SISUSTA: (continued 2)

Tämä vaka vanha poika Istui kuitenkin kivelle, Pisti piippuhun tupakin, Kuulosti pitemmän päälle. Sanoi tyttö toisellensa, Että se etemmä kuului: "Vieläpä sull' on villaröiy, Kotikarvoista hamekin, Huivi kanssa huonollainen; Oisit tok kotona ollut!"

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Elä huu'a, herttaseni! Ei oo käynyt kauppiaita Koko talvena kotona. Kävi poika Pohjanmaalta Raahesta rahan anoja, Ei se huolinna hameesta, Eik' anna isä rahoja." Sanoi taaskin toinen tyttö: "Katsos tuota turmiota, Antaapi minun isäni, Vaikk' on itsekin velassa."

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Jospahan nyt käypi teillä Miehiä milloin hyvänsä, Laukku semmoinen sel'ässä, Jok' on pitkä poikkipuolin, Käske käy'ä mei'än kautta."

Tämä vaka vanha poika Poltti piipun pohjillehen, Kuuli siitte kellon soivan, Kävi kirkkohon sisälle, Kuuli siellä toisen kumman, Sanoi toinen toisellehen: "Köyhä kyll' on tuokin vaimo, Koska on kuvaton myssy, Kovin huono kaulahuivi." Tämä vaka vanha poika Veti nuuskua nenäänsä, Pappi astui alttarille, Enempätä ei hän kuullut.

Tuli taaskin talven päälle, Istui kirkon kynnykselle. Siinä räätäli rapuilla Seisoi selkänsä kenossa, Visintieraten vikoja Miesten, vaimoin vaattehissa. Tuli tyttö turkki päällä, Ihan uusi uutuhelma, Vasta saatu valmihiksi. Sen hän seisotti eteensä, Otti kiini olkapäistä, Rintapielistä piteli.

Sanoopi samassa sillen: "Kuka tuon on turkin tehnyt? On tuossa vähän vikoa. Eihän nyt koko kylällä Tuosta tyylistä tykätä."

Silloin sen imeisen silmät Vesikierteillen kihahti. Sanoi raukka räätälille: "Niinpä ne sanovat muutkin, Niin sanoi sisarenikin, Ettei tuota päälle panna Ennenkun se entratahan. Hyvä mei'än mestarimme! Tulisko tuosta kalua, Jos toisin tei'än käsiinne?"

Sanoi räätäli samassa: "Jos panet vähän liseä, Siitä saataisi sinelli, Tahi kaitanen kapotti." Tuostapa tuo tyttö raukka Hyrskähti hyville mielin, Suu se nauruhun vivahti.

Tämä vaka vanha poika Enempiä ei nyt kuullut; Kun oli siunaus lu'ettu, Läksi kirkosta kotia.

33. Pojille.

Se on vaka vanha poika, Tunnon maja, toimen teltti, Vakuu'en vakainen kätkö, Jolle jouluna Jumala, Uunna vuonna uu'et lahjat Talveksi tasaeleepi, Ettei öillä juoksentele, Kuleksele kuutamilla.

Pysyypi pyhät kotona Juhlat ilman juoksematta, Seisomatta seinuksilla, Outtelematta ovilla, Hiljoillehen hiipsimättä, Verkalleen vetelemättä, Ettei koirat kuulla saisi, Eikä haukkujat havaita. Pyhä henki helluntaina Mieltä mittaapi kesäksi, Ettei vie venettä toisen, Poikki salmen saatattele, Eikä kuivalla kuleksi, Peltopolkuja poleksi.

Yöt ne lystit ja lyhy'et Kaunihit keväiset yömme, Katselee kalan kutuja, Linnun soivan liikuntoa, Tuopi keiton kelvollisen, Avullisen aamuruu'an. Niillä rinnassa ritari Oivallinen olla saisi!

Vaan on vanhoilla valitus, Papillakin paljo huolta, Että on enemmän niitä, Joitten into iltapuolla Laulantoina lankeaapi, Ilman iltaruu'attakin, Kytmäistä kylän väliä, Jotka joukolla menevät, Kierosilmin kirkkotiellä, Kylkivienolla kylissä, Katsoi sinne, katsoi tänne, Vielä taaksekin vilahti. Niill' on polku poikki pellon, Venesoutu salmen taakse, Vievät rannoista venehet, Tallaavat tou'ot kaiket.

Tämä tapa tärvättävä, Moitittava, muutettava, Viepi mestarit mukaansa, Talon veljekset vetääpi, Tuopi saunahan tuvasta, Rengin pestaapi peräänsä, Vaikk' ei tuosta luonto luovu, Ennen leivästä eriipi. Saisi olla saakeleilla — Sais' olla sylenpituinen, Kolmen kyynärän kokoinen Kaikilla kalainen häntä; Havuista leveä hattu, Että tuosta tuttasihin Seinän vieren seisoiliat, Saunan salvan aukasiat. Kummako jos kurvat siitte Kulkevat kyliä myöten, Pitkällä pitäjän tiellä; Syötä äiti, saata lapsi, Jos tuosta johi tulisi, Apulainen ajan päälle.

Vaan se vaka vanha poika Saapi sängyn itsellensä. Jos hän penkille petaapi, Eli pankolle paneksen, Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makian, Ilman huoran hurstiloitta, Lakanoitta mieron lautan.

34. Tyttärille.

Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoiksi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi Muutamilla muuttumatta; Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä.

Vii'en viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Sala-sissiä sisälle Eikä vuo'etta vetänyt Kaikille kasa-pukille, Outtelivat oikeata Puhe-mieheltä puhetta; Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti: "Sana oikehen sanottu, puhe oikehen puhuttu." Saammeko mekin sanoa, Mitä mei'än mielessämme: Heillenpä hopea-helmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä näh'ä saisi Pitäjän pila-miniät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi. Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tuhmempia, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät, Saahaksensa sulhasia Vii'entoista vuo'en päästä, Olla mies mikä hyvänsä: Talon-laiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokahan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella, Jos vuo'en, parin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Läpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkyn souto, Penkki, pankko, pöytä lauta.

Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani? Jos on paljon piikojakin, Niin on piikaparkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta; Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin, Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksimän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle. Itse alkavat asian, Ett' on aina ajan kunkin Sitä myöten mylläriä, Kun on myllyt mieltä myöten. Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen; Tulla tuomarin etehen, Tievustella tietäksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi.

Vaan se vaka vanha piika Itse siunaapi siansa, Itse sänkynsä sätääpi, Perustaapi pehmeäksi, Höyhen-tyynyllä hyväksi, Päälle peittehet paneepi, Jotk' on nastannut nahasta; Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makean Ilman itkun kuulematta, Lapsen laulun tuntematta.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta.

Sangen kuuluisat sanomat Kaupungista kaukaisesta Tulivat rajalta Turkin, Jotka joutui joulun alla Pohjan pitkälle perälle: Toivat Suomehen surua, Ehkäpä enemmän vielä Vanhalle Venäjänmaalle; Esti Europan ilolla Alkamasta uutta vuotta. Kirjat, jotka kiiruhusti Kulki kaupungin ka'uilla, Päästi portit Pietarista, Liikutteli linnan salvat.

Kaikkinaisen kansan lapset Silloin kirkossa kyseli: Kellenkä ne kellot soivat, Mikä semmoinen sanoma Saarnastuolist' on sanottu, Että painavat papitkin, Päänsä piilossa pitävät, Muutkin herrat heittelevät Silmävettä silmistänsä?

Vastasivat vanhat siihen: "Sanomat on sangen suuret, Siitä arvosta asia, Että puutumme puheita, Vaikka vanhatkin olemme." Tämän vähän vastauksen Vanhat lausui lapsillensa.

Ehkä puutumme puheita, Yritämme yhtäkaikki, Josko saanemme sanoa, Itkultamme ilmoitella, Kun on kuollut Keisarimme, Majesteetti maan isäntä, Mennyt mailla kaukaisilla Tuonen tielle tiettävälle, Kuss' on Taavetti kuningas, Kuningasta monta muuta, Monta suurta sankaria, Monta muuta matkamiestä; Katselevat kauan siellä Uutta Taavetin taloa Jerusalmissa samassa, Josta Johannes puhuupi, Ilmestykset ilmoittaapi. Vaikk' on nyt valitus täällä, Vaan on ilo enkeleillä Kanssa kaikkien pyhien Uu'en ystävän ylitse.

