina vietellyksi, Joka piätti pyhältä, Esti armo-atrialta; Kun oli Paavalin sanoista Käsityksen keksinynnä, Ettei söisi syömärinä, Eikä joisi juomarina, Siitä juomasta pyhästä, Armoleivän atriasta.

Kyllä siitä sielun kuorma Paljo painoi ja pakotti, Jota vainaja valitti Ahkerasti aikanansa, Ettei jo iällä ennen Armon lahjoja anonna. Aina toivoi tointuvansa, Paremmaksi pääsevänsä, Saavansa himolle salvan, Lukon orjuuen ovelle; Vaan se viipyi viimeiseksi, Aivan ehtoolle elämän. Nyt ei tietä Herran töitä, Eikä tuta tuomioa, Annettiinko armopaikka, Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä Ehtoolla elämän Herra Oisi armon auaissunna, Paratiisin Paavalille, Muistanunna niinkun muinen Ryöväriä ristin päällä, Jollen juuri viimeisellä Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti, Pahastuivat paljo siitä, Kun oli kiini kirkonkellot, Seurakunnan sielukellot. Vaan kun tarkoin tutkittua Saatihin sanoma kuulla, Ett' oli kielty kirkkolaissa Kellonsoitto kelvollinen,[1] pian sekin murhepilvi Riemuruskoksi rupesi, Kosk'oli asiansa saanut Siinä maassa siunatussa, Missä muutkin matkamiehet Saavat laskeita levolle.

Kyllä vainaja varusti Itse jo elämäkirjan, Joka joutui vuotta ennen Kaikille katseltavaksi, Jonka otti oppineetkin Varsin vastahan halulla, Luki herrat Helsingissä, Antoi sille suuren arvon; Vaikk' ei auta arvo suuri, Nimi kuulu kuolemassa. Kuolo on se kuulu vieras, Joll' on valta vallallenkin; Ei se kysy keisarilta, Ruunupäältä ruhtinalta, Vaatisiko valtakunta Vielä täällä viipymähän; Ei se pappia paraita, Kierrä kirkon haltioita; Eikä tutki tuomarilta, Oikeuen oppineilta, Tohtivatko itse tulla Toisen tuomarin etehen.

Kuka kaikki kertoneepi, Kuolon tuumat tutkineepi; Ei se aikoja valitse, Eikä paikkoja paraita; Ei kysele kynnyksellä, Taho tietä tanhualla, Joko oisi outettuna, Eli kauan kaivattuna, Vai tuli kovin varahin, Kesken töihen täyttämättä.

Siitä syystä syntisiltä Vaaitaankin valmistusta, Kun on kuolo tietämätön, Joka hetki Herran käessä.

Onnellinen on se päivä Uskovaisille ihana, Joill' on toivo taivahassa Ilonsa isän majassa. Niilien vaan on vaikiampi, Kuolo kauhia, kamala, Joihen mieli maallisilta Tavaroilta on tahrattuna; Niillen maaliman makeus Kaikki käypi katkeraksi Kuolemassa kauhiassa, Synnin palkan päätöksessä.

[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä vuonna 1840.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:

1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös. 2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta. 3. Turun Kaupungin palosta. 4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa. 5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua. 6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minulla on mieli kirjoittaa, Maailman surkeutta, mainita, Jos aika myöten antaisi, Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia, On ihmisellä elämä, Niinkuin on Jopi puhunut, Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi, Ja tarkoin tutki Taavetti; Jo Haakar joutui huutamaan, Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi, Ja hengittämään herääpi, Tuntee jo tuskan olevan, Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna, Ja ensimäisnä äänenä, Juurikuin ajat arvaisi, Ja tulevaiset tuntisi.

Jos siitte vähä iloitsee, Ja lasten kanssa leikitsee, Ne ilot pian puuttuvat, Ja murehiksi muuttuvat.

Pianpa saapi havaita, Kuin maailma on kavala, Kun nuoren ilon kadottaa, Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi, Ja kuuluu kyllä kovaksi, Kun puhuu orja päivistään, Yks' orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen, Kaikillen niillen yhteisen, jotka minun ovat korjanneet, ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne, Suurempi olkoon palkanne, Jota ei maassa makseta, Vaan taivahassa on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin, Hyvyyttä Herran muistaisin, En vaiti olla saattaisi, Vaan kiitos-uhrin antaisin.

Että niin olen autettu, Ja vahingolta varjeltu, Kuin Mooses kaisla-arkussa, Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt Muistuttaa mullen päivät yöt, Että aika oisi palata, Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä, Ja kaikki ylön katsoa, Toivoa toista tulevaa, Etsiä uutta elämää.

Että siitten taivaan kuorissa Saisi voiton virttä veisata; Siellä vanhat vaivat palkitaan, Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa, Ja kaikki kallis tavara; Siellä lesket levon löytävät, Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset, Murheet ja ajan muutokset; Ei isä jätä seurastaan, Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden, Ja sairaat kaikki terveyden; Siellä ompi ilo yltäinen, ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:

Lyhyt on tämä kirjoitus, yksinkertainen yritys, Vaan kukas tarkoin tietänee Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen. Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34, 45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.

Rautalammilta.

Käännä päätä, katso päälle, Ota vaari vanha muori, Kuinka kummalta näkyypi Tämän aikaiset asiat: Kaikki pojat kasvavatkin Piipun pohjalla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jos on paksu huuliparta, Niin on posketkin porossa, Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta, Univuoteilta värähä, Eikä pirtistä pihalle, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana; Ennen karstat kaivetahan, Ihmetkin imeksitähän.

Kyll' on sitte päivän päällä Parta paksuna porosta, Ihvestä ihan sininen, Hihat hiessä, helmat noissa, Rintapielet riivanteissa.

Vaimot ne valittelevat Pilattavan paijat kaikki Kesken päivän pestäväksi; Muorit muutamat sanovat, Että pyyhkeiksi pitäisi Vanha vaippa laitettaman, Että aikoa enemmän Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo, Valurille vanha käsky, Kunnon neuloja kuvata, Jolla vilja väännetähän; Ilkeä on imeisten luona Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkaroissa.

Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pisteltävän, Kareksia kaivettaissa; Toiset ne toki puhuvat, Ett on oppi oivallinen, Ja juuri komia konsti, Maahan muuttunut tavaksi. Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi kotoisin: On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta.

Kuule ensin, katso siitä, Kuinka kummalta näkyvi Tämän aikainen elämä: Miehet muutkin jos minäkin Piipun pohjilla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jotta on leukansa liassa, Parta paksussa porossa Ihvestä iho sininen, Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloset, Konnat suuhunsa kokivat, Karetsia kaavitsivat, Siitä ottivat opiksi, Suomen miehet mielityiksi, Jotta jo nykyinen kansa, Kaikki katsovat musikat, Nuoret miehet naimattomat, Pojat puoliparrattomat, Huuliansa huuhtelevat, Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle, Vuotehellenkaan väräy, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Ilmanko akat sanovat, Muorit muutamat puhuvat, Pilattavan parrat kaikki, Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä, Kyllä kyynärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla kaivavat karetsan, Piipun pohjan poskehensa; Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhui Piiput pantavan pilalle, Pohjat puhki pistettävän, Kareksia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne, Kusta on tupakka tuotu: Sen mä tuntenen toeksi, Ett on turmellut tupakka, Pilannunna kansan kaiken, Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty. Samasta syystä olisi runo 42, runonteosta, pitänyt pois jätettää, sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on se otettu mukiin. Kiitosruno Hemlanterille (12) on kyllä laitettu Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä, ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 Tuovisesta oli joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.

Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa Wäinämöiset (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä 1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r. 13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o 25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s. 11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m. Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r. 30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34 Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil. 1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r. 42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45 Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tap'aapi, Yhyttääpi ymmärryksen Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeudet, Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaa kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi. Isä ennen A:ta neuvoi, Ä:tä äitini opetti, Siihen sain enemmin siitte Opetella itse vielä, Jotta jo vähin kykenen, Voin panna paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämän-aikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti Kamahteli kansa kaikki, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Siitte silmällä näkivät Helmikuulla kulkemassa, Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan, Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla.

Saivat siitte huhtikuulla Olla' seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti, Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla; Sapelia miehet saivat Hevoisilla hengen vaara.

Siitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava Pahemmin pelotteleva Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, pidettävän Pieksämä'ellä Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmä'ellä, Toinen pää Toholah'essa.

Siit'ei käyty kirkon luona Kahden kuukauden sisällä, Eikä pappia pahaana — Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon.

Silloin kuollehet kotona Sel'än saarissa mätäni, Ettei voinut vie'ä kaikki Kirkkomä'elle kaukaiselle, Eikä kaikki ennättänyt Kun oli kuolo kunnollinen, Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toden perästä, Toiset tyhjästä pel'osta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahdotoin, Paikotellen poskissakin.

Saipahan näh'ä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ehto puolella eleä Katsannolla karvahalla Ilmitulta Istunmä'eltä, Savua sakeanlaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui. Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpolailla, Kivisalmen kartanoista Aina asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähdet kirkon luota, Lasket Laukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan. Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

Teille on, tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna. Tämä ei kau'aksi käyne paitsi pitäjän sisälle.

2. Muistojuhlasta.

Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halastulle höyhenelle! Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle Saatuna sataa kahdeksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua: Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuden omaiset, Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla. Sitä pispatkin pitivät, Rohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla. Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut; Siitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen jumalan pappi, Luterus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenperissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tiedon Hengellisissä hänelle; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti, Yli paavin ylpeyden. Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan.

Nämät tohti toimellansa Vastoin paavia puhua, Sekä Tetselin tekoja, Niin myös Samsonin samalla, Jotka oli paavi pannut, Synnin kaupalle sysännyt: Rikoksistapa rahoja Piti paaville tuleman. Kirja siitte synnin päälle Piti Tetselin tekemän, Että vielä edeskinpäin Saapi synnissä elää.

Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä jouda Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella. Katosi kylistä kirjat Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Eik' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin sy'ämmen, Josta silloin saarnattihin; Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut sata'a kolme Ajastaika'a alusta, Koska tohtori totinen, Luterus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan; Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuden Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahden kansan suosiolla. Kaarlo siitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sää'yt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuden opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sadan yhdeksän ajalla Saimme jo kahdesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saanne kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi; Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

3. Nuotta-ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupuntini kaunihiksi, Miehet muutkin verrakseni, Poikani paremmakseni, Että kuuluisi kylissä, Hyvä nimi naapurissa; Että uusia etuja Ajateltaisi alati Talonpojan tarpeheksi Kansan kaikenkin avuksi.

Viel' on mielessä minulla Vanhan aikainen asia: Kun en saanut sauvointani Luotohon lujasti kiini, Aalto se ajoi venettä, Viimein viskasi vihuri Apajalta aivotulta Toisen kolmannen kohalle. Perävaaria pelotti, Hirvittipä hiienlailla, Ehkä äänellä isolla Torui toisessa nenässä, Itse noitui nostimilla, Ajalla saman apajan.

Kyllä kynsiä kolotti Syksykaudet katkerasti Puristaissa jäistä puuta, Kiirehen kirokin pääsi, Vielä viisikin väkistä Ajalla yhden apajan.

Miehet muutkin, jos minäkin Tuskassa hikoilimme Kiireissä kesämenoissa, Parven aikana parassa. Parvet ne pakeni kau'as, Ei saanut syvälle mennä, Syvän synnyn tietämättä. Vaikka vartta jatkettihin Pitkä salko sauvoimeksi, Ei se seisonut selällä, Lievillä lahetvesillä. Tuot' on tehty tuon ikänsä, Eikä tuosta tuohon tultu, Eikä miestä meissä ollut, Suomen suuressa su'ussa, Satakunnan kuuluissa, Joka ymmärsi jotakin Avuksi tämän asian.

Sadan yhdeksän alussa Kerran yksi kelpomiesi Katseli Halkokarissa, Havahti hahen perässä Värkin vähän mahtavamman, Joka hahta hallitseepi, Isot laivat lainehissa.

Ajatteli itseksensä: Eikös vihko viskattava, Eli raskas rautahäkki Auttaisi apajamiestä, Kalamiestä kannattaisi, Koska suuret suola-laivat, Ankarat sota-alukset Haminoissa hallitseepi, Valkamissa vallitseepi?

Jopa kantoi rautakangen Sillä reisulla rekeensä, Aivan ankkurin varalle, Kohta tultua kotiinsa, Puhui selvästi sepälle, Haastoi tuota Häyriselle:

"Käännä kanki kaksinkerroin, Keitä kiini kolminkerroin; Itse ymmärrät paremmin, Mitenkä pitäis pitimet Varustaman varren päähän, Kiini kiehuman kovasti."

Seppo seisoi ja käveli Vähän ajan arvelussa; Pisti piippuhun tupakin, Kaivoi kuonat ahjostansa, Käski painella paletta, Löyhytellä lietsotinta, Lyötti kannen kappaleiksi, Alkoi kiiellä kipunat Yli ahjon aika lailla; Vaan ei Häyrinen hätäillyt, Eikä suuttunut Sakari, Lyytinen lymyhyn mennyt, Kipunoita kiitäviä Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuden tiiman, Ruokavälin väistyessä Jo tuli kalu kaluksi, Aivan juuri ankkuriksi.

Naapurit ne ensin nauroi, Kyläkunta kummitteli Tuota turhaksi kaluksi, Joku joukosta sanoopi:

"Elkäte mitänä miehet, Ehk' on hyö'yksi jokaisen, Arvattu tämä asia."

Miehet marsi maita myöten, Toiset juoksi jäitä myöten, Souti poikki Sonkaria Katsomaan tätä kalua, Mikä konsti Koivulassa, Saatu Sonkarin kylässä: Seilatessansa selällä Saavat aikoihin apajan Syvillä sel'än vesillä, Kaikilla karin nenillä. Sepät seurasi perässä Osoviitan ottamassa.

Pian mahti maahan joutui Kulkien kylä kylälle, Pitäjästä pitkin ensin Rautalammin rannikoita. Viipymättä Viitasaari, Kuulusa kalapitäjäs, Saapi siitä selvän tiedon, Pian joutui Pielaveelle, Suonenjoelle sukkelasti, Kautta Karttulan osasi, Kuleksella Kuopiohan, Maaningalle mahtavasti, Iinsalmehen isosti.

Min'en tie'ä, miss'on laita Tämän kuulon kulkemassa, Tilan tie'än, kuss'on alku, Kosk'on Koivulan pajassa Rauta kiini kiehutettu, Rakennettu ankkuriksi, Sakari Lyytisen sanalla, Juuri Jussi Häyriseltä; Se oli pitäjän seppä, Konstin oppinut osaava. Kaikki nuoret nuottamiehet! Viipymättä viinaryyppy Laittakate Lyytiselle; Ei se paljo palkinnoksi, Mahti maksaapi enemmän.

4. Kuopion kirkon rakennuksesta.

Kuopioss' on kuulu kirkko, Juuri julkinen rakennus, Komea joka kohalta, Rautakangilla rakettu Seinämuurit seisoviksi, Kivet kaikki kiinnitetty Kalkkiruukilla kovasti, Sivutut sileiksi päältä, Kaikki kalkilla katetut, Sisusvärkit sievät vielä, Kaikki kaunista tekoa.

