Front matter (continued 3)

— — —

Minun Cordeliani!

Minä olen köyhä — sinä olet rikkauteni; synkeä — sinä olet valoni; minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan sinun.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Minun Cordeliani! Minun — mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä, että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani, kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa, olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista järjestystä.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi; tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua — sinä, Cordeliani, sinä olet sielu ja henki.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa, mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä, tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista, minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan sinua — se olisi todellakin halpamaista —; mutta kun koko minun sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.

Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni, joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa, milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. — Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Suoraan sanoen, joku voisi totta tosiaan keksiä mukavamman, soveliaamman ja ennen kaikkea arvokkaamman kulkuvälineen; maalaiskuorman matkassa ajaminen on liiaksi huomiotaherättävää. — Kuitenkaan ei auta muu kuin pitää hyvänään. Astelee ensin jonkun matkaa maantietä; nousee sitten kärryihin, ajaa peninkulman ketään kohtaamatta; kaksi peninkulmaa, kaikki käy hyvin; asema käy jo turvalliseksi; seutu näyttää todellakin kauniimmalta tuolta ylhäältä kuorman päältä katsottuna kuin muutoin; kun on ajanut noin jo kolme peninkulmaa — kuka olisi voinut odottaa, että kaukana maantiellä tulee muuan kööpenhaminalainen vastaan? Ja että hän on kööpenhaminalainen, sen näette kyllä, hän ei voi olla maaseutulainen; hänellä on omituinen tapansa katsoa, niin varmasti, niin tarkkaavasti, niin arvostelevasti ja samalla kertaa hiukan ivallisesti. Niin, rakas tyttöseni, sinun asentosi ei todellakaan ole mukava, sinähän istut kuin tarjottimella, kärryt ovat niin matalat, ettei siinä ole mitään syvennystä jalkoja varten. — Mutta asia on autettavissa, minun vaununi ovat kokonaan teidän palveluksessanne, uskallan tarjota teille paljon soveliaamman paikan, jollette vain kainostele istua minun vieressäni. Siinä tapauksessa luovutan teille koko vaunut ja istuudun itse kuskinistuimelle iloiten siitä, että voin saattaa teidät määräpaikkaanne. — Teidän olkihattunne ei suojaa teitä kyllin katseelta, joka tulee sivultapäin; turhaan painatte päänne alas, saan joka tapauksessa tilaisuuden ihailla teidän kaunista profiilianne. Kuinka harmillista, talonpoika tervehtii minua; mutta sehän on niin kuin tuleekin olla, talonpojan asia on tervehtiä hienoa herraa. — Niin helpolla ette pääse käsistäni, tässähän on kapakka, levähdyspaikka, ja kuorma-ajuri on aina siksi harras viininjumalan palvelija, ettei hän jätä käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Nyt ryhdyn pakinoihin hänen kanssaan. Minulla on harvinainen kyky voittaa puolelleni kuorma-ajureita. Voi, jospa onnistuisin voittamaan teidänkin suosionne! Hän ei voi torjua minun tarjoustani, ja kun hän on siihen suostunut, hän ei voi sen seurauksia vastustaa. Jollen minä voi hänen mieltään taivuttaa, voi minun palvelijani. — Kuorma-ajuri astuu kapakkaan, ja te jäätte yksin kärryihin. — Herra ties kuka tuokin tyttölapsi on! Olisiko hän ehkä joku porvaristyttönen, kenties lukkarin tytär? Jos niin on laita, hän on harvinaisen kauniisti ja harvinaisen aistikkaasti pukeutunut. Sillä lukkarilla, jolla on tuollainen tytär, pitäisi olla melkoinen omaisuus. Mutta mieleeni juolahtaa ajatus: olisiko hän ehkä täysverisen hienoston nainen, joka on väsynyt ajamaan vaunuissa, joka on tehnyt pienen kävelyretken maatilalle ja nyt tahtoo hiukkasen seikkailla. Mahdollista kyllä, sattuuhan sellaista. — Talonpoika ei älyä mitään, hän pitää vain huolen juomisesta. Niin, niin, juokoon hän vain, se olkoon hänelle kernaasti suotu. — Mutta mitä näenkään, tyttöhän ei ole kukaan muu kuin neiti Jespersen, Hansine Jespersen, kööpenhaminalaisen tukkukauppiaan tytär. Hyvä Jumala, mehän tunnemme toisemme. Tapasin hänet kerran Leveälläkadulla, hän istui vaunuissa selin ja koetti turhaan kiskoa auki vaunujen ikkunaa; minä otin silmälasini esiin ja saatoin seurata häntä katseellani. Hänen asemansa oli hyvin ujostuttava, vaunuissa oli niin monta henkeä, että hän tuskin saattoi liikkua, ja huutaa hän ei nähtävästi uskaltanut. Hänen nykyinen asemansa on ainakin yhtä ujostuttava. Me kaksi olemme määrätyt toisillemme, se on selvä. Hän on tietääkseni romanttisuuteen taipuva pieni tyttönen; nyt hän on nähtävästi liikkeellä omin päin. — Tuolla tulee palvelijani kuorma-ajurin kanssa. Talonpoika on täydessä humalassa. Kuinka inhottavaa! Miten turmeltunutta väkeä ovatkaan kuorma-ajurit. Ja kuitenkin on olemassa vielä kehnompaa väkeä kuin nuo kuorma-ajurit! — Kas niin, mitä tulee nyt ajosta? Nyt teidän on kyllä, neitiseni, pakko itse pitää huolta ohjaksista. Siitähän sukeutuu varsin romanttinen juttu. — Te hylkäätte tarjoukseni, te väitätte, että ajatte itse hyvin mielellänne. Te ette minua petä; huomaan kyllä, kuinka kavala olette. Kun olette ajanut kappaleen tietä, hyppäätte alas kärryiltä ja juoksette metsään; kyllä sitten jonkun keinon keksitte. — Hevoseni on satuloitava; minä seuraan ratsastaen perässä. — Kas niin, nyt olen valmis, nyt voitte olla turvassa kaikilta vaaroilta. — Älkää nyt toki pelästykö näin kauheasti, minä palaan kyllä kohta takaisin. Tahdoin vain tehdä teidät hiukan levottomaksi ja siten tehostaa teidän luonnollista kauneuttanne. Ettehän tiedä, että minä olen palvelijani avulla juottanut talonpojan juovuksiin, ja minähän en ole lausunut ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Vielä on asia autettavissa; minä annan kyllä sille sellaisen käänteen, että voitte nauraa koko jutulle. Haluan vain pientä suhdetta kanssanne; älkää luulko minun milloinkaan käyttävän hyväkseni tytön turvatonta asemaa. Olen vapauden ystävä, ja siitä, mitä minulle ei vapaaehtoisesti anneta, en lainkaan välitä. — Te kai myönnätte itse, ettei käy laatuun jatkaa matkaa tällä tavalla. Aion itse metsästysretkelle, sen tähden olen ratsain. Minun vaununi odottavat tienristeyksessä. Jos käskette, ovat ne silmänräpäyksessä täällä ja vievät teidät mihin tahdotte. Minulle sitä vastoin ei ole suotu iloa saattaa teitä, olen antanut sanani metsästystoverilleni, ja sellaiset sanat pidetään pyhinä. — Te suostutte — kaikki on tuossa tuokiossa selvitetty. — Kas niin, nyt ei teidän tarvitse olla lainkaan hämillänne kun minut kohtaatte, tai joka tapauksessa ainoastaan sen verran että se teitä kaunistaa. Te voitte nauraa koko jutulle, hymyillä ja ajatella hiukkasen minuakin. Enempää en pyydä. Se näyttää ehkä vähältä, minulle on siinä kyllin. Alku on tehty, ja minun vahvoja puoliani ovat juuri alut.