Oppineet nyt ottakate Avatkaapa almanakka, Vuosiluku laskekate Kuinka paljon on kulunut Kun on tämä tähti tänne Ilmestynyt ilman alle. Vuonna kun on kirjoitettu Ja tullut tuhannen päälle Selvät seitsemän numerot, Kokonaista kolme niitä, Silloin tämä tähti tänne Tuli ihmisten iloksi, Vasta valkeni paremmin Kokonansa koittamahan Sa'an yh'eksän alussa Vanhalle Venäjän maalle, Kussa vuotta kuusitoista Suomalaiset saivat olla Suloisessa suojassansa, Alla alhaisen tilamme Katsoi päälle kaunihisti, Antoi aina auki olla Makasiinit maan sisällä Kovan köyhyy'en ajalla, Näl'än katkeran käsistä Meitä päästi ja pelasti.

Jos nyt vielä viimeiseksi Saisin suurilta sanoja, Ojennusta oppineilta Puhuakseni paremmin, Vaan on suuretkin surussa, Oppineetkin alla huolen, Ovat pannehet pajuihin Kaikki hei'än kanteleensa. Nyt soivat surusanomat, Huoliharput huutelevat, Tansit kaikki on lau'onnehet, Pu'onneet puvut punaiset, Kaikki ruhtinaat ruvennut, Huoli kauhtanat hakenut, Valtakunnan valtamiehet Huolihuivit ottanehet.

Suuret suurella surulla, Halvemmatkin haikiasti, Murehella muistelevat Kertoilevat keskenänsä Kuinka kulki kuuluisasti Kuinka hallitsi hyvästi Aleksanter aikanansa Valtakuntansa varusti Kuuluisalla kunnialla, Avitteli ahkerasti Koko Europan etuja, Jonkatäh'en joutumalla Tahtoi tarkasti katsella Kaukaisetkin kaupunkinsa, Unoutti oman leponsa, E'esauttoi oikeutta, Toimitti totuu'en teitä.

Vaan ei tuoni tuosta huoli, Tuo on tuonella tapana: Ei hän keltänä kysele, Onko kaukana kotoa, Ei hän ilmoita e'ellä Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Vahva on se vanha liitto: Kuolla kumminkin pitääpi, Vaikk' on tila tietämätön, Aika ainakin salattu, Ihmisiltä ilman alla.

Tuosta tunnemme to'eksi, Ettei ollut ensimmäinen, Joka vaihtoi valtikkansa, Jätti ruununsa jälelle; Tuon on jo tuhannet tehnyt, Vielä vastakin tekeepi. Eikös Pietari pitänyt, Alekseivits aikanansa Valtakunnan vahvan kyllä Tehnyt suuria tekoja, Vaikkap' on ajasta siitä Valtakunta vahvistunut, Polvi polvelta koronnut Täy'ellisempään tilahan.

36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täy'ellisen, Opin oikean tapaapi. Tässä myös on aina ollut Miesten muistossa monessa Opettajat oivalliset, Sangen jalot saarnamiehet Sivulla Sionin vuoren. Vaikkapa vaellus täällä, Tuonen tiellä tiettävällä, On sama opettajilla, Kun opinkin ottajilla.

Tapa vanha tarttuvainen, Jonka surmaksi sanovat, Kutsuvat myös kuolemaksi, Se ei muuta mahtiansa, Voimoansa ei vähennä. Kuninkaat se kuolettaapi, Rupeaapi ruhtinoihin, Sama arvo aatelilla, Sama helppo herroillakin. Käypi köyhänkin kotona, Talonpojatkin tapaapi. Täss' ei auta miesten mieli, Eikä vaimojen valitus; Kaikki se hautahan hakeepi, Kalmistohon kaateleepi. Tämä on tapa hänellä, Ollut asti Aatamista, Ei heti her'ennekänä, Yhtä jos valittelemme Elikkä olemma ilman.

Vaan en saata sittenkänä Ilman ääneti ruveta, Minun mieleni tekeepi, Ajuni ajatteleepi, Luonto käskeepi kovasti, Ruveta runon sanoilla Antamaan asian tietä, Joka nyt tapahtui taasen, Koska herra hengellinen, Julkinen Jumalan pappi, Kutsuttihin kuolemalta, Tuonelalta temmattihin. Joka vanhoja varoitti, Neuvoi nuoria jalosti, Ottamaan ajasta vaari; Sanoi sanan syntisille, Tuotti tuomion etehen, Rangaistuksen raamatusta. Pani myöskin paatuneille.

Ei hän pannut pään-alaista Nukuttanut nuorukaista Synnin synkiän unessa, Poi'es päästi väärän turvan Kaikkein niihen kainaloista, Jotka aikovat asua Elämässä entisessä, Pyytävät pyhiksi tulla Oman ansion avulla.

Joilla ymmärsi olevan Synnin tunnon täy'ellisen, Kovin sär'etyn sy'ämen, Herran töillä liikutetun Perin pohjin pehmeäksi, Niille löysi loh'utukset, Armon lähtehet avasi. Osotti olevan meillä Välimiehen oivallisen, Jesuksen, Jumalan pojan, Joka taitaapi tu'eta Hengellistä heikkoutta.

Nämät tiettävät totuu'et Uskalsi ulossanoa Voimalla varustetulla, Sillä selvällä opilla, Äänellä ulottuvalla, Jotk' olivat luonnon lahjat Vainajallamme valitut, Yli monen ystävänsä, Jotka sää'yssä samassa Herran puolesta puhuvat. Sanat kuului selkeästi, Kaikkui aivan kaunihisti, Ja kun astui alttarille, Helähteli herran huone Messu-ääntä merkillistä.

Mitäs muistat Rautalampi Tämän vainajan tavoista? Täm' oli täynnä laupeutta, Vaan ei yhtään ylpeyttä; Omilleen oli suloinen, Otollinen ou'oillenkin, Taitavammille tasainen, Eikä tyly tyhmillenkä. Otti alhaisten asiat Hetikohta korvihinsa; Ne kun neuvoa kyseli, Saivat selvän joh'atuksen, Jotka oppia anoivat, Saivat vissit vastaukset; Vanhat harmajat halaili Saaha häntä seuroihinsa, Nuoret kanssa kaipasivat Tulla kanssansa tutuiksi.

Mitä laulat Rautalampi? Onko summalta surua, Onko huolta, huokausta, Onko itku ja ikävä? Suista kuitenkin surusi, Murehesi muunne heitä: Ei hän ollut ensimmäinen, Joka joukosta erosi, Vielä viimeinen vähemmin; Nukkuvatpa nuoremmatkin, Saavuttaa se sankaritkin. Hän oli vaivoissa väsynyt, Taistellut jo tau'in kanssa, Sai jo huolella havata, Näh'ä suurella surulla, Sanan siemenen makaavan Kauan kyllä kalliolla, Kun jo vuotta kuusitoista Julisti Jumalan neuvon, Oikean ojennus-nuoran, Antoi kaikille kätensä, Jonka laski laskiaissa Vielä viimeiksi etehen. Vaan ei nyt enämpi kuulla Sitä miestä milloinkana Siinä paikassa pyhässä; Niin soivat sanoma-kellot, Huoliharput huutelevat.

Laula vielä Rautalampi, Vaan elä sitä valita, Puhu puolella sanalla, Että oppi on vähennyt, Sana kaiketi ka'onnut; Ei tai'a elävät miehet Ennen aikansa eritä, Mennä mennehen jälessä. Meill' on miehet merkilliset, Jotk' on jäänynnä jälelle, Täyttämään tätä vajoota, Jotka vanhoja varovat, Neuvovatpa nuoriakin, Julkisen Jumalan kanssa Sopimahan syntejänsä; Toki tähän tyytykämme! Vaikka nyt valitetahan, Kaivatahan kappalaista, Ehkä vielä esivalta Toisen toimittaa siahan.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta.

Ei oo pakkoa pahana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana Ruveta runon te'olle; Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta, Nuorten miesten nähtäväksi Mitä kaksi kirkkomiestä Pyhä aamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin.

"Kun me ennen ensikerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä. Kun ne siitte kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisälle silloin Joka henki helluntaina, Toki pääsi pääsiäissä Itse kukin istumahan Jaksoi jouluna lukea Helposti joka hevosen. Nyt on tehty temppeliä, Kaksin kolmin kappelia, Kaikki täytehen tulevat.

"Ei silloin sinistä nähty, Eikä paljon painettua, Silloin sulhaset sujotti Mehtikanan karvasina, Nuoret nei'et nostavatkin Varsin varpusen värissä. Ei silloin rikasten rinta, Eikä maha mestarien Kirkkomä'ellä kiilottanna Talviselta taivahalta; Eikä köyhä kestin poika, Väinämöisen viitakkeelta. Nytpä ei nä'e puvusta, Ei eroita vaattehista, Jok' ei miestä muuten tunne, Mikä herra, kuka narri, Mitkä muita mestaria; Koriana kaikki käyvät, Vaikka työtäkin tekevät."

Vaari toinen taitavasti Sanoi vastaten sanansa: "Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle vä'elle, Jäänyt vielä järvihinkin Siunausta sillä lailla. Jos on paljon pyytäjiä, Ottajia oiva lailla, Niin on myös otettavata, Saalista samalla lailla; Maata kanssa kaivajilla, Kyll' on siemenen sioa, Kyntämistä, kuokkimista, Paljo entistä enempi. Kuss' on ennen kahta nähty, On nyt neljäkin taloa Tiluksilla tiettävillä; Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Lu'etuilla kylkiluilla, On jo kaiketi kah'eksan, Ompa kyllä kymmenenkin, Lihavilla lautasilla. Norot selkämäin sivulla On jo pelloksi perattu; Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokau'et, Kaikki kasvavat eloa; Kuss' ennen kur'et munivat, Niiss' on suuret nurminiityt, Tahi laitumet lakiat; Kussa peurat piehtaroivat, Porot poikia latoivat, Siinä aumoja asuupi; Kuka ennen seitsemälle Löysi raavaalle ravinnon, Saapi jo samalla maalla Kyllä monta kymmentäkin Runsahasti ruokituksi; Sitä myöten silmät suuret, Kun on otsakin leveä." Tähän kaikki kirjoitettu Ompi vanhojen pakina.

Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikkityyni, Virkkasivat viimeiseksi: "Suuri kiitos, suuret vaarit! Lysti on likellä olla, Kuulla kuinka kaunihisti Muisteletta muinoisia, Maamme entistä eloa"; Lisäsivät siihen siitte, Sanoivat sanoilla näillä: "Eikös ne eläisi vielä, Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmän Joukolliset joutomiehet. Kun tekevät viikon työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina. Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkan, Kuhun vaipui vaivaukset."

Siinä seisoi saapu'illa Niitä rengin rehvanoita, Olipa oppipoikiakin. Yksi kiljasi kivasti: "Mitä vielä vettä jäällä Kolmin kerroin kohva päällä, Minä ostan, enkä säästä, Mull' on pankkoja povessa, Toista kekrinä tuleepi. Minä tie'än miestä monta, Jotk' ei anna itsellensä, Eikä toiselle taritse, Ehkä tälläkin erällä Nälkä suolia sukiipi."

"Aivan oikehen sanottu!" Sanoi suutarin kisälli, Niin sanoi samalla lailla Ompelian oppipoika. Sanoopi sepän aloke: "Vielä tais vähälle jäähä."

Vielä siinä viimeiseksi Talonmiehenkin tapainen Sanoi sanat kelvottomat: "Kas niin poikaset pitääpi Tinkapaikoissa puhua, Antoa sana sanasta, Siitte niilt' on silmillänsä."

Muorit poskesta murahti: "Pojat pienet, parrattomat Hiihtäkäte hiljemmästi, Niin ette tipahta tielle, Kyykähä kylän välille. Jok' ei arvoa ajalla Oikein mieltänsä mitellä, Usein keppikerjäläisnä, Kun paras palan anoja, Saapi mieroa mitellä, Kytmäistä kylän väliä, Vanhan vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan."

Vaarit kirkkohan menivät, Pojat meni männikköhön. Yksi veiari vetäsi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarille sanonut.

Tämä kirja kirjoitettu, Vihtajärvellä sanottu.

38. Savonmaan herjaamisesta.

Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi, Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Meiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon si'oiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän; Min' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa. Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Ei sie'ä si'an nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä si'aksi.

Sekalainen seurakunta, Tuon nyt tietävät tytötkin, Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samati Savonkin maalla; Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia to'ella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutusasti Pystyvät pykäystöihin. Savoss' on samati vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät; Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna, On vielä oman takeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkun itse Ilmarinen; Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkun myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuo'a Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kun on jo omassa maassa. Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi, Roimahousuiksi hokea. En sie'ä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhöt pinkkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

Jo sanon sanani toisen: Savoss' on samati vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on ha'ettuna Hämeestä, Harvoin Kainusta katsottu, Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonenjo'ella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mah'ista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele, Soitettaissa sinne tänne. Sen on lattiat laviat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rappusia ramah'a, Ei putoa portahilta; Sen on tiennyt teettäjäkin, Mitä muinoin Moosekselle Ilmoiti isä Jumala: Käsipuut hän käski panna Korkeille käytäville, Ettäp' ei veren vikoja Tapaturmasta tulisi. Sama mies on saanut tai'on, Ymmärtänyt itsestänsä, Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot Joissa tiuku tiiman päästä Heliäsi hellittääpi.

Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Monta muuta mustapäätä Saattaapi Savossa olla Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi: Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoletkana Pohjalaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Usein ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Armahat Hämeen asujat, Kelpomiehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat. Sen on keisarin senaatti, Sen on Herrat Helsingissä Hyvin tuntenna to'eksi, Koska palkkiot panevat, Laittavat rintaritarin Samaten Savon ukoille, Kun on muille muuallakin, Aina ansion perästä.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

39. Talonpojan säädyn puolesta.

(Tämä runo taitaa olla talonpojan Pentti Lyytisen tekemä, saman miehen, joka moniaita vuosia takaperin oli talonpojan säädyn puolesta Ruunun pankin katseluhun Helsingissä kutsuttu, ja joka on kestikiivarina Toholah'essa Rautalammilla.)

Jota elääpi enemmän, Sitä kuule kummempia Maailmassa mainittavan, Joita oppineet osaapi, Silmän eissä siistit kyllä, Mutta poskessa pureepi.

Nyt on varsin vaaralliset Ajat astuneet sisälle, Kun on kunnia kumossa Kaikki pantu palveliat Miehiksi mitättömiksi, Talonpojat tallattuna, Arvoisilta arvattuna.

Missähän miehet meneepi, Jotka ennen arvon antoi, Osasi oikian nimensä Piirustella pienillenkin? Nyt ei anneta enemmän, Kun se kelpo kelmin passi Kyntömiehillen kylissä, Talonpoikain taloissa; Vaikka kyllä kyntömiehet Aina aamusta varahin Kaiveleepi kaiket päivät Julmiakin juurikoita.

Jos on kelmiä keralla, Niin on maassa miehiäkin; Onhan joukossa jotain, Kun on niin sukumme suuri. Millä ompi miehen mieli, Millä kelmin keppoisetkin; Sekalutt' on seurakunta, Joka veljessä vikoja.

Toisinaan talonpojasta Kerkiääpi kelpo herra, Toisinaan herras-heleistä, Ketjahtaapi kelpo kelmi. Näit' on nähty näissä maissa, Ehkä häilyypi Hämeessä, Kavaloita Kainuhussa Heittiöitä Helsingissä, Toppeloita Torniossa, Vieläpä Pietarporissa, Vaikka kelpo keisarimme, Itsevaltias isäntä Siellä liikkuupi likellä, Aina laittaapi lakia. Tosin hänkin toisinansa Saapi harmilla havaita Vierellänsä viekkahia, Liehakoitsevan likellä.

Näitä näyttääpi to'eksi Varsin vanhat aikakirjat, Näitä myöskin näytteleepi Mei'än aikamme aviisit.

Joka sääty saattaneepi Itse puoleltaan puhua; Kotonaan on koskemista, Kukin saapi sää'yltänsä Kipiästi kintuillensa. Jok' on virhittä, vi'oitta Aivan syytönnä elääpi, Hänpä ensin heittäköhön Meiän säätymme sämäksi, Kaatakohon kaikki tyyni Talonpojat tantereelle.

Vaan jos kaikki kaatuneepi Talonpojat tappelussa, Ketäs sitten käsketähän, Kun on itsekseen isäntä? Alaspäin on aatra silloin, Kun on kourassa koreessa, Pyllyllään on pyörä silloin, Kun on akseli alaalla. Kallella'an kaikki tyyni Maailmamme mahtinensa, Jos ei sää'yissä sovinto Saane sievästi siansa.

Talonpoika se takoopi, Isot vaunut valmistaapi Vapasukuisten varalle, Talonpoikapa takoopi, Rakentaapi rautavöillä, Linnat liittääpi kokohon, Saapi värkit västinkihin. Kukas laivat laitteleepi, Joilla suolat sou'etahan Melkiän meren ylitse, Lainehissa lasketahan.

Ihmeeksi isot isämme Katseleisi kaikin puolin Mei'än aikamme menoja, Kuunteleisi kummitellen, Kun on kaikki katkottuna Rauhan rakkahan sitehet Joilla vyötteli välinsä Entiset esiisämme, Naprasivat kultanauhat Toinen toisensa välillen, Sovinto somasti soitti, Heimolaisissa helisi.

Nyt on syrjähän sysätty Kujaisillen kulkemahan, Rauhan lapset laitettuna Vankina vaeltamahan, Suosion pyhät pykälät Unhotettu ulkopuollen, Esi isämme e'utkin Meillä mennyt männikköhön.

Minä muistan muinoisia Entisten esiisäimme Kärsiväistä kättä lyövän, Kulkevan käsi kä'essä. Esimiehet ne e'ellä Polun oikian osasi, Talonpoikakin tapaili Herran helmoissa pysyä.

Esimerkit ennustavat Eli aikain etuja, Eli varsin valmistavat Onnettomia oraita, Jos on viitta viisahasti Tiemme haarahan hakattu, Silloin oikehen osaapi Matkustella matkamiehet. Nyt on viitat viskottuna Yli ympäriä uria, Jotka vievät viitoihinkin, Erämaille eksyttävät; Siit' on epäilys eväsnä, Vielä pelko peittehenä, Jos vielä pimiä pilvi Tuopi raskaita rakeita.

Onkohan esiisämme Saanut alun aatelista? Kussa silloin kuulut miehet, Kussa aatelit asuivat, Koska Aatam aatroansa Pitkin päiviä piteli, Eeva villoja virutti, Kekrävarrella kehäsi? Ei silloin silkkiä nähty, Eikä purpura-pukua; Nahat naukuivat hamenna, Rohtimista rouvi paita.

Näin on aamusta asunut, Esivanhemmat elänyt, Vaan on pojat päivän päälle Kovin korkeelle kohonnut; Pojat samoovat salissa, Ukko jäänyt ulkopuollen Outtamaan oven takana Laupiuutta lapsiltansa

Aatelkaapa alkuanne, Mitä toitte tullessanne, Muistakaapa muuttohetki, Mitä viette mennessänne! Pannahanko paljo muuta, Kun ne kolme kouran täyttä Mullan muruja mukaanne?

Maltappa matala herra, Tutki turpehen alainen Entistä esiisääsi Ahtaassa asuinsiassa, Kyllä kylmässä kylässä, Johon joutuupi jokainen Toinen toisensa perästä, Jost' ei valtikka vapauta Eikä keppi kerjäläisen; Kaikki kaatuvat kumohon Ruhtinatkin ruununensa. Siell' on rinnassa ritarit Yltäänsä yh'en näköiset, Virkavaate valmistettu, Nuttu nurmesta kyhätty. Samooppas siellä salissa Yli määrän ylpiästi; Outo ukko ulkopuolla, Eli pojatko paremmat.

Jos on virressä vikoja Oppineemmat oikaskohon; Jos on värsy väärin tehty, Niin se jääköhön jälelle, Muistokirjoista mutahan, Takapuollen tau'otkohon. Rauhaa minä rakennan, Sovittelen suosioa, Soisin rauhan rantamaillen, Soisin suosion tulevan, Joutuvan joka tilahan. Mitäs siitä miesi saapi, Jos hän toistansa toruupi? Vielä voittaapi vähemmän, Joka poskessa pureepi.

Minä tahtoisin tapailla Tässä kaikkia kokohon, Se ois kerran kelpo kesti, Kun soisi sovinnon kellot Istuimella sen isoimman, Aina asti Aatamihin.

Sanoisin pari sanoa Josma oikein osaisin, Jossa sovinto suloinen Oisi veljesten välillä, Siinä koittaisi koreesti Aina onnen aamurusko, Sekä korkeihen kotona Että majassa matalan. Siviä sovinnon poski Sepä kaikki kaunistaapi, Vi'at pienet peitteleepi, Rii'at ratkaisee rajoilta. Rakkaus on rauhan juuri: Siin' on enemmän evästä, joss' on rakkaus rakettu, Siin' on siunaus sisällä, Rauha kanssa kartanolla, Siin' on valta vanhemmalla, Siinä lapsilla lakinsa.

Kun ei Aatami asuisi, Vallitseisi vallan päällä, Maalla missäkään majassa, Silloin onnesta osamme, Saisimme salatun voiman, Seurata sovinnon tietä Maailmassa matkallamme, Sitten saisimme samota, Kuleksella kunnialla, Sisällen onnen ovista Kaikissakin kartanoissa.

40. Suomen kielestä.

Suvahteeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomenkieli Kapaloss' on kauan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkun tuo on nytkin vielä Sitehissä sitkeissä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä tai'a tullakkana Siitä miestä milloinkana Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöy'än Isommille istumille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

Suottapa on Suomenkieli Kauan penkillä pysynyt, Lavitsalla lautamiesten, Eikä vielä ennättänyt Astua asian kanssa, Tulla tuomarin tutuksi, Rotokollahan kohota. Kaikk' on kanne suomalainen, Suomen suoroa puhetta, Tutkinto sitä samoa; Vasta penska viskatahan Pantaissa paperin päälle.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kun on kuultuna puheessa; Oppineematkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset lievertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempänä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvattu; Ruotsinkieli on ruvennut, Joutunut jo ensialusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin. Sanotaanpa Saksankielen Ruotsin heimoa olevan; Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ettei kouluissa kysytä, Akatemioissa anota.

Meill' ou Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta, Kokonansa korkioilta Virkamiehiltä visusti, Jotka on Turusta tullut Onnellisella opilla Kielten koulusta kotiinsa. Siellä kuitenkin sanovat, Mainitsevat matkamiehet Suurten Suomea puhuvan Keskenänsä kelpolailla; Vaan ei tuolla Vaasan puolla Pietarsaaren saapuilla, Kovemmin kun Kokkolassa Suuta Suomella pilata. Raahessa on rankka Suomi, Oulussa on oivallinen, Viel' on selvä Suomenkieli Tuolla puolen Tornionkin.

Vaan mikä Turkuhun tuleepi, Se on Suomen suuri äiti, Siell' on Suomelle suvattu Eksemplari ensimäinen; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille, Suomalaisille suvuille. Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaatte; Siell' on selvä Suomenkieli Laitettu jo lapsillekin Aina autuu'en opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset, Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulalle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Siitte sihtierit tekisi Halastulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kun on suullakin sanottu, Jopa pispatkin pitäisi Suomenkieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomenkieltä, Vielä muutkin virkamiehet, Kansan kieltä kannattaisi. Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

41. Puustaveista.

Vasta vanhalla i'ällä, Kuu'en kymmenen koh'alla, Jouhtui mielehen minulle, Kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat, A on aina ensimäisnä Pi'etty Suomen pipliöissä; A on aapeskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se amenen sanoopi.

B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuota tuhma tunne.

C on Suomessa siaton, Kun ei anna kunnon ääntä; D on kanssa tietämätön, Vähä oppisen osata.

E on yksi äänellinen, Aina ollut A-n apuna.

F-n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa; G on kuitenkin paremmin Suomenkielehen sopiva.

H-lla on hyvä nimikin; H se paljo haasteleepi; H se herratkin sanoopi.

I on arvosta isosta, Jota Jumalan sanoopi, Isämei'än ilmoittaapi; Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi.

K se paljon kirjoittaapi K-sta korkiat nimetkin, K-sta koulut, k-sta kirkot, K-sta koko keisarikin.

L-n ääntä tarvitahan Lu'ettaissa, laulettaisi M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienimmillä puustavilla.

N nuoremman näköinen Ehkä on yh'en ikäinen; N näkyypi tulevan Paikallensa pantavaksi.

O-lla on oma nimensä, Oma ääni o-lla kanssa.

P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B-tä ei lapset pitäisi, Talonpojat tarvitseisi.

Kukas Q-ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska k saman sanoopi, K se kuunkin kirjoittaapi.

R-ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Tai'a oikein tavata; Eikä oo sioa sillä Mei'än isämei'ässämme.

S-llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin.

T on Suomelle sopiva, Tätä T-tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista (nimttäin D-tä) tunnekkana.

U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa; V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti.

X-n ääni on mitätön, K ja S sen sanovat; Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksi äänellinen.

Z on meikein mitätön, T ja S sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos Ä-llä on enempi ääntä, Ompa Ö-lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi riimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ettei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki säntillensä, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kah'eksan tavausta kanssa Ain' olis pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runoratihin.

Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu Virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi, Joka lii'alla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista sy'ämet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoja; Eipä tie'ä tuulen päällä Mikä sattuupi sel'ällä.

Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[2] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauan ollut.

[2] Joka on kirjotttanut virsikirjassa N:o 278.

Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata; Siltä kulki siivolailla Riimi runo rinnatuksen. Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkun muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokau'en Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän — Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkun köyhän miehen Talkou'essa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui, Perakoilla pidot päätti, Suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula, Joka oikein osaapi Panna sanat säntillensä, Että nuotti nou'attaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

42. Runonte'osta.

(Tämä Turun Viikko Sanomissa 1821 N:o 2 luettava runo, joka on sanottu Korhosen tekemäksi, ei kuitenkaan näytä olevan häneltä. Sen rakennus ja sananlaatu on toisenlainen.)

Luonto laulajan tekeepi, Itse into ilmoittaapi Runojalle rohkealle Mitä veisuhun vetääpi, Sovittaapi soittohonsa.

Ei se luotu laulajaksi, Runon työhön tuuvitettu, Joka virttä viikkokau'et Mietti mielensä pakolla, Hankki työllä haikealla, Niinkun muutama nykyinen Kirkkovirren kirjoittaja: Sanat järsi ja sahaili, Nurin tunki nuottihinsa, Väärin virtehen pakotti, Värsyjen perät väkisen Saattoi samanäänisiksi, Kielen riimahan rivitti Kamalasti katkottuna.

Sinä, poikani, paremmin Asiasi aprikoitse: Ellös pyrkikö pyhälle, Runotyölle työnnätelkö, Jos on mielesi matava, Luonto sulla lii'an kylmä.

Vaan jos tuntenet tulisen, Povessasi polton tuiman, Ruveta runontekohon, Laulamahan kansan kuulten; Niin sä laske laulujasi, Miten kielesi kajuupi. Paras on pauloja pa'eta Riiman kovan kahlehita, Joihin muinoin jouto munkki Kurjat veisunsa kuritti, Lorut pahat palmikoitsi; Eipä näitä nähnyt ennen, Kuullut kunnon laulajamme. Itse isä Väinämöinen Riimattomilla runoilla Miellytti metsän kapehet, Luonnon kaiken liikutteli, Meren aallotkin asetti.

Viel' on vanhoista runoista Jalot jäännökset jälellä, Hyvät pirstat Pohjolassa, Samate Savon kylissä, Karjalassa kaiketikin. Näistä ota oivallusta, Näistä taitoa tapaile, Kuink' on runo rustattuna Jamottu jaloihin virret.

Kun saanet sanelemahan, Läh'et virttä laulamahan, Saattele sanat rivihin, Kerro kaikki taitavasti — Isosti isot asiat, Lystit laula leikitellen, Hiljan pienistä puhele, Ihanista ilon kanssa. Lausu surten surkioista, Heitä kehnot kertomatta, Päätä virtesi välehen, Ettet lii'alla lorulla, Joutavia jaarittele, Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluasi; Ettei koko Suomen kansa, Suku vanhan Väinämöisen Ennen päähän päästyäsi, Ikävystyisi ilosta, Viheltäisi laulullesi.

Puhu suusta puhtahasta Savon selvillä sanoilla, Taikka oivan Oululaisen, Mitä itse into tuopi, Luonto lauluhun latoopi.

Ajateltua alusta, Kuhun käännät virren juoksun, Mihin laulusi lopetat, Hiljaisesti ensin hiih'ä, Al'a veisu verkallensa, Ettäs intosi enennät; Kun on laulusi lavulla, Päässyt virsi virstan päähän, Ala pauhata paremmin, Panna suulta suuremmalta.

Muinoin tätä muistamatta Ylen ylpeä runoja Alkoi suurilla sanoilla, Kulki kohta kiljumalla, Niinkun ajuton ajaja; Mutta matkalla maseni, Vaipui varsin viimeiseltä, Lopetti lorulla laulun, Perakolla pidot päätti, Savulla suuret tulensa.

Vaikk' on soittosi somempi, Luonteampi lausuntosi, Kuitenkin on virsi kehno, Kehno, kelvoton runosi, Jos ei se mesille maistu, Hunajalle höyrähtele, Eikä nosta miehen mieltä, Tykytä tytön povea, Etkä oikehin osannut Panna sanat säntillensä, Varat virtehen tasata.

Sepän ison Ilmajo'ella, Könnin kuuluisan pajassa Miehen keksit kelvollisen, Joka tietääpi tasailla Uurin pyörät pienemmätkin Toinen toisensa mukahan, Heilumahan hetkellänsä, Ilman virhettä vähintä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Laulajaksi arvoasin, Joka taitaisi takoa, Voisi virren valmistella Niinkun Könni kellojansa — Jospa muuten jollon kullon Ruvetessani runoille, Saisin laulun syntymähän Tavalla tämän tekiän, Lailla mestarin mokoman, En vaihtaisi virkoani Kanssa miehen kuuluisamman, Joll' on kappa kamlotista, Kallis kauhtana verasta.

43. Tampereen paperiruukista.

Kirjoituksen kallis konsti Alkoi ensin Aasiassa Kansan kaukaisen tykönä, Jolla oli outo kieli, Puhui Sanskritin sanoja, Joita tuskin tunnetahan Muissa maailman osissa.

Siltä kansalta samalta Keksittiin se kallis keino, Merimahti mainittava, Siellä alkoi kaupan kanta, Kalun kaiken vaihtaminen, Tarvetten merentakaisten. Väri kaunis kaikenlainen, Tuossa maassa tunnettihin, Siellä aivan ensimäinen Lasiruukki rustattihin[3] Vaan en tie'ä, vanha parka, Muitten ainetten alusta, En tie'ä sitä sanoa, Kust' on ruukit rustattuna, Missä metalli mitattu, Kusta lienee läkki löytty, Mistä paikasta paperi Arkin teko arvattuna. Semmä vaan sanoa tie'än Vähän puustavit puhuisi, Jos ei olis läkki löytty, Arvattu paperin alku.

[3] Se kansa, josta on puhuttu, oli Phenisiläiset Aasiasta. Ne löysivät konstin puustavilla kirjoittaa, purjehtia merellä, teh'ä lasia, värjätä ja maalata, ja monta muuta ihmeellistä rakennusta teh'ä.

Mieli on minun kysyä Onko tieto oppineilla, Vieläkö valuupi virta, Kuuluupi kohina kosken, Joss' on ollut ensimäinen Rustattu paperiruukki.

Vaan nämät vanhat asiat Sivu siltänsä menemme, Ett' on eissä uu'empia. Suuri on mahti Suomessakin, Opittu omassa maassa: Ruvetaanpa Runkkolasta, Otetaan järven ojasta Ajanlasku lapsillemme, Taikka tuosta Tampereesta, Kaupungista kaunihista, Muistomerkit muorillemme.

Kaupunki on kaunis siellä, Joss' on kauppa kaikenlainen. Pantu on paperiruukki Kylän kuuluisan lisäksi, Juuri julkinen rakennus Jossa arkkia asuupi, Paperia sangen paljon, Hyvempätä, huonompata Kansan kaiken tarpeheiksi. Kukas arvaapi asian, Ymmärtääkö yksi meistä Sy'änmaassa syntyneistä, Kuinka korkiat asiat Pannahan paperin päälle. Sitä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Sekä sota että rauha Arkin päälle päätetähän; Kuninkaat ja keisaritkin Sitä pöy'ällä pitävät; Tätä aatelit anovat, Sotaherrat hankitsevat, Tuota tuomarit kysyvät, Kaikki pispatkin pitävät, Hengelliset herrat kaikki, Suurimmasta pienimmähän; Kaikkinaiset kauppamiehet Suuret summansa panevat Pännällä paperin päälle. Paperia paljon vielä Oppipojat ostelevat; Taitaapi talonpojatkin Tuota turmella vähäisen, Osan pikkuisen pilata. Yli summassa sanottu: Tätä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Kaupungissa ja kylissä Kesän, talven tarvitahan. Kirjat kaikki hengelliset. Kaikki kartat maallisetkin, Tätä ainetta anovat.

Tämän täh'en tarvitahan Ruukin herralla halua, Että piisaisi paperi, Huoli ruukin riivarilla, Ett' ei puuttuisi paperi. Täst' on vielä ilmeiseksi Lumppu-vouville varoitus, Että tarkasti tapailla Paperiksi vanhat pai'at Hankkia halun perästä, Lii'at liinaiset kokohon, Kuletella suuret kuormat Talvikau'et Tampereelle.