Pitivät puhetta ennen Partavaarit paljon siitä, Kuinka tuoll' on Kuopiossa Juuri huono Herran huone, Kirkko kehno kau'an ollut, Vaikk' on maaherran hovina, Ruunun kassan kaupuntina, Pulskasti puoli sata'a Ajastaika'a asunut.

Eipä Karplaani kajonnut, Kiirehtinyt kirkon työhön, Eikä Rampselli ruvennut Uuden temppelin tekohon, Eikä rohennut rovasti Akanteri aikanansa Kirkon korjuusta puhua; Vasta Valkreeni rovasti Alotti tämän asian. Koska ennen aikanansa Ruotsinvallalla vaelsi Kuvernyöri Kuopiossa; Sille Valkreeni valitti, Kuinka huono Herran huone, Vanha rau'ennut rakennus Kuitenkin on Kuopiossa.

Nämät kaikki nähtyänsä Vastasi vapasukuinen ja kreivi rehellisesti: "Ei ole maata miehetöntä, Kirves on joka kylässä Pitäjä peräti pitkä, Virkamiehet vielä siitte Kaupungissa kaikellaiset, Vaikka kirkkonne kivestä Rakennatte raudan kanssa, Vaikka vaskesta katonkin, On tei'än oma asia."

Viimein maaherra Vipelius Vasta Valkreenin avuksi Tuohon tuumahan rupesi, Mukautti muutkin herrat, Kaikki tyyni kaupungissa, Taivutti talonpojatkin, Miellytti pitäjän miehet Emäkirkolla eniste. Eihän kappelit kajonnut Tuohon työhön tyytymällä; Pantihin pakolla siihen, Esivallan voiman kautta Elatusta äi'illensä Maksamahan maan tavalla, Niinkun laki vanha vaati, Vanha oikeus opetti.

Asia tuli alulle, Juuri joutuen jalalle. Perustuksen pohjan kanssa Riivin riitingin perästä. Koska Riivi kohta kuoli, Mestari meni lepohan, Pysäyntyi pykäysmahti, Sota seurasi perästä, Raukesi tämä rakennus, Puut ne kaikki poltettihin, Tehty tellinki katosi Kaikki kirkon ympäriltä, Värkit hankitut väsäyntyi, Miehill' oli muuta työtä.

Kohta alkoi toinen aika, Aika aivan toivottava, Kun rakensi rauhan Herra, Valta vaihtui Keisarille. Alkoi kohta Kuopiossa Kirkon työ jo kiirehesti, Aivan ahkera rakennus, Joka kulki kunnialla, Tosin toimella hyvällä, Kokonansa korkialle. Tapulikin viimein taipui, Että kellotkin kohosi Sen kirkon kivisen päälle. Siell'on varressa vasara, Joka tiimoja takoopi, Hetken päälle hellittääpi, Vielä viisarit sivulla, Tavallisen taulun kanssa Joka kulmalle kuvattu, Että kansa köyhempikin, Niinkuin muutkin matkamiehet Arvoaisi ajan juoksun. Sen nyt tietävät tytötkin, Mitä miehetkin puhuvat, Kuinka nyt on Kuopiossa Julkinen jumalan huone.

5. Leppävirran kirkon palosta.

Sanoma Savosta kuului, Leppävirralta levesi, Yli Suomen suuri itku, Vaikia valitusääni, Koska päivä päälle joutui Toinen toistakymmenensi Heinäkuussa heltiässä. Siell' on pitkänen pitänyt Vaarallista valkiata, Eli selvemmin sanottu: Julkinen Jumalan voima Salli aivan sammumata Tulemaan tulikeräsen Tauvota tapulin päälle Josta liekkiä levesi, Ylös ilmahan yleni, Sulautti suuret kellot, Maahan malmina sekotti.

Tuo sama tuli Jumalan, Joka ei sammune sateesta, Ei kadonne kastehesta, Kirkon kuuluisan kulutti, Niinkuin nikkarit sanovat, Pykymestarit puhuvat, Ettei puusta pulskempata, Suurempata Suomen maassa, Taitavampata tekoa Ennen nähty eikä kuultu, Mahtavimmat maalaukset, Kuvat kaunihit sisällä.

Kyllä saattaapi sanoa, Sitä kun on silmä nähnyt, Vaikka ei puhua paljon, Sitä kun on korva kuullut. Korva kuitenkin sanoopi, Toisinansa toimittaapi, Sitä kun ei silmä nähnyt, Niinkun niitäkin monia Tulen tuimia tekoja, Joit'on toista toisen päälle Sattunut sa'alla tällä, Yhdeksällä yrtetyllä, Tuimia sodan tulia, Paljon kaupungin paloja, Jonka ensiste alotti Kova onni Kokkolassa, Raahen rankaisi peräti, Otti Oulun paljahaksi; Mitä Turkuhun tuleepi, Suomen suurehen kylähän, Siitä on puhuttu paljon, Itseksensä ilmoitettu. Mikkelin komia kirkko, Kaunis kirkko Kangasniemen, Julkinen Kalajo'essa, Kaunis vielä Kannuksessa, Kuvitettu kuuluisaksi, Tuli ukkosen tulesta Poltetuksi pohjanmaalla. Monta muutakin kyleä, Kartanota kaunihinta Väkivallan valkeasta Ovat poltetut poroksi.

Emmä uskalla sanoa Tämän päätöksen perästä, Että on edellä muita Kirkkoja ja kaupuntia Kansan synti kauhiampi Nämät vaivat valmistanut, Koston kovemman vetänyt. Eipä Jesus ennen niitä Katsonut Kalileassa Suurimmiksi syntisiksi, Jerusalemiss' ei sanonut, Joita piinasi Pilatus, Pahemmaksi pannut niitä, Kaikki ne kahdeksantoista, Kun tappoi Silohan torni. Kääntymään hän käski muita Esimerkistä enemmän.

Jos sen tie'ät, tyhmä kansa, Niin et toisesti tekisi Turhimpia tuomioita, Että ansaittu asia, Oma suuri synnin syynsä, Veti näihin vehkeisin. Joka paikass' on pahoja Vihan alla vielä nytkin.

6. Kertonjoen myllystä.

Sata miestä on sanonut, Toinen puoli on puhunut Kerkonjoessa on kelpo mylly, Juuri julkinen rakennus, Vasta saatu valmihiksi. Vuonna kun on kirjoitettu Ja tullut tuhannen päälle Saatuna sataa kahdeksan Kolmeneljättä kohonna, Silloin vaipui vanha mylly Väkivallan valkeasta Kosken pohjalle poroksi.

Miehet mielellä pahalla, Itkusilmissä isännät Marraskuulla matkusteli Käsi taskussa käveli, Keskustellen keskenänsä: "Miehet veikkoset, mitenkä Me nyt mylly saataisihin? Paljo kansa'a kylällä, Paljo maata myllytöintä. Alamylly aina huono, Niinkun kaikki muutkin myllyt Näissä seu'uin semmoisia. Talvi päälle päätymässä, Tuisku, pakkanen tulossa — Miehet, mitäs nyt tehä'än?"

Jopa siitte joulukuulla Kerran keskensä isännät Pyhä-iltana puhuivat: "Koska meill' on kunnon koski, Tehkäämme mylly kanssa, Joka jauhoja jakaapi, Edemmäkkin ennättää Tulisihan tullikappa Tekomiesten tarpehiksi, Myllyn mahissa pidoksi. Kyll' on miehiä kylällä Vanhempia, nuorempia, Kankahall' on puita kanssa Suurempia, pienempiä, Viel' on honkia halastu Suorempia, kierompia. Minkäslainen mittakeppi Seinäpuille pantaisihin Joka passaisi paraiksi? Pidetään nyt pitempi mitta, Erilainen entisestä, Pannahan paria kaksi yhtä rinnoin yrttämähän. Meillä on mestari lähellä, Oppia omalla maalla, Koukkulammilla kotona; Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takaa Rakennuksen rautavärkit. Matti mahtinsa paneepi, Toiset miehet totteleepi, pojat pohjan laitoksessa."

Tasaisesti kaikki taipui, Tuohon tuumahan rupesi; Miehet yksimielisesti Alkoivat alusta talven puut katsella kankahalta.

Saivat aitan salvetuksi Tukalalla tuiskusäällä, Kestivät kun kelpomiehet, Aivan niinkun aikamiehet, Tahtoivat ja tarkenivat jäistä puuta jälkytellä.

Avullisen aitan saivat, Sisusvärkit sievät vielä, Rattahat hyvin raketut, panivat paria kaksi Kunnollista kulkemahan, yhtä rinnoin yrttämähän Aivan aitassa yh'essä, jotka kyllä jou'uttaapi, Suorittaapi suuret kuormat Ilman viikon viipymättä.

Sen minä todeksi tie'än, jonka olen kotona kuullut Monen myllärin sanovan, Kerkonjo'essa on kelpomylly, joka jauhot jou'uttaapi. Ei puutu hevosen heinät, Eikä mieheltä evästä Odotettaisi ollenkana.

Myllyn haltiat havahti Vähän vääryyttä olevan Myllärissä muinaisessa, Valitsivat vahvan miehen Kelpokalun katsojaksi, Tuli virka Vilhelmille Tullimahti Markkaiselle.

Mitähän Sari sanoisi, jos nyt antaisi isännät Vielä virkansa takaisin, Laittaisivat Laitiselle Vielä uu'en virkavaalin? Vaan on tuota toivoakkin Aivan turha Toikkasella: Joka kerran keksitähän Sitä aina arvellahan, joka on vähässä valski, Sit' ei panna paljon päälle.

Kerran minä mielessäni Kerkonkoskella kävelin; Sain siellä sanoja näitä, Kun tuo kunnian isäntä Kutsui ensin Kampinmä'ellä Vierahaksensa minua; Jaakkopa jalo isäntä Antoi siitten aamusella Vatajalla vahvan ryypyn. Itse Nokkalan isäntä Käski käy'ä katsomassa Ensin myllyssä minua, Kutsui siitte kammariin, Virkkoi sanan Vilhelmille, Antoi siellä aika ryypyt. Eipä siitte päivän päälle Mieli maistunut mesille, Hunajalle höyrähtänyt. Vielä viimeinen katosi, Haihtui Hoikan taipaleella. Kyllä se kylässä siitte Palvalah'essa parani; Siinä isäntä siveli Minun mieleni hyväksi. Ei se ryyppy ennättänyt Korvan tasalle kohota, Kun jo luonto liikahteli, Juohtui mielehen minulle: Jos minä kotihin jou'un, Ja nyt pääsen pännän luokse, Kirjoitanpa kiesavita Ja panen pari sanaa Kyläkunnan kunniaksi Sitä kun on silmä nähnyt, Koska vielä korva kuullut Miesten kaukaisten kehuvan, Kirkonkylän kiittelevän, Horonpohjankin puhuvan: Kerkonjo'ess on kelpo mylly, Juuri julkinen rakennus.

7. Pappilaa uudesta pirtistä.

Julkinen juhannusaamu, Kesäpäivä kelvollinen Silloin lankesi sisälle, Koska Kontrahtirovasti Valmisti perehen pirtin, Jossa käyvät kirkkomiehet, Maata saavat matkamiehet.

Itse rovasti isäntä, Rakas pappi Rautalammin Tuli myös itse tupahan, Aivan aamulla varahin. Eikä juuri joutumilla, Tullut turhilla puheilla; Toi hän tuonne tullessansa, Kantoi kallihin tavaran, Aika raamatun asetti Pitkän pöy'än kunniaksi, Olevan tuvan omana Tosin toivossa hyvässä, Jos se joukossa tulisi, Miestä miehissä olisi, Eli vaimoissa varoja, Koska kirkosta tulevat, Etsiä esipuhetta, Testi temmata käsihin.

Toivo toinenkin hänellä Oli tässä täy'ellinen, Että muutkin matkamiehet Kaukaisemmat katselisi, Tutkisit todella tuota, Illoin, aamuin ahkerasti, Kun pitävät korttieriä, Ovat öitä pappilassa.

Saamme toiseksi sanoa, Kiitokseksi kirjoitella, Ettei hän eväätä tullut. Silloin jo oli sisällä Neuvo pidetty neitsyelle, Panna pannu lämpimäksi, Kahven kanssa valmistella, Kupit kuultavat sivulle, Siitte seurassa jälestä Itsensä isännän kanssa Tulla uutehen tupahan.

Tämä rohkea rovasti Neuvo neitsyttä hyvästi Kaatamahan kaikellaista, Se'otella semmoisia Kupin kullenkin osaksi, Tottuneille toisen vielä. Ukoista uni pakeni, Pitivät puhetta siitte, Hiljaksensa haastelivat: Suu se maistaapi makean, Kieli kypsen koitteleepi. Vaimot kanssa vanhat, nuoret Kehui paljon keskenänsä Tuvan uu'en tuomisista, Juhlaeineistä enemmin. Täst' on muisto muutamilla, Hyvä huuto taitavilla. Toiset tomppelit pitävät Kaikki yhdenkaltaisena, Panevat hyvän pahaksi, Laimin lyövät laupeu'en, Ohitse opinkin käyvät, Kirjapöy'än kiertelevät; Enemmän ihastuisivat, Jos ois pantu pappilassa, Tuotuna tuvan omaksi Kahdet eli kolmet kortit, Kynttylätä kyllän päälle, Pantu pöy'älle puteli, Jok' ei kupista kuluisi, Korttelita kallistuisi, Ei oisi ikävä ilta, Eikä aamu aivan pitkä. Kyllä siitte päivän päälle Kokki pappi, kyökki kirkko, Pirtin pöytä alttarina. Tälle luokalle sopiipi Myöskin vaatetta valita, Uutta taattia tapailla Jok' on virka virhellinen Julman juomisen sivulla. Aluss' on hyvät asiat Lopussa pahat puhe'et. Taas jo taukoaa runoni Lauluni lamahan käypi.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraile.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi Sananlasku sangen vanha, Mutta vielä muistettava. Kyll' on Helsingin kylässä Ajastaikoja asuttu Vissiinkin satoja viisi, Vaan onko vähän vajaalle Eli päälle pikkuruisen, Empä tuota tarkoin tie'ä.

Vaan ei ennen Helsingissä Sia ollut oppineitten, Koti korkiasukuisten, Istunta isojen miesten; Oli Turku toimellansa, Koulun korkean kotina. Siinä oli oppihuone, Aikansa akatemia Paikoille pari sataa, Kyllä kymmentä vajaalle.

Vaan se Suomen suuri äiti, Turku tuli turmiolle, Tuimassa tulipalossa, Rikki rinnoilta repesi. Niin silloin nisätkin kuivi, Äi'iltä imettävältä. Lapset laajalle hajoili, Isät kulki itkusilmin Kohden päivän koittamista, Auringon ylenemistä; Saivat sian Helsingissä Niinkun Lothi muinon löysi, Sai Zoarissa siansa, Tultuaan tulipalosta Sotomasta sorretusta.

