Front matter (continued 2)
Aarne Anttila translation
58.
Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden, ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta. Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa. Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä, tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten, alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.
Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle. Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan, siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen. Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi, näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää, jota niin valitat.
Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja — siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa suuruus ja onni sekautuvat —, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena. Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään, ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi, että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään. Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?
59.
Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi, on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin. Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan, että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.
60.
Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta. Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista, joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia, inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan elämään.
61.
Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa, mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen hyvää aikomusta.
Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme, ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä. Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.
62.
Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on rangaistu?
Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen, eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava? Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut, edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä, joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.
Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää? Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme hiljaiselta välttämättömyydeltä?
63.
On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat, punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee ja aikoo täyttää?
On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä — sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät vaiston vastauksien kaltaisiksi — on hyvä, että useimmat toistaiseksi seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta katsetta taakseen.
64.
Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja rikokset.
65.
Niin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii, mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen. Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus, joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se, jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu, kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.
66.
On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin, sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on, että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan, ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista, jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa, käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille itselleen."
Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti, terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.
Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia, jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa. Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius — sillä tässä on kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus — Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin, Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä. Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi, ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin, sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että ihminen on jalostunut.
68.
Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä. Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa. Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei mitään merkitse?
69.
Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki, mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän, jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen tuleen.
Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista. Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas, kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan liekki, joka siitä leimuaa.
70.
Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit, saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois. Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.
71.
Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät? Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako, että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme, me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä siveysopissa. Meille on annettu elämä — emme tiedä miksi, mutta näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen kurjuuteensa.
On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta, kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, — kuten edellä on mainittu, on vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä enemmän, koska tunnen hänet paremmin.
Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani, koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä. Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?
72.
Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi, sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa, ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys, joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se, mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa, että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?
Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme, enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä, koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.
Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä, että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia "rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi. Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta järkkymättömät perusteet.
73.
Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.
Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.
Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on, pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä? Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää, miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee. Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä, miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi sankarius.
Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää, mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä, voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas, joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.
Mutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä. On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä, ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää, niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.
74.
Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen vuoksi."
Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää, miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.
Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle. Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.
75.
Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä, ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme, hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta, että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia, ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole heittänyt rakkauden suurelle roviolle.
76.
Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.
Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee saalistaan, jota se kauan on väijynyt.
77.
Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa. Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä otamme liian salaperäisestä viisaudesta.
Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi, joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja. "Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat tottelevaisesti satamaan, jota katselimme… Voi, miten hyvin muistan sen päivän!… Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa, joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat 'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme vielä kerran."
Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi. Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta, soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait, joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan isän käsivarren voimaa.
Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin. "Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta." Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen rajoitetussa.
Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään, koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.
78.
Muistatko Balzacin romaania Pierrette sarjassa Les Celibataires? Se ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren, mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä "celibatäärejä", naimattomia.
Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan: tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät, katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac, jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa, lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella: "Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."
Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä. Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille, että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se, joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta, mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven, jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen. Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja, kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä — jos meidän olisi valittava — ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa? Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se, joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen todellisen kutsumuksen.
79.
Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta, jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista, mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut. Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa. Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan, siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta, viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi vähemmän olemassa?
Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat, nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen, ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa, uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo, kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne, jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus, epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai on uskomatta.
80.
Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta. Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa, kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.
81.
Tämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu tässä oikeuden laiksi.
82.
Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai säälin lupaaminen tai mahdollisuus?
Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle, vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten, kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan. Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä, jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä. Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista? Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton, koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa, maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen, sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista. Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä, sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.
83.
Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat. Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus, rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.
Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa, mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole mitään siveellisempää kuin totuus."
Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet. Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita. Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa, jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään, mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon. Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi. Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden, joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja tunnustamista.
84.
Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.
Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa, joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys, ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa, että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu. Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot, naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä inhimillinen, yhtä varma totuus.
On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden, jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne, jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.
On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi hengittää.
85.
Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta, elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.
Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä, jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa, joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.
86.
Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi, pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta. On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla, mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat tasangolla.
Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!" vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja turhamaisuudessani."
87.
Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.
Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä, sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi, kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (Le Curé de Tours), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa, olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee, hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään, jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."
Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan. Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään, että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat taivaanrannalla.
88.
Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat. Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto, jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä, jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o. onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa suojaksi.
Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu, toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista, että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää, mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa, joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".
89.
Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen, kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein; osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan, valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.
Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai turhamaisuuden valheisiin.
90.
Merkitseekö tämä sitä, ettei viisas saa elämältä odottaa mitään enempää kuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä vähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei tule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy jostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko. Ihmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla ilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme onnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä ympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä helpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada varmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen yksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan elämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa olemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme hautaan asti.
On tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa vastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai toivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen kulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa meidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä vaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin hartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu mitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä joku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä itsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu ja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein vastaan. Sen ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä onnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on viisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo kynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat onnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään tilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten mukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme päästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On täytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei enää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen oppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole välttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan, muun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan puhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät ja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi otettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista näkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja salaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.
91.
Mutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa kuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen ympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista onnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei koskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita ei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim. sitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä järki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään nimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska aavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan antaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.
Meidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa ottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi tunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista puhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia olemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä vähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että ihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin mahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin kautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos surun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko hänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen sydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin määrin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.
Ja sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman nöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava lois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen, häveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen, hämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka liian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin liikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En puhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai, katsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja jonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus myöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on terveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta itselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan verratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi vilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on kunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme suloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden arkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään häveliäisyyttä eikä arkuutta.
Mutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä nöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä henkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä tarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka pienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme, nöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä, mitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii hyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän nöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen meidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä menetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää, hiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä polkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin vähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään, että hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa, hän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä tavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi omata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia itselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen ollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha ja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.
92.
Mutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme. Sydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se valtakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään tarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut vaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella vain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen mukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on sielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin uskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä mukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan rakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan antamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee läpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka on äskettäin keksitty.
93.
Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan? Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä. Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta, jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä, joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta, odotuksesta ja uskollisuudesta.
94.
Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme, mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.
Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään. Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee olemassaolostaan.
Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen. On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe, onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan, laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista, joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme, valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.
95.
Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.
Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua, että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit, jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia, mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.
Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään? Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin, osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia, rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän rauhallisempi ja vähän laajempi tunne — koska se ulottuu useampiin asioihin — ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet putoavat jalkoihimme levon hetkellä — ja eikö tuo hetki lyö joka ilta ja joka kerta ollessamme yksinämme? — mitä tuomme siihen rauhanmajaan, jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla, saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä, mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija, "on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja, joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."
Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?
Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan. Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista, vaitioloa.
On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa, Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus, jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?
96.
Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi. Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet, joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset. Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä, mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan. Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren ja suurissa asioissa pienen hengen — joka Ludvig XIV oli — epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata hänen palatsinsa portaita.
Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.
Mitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi? Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet, joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan, eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa, jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.
Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta, hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle, isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle — se jalo metalli, jonka jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä. Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.
97.
"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä", sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien keskellä.
He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja, mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve. Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan, enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä, sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.
98.
Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen, vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä odottamassa.
Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana, loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta, mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana, järkähtämättömänä.
On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.
99.
Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se "kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän sydämensä moitteettomalla osalla.
Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen. Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.
Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa. Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset, vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin sopivampi rakennus.
Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa, joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä tapahtuu maan alla.
100.
On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia, vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen, todellisuuteen ja totuuteen.
Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy. Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on, huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa seuraa moitteettoman elämän askeleita.
Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä, jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee, niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen, niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.
Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa, kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen, jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.
101.
Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa, niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus, joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.
Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: Wuthering Heights. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë, mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen. Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.
Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa, yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet, lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan pohjoistuulen ahdistamina.
Elämän sattumat — sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat eivät tee jotakin yritystä — tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat, kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla. Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.
V. 1843 — hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha — hän palasi jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta, ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.
Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.
102.
"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa, värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.
Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. Wuthering Heigths'ssä, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa, vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää, kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.
Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle, mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina, täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään, mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi, ihailuksi, elämän palvonnaksi.