44. Turun palosta.

Pääskynen teki pesänsä Laulu-lintu laitoksensa, Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle. Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Vaan ei saanut sille vielä Laulu-ääntä laitetuksi Tällä maalla täy'ellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse, Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset laululle osasi, Kerkeisi keväillä tänne, Pani sanat säntillensä, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saaha niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkun etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille.

Vaan se oiva oppi-huone Akatemia Turussa, Jok' oli kaikelta koh'alta Juuri julkinen rakennus, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivi-muuritki murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivattavat. Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi; Talot ja talon tavarat, Katupuo'it kaikkityyni, Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi Ala taivahan tasaisen.

Te'eppä mulle muistokirja, Ve'äppä vuo'elle lukunsa Parahaksi passoava Milloinka tämä tapahtui. Silloin pisti sulkamiehet Tekivät täh'en tuhannen Kah'eksan numeron kanssa, Joka satoja sanoopi, Lisäsivät siihen siitte Kyllä kaksi kymmenystä Vielä siitten viimeiseksi Selvän seitsemän numeron.

45. Väinämöisen veljenpojasta.

Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän; Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Siitte toi on tuorehia, Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.

Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta; Muuttu orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yh'eksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät; Vaan ei kasvanna kaviat, Kyllä kynsille kokoa. Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uu'en, Katseli ajokaluja, Suihtet suuhun, päihtet päähän, Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista. Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mä'elle, Pysy kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.

Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia; Laskihen Lapin kedolle, Sille suurelle sileelle. Siellä ajoi aikalailla, Aikahollia hojotti, Lapin kammiot kumohon. Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.

Viimein mielehen majahti, Äijän tolkkuhun tolahti, Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle. Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvuria, Innosti itse samassa; Teki tulen tervaksista, Pani pai'an palkeheksi, Alakiven alasimeksi. Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä. Veti sillä veitsellänsä, Puotti kellukset kedolle. Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oroa, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.

Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeelle Lapin ke'olle. Ruuna horjaten horusi, Äijä itki ja porusi Veren juoksun julman täh'en. Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi syl'en tulisen Ruunan reisihin välihin, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen. Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppaa tekeepi, Omallansa kumpanenkin. Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, pikkuruisen päällisiä."

Väinämöisen veljenpoika Heilutteli helmojansa, Teki kaupan, ei katunut; Astui peuran ahkiohon Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mä'elle. Äijä parka äkkinäinen Ei hän ohjata osannut, Eikä kierteä kiviä, Eikä pel'ätä petäitä. Alta ahkio hajosi, Pää se kiljahti kivehen, Aivot kaatui kalliolle. Peura pötkähti takaisin, Haki vanhan haltiansa.

Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna." Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata. Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa. Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi.

Väinämöisen veljenpoika Alkoi nai'a ja nahista, Siitten istuivat yh'essä Ruunan ruskean rekehen, Laskivat Lapin ke'olle.

Väinämöisen veljenpoika Sanoi Liisalle samassa: "Pane paljolta patahan Hirven huulta, peuran kieltä, Kyllä mä hapanta hankin." Tuotti viinan Torniosta, Hoiti Oulusta olu'en, Kutsui vanhan Väinämöisen Vielä siihen soittajaksi. Setä vanha siinä soitti Hau'inluista harppuansa, Että kalliot kajahti, Vuoret urkuna ujersi, Kivet hyppi kankahilla, Nä'illä pelmusi petäjät. Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimäisen Lakeille Lapin ke'olle. Siinä vaati vaimoansa, Likisteli Liisoansa, Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.

46. Ilmarisesta.

Itse Seppä Ilmarinen Kerran kengitti hevosta, Reistasi rekivetosta, Vaskesta oli vasara, Hopeaiset huohtinvarret. Veisteleepi värkkiänsä, Käänteleepi kenkiänsä. Pih'it pikkusen ramahti, Jopa heilahti hevonen, Sälkö säikähti äkisti, Potkasi jalan pitäjän, Kirvotti kisällipojan Polviketran porstuahan.

Siinä seppä Ilmarinen Vähän suuttua suhahti, Otti ryypyn oivallisen, Pullon kulkusta kumosi, Veti maahan marhaminnan, Ruuvipenkkihin rutisti, Turmeltihin lapsen tuutu, Pöytä honkanen hajosi.

Seppä otti uu'et neuvot Köytti kuoharin tavalla, Sitoi salvurin mahilla. Ennättääpi ensimäisen Naulan kenkähän nakata. Siitte sälkö sääriänsä, Soristeli sorkkiansa; Katkesivat kaikki nuorat, Nousi melkonen meteli. Kaatoi kiukahan kivisen, Löyhytteli leipäuunin.

Emäntä ovelta katsoi, Se antoi sepälle neuvon, Sepä pisti tuiman tuuman: "Eroita etuinen jalka, Ota oikea kavia Poikki polvesta sahalla. Kuse kuumia vesiä, Suihkauta suonten päälle." Sen teki seppä samassa, Kantoi kavian pajahan, Takoi kengän siellä kiinni, Takoi toisenkin kovasti, Jopa kohta kolmannenkin, Saman neuvon neljännelle. Eipä hyppinyt hevonen, Eikä sälkö säikähtellyt, Pysyi kengät kesti kauan, Yli kymmenen yh'eksän Ajastaikoa ajella.

47. Panenta rokosta.

Suvahteeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että kiitän keisaria, Ylivaltoa ylistän, Joka aina ajan kunkin Asetukset armolliset Luotansa lähetteleepi, Joka vaksiinin valitsi, Ylensi myös ymmärryksen Rokon entisen etehen. Ei miehet etelämaalla, Eikä pojat pohjan alla Liene luontoa samoa Vasten vaksiinin panoa.

Nyt kun kulkeepi rupuli, Vaeltaa tuo vanha herra, Joka on Jumalan tauti, Kysyen kyliä myöten, Tahtoen talossa työtä: "Laita lapsia käsiini, Minä mestari likellä." Vanha saapi vastauksen: "On mulla tuvassa tuolla Musikoita muutamia, Ilman arvitta jokainen." Vaan jos vaksiinin pania Sille samalle sanoisi: "Minä tai'an rokkotau'in Teh'ä tiellä työttömäksi:" Saisipa samassa kuulla Kovan kohta vastauksen: "Olkohot ololla sillä Vanhan luojansa varassa, Turmissa totisen herran! Jos saisin satakin lasta, Tuhansia tuuvittaisin, Empä antaisi sinulle. Siitä synnistä minua Varjele, vakainen luoja, Että pieneni panisin Tahallani tautiseksi."

Mutta muistakaa musikat, Arvatkaa asian laita, Kun ennen oletten ollut Rupulin ruman käsissä, Joka teillen arvet antoi, Otti kasvon kauneu'en, Teki monta turmiota, Sokeata silmäpuolta, Rasitteli rampausta. Arvatkaa asia uusi, Kuinka käypi vaikeaksi Keisarille korkealle Vaatia väkisten teille, Sakon haastella hakea Omituista onneanne, Vahingoita välttämähän.

48. Syyhelmästä.

Syyhyn synty syntisestä: Syyhy syntisen toveri, Se on maassa moitittava, Vihattava viivakuono, Jok' ei anna öillä maata, Eikä päivillä levätä. Kyllä kynsiä kysyypi, Kaikki vuoleepi kuluksi.

Sill' on monta seuramiestä! Apulaisina ajokset, Märkäkuplat kumppalina. Kyytimiehinä kipeät. Joist' on vastus vanhoillakin, Aikavä'elläkin asia.

Siinä se siivon tekeepi Kun tuleepi tuutusehen, Kätky'ehen käännähtääpi Itkettää imevät lapset, Paruttaapi pikkuruiset.

Niin se on nimeltä syyhy; Vaan on varsin viekas vieras. Kun se kulkeepi kylillä, Tuleepi talon tupahan, Hetikohta hän kysyypi: "Onkohan likellä kaivo, Saako tuossa saunapuita, Onko ko'ottuna kesällä Vastoja varaksi talven? Oisin taassa yötä ollut, Kaksi kaikkien enintä." Siitte saatua siansa Ensin kinkun kääntimiä Kitkuttaapi, kutkuttaapi, Näppylöitä näytteleepi, Väistäksen vähän ylemmä, Reisille rehenteleksen. Siitä annaksen ylemmä, Väännäksen vähän etemmä, Hajoitaksen hartioille; Sieltä kautta kainaloien Käsivarsille valuupi, Välit sormen väänteleepi; Tuo tuoll' on tapana ollut Monen muorin muistoajan.

