Front matter

Kirj.

Sören Kierkegaard

Suomentanut V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1907.

Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella tavalla — etenkin Saksassa ja Ranskassa — kommentoitu ja valaistu, ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.

Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä, mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena, milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.

Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä, josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt — osaksi vastustusmielessä — Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta. Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S. Kierkegaard. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C. Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania (Kun en Spillemand) vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa — joskin täysin erilaisessa! — oli Kierkegaardin vertainen. Sen Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian, että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen riippuvaisuuden Saksan romantikoista.

Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan, mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi nimen Enten — eller ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani, jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.

Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi. Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään, jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä henkilöhahmossa.

Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota, eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä. Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta. Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan — siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin. Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon tähän seuraava katkelma:

"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen — sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus — ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"

Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan esteettis-eroottisen arvoituksen!

Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen. Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta, vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten kulttuurikansojen kirjallisuudesta.

Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen, jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain alkukristillisessä seurakunnassa — sen jälkeen ovat kirkko ja sen prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen. Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa hän loi — opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta elämästään — sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan, eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia totuudenetsijöitä.

V. A. K.

En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta, joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle, joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o 4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta, omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen, valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta, joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä ole — poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä. Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä laatikko kädessä! — kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän mieltäkiinnittäväksi.

Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä, todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti, puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa. Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää; ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut, sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia; kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia, mutta sitä vastoin ei Wahl.

Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan, ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto, ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä, mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja on syntynyt toisen asteen hedelmänä — käyttääksemme tuota sanaa jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.

Sen maailman takana, jossa me elämme, on kaukana taka-alalla toinen maailma, joka on edelliseen suunnilleen samassa suhteessa kuin se näyttämö, jonka joskus saa teatterissa nähdä varsinaisen näyttämön takana, on jälkimmäiseen. Ohuen verhon läpi näkee ikäänkuin harsomaailman, kevyemmän, eteerisemmän, kokonaan toisenlaatuisen kuin todellinen maailma. Useat ihmiset, jotka ruumiillisesti ovat läsnä todellisuuden maailmassa, eivät ole siinä kotonaan vaan sen sijaan tuossa toisessa. Se seikka että ihminen noin katoaa, melkeinpä tykkänään häviää todellisuudesta, voi johtua joko terveydestä tai sairaudesta. Jälkimmäisestä johtui Johanneksen tila, tuon henkilön, jonka kerran olin tuntenut häntä kumminkaan todella tuntematta. Hän ei kuulunut todellisuuteen, ja kuitenkin hänellä oli paljon sen kanssa askaroimista. Hän pysyi aina sen sisäpuolella, mutta silloinkin kun hän täydellisimmin siihen antautui, hän oli samalla sen ulkopuolella. Häntä ei houkutellut hyve todellisuuden ulkopuolelle, eikä niin tehnyt pahekaan, sitä en ainakaan vielä tällä hetkellä uskalla hänestä väittää. Hän on sairastanut jotain exacerbatio cerebriaa, aivojen kiihottumista; todellisuus ei tuottanut hänelle kyllin tyydytystä, ei ainakaan toisin ajoin. Todellisuus ei häntä musertanut alleen, hän ei ollut liian heikko sitä kantaakseen, hän oli päinvastoin liian voimakas, mutta tuo voima oli sairautta. Niin pian kuin tosi elämä oli kadottanut merkityksensä kiihokkeena, hän oli aseeton, siinä oli hänen puutteensa. Siitä hän oli itse tietoinen kiihotuksen hetkelläkin — ja tuo tietoisuus se oli hänen sairautensa.

Sen tytön, jonka tarina muodostaa päiväkirjan pääsisällön, olen persoonallisesti tuntenut. Onko Johannes vietellyt useampiakin, en varmuudella tiedä, mutta hänen paperinsa viittaavat siihenkin mahdollisuuteen. Hän näyttää opetelleen taidokkaan menettelytavan, joka oli hänelle kaikin puolin luonteenomainen; hän oli henkisesti liian lahjakas ollakseen viettelijä tavallisessa merkityksessä. Päiväkirjasta ilmenee, että hän toisinaan himoitsi jotakin aivan erikoista, kuten esim. tervehdystä, eikä silloin mistään hinnasta tahtonut ottaa vastaan enempää, sen tähden, että se, mitä hän kulloinkin ikävöi, oli muka aina kauneinta asianomaisessa. Henkisen ylemmyytensä avulla on hän ymmärtänyt lumota tytön, kiinnittää hänet itseensä välittämättä sanan ahtaimmassa merkityksessä hänen omistamisestaan. Voin mielessäni kuvitella, miten hän on saanut tytön siihen asemaan, että hän on voinut olla varma siitä, että tämä tulisi panemaan kaikkensa alttiiksi. Kun asia oli kehittynyt niin pitkälle, hän lopetti suhteen, vaikka hänen puoleltaan ei ollut tapahtunut mitään lähentymistä, eikä hän ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta, puhumattakaan tunnustuksista tai lupauksista. Ja kuitenkin oli vietteleminen tapahtunut, ja tyttöpoloinen sai kantaa tietoisuuden siitä kaksinverroin raskaana, sen tähden että hänellä ei ollut mitään johon vedota, sen tähden että hän joutui vaihtelevien tunnelmiensa noitatanssin uhriksi, hänen kun täytyi vuoroin antautua itseään nuhtelemaan ja antamaan anteeksi viettelijälleen, vuoroin taasen soimata tätä, ja nyt, kun suhde oikeastaan vain kuvaannollisessa merkityksessä on ollut olemassa, alituisesti taistella epäilystä vastaan, joka kuiskaa hänelle kaiken olleen vain mielikuvitusta. Kenellekään hän ei voinut uskoa salaisuuttaan, sillä hänellä ei ollut mitä toiselle uskoa. Se, joka on nähnyt unta, voi kertoa unensa toisille; mutta se, mitä hänen olisi pitänyt kertoa, ei ollut unta, ja kuitenkin, kohta kun hän aikoi puhua siitä toiselle, keventää raskautettua mieltään, ei se ollutkaan mitään. Tämän kaiken hän kyllä itse hyvin tunsi. Kukaan ihminen ei voinut siihen käydä käsiksi, tuskin hän itsekään, ja kuitenkin se lepäsi hänen yllään ahdistavana painona. Sellaiset uhrit olivat sen tähden aivan erikoislaatuisia. Ne eivät olleet tavallisia onnettomia tyttöjä, jotka yhteiskunnan joko tositeossa tai ainoastaan luulotellusti hylkääminä surevat terveesti ja voimakkaasti ja, kun sydän sitten on paisunut tulvilleen, kääntävät kaiken joko vihaksi tai anteeksiannoksi. Mitään silminnähtävää muutosta ei heissä ollut tapahtunut; he elivät niinkuin ennenkin vanhoissa suhteissaan säilyttäen kunniansa, ja kuitenkin he olivat muuttuneet, muuttuneet itselleen selittämättömällä, huomaamattomalla tavalla. Heidän elämänsä ei ollut kuten toisten vieteltyjen tyttöjen murtunut tai taittunut, se oli kääntynyt sisäänpäin; toisille vieraina koettivat he turhaan löytää omaa itseään. Samassa merkityksessä kuin saattoi sanoa viettelijästä, että hänen tiensä läpi elämän oli jäljetön (sillä hänen jalkansa olivat niin muodostuneet, että ne eivät jättäneet mitään jälkiä — siten käsitän parhaiten hänen ainaisen sisäänpäin syventymisensä), samassa merkityksessä ei hän myöskään jättänyt yhtään uhria jälkeensä. Hän eli liian henkisesti ollaksensa tavallinen viettelijä. Joskus hän pukeutui kuitenkin vieraaseen hahmoon ja oli silloin pelkkää aistillisuutta. Hänen ja Cordelian tarina on siinä määrin harvinainen, että hän vieläpä saattoi esiintyä petettynä, niin, itse vietelty tyttöpoloinenkin voi epäillä asianlaidan olevan siten. Myöskin tässä suhteessa ovat hänen jalanjälkensä niin epäselvät, että on mahdotonta löytää varmoja todistuskappaleita. Yksilöitä on hän pitänyt vain kiihottavana nautintonaan; hän heitti ne luotansa, niinkuin puut pudistavat päältään kuivat lehdet — hän itse tunsi nuorentuvansa, lehdet lakastuivat.

Mutta kuinkahan on hänen oman järkensä laita? Samoin kuin hän on eksyttänyt muita, samoin on hän kerran, niin ajattelen, eksyttävä itsensä. Toisia hän on vienyt harhaan, ei ulkonaisessa vaan sisäisessä merkityksessä. On mieltäliikuttavaa nähdä miten ihminen ohjaa matkamiehen, joka ei tietä tunne, eksyksiin, mutta mitä onkaan tämä verrattuna siihen, että ihminen saattaa toisen eksymään itseensä. Eksyksissä kulkevalla matkalaisella on ainakin ilo nähdä seudun alituisesti muuttuvan ympärillään, ja joka käänteessä elpyy hänessä tien löytämisen toivo; sitä vastoin sillä, joka eksyy omaan itseensä, ei ole niin suurta maa-alaa liikkuakseen; hän huomaa pian kulkevansa kehää, josta hän ei milloinkaan ole pääsevä matkansa päähän. Niin olen ajatellut viettelijälle itselleenkin käyvän, mutta vielä kauheammassa määrässä. En voi mielessäni kuvitella mitään tuskallisempaa kuin korkealle kehittynyt äly, joka kadottaa johtolankansa ja kääntää kaiken järjenterävyytensä itseään vastaan, pyrkien, kun omatunto vihdoinkin on valveutunut, ilmoille oman sielunsa sokkeloista. Turhaan hän on varustanut ketunluolaansa useita käytäviä; samassa hetkessä kun hänen kauhistunut sielunsa jo luulee päivänvalon paistavan sisään, löytyykin vain uusi käytävä sisäänpäin; ja kuten pelästynyt ja epätoivoinen metsäeläin etsii hän tällä tavoin ulospääsyä ja löytää aina uuden käytävän sisäänpäin, jota pitkin hän joutuu yhä sisemmäksi itseensä. Sellainen ei aina ole tavallinen rikoksentekijä; ja vaikka hän usein sortuu omien juoniensakin uhrina, tapaa hänet kuitenkin aina rangaistus, joka on kauheampi kuin rikoksentekijän; sillä mitä on katumuksenkaan tuska verrattuna tuohon itsetietoiseen hulluuteen. Hänen rangaistuksellansa on puhtaasti esteettinen luonne; lausetapa omantunnon heräämisestä on jo liian eetillinen soveltuakseen häneen; hänessä on omatunto kehittynyt vain korkeammaksi tietoisuudeksi ilmeten levottomuutena, joka ei edes sanan syvemmässä merkityksessä syytä häntä, vaan pitää häntä vain hereillä eikä suo hänelle lepoa hänen hedelmättömässä toimettomuudessaan. Mielipuoli hän ei myöskään ole, sillä vaihtelevien tunteiden rikkaus ei hänessä ole kivettynyt mielipuolisuuden iäisyydeksi.

Cordelia-paran, hänenkin, on vaikea löytää lepoa. Hän antaa Johannekselle anteeksi täydestä sydämestään, mutta ei saa rauhaa, sillä kohta heräävät epäilykset: eikö hän itse ollutkin se, joka rikkoi kihlauksen, joka oli syypää onnettomuuteen. Hänen ylpeytensä himosi sellaista mitä ei koskaan voi saavuttaa. Ja hän katuu, mutta ei saa rauhaa, sillä nyt vapauttavat syyttävät ajatukset hänet: päin vastoin, juuri miehinen viettelijä oli tunteettomuudessaan laskelmoinut hänen sielunsa kustannuksella. Ja hän vihaa, hänen sydämensä keventää itsensä kirouksiin, mutta hän ei löydä lepoa; hän soimaa uudelleen itseään, soimaa siitä että hän on voinut vihata, hän, joka itse on synnintekijä, soimaa siitä, että hän itse, kuinka paha Johannes lieneekin ollut, yhtäkaikki on syyllinen. Raskasta on hänelle se, että Johannes on hänet pettänyt, vielä raskaampaa, tekisi mieli väittää, on hänelle se, että viettelijä on herättänyt hänessä eloon monimutkaisen mietiskelyn, että hän on kehittänyt hänet esteettisesti asteelle, jolla hän ei enää nöyrästi kuuntele yhtä ainoata ääntä vaan kuulee kaikkien äänten moninaisuuden, yhdellä kertaa. Toisinaan herää muisto hänen sielussaan, hän unohtaa rikoksen, hän muistaa vain ne ihanat hetket, jolloin hän oli vajonnut luonnottomasti kiihottuneeseen mielentilaan. Tuollaisina hetkinä tyttö ei ainoastaan muistele viettelijäänsä, hän käsittää hänet kirkkaalla kaukonäköisyydellä, joka sekin puolestaan osoittaa kuinka pitkälle hän on kehittynyt. Tyttö ei näe pahantekijää viettelijässään, ei myöskään jaloa miestä, hän tuntee hänet vain esteettisesti. Hän on kerran kirjoittanut minulle kirjelipun, jossa hän puhuu viettelijästään: "Aika ajoin hän oli niin kokonaan henkeä, että tunsin naisena raukeavani tyhjiin, toisin ajoin taasen niin hurja ja intohimoinen, että melkein vapisin hänen vieressään. Toisinaan olin hänelle kuin vieras, toisinaan hän antautui minulle kokonaan; kun silloin kiersin käsivarteni hänen ympärilleen oli kaikki jo muuttunut ja tunsin syleileväni kuin pilveä. [Samoinkuin Iksion, joka yrittäessään syleillä Heraa saikin syleillä pilveä. Suom. muist.] Tuon lausetavan tunsin jo ennen kuin häneen tutustuin, mutta vasta hän opetti minut sitä ymmärtämään; kun sitä käytän, ajattelen aina häntä, niinkuin muutoinkin ajattelen jokaisen ajatukseni hänen kauttansa. Olen aina rakastanut musiikkia. Hän oli erinomainen soittokone, aina väreilevä, hänessä olivat yhdistyneet kaikki tunteet ja mielialat, mikään ajatus ei ollut hänelle liian korkea tai liian epätoivoinen; hän saattoi pauhata kuin syysmyrsky ja kuiskata kuulumattomasti. Yksikään sanani ei kaikunut tyhjiin, ja kuitenkaan en voi sanoa niiden tehonneen. Minun oli mahdoton sitä itse tietää. Mutta sanoin kuvaamaton, salaperäinen, autuas tuska täytti minut, kun kuulin tuota musiikkia, jonka itse loihdin esiin sitä kuitenkaan esiin loihtimatta; aina vallitsi sopusointu, aina hän hurmasi minut."

Tytön asema on kauhea, vielä kauheammaksi on kuitenkin viettelijän tila käyvä siitä päätellen, että itse tuskin voin hillitä sitä tuskaa, joka minut valtaa, kun tuota ajattelen. Minäkin olen tullut temmatuksi tuohon sumumaailmaan, unien valtakuntaan, jossa joka hetki säikähtää omaa varjoansa. Turhaan koetan siitä tempautua irti, minä seuraan mukana pelottavana kohtalona, äänettömänä syyttäjänä. Kuinka omituista! Hän on pitänyt kaiken syvimmässä salaisuudessa ja kuitenkin on olemassa vielä syvempi salaisuus, se nimittäin, että minä olen kaiken todistaja ja että olen luvattomalla tavalla siksi tullut. Unohtaminen ei enää käy päinsä. Olen joskus ajatellut puhua asiasta hänelle itselleen. Kuitenkin, mitä hyötyä siitä olisi? Hän joko kieltäisi kaikki ja väittäisi päiväkirjaa runokokeeksi, tai vaatisi minua asiasta vaikenemaan — seikka, johon minun täytyisi suostua katsoen siihen millä tavalla olen tullut asiasta osalliseksi. Ei ole varmaankaan olemassa mitään, joka toisi mukanansa niin paljon turmiota ja kirousta kuin salaisuus.

Cordelialta olen saanut kokoelman kirjeitä. Onko se täydellinen, sitä en tiedä, mutta olin ymmärtävinäni, että hän oli itse hävittänyt osan. Olen ottanut kaikista jäljennöksen liittääkseni ne päiväkirjanotteiden oheen. Niissä ei tosin ole päivämäärää, mutta sellainen ei olisikaan minua suuresti auttanut, kun päiväkirja tapauksien kehittyessä käy aina yhä niukemmaksi jättääksensä lopulta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, päivämäärät kokonaan merkitsemättä, ikään kuin tarina olisi sillä asteella käynyt niin sisällisesti merkitseväksi, lähestynyt niihin määrin ideaa, että kaikki aikamäärät, vaikkakin tapaus itsessään oli historiallisesti tosi, tulivat tarpeettomiksi. Sen sijaan on minulle ollut avuksi se, että olen erinäisissä päiväkirjanotteissa tavannut sanoja, joiden merkitystä en alussa ymmärtänyt. Vertaamalla niitä kirjeisiin olen huomannut niiden olevan selitettävissä. On sen tähden helppoa asettaa ne oikeille paikoillensa siten, että sovitan ne sen päiväkirjan kohdan rinnalle, jonka kautta ne kulloinkin saavat selityksensä. Ellen olisi keksinyt niissä noita valaisevia sanoja, olisin tehnyt itseni syypääksi väärinymmärtämiseen, sillä tuskin olisi mieleeni juolahtanut seikka, jonka päiväkirja kuitenkin osoittaa todeksi, että nim. kirjeet ovat aika ajoin seuranneet toisiansa niin tiheässä tahdissa, että Cordelia on joskus saanut useampiakin samana päivänä. Jos olisin noudattanut omia mielijohteitani, olisin kaiketi jakanut kirjeet tasaisemmin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hän on saavuttanut intohimoisella energiallaan, jota hän on käyttänyt samoin kuin muitakin keinoja pitääkseen Cordelian intohimon huipulla.

Paitsi täydellistä kertomusta kirjoittajan suhteesta Cordeliaan sisälsi päiväkirja joitakin sinne tänne sovitettuja pieniä kuvauksia. Kaikkialla, minne niitä oli sijoitettu, oli laitaan merkitty N. B. Nämä kuvaukset eivät ole missään suhteessa Cordelian tarinaan, mutta ne ovat antaneet minulle elävän mielikuvan sen lausetavan merkityksestä, jota Johannes usein käytti, joskin ennen käsitin sen toisella tavalla: tulee aina pitää pieni köydenpää ulkona. Jos aikaisempi nidos tätä päiväkirjaa olisi joutunut käsiini, olisin varmaankin tavannut useampia tuollaisia, kuten hän itse eräässä paikassa niitä kutsuu, actiones in distans [liikkeitä etäällä olevaa päämäärää kohti. Suom. muist.] — sillä hän sanoo itse, että Cordelia oli liiaksi hänen ajatuksissaan, jotta hänellä olisi ollut aikaa silmätä ympärilleen.

Heti sen jälkeen kun hän oli jättänyt Cordelian, hän sai tältä pari kirjettä, jotka hän avaamatta lähetti takaisin. Niiden kirjeiden joukossa, jotka Cordelia minulle jätti, olivat myöskin nämä. Hän oli itse rikkonut sinetin, ja minä uskaltanen ottaa niistäkin jäljennökset. Niiden sisällöstä ei Cordelia ole koskaan puhunut kanssani, sen sijaan oli hänellä tapana, kun hän kosketteli suhdettansa Johannekseen, lausua pieni säejakso — mikäli tiedän, Goethen kirjoittama — jonka merkitys aina hänen vaihtelevan mielialansa ja siitä johtuvan erilaisen lausumistavan mukaan tuntui hiukan muuttuvan:

Gehe, Verschmähe, Die Treue, Die Reue Kommt nach.

Kirjeiden sisältö on seuraava:

Johannes!

En kutsu sinua minun Johanneksekseni, sillä tiedän hyvin, ettet sitä koskaan ole ollut; olen saanut osakseni ankaran rangaistuksen siitä, että tuo ajatus kerran tuotti iloa sielulleni; ja kuitenkin nimitän sinua omakseni: viettelijäkseni, pettäjäkseni, vihollisekseni, murhaajakseni, onnettomuuteni syyksi, onneni haudaksi, kadotukseni kuiluksi. Kutsun sinua omakseni ja itseäni omaksesi, ja samalla tavalla kuin se kerran hiveli sinun korvaasi, joka ylevästi kumartui minun ihailevia sanojani kohti, samalla tavalla kaikukoon se nytkin, mutta kirouksena, ylitsesi, ikuisena kirouksena. Älä luule tarkoitukseni olevan sinua vainota tai aseistaa itseäni tikarilla lisätäkseni sinun pilkkaasi! Pakene minne hyvänsä, olen kuitenkin sinun, lähde maailman kaukaisimpaan soppeen, olen yhäti sinun, rakasta tuhansia muita, olen aina sinun, kuoleman hetkelläkin olen sinun. Jo se kieli, jota käytän sinua vastaan, todistakoon sinulle, että olen sinun. Olet pettänyt minut siten, että olet kaikkeni minulle, että olisin iloinen, jos saisin olla orjattaresi, sinun minä olen, sinun, sinun, sinun kirouksesi.

Sinun Cordeliasi.

— — —

Johannes!

Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa. Se söi hänen kädestänsä ja joi hänen maljastaan. Sinä olit se rikas mies, kaiken maallisen ihanuuden omistaja, minä olin se köyhä, minä, jolla oli vain rakkauteni. Sinä otit sen, sinä iloitsit siitä, silloin valtasi intohimo sinut ja sinä uhrasit sen vähän minkä minä omistin, omastasi et voinut uhrata mitään. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa.

Sinun Cordeliasi.

— — —

Johannes!

Eikö ole enää mitään toivoa? Eikö sinun rakkautesi ole koskaan heräävä; sillä tiedän sinun rakastaneen minua, vaikka en tiedä, mikä minulle sen vakuuttaa todeksi. Minä tahdon odottaa, joskin aika käy minulle pitkäksi, odottaa, odottaa, kunnes olet väsynyt rakkaudessasi toisiin, silloin on rakkautesi minuun uudelleen nouseva ylös haudastansa, silloin tahdon sinua rakastaa kuten aina ennen, kiittää sinua kuten aina ennen, kuten muinoin, Johannes, kuten muinoin! Onko sinun kylmyytesi minua kohtaan, onko se sinun todellinen olemuksesi, oliko sinun rakkautesi, sinun rikas sydämesi valhetta ja epätodellisuutta, oletko nyt uudelleen oma itsesi. Ole kärsivällinen minun rakkauttani kohtaan, suo anteeksi että edelleen sinua rakastan, minä tiedän, että rakkauteni on sinulle taakka, mutta aika on tuleva, jolloin palaat takaisin Cordeliasi luo. Cordeliasi! Kuule tuo rukoileva sana! Cordeliasi, sinun Cordeliasi.

Sinun Cordeliasi.

Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa. Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin liikuttavaksi.

— — —

4. pnä huhtikuuta

Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin. Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen neitosen salaisuuksista. — Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö, minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä, asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin kun hän huomaa itseään tarkastettavan — niinpä siis, palvelijan tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta, silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis, se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat, yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. — Kukapa saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä, sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena; ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät; hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen pahanilkinen — mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne… Hän on jo unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista, kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili, hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle! Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin, niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden että se on häntä liian lähellä — kun huuli painuu huulta vasten… Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen silmänsä, — niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa; hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan. Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia eikä sileää kultasormusta nimettömässä — bravo! — Hän nostaa silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta, mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas, iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle, se lienee salaisuus, aiottu — rakastetulle? — mutta hänhän ei ole kihloissa, — mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja kuitenkin ilman rakastettua… Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?… Hän aikoo maksaa, mutta hän on kadottanut kukkaronsa … hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa. En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa. Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne, jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.

— — —

5. pnä.

Siitä minä nautin: yksinäisestä kävelystä iltaisin Itäisellä kadulla. Niin, näen kyllä miespalvelijan, joka kulkee teidän jäljessänne, älkää luulko minun uskovan teistä, että kulkisitte ypöyksin, älkää luulko minua niin kokemattomaksi, etten arvioidessani tilannetta heti olisi huomannut tuota yksivakaista mieshenkilöä. Mutta miksi sellainen kiire? Olette joka tapauksessa hiukan rauhaton, tunnette eräänlaista sydämentykytystä, johon ei ole syynä kärsimätön halu päästä jälleen kotiin vaan levoton pelko, joka väristen virtaa läpi koko ruumiin — siitä jalkojen nopea tahti. On sentään ihanaa kävellä noin omin päin — palvelijan seuratessa taempana… Olette kuusitoistavuotias, olette lukenut yhtä ja toista, ts. romaaneja, olette joskus kulkiessanne veljienne huoneen läpi sattumalta kuullut pari sanaa heidän keskustelustaan ystäviensä kanssa, pari sanaa Itäisestä kadusta. Sittemmin olette useat kerrat kulkenut veljienne huoneen läpi saadaksenne lähempiä tietoja. Turhaan. Suuren, täysikasvuisen tytön täytynee jo hiukan tuntea maailmaa. Jospa vain sopisi lähteä yksin ulos kävelemään, palvelijan seuratessa perässä. Ei, se ei käy päinsä, isä ja äiti ihmettelisivät suuresti, ja mitä silloin ilmoittaisi syyksi? Kun on matkalla vieraisiin, ei silloinkaan sovi, se on liian varhaista, ja Augusthan puhui kello yhdeksästä, kymmenestä; kun palaa kotiin, on taas liian myöhäistä ja silloin saa tavallisesti jonkun herrasmiehen saattajana seuraansa. Torstai-iltana, teatterista palatessa, olisi oikeastaan erinomainen tilaisuus, mutta silloin täytyy aina ajaa vaunuissa rouva Thomsenin ja hänen rakastettavien serkkujensa seurassa; jos saisi ajaa yksikseen, voisi antaa ikkunan liukua alas ja katsoa hiukkasen ympärilleen. Kuitenkin: unverhofft kommt oft. Tänäpäivänä sanoi äiti: et varmaankaan saa valmiiksi tuota ompelustasi isän nimipäiväksi. Saadaksesi olla aivan rauhassa voit mennä Jette-tädin luo ja viipyä siellä iltaan saakka, jolloin Jens tulee sinua noutamaan. Se ei itse asiassa ollut mikään iloinen sanoma, sillä Jette-tädin luona on aina kauhean ikävää, mutta niinpä saa illalla palata yksin kotiin palvelijan saattamana. Kun Jens nyt tulee, hän saa odottaa neljännestä yli yhdeksään ja sitten lähdemme matkaan. Jos lisäksi veli tai August-herra sattuisivat tulemaan vastaan — mutta se ei ehkä kuitenkaan olisi toivottavaa, sillä silloin he lähtisivät saattamaan minua kotiin — ei kiitos, vapaat kädet mieluummin, vapaus — mutta jos voisi heidän huomaamattaan tarkastaa heitä syrjästä… Niinpä siis, neitiseni, mitä nyt näette ja mitä luulette minun näkevän? Ensiksikin näen tuon pienen myssyn, joka teillä on päässänne; se sopii teille erittäin hyvin ja on täydellisessä sopusoinnussa muun häthätää suunnitellun pukunne kanssa. Se ei ole hattu, ei lakkikaan, pikemmin eräänlainen lastenmyssy. Mutta sitä teillä ei voinut olla aamulla kotoa lähtiessänne päässänne. Olisiko ehkä palvelijalla ollut se mukanaan vai olisitteko lainannut sen Jette-tädiltä? On kenties kysymyksessä incognito. — Harsoa ei pidä laskea aivan alas, kun haluaa tehdä havaintoja. Vai eikö se olekaan harso vaan ainoastaan leveä myssynreunus. On mahdotonta pimeässä varmasti päättää. Mikä se lieneekin, se verhoaa puolet kasvoista. Leuka on kauniinlainen, vähän liian suippo; suu pieni ja hiukan raollaan, mikä johtuu siitä että kävelette niin nopeasti. Hampaat — valkeat kuin lumi. Niin pitää olla. Hampaista riippuu paljon, ne muodostavat henkivartijaston, joka on kätkössä viettelevien pehmeiden huulien takana. Posket hohtavat terveyttä. — Jos kääntäisi pään vähän sivullepäin, olisi kai mahdollista kurkistaa tuon harson tai reunuksen alle. Pitäkää varanne, sellainen katse sivultapäin on vaarallisempi kuin katse, joka tulee gerade aus. Samoin on laita miekkailussa — ja mikäpä ase on niin vahva, niin läpäisevä, niin säkenöivän nopsa ja sen tähden niin petollinen kuin silmä? Miekkailija asettuu kvarttiasentoon, kuten hänen on tapana sanoa, ja hyökkää sekondiasennosta. Mitä pikemmin hyökkäys seuraa asennonottoa, sitä parempi. Tuossa asennonotossa on jotain ihmeellistä. On kuin vastustaja tuntisi jo iskun, hän saakin sen, mutta aivan toisaanne kuin hän odotti… Neiti jatkaa yhä edelleen käyntiään, pelkäämättä ja arkailematta. Pitäkää varanne, tuolta tulee joku, laskekaa huntu alas, älkää antako hänen julkean katseensa saastuttaa teitä; te ette sitä voi käsittää, mutta teille voisi käydä mahdottomaksi pitkään aikaan unohtaa sitä vastenmielisyyttä, jonka sen kosketus teille tuottaisi. Te ette huomaa, mutta minä kyllä, että hän on oivaltanut tilanteen. Palvelija on valittu lähimmäksi uhriksi. — Niin, siinä nyt näette mitä on kulkea yksin palvelijan seuraamana. Palvelija on kaatunut. Pohjaltaan asia on naurettava, mutta mitä aiotte nyt tehdä? Ei käy laatuun kääntyä takaisin ja auttaa häntä jaloilleen; rypeneen palvelijan saattamana on varsin epämiellyttävää kulkea, yksin arveluttavaa. Pitäkää varanne, neitiseni, hirviö lähestyy… Te ette vastaa, katsokaahan vain minuun, onko ulkomuotoni pelkoa herättävä? En tee teihin juuri mitään vaikutusta, näytänpähän vain hyvänsävyiseltä mieheltä. Puheessani ei ole mitään, joka tekisi teidät levottomaksi, mitään joka muistuttaisi teitä oudosta tilanteesta, käytöksessäni ei ole mitään tunkeilevaa. Olette vielä hiukan huolestunut, ette vielä voi unohtaa tuon kauhean olennon julkeutta. Alatte tuntea myötätuntoa minua kohtaan; ujouteni, joka estää minua kääntämästä katsettani teidän olentoonne, antaa teille rohkeutta. Se ilahduttaakin teitä, tahtoisittepa melkein laskea pientä leikkiä kanssani. Voin lyödä vetoa, että teillä nyt juuri olisi kylliksi rohkeutta tarttua minun käsipuoleeni, jos se vain pälkähtäisi päähänne… Asutte siis Myrskykadulla. Nyökäytätte minulle kylmästi ja kuin ohimennen päätänne. Olenko minä, joka autoin teidät tuosta ikävästä tilanteesta, ansainnut sen? Te kadutte, tulette takaisin, kiitätte minua kohteliaisuudestani, ojennatte minulle kätenne — mutta minkätähden kalpenette? Eikö ääneni ole muuttumaton, käytökseni yhtäläinen kuin ennenkin, katseeni tyyni ja levollinen? Tuoko kädenpuristus? Voiko siis kädenpuristuskin jotain merkitä? Kyllä, paljonkin, sanomattoman paljon, nuori neitiseni; olen neljäntoista päivän kuluessa selittävä teille kaikki. Siihen saakka on teille jäävä selittämättömäksi miten minä, hyväntahtoinen ihminen, joka ritarillisesti tarjoan nuorelle tytölle palvelustani, yhtäkaikki voin puristaa kättänne kaikkea muuta kuin hyvänsuovalla tavalla.

— — —

7. pnä huhtikuuta

"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni, joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi… Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi. Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen palveluksessanne… "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes silloin kun hän menee näyttelyyn. — Tuoltahan tulee nuori tyttö etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä. Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu. Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa… Kas tuota tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin, sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia — — — Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta. Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut, kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti, kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain, kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua. Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta, kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. — — Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni, te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte." Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi. Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti, näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta, ja olen siis hänen suosiossaan. — Viimeisessä huoneessa ei ole ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein, hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle melkein velkaakin tervehdyksen. — Hän on istuutunut. Tyttö raukka, hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää, mitä on odottaa. — Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan. Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen. Anna hänen mennä! — Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee. Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen ajatuksiinsa. — — — Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut! Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. — Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette — miksi muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.

— — —

9. pnä.

Olenko tullut sokeaksi? Onko sieluni silmä menettänyt näkökykynsä? Olen nähnyt hänet, mutta kuin taivaallinen ilmestys on hänen kuvansa minulta jälleen kadonnut. Turhaan ponnistan kaikki sielunvoimani loihtiakseni uudelleen esiin tuon kuvan. Jos joskus saan hänet nähdä, olen hänet tuhansien joukosta heti keksivä. Nyt hän on hävinnyt, ja minun sieluni koettaa turhaan kaipuullaan saada häntä palaamaan. — Kuljin Pitkääkatua, kuten näytti, mitään huomaamatta ja välinpitämättömänä, vaikka minun tarkkaava katseeni ei jättänyt mitään huomaamatta; silloin sattuivat silmäni häneen. Ne tarttuivat häneen pääsemättömästi, tottelematta enää herransa tahtoa; minun oli mahdotonta niitä liikuttaa ja luoda yleissilmäystä tarkastettavaani. Minä en katsonut, minä tuijotin. Kuin miekkailija, joka kaatuu ja jää makaamaan, jäivät minun silmäni liikkumattomiksi pysyen alkuperäisessä suunnassaan. En voinut luoda niitä alas, en kääntää itseeni, en voinut nähdä sen tähden että näin liian paljon. Ainoa seikka, jonka muistan, on se, että hänellä oli vihreä päällysnuttu yllä — sitä voi sanoa pilven tavoittelemiseksi Junon asemesta; hän on livahtanut käsistäni kuin Joosef Potifarin vaimon käsistä ja jättänyt ainoastaan viittansa jäljelle. Hän oli vanhemman naishenkilön seurassa, joka nähtävästi oli hänen äitinsä. Hänet voin kuvata kiireestä kantapäähän siitä huolimatta, etten oikeastaan edes katsonut häneen vaan ainoastaan ohimennen huomasin hänen läsnäolonsa. Sellainen on asianlaita. Tyttö teki minuun vaikutuksen, hänet unohdin, toinen ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, hänet muistan.

— — —

11. pnä.

Vielä on minun sieluni saman vastakkaisuuden pauloissa. Tiedän nähneeni hänet, mutta tiedän myöskin unohtaneeni hänet siten, että se muiston hitunen, joka minulle jäi, ei elvytä hänen kuvaansa. Levottomasti ja kiivaasti kuin omaa autuuttaan vaatii sieluni tuota kuvaa, eikä se kuitenkaan näyttäydy. Voisin repiä silmät päästäni rangaistakseni niitä siitä, että ne ovat voineet unohtaa. Kun olen kärsimättömyydessäni raivonnut raivottavani, kun kaikki jälleen käy hiljaiseksi sisimmässäni, silloin on kuin aavistus ja muisto yhdessä kutoisivat kuvan, jota en voi saada selkeänä eteeni, joka on kuin kuvio hienossa korukudoksessa; kuvio on pohjaa vaaleampi, sitä ei voi nähdä yksinään, se on liian vaalea. — Elän merkillisessä olotilassa, sillä on viehätyksensä sekä itsessään että sen takia, että se vakuuttaa minun vielä olevan nuori. Sitä vakuuttaa myöskin se havainto, että aina etsin uhrini nuorten tyttöjen enkä nuorten rouvien joukosta. Naineessa naisessa on vähemmän luontoa, enemmän keimailua, suhde häneen ei ole kaunis eikä mieltäkiinnittävä, se on pikkusievä ja kaikki sellainen on vihoviimeistä. — En luullut enää saavani maistaa tätä rakastumisen ensi suloa. Olen rakastunut, silmittömästi rakastunut, ei ihme siis, että pääni on hiukan sekaisin. Sitä enemmän voin luvata itselleni tästä suhteesta.

— — —

14. pnä.

Tuskin tunnen itseäni. Mieleni kuohuu kuin meri intohimon myrskyssä. Jos joku toinen voisi nähdä sieluni tässä tilassa, näyttäisi se varmaankin hänestä purrelta, joka keula edellä syöksyy aaltoihin ja jonka hirvittävässä vauhdissaan täytyy vajota meren syvyyteen. Hän ei näe, että ylhäällä mastossa matruusi on tähystämässä. Raivotkaa, te hurjat voimat, pankaa liikkeelle kaikki intohimonne mahti, niin että laineiden kuohu lyö pilviä kohti, ette kumminkaan voi kohota minun pääni yli; minä istun tyynenä kuin vuorenhaltia.

Tuskin löydän itselleni jalansijaa, kuin vesilintu koetan turhaan laskeutua lepoon mieleni myrskyävään mereen. Ja kuitenkin on tällainen rajuilma minun elementtini, minä rakennan sille samoin kuin jäälintu rakentaa pesänsä mereen.

Kalkkunakukot syöksyvät päin nähdessään punaista väriä, samalla tavalla käy minun joka kerta kun näen jotain vihreää, joka kerta kun näen vihreän päällysnutun; ja koska silmäni usein pettävät, voin esim. Frederik-Hospitaalin ovenvartijaa luulla odotukseni kohteeksi.

— — —

20. pnä.