Filosohvi, suuri viisas, Plato laittoi ensimmäisen Akatemian alotti Kreikanmaalla mainiolla, Osti maata maksun eistä Akatemolta lunasti Johon koulunsa kohensi, Alusti akatemian. Siitä saivat siitte muutkin, Alkunsa akatemiat. Saksan mailla on ennen saatu, Siitte Ruotsissa ruvettu, Viimein saatu Suomessakin Jo sia sille nimelle.

Suokohon Jumala suuri Aina kunnian asuvan, Herrauden Helsingissä, Liiton arkin liikkumata! Että oikeus olisi Varsin vahva ja totinen, Että oppi onnellinen Olis' oppihuonehissa, Vielä muuta viisautta Mieli määrältä mitata; Koska hän on pääksi pantu, Suomen ruunuksi ruvennut, Korotettu keisarilta, Tehty tuomarin taloksi, Pantu aika pappilaksi.

Suuri kiitos, suuret herrat, Viisauden viljeliät, Toimen totiset jäsenet! Vaikka kielet korkeatkin Ymmärrätten, yhtä kaikki Suvaitsette Suomen kielen Kasvamista, karttumista, Annatten apusanoja, Valmistatte valkeutta Syvänmaissa syntyneille Kaunihilla kirjoillanne, Että peittyisi pimeys, Sumu kansasta katoisi; Että valkeus vapaasti Leviäisi lentämällä, Linnun siivillä iahan.

Se on kiitos kirjoitettu Sanottu Savon kylistä, Annettu alamajoista, Miehiltä mitättömiltä, Osotettu oppineille, Jotka ratki rakkahasti Suvaitsevat Suomen kieltä, Ottavat opin tiloille Savon raakoja sanoja, Talonpoikaisten puheita.

Mont' on miestä maakylissä Sadan yh'eksän ajalla Opin kasvoja katellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme; Koska itse korkeatkin, Esivallan ensimmäiset Antavat luvan lukea Opetella outojakin, Koska myös papit paremmin Erilailla entisestä Tahtovat talonpojille Valkeutta valmistella. Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehdet lentämähän Talonpoikien tupihin Joka lystääpi lukea Varsin vanhoja satuja. Siinä on sisällä kanssa Aivan uudetkin asiat, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitettä, Ulkomaankin uutisilla.

Juuri on sitä sama'a Ajatellut Suomen seura, Kun on Kultalan asiat Suomen kielen kirjoittanut, Että kieli kirkastuisi, Sekä mieli virkistyisi Aivan uutehen elohon, Miss' on vanha vaillinainen.

Moni kirja kiitettävä Ompi aikain kuluissa Tullut ennenkin tutuksi Tuskin toista tuon nä'öistä, Kun on kirja Kultalasta. Mikäs paikka on pahasti Toivoselta toimitettu, Eli Elsalta enemmin? Kylläpä joka kylässä, Aivan tälläkin ajalla Olis työtä Toivosellen, Ehkä vielä Elsallenkin. Sanat on sangen somasti Joka miehen mieltä myöten Siihen pantuna sisälle. Välistä lukian luonto Vesisilmäksi vetäypi, Toisin paikoin taivuttaapi, Liikuttaapi lukian luonnon Hypätä hyville mielin. Se paras papin rukous Herättääpi hartau'en, Se paras Suomen pakina Sy'äntä sytytteleepi, Kaikki käypi kaunihisti Jost' on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon ukoilta Teille, taitavat tekiät, Hyvät herrat Helsingissä! Empä tie'ä, enkä taida Teh'ä teille kumminkana Parempata palkintoa Laitetuista lahjoistanne.

9. Turun viikkosanomain kirjoittajille.

Vielä paljon viisautta, Paljo tuntoa Turusta, Tuli meille mennä vuonna; Siellä oli oppineita, Joilla oli ou'oillenkin Sanomista sangen paljo. Vuodessa viikkoja meneepi Kaksi kuudetta kuluupi; Jopa koko viikon päälle Koko arkki annettihin Täynnä suotuja sanoja. Monta ihmettä isoa Saavat näh'ä Suomalaiset, Kaikki kaukaiset sanomat, Varsin vanhatkin asiat, Asiat erinomaiset, Mitä maassa mainitahan, Tuli kaikille tutuksi.

Moni tahtoi ja tapaili Niitä lehtiä lukea, Niitä karttoja katsella, Kussa ne kummat asiat Oli maailman osista, Koko vahvuuden vaellus, Pysyminen, pyöryminen, Kulkeminen, kääntyminen, Oppineilta oivallettu; Joissa Aasian olento, Europan elämän laatu, Amerikan ajan juoksu, Valtakuntain vaihetukset, Muita ihmeitä isoja, Joit'ei ennätä puhua, Eikä kerkiä kehua, Eikä ole ennen kuultu, Eikä uskottu olevan.

Nyt on saanut Suomen kansa Ulkomaalta uuden tie'on, Tie'on oppinsa alusta, Jok'on juuresta juteltu, Asti paavista alettu, On siinä sivussa tullut Mahometti mainituksi. Jo on Luterus lu'ettu, On saatu samati näh'ä Niistä suurista so'ista, Joita usko ennen kärsi. On jo kanssa kirjoitettu Suomen surkeimmat asiat; On jo meille ilmoitettu Kaikki kauheimmat elävät, Jotka maalla matkustavat, Taikka merellä menevät; Tehtynä tutuksi meille Neki suuret suolavuoret, Tuli vuorten tupsaukset. Myös on tehty tiettäväksi Tarinaiset taitavasti, Siihen liitetty lisäksi Runsaasti runosanoja, Pantu vielä palkioksi Vaka vanha Väinämöinen, Myös on loih'ettu lopulla, Vielä päälle päätteheksi, On tullut oma puheemme Suomen kieli kiitetyksi.

Moni ihminen ihaistui, Kun ei kuulunut ikänä, Mitätöintä milloinkana; Jos hän vähä joutavia Oli seulottu sekahan, Ei se riko miesten mieltä, Ei siitä valita vaimot.

Näin ne sanovat Savossa Mei'än puolessa puhuvat: Ei ne herrat helpommasti, Maaten ruualle rupea, Jotka näitä jou'uttavat, Kun ne kaikki katselevat, Vanhat historiat hakevat, Vasta alkuiset asiat, Samati Suomen sanomat Antavat aviisin päälle. Ihmettelevät isosti Räntti konstin korkeutta Että sekin ennättääpi Teh'ä kaikki kauppakirjat, Joissa herkut hengelliset Tarkoin tallella pysyvät, Ja vielä viikkosanomat Yli Suomen suorittavat.

Savon taitavat sanovat, Toimelliset toivottavat Että tuntoa Turussa Olentoa onnellista Piisaisi pitemmän päälle, Lapsen lapsille hymyyttä; Lähettävät lämpösiä, Kiitoksia kirjan kanssa Tuonne Turkuhun takaisin.

Nyt mä lauluni lopetan Kosk' en saanut syntymähän Niinkun Könni kellojansa Seppä iso Ilmajo'ella.

10. Merimiehille.

Vasta vanhalla i'ällä Virrekseni viimeiseksi Ymmärsin yh'en asian Aivan arvosta isosta, Kokonansa korkeasta, Kun on kuuluisa kulento, Merimahti mainittava Tupaväeltä tuntematon. Sepä vaankin vahvan luonnon, Tarkan toimen tarvitseepi, Perustetun pitkän mielen, Ettei kummasta kulusta Hämmästy hätätilassa, Eikä säitä säikähtele. Ei sovi syville mennä Syvän synnyn tietämätä, Tuntemata tuulen mielen.

Miehiä on miehet kaikki, Mitk' on miessä ollaksensa, Jotka maita matkustavat, Työnsä toimella tekevät; Merimies on merkillinen, Joka aalloilla ajaapi. Ei kohta kotona käy'ä, Kun laiva lahdelta lähti, Seilit ottivat selälle. Haihtui silloin herran rouva, Unehtui ukolta akka, Kun laiva lahelta lähti Tuuli tuuvitti alusta. Tie on pitkä tietämätön, Aika arvelun alainen, Kaukanako käytänehen, Milloin tuolta tultanehen, Viivytäänkö vuotta viisi, Vaiko vuosi, vaiko kaksi. Kaikki katteini lukeepi, Joka tarkan tarvitseepi Teh'ä reisusta rätinnin, Kuinka kauppa kannattaapi, Voitto voimassa pysyypi, Mitä miehille tuleepi, Kuinka kuulta maksetahan, Kuinka vaarat vältetähän, Kierretään kivikaria.

Herroja on herrat kaikki, Oppineet on oppineita, Virkatyönsä toimittavat, Ansaitsevat miehen arvon; Vissihin vassa siinä Koko miestä koitellahan. Kukas arvoaa asian Sy'änmaissa syntyneistä, Kuinka on kallis kauppakeino, Mikä taitava tavara, Rahasummat kuinka suuret. Yh'en miehen mielen alla Kuleksivat kuohun päällä, Aalloilla ajeltavina, Vihurilta vietävinä. Ei tunne tupa-isännät Paremmin kun palveliat Miehen toimesta mitänä, Joka hahden hallitseepi, Työtä tyyrissä tekeepi, Pimeissä perän pitääpi. Ei ole soutu saaren päite Matka mantereen näkymin, Kohden kuuta kulkeminen, Vielä pilveä vähemmin, Eikä tuttu tuulen suunta, Lasku laineihen mukahan. Mitäs miehistä puhumme, Jotka seiliä selaavat, Purjeita pujettelevat, Rihmarappuja ravaavat, Niinkun oksalla orava, Hongassa havuttomassa, Hämähäkki verkossansa, Lukki luomassa omassa. Vuoret vieryvät sivulla, Toiset eissä ja takana, Kuohuu kuolema kupeilla, Vähän lautoja välissä.

Meit' on maalla miestä monta, Vahvalla vaeltamassa, Astumassa anturalla, Kuolla kumminkin pitääpi. Monta on mereltä tullut, Toisia yhä tuleepi, Vaarina vaeltelevat, Maalle hautansa hakevat. Kaikki maalla märkäneisi, Happanisi haisevaksi, Tuima kansalle tulisi Jos ei mentäisi merelle, Liikuttaisi liemen päällä.

Kerran minä kelpolailla Puhuttelin puolen yötä, Puolen päivä'ä keväistä Merimiestä merkillistä, Purjevärkistä puhelin, Tyyrin työtä tievustelin Lokalautoja kyselin, Yhtä toista kaikellaista Matkustaissa ulkomaille. Merimiesi merkillinen Puhui kaikki kannallensa. Minä vaan en ymmärtänyt, En paljon paremmin tienyt Kun koppi kepin perässä Kukon laulun kuultuansa.

11. Keskikievari Lyytiselle.

Ahkeruus on lapsen arvo, Työ ja toimi vanhan turma, jota Jaakoppi Juteini Herra sihteeri sanoopi. ylpeys on yksi niistä Vihattavista vioista; Nöyryys on näkynyt aina Joka sää'yssä sopivan. Kenpä arvosta alainen Ilman itse-mielestänsä, Sill' on ymmärrys yläinen Muien kaikkien katsellen. Viisaus on vielä sitten Kaikitekkin kallis lahja, Toimi on jalo toveri, Joka leivänkin lisääpi, Arvon kanssa ansaitseepi.

Katso miestä kauan ensin, Jos tahdot tapoja tietä; Elä miestä ennen kiitä Kun tarkoin tapansa tie'ät. Moni lassa lastattuna Ompi toiste mielen miesi, Moni piennä pilkattuna Toiste toimella elääpi.

Kerran kulki Kainulainen, Talonpoika pohjalainen, Savon maata matkusteli; Kauan katseli kylässä, Talossa Toholah'essa, Kuinka on pytinnit py'ätty, Käsityöllä kaunistettu, Tuvat tehty miesten tulla, Talli tarpeeksi hevoisten; Kuinka kellari kehätty, Valvin kanssa valmistettu, Seinämuurit seisovaksi, Laki laskettu lujaksi.

Katseltua Kainulainen Puhkesi tähän puheesen: "Ei ole maata miehetöntä, Onkos puuta oksatonta; Talo on talon näköinen, Kylä on kylän kokoinen, Kyllä kaikelta koh'alta; Minä en milloinkaan kysyne Kuinka kauan tuot' on tehty, Vaan tah'on paremmin tietä, Mitkä miehet näit' on tehnyt; Täss' on kaikki täy'ellistä, Ei ole pilattu puita, Eikä turmeltu tupa'a."

Sattuipa Savon isäntä Kanssa silloin kartanollen, Joka vastasi vapaasti Pohjalaista porstuassa: "Tietähän nämät tekiät, Kosk' ovat kotikylistä — Itse on isäntä tässä; Vaikk'on varrelta vähäinen, Mutt' on muutoin miestä kaikki; Ehkä on matala ääni, Viisas sillä vastatahan. Ei se käännä kaikin aioin Sinne tänne silmiänsä, Vaan sill'on sisällä silmät Joilla kauas katseleepi."

Oli se lykky Lyytisellä, Onni Pentillä peräti, Tulla siihen sillan päähän, Päästä tällen penkerellen, Kosk' on mies joka koh'alta Missä miestä tarvitahan, Ehk' on emännän perintö, Laitokset on lautamiehen, Jok' on tuttu tuomarilta, Vasta virkahan valittu. Ehkä on jo ennen ollut Asessorin arviossa, Niitä patsaita paraita Talonpoikain lavoilta, Ain' on pännäkin apuna Kestikievarin kylissä, Vaikka pilkkana pitävät Vihamiehet vielä nytkin.

Mutta yksi ystävistä Sanoopi samalla lailla:

"Olipa onni Lyytisellä Tulla siihen sillan päähän, Päästä sillen penkerellen, Saaha se valittu vaimo, Erinomainen emäntä, Jok' ei säiköitä sävyllä, Eikä äänellä peloita, Vaikk' on toimi toimellinen, Vaikka vastaapi asiat, Hyvälle ja huonollenkin, Hiljaisilla huulillansa Lauhkialla luonnollansa. Vielä se vihanta kasvo, Silmän luonti siivollinen, Kaunis katsanto suloinen — Sepä kaikki kaunistaapi, Itsekkin talon isännät, Emännät enemmin vielä."

Vielä vanha Vihta Paavo, yksi toinen ystävistä, Sanoopi sanalla tällä, Jolla muka muutkin miehet: "Oli se lykky Lyytisellä, Onni Pentillä peräti, Tulla siihen sillan suuhun, Kohota sillen koh'alle, Missä miestä tarvitaankin, Vakaista vaa'itaankin; Eipä siinä sillan päässä Tuhma aikahan tulisi. Eikös ollut Eljaksella, Isännällä entisellä, Onnen ohjakset olalla, Saaha semmoista vävyä; Kukas vanhan appivaarin Oisi palvellut paremmin, Muistaisiko muoriakin Joka tolvana totella, Siinä siivossa pitä'ä? Eikös se emäntä kiitä Lykkyänsä Lyytisestä; Nytpä näkyypi näköisä, Salmen rannalta rakennus, Komia joka koh'alta, Siivo käytökset sisällä, Tavaroita tarpeheksi, Yhtä toista kaikenlaista, Kunniata kummallakin."