Syy on syyhylle sanoa: Kuules, syyhy, kun sanelen, Saat nyt tästä kumman kyy'in, Löy'ät kyy'in löylyttömän: Pistän pääsi pik'öljyssä, Neuvon siitte neljä tietä Sy'änmaalle synkeälle, Kust' ei miehet milloinkana, Ihmiset sinä ikänä Näille maille matkustele.

Jos et siellä öitä olla Tarkenisi talvisia, Pistäte karhun pesähän, Kontion peräkololle; Kutkuttele, katkuttele, Kutauta karhun kuvetta. Elä, syyhy, sikiä huoli, Vaikka on vihainen karhu Karhu kaikella kurilla, Perijulma persieltä; Ja jos karhu käänteleksen Eli annaksen pakohon, Ota häntä häppöihinsä, Ve'äte villojen sisähän. Sen tie'än toteen sanoa, Saat sa siinä kumman kyy'in, Kyy'in kyllä toisellaisen Kun on myötä matkamiehen, Kulkiessa kaupunkihin.

Tie'än vielä toisen keinon: Voi'e on jo valmistettu, Kauan aikoja katsottu, Varsin vanhoilta ukoilta, Jok' on tehty tervan kanssa Keltiäisen keltaisesta, Kusiaisen kutkelmasta; Sillä sä siveltänehen, Pantaneen paha pakana Tielle tietämättömälle, Talviselle taipaleelle, Sanattomalle salolle.

49. Omasta elämästänsä.

"Vuosi vanhan vanhentaapi, Kaksi lapsen kasvataapi." Sama se minulle sattui; Niinkun on minun nimeni, Niin on ruumihin rakennus Kohta maahan kaatumassa.

Lassa lauluja latelin, Tulin siitä tuntemahan Vielä puolet puustavia, Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Jouto-aikana jotakin Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella. Piti kyllä kyntämänkin; Koko viikot vieretysten, Kulkea kuressa aatran. Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levisi, Aatran kär'en kaltaiseksi.

Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot, Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilauntui, Näkö oli niistä näistä. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin, Viikot viljoa kokoilin, Suunnitelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mikä mielessä makasi. Olipa käsi ol'asta Kovin käynyt kankeaksi, Oli se kanssa kyynäspäästä, Kaiketikkin kalvosesta. Eipä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini, Koko koura painoi paljon, Se painoi paperin puhki; Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti her'ennyt, Työstä turhasta lakannut.

Palkka mulle maksettihin, Vieteltihin viinan kanssa. Pyytihin aluksi ensin A:ta, B:tä antamahan, Viimein virret tykkänänsä, Koko laulut laittamahan. Se oli opista voitto, Että jou'uin juomariksi, Ratkesin kylänratiksi. Kaikk' on virret verrattavat Semmoisen sepän tekeihin, Joka ahjolle ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rau'an tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

50. Kuolemasta.

Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei valta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolla Toisen puolesta puhua; Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Lyöpi kuolema kumohon.

Tämän Aatami alotti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimäinen. Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on vahva tieto, Ett' on kuollut kumpanenkin. Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekasin, Niinkun ilmassa itikat. Kaks' on miestä kaikkinensa, Ne on Enok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle.

Ah sinä jänis parka Kuinkas olet arka! Niin sun tosin tulee olla'kin; Se on luonnon laki, Tarves kanssa vaatii, Vaara vielä pyörii siittenkin; Ei ole pitkää suuta, Eikä hammasluuta, Ei myös suurta voimaa, Eikä kynttä julmaa; Siitä olet vapa, Et sinä ketään tapa, Et sie etsi saa'a voittoa.

Ajat ensimmäiset, Pojat pienimmäiset Ilman linnutkin ne iskevät; Isästä ei ole turvaa, Äitin neuvo ou turha, Oman onnen nojaan laskevat; Pesää heille ei tehdä, Suurta ei vaivaa nähdä, Emät ei ne anna, Leipää kaukaa kanna, Kesäksi harmaa takki, Talveksi valkea turkki, Valmistettu on vanhemmiltansa.

Kaikki kun maalla käyvät Häntä peljättävät, Paitsi omaa hyvää sukua, Metsän pedot vahtaa, Kissat, koirat jahtaa, Kumppalista ei ole apua. Jos pyyn lennon kuulee, Senkin haukaksi luulee, Ei voi sotaa nostaa, Poikain puolta kostaa, Pakko ottaa täytyy Kussa kolo löytyy Mikä linna lienee vieläkin.

Tulee syksykuura, Metsämiehet luuraa, Varsin tarkan vaarin ottavat; Jälet luoksi vetää Kierosilmän kiertää Leposiaan hänen pettävät. Kerran keksii hyyryn Löytää pienen lymyn, Kohta rikkoo rauhan, Antaa paukun pahan; Ei se muuksi muutu, Ruvaksi on hän luotu Pyyten tuota pannaan pyytäkin.

Tulla talvikeli, Pannaan toinen peli, Mikäs siitte miehen mielessä? Jänis antaa alun Hyppää hyvän polun, Virkut värkit taas on tallessa. Monet kummat koukut, Juuri julmat loukut, Sangen kovat sangat, Varsin vahvat langat; Jos se käypi laatuun, Niin on saalis saatu, Mieltä tarkoin tuossain tarvitaan.

Jo nyt lienee tässä Kyllin jäniksestä, Ei hän meidän mieltä tarvitse. Häll' on ruumis raitis, Leipä aina valmis, Vähä ruoka hänen ravitsee. Pitkän paaston pitää, Ei pane kokoon mitään; Siellä taikka täällä Ei ole toisen tiellä, Käy'en eli juosten, Syö'en, maaten, nosten, Siittämään on sievä sukuaan.

Kun nyt tämän kuulet Mitäs tuostai luulet? Etsi ylös oma elämäs: Vaarat vaikiammat, Kahta kauhiammat, Ehk' on omassakin e'essäs. Jos niin olet raitis, Kuolemahan valmis, Kun on jänis raukka Altis joka aika. Pian jänis kuolee, Mutta meillen tulee Kuolemassa kova metsämies.

2. Häälaulu.

Noh miehet, miehet veikkoset! Näin näitä häitä juo'aan: Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuo'aan.

Vaan ei täällä kauvan eletä, Et päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta, Kihloja kylään viemään.

Pianpa tästä paikasta Ukot uralle joutuu, Kohmelon saavat palkasta, Kuinkas se käypi laatuun.

Vaan laita pojille naiminen Niin pian, kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Et sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät pojat jotk' ei nai, Pii'atkin teille nauraa.

Miks' ette liiku liukkaammin Näin aika asioissa, Ja puhu piioille sievemmin Kuin huokii teille tuossa?

Vai eikö olle tullunna Teille oikiata käskyy, Ettekö ole kuullunna Sitä vanhaa sananlaskuu:

Se kaikkiansa katuupi, Ken nuorta naimistansa; Sitäpä kaikki kiittääpi, Ja se on tosi kanssa.

Kun lassa lapsen tekeepi, Ja onni pojan antaa, Niin silmillänsä näkeepi, Että se neuvo auttaa.

Toisia tehdään paraillans', Toiset jo työtä vääntää; Kun terve lienee vanhin laps', Jos poika on, niin kyntää.

Sanoisin vielä sanoja, Jotka toisiansa vastaa, Ja eivät olisi vanhoja, Jos noita kuulla lystää.

Vaan ellei ensin ehdolle Nyt panna paloviinaa, Niin minä sanon miehille Olkoonpa se sinään.

Tämäpä ompi kulkulle, Kun rattaillen ihra; Nyt laulu lankee nuotille, Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkin konnat kestää, Nyt on mulla mieli marsia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Kun ennen viulut vinkasi, Huonotkin silloin yr'tti; Kun pelimannit pelasi, Vanhatkin vähän hyppi.

Vanhat pitävät varansa, Etteivät ensin huoli, Vaan kunpa saavat päähänsä, Virkuksi syttyy mieli.

Ei malta enään istua, Vaan jalan kah'en kanssa Kokevat kohta astua, Eikä kaipaa lakkiansa.

Mieli myös nuorten tekeepi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Että vanhat tanssiin tulee.

He pian koko joukolla Lähtevät lattialle, Tekevät tansin taidolla, Jos minkä pelin jälkeen.