On tärkeätä rajoittautua, se on kaiken nautinnon pääehto. Näyttää siltä kuin en aivan pian saisi tietoja tytöstä, joka täyttää sieluni ja ajatukseni, niin että kaipuuni saa aina yllykettä. Koetan pysyä tyynenä; sillä tälläkin olotilalla, hämärällä ja epämääräisellä voimakkaine liikutuksineen, on viehätyksensä. Olen aina halunnut kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme. Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta. Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat minut, niin että uneksin hereilläni. Niin nytkin heittäydyn pitkälleni, käärin purjeet, nostan peräsimen veneeseen, kaipuu ja levoton odotus keinuttavat minua käsivarsillaan. Kaipuu ja odotus käyvät yhä hiljaisemmiksi, yhä autuaallisemmiksi; ne hyväilevät minua kuin lasta, ylitseni kaareutuu toivojen taivas, hänen kuvansa liitää ohitseni kuin kuu, epämääräisenä, milloin häikäisten minua valollaan, milloin varjollaan. Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin keinua aaltoilevilla vesillä — kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua itsessään.

— — —

21. pnä.

Päivät pakenevat pois, minä vain olen yhäti samassa tilassa. Nuoret tytöt tuottavat minulle enemmän iloa kuin koskaan ennen, ja kuitenkaan ei minulla ole halua nauttia. Häntä yksin etsin kaikkialta. Käyn kohtuuttomaksi, katseeni himmentyy ja nautintoni on pilalla. Pian tulee se ihana aika, jolloin julkisessa elämässä, kaduilla ja toreilla, ostetaan pikkurihkamaa, josta talvella seuraelämässä sitten otetaan kylläkin riittävä maksu; nuori tyttö näet voi unohtaa paljon, mutta ei mieltäkiinnittävää tilannetta. Seuraelämä tosin saattaa miehet kosketuksiin kauniin sukupuolen kanssa, mutta siellä on vaikeata saada suhdetta alulle. Seuraelämässä ovat kaikki tytöt aseistettuja, tilanne köyhä ja ainaisesti sama; siellä ei tyttö saa tarvittavaa kiihoketta. Kadulla hän on väljemmillä vesillä ja sen tähden vaikuttaa häneen kaikki voimakkaammin ja salaperäisemmin. Lupaan sata markkaa nuoren tytön hymyilystä katukohtauksessa, mutta en kymmentäkään kädenpuristuksesta seurassa — kummassakin tapauksessa on tavaran arvo peräti toinen. Vasta kun suhde jo on alulla, etsitään ihastuksen esinettä seuraelämästä. Salaperäinen, viekoitteleva sanomanvaihto — se on tehoisin kiihotus, jonka tunnen. Tyttö ei uskalla puhua siitä ja kuitenkin hän ajattelee sitä; hän ei tiedä onko se jo toiselta puolen unohdettu vai eikö; häntä voi helposti eksyttää milloin milläkin tavalla. Tänä vuonna en taida hankkia itselleni suurta varastoa; tuo tyttö on liiaksi ajatuksissani. Jään siten köyhäksi eräässä merkityksessä, mutta sen sijaan minulla onkin mahdollisuuksia suureen voittoon.

— — —

5. pnä.

Kirottu sattuma! Koskaan en ole sinua kironnut sen tähden, että olet minulle näyttäytynyt, nyt kiroan sinut sen tähden, ettet laisinkaan esiinny. Vai onko se ehkä uusi keksintösi, sinä käsittämätön olento, kaiken hedelmätön äiti, ainoa jäännös, joka sinulle jäi niiltä ajoilta, jolloin välttämättömyys synnytti vapauden, jolloin vapaus antoi houkutella itsensä takaisin äidinkohtuun? Kirottu sattuma! Sinä minun ainoa uskottuni, sinä ainoa olento, jota pidän kyllin arvokkaana olemaan liittolaiseni ja vihamieheni, aina kaltaisesi muuttuvaisuudessa, kärsimättömyydessä, ainainen arvoitus! Sinä, jota rakastan sieluni koko kiintymyksellä, jonka mukaan kehitän itseäni, miksi et näyttäydy? En sinulta polvillani pyydä, en nöyrästi rukoile, että sellaisena tai semmoisina näyttäytyisit, sellainen rukous olisi epäjumalanpalvelusta eikä se olisi sinulle otollinen. Minä manaan sinut taisteluun, miksi et näyttäydy? Vai onko maailmankaikkeuden rauhattomuus kadonnut, onko sinun arvoituksesi ratkaistu, niin että sinäkin olet syöksynyt iäisyyden mereen? Kauhea ajatus, niin on siis maailma ikäväänsä jähmettynyt! Kirottu sattuma, minä odotan sinua. En tahdo sinua periaatteilla lannistaa tai, niinkuin narrit sanovat, luonteenlujuudella, en, minä tahdon sinut runoilla. Tahdon olla runoilija toisille; näytä itsesi, minä runoilen sinut, minä syön oman runoni, ja se on oleva minun ravintoni. Vai enkö ole sinun arvoisesi? Samoin kuin bajadeeri tanssii jumalan kunniaksi, samoin olen minä vihkinyt itseni sinun palvelukseesi; nopsana, kepeästi puettuna, notkeana, aseettomana kieltäydyn kaikesta; minulla ei ole mitään, minä en mitään tahdo, minä en mitään rakasta, minulla ei ole mitään mitä menettää, mutta enkö ole sen kautta tullut sinulle otollisemmaksi, sinä, joka kaiketi jo kauan sitten olet kyllästynyt ihmisiltä riistämään sitä, mitä he rakastavat, kyllästynyt heidän pelokkaisiin huokauksiinsa. Yllätä minut, ole valmis, otelkaamme keskenämme kunniasta. Suo minun nähdä hänet, suo minulle mahdollisuus, joka näyttää mahdottomuudelta, suo minun nähdä hänet manalan varjojen joukossa; minä noudan hänet sieltä, anna hänen vihata, ylenkatsoa minua, olla kylmä minua kohtaan, rakastaa jotain toista, minä en pelkää. Mutta liikuta näitä vesiä, lopeta tämä hiljaisuus. Surkeasti menettelet tällä tavoin näännyttämällä minut nälkään, sinä, joka kuitenkin luulet olevasi minua voimakkaampi.

— — —

6. pnä toukokuuta

Kevät tekee tuloaan; luonto puhkeaa ja nuoret tytöt näyttäytyvät ulkosalla. Päällysviitat asetetaan syrjään, kaiketi siis myöskin minun vihreäni. Se siitä seuraa, että tekee tuttavuutta tytön kanssa kadulla eikä seuraelämässä, missä heti saa tietää hänen nimensä, kotiväkensä ja asuntonsa sekä onko hän kihloissa. Viimeksi mainittu tieto on sangen tärkeä kaikille varoville ja vakaville kosijoille, joiden mieleen ei milloinkaan juolahda rakastua kihlattuun tyttöön. Sellaisella passinkäyttäjällä olisi varmaan kuolettavan ikävä minun asemassani; hän olisi tykkänään mennyttä miestä, jos hänen ponnistuksensa tiedonhankinnassa onnistuisivat ja hän saisi tietää tytön olevan kihloissa. Minua ei tuo kuitenkaan suuresti huoleta. Kihlaus on vain koomillinen este. En pelkää koomillisia ehkä traagillisia esteitä; ainoat, joita pelkään, ovat ikäviä. Vielä en ole saanut mitään tietoja, vaikka en suinkaan ole jättänyt yhtään keinoa koettamatta ja vaikka monta kertaa olen kokenut totuuden runoilijan sanoissa:

nox et hiems longaeque viae, saevique dolores mollibus his castris, et labor omnis inest.

[Yö ja talvi, pitkät tiet ja kaikenlaiset vastukset on kestettävä tässä rauhallisessa sodassa. Suom. muist.]

Ehkä ei hän asukaan kaupungissa, ehkä hän onkin maalta, ehkä, ehkä, voin tulla raivoihini kaikista noista mahdollisuuksista, ja kuta enemmän raivoan, sitä useampia mahdollisuuksia. Pidän aina varalla pienen rahamäärän voidakseni milloin hyvänsä lähteä matkalle. Turhaan etsin häntä teatterista, konserteista, tanssiaisista, kävelypaikoista. Se ilahduttaa minua tavallaan; nuori tyttö, joka paljon ottaa osaa tuollaisiin huvituksiin, ei tavallisesti ole tavoittelun arvoinen; hänessä ei tavallisesti ole sitä alkuperäisyyttä, joka on minulle conditio sine qua non. On parempi löytää Preciosa mustalaisten joukosta kuin niistä turhista huveista, joissa nuoria tyttöjä kaupitellaan — kaikessa viattomuudessa, jumala paratkoon, kuka sanoo muuta.

— — —

12. pnä.

Niin lapseni, miksi ette jäänyt rauhallisesti seisomaan porttikäytävään? Ei ole mitään moitittavaa siinä että nuori tyttö menee portin suojaan pitämään sadetta. Niin teen minäkin, kun ei minulla ole sateensuojaa, toisinaan silloinkin kun minulla sellainen on, kuten esimerkiksi nyt. Sitä paitsi voisin luetella monta kunnianarvoista naista, jotka eivät ole epäilleet niin tehdä. Tulee pysytellä tyynenä, kääntää selkänsä katuun päin, silloin eivät ohikulkijat edes voi tietää, seisooko paikoillaan vai kulkeeko ylös rakennukseen. Sitä vastoin on varomatonta kätkeytyä portin taakse, kun se on puoliavoinna, varsinkin seurauksien tähden; sillä kuta paremmin on kätkössä, sitä vastenmielisempää on tulla yllätetyksi. Jos sitä vastoin on jo kätkeytynyt, on paras pysyä hiljaa alallaan uskoen itsensä hyvän haltiansa ja kaikkien enkelien suojelukseen; varsinkin on tärkeätä, ettei kurkista ulos — nähdäkseen onko sade lakannut. Jos nimittäin tahtoo tulla siitä vakuuttuneeksi, on paras astua varma askel ulos porttikäytävästä ja katsoa huolestuneesti taivasta kohti. Jos sen sijaan hiukan uteliaana, hiukan pelokkaana, hiukan epävarmana pistää päänsä esiin ja nopeasti vetää sen takaisin — niin ymmärtää jokainen lapsikin tuon liikkeen, sitä kutsutaan piilosillaoloksi. Ja minä, joka aina olen mukana leikissä, minä vetäytyisin takaisin, minä en vastaisi, jos minulta kysyttäisiin… Älkää luulko minulla olevan mitään loukkaavaa ajatusta teistä, se ei merkinnyt mitään, että pistitte päänne esiin, se oli viattomin asia maailmassa. Vastalahjaksi älkää tekään ajatelko mitään pahaa minusta, sitä ei hyvä nimeni ja maineeni sietäisi. Sitä paitsi olitte te se, joka leikin alkoi. En neuvoisi teitä koskaan tästä puhumaan kenellekään ihmiselle; teillä on vääryys puolellanne. Mitä muuta aioin tehdä kuin kuka hyvänsä hieno herra minun asemassani olisi tehnyt — tarjota teille sateensuojani — — — Minne hän katosi? Mainiota, hän kätkeytyi ovenvartijan oven taakse. — Miten rakastettava nuori tyttö, niin iloinen, niin tyytyväinen. — "Voitteko kenties antaa minulle tietoja siitä nuoresta naisesta, joka juuri vastikään pisti esiin päänsä tästä porttikäytävästä ja joka silminnähtävästi on sateensuojan puutteessa? Häntä minä etsin, minä ja sateensuojani." — Te hymyilette — sallitteko ehkä, että lähetän palvelijani sitä huomenna noutamaan tai käskettekö minun hankkia vaunut? — Ei mitään kiittämistä, tein ainoastaan velvollisuuteni. — Hän on iloisin tyttölapsi, minkä olen pitkään aikaan nähnyt, hänen katseensa on niin lapsellinen ja kuitenkin niin rohkea, hänen olentonsa on viehättävä, niin rehellinen ja samalla utelias. — Mene rauhaan lapseni, jollei olisi erästä vihreää päällysnuttua teidän nuttuanne lukuunottamatta, olisin kaiketi toivonut saavani tehdä lähempää tuttavuutta. — Hän ohjaa kulkunsa pitkin Suurta Kauppiaskatua. Kuinka hän olikin viaton, luottavainen, ei teeskentelyn jälkeäkään. Katso kuinka kevyesti hän kulkee, kuinka reippaasti hän heittelee niskojaan — tuo vihreä päällysnuttu kysyy todellakin itsensäkieltämistä.

— — —

15. pnä.

Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen — sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus — ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää? Kuinka merkitsevää ja täsmällistä onkaan kieli tuossa sanassa: selittää; miten kaksinainen merkitys sillä onkaan, kuinka ihanana ja voimakkaana tuo kaksinaisuus tuntuukaan kaikissa niissä yhteyksissä, joissa tuota sanaa käytetään! Samoin kuin sielun rikkaus on arvoitus ennen kuin kielen siteet ovat lauenneet, samoin on nuori tyttö arvoitus. — Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Jos olisin saanut hänet nähdä talvisaikaan, olisi hän kaiketi silloin ollut pukeutuneena vihreään nuttuunsa, kenties pakkasessa väristen, ja ankara luonto olisi hänessä turmellut omaa kauneuttaan. Nyt sitä vastoin, mikä onni! Sain hänet nähdä ensi kerran vuoden ihanimpaan aikaan, keväällä puolenpäivän jälkeisessä valaistuksessa. Talvellahan on silläkin etunsa. Loistavasti valaistu tanssisali kelpaa kyllä juhlapukuisen nuoren tytön ympäristöksi; mutta toiselta puolen näyttäytyy hän siellä harvoin edukseen juuri sen tähden, että kaikki häntä siihen velvoittaa, velvoitus, joka vaikuttaa häiritsevästi, olipa sitten että hän sitä noudattaa tai tekee sille vastarintaa, toiselta puolen muistuttaa kaikki katoavaisuudesta ja turhuudesta ja saa aikaan levottomuuden, joka tekee nautinnon vähemmän virkistäväksi. On aikoja, jolloin en tahtoisi olla poissa tanssisaleista ja niiden kallisarvoisesta loistosta, kaukana niiden nuoruuden ja kauneuden rikkaasta yltäkylläisyydestä, niiden moninaisista leikeistä; mutta en silloin niinkään paljon nauti kuin hekumoin kaikenlaisilla mielikuvilla. Minua ei silloin kiinnitä mikään yksityinen kaunotar vaan kaikki yhdessä; ohitseni väikkyy unikuva, jossa kaikki nuo naisolennot muodostavat yhden kokonaisuuden ja kaikki heidän liikkeensä etsivät jotakin, etsivät lepoa kuvassa, jota todellisuudessa ei ole olemassa.

Se tapahtui tiellä Pohjois- ja Itäportin välillä. Kello oli noin puoli seitsemän. Päivä oli menettänyt loistonsa, ainoastaan muisto siitä säilyi lempeässä valossa, joka lepäsi maiseman yllä. Luonto hengitti vapaammin. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin. Sulkulaitoksen kauniit rakennukset kuvastuivat veteen, joka pitkin matkaa rannassa oli tummaa kuin metalli. Heikontuneet päivänsäteet valaisivat tietä ja rakennuksia toisella rannalla. Taivas oli kirkas ja puhdas, ainoastaan jokunen pilvenhattara liukui huomaamatta sen yli ja näkyi parhaiten kun katsoi alas veteen, jonka kirkasta otsaa pitkin se hävisi näkymättömiin. Ei yksikään lehti liikkunut. — Se oli hän. Minun silmäni eivät ole minua pettäneet, vaikkakin vihreä päällysnuttu on sen tehnyt. Huolimatta siitä että jo niin pitkät ajat olin tähän valmistunut en voinut tukahduttaa itsessäni eräänlaista levottomuutta, nousevaa ja laskevaa kuin leivon, joka läheisten seutujen yllä laulaen nousi ja laskeutui. Hän oli yksin. Kuinka hän oli puettu, sen olen taaskin unohtanut, ja kuitenkin on minulla nyt kuva hänestä. Hän oli yksin, vajonneena nähtävästi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ajatellut, mutta ajatuksien hiljainen lepo kutoi kaipuun kuvan yli hänen sielunsa, selittämättömänä kuin nuoren tytön monet huokaukset. Hän oli ihanimmalla iällään. Nuori tyttö ei kehity samassa merkityksessä kuin poika, hän ei kasva, hän syntyy. Poika alkaa kehityksensä heti ja tarvitsee siihen paljon aikaa, nuori tyttö syntyy kauan ja syntyy täysinkehittyneenä. Siinä hänen sanomaton rikkautensa; samassa silmänräpäyksessä kun hän on syntynyt on hän täysinkehittynyt, mutta tuo syntymishetki tulee myöhään. Minerva ei ole ainoa, joka täysin valmiina syöksyy Juppiterin otsasta, Venus ei ole ainoa, joka kauneutensa koko loistossa sukeltaa aalloista esiin, sellainen on jokainen nuori tyttö, jonka naisellisuutta ei ns. kehitys ole päässyt turmelemaan. Hän ei herää asteittain vaan yhdellä kertaa, sen sijaan hän uneksii sitä kauemmin, jolleivät ihmiset ole kyllin ajattelemattomia häntä liian varhain havahduttaakseen. Mutta tuossa uneksimisessa on loppumaton rikkaus. — Hänen ajatuksensa, jotka askaroivat hänessä itsessään, suovat hänelle sanomattoman rauhan ja levon ilmeen. Siten on nuori tyttö rikas; ja se, joka tuon rikkauden käsittää, tulee itse rikkaaksi. Hän on rikas vaikkei hän tiedä mitään omistavansa; hän on rikas, hän on rikkaus itse. Hiljainen rauha lepäsi hänen yllänsä ja pieni surumielisyys. Hän oli silmälle kepeä kuin Psykhe, jota hyvät henget kantavat, vielä kepeämpi; sillä hän kantoi itse itseään. Kiistelkööt kirkon miehet madonnan taivaaseenastumisesta, minusta se ei tunnu luonnottomalta, sillä hän ei kuulunut enää maailmaan; mutta nuoren tytön keveys on käsittämätöntä, se saattaa painolain häpeään. — Hän ei huomannut mitään eikä sen tähden luullut itseäänkään huomattavan. Pysyin etäällä hänestä ja imin itseeni hänen kuvansa. Hän kulki hitaasti häiritsemättä kiireellä omaa rauhaansa ja luonnon lepoa. Järven rannalla istui poikanen ongella, tyttö pysähtyi katsomaan veden kalvoa ja sen leikkiviä aaltoja. Vaikka hän ei ollut kulkenut liian nopeasti, hän etsi kuitenkin viihdykettä; hän irrotti pienen liinan, joka oli haljakan alitse sidottu kaulan ympärille; keveä henkäys järveltä tuulahti povea vasten, joka oli valkea kuin lumi ja kuitenkin lämmin ja täysi. Poika ei näyttänyt pitävän siitä, että hänen pyydystänsä tarkastettiin, hän kääntyi ympäri jotensakin flegmaattisesti ja katseli tyttöä. Hän oli todellakin hullunkurisen näköinen enkä voi moittia tyttöä siitä, että hän hymyili pojalle. Kuinka nuorekkaasti hän hymyilikään; jos hän olisi ollut yksin poikasen seurassa, luulenpa ettei hän olisi pelännyt tapella tämän kanssa. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät; kun katsoi niihin, niissä oli himmeä loisto, joka antoi aavistaa niiden pohjattoman syvyyden. Niiden pohjaan oli mahdoton tunkeutua. Puhtaat ne olivat ja viattomat, lempeät ja levolliset, täynnä veitikkamaisuutta hänen hymyillessään. Hänen nenänsä oli hienosti kaareva; kun katsoin häntä sivulta, se näytti ikäänkuin vetäytyneen sisään otsan kohdalta ja näytti sen takia hiukan lyhemmältä ja pystymmältä. Hän kulki edelleen, minä seurasin mukana. Onneksi oli tiellä paljon kävelijöitä; puhellen milloin minkin vastaantulijan kanssa annoin hänen päästä hiukan edelleni saavuttaakseni hänet sitten jälleen ja sillä tavoin vapauttaen itseni kulkemasta hänen jäljessään yhtä hitaasti kuin hänkin. Hän kulki Itäistä porttia kohti. Toivoin saavani tarkastella häntä lähemmin tulematta itse huomatuksi. Kulmauksessa oli talo, jonka luona luulin sen onnistuvan. Tunsin perheen, joka siellä asui, ja saatoin siis käväistä sen luona. Riensin tytön ohitse reippaasti kuin en olisi vähimmässäkään määrässä kiinnittänyt huomiotani häneen. Pääsin koko joukon hänestä edelle, tervehdin perheen jäseniä oikealle ja vasemmalle sekä valtasin kohta sen ikkunan, joka oli tielle päin. Hän tuli, pidin häntä tarkasti silmällä samalla kun aloitin keskustelun teeseuran kanssa sisällä huoneessa. Hänen käyntinsä sai minut vakuuttumaan siitä, ettei hän ollut käynyt mitään varsinaista tanssikoulua, ja kuitenkin siinä oli ylpeyttä, luonnollista ryhdikkyyttä, mutta myöskin välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Sain nähdä hänet paremmin kuin oikeastaan saatoin odottaakaan. Ikkunasta en voinut nähdä pitkälle tietä pitkin; sen sijaan saatoin nähdä laiturille, joka johtaa järvelle, ja ihmeekseni sain uudelleen nähdä hänet siellä. Mieleeni juolahti, että hänellä kenties onkin koti maalla tai että perheellä on kesähuvila. Aloin jo katua että olin lähtenyt sisälle tuttavieni luo, sillä pelkäsin kadottavani hänet näkyvistäni, niin, se seikka että hän näyttäytyi minulle laiturin äärimmäisellä laidalla oli ikäänkuin merkki siitä että hän katoaisi minulta — kun äkkiä näin hänet ihan talon vieressä. Hän oli kulkenut talon ohi; nopeasti tempaan hattuni ja keppini, saadakseni jos mahdollista vielä monta kertaa kulkea hänen ohitsensa siksi kunnes keksin hänen asuntonsa — kun kiireissäni töykkään käsivarteen erästä naista, joka paraikaa tarjoilee teetä. Kuulen hirveän kirkaisun seisoessani siinä hattu ja keppi kädessä miettien yksin sitä että pääsisin matkaan. Jos mahdollista antaakseni asialle jonkin käänteen ja perustellakseni pakoretkeäni puhkean lausumaan paatoksella: kuin Kain tahdon pysyä poissa pakolaisena siltä paikalta, joka näki tämän teeveden vuotavan maahan. Mutta ikäänkuin kaikki olisivat liittyneet minua vastaan isäntä saa lystikkään päähänpiston; hän jatkaa minun pilaani ja vakuuttaa pyhästi, ettei hän salli minun poistua ennen kuin olen juonut kupillisen sekä tarjonnut naisille teetä sen asemesta, joka oli mennyt hukkaan, ja siten tehnyt kaiken jälleen hyväksi. Koska tunsin olevani vakuuttunut siitä, että isäntäni tulisi pitämään kohteliaisuutena tätä väkivaltaa saadakseen tahtonsa täytetyksi, en voinut muuta tehdä kuin jäädä. — Hän oli kadonnut. — — —

16. pnä.

Kuinka ihanaa olla rakastunut, kuinka hauskaa tietää olevansa rakastunut. Asemani on nyt toinen. Voin raivostua ajatellessani, että hän on toisen kerran minulta kadonnut, ja kuitenkin se ilahduttaa minua tavallaan. Se kuva, joka minulla on hänestä, väikkyy hänen varsinaisen olentonsa ja täydellisen ihannekuvan vaiheilla. Pidän tätä kuvaa silmieni edessä; juuri sen tähden että se on joko todellinen tai ainakin todellisuuden aiheuttama on sillä erikoinen viehätyksensä. En tunne ollenkaan rauhattomuutta, sillä hänen täytyy asua täällä kaupungissa, ja siinä on minulle toistaiseksi kylliksi. Tämä rauhallisuus on ensimmäinen ehto, jotta hänen kuvansa näyttäytyisi minulle täysin selkeänä. Kaikki on nautittava hitaasti. Ja miksi en minä olisi levollinen, kun voin pitää itseäni jumalain suosikkina, minä, jolle on suotu sanomaton onni vielä kerran rakastua. Se on jotain, jota ei mikään taito tai ahkeroiminen voisi saada aikaan, se on lahja. Mutta jos minun on onnistunut saada rakkaus syttymään, niin tahdonpa katsoa kuinka kauan se palaa. Minä hemmottelen tätä rakkautta enemmän kuin ensimmäistäni. Tilaisuus tulee kovin harvoin, niin että kun sellainen sattuu, pitää sitä todella käyttää hyväkseen; asian epätoivoisuus on juuri siinä, ettei ole vaikeata vietellä nuoria tyttöjä, mutta harvinainen onni on tavata sellainen, joka on viettelemisen arvoinen. — Rakkaudella on monta mysteeriä, ja ensimmäinen rakastuminen on myöskin mysteeri, joskin pienimpiä. Useimmat ihmiset syöksyvät sokeasti eteenpäin, menevät kihloihin tai tekevät muita tyhmyyksiä, ja kädenkäänteessä on kaikki ohi eivätkä he tiedä mitä he ovat voittaneet tai mitä menettäneet. Kaksi kertaa olen hänet nähnyt; se merkitsee että saan hänet pian nähdä useammin. Kun Joosef on selittänyt Faaraon unen, hän lisää: mutta se että näit saman unen kaksi kertaa, merkitsee että se pian toteutuu.