En pannut paperin päälle Toisten vanhoja valeita; Nämät puustavit puhuvat Sitä kun on silmä nähnyt, Korva kuullut kunnon miesten Sanovan samalla lailla.

Kynnys vääriä kylähän: Käyppä kerran katsomassa, Onko liikoja lisätty, Onko viskottu valeita. — Jos menet sisälle siitä Puhuttele puhtahasti Isäntätä itseänsä, Lautamiestä miehen lailla; Eli jos emännän löy'ät, Tokko tointa puuttuneepi, Eli ryhtää'kö rätinki? Ei vanha aletta lausu, Vihamies sitä sanoopi.

Koska kerran kelpo herra, Miesi oppinut osasi Tämän kehnon kirjoituksen Luonnon toimella lukea, Sanoi suulla julkisella: "Eipä oikein osannut Vihta Paavo viisahasti, Ruveta runon tekohon, Kun ei arvannut alusta Panna paraita sanoja; Kosk' ei kohtuutta ylistä, Kyllin kiitä raittiuutta. Raittiuus on rauhan kanta, Juopuminen julma synti Joka kansat kaa'uttaapi Kyllä Suomenki kylässä, Perin pohjin turmeleepi. Vaan ei Penttiä petetty, Viinan kanssa viivytetty, Ei ole löytty Lyytistämme Rouvissa rotisemassa, Eipä saanut Saksan viina, Eikä emännän tekemä, Oma Suomen suorittama, Miestä mielellen pahalle; Eipä ryypyt reissuvaisten, Ei käsky keräjämiesten, Tehnyt tunnon turmiota."

Vähä väärin muuan herra Aivan aatelis-sukua Arvasi tämän asian: Sanoi viinan viettelevän, Norrin narriksi tekevän, Väkisekkin viimein vievän Lukkarin ja lautamiehen, Siihen virkahan vetävän, Jota joukot juopuneitten Toimittelevat todella. Kuitenkin on korva kuullut, Sitä myös on silmä nähnyt, Vielä niissäkin viroissa Istuvan koko ikänsä Päällä pettämättömällä — Ei virka vi'oille veisi, Jolla mieltä muutoin oisi.

12. Koulumestari Hemlanterille.

Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi; joka piennä pilkatahan, Vanhana valitteleepi; Sananlaskut saanen selvät, Valmistetut vanhemmilta, Meiltä mielehen otettu, Sy'ämmehen sylkytetty. Ei sanat Savosta puutu, Karjalasta kanteleita Ei kaikki katolle nouse, Jotka rappuja ravaavat; Ei kaikki kapoille pääse, Jotka pänneä pitävät Koulussakin korkeassa. Toiset saavat suuret sarvet, Toiset pienillä palaavat.

Minä olin orpo poika Syntynyt Savon rajalla, Kyntömiehen kartanolla. Jou'uin juoksevan jälille, Ainakäyvän askelille, Perityltä pelloltani, Matkalle isäni maalta. Kun ma kynnelle kykenin, Aloitelin askelille, Niin suostuin sukuni töille, Pikkupojaksi panetin.

Juohtui mielehen minulle, Yhtenä kesässä yönä, Tottumahan toista kieltä, Puustavia piirtämähän. Tuolle nauroi naapuritkin, Isännätkin irvesteli: "Tuosta se herra tuleepi, Aika pappi paukahtaapi." — Min' en virkkanut mitänä: Vasta annan vastauksen.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta Suuren kukkaron kululla, Enkä vanhemman varoja Kuluttanut koulun kanssa; Totta tunnen toisen kielen, pi'än vähin pänneäkin. Mies olin miesten seassa, Poika poikain parissa, Sotajoukossa sopiva, Miekkaväessä mielen kanssa. Kerran kersantin kepillä, Unterupsierin nutulla, Kauluksessa kallis nauha, Hopeasta hohtavainen, Samati sapeli vyöllä Kävin Kuopion katuja. Ymmärrän myös ymmärryksen, Valitun vaksiinikonstin. Taidan kirjat kiitellä, Kaikki kansiihin sitoa. Olenpa otettu vielä, Kappamieheksi katsottu, Koko koulumestariksi, Suuren kirkon suntiaksi, Rautalammille rakettu.

Kas niin on kapoille tultu, Niin on leipäni levinnyt, Sahtituoppini sakonut, Toisen miehen toivomata, Vihasuovan sallimata. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet; Ei katehen kainalossa, Pahan suovan sormen päässä.

Kangasniemen karvakulmat, Entiset ikätoverit, Haukivuoren harjaparrat, Muinoset muka-jäsenet! Minull' ei paha'a mieltä, Eikä viikkoista viha'a, Jos on matka markkinoille Toistekin Toholah'essa, Käykäte minun kotona, Maantiessä minun majani. Tulkate minun tupaani, Saatte sanoja hyviä; Käytänehen kammarissa, Potun kannan kaapistani, Korkin pullosta kohotan, Pullon pöy'ältä sivallan, Sillä maksan muinosia, Pieniä pilkkasanoja, Joita kärsin käy'essäni Haukivuoren harjumaita, Savon synkeillä selillä. Ei sanat sanoihin puutu, Virret veisaten vähene, Jolla ainehen alotin, Sillä lauluni lopetan.

13. Tolppari Palmulle.

Kuule, katso, Kalle Palmu, Jalo tolppari totinen! Joka annoit aivan suuren, Seurattavan selkeästi, Esimerkin markkinoilla. Tuhat miestä tunnustaapi, Sata vaimoa sanoopi, Lapset laulavat sopissa, Ettei monta markkinoilla Palmun vertaista kuleksi. Mont' on miestä markkinoilla, Monta miestä, monta mieltä, Paljon konnan koukkuisia, Vaan on harvalta hyviä, Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuden, Sekä totuuden toveri, Kuului puo'issa puhuvan: "Se on Palmulle paremmin Hyötynä hyvä nimensä, Kun olla omistajana Tuntemattoman tavaran." Toiset haukkui tolvanaksi, Perityhmäksi perusti, Kun ei ollut ymmärrystä Palmu raukalla paremmin.

Saatua tämän sanoman, Tämän kumman kuultuansa, Taskuvarkahat vapisi, Rosvot rohkeat häpesi, Metsän vorot voivotteli, Vettyi silmät veiarien, Viekas nauroi ja vihelsi.

Kun sen kuuli kunnon herrat, Kiittelivät Ruotsin kielin, Sekä Suomeksi sanoivat; Ettei monta markkinoilla Kallen kaltaista kävele; Suotto-herrat ne sohahti: "Piru olkohon pitäisin Toisen puolen palkastani, Elikkä enemmän vielä."

Talonpoika pohjalainen: Mitäs mahtaisit sanoa, Jos sen joku toinen miesi Ylösottanut olisi? Eipä hiiret hiiskahtaisi, Pentu haukkuisi perähän. Vaan se vaka Kalle Palmu, Jalo Tolppari totinen, Kysyi kyllä kiiruhusti, Tievusteli taitavasti Oikiaa omistajia Tieltä löydetyn tavaran. Kun sen kuuli kulkeneeksi, Heti kohta sai hevoisen, Jolla jou'utti jälestä.

Tästä siis näh'ään to'ella Ettei kaikki Suomen kansa, Eikä lapset Rautalammin, Viel' oo tuiki turmeltuna, Tärvättynä kaikki tyyni. Saattaapi satalu'uissa Miehen toisenkin tavata, Rehellisen retkillänsä, Vaelluksessaan vakavan.

Etten lii'alla lorulla Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluani, Päästän virteni välehen, Annan lopun aikanansa; Mahdan mainita sanalla Hänen valtavanhemmasta: Se oli ukko ulkomaalta, Kova korpraali sodassa, Täh'en täy'en miehuutensa Kah'en kantava ritarin, Jotka Kalle kaunistaapi, Poika puhtaana pitääpi.

14. Eerikki Huttuselle.

Kerran kiitti Kainulainen, Pohjalainen poikiansa Tavan kaiken taitaviksi, Tyttöjänsä naitaviksi. Nyt on saatuna Savosta, Hyvä huuto Huttusesta, Suomen pojasta pakina; Se pystyi pykäystöihin Rakasti rakennustöitä, Suostui myöskin summatöihin.

Se sana mesille maisti, Hunajalle höyrähteli — Kun se kuului kauemmaksi, Mainittiin kylä kylältä, Että on omassa maassa Mahtimiehet mainittavat, Jotka jaksavat jalosti Päälle summan suuremmankin, Jotka tarkoin tietävätkin Kuinka tingata tuleepi. Ettei keppi kesken taitu, Niinkun muilta muutamilta, Jotka alkavat asian, Yrittävät ylpeästi, Masenevat matkan päälle, Kaupat kaatuvat kumohon.

Työ kiittää tekiätänsä, Rakennus rakentajaansa. Huttusella on toinen hattu, Toinen haltia hatulla. Ei kauas kapalla mennä, Teh'ä työtä tynnörillä, Eikä riksillä raketa Kovin kauan kartanota. Ei päästä pytinnin päälle Yh'en viikon viettämällä, Eikä mennä maan sisälle Aivan paljon astumalla.

Seurakunta Suonenjo'ella Joss' on Eerikki elänyt, Kävi kuorissa kokohon, Keskusteli keskenänsä, Tievusteli tietäksensä, Kuka kellarin tekisi Tämän kirkon tarpeheksi, Jossa saisi Saksan viina Suonenjo'ella suojeluksen. Pieni on pitäjän työksi, Suuri suntion viraksi, Summa päälle pantakohon, Yks' työhön yrittäköhön. Huttunen hyvin osasi, Sano summan kohtalaisen, Johon suostui seurakunta.

Eipä Eerikki ruvennut Työhön tyhmällä tavalla, Alkoi työnsä taitavasti, Teki virkansa visusti, Aivan lystisti lopetti, Teki seinät seisovaksi, Katon kiinitti kivestä, Pani paadet paikallensa, Käski syynin käy'ä päälle, Josta kiitti kirkkoherra, Vielä vieraskin rovasti, Sekä kaikki seurakunta, Itsekkin talon isännät Palkan väärtiksi panivat.

Vaan ei Eerikki vihastu, Eikä suutu Suomen poika, Vaikk' on paitsi palkastansa, Keltä vuo'en, keltä kaksi, Ei laske lakia päälle, Ota ylös oikeutta, Antaapi ajan kulua, Tulla aina tuonnemmaksi. Mikäs miehille tulisi? Ryöstö päälle ryöpsähtäisi, Ois se kumma kuulemankin, Ihme ilmankin olevan.

Vieläpä sanon sanani, Kaksi vielä vieretyksin: Eipä vanhemman varalla, Perityllä peningillä Ole oppia otettu; Kohta kun jalalle joutui, Kykeni kylässä työhön, Näki jo leviän leivän Ansiosta annettavan, Palkan pantavan perästä, Tuli tuosta työlle into, Poika tottui toimen tielle, Pystyypi pykäystöihin Muurin mutkat ymmärtääpi, On jo herroilta havaittu, Hyvin tuttu tuomarilta, Ettei säitä säikähtele, Pyri tuiskusta takaisin.

Vieläpä sanon sanani: Eipä Eerikki ruvennut Valskin myntin vaihtajaksi, Niinkun miehet mielettömät, Jotka kulki kuutamolla, Kaupan kaihessa tekivät, Mynttikalut kammarissa, Lujasta lukon takana Kuoppakoution kotona, Kuurttilaisen kartanossa; Huttunen, hyvän tapanen, Katsoi ylen kaikki tyyni Kuurttilaisen kummitukset, Kuoppakontion kolinat.

Vielä minä miestä kiitän Kun pysyy pyhät kotona, Ei hän juokse juhlan alla Kuleksele kuutamella, Ei hän käy kyliä myöten Piikoja pilaamassa, Eikä seiso seinuksilla, Outtele oven takana Sy'än öillä yksinänsä.

15. Jalkaisten veljeksille.

Kerran keskensä isännät, Talonmiehet taitavasti Piti pitkältä puhetta, Pakinata paljoltakin, Tuolla lukkarin tuvassa, Herra kanttorin kotona, Kuinka Jalkaiset jalosti Avo silminsä asuvat. Täm' on suku Suonenjo'ella, Juuri juurtunut jaloksi, Onni oikeassa kä'essä, Toimi toisessa kä'essä, Onnen ohjat olkapäissä, Hyvä kartano kotona, Nimi kuuluisa kylissä, Housuissa hopeakello, Pöy'ällä leveä leipä, Potussa punanen viina Isännällä itsellänsä. Povessa punanen nahka, Joka kaupat kannattaapi, Summat suuretkin väliste. Tokko tie'ät Tiilestetti, Samoin myös Sahalan herra, Onko Jalkaiset jaloja, Suomen pojat sukkelia? Mitä veljekset vetääpi, Kestävätkö lapsen leikin?

Nämät kirjoitin kotona Ja panin paperin päälle. Lu'in kerran luikuttelin Tätä pilkkarin pihalla, Kaehtivan kartanolla, Sama mies sanoi minulle: Elä vielä virttä laula, Vielä on asia auki, Jalkaisista jatkamata, Mull' on entistä äkeä, Minä soisin mielelläni, Jos se jäisi maksamata. Tämän kaehtivan katalan Kaikki tietävät tytötkin Pitäjäksi tyhjän tuuman, Mutta jollaiset jalosti Vältti kaiken väärän myntin, Hauta-Pekan halvan pankon, Maksoi myntillä hyvällä, Maksoivat ja jaksoivatkin, Kestivät kun kelpomiehet Osti konnun onneksensa.

16. Kamreeri Forsteenille.

Yksi mull' on muistossani Vielä viimeinen asia, Pantava paperin päälle Parikunnan kunniasta, Armosta aviosää'yn, Jonka Aatami alotti Emäntänsä Eevan kanssa.

Siihen suuret siunaukset Ovat luojalta luvatut, Jotka siinä siivon kanssa Elinkautensa elävät.

Vaan nämät asiat vanhat Sivu sillähän menemme, Koska on asia uusi Mei'än korville kohonnut. Sillä eipä ennen vielä Ole kuultu kultahäitä, Haastettu hopiahäistä Rautalammin rannikoilla, Vaan nyt on valittu herra, Miesi armossa oleva Esimerkin ensimmäisen Tämän kunnian kuvaksi Näyttänynnä näillä mailla Seurakunnan kuultavissa, Vanha herra vallesmanni Kunnialta Kammareeri, Joka ennätti elä'ä I'än korkean kohalle, Rouvan kanssa kaunihisti, Ilman puolen puuttumata Ajastaika'a alusta Viisikymmenen visusti.

Täm' oli ukko uskollinen, Ruunun toimessa totinen, Kyllä vaelsi viisahasti, Teki paljon palvelusta, Ruotsin ruunun hallitessa, Vietti aikansa virassa, Saatti poikansa samate Opin oikian osihin, Tiedon suurihin tiloihin; Siinä tyttäret sivussa Kasvatteli kaikkityyni, Seurassa totisen toimen, Ymmärryksen ystäviksi. Niitä vissit virkamiehet Ovat siitte ottanunna Alkamaan aviotietä, Niistä toimet toimelliset Ovat ilmahan itännä, Iloksi ison isänsä, Suuren äi'in suosijoksi.

Ei saata sanoa tuota, Ettei se elämän laita, Ja se kunnian kumaus Olisi opiksi muille Parikunnille pahoille, Jotka alkavat asian Perin toisella tavalla; Elävät erimajoissa, Toruvat ja tappelevat, Laimi lyövät lasten koulun, Opetuksen unhottavat, Eikä tyyvy toisiinsa. Kuinkas siitte kultahäitä Toiste toivoa pitäisi?

Siivolliset Suomalaiset! Antakaa tämä asia Aina arvossa pysyä; Ehkä ei monen elämä Saavuta sitä sama'a.

Sanat paljo puuttuvaiset Kiirehesti kirjoitettu, Lyhykäisesti lykätty Vanhan Forsteenin varaksi, Kunniaksi kultahäi'en, Vallesmannin maineheksi.

Kun olis kuka lukisi Nämät sanat selkiästi Kammareerin kammarissa, Rouan Stenfältin tuvassa Kunniaksi kummallenkin, Että ovat ensimmäiset Siinä arvossa isossa, Kultahäi'en kunniassa.

17. Vallesmanni Östlingille.

Yksi mull' on muistossani Mainio marianpäivä, Jonka löysin Laakkolassa, Joss' oil herralla hyvyyttä, Roualla rehellisyyttä, Kunniata kummallakin, Kutsuivat minun katalan Koko päiväksi kotiinsa.

Siin' oli pöytä puuttumaton Herkkuruuvista hyvistä, Varsin kaikista kaluista, Liha, leipä liiallinen, Kaunihit kalavatiset, Ol'tta vielä oivallista, Jot' ei koskana kotona, Eikä kussana kylässä Näinä aikoina enämpi Tavata talonpo'issa, Tuskin herrojen taloissa, Parahissa pappiloissa. Syötit miehen syövyksihin, Näännyttivät näännyksihin, Miehen mielettä näkevät, Puolen tointa pois olevan, Tuskalla tuvan välillä Kelpo kunnolla kuleksin. Se on kunnia taloillen, Vika suuri vierahillen, Varsin hirmuinen häpeä.

18. Samalle.

Hyvä herra herran poika, Varustettu vallesmanni Miehen miekalla hyvällä, Ruunun kourasta kovasta, Luotipyssyllä lujalla, Omin rahoin ostetulla, Ketun saksien keralla Talon tarvetten sivulla! Talon pojat tahtoisivat Tahtoisivat, toivoisivat, Kiitokseksi, kunniaksi, Aivan pitkältä puhua. Pedon pahan pettämistä, Suden suuren ampumista, Ruunan vanhan runnakolta.

Kiitoksia kymmenkunta, Toisen toivotussanoja, Isännät itse sanoivat Sille herralle hetikin, Joka unensa unohti, Valvoi öillä vartiossa, Outteli omilla mielin Sitä tuntia tulevan, Jolla laavun laukaisisi Kohten tuota kontiota, Joka varsat vaivuttaapi, Emälehmät langettaapi, Varsinkin vasikat pienet, Siihen siat suuremmatkin, Koirat vielä viimeiseksi.

Entäs kun emännät kuuli Suden suuren ammutuksi, Lauaistuksi Laakkolassa, Hyppivät hyvillä mielin Että helmat heilahteli, Kahta kämmentä takoivat Siinä sanoivat sanansa: "Saitko saatana palasi Kuinsas ruunasta rupeisit, Syömähän suden tavalla, Vaikkas multakin vasikan Otit aivan onnekseksi, Tapoit talvilampahatkin. Kutti, kutti, kumma koira! Kutti, kutti, pitkä häntä!"

Suuri kiitos, hyvä herra, Juohata hyvä Jumala Toistekin totinen luoja Saamasalmille samoille! Kanna kynsiä kupilla Kynttä suurta, kynttä pientä Kynttä kaiken karvallista. Mimerki, metsän emäntä Kanna karvoja säkillä, Hallavata, harmoata, Puoleksi punasekaista Hänen pyyntöpaikoillensa.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä.

Kirjoituksen kallis konsti Alkoi ennen Aasiassa, Varsin vanhalla ajalla, Jost' on siitte joutusasti Lentosiivillä levennyt Avaruuden kaiken alle, Kansan kaiken tarpeheksi, Ihmiskunnalle iloksi E'uksi elämän kaiken.

Tämä on keino kelvollinen, Jonka puute pimittäisi, Kaikki kansat hämmentäisi, Tätä kouluissa kovissa, Tiedon seuroissa somissa Herrat heillensä hakevat, Lahjottavat lapsillensa.

Kirjoituksen kallis konsti On jo saanut Suomessakin Ikiistuimen ihanan, Miesten korkeiden kotona, Oppineiden olkapäillä. Vaan kun kansamme katalat, Villipojat Pohjanmaalla Saivat sarvesta samasta Maistoa märän vähäisen, Löysi luonnon laitumelta Ruohon sielunsa ruu'aksi, Opin oksilta omenan, Ei se herkku heille käynyt, Tehnyt tervettä eloa: Söivät siitä surman tau'in, Sattu sairaus monelle Suomen kansassa kamala: Tuli turmio rahalle, Ruunun pankolle pahennus, Oppi vei ojahan miehet, Valkia vahingon saatti.

Sai viimein Savonkin miehet Taidon pilvestä pisaran, Opin oksasta osansa; Tuli Juhot juovuksihin Pisarasta pikkuisesta Maun saivat sokkosilmät, Pääsi pöllöt pöy'än päähän Isäntinä istumahan.

Luonto haikea havaihti Ruveta rahantekohon, Mieli mynttiä lisätä, petollista penninkiä, Tulla tuolla rikkahaksi, Kuuluisaksi kunniasta. Piru kohta pännän vuoli, Saatana sanat opetti, Rumahenki ruotsin kielen, Vieläpä venäettäkin. Lusiveri on laittanunna Mynttivärkit miehillensä, Pestanunna Pelsepupi Apulaiset oivalliset, Jotka tehtyjä tekoja Likelle levittelivät, Kulettivat kauemmaksi.

Niin on sattunut Savossa Iso pila Pieksämä'ellä, Suonenjo'ella suuri kumma: Talonpojat taidottomat, Yksinkertaiset yleni Koulun käyneiden kohalle, Vielä siirtyivät sivute Esivallankin edelle, Kunnes tuosta kompastuivat, Putosivat puolen syllän Askeleita muien alle. On nyt kyllä kyntömiehet Tieto tieltä temmassunna, Vienyt väärälle salolle, Kauppatielle kauhealle.

Itse Keisari, isämme, Majesteetti, maan isäntä, Herrat suuret Helsingissä, Esivallan kaiken kanssa, On jo huolella havanna, Mutkan matkassa olevan, Suomessa pahan sohinan. Kun on konnat kaivanehet, Vähän tehnehet veräjän, Josta muutamat menevät Sisälle si'an tavalla, Opin taimet tallailevat, Opin oksat taittelevat Vääriksi välipaloiksi, Muremuonaksi monelle.

Ompa syytä oppineilla Keskustella keskenänsä, Tie'ustella tietäksensä: Kussa on se oppihuone, Ainoinen akatemia, Jossa konnat koulun käyvät, Osoviitan ottamassa? Mistä on si'alla silmät, Joilla kuuta katseleepi? Eipä niillä ennen nähty Ylös yhtänä väheä, Otavata ollenkana, Tuskin marjoja metsässä. Vasta on ovi opilta Avaraksi au'astunna.

Kyllä taittaisiin taloissa Ajallamme armiaalla Tulla toimen tanterille, Hyvän tiedon tietä myöten; Vaan on menty männikköhön, Kuiville katajikoille, Vetelille vehkasoille, Eksytty erämetille.

Seurakunta Suonenjo'ella! Anna kaikki anteheksi Tämä miehelle minulle, Jos olen pahoin puhunna, Oman sää'yn suututtanut! Elä kanna katkerata, Pi'ä pitkältä viha'a! Ei satu sanat sinuhun, Joka kul'et kunnialla, Ostat oikeilla rahoilla, Jaksat myntillä hyvällä, Laillisesti laitetulla

Jos joku opin vi'aksi Asiata arvoaisi, Sepä pettyisi peräti, Luikahtuisi luulossansa; Ei ole opissa syytä, Syy opin omistajissa. Minä tie'än miestä monta Seurakunnassa samassa, Niinkun maassa muu'allakin, Jok' on ehtinyt etemmä Kulkea opin kujilla, Kun ne miehet mainittavat; Vaan ei ole ollenkana Mielinynnä milloinkana, Mennä myntillä pahalla, Peiaellen pettämähän Miestä missänä tilassa. Haittana on kyyryhammas Hyvän hampahan sivussa: Väärä mies on moitittava Seurakunnankin seassa.

Tästäpä tämäkin seikka Tuli mielehen minulle, Kun ma kuulin itkemällä Valittavan vanhan rengin Seteliä semmoisia Pannun palkaksi hänelle, Vuoden päähän päästyänsä, Ajastajan ahkerasti Oltuansa orjan työssä.

20. Karttulan kirkosta.

Yks' on mielessä minulla Vanhanaikainen asia, Kauan piilossa pysynyt: Antanenko vielä ilmi?

Oli aamu uuden joulun Ennen Sittingin eläissä, Kun ma kävin Karttulassa, Siellä Sittingin talossa. Tuolla tuttu kauppamiesi, Papin poika Kannuksesta, Oli aamuna samana Silloin Sittingin salissa.

Herrat ruotsia rupesi Keskenänsä kelpolailla Syyvessänsä syytämähän. Kahen miehen rengin kanssa Oven pielessä olimme.

Minä en mitänä tiennyt, Mitä herrat haastoi silloin; Tuota kuitenni kysäsin Rengiltä rehellisesti, Mitä herrat haastelivat. Se tuon selvitti minulle, Sitä Sittingin sanovan, Porisevan porvarille, Kuinka huono herran huone, Halpa rau'ennut rakennus, Kellojalat kelvottomat Karttulass' on kauan ollut.

Porki, porvari, sanoopi: "On tei'än oma vikanne, Kun etten kuria anna. Sekanen on seurakunta, Se se paljon seisottaapi Yhteisen asian tointa."

Sanoi siihen kirkkoherra: "Eipä miehet milloinkana Keskustele keskenänsä, Puhu puolella sanalla, Että kirkko kiirehesti Kohta korjattaa pitäisi, Vaikk' on lattia lamassa, Sisusvärkit vässällänsä, Katto kaikki sammalissa. On sitä minulla siinä Ehkäpä elinajaksi, Eipä taida ollakkana Miestä pitkäistä minussa; Sairaus on sangen pitkä, Kaiken talvinen tavannut, Etten kirkkohon kyennä. Nyt mä sinne mielin mennä, Ehkä saatan saarnatakkin."

Hevosella kirkkoherra Lasketti lahden ylite, Hohfreeni minua hoihki Käy'ä kautta kammarinsa, Antoi siellä aika ryypyn, Rupesi minun rekeeni. Lau'astiin lahden ylite Kirkon puolle kiirehesti, Siitte kirkkohon sisälle. Siellä Sittingi selitti, Antoi armot uuden vuoden, Otti salmista sanatkin Eniste esipuheeksi, Juuri voimasta Jumalan.

Pääsin penkkihin minäkin, Istuin vieressä isännän, Antti Karttusen keralla. Penkit ne porahtelivat, Laudat ne lavahtelivat Penkin reunoista peräti (Valetta vähän lisäksi) Eihän monta maahan puonnut.

Minä puhun puolestani, Ja panen pari sana'a: Taitavat talon isännät Kaiketikkin Karttulassa, Niinkun maassa muuallakin, Taitavat ja tahtovatkin Mahin maallansa piteä Kaunistella kartanonsa. Mikä lie nyt liika mutka, Ett' on yhteinen asia Tau'onnut takapajulle. Kuuluvat sitä sanovan, Väliste vähän puhuvan: Kirkko oisi korjattava, Oisi kello ostettava, Oisi tehtävä tapuli, Jos nyt rikkahat rupeisi, Köyhät kiljuen perässä. Liekkö totta, vai valetta, Hukka tienneepi totuu'en.

Kerran yksi kerjupoika Kävi sieltä Karttulasta, Puhui pulskia puheita, Sanoi paksuja sanoja: Olla kirkko mikä olla Päältä katsoen katala, Siellä Sirenius sisällä Päästääpi aika porakan, Ja kun Mäkliini meneepi Saarnastuolille tuleepi, Ei silloin sanoja puutu, Kun ois kuuliat paremmat.

Sen nyt tietävät tytötkin, Mitä pojatkin puhuvat, Karttulass' on kehno kirkko, Halpa, rauennut rakennus.

21. Hevosen kuolioksi ajosta.

Vieras vitsalta tuleepi, Kestikievari kysyypi: Mihinkä menossa miehet, Kunne herrat kulkemassa? Onko käypä ruunun käsky, Vai onko oma asia? "Pankate paras hevonen, Antakate aika ruuna; Ei kestä keväinen varsa, Kukas tammoja takaisi?" Siitte tielle tultuansa Jopa naukui nahkasiima Varustettu varren päähän, Jolla ruunat ruoskitahan, Orihit opetetahan, Tammat teh'ään taitaviksi.

Hollimiehet haastoi silloin: "Onko luojalta luvattu, Esivallalta vapaus Kulkea sillä kurilla? Mitäs Jaakoppi Juteini, Herra Sihteeri sanoopi Pirun pilkkoja puhuvan, Viiksarin viheltelevän? Mik' on mahti maalimassa Varsin taipunut tavaksi, Ettei huoli huonot herrat, Jos hetken hevonen seisoi Talvisella tantereella, Eli heinähelle heillä Paarman aikana parassa? Itse suutansa sukivat, Vielä viipyvät sisällä, Viimein viskaaksen rekeensä, Eli käyvät kärryihinsä, Kyllä se kylän välillä, Maksetahan matkan päällä, Naukumalla nahkasiiman, Ongen siiman oikomalla Kunnon kutsarin käsissä."

Kettu koiralta kysyypi: "Kumpi kuolema parempi, Kumpi helpompi hevolle: Tuoko koivunen kurikka, Vaiko piiska pitkäsiima?" Koira vastaapi ketulle: "Yhtä se sulle tekeepi, Kuoli se kummin tahansa, Kosk' ei tuosta korpit huoli, Saa se silmän kummaltakin."

Ei sanat Savosta puutu, Ei Savo sanoihin suutu. Talonpoika tappoi tamman Sill' oil koivunen kurikka; Herralta hevonen kuoli Nahkasiiman naukumalla, Kulkemalla kuuden virstan. Vähänkös väliste saavat Hollimiehet hoijakkata? Niskatalkkunat tapaavat, Kun ne kuskiksi rupeevat, Ottelevat ohjaksia. Silloin kulki kumma herra, Se pyys' ongella oritta: Sai se ongella orihin, Orihin ja oivallisen, Eikä tarvinnut täkyä.

Pojat portilla puhuivat, Kartanolla kalkuttivat: Ei hyvä hyl'yksi jou'a, Vaikka on vahinko tullut, Kaikki korjata pitääpi, Mikä kelpaapi kaluksi, Nahka nylkeä sel'ästä, Siitä suutari tekeepi Kauppakengät kelvolliset, Jotka ostaapi ajaja Kestingissä käy'äksensä, Saisipa samati vielä Satul'maakari satulan, Elikkä oriillen ohjat, Taikka päitet tamman päähän Kampamiehelle kaviat, Harjajouhet jouhikkaiksi.

Hännästä hyvän tekivät Muinoin ukkomustalaiset Ongen siiman oivallisen, Avullisen ahvennuoran; Rasva laukun voiteheksi, Vuokkiniemen vutjanoille, Lihan saavat linnut syy'ä, Koira karvat päästä vie'ä, Maksa ja keuh'ot ketulle, Suolet surmaksi susille, Luista ei mitään lukua.

22. Papin ja lukkarin saatavista.

Kerran yksi loisi vaimo Näki pilan Pieksämä'ellä, Suonenjo'ella suuren kumman, Kun on sattui saapuville, Koska maksettiin papille, Saarnamiehen saatavia: Leipä paimenen kakuksi, Voita kuitenkin kupissa Vähintä tiaisen verta, Villa varpusen kokonen, Eikä lintua lisäksi.

Sama vaimo sattui vielä Vanhan kanttorin kotihin, Koska pohjilta palasi: Sen oil tullessa tupahan Käissä lampahan käpälä Eikä toista toistaseksi.

Sama vaimo sanoi tuossa: "Missä lihat, missä linnut, Missä ne leveät leivät, Kussa ne parahat paistit? — Eipä missänä mitänä, Ei pahoin pölähtävätä."

Pian pantaman pitäisi Vuohi jospa vuo'eksikin Suonenjo'elle lukkariksi Se ehkä heinillä eläisi, Määkisi havuilla männyn; Ei pitäis mokoman miehen Omin ruokinsa oleman, Rannalla rasvattomalla Virren päätä päästämässä.

23. Ketunpoikain elättämisestä.

Kerran kettu miestä neuvoi, Metsän otsina opetti: "Minä luojani luvalla, Tekiäni tuomiolla, Laitoin pienoisen pesäni, Majani matalanlaisen, Kaivoin tuonne kankahasen, Vaaran rintahan varustin."

Siinä siittelin sukuni, Kasvattelin kaltaiseni, Siinä vatsani vajensin, Sokiana synnyttelin Ruskiat revon näköset, Metsän piskat pikkuruiset. Sinä kannoit silmitönnä Minun poikani polosen, Näkemähän nälkäpäivät, Kitu-viikot viettämähän, Kaukana emon ko'ista, Pesän pienoisen periltä.

Kuuleppa, kylän isäntä, Oot suvussasi omassa Monta nälkäistä näkevä, Onnetonta orpolasta. Ota niitä orjiksesi, Kanna niille maitokauha, Keitä niille keuhkovelli; Kyllä kettu kerkiääpi, Emäraukka ennättääpi Imetellä itse niitä, Kasvatella kasvamansa, Metsän ruu'illa ravita, Syötteä salon paloilla.

Kun ne kasvavat katalat, Emon koolle ennättävät, Meneviksi metsän päälle, Pyytömiesten pyy'yksille, Paa silloin salolle sangat, Auki raudat rannikolle, Kankaalle käpäläkanto, Niihin nirhoja nimeksi, Pyy'ä pyssyllä metsästä Jalan neljän juoksevia, Siiven kahden kiitäviä. Siihen on lupa sinulla; Sitte saalis saatuasi Ota korvista kopeikat, Selkärannasta siniköt, Kaksinkin koko ketusta. — Sit'ei kielletä sinulta; Kuolla kumminkin pitääpi.

24. Piipunperästä.

Kuule ensin, katso siitä, Ota vaari, vanha muori! Kuinka kummalta näkyypi Tämän aikainen elämä. Kaikki pojat, kasvavatkin, Miehet muutkin jos minäkin, Piipun pohjalla pilaavat Suunsa seu'un semmoiseksi, Jott' on leukansa li'assa, Poskipielet pullollansa, Koko suunsa surkiana.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloset, Konnat suuhunsa kokivat, Karetsia kaavitsivat. Siitä ottivat opiksi, Mei'än miehet mielityöksi, Nuoret miehetkin mokomat, Pojat puoliparrattomat, Sillä suutansa sukivat, Huuliansa huuhtelevat. Ei lemmot leposialta, Vuoteheltakaan väräh'ä, Ilman karstan kaivamatta, Ihvien imeksimättä, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Kyll' on siitte päivän päälle Parta paksuna porosta, Ihvestä iho sininen, Hihat hi'essä, helmat no'essa, Rintapielet riivanteissa.

Ilmanko akat sanovat, Vaimot ne valittelevat Pilattavan pai'at kaikki, Kesken päivän pestäväksi. Noin mä kuulin kummakseni jonkun joukosta sanovan: "Pitäisipä pyyhke'eksi Vanha vaippa laitettaman, Että aikoa enemmän Pesemätä päästäisihin."

Kun on kuitenkin kamala, Ilkeä imeisten luona, Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkarossa, Niin siit' on sepälle työtä, Valurille vahva käsky, Kunnon neuloja kuvata, Puikko puolta kyynäreä, Kyllä kyynärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla karstat kaivetahan, Jalo vilja väännetähän, Piipun pohjat poskehensa. Kyllä sitte päiväkaudet Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pistettävän Kareksia kaivettaissa. Toiset ne toki puhuvat Ett' on oppi oivallinen Ja juuri komea konsti, Maahan muuttunut tavaksi; Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi katosin.

On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutusampi.

25. Mustalaisista.

Suku musta Mustalaisen Kansa laiska, kiertolainen, Jolla on se outo kieli, Kansan kaiken tuntematon, Jot' ei kouluissa kysytä, Oppihuoneissa osata; Sitä äänellä isolla Aivan pulskasti puhuvat, Röyhkeästi röykyttyvät.

Suku musta Mustalaisen, Kansa työtön, kulkevainen, Jok' ei kylvä, eikä kynnä, Eikä niitä, eikä laita, Leivän syö kun lemmon koira, Pitääpi palat paremmat, Kun se vanha vaivan-nähnyt, Joka vääntääpi väkehen, Työtä työntääpi hikehen.

Kun on mailla Mustalainen, On vaolla vartaita, Kun on Tattari talossa, On valehet vallan päällä; Ruoska tullessa tupahan, Kalu julma kainalossa Varsin tappelun varalla.

Mitäs äijä äyhkäseepi? Hevoselle heinät ensin. Akka, mitäs se sanoopi? Siitäkö sialle ruoka, Piimäpytyt itsellensä, Lihat leivät lapsillensa; Siitä villat viimeiseksi, Pellavatkin päälle vielä.

Siin' on ensin siunaukset, Loh'ulliset loilotukset, Kirouskin kiirehesti, Kun ei käyne mieltä myöten.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen: Miehet on mitättömiä, Akat on avuttomia. Mikä miehistä parahin, Kutsutaan se kuohariksi, Sanotahan salvuriksi: Mutt' ei miestä millonkana Muuhun ollut ollenkana Tässä laiskassa lajissa, Koko konnassa su'ussa. Muuan akka Mustalainen, Koska kortilla povaapi, Talonpojan tyttärille, Ennustaa hyvän elämän, Naima-onnen oivallisen, Saapi niiltä suuret palkat; Se on akoista apua.

Kysyppä kylän ukoilta, Mist' on muona Mustalaisen, Mistä kaikki vaatevärkki, Koreutensa kotosin? Heill' on kyllä herrasnuttu, Mutt' on mustalaiskujeita; Heill' on paita palttinasta, Vaan on alla narrin nahka; Heill' on vielä herrashuivi, Vaikk' on kohta korpin kaula, Korpin kieli, korpin mieli, Kokonansa korpin luonto, Noitumahan, raikumahan, Omin luvin ottamahan.

Suku suuri Mustalaisen Siev' on kyllä siittämässä, Nuorra naimahan nopea. Kuret niitä kuuluttavat, Siitt' on viidassa vihitty, Vaipan alla vahvistettu, Yksi ensin, toinen siitte, Mikä milloin, kuka kulloin Vaihtokaupoissa valittu.

Ihme on ikäni ollut, Minun kumma mielestäni, Kuinka kau'an kansakunta, Esivalta voimallinen Sietääpi sitä sukua — Miehiä mitättömiä, Akkoja avuttomia — Kulkemassa, kiertämässä, Puistamassa, paistamassa, Viemässä, varastamassa, Omin käsin ottamassa; Ettei kiellä kiertämästä, Neuvo niille muuta työtä, Opeta oja-ukoiksi, Sotamiehiksi sovita.

26. Maaningan papista.

Onkos kuultu kummenpata, Maalimassa mainittuna, Pappia pahantavaista, Luvatonta lukkaria, Kun on Kuopion sisällä, Maaningalla mainittavat, Joill' on tavat taidottomat, Lakimiesten laitettavat, Seurakunnalta sanottu, Keksittynä kehnommaksi: Paha on näh'ä näkevän, Paha kuulta kuulevankin Askareita aikamiesten, Virkamiesten miettehiä.

Saatana on siansa saanut, Juutas julkisen elannon, Sielun paimenet pilanna, Syntihin syvälle syösnyt, Huoruutehen haikiahan, Jonka itse ilmi annoit. Riidan nostit riettahimman, Keskenänsä kelvottoman, Pahat sielun palveliat, Josta oli oikeudelle Tekemistä, tutkimista, Koko vuosi kohdastansa, Toinen puoli toista vielä, Vaikk'ei pitkiä väliä Yhtä kuukautta kulunut, Kun asia urillehan Tuli oikeuden etehen, Lukkarin luvaton leikki, Papin huoraus hävitön.

Satakunnin kulki siihen Totuutta to'istamahan, Salaisuutta saattamahan, Julki töitä tuottamahan. Laihtui siellä lahnan purstot, Si'an kinkut sitkistyivät, Vähenivät voirasiat, Ruunun miehet ruuvan söivät, Kalakukot kaivelivat; Viinapotut pohjillensa Oikeutta outettaissa, Riidan jatko riettahampi Särki mieltä virkamiesten. Tuli ilmi ilkeydet Koiruudet kovin yleni, Papinkin pahat elämät.

Murhe tuotti mustat päivät, Huoli haikean elämän. Pappi tuo pahantapainen Luuli virkansa vajovan, Alenevan ansionsa, Sylen siimoa sivalsi, Köyttä kolmet kyynärätä, Jota oksahan osotti Aivan täy'en tunnon kanssa.

Niin oli hulluna hävitön, Varsin vaivata vi'assa, Viratonna viipyi vuoden, Pahuutensa palkkioksi, Töiden tyhmien kuriksi.

Ei se saata suuruksella Itseään ylöspitä'ä, Jok'ei naura narrin töille, Papin joukolle pajata; Vaikk'ei ole se asia Naurun kanssa katseltava, Kun on kappa kauluksesta Naulassa nakottamassa; Leipäpytty pyllyllänsä, Oluttuopit vettä täynnä, Kannut kaljan jäänöksiä, Rästikirjat kiini pantu, Risti rinnasta otettu, Reki kaatunut kumohon, Kinoksissa kirkkoreisut, Sakastihin suuri salpa, Lupa on leivättä elä'ä, Valta syö'ä särpimettä. Toinen mies se toimittaapi Asioita alttarilla; Pappi katsoopi kanoja, Kirkherra kiven kolosta.

Apulaiset, aika miehet, Syövät leivän lystiksensä, Palkan ottavat perästä, Kävellessä kappalaisen, Viratonna viipyessä, Jutellessa juttujansa.

Kunpa saivat kerran kuulla Opin oikian sanoja, Silloin seisoi seurakunta, Ihanasti istukseli Pahat Maaningan pakanat Alallansa saarnan ajat. Apulaiset, aika miehet, Kun ne astui alttarille, Helähteli herranhuone; Saarna oli sitä parempi, Kaikin kuulta kaunihimpi. Vielä nytkin viisahammat Pienet lapset laulelevat, Kilvan kiitosta jakavat, Ikimuistossa pitävät, Kun ne kuulit kunnon saarnat, Vuosikauden kaunihisti.

Silloin tunsi tuhmemmatkin, Mitä ilmi annettiin, Saarnassa selitettihin; Nyt on istua ikävä, Alallansa saarnan ajat, Kun ei kuule kumminkana, Ihmisparat ilmoitusta Evankeliumin opista. Sanapuolt' on saarna kaikki, Puhe varsin vaivaloista,

Ei sitä tunne tuhma kansa, Yksipäiset ymmärtele. Jonka tähden joukkokunta Humalassa huutelevat, Kiivastellen kirkkomä'ellä, Kaksin kauppoja tekevät; Pienet pojat piippu kä'essä Vesakossa väittelevät, Perän suuhunsa panevat, Kareksia kaivelevat.

Papin pojat, paskahännät, Hävittömät häikäläiset, Itse kurjat kuleksivat Juomajoukot juohattavat, Vievät viina rouvariin, Aina ilkeesti elävät, Viinan kanssa viettelekset, Vesakossa vieretellen, Mahallansa mättähällä. Tyttäret tavattomasti, Keno kauloin keikastellen, Itseänsä ilmoittavat, Saavat juosta saarnan ajat Pitkin kirkossa katuja, Kun ei anneta kuria, Varoitusta vanhimmilta.

Minä kerran muistan kanssa Kuulin kummia sanoja Puhuttavan pulskeasti, Saarna ajalla arveltavan, Kuinka vaarit vaintoilivat Toisiansa torpparihin Ottamahan aika ryypyt, Tahi tasku-lekkeristä. Kesken meiningin menivät, Amenetta astukselit, Soittamatta suorastansa.

Paljon niit' on pappiakin, Jos on pappi parkojakin; Ilmankos ne ihmisparat Hakelevat hartahasti Sielun ruoka'a suloista, Opetusta oikiata. Herännehet hengelliset Eivät löy'ä loh'utusta Saarnamiehiltä mitänä; Täytyy kulkea kylässä Luona veljien veläitä, Kokoukset kohti käy'ä, Vaikk' on kielto Keisarilta, Esivallalta varoitus, Yhtä hyvin yöllä käyvät, Piilo kirkkoja pitävät, Josta ovat onnettomat Saanut sakot suuremmaiset, Kuritukset karkeammat, Rangastukset raskahimmat.

Kirkko on kivijalalla Kohotettu korkeallen Maaningassa mainitussa, Herran huone hengellinen Aivan uu'esta rakettu, Joka on kaikilla kohilla Juuri julkinen rakennus. Saarnastuoli on sangen kaunis, Messu-alttari ihana. Lasit ovat laitettuna Liki katon korkeuiset: Ovet kanssa oivalliset, Joista vaikka joukottaisin Sopii astua sisälle. Tapuli on täy'ellinen, Kellotorni kelvollinen. Mitäs siitä on mieli hyviä, Harmi haikea perästä, Kun ei ole paljon paimenesta, Milloin se on mielipuolla, Milloin varsin mieletönnä, Toinen silmä on sillurassa, Toinen silmä killin kallin.

Joko haastan haisevia, Puhun niinkun puolihullu. Ei ole se oma vikansa, Kaikki on Jumala luonut Aivan yh'estä verestä Ilman alle ihmiskunnat. Mutta kuitenkin kysynen: Kuinka se toki sopiipi Olla vartia vakainen, Neuvon antaja ihana Siinä Herran Siionissa Jok' on itse ensimmäissä Lautamiehen leu'an alla Jaaritusta jatkamassa, Asioita antamassa, Käskyjä käräjän teillen?

Ei pitäisi papiksi panna, Mielipuolta milloinkana, Pöykeitä pyhälle työllen. Ilmi työt on ilkiöitä, Salajuonet saastaisia, Naapurilta naurattavat, Ei se rannia rakasta, Eikä seuraa säätyänsä, Niinkun se on näissä nähty, Esimerkiksi äkätty —

Maaningalla mainitussa On isäntiä itsessänsä, Ymmärryksen ystäviä, Kun ne peiaita pitävät, Tahi tansit laittanevat; Niin ne herransa halulla Vaativat vapasukuset.

Halolassa oli hautajaiset, Surupäivä suuren herran, Johon oli kuulut kutsuttuna, Vaa'ittuna valtamiehet, Herrat arvosta isommat, Kunniasta kuuluisimmat. Kutsuttihin kappalainen, Toivon kanssa toivottihin. Sy'ämessä oli salaiset juonet, Viha veljien välissä, Ylenkatsoi kutsumuksen, Ettei tullut ensinkänä.

Vielä on toinenkin to'istus, Sy'än synkeä havaittu Peltolassa peiaisissa, Rouvan kuolokutsonnoissa, Johon oli kuulut kutsuttuna Sukulaiset, suuret herrat. Kutsuttiin myös kappalainen, Viran työtä täyttämähän, Tavallista toimitusta. Ylpeys oli yhtä kaikki Sy'än raukka synkeämpi, Kovempi kun kirvesrauta: Ylönkatsoi kutsumuksen, Viran työnkin vielä jätti, Olisi saattanna sanoman, Koko maassa mainittavan, Häpiän hävitön tehnyt Kunnialla kutsuvallen, Jos ei Lyra, lankopappi, Olisi osannut tulla Kovan ilman estämähän, Joka teki toimituksen, Virastansa vaarin otti, Ei ollut puutosta papista Eikös ne oo erhetykset, Polosella mielen puutos, Tahi suuren sy'ämen valta. Siitä mä sinua kiitän: Tunnet tuntosi hyvästi, Arvaat asian polven, Vaikka vallat vaatisivat, Tahtoisi talon isännät, Kestinkiinsä kutsuisivat, Ele tule turmioksi, Poies poista itseäsi. Nuoret herrat naurelevat, Kompilla kovin puhuvat, Herjaa pilkkana pitävät.

Se on kuulla kummempata, Näh'ä vielä vaikiata, Kun on pojat pappilassa Häihin kutsutut katalat; Niin ne ovat onnettomat, Niinkun su'et surkiasti Näl'än kanssa nääntyneet, Eli mustat mustilaiset, Haakerin hävitön joukko. Kun ne nokki rokkareista, Kalamaista kynsillänsä, Humalassa huutelivat; Johon on mulla merkki vissi, Esimerkki ennen nähty. Minä muinoin Maaningalla, Iinsalmen ison rajalla, Lapin maassa laakeassa, Kävin häissä käy'essäni, Matkustaissa matkojani Mykkälässä mainiossa.

Minä outo, äkkinäinen, Niinkun muutkin muukalaiset, Oven pielehen pysäytyn Käytöksiä katsomahan, Kuinka julmat juutalaiset, Papin pojat paskahännät, Ihmisistä ilkeimmät Marsivat majuorin lailla, Hemmin lailla hölkyttivät, Niinkun muutkin mustalaiset. Lauloit kanssa loilottelit, Niinkun su'et soitimessa. Pillit oli kun piiskavarret, Mustalaisen ruunan ruoska, Oton oikea opetus.

Vielä niill' on virka suuri Kun ne koiria kokoovat, Hiiren syöjät hirttelevät, Teilit valmiiksi tekevät, Joihin kissat kiinittävät, Koirat kynsistä vetävät, Särpimeksi säästelevät. Hyvä on hylky tarpeessa, Heittiö hätä varana. Kaikki ne ruu'aksi rupeevat, Pappilassa paistetahan, Kun on kuorehet märännä, Kiiskin kalat katkeraksi, Ruoko virran vieremillä Heittiöksi heitettynä. Niitä Kalle kahven kanssa Pyyteleepi paistiksensa.

Kallen kä'ess on kahvipannu, Oota antaapi enissä Ruman rau'an Ruokoveellä Rokkajauhosta ryätyn, Soturiksi suolapalli. Ranssi vakkoja vetääpi, Seisoi säkki kainalossa, Johon kutsui kuoreheita, Kiiskin poikia kivoitti. Aaroni enissä antoi Säkin täy'en särpimeksi, Tahi paistiksi papille. Vielä Kalle vaikuttaapi: "Kovin nyt kahveni meneepi, Rokkaruoka runsahasti. Pistä Pietari liseä, Katso vielä Karhunenkin, Nälkä ompi nähtävästi, Särpimestä suuri puutos, Keittoruu'asta kovempi. Juhla ompi joutumassa, Hetikohta helluntaki; Anna veikkonen apua. Eipä sitä evästä jäänyt Paljon suuhun pantavata, Kissan kuivatut nivuset, Lauta-Husson koiran kylki, Ratikaisen leivän loppu, Räkänenän rieskan kanta, Voita viimeinen vipale, Taisi olla tiaisen verta. Viina loppui varsin kaikki, Olutta ei ou ollenkana."

Hätä saattoi haihtumahan, Kellarihin kertymähän, Tuomarin tukon sisälle, Yöllä aivan yksinänsä, Luvata lukon sisällen, Salvan taakse suuri paatos. Olisi ottanut apua, Varsin varkahan tavalla Herkkuruu'at helluntaiksi, Sunnuntaiksi suuruspullon.

Alpiini asian tunsi, Kuuli riskehen rasian, Putelista pulputuksen, Kellarista kehnot tuumat. Huudon nosti huikeasti: "Tuokaten minullen miekka, Jolla rosvot rohkeasti Kartanosta karkottaisin."

Otti lyh'in oivallisen, Lasiseinän selkeämmän, Valkean nä'ön varaksi. Kallen halsissa havaihti, Keksi narrin kellarissa. Silmät katsoopi sikana, Alahalla arveleepi, Nenä kengän kantapäissä.

Alpiini sanoi samassa: "Ompa sulla oiva reisut, Askarehet aivan vissit, Kulet toisin kuoporoihin, Luvata lukon sisälle. Tavaton on tutentille, Mah'oton magisterille, Koulun käyneelle kovempi. Filosohvia ei suvata Olla yöllä yksinänsä Luvata lukon takana."

Kyllä Kalle kärttämässä Monen moitti mustilaisen, Haakerinkin haastamassa, Jätti akkoineen jälelle. Se on varsin vaikiata, Nytkin kuulla kummempata, Kun se painui polvillensa, Alas maahan ahkerasti. Antoi aivan ainoankin Rukouksen runsahasti, Kumarteli, kunnioitti Puolen tunnin polvillansa.

Huuto kuului Hussolassa, Saaresta sanoma kumma: Koira on kuollut kunniatta, Ammuttuna aivun kautta, Joka on Kallen kainalossa, Penuherran reen perässä, Kurjan kulkiissa kotia. Koiran kinkku kirstun alla, Kirstu täynnä kissan päitä, Kattia kapusäkissä, Kuoreheita kukkarossa, Jotka tuopi tuomisiksi, Salin pöy'älle paneepi.

Ranssi on vielä vikkelämpi: Kun se Ouluhun osasi, Kulki suolakaupungissa, Turkit tuopi tullessansa, Mustapuuhkan Pohjanmaalta, Kainuhusta karvapelsin, Nahkavaattehen varasti. Vielä syöpi viilipytyt, Maksamatta maitokannut. Koko Kainuhu valitti, Hulikoita huutelivat, Mainitsivat maitojansa Papin pojalta perästä.

Kerran katsoin katkerasti, Äkkäsin yh'en asian, Tunsin varsin tuhmimmaksi, Ilkeäksi ihmetyöksi, Kuinka Kalle kauhiasti, Istui miesi ilkeämpi, Alttarai'allen asettui. Saarna ajan aika narri Istui paikalla pyhällä, Kopeasti korkealla. Tupakissa oli turvan seutu, Karetsissa kasvot kaikki, Viinapottu oli povessa, Lasi-pullo lakkarissa. — Ei ole se istuin ilkiöitten, Eikä tuoli tupakka-Jussin!

Vielä minä vihastuin siitä, Kun ne laittoi laulamahan, Panivat pyhälle työlle Luvattomat lukkariksi, Parkumahan paskahousut, Kissan syöjän kiljumahan, Kunniahan koiravouvin. Vaan ei oo kumma kunniaksi, Jok' on kaikki koulut käynyt, Opin oikian hakenna. Magisteri on mah'oton, Filosohvi suuri viisas, Käynyt kaikki koiran konstit, Akatemiat asunna, Tavinniemen tallin alla, Tahi tallitunkiolla, Peräniemellä peh'ussa, Uunin päällä oivallisen, Kyökin piisillä paremman.

Vielä sanon viimeiseksi, Sanan puolen pulskiasti, Tahi kaksi kaunistusta. Paljo on tehnyt pappilassa, Rakentanut raskahasti Seurakunta surkeasti: Seinät suuret seisomahan, Jotk' on kaikki kaatununna, Rakennukset rau'ennunna. Nyt on tehty toiset seinät Paljon ennistä paremmat, Pytingit papin varalle, Kun oisi kunnolleen pitäjä, Hallitsia huonehien. Ei la'asta lattioita, Siivota salin sisusta, Kammaria kaunistella, Vahingossa viikon päästä. Pesust' on peräti laiskat, Kerran vuossa, kerran kuussa, Joulukuussa kuuluisassa. Lattiall' on lapsen paskat, Kanan paskat kaapin päällä, Syöttöporsahat sisällä, Tinakooli koiran e'essä, Posliinit porsaan jal'oissa.

Kun se rouva lapsen saapi, Tahi siittäpi sikiön, Likasia on raukan rievut, Ryökäleitä rievut kaikki, Kovia kun koskuttormi, Tahi talon säkkivaate. Ei niitä kestä kehno ruumis, Iho nuori itkeväisen. Huuto huikea tuleepi, Valitukset vaikiaksi.

Elä suutu seurakunta, Vielä nytkänä vihastu, Jos minä sanan sanoisin, Vielä virteni lisäksi. Papin poi'sta pahoista, Maaningassa mainitussa. Ei niitä keisari kehoita, Eikä huoli hovirätti, Pispat pilkkana pitävät, Poies viskovat virasta, Sotaherrat heittiöiksi, Antoi apsietin käteen, Kirjottivat kiirehesti, Harmahan paperin päälle; Kun ei ole opin ottajata, Toimitusten täyttäjätä, Papin poi'ssa pahoissa, Vaikk' on kasvot kaunihimmat, Miehen mitta mieltä vailla; Josta muistan muutamiksi Sananlaskun suomalaisen: Kanna vettä kaivohosi, Lainehia lähtehesen, Ei se pysy polvenansa, Istu ilmoissa ikänä: Ei mieltä mitalla saaha, Panemalla päähän panna.

Nekin virkahan viruvat, Toimituksihin tulevat, Joihen ei ou isästä iloa, Eikä auta äi'in armot, Syntyjänsä suomalaiset, Oppimattomat olevat: Kopeikan kylästä saavat, Leipäpalan palkaksensa, Jyväkouran kohtalaisen Virren värsyn veisattua. Opin käyvät yhtä kaikki, Läpi maita matkustavat, Akatemiat asuvat. Mistä tulee mittaria, Mistä pappia pyhiä, Vielä tuomarit tuleepi, Siitä herrat suuremmaiset. Ei sie'ä sinä ikänä Papin pojat paksupäiset Kuulla kunnian nimeä, Joill' on pää kun pässin otsa, Maitolasku laavullinen.

Vielä ne virsiä tekevät, Laulun teille laittelekset, Rupeevat runon tekohon! Ei se tule tuhman päästä Sanat säätyksi sialle, Paikallensa passatuiksi. Sanat toistansa sahaavat, Kirjoitukset kihnuttavat. Ei si'an pitäisi siihen Runotyölle työnnätellä, Jok' ei oo luotu laulajaksi, Virren töille toimitettu. Ei ne tule tuhman päästä Lauluvirret laa'ulliset; Sillä pitääpi parempi Oppi olla oikeampi. Häpiäksi hyö rupeevat, Virren töille työntelekset.

Voi minä polonen poika, Kun olen kuitenni puhunna, Puhunna parempiani, Isompia itseäni, Sukuani suurempia, Pappia pahoin puhunna, Papin pojat pilkanunna, Nauranunna nappirinnat; Jos vielä joutunen itsekin, Sattunen Savon sanaksi, Suomen maassa maineheksi! Joko laaten laulamasta Lasken lauluni lopulle? Kosk' en jaksane jutella, Enkä yksin ymmärtäne, Tarinoi'a tarpeheksi. Uni minun uuvuttaapi, Kiini silmäni sitoopi. Suuni sulkea pitäisi, Kiini kielen kantimeni; Pää on kieleni kipeä, Kuiva kurjan kulkkutorvi.

Vaan en saata vaiti olla Ikävässä iltakautta, Sanat suuhuni tulevat, Ajatukset aivohoni, Öitä pitkin maatessani, Koiras-pelit korvilleni Papin poikien pahojen; Kun niitä kylä puhuupi, Nurisevat nuoret miehet, Valittavat vanhemmatkin. Sanat kuuluvat Savosta, Kainuhusta kaipaukset, Mainitsevat markkinoilla, Kuopiossa kummeksivat Papin poikia pahoja, Ilkiöiksi ihmisiksi. Kumu kuuluupi kylähän, Tohu toisehen talohon, Missä miehet Maaningalta Hurjapäiset kuleksivat. Kaikki niitä kauhioiksi Julistavat juomariksi.

Elä suutu seurakunta, Kanna mieltä kankeata, Viaton vihasy'äntä Minulle miesi paralle, Jos minä mitenkin lienen Paljonkin pahoin puhunna! Tämä on kirja kirjoitettu Tuolla puolla tuulimyllyn Koivusen kiven takana, Leppä lehmän lautasella. Kyll' on tässä kerraksensa, Eipä se lukia laiska Lu'e loppuhun tätänä.