Pojat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan kiitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Pojat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkiste viimein vetävät, Jos ei se tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: "Eiköhän me jo mennä!" Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Sitte ne temput tekevät, Kun kokit maidon keittää, Ja tansin koukut kokevat, pois nutut päältään heittää.

Isäntä itse ilossaan Istuu putelin viereen, Kurkisteleepi kuppiaan, Mielessä mikä lienee.

Hän taiten kantaa, kallistaa Kullenkin kupin viinaa, Käskee myös ottaa palasta Sen jonka mieli pitää.

Viina se sitte välehen Nostaapi ilon vallan, Ja laulu yltyy äänehen, Va ralla ralli ralla.

Vaan joka paikat pahentaa Ja räyhyää ja ryskää, Sen miehet väestä vähentää, Ja pojat poies viskaa.

Jokainen tuon nyt ymmärtää, Mihin se sitte pannaan, En tuota huoli nimittää, Ja lasten kuulta laulaa.

Ken ei taas tahdo tanssia, Kun kuulee kurauksen, Hän saapi jouten kollottaa Sen polskan purauksen.

Ei siihen panna pakkoa, Pitäköön mielen päässään. Ja olkoon ruokain kantaja, Sill' ompi työtä työssään.

Tai tupakkia polttakoon, Ja jaaritelkoon juttui, Toistansa kylkeen korkatkoon, Ettei se uneen nukkuis.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin, jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielelläni läh'enkin Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla mui'enkin, Kun nousi pelin ääni.

3. Omistus Nuorelle vaimolle häissä.

Mä sanon suuren kiitoksen, Ja kiitoksia paljon, Se on mun velvollisuuten', Ja mielelläin sen sanon. Vaan se on sitä värkkiä, Kuin itse kukin tietää, Ettei se täytä säkkiä, Vaikka sitä paljon pietään.

Mutta jos aika antaisi Laulella nuorell' vaimoll', Ja vanha väki salleisi Puhella onnen toivoll', Niin minä mielialani Ilolla ilmoittaisin, Ja sanoisin ne sanani, Kuin tullessani löysin.

Jumala kaikkivaltias, Se hyvä onnen isä, Aviosäädyn haltia, Kuin sitä aina lisää, Antakoon sinun askeleis Tääll' onnelliset olla, Ja päälle pannut askareis Hyvästi toimeen tulla!

Suokoon sun saa'a saalista Silloinkin, kosk' et luule, Ja enemp' olla valmisna, Kuin tarvestakaan tulee! Hän onnen sulle antakoon Karjalles katsojaksi! Toimi sinulle pantakoon Talossa haltiaksi!

Ett' onni sinnn maatessais Jo hyvän neuvon pitäis, Ja toimi sinua nostessais Kä'estä ylös vetäis, Taluttais toimituksissais Pitämään järjestyksen, Ja siivon asumisessais, Se tuo sulle ylistyksen.

Ja koskas olet kulkenut Pois sinun isäs luota, Ja myös sen oven sulkenut, Josta nyt sinua tuo'aan, Onni sulle olkoon parempi, Kuin sinun oma isäs. Sillä se on häntä vanhempi, Ja tavaroista rikas.

Olet jo eron ottanut Sun äitis kartanosta, Seuraamaan itses antanut Nyt tätä nuorta miestä; Toimi sulle töitä neuvokoon Enee kuin oma äitis, Varemmin tähtes valvokoon, Ett' aina hyvin kävis!

Ja niinkuins olet siunattu Aikahan tähän asti, Ja kaiken aj'an suojeltu, Kun olet ollut lapsi, Niin onnellinen, siunattu, Olkoon sun ikäs vielä, Jos pian olis aivottu Sun äitiksikin tulla!

Se sama onni olkohon Silloinkin valvomassa, Ja lapsesi kukoistakoon Kuin sinä itse lassa! Vaarat ja vastoinkäymiset Pa'etkoon silloin poies, Ja vuorokau'et iloiset Astukoon aina e'es!

Että sun lapses kasvaisit Rauhass' ja tervey'ess', Kuin istutukset seisoisit Isäns' ja äitins' e'es', Ja sitte teille tekisit Vanhemman palvelusta, Ja joka päivä etsisit Perheellen elatusta!

Suokoon myös teidän suvusta Maan perilliset tulla, Omista teidän pojista Myös kyntömiehet olla, Jotka perintömannertans Toimell' asua taitaa, Omalla käsivarrellans; Niskaans' ei orjaksi taita.

Tai on mun toivotukseni Hyvästä aivoitukseni, Aljettu sydämestä, Hartaasta kiitoksesta; Jumala armias isä, Joll' ompi onnen ohjat, Vielä paremmin tehdä osaa, Kuin sanat tässä soivat.

4. Nimismies Kokista.

Ruunan Kokki, Jämsän Kokki, Runtalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki; Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamata, kypsen kyllä löysi. Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki joka koplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki, Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin. Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään" Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään." "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan." Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin, Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin. Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kansa. Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin. Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu; Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui. Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa, Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa; Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää, Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa; Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti, Palsarin se poikinensa ottamassa voitti, Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt, Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ettei tämä Kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy; Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.

5. Laulu, olut ja viina.

Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen katsoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.

Vaan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt. Ettei laki sua sakoita, Ja pane pahat reisut; Niin saatin laulaa helistä, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juo'a välistä, Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Antaa myös vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa. Ja tekin, nei'et naitavat! Sen kernahasti suotte, Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.

Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas mieltä koittelee, ja neljäs älyn voittaa. Viinasta ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Vaan kevyt mieli, kerkeys Sen kanssa olla pyytää.

6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Kyynelten kanssa katselkaam, Murheella myöskin muistelkaam, Kuink' aik' on tullut pahaksi, Paavalin sanat to'eksi! Siis tarkka silmä tarvitaan, Jos ajan merkit arvataan.

Julkinen jumalattomuus, Ja syvä synnin turmelus, On ylivallan ottanut, Peräti kansan pettänyt; Ei aikaa enää osteta, Vaan turhuu'essa tuhlataan.

Ilma kutsutaan kovaksi, Kun se näyttääpi raittiiksi, Vaan sitä vastaan pahaksi, Koska se muuttuu myrskyksi, Tuimaksi tuulen voimaksi, Rakeiksi raju-ilmaksi.

Aikaa samalla tavalla Monella muotoo turmellaan, Kun paha siemen kylvetään, Niin turmelusta niitetään; Aika on aivan pahennut, Sen asujat on ansainnut.

Jos tämän sa'an alkua, Kolmenkymmenen kulkua, Kaikilta puolin katsellaan, Muutokset kaikki muistellaan, Mustat on ollut muutokset, Ja paikoin paljot puutokset

Valtakunnat on vaihtuneet, Ja miehet miekkaan kaatuneet: Leskein luku on lisäännyt, Orpoin osa on vähennyt; Idästä isot sanomat Ain' alinomaa kuuluvat.

Koleran kova sairaus On yksi uusi vitsaus, Se itämaalla ilmestyi, Jo lähes meitä lähestyi, Suuret on miehet surmannut, Halvatkin hautaan kaatanut.

Elementit myös suuttuivat, Ja vihamiehiksi muuttuivat, Pilvet pitävät kasteensa, Maa halkielee kuivasta, Valkia suuren vallan saa, Kylät ja metsät kukistaa.

Kaupungin palot kauhiat, Suomessa suuret surkiat, Lasten leivän lyhentäneet, Vanhain varan vähentäneet; Kaikkia silloin kaivataan, Kun tulen töitä tutkitaan.

Jo mainitulla ajalla, Sa'an yh'eksän alulla, Kapunti vanha Kaarlepyy On valkian vaaran kärsiny, Raahe ja Oulu kaikkineen, Kirkkoinehen ja kelloineen.

Kuuluisa kylä Turku myös, Valittu vanha rakennus, Armottoman ja ankaran Kautta väkivallan, valkian, On ollut paitsi onneaan, Tavaroitaan ja tarpeitaan.

Monta kaunihinta kirkkoa Suuresta Suomen saaresta On tuli myöskin polttanut, Ja paljon työtä tuottanut; Ei silloin leipää hankita, Kun tulen töitä parsitaan.

Maat, kylät, suojat polttanna, Talot ja taloin tavarat; Elatus-aine aivottu On tulen suuhun survaistu; Kaikkia silloin kaivataan, Kun tulen töitä mainitaan.

Kaikkia näitä katsellaan, Pahaksi aika arvataan, Siis aikaa armon ajalla Aina pyytäkäämme parata, Odottaen parempia Tulevaisia aikoja!