Olisi todella mieltäkiinnittävää edeltäpäin tarkkailla niitä voimia, jotka muodostavat elämän sisällön. Hän elää nyt hiljaisessa rauhassa, hän ei edes aavista minun olemassaoloani, vielä vähemmän mitä minun sisimmässäni tapahtuu, kaikkein vähimmän, miten varmasti minä näen hänen tulevaisuutensa. Minun sieluni vaatii yhä enemmän todellisuutta, se tulee kaipuussaan yhä voimakkaammaksi. Jollei nuori tyttö ensi näkemältä tee niin syvää vaikutusta, että hän herättää mielessä ihanteellisen kuvan, ei todellisuus yleensä ole juuri tavoiteltavan arvoinen; jos hän taas sen tekee, on vaikutus tavallisesti, kuinka paljon asianomainen liekin kokenut, häikäisevä. Häntä, joka ei ole varma kädestään, silmistään ja voitostaan, häntä neuvoisin aina uskaltautumaan hyökkäykseen tällä ensimmäisellä asteella, jolloin hänellä juuri sen tähden, että hänet on häikäisty, on yliluonnolliset voimat; sillä tuo olotila on omituinen sekoitus lähimmäisenrakkautta ja itsekkyyttä. Sen sijaan hän menettää yhden nautinnon; hän ei voi nauttia tilanteesta sen tähden että hänen ajatuksensa alituisesti askaroivat toisaalla. On vaikea tietää mikä menettelytapa on kaunein, mutta sen sijaan on helppo sanoa mikä on mieltäkiinnittävin. Kuitenkin on aina hyvä tulla ratkaisevaa askelta niin lähelle kuin suinkin. Siinä on minun mielestäni korkein nautinto, ja mistä toiset nauttivat sitä en puolestani tiedä. Pelkkä omistaminen on jotain vähäistä ja ne keinot, joita tavalliset rakastajat käyttävät, ovat yleensä perin kehnot; he eivät halveksi edes rahaa, vieraiden ihmisten vaikutusta, unijuomaa yms. Mutta mikä nautinto onkaan rakkaudessa, kun siinä ei ole heti miehen puolelta absoluuttista antautumista! Mutta siihen tarvitaan säännöllisesti henkevyyttä, ja sitä noilta rakastajilta yhtä säännöllisesti puuttuu.

— — —

19. pnä.

Cordelia siis on hänen nimensä, Cordelia! Se on kaunis nimi — tärkeä seikka sekin, sillä usein voi vaikuttaa kovin häiritsevästi, jos mitä hellimpien teonsanojen ohella täytyy mainita ruma nimi. Tunsin hänet jo kaukaa, hänen vasemmalla puolellaan kulki kaksi muuta tyttöä. Kävelytavastansa päättäen he olivat aikeissa pysähtyä. Seisoin kadunkulmassa ja tarkastelin ilmoituksia pitäen alati tuntematonta kaunotartani silmällä. Tytöt heittivät hyvästit toisilleen. Nuo kaksi tuntematonta olivat varmaan kulkeneet poispäin matkansa varsinaisesta määrästä, sillä he lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Tuntematon kaunottareni ohjasi kulkunsa minun kadunkulmaani kohti. Kun hän oli kulkenut pari askelta, tuli toinen tytöistä juosten hänen jäljessään ja huusi niin kovasti että minä saatoin hyvin kuulla: Cordelia! Cordelia! Sen jälkeen tuli kolmaskin; he pistivät päänsä yhteen neuvotellen keskenään jostakin, jota kuullakseni turhaan koetin teroittaa korviani; sen jälkeen nauroivat he kaikki kolme ja kiiruhtivat hiukan nopeampaan nyt kaikki siihen suuntaan, johon nuo kaksi vastikään olivat kulkeneet. Minä seurasin heitä. He poikkesivat taloon, joka oli rannalla. Odottelin kauan, koska pidin todennäköisenä, että Cordelia pian tulisi yksinään takaisin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Cordelia! Se on todellakin erinomainen nimi, sama kuin Learin kolmannen tyttären, tuon kunnon immen, jonka sydän ei ollut hänen kielellään, jonka huulet olivat äänettömät, mutta sydän avara. Niin on myöskin minun Cordeliani laita. Hän on Learin tyttären kaltainen, siitä olen varma. Mutta toisessa merkityksessä on hänen sydämensä kuitenkin hänen huulillaan, ei sanojen muodossa, vaan sydämellisemmällä tavalla, suuteloina. Kuinka terveen täyteläiset olivatkaan hänen huulensa! Koskaan en ole nähnyt kauniimpia.

Että todella olen rakastunut, sen voin nähdä muun muassa siitä salaperäisyydestä, johon tämän asian verhoan. Kaikki rakkaus on salaperäistä, uskotonkin, jos sillä on tarpeellinen esteettinen momenttinsa. En ole koskaan kaivannut uskottuja enkä halunnut tehdä tunnetuiksi seikkailujani. Sen tähden minua melkein ilahduttaa, etten saanut tietää hänen asuntoaan vaan ainoastaan paikan, jonne hän usein menee. Ehkä olen siten tullut päämaaliani lähemmäs. Herättämättä hänen huomiotaan voin tehdä havaintojani, ja tunnetun lähtökohtani ansiosta voin varmaan helposti hankkia itselleni kutsun hänen kotiinsa. Jos se sitä vastoin näyttäisi vaikealta — eh bien! niin otan sen vastuksen mielelläni voittaakseni; kaikki mitä teen, teen com amore, ja sen tähden rakastankin con amore.

— — —

20 pnä.

Tänään olen hankkinut tietoja siitä talosta, johon hän katosi. Siellä asuu eräs leskirouva kolmen kunnon tyttärensä kanssa. Tietoja voin heiltä saada ylenmäärin, ts. mikäli heillä niitä on. Vaikeinta on ymmärtää heidän kolmiäänistä puhettaan, sillä he puhuvat kaikki yhtaikaa toistensa suuhun. Tyttöni nimi on Cordelia Wahl ja on hän laivaston kapteenin tytär. Hänen isänsä on kuollut joitakin vuosia sitten, niin myös hänen äitinsä. Isä oli kova ja ankara mies. Cordelia asuu nyt tätinsä luona, jonka sanotaan tulevan veljeensä, mutta muutoin olevan sangen kunnioitettava nainen. Hyvä niin, mutta muutoin eivät sisarukset tiedä mitään Cordelian kodista; he eivät käy siellä koskaan, mutta Cordelia on usein heidän luonansa. Hän käy yhdessä kahden kadulla näkemäni tytön kanssa kuninkaallista keittokoulua. Hän tulee sen tähden heidän luoksensa mieluimmiten varhain jälkeen puolenpäivän, toisinaan myöskin aamupäivällä, iltaisin ei milloinkaan. Hän oleskelee enimmäkseen kotona.

Tämän kaiken olen saanut tietää, mutta mitään siltaa en näe, jota myöten voisin päästä Cordelian perheeseen.

Hänellä on siis käsitys kärsimyksistä, elämän varjopuolesta. Kuka olisi sitä hänestä uskonut? Nuo katkerat muistot kuulunevat kuitenkin kauan sitten menneeseen aikaan, hän on ne kokenut niitä oikein tuntematta. Se on sangen hyvä, hänen naisellisuutensa on siten pelastunut, hän ei ole päässyt turmeltumaan. Toiselta puolen voi sillä olla merkityksensä hänen kasvattamisessaan, kun vain osaa oikein loihtia esiin nuo katkerat muistot. Kaikki tuollainen kasvattaa tavallisesti ylpeyttä, jollei se kokonaan muserra, ja musertuneeksi ei häntä suinkaan voi sanoa.

— — —

21. pnä.

Hän asuu Voldenin varrella. Paikallissuhteet eivät ole parhaita; ei yhtään naapuria, jonka kanssa voisi tehdä tuttavuutta, ei mitään yleisiä paikkoja, joilta voisi rauhassa tehdä havaintoja. Volden itse ei ole juuri mikään sopiva paikka, siellä on kaikkien nähtävänä. Jos kulkee kadulla, ei voi kulkea aivan Voldenin laitaa, sillä siellä ei kenenkään ole tapana kävellä, ja siellä herättäisi liian suurta huomiota; jos taasen kulkee aivan talon läheltä, ei voi mitään nähdä. Talo on kadunkulmauksessa. Pihalle antavat ikkunat voi myöskin nähdä kadulta, koska talolla ei ole mitään naapurirakennusta. Sieltäpäin on luultavasti hänen makuukammionsa löydettävissä.

— — —

22. pnä.

Tänään näin hänet ensi kerran rouva Jansenin luona. Minut esiteltiin hänelle. Hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen suurempaa huomiota eikä panevan minua erikoisesti merkille. Koetin pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista voidakseni paremmin tehdä havaintoja. Hän viipyi siellä ainoastaan hetkisen, hän oli tullut noutamaan neitejä kuninkaalliseen keittokouluun. Siksi aikaa kun Jansenin neidit pukivat ylleen päällysvaatteensa, jäimme kahdenkesken huoneeseen, ja kylmästi, melkein välinpitämättömän huolettomasti heitin hänelle pari sanaa, joihin hän ansaitsemattoman kohteliaasti vastasi. He poistuivat. Olisin voinut tarjoutua heitä saattamaan; se olisi kuitenkin ollut liikanaista kohteliaisuutta, ja olen vakuuttunut siitä, että se ei ole oikea tapa hänen valloittamisekseen. — Sen sijaan pidin parempana heti hänen lähdettyään myöskin poistua, mutta paljon nopeammin kuin he ja toisia teitä, kuitenkin ohjaten kulkuni kuninkaallista keittokoulua kohti siten, että juuri kun he olivat kääntymässä Kuninkaankadulle, minä kuljin äkkiä heidän sivuitsensa tervehtimättä ja lausumatta ainoatakaan sanaa heidän suureksi ihmeekseen.

— — —

23. pnä.

Minun on välttämättä jotenkin päästävä Cordelian kotiin. Siinä suhteessa olen, kuten sotilaskielessä sanotaan, valmis. Kuitenkin näyttää siitä kehittyvän sekä lavea että vastuksellinen juttu. En ole milloinkaan tavannut perhettä, joka olisi elänyt niin eristettynä. Heitä on ainoastaan kaksi henkeä, Cordelia ja hänen tätinsä. Ei yhtään veljeä, ei ainoatakaan serkkua, ei mitään köydenpäätä mihin tarttua, ei edes kaukaisinta sukulaista, joka voisi tarjota minulle käsivartensa. Kuljen aina toinen käsivarsi vapaana; en tahtoisi mistään hinnasta näinä aikoina kulkea ystävä kummassakin käsivarressa, minun käsivarteni on iskuhaka, joka minulla aina täytyy olla käytettävänä kaikkien mahdollisuuksien varalta. Jospa jostakin kaukaisuudesta ilmestyisi eteeni sukulainen tai ystävä, joka tahtoisi hiukan avustaa suunnitelmani toimeenpanossa. Muutoin on väärin, että perhe elää noin eristettynä; tyttöparalta riistetään siten tilaisuus oppia tuntemaan maailmaa, puhumattakaan kaikista muista vahingollisista seurauksista, joita tuollaisella eristymisellä voi olla. Se kostaa aina itsensä. Kuten esim. tyttöä kosittaessa. Tuollainen yksikseenolo suojaa tosin tyttöä pikkuvarkailta. Perheessä, jossa paljon seurustellaan, tilaisuus tekee varkaan. Se ei kuitenkaan suuria merkitse, sillä tuollaisilla tytöillä ei ole paljon varastamista; kun he ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, on heidän sydämensä jo täyteen tuhrittu nimiä; enkä minä milloinkaan halua kirjoittaa nimeäni sinne, jonne monet muut jo ovat piirtäneet omansa, ei milloinkaan juolahda mieleeni kirjoittaa nimeäni ikkunalasiin, kapakkaan, Frederiksbergin puistopuuhun tai penkkiin.

— — —

27. pnä.

