Front matter

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Ranskankielestä suomentanut

Aarne Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi a. Karisto, 1919.

TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC, omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne. On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän, nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia, ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.

Maeterlinck.

1.

Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta, oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa, jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä, että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija tyytyväisenä ylistää.

Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä, etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää. Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi, maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa hommailla jotakin muuta.

Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen, syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla, yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään velvollisuuteen.

Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä, että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä, että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja viisas on täyttänyt velvollisuutensa.

2.

Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi tarpeellista itsetietoisuutta.

Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä ulommaksi.

On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan, aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut, jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki, jotka elävät murtuvain vallien suojissa.

Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.

Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät, ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat: "Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet." Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin, se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen, kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava. Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa. Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan, kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä, puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa, tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.

3.

Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.

Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme, me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat esiintyneet ajattelijan katseille.

On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä, jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.

4.

Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?

Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten, mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta, juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu, on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä, mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa, niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin totuus.

Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita, vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.

En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan, joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen, lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein, niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.

Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi, oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät, ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat "maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.

Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen, kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle. Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden kaipuutamme.

Mistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää minusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa esittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan vähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä laki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa, joka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä korkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.

5.

Tämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin vaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska tilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen, että tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu vain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä ryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään vakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä tuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat ovat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin sillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli eräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä. Antoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus Aureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on pinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen syvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita oli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää, tarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja välittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta — Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät kyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä hetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen huoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa. Aeqvanimitas, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon puoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On vielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta uhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa, niinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen eläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle tahdolle.

6.

"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat ahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat", sanoo eräs kirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin on kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan ulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni vallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen, kierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja etsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon rauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin, toisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen pelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan turhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen suuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa vastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun, halki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän, varman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja kirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä taivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä näin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle tarjotaan.

7.

Paitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa muitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä ympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia tästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on voinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.

Vain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa sattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on sanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme lähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää tietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän kasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin rakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa laajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään siveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.

8.

Mutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään, rajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen. Se voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee itsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee paremmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla, joista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös tulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille jossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan. He tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä tulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä tapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on kuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti itsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai sameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä vastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille sattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista kylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun tilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman, avioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu kolme kertaa jumaluuden tasolle.

9.

Voinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat itselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin ulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen, minkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman yliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon osa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii syntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai jokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin tuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa sulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he määräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen kohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se, mitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain kirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä rakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat tämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on petetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se anteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän anteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän ylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi kohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä paremmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos ole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi laajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa itsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.

10.

Älkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole samanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee meidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään tilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari hiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja laskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa taloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos Juudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja keksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän tapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas. Meidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa alkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin tulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne sen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja joukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi vain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan lähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.

11.

Suuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole tehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin elämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen. Mutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa ansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme meille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren odottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme muodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä meidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat ainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden välillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy toisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen asuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se koputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan keskinkertaiseen sieluun.

12.

Sitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista kohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu, joka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se, joka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin valtoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi, anteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa yliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut kasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua vahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.

Vaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne kannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä tarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa itsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon voimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä loukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta joutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei tarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä vyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia ei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he olisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi ryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo ei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne useammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta murhenäytelmää.

13.

On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi, ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on viisas mukana, on Faidon, Prometeus, Kristuksen kärsimysnäytelmät, Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia — mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.

Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa pimeyteen.

14.

Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää, missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin, en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa, rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta ei ole olemassa mitään sisäistä kohtalokkuutta. Viisauden tahdolla on voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.

15.

Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä; ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista, että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä, kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa, levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.

16.

Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa, puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut, sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota, vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.

17.

Missä on Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin kova kohtalo? Eikö sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille, mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos, joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä päivänsäteen pesään tunkeutuessa?

Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud olivat antautuneet — sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään —, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois, olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan, jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta. Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin, kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa päivänsäde paljastaisi?

Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta, jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa kaikki muut avaamaan silmänsä.

Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle. Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei siihen vetoa.

Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän keskipiste — ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.

18.

Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset. Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava, mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista, ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme. Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan, jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa luonnolliseksi ja inhimilliseksi.

19.

Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin, mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan, vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.

20.

Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme. Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen, mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.

Käsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta, niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä älyämme ja toivomme.

Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan, nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin, ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut. Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu, että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.

Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies, tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala. Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta, oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate? Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä ovat yleensä samanarvoisia.

Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet tunnettiin kolme neljä kertaa?

Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori, emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!…" olisi tarvittu käsky vaunuissa istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä, yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään. Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon! Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta, sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?

22.

Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee. Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton, lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon, tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne, joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät kadota sitä näkyvistään.

23.

Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen. Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen, että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.

Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin, kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin, ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli", ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta, jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta". Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.

Mitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole olemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni elämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani? vastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä, kaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä valintaa tekemään?

24.

Mitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon puhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se olisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet, joutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin sammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen ja vähäisen tuhkaa. "Viisas sana", huomauttaa Joubert, "lapselle sanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota ei sille milloinkaan selitetä". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen hyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa kuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen, sanoi rakkaudesta: "Syvin kuilu on sen kaunein muoto." Viisaudella ei saa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin liekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti istuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee ja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei viisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka. Mitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi kauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta, jonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien edessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.

25.

Olla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on saavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että todellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus. Itsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä suuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän uuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat lähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa sen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista itsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi; mutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat raivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut täydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän rakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se, joka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä; edellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti, ennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan pääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen itsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.

26.

Olla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain sitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman vaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne opettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle, joka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole pyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman vaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään. Niiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on aina puhdistumisen ja valon kohtalo.

27.

Järki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki sulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa taivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu, kieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee, lisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme pyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi onkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita ei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli asianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on palkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka sinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta tunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan yksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.

28.

Jos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin tuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi vain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä järki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.

Mutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan mitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka ympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus Aureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi täydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi näiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se pudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen sellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja Sokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi kai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi heidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu samoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä erilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen kynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain, jolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä alkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden alueelle.

29.

On suuri ero, jos sanoo: "tämä on järkevää" tai jos sanoo: "tämä on viisasta". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se, mikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen silmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää hyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, "ulottuu paljon kauemmaksi kuin oikeus". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen? Voisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista siveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne äärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on itsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon elämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa tehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.

Järjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja korkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta rakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja samalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös syvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on jumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?

30.

Ei voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut tottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus tehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi alistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi kuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät liikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava vielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa viljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden juurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme toista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen tyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.

Järki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa; mutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen välillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki on luovuttanut rakkaudelle.

31.

Viisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa, sitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas; tule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain tullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi tulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna jotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista olentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja ne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he eivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja viisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä ne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja rakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on puoliso vain "rakkautta viisaan viisauteen".

32.

"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä. Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi tottelemaan sitä, jota emme näe.

Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme, odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on tullut selväksi — sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti mielikuvain väsymyksen merkki — herättää sekin unesta toisen hämärän mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.

33.

Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu — ne ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa, nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä, että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin, vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme; ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan tutkiessaan sitä.

Älyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä, se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä, jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi, unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.

34

Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu, kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen todistaja.

Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena, koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut maan päällä…

35.

Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää. Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee, kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki, jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä, jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea. Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.

36.

Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi. On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä, mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut tilaisuutta valita.

37.

Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki, kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin. Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta, joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä — eikä missään muualla — pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa, tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne. On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein, että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento, jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen sielun turviin, joka on jalostumassa.

38.

Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä, joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?

39.

Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset, koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on, sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan, sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia, joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa. Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä. Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan. Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee, näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme, mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään, "hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."

40.

Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä, silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan. Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa, niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille onnellisina päivinä.

41.

Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva? Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän tunnussanaa.

Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet, ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla voitolla. — Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä. Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa, ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."

42.

Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o. suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita en vielä ole rakastanut."

43.

Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.

Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa. Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä, tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan, jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa kuin Caton?

Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on. Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan, josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa, järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan, ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä piirissä.

On varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve, kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o. järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa: siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä järkiolentoja.

44.

Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme. Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas, mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti, niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se, mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä. Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto, jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet, jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta, ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille maksaa palkkamme.

45.

Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee, näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena; ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne ponnettomina maahan.

Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun, huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä, ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja — sillä on olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin — on meidän onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä ahtaassa kamarissaan? Onni — onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?

Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama, joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.

46.

On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo. He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään. Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat, ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki, mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima. Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus. Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa, joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?

47.

Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.

Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se kohtalon uhri, jota turhaan etsit…" Sitä ei voi kieltää. Antigone on kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi, on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene, hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.

Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus. Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa; se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa, mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa — se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.

48.

Lausuessamme sanan kohtalo ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.

49.

Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.

50.

Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa, emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa löydettävissä.

Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti. Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko olemassaolon rauhan.

51.

En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden, sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan, voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.

Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.

Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa onnettomuuden.

52.

Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat, jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.

Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne, jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille, joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo? Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia? On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni, jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella ole sydämessään.

Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen. Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani, voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa; näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan ajatukseeni ja valon sydämeeni.

53.

Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös, silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen, Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain — tämä olettamus on muuten aivan epätodennäköinen — he eivät olisi onnellisia samalla tavoin.

Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta. Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja, jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim. naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset, käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen tuntemaan itsensä siveellisesti.

Näyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea; mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua, raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.

54.

"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin! Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."

Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi, jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?

Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi, ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää. Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin haluttomuutta ymmärtää.

Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen, joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että se luopuu ensimmäisestä?

Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä välttämätön.

Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.

55.

"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka paraikaa täyttää avaruuden?

Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.

56.

Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu. Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.

"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille, ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat, jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu, siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni, voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on vain viisaudessa.

57.

Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle, joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut. Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.

Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan, ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta, on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut. Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin. Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä samalla kadottamatta elämänhaluasi.