27. Talonpoika Tuovisesta.

Suitset suuhun hullun varsan, Päitset päähän mielipuolen, Sananlaskussa sanovat Suomen syvät Suomalaiset. Pah' on kuulla kummitusta, Näh'ä varsin vaikeampi.

Sanat kuului Kuopiossa, Markkinoilla mainitsivat Tuota Tuovilan taloa Rikkahaksi riistan vuoksi, Elosta erinomate. Se oli kuulu Kuopiossa, Maaningalla mainittava, Rahan vuoksi varsin vahva, Tavarasta täy'ellinen, Suomen maassa suurempia, Vielä arvosta isompi, Kunniasta kuuluisampi Ollut aina näihin asti.

Siin' oli itse isäntä Lakikunnan lautamiesi, Viel' oli uskottu hänelle Rahakassat seurakunnan Kirkon töissä tehtävissä, Pantu paljon kansan päälle. Vaan nyt kuuluupi kylästä Puhelevat puuttuneeksi, Kadonneeksi kattiloita Tuohon Tuovilan talohon, Seurakunnan kuuluisahan.

Juho kantoi kattilata Varsin varkahan tavalla, Tuopi Tuovisen käsille Kuparia kumman joukon, (En minä enempi tiennyt, Mitä se painoi puntarissa; Liekkö leiviskät lu'etut, Naulat kaikki kirjoitetut.) Paita kastui kaikki tyyni, Tukka tuntuupi mär'älle Kattilata kantaessa.

Viel' on toinenkin to'istus Mulla tuttu Tuovisesta, Kun se vaimon viekotteli Lauttaheitto langoltansa, Teki juutas julkiseksi Ruma henki rohkeaksi, Kutsui kultarenkahita, Sormuksia saahaksensa; Hussolan hyvät hopeat Otti lahjaksi lusikat, Koko kolmet kappaletta Vähin hinnoin vaimovä'eltä.

Hussoll' on hyvä to'istus, Lusikoissa lu'etut merkit, Jost' on juttu julki tullut, Niinkun aina annetahan Ilmi oikeat asiat, Saapi julki suuri luoja.

Vielä väärät velkakirjat Tietty Jussi Tuovisella, Nähty kirkon nähtävillä Luona laiskan lautamiehen. Niist' oli nimeksi juuri Antanunna aineheksi, Velkakirjan vastimeksi, Merkiksi mitä hyvänsä: Joko kahmalon kapasta, Eli kapan kymmenestä, Kellen kapan, kellen kaksi, Liekkö kolmatta lisännyt.

Ei sovi Suomen maassa, On tuo outo muuallakin, Ilkeä etempänäkin, Turkin maalla tunnotonta Ottoa omin lupinsa Maksoa mah'ottomasti. Eikä noita ennen tietty, Ennenkun kuulin Kuopiossa, Mainitsivat markkinoilla Oikeutta onnetonta Tutkittua tuomarilta.

Se on kuulla kummempia Rikkahasta riettahampi, Vielä vääryyttä tekevän, Ihmisille ilkeyttä; Vaikk' on kyllä kymmeniä, Itsellänsä yltäkyllin, Tuhansia turkin alla, Taalerit takana vielä Kirstut täynnä kirjoitusta, Velkakirjoja kovia.

Synti on suuri synkeämpi, Jos arvotta ottaisivat Köyhät konstilla eläisi, Varastaisi vaivasetkin; Vaan se on sitä pahempi, Hirmu synnin hirviämpi, Kun tuo rikas riettahasti Vielä vääryyttä tekeepi. Kun se otti onnettoman, Varsin vaivaisen tavaran, Vielä lapset lahjan kanssa Viekkahasti viekotteli.

Mieli miestä hallitseepi, Omatunto oikaseepi, Mutt' ei tunne Jussin tunto Tuota synnin synkeyttä, Kadotuksen kauheutta, Kun on hirmu helvetissä, Liekki tuonelan tulinen, Johon sielu siirtyneepi, Kautta kuolon kulkeneepi, Kun on saanut synnin kuorman Täytehen ajassa täällä.

Nyt minun puuttuvat puheeni, Jutut Jussi Tuovisesta, Eikä anna aika myöten E'empätä etsiksellä To'istusta Tuovisesta, Jussin juttuja hakea; Vielä puuttuupi paperi, Läkki kaatu kaikki tyyni, Käsi kanssa kankiana Vapiseepi vaikeasti, Suoni sormia vetääpi, Pakottaapi peukalota, Vaikk' on vielä viekkautta, Mielessäni miesten juonet, Aina ainoset asiat, Korvakuulon kummitukset, Mitä pojat pulskeammat, Puhelevat pulloturvat Tuosta Tuovilan talosta, Jussin töistä julmimmista.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille.

Ei oppi ojahan kaa'a, Ei taito takaisin työnnä, Neuvo syrjähän syseä. Ensin mies opetetahan, Siitte hattu hankitahan.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopiakello. Kuninkaall' on kultaruunu, Herrat hattua pitävät, Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappaissa, Toisen vuoron tohvelissa, Viertomies on virsuillansa; Herran on kä'essä keppi, Puhe pulska mestarilla, Peltomies on pel'on alla; Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla, Talonmies, takana silmin, Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinasta; Palomies on paikkaisissa, Riihenpuija rikkuneella.

Kuules kuitenkin minua, Taitava talonisäntä: Elä suutu säätyhysi, Elä virkahas vihastu; Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Pi'ät pellon pehmeänä, Hankit halmetta lisäksi, Ojit korpia kovia, Väännät leivän lapsillesi, Kannat kontissa evästä, Viikon muonan mennessäsi; Vaikkas vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipiä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Ei elätä pännä meitä, Jos ei atrasta apua; Kun et kyntöhän kykene, Etkä kestä korpitöissä, Pi'ä pojille porua, Opeta työtä tyttärille, Aja pellolle perettä, Palolle paljon väkeä, Kaskimaille kaikki joukko, Niinkun niitylle ikähän. Siitte siunoaa Jumala, Tuopi aittahan oloa, Rahakassan kammarihin, Ettei jää verot vajaalle, Maksot puutu puolitiehen. Papit saavat saatavansa, Lukkari oman osansa; Kaikki muutkin kappamiehet Suorittelet suosiolla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Vähät viemiset välistä. Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samate Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpomieheksi kehuvat, Sanovat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen. Pane'pa paritsat päälle." Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä; Sille rengitkin rupeavat Ilman paljon pyytämättä; Pii'at vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat. Kasakoita kaikin ai'oin Hänen työhönsä tuleepi.

Tämmöinen talonisäntä Saapi hankkia hatunkin, Pai'an puhtahan piteä, Ja siihen siniset housut, Vielä västin oivallisen.

Saankohan vielä sanoa, Eli pikkuisen puhua Oman sää'yn suosioksi, Muihen mieliksi samassa? Eihän maailma mahissa Paitsi herroja pysyisi; Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maalima elääpi; Sekä suuret, että pienet Maastapa makeat saapi, Maasta vääntyypi väkevät, Hapan kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä, siveä vaari, Taitava talonisäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi! Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen; Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöy'älle pötyä, Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruu'alle; Itse istu pöy'än päähän, Ota pottu polvillesi, Pi'ä kä'essäsi pikari. Siitte haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tie'ustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on siitä siitte päästy, Laita saatavat samalla, Panepa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi. Anna ruokoa rahalla Vielä muille vierahille; Pi'ä vaivaisten varalla Kala, leipä kaikin ai'oin; Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti, Koska kohtuutta anovat; Vaan jos paljosta puhuvat, Mahdotonta mainitsevat, Suutu ja sano sinuksi, Elä toiste työtä anna. Ole muorille mukava, Pi'ä perettä hyvänä, Polta pirtissä pärettä, Kammarissa kyntteliä. Elä liiku li'assa silmin, Elä astu einehettä, Pi'ä kohtuutta kotona, Reissuissa rehellisyyttä; Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Vaikka vanhaksi eläisit.

29. Nöyryy'estä ja ylpey'estä.

Nöyryys on näkynyt aina Joka sää'yssä sopivan, Sill' on onnesta osansa, Ajatustakin etua; Ylpeys on yksi niistä Vihattavista vi'oista. Se se Aatamin alensi Alas onnen kukkulalta, Vajottipa Varaonin Meren pohjahan punaisen, Alensi myös Apsalomin, Tammen oksahan kakisti Hivuksistansa hyvistä. Sama sattui Sauliinkin Kuninkaalle kuuluisalle, Ehkä päätänsä pitempi Oli kansasta katsellen. Vaikka sankari so'assa, Leirissä leviä herra, Pisti miekalla mahansa, Satutti oman sapelin. Vielä kovan Koljatinkin Toinen otsahan osasi, Ehkä herra haarniskoittu, Rautapai'alla pu'ettu. Sovinto on suurin niistä Auttavaisista avuista, Joista Paavali puhuupi, Opettaa apostolimme; Sovinto on suora polku Onnen ovien sisälle, Sekä korkeimman kotona, Että majassa matalan.

30. Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Savon ukko, sarkahousu, Pikimusta, pitkäparta Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet, Akat näytti närkästyvän.

Lausui ukko uunin päältä, pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin Taalerin talon asiat, Kun ei kul'ettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu: Ajokalut kaikkityyni, Voi'eltiin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voi'ellaan venekin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröi'yissä röhötti. Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa köhötti, Oli kellona otava, Kukon virret viisarina. Arveltihin ajan juoksu, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta.

"Minä miessä ollessani, Kun ma kul'in kaupungissa, En kauan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangin kannoin siihen; Luoti pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen Kapineilta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissan nahan kiini käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouvin vaatimalla, Veroherran huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta kuittihini. Kesti silloin kissan nahka, Vaikk' ei nyt vasikan nahka.

"Nyt on aika aivan toinen, Vouvin luku loppumaton, Rahanpuute puuttumaton; Rästikirjat kiirehtivät, Nahka naukuupi punainen, Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä, Ruunun käskyllä kovalla; Mikä piti pitkin maita, Toinen pyrki poikki maita, Lautamiehet laukun tuovat, Joista arkit aukiavat Niiss' on rästit räknättynä, Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha, Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

31. Viinasta.

Kuules, viina, kun ma laulan! Kuules, pulloni, puheeni! Empä moiti mahtiasi, Enkä voimias vähennä: Olet kyllä oiva ruoka, Siivosyöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppeääpi, Harvoin kaksi kallistaapi, Kolmannest' ei konsa huoli.

Kuinka kultainen kuleksit, Herran lahja heilukselet, Sy'ämessä syömättömässä Eineryyppynä esitte Annat aamusta varahin Ruokalystin ruumihille; Vaan jotk' ovat ystävänä Suunsa kanssa suuttumatta, Hankkivat halulla siihen Kaikin ai'oin kaatamista, Niillen on ikänsä ollut Viina varsin vaarallinen, Eikä se sukua katso, Eikä säätyä eroita.

Teki se ennen tengan rei'än Talonpojankin povelle; Potkasi se porvarinkin Kauppakaaret kallellensa. Saavutti se saarnamiestä, Pani valmihin papinkin Uu'ellehen teinin teille, Lipan leu'alta pudotti, Laulatteli lukkareilla Väärän virrenkin välistä. Toimittaapi toisen kerran Tuomaritkin tuhnioiksi, Lautamiehet laitteleepi Juttumiesten mieltä myöten: Käymähän käräjämiesten Arkun kautta kaiket öiset, Josta siitte päivän päällä Kyllä torkkuvat tuvissa, Oikeutta istuttaissa, Virka vaihtui kohmeloksi, Oikeus unennä'öksi.

Minkä teki mittareille, Minkä muille muutamille, Virkamiehille vähille? Nimismiehet niinkun muutkin Paneepi pahalle tielle, Viskoaa virattomiksi, Toimittaapi torppariksi. Se se seppiä pilaapi, Suutaria, räätäliä, Äkäseksi ärryttääpi, Viepi tukkanuottasille. Vielä vaimotkin vetääpi Penkin päähän pyllyllensä. Lakki päästä pyörähtääpi, Pois nokka nenän koh'alta, Joita varjele Jumala Näkemästä, kuulemasta! On outo näh'ä näkevän, Kumma kuulla kaukaisenkin.

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan vetäiksen, Joka ryyppääpi rysyltä, Viinan viljassa elääpi Monet päivät pääksyttäisin. Maaliman makea seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot. Sill' on sielulla enemmän Tekemistä tuonelassa. Kun on kuolema tukinnut Kulkun kuohuvan peräti, Vettä viepi viimeiseksi, Hunajasta ei hän huoli, Eikä viinoja valitse.

Yksi on ankara asia, Joka täällä tutkintoa Tarkempata tarvitseepi, Varotusta vanhempata Ihmisiltä ansaitseepi. Kun jo kasvavat musikat Kaksin kupin kaatelevat, Ettei matkoilla evähät, Eikä määrätyt rahaset Kestä keskitiehenkänä.

Kunpa häntä kuusin markoin Poika pikkuinen paneepi, Sievä siit' on siitte tulla Kolmen taalerin koh'alle, Tott' on tolppa irtanaissa, Eikä lou'usta lukua, Vähä riksistä rätinki. Uskaltaapa ukko vielä Toisellensakin tokaista: "Ele ystäväin, pakene! Seisoksele näillä seu'uin, Niin saat suuhusi sinäkin; Minä annan aika ryypyn, Enkä heitä huomeneksi."

Annas aika aamun tulla, Miehellä on toinen mieli, Kuitenkin kulunnin täh'en Miesi päältänsä puhuupi, Haikeasti haasteleepi: "Vaikkas jo, kipeä kallo, Tahdot harmista hal'eta; Empä säästä sittenkänä, Totta maksan minkä jaksan. Tuolle taaleri tuleepi, Tolppa toiselle koh'alle, Koko loutu kolmannelle; Vaan ei nyt varsin ruveta Kuitenkana kuolemahan, Vielä on viinoa kylässä, Vielä sittenkin sivallan Koko korttelin velaksi: Autas, veikkonen, vähäisen! Toiste maksan, jos ma jaksan."

Aivan on asian kanta Tällä lailla, lapsukaiset! Minä sen to'eksi tie'än, Ett' olen itsekin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus ka'onnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi. Olkohon opiksi muille Jotka saanevat sanoa: "Muita on mies opettanunna Itse oli oppimaton!"

32. Turhuudesta.

Yksi vaka vanha poika Kävi kirkossa kesällä. Kohta kun meni mä'ellen, Näki joukon juopuneita, Jotka pauhasi pahasti Yöllistä elämätänsä, Sanoivat sanan pahimman: "Nyt lempo lopetti viinan."

Tämä vaka vanha poika Pistihin kirkkopiha'an, Siell' oli koreat ko'olla, Kiiltonapit kinkerissä, Jotka nauroi nahkavöillä, Nyörimyssyillä myhäili.

Tämä vaka vanha poika Otti askelen takaisin, Meni tuosta männikköhön: Siell' oli tarha tyttölöitä, Miniöitä miekkosia, Ehkäpä emäntiäkin, Jotka puhui pummulista, Silkistä sivertelivät. Heitä luuli herrasvä'eksi, Mutt' oli sanat suomalaiset.