— — —

Eilen illalla oli pieni seura kokoontunut tädin luo. Minä tiesin, että Cordelia ottaisi illan kuluessa esille kutimensa. Olin kätkenyt siihen pienen kirjelipun. Hän pudotti sen, nosti sen lattialta, joutui hämilleen ja kävi kaihomieliseksi. Siten on aina otettava tilanne avuksi. On uskomatonta, mitä etuja tilaisuus voi tarjota. Itsessään vähäpätöinen kirjelippu käy tytölle, sellaisessa tilaisuudessa luettuna, äärettömän merkitseväksi. Minun kanssani hän ei päässyt puheisiin; olin järjestänyt asiat niin, että minun täytyi saattaa eräs vieraana olleista naisista kotiin. Hänen oli siis pakko odottaa tähän päivään. Sillä tavalla syöpyy kirjeen vaikutus syvemmälti hänen sieluunsa. Aina näyttää siltä kuin käyttäisin jokaista tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani; siitä on se etu, että alituisesti olen hänen ajatuksissaan, alituisesti yllätän hänet.

Rakkaudella on sentään omituinen dialektiikkansa. Olin kerran rakastunut nuoreen tyttöön. Dresdenin teatterissa näin viime kesänä näyttelijättären, joka eksyttävässä määrässä oli tuon tytön näköinen. Sen johdosta toivoin pääseväni ja pääsinkin hänen tuttavuuteensa, ja silloin tulin vakuuttuneeksi siitä, että eroavaisuus oli sentään suuri. Tänään tapaan kadulla naisen, joka muistuttaa tuota näyttelijätärtä. Tätä tarinaa voi jatkaa loppumattomiin.

Kaikkialla ympäröivät ajatukseni Cordeliaa, lähetän ne enkelien tavoin häntä vaalimaan. Samoin kuin Venus istuu kyyhkysten vetämissä vaunuissa, istuu hänkin voittovaunuissaan, ja minä valjastan ajatukseni kuin siivekkäät olennot niiden eteen. Itse hän istuu iloisena, rikkaana kuin lapsi, kaikkivaltiaana kuin jumalatar; minä kävelen hänen vaunujensa vieressä. Totta totisesti, nuoren tytön olemus on elämän ja koko olemassaolon ihanaa jumalanpalvelusta! Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Vahinko vain, että tuo ihanuus kestää niin lyhyen ajan. Hän hymyilee minulle, hän viittaa minulle kädellään, ikäänkuin hän olisi sisareni. Minun katseeni muistuttaa hänelle, että hän on minun rakastettuni.