Kuta enemmän häntä katselen, sitä varmemmaksi tulen siitä, että hän on hyvin yksinäinen. Sellainen ei miehen pidä olla, ei edes nuorukaisen; hänen kehityksensä perustuu oleellisessa määrässä huomiontekoihin ja sen tähden hänen pitää elää suhteissa muihin ihmisiin. Nuori tyttö taas ei saa olla intresantti, sillä se sisältää huolenpitoa omasta itsestään samalla tavalla kuin kaikki mikä taiteessa on intresanttia antaa meille taiteilijan itsensä. Nuori tyttö, joka haluaa miellyttää olemalla intresantti, miellyttää enimmän itseään. Näin voi esteettisesti ajatellen sanoa kaikenlaisesta keimailusta. Toisin on laita sen, oleellisesti kaikesta teeskentelystä eroavan keimailun, joka on luonnon omien lakien alainen, kuten naisellinen kainous; se on ihaninta keimailua. Intresantin tytön onnistuu ehkä usein miellyttää miestä; mutta samoin kuin hän itse on luopunut naisellisuudestaan, samoin ovat tavallisesti ne miehet, jotka häneen mieltyvät, sangen epämiehekkäitä. Mieltäkiinnittäväksi tulee nuori tyttö oikeastaan vasta suhteessaan miehiin. Nainen on heikompaa sukupuolta, ja kuitenkin hänen on paljon suuremmassa määrin kuin miehen seistävä yksin nuoruudessa; hän voi olla itselleen kyllin, vaikkakin se, minkä perusteella hän sitä on, on illuusio; siinä ovat ne myötäjäiset, joilla luonto on varustanut jokaisen nuoren tytön kuin kuninkaantyttären. Mutta juuri tuo lepo illuusiossa tekee hänet yksinäiseksi. Olen usein mietiskellyt, mistä voi johtua, ettei mikään ole nuorelle tytölle niin turmiollista kuin liika seurustelu toisten nuorten tyttöjen kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että tuollainen seurustelu ei ole oikeastaan sitä eikä tätä; se hävittää illuusion mutta ei selvitä sitä. Naisen syvällisin elämäntarkoitus on olla seuraksi miehelle, mutta seurustelemalla oman sukupuolensa kanssa hän voi helposti alkaa mietiskellä tätä seikkaa ja silloin hänestä tulee pikemminkin seuranainen kuin seura. Itse kieli on tässä suhteessa hyvin merkitsevä; miestä kutsutaan herraksi, mutta naista ei sanota palvelijaksi, häntä sanotaan yksinkertaisesti miehen iloksi. Jos kuvittelen nuoren tytön ihannetta, kuvittelen häntä aina yksinäiseksi ja ennen kaikkea sellaiseksi, jolla ei ole ystävättäriä. Totta on kyllä, että sulottaria oli kolme; mutta siitä huolimatta ei varmaankaan kenenkään päähän ole juolahtanut esittää heitä keskenään keskustelemassa: heidän äänetön kolminaisuutensa muodostaa kauniin naisellisen yhteyden. Tässä suhteessa melkein pitäisin neitsytkammioita suositeltavina, jollei sellainen pakko tuntuisi liian raskaalta. Joka tapauksessa on hyvä, että nuorelle tytölle jätetään hänen vapautensa, mutta myöskin, ettei tilaisuutta tämän vapauden väärinkäyttämiseen erikoisesti osoiteta. Siten hän tulee kauniiksi tulematta intresantiksi. Nuorelle tytölle, joka seurustelee paljon toisten nuorten tyttöjen kanssa, annetaan turhaan neitsythuntu tai morsiushuntu; ja kuitenkin haluaa jokainen nuori mies, jolla on kyllin esteettistä tajua, että sanan syvällisemmässä ja varsinaisessa merkityksessä viaton tyttö astuu hunnutettuna hänen rinnalleen, olipa sitten ettei ole tapana käyttää varsinaista morsiushuntua.

Hänet on ankarasti kasvatettu; kunnioitan siitä hänen vanhempiaan, jotka jo makaavat haudoissaan. Hän ei ole oppinut tuntemaan maailman iloja, eikä hänessä ole sen tähden niiden tuottamaa kyllästystä. Hän elää hyvin eristettynä, voisin langeta tädin kaulaan häntä siitä kiittäen. Hän on ylpeä, hän halveksii sitä, josta toiset nuoret tytöt iloitsevat — niin pitääkin olla. Kaikenkaltaiset korut eivät miellytä häntä samassa määrässä kuin toisia nuoria tyttöjä; hän on hiukan väittelynhaluinen, mutta se on välttämätöntä nuorelle tytölle, joka on niin haaveellinen kuin hän. Jos hän joutuisi vääriin käsiin, voisi hänestä tulla jotain hyvin epänaisellista, juuri sen tähden että hänessä on niin paljon naisellisuutta.

— — —

30. pnä.

Kaikkialla käyvät tiemme ristiin. Tänään olen tavannut hänet kolme kertaa. Tunnen hänen vähäisimmätkin retkensä, tiedän milloin ja missä hänet voin kohdata, mutta en aina käytä tätä tietoani tavatakseni hänet; päinvastoin annan monen hyvän tilaisuuden mennä ohitseni. Kohtaus, joka usein on maksanut minulle monen tunnin odotuksen, tuhlataan hukkaan kuin olisi se vähäpätöisin asia maailmassa, minä en häntä kohtaa, minä vain kaukaa sivuan hänen kiertorataansa. Jos tiedän hänen aikovan rouva Jansenin luo, en mielelläni kohtaa häntä, jollei se ole välttämätöntä jotakin erityistä havainnontekoa varten; käyn mieluummin rouva Jansenin luona hiukan varhemmin, niin että jos mahdollista kohtaan hänet lähtiessäni ovessa tai käytävässä, jolloin välinpitämättömänä astun hänen ohitsensa. Siinä ensimmäinen verkkoni, johon hänet kiedon. Kadulla en häntä pysähdytä, ja jos häntä tervehdin, en astu häntä lähemmäs vaan esitän tervehdykseni kauempaa. Hän huomaa kyllä, että uusi taivaankappale on ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ihmeellisesti kulullaan häiriten hänen vaellustaan; mutta sitä lakia, joka säätää tämän taivaankappaleen liikkeen, hän ei aavista, vaan katsoo pikemmin oikealle ja vasemmalle keksiäkseen sen pisteen, johon tuo liike tähtää. Että se on juuri hän itse, siitä hän tietää yhtä vähän kuin omasta antipodistaan toisella puolen maapalloa. Hänen käy kuten yleensä kaikkien, joiden kanssa joudun tekemisiin; he luulevat minulla olevan tavattomasti tehtäviä, minä kun olen alinomaa liikkeessä ja voin sen tähden sanoa kuin Figaro: yks, kaks, kolme, neljä juonta yhtaikaa, se on minun mieleistäni. Ensin minun täytyy tuntea hänet ja koko hänen henkinen olemuksensa, sitten vasta voin käydä hyökkäykseen. Useimmat nauttivat nuoresta tytöstä kuin samppanjasta, yhdessä kuohuvassa hetkessä; ah niin, onhan se kaunista ja moneen nuoreen tyttöön nähden se on korkeinta, mihin naisen voi saada. Mutta tässä on tarjolla enemmän. Jos ihastuksen esine on liian hauras kestääkseen peittelemätöntä kirkkautta, no hyvä, silloin nauttii hänestä sellaisenaan; mutta Cordelia sen kyllä kestää. Mitä enemmän hellyyttä saa liittymään rakkauteen, sitä mieltäkiinnittävämpää. Silmänräpäyksen hekkuma on, jollei ulkonaisessa niin sisäisessä merkityksessä, väkivaltaisuutta, ja sen nautinto on vain kuvittelua samoinkuin varastetun suutelon, jossa ei ole mitään sielunarvoa. Ei, kun nuoren tytön voi saada siihen, että hänen ainoa pyrkimyksensä on antautua, että hän siinä tuntee olevan ainoan onnensa, että hän melkein polvillaan pyytää saada antaa kaikkensa altiiksi ja kuitenkin on vapaa — silloin vasta on todellinen nautinto tarjolla. Mutta sitä varten täytyy aina vaikuttaa henkisesti.

Cordelia! Se on ihana nimi. Istun kotosalla ja opettelen puhumaan kuin papukaija, hokien: Cordelia, Cordelia, Cordeliani, minun Cordeliani. En voi olla hymyilemättä ajatellessani millä tavalla kerran ratkaisevana hetkenä olen lausuva nuo sanat. On aina hyvä tehdä esitutkimuksia ja valmistua kaikkeen edeltäpäin. Ei ole ihme, että runoilijoilla aina on tapana kuvata ensimmäistä sinuksikutsumisen silmänräpäystä, tuota ihanaa hetkeä, jolloin rakastavat eivät ylenmääräisellä liekkumalla (vaikkakin on monta, jotka eivät koskaan pääse sen pitemmälle) vaan astumalla alas rakkauden mereen luopuvat entisestä ihmisestään ja noustuaan tästä kasteesta ensikerran kohtelevat toisiaan kuin vanhat tuttavat, vaikka heidän tuttavuutensa on vasta hetken ikäinen. Nuorelle tytölle on tämä silmänräpäys aina kaikista ihanin, ja sen miehen joka haluaa tilanteesta oikein nauttia, tulee aina olla korkeammalla asteella niin ettei hän ole ainoastaan uudestikastaja vaan myöskin todellinen pappi. Vähäinen määrä ironiaa tekee tätä silmänräpäystä seuraavan hetken mitä mieltäkiinnittävimmäksi, se on henkistä alastomaksi riisuutumista. Tulee olla kyllin runollinen, ettei vain turmele tapahtumaa, ja kuitenkin on veitikan aina oltava lymyssä.

— — —

2. pnä kesäkuuta

Hän on ylpeä, sen olen nähnyt aikoja sitten. Kun hän istuu Jansenin neitien seurassa, hän puhuu hyvin vähän, heidän pakinansa häntä nähtävästi kiusaa — hänen erityinen hymyilytapansa viittaa siihen. Tuolle hymyilylle minä rakennan. — Toisinaan voi hän taasen heittäytyä poikamaisen hurjapäiseksi, Jansenilaisten suureksi hämmästykseksi. Selittämätöntä ei tuo ole minulle, joka tunnen hänen lapsuutensa. Hänellä oli vain yksi veli, joka oli häntä vuotta vanhempi. Hän tuntee ainoastaan isänsä ja veljensä, hän on ollut todistajana vakavissa kohtauksissa — kaikki tuollainen vieroittaa tavanmukaisesta lörpöttelystä. Hänen isänsä ja äitinsä yhdyselämä ei ole ollut onnellinen; se mikä tavoiteltavana kangastaa muille nuorille tytöille, ei houkuttele häntä. Voi olla mahdollista, ettei hän tarkoin tiedä mitä nuori tyttö oikeastaan on. Kenties hän toisinaan toivoo, ettei hän olisikaan tyttö vaan mies.

Hänellä on mielikuvitusta, sielua, intohimoa, lyhyesti sanoen, kaikki tarvittavat alkuosat, vaikkakaan eivät subjektiivisesti reflektoituina. Tänään eräs sattuma sai minut siitä vakuuttuneeksi. Jansenin neideiltä olen kuullut, ettei hänen ole tapana soittaa, se kun sotii tädin periaatteita vastaan. Olen sitä aina valittanut, sillä musiikki on aina hyvä keskustelukieli nuoren tytön kanssa, kun toinen on vain kyllin varovainen ollakseen esiintymättä tuntijana. Tänään tulin rouva Jansenin luo, koputtamatta, olin jo puoleksi avannut oven — röyhkeys, joka usein on ollut minulle suureksi hyödyksi ja jota, kun se näyttää tarpeelliselta, koetan peittää sillä järjettömyydellä, että koputan avoimeen oveen — kun näin hänen istuvan yksin huoneessa fortepianon ääressä. Näytti siltä kuin hän olisi soittanut varkain — se oli pieni ruotsalainen laulu — hän ei soittanut hyvin, hän tuli kärsimättömäksi, mutta sitten puhkesivat taas lempeämmät sävelet esiin. Suljin oven ja jäin ulkopuolelle seuraamaan hänen mielialojensa vaihtelua. Hänen soitossaan oli paikoin intohimoa, joka toi mieleen sadun neitsyt Mettelilen, joka soitti kultaharppua niin että maito suihkusi hänen rinnastaan. — Hänen esityksensä oli samalla kertaa surunvoittoinen ja intohimoinen. — Olisin voinut syöksyä sisään tavoittelemaan tätä hetkeä, mutta se olisi ollut hulluutta. — Muisto ei ole ainoastaan säilytyskeino, se on myöskin kartuttamiskeino; se mikä säilyy muistossa kasvaa kaksinkertaiseksi. — Usein tapaa kirjojen välistä, varsinkin virsikirjojen, pienen kukan — joku ihana hetki on antanut aiheen sen kätkemiseen, muisto siitä on kuitenkin vielä ihanampi. — Hän ei nähtävästi tahdo muitten tietävän, että hän soittaa, taikka soittaneeko hän ehkä vain tuon pienen ruotsalaisen laulun — kenties sillä on häneen nähden aivan erikoinen viehätyksensä? Tuota en tiedä, ja sen tähden tämä sattuma on minulle erittäin tärkeä. Kun kerran olen puhuva tuttavallisemmin hänen kanssaan, johdan hänet salaa tähän asiaan ja annan hänen syöksyä tähän salaloukkuun.

— — —

3. pnä kesäkuuta.

Vielä en voi sopia itseni kanssa, kuinka hänet on käsitettävä; pysyn sen tähden hiljaa ja huomaamattomana kuin sotilas etulinjassa, laskeutuneena maahan ja kuunnellen lähestyvän vihollisen kaukaista ääntä. En ole oikeastaan hänen silmissään olemassa, en sen tähden, että suhde olisi negatiivinen vaan sen tähden, ettei mitään suhdetta vielä ole meidän välillämme. Vielä en ole uskaltanut tehdä mitään koetta. — Nähdä tyttö ja rakastua häneen, se käy samanaikaisesti, selittävät romaanit — niin, se olisi kyllä totta, jollei rakkaudella olisi mitään dialektiikkaa; mutta mitä muutoin saakaan rakkaudesta tietää romaaneista? Pelkkiä valheita, sivun täytteiksi keksittyjä.

Kun nyt niiden tiedustelujen jälkeen, joita olen suorittanut, muistelen sitä vaikutusta, jonka hänen ensimmäinen näkemisensä minuun teki, niin huomaan alkuperäisen käsitykseni hänestä kylläkin muuttuneen, mutta sekä hänelle että minulle edulliseen suuntaan. Eihän nuori tyttö, joka noin kuljeskelee ypöyksin ja joka tuolla tavoin vajoaa omaan itseensä, ole aivan jokapäiväinen ilmiö. Olen arvostellut häntä ankaran kritiikkini mukaan ja huomannut hänet viehättäväksi. Mutta viehättävyys on vain hetken asia, hetken, joka katoaa kuin eilinen päivä. En ollut kuvitellut häntä siihen ympäristöön kuuluvana, jossa hän todella elää, kaikkein vähimmin niin perehtyneeksi elämän myrskyihin.

Mielelläni tahtoisin tietää kuinka on hänen tunne-elämänsä laita. Rakastunut ei hän varmaankaan koskaan ole ollut, sillä hänen sielunsa on kovin vapaasti liikehtivä, kaikkein vähimmin hän kuuluu noihin teoreettisesti kokeneisiin neitosiin, jotka jo ennakolta kuvittelevat itsensä rakastetun miehen käsivarsille. Hänen elämänkokemuksensa eivät juuri ole olleet omiaan saattamaan häntä epätietoisuuteen unen ja todellisuuden keskenäisestä suhteesta. Ihanteen jumalainen ambrosia ravitsee vielä hänen sieluansa. Mutta se ihanne, joka hänelle kangastaa, on tuskin paimenetar, romaanisankaritar, rakastajatar, se on Jeanne d'Arc tai jokin sellainen.

Kysymyksenalaiseksi jää yhä, onko hänen naisellisuutensa niin voimakasta, että sen voi antaa tulla tietoiseksi itsestään, vai onko se nautittava vain kauneutena ja naisellisena sulona; kysymys on, uskaltaako jännittää jousta kireämmälle. On jo suuri asia löytää puhdasta, välitöntä naisellisuutta, mutta jos uskaltaa tehdä kokeen, on mahdollisuus vielä mieltäkiinnittävämpään nautintoon tarjolla. Siinä tapauksessa on parasta hankkia tytölle jokapäiväinen kosiskelija. On vain luulottelua, että sellainen muka voisi vahingoittaa nuorta tyttöä. — Niin, jos tyttö on hyvin hieno ja hellätuntoinen vesa, jonka elämässä on ainoastaan yksi loistokohta, viehättävyys, silloin on parasta, ettei hän koskaan ole kuullut rakkautta mainittavan, mutta jollei niin ole laita, niin sitä parempi, enkä siinä tapauksessa koskaan arkailisi toimittaa kosiskelijaa hänen kimppuunsa, jollei hänellä sellaista ole. Tämä kosija älköön muuten olko mikään irvikuva, sillä siten ei mitään voiteta; hänen täytyy olla varsin kunnioitettava nuori mies, jos mahdollista myöskin rakastettava, mutta kuitenkin liian vähäpätöinen tytön intohimolle. Hän halveksii tuollaista miestä, hän ikävystyy rakkauteen, hän epäilee oman tunteensa olemassaoloa tuntiessaan oman kutsumuksensa ja nähdessään mitä todellisuus tarjoaa; kun rakkaus kerran on niin mitätöntä ei siitä ole paljon väliä. Hän tulee ylpeäksi rakkaudessaan; tuo ylpeys tekee hänet intresantiksi, se kirkastaa hänen olentonsa korkeammalla loistolla; samalla hän on myöskin lähempänä lankeemustaan. Kaikki tuollainen on omiaan tekemään hänet aina yhä mielenkiintoisemmaksi. Toistaiseksi on varminta tutkia hänen ympäristöään, löytyisikö sieltä tuollainen kosija. Hänen kotonaan ei sellaisella voisi olla sopivaa tilaisuutta, mutta tyttöhän käy vieraissakin ja siellähän sellaisen aina voisi tavata. On aina arveluttavaa hankkia itse tuollainen nuori mies, ennen kuin on ottanut asiasta selvän; kaksi vähäpätöistä kosiskelijaa voisi vaikuttaa vertailun tähden vahingollisesti tyttöön. Sen tähden minun on nyt katsottava, eikö joku kosiskelija ehkä istuskele lymyssä uskaltamatta hyökätä perheeseen, kananvaras, joka ei näe mitään tilaisuutta hiipiä sisään noin luostarimaiseen taloon.

Strategiseksi periaatteeksi, laiksi tällä sotaretkellä, jää se, että joutuu tytön kanssa aina tekemisiin mielenkiintoisissa tilanteissa. Mieltäkiinnittävät kohtaukset muodostavat siten sen alueen, jolla sotaa käydään, ja kaikki mahdollisuudet sellaisiin on siis tarkoin käytettävä. Jollen pahoin erehdy, onkin koko hänen henkinen rakenteensa sellainen, että se mitä minä vaadin on samaa kuin se mitä hän antaa, niin, vieläpä samaa mitä hän itse ikävöi. Tärkeätä on juuri saada keinotelluksi itselleen tieto siitä, mitä tyttö voi antaa ja mitä hän itse puolestaan vaatii. Minun rakkausseikkailuillani on aina sen tähden suuri merkitys minulle itselleni, ne muodostavat tärkeän elämänarvon, kehitysjakson, jonka laadun tarkoin tunnen, vieläpä saan monesta oppimastani taidosta niitä kiittää. Opin tanssimaan ensimmäisen tytön takia, jota rakastin, ja ranskaa opettelin puhumaan pienen tanssijattaren vuoksi. Silloin menettelin kuin hölmöt ja tulin petetyksi. Nyt menettelen kavalammin. Ehkä Cordelia on jo ammentanut tyhjiin yhden puolen olentonsa mielenkiinnosta, hänen eristetty elämänsä tuntuu sitä osoittavan. On sen tähden löydettävä toinen puoli, joka ensi katsannolta ei tunnu hänestä kiinnostavalta, mutta joka tulee hänelle siksi juuri sen tähden, että hän ensin sitä kammoaa. Tarkoitustani varten en valitse runollista tietä vaan proosallisen. Siten on päästy alkuun. Ensin neutralisoidaan hänen naisellisuutensa proosallisella järkeilyllä ja ivalla, ei suoraan vaan välillisesti, absoluuttisen suvuttomuuden avulla: hengen avulla. Hän melkein kadottaa tuossa tilassa kaiken naisellisuutensa, mutta kauan ei hän kestä yksin, hän heittäytyy minun syliini, ei kuin rakastajan syliin, ei, vielä aivan neutraalisesti — mutta silloin herää hänen naisellisuutensa, sen voi kiihottaa korkeimpaan kimmoisuuteensa, hän voittaa kaikki esteet, jotka hänen eteensä asetetaan, hänen naisellisuutensa saavuttaa melkein yliluonnollisen korkeuden, hän kuuluu minulle kaikkinielevällä intohimolla.

— — —

5. pnä.

Kauas ei minun tarvitse mennä. Hänellä on tapana käydä tukkukauppias Baxterin talossa. Siellä en ole tavannut ainoastaan häntä vaan myöskin erään miehen, joka on varsin sovelias tarkoituksiini. Edvard, tukkukauppiaan poika, on korviaan myöten rakastunut Cordeliaan, sen huomaa jo puolella silmällä katsoessaan. Isänsä liikkeessä, konttorissa, on hän mukava nuori mies, varsin miellyttävä, jonkun verran ujo tosin, mutta viimeksi mainitun ominaisuuden en luule vahingoittavan häntä tytön silmissä.

Edvard parka! Hän ei vain tiedä kuinka hänen on meneteltävä rakkaudessaan. Kun hän tietää tytön tulevan illalla heille, hän pukeutuu yksinomaan tämän tähden, ottaa uuden mustan puvun yllensä, pistää uudet kalvosimet käteensä yksinomaan tytön tähden ja tekee siten melkein naurettavan vaikutuksen arkipukuisten vieraiden keskellä. Hänen ujoutensa on melkein uskomaton. Jos se olisi vain naamio, olisi Edvard minulle vaarallinen kilpailija. Kuinka usein olenkaan käyttänyt ujoutta aseenani vietellessäni jotain pientä neitosta. Yleensä puhuvat nuoret tytöt ylenkatseellisesti ujoista miehistä ja kuitenkin pitävät salaa heistä. Vähäinen ujous mairittelee tyttöjen turhamaisuutta. Tyttö tuntee ylemmyytensä — siinä pienet käsirahat. Mutta kun siten on tuudittanut tyttösen uneen, sopii näyttää hänelle jolloinkin, kun hän luulee miehen menehtyvän ujoudesta, että on siitä kyllin kaukana voidakseen varsin hyvin seistä omin jaloin. Ujoutensa takia mies kadottaa miehisen merkityksensä, ja se on sen tähden suhteellisen hyvä keino sukupuolisen eroavaisuuden tyhjäksi tekemiseen. Tytöt tulevat, huomatessaan ujouden olleen vain naamion, noloiksi, ja sydämessään punastuen he tuntevat varsin hyvin, että tavallaan ovat astuneet heille määrätyn rajan yli. Heidät valtaa sama tuntemus kuin silloin kun he liian kauan ovat kohdelleet nuorta poikaa kuin lasta.

— — —

7. pnä.

Niin olemme ystäviä, Edvard ja minä; todellinen ystävyys, ihana suhde on meidän välillämme, sellainen kuin muinaisen Kreikan kauneimpina päivinä. Tulimme kohta toistemme uskotuiksi, kun minä, tehtyäni hänelle monenmoisia huomautuksia Cordeliasta, sain hänet tunnustamaan salaisuutensa. Se on niin hyvin ymmärrettävissä, pienten salaisuuksien ohella voi suurikin päästä pujahtamaan. Poika poloinen, hän on jo kauan huokaillut. Hän pukeutuu juhlatamineisiin joka kerta kun tyttö tulee heille, saattaa hänet iltasella kotiin ja hänen sydämensä jyskyttää tytön käsivarren nojatessa hänen omaansa. He kävelevät kotiin tähtiä tähystellen, hän soittaa ovikelloa, tyttö katoaa, Edvard jää epätoivoonsa — mutta toivoo parempaa seuraavalta kerralta. Hänellä ei ole ollut vielä rohkeutta astua tytön kotioven kynnyksen yli, hänellä, jolla siihen on niin mainio tilaisuus. Vaikka on vaikeata olla kaikessa hiljaisuudessa nauramatta Edvardille, tuossa lapsellisuudessa on mielestäni kuitenkin jotain kaunista. Siitä huolimatta että muutoin kuvittelen tuntevani kaikki eroottisen elämän muodot, en ole kuitenkaan koskaan itsessäni huomannut tuota tilaa, tuota rakastumisen pelkoa ja vavistusta, en tuossa määrässä, että se olisi riistänyt minulta järkevän toimintakyvyn — muutoin tunnen sen kyllä, mutta minussa se on senlaatuista, että se pikemminkin tekee minut voimakkaammaksi. Ehkä joku tähän sanoo, etten koskaan ole ollut oikein rakastunut. Hyvin mahdollista. Olen antanut Edvardille rohkeutta, olen pyytänyt häntä luottamaan ystävyyteeni. Huomenna on hän ottava ratkaisevan askeleen, hän on päättänyt lähteä persoonallisesti tytön luo pyytääkseen tätä jonnekin. Olen taivuttanut hänet sellaiseen epätoivoiseen ajatukseen, että hän pyytää minut mukaan; olen luvannut hänelle tulevani. Hän pitää sitä erinomaisena ystävyyden osoituksena. Tilaisuus on juuri sellainen, jollaista olen toivonut, se on samaa kuin syöksyä oven mukana sisälle taloon. Jos tytöllä olisi hämärinkin aavistus menettelyni merkityksestä, menisivät kaikki suunnitelmani hukkaan.

Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään, nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta tiedoissani ja taidoissani.

Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen. Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.

Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa, istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä, syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä — quod antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt harkintaa. Suom. muist.] — tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.

Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä. Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa vaaditaan leiviskään voita — molemmat keskustelunaiheita, joita kuka hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä. Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa. Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan, jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin välillä.

Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme. Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se, ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin, on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles. Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus, arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen, ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies, joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista; mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.

Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies, joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä. Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan, joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.