Rakkaudessa on monta vaihetta. Cordelia edistyy hyvin. Hän istuu polvellani, hänen käsivartensa kietoutuu pehmeästi ja lämpimästi kaulani ympärille; itse lepää hän minun rintaani vasten, keveänä, kuin painottomana; hänen pehmeä vartalonsa tuskin koskettaa minua; kuin hento kasvi kietoutuu hänen viehättävä vartalonsa ympärilleni vapaasti kuin huntu. Hänen katseensa kätkeytyy silmäluomen alle, hänen povensa on häikäisevän valkea kuin lumi ja niin kiinteä ettei minun katseeni voisi sillä levätä liukumatta alas, jollei hänen povensa kohoilisi. Mitä merkitsee tuo liike? Onko se rakkautta? Kenties. Se on rakkauden aavistelua, rakkauden unta. Vielä siltä puuttuu tarmoa. Hän syleilee minua kepeästi kuin tuulenhenki yrttiä; hän suutelee minua epämääräisesti niinkuin taivas suutelee merta, lempeästi ja hiljaisesti kuin sade suutelee kukkaa, juhlallisesti kuin meri suutelee kuun kuvaa.

Hänen intohimoaan tällä asteella kutsuisin naiiviksi intohimoksi. Kun nyt käänne on tapahtunut ja minä todenteolla alan vetäytyä takaisin, on hän ponnistava kaikki voimansa pitääkseen minut luonaan. Hänellä ei ole käytettävänään muita keinoja kuin rakkautensa, sillä erotuksella, että se tästälähin on kasvava entistään voimakkaammaksi. Se on ase hänen kädessään ja sitä hän käyttää minua vastaan. Minulla on sen sijaan älyllisesti harkittu ja hallittu intohimoni. Hän taistelee oman itsensä edestä, sillä hän tietää eroottisen suhteemme riippuvan minusta; hän taistelee oman itsensä edestä valloittaaksensa minut. Siten hänen on itsensä pakko kehittyä syvempää eroottista elämää kohti. Mitä kiihottamalla opetin hänet aavistamaan, sitä opetan hänet kylmyydelläni käsittämään, kuitenkin niin, että hän luulee itse kaiken keksineensä. Hän luulee uhkarohkeudessa kehittyneensä minua pitemmälle ja sen kautta sitoneensa minut itseensä. Hänen intohimonsa käy silloin varmaksi, voimakkaaksi, kekseliääksi; hänen suutelonsa vaativaksi, hänen syleilynsä kiihkeäksi. — Minussa etsii hän vapautustaan ja löytää sen sitä paremmin kuta täydellisemmin saan hänet valtoihini. Kihlaus purkautuu. Kun se on tapahtunut, hän tarvitsee hiukan lepoa, jottei tässä hurjassa eroottisessa taistelussa tapahtuisi mitään epäkaunista. Hänen intohimonsa keskittyy vielä kerran, ja hän on minun.

Samoin kuin ennen kunnon Edvardin aikoihin välillisesti pidin huolta Cordelian kirjoista, pidän nyt niistä suoranaisesti huolta. Tarjoan hänelle sitä mitä pidän parhaana ravintona: mytologiaa ja satuseikkailuja. Kuitenkin on hänellä tässä samoin kuin kaikessa muussakin vapautensa, minä saan häneltä itseltään aiheen valintaani. Jollen saa, herätän hänessä henkiin vastaavan halun.

— — —

Palvelustyttöjen kesäiset retket Dyrehaveniin ovat yleensä huononpuoleista huvia. He pääsevät sinne vain kerran kesässä ja sen tähden koettavat käyttää perusteellisesti hyväkseen tuota ainoata tilaisuutta. Heillä pitää olla hattu ja kaulahuivi, ja muutoinkin he koristelevat kaikin tavoin itseään. Heidän iloisuutensa käy hurjaksi, epäkauniiksi. Ei, sitten menen mieluummin Frederiksbergin puistikkoon. Sunnuntai-iltapäivisin on heillä tapana tulla sinne ja minulla myöskin. Siellä käy kaikki säädyllisen hiljaisesti, iloisuus itse on siellä vaiteliaampaa ja jalompaa. Ylipäänsä menettää se mies, joka ei ole huvittunut palvelustytöistä, enemmän kuin nämä. Palvelustyttöjen kirjava parvi on kaunein armeija mitä meillä on Tanskassa. Jos olisin kuningas — tietäisin tottakin mitä tekisin — enpä silloin huolisi tarkastella sotaväen rivejä. Jos olisin yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta porvarisedustajasta, ehdottaisin kohta, että asetettaisiin valiokunta, joka tiedonantojen, neuvojen ja sopivien palkintojen avulla kaikin tavoin koettaisi kehottaa palvelustyttöjä pitämään huolta siitä, että heidän pukunsa on huolellinen ja aistikas. Miksikä tuhlata kauneutta, miksi antaa sen mennä huomaamattomana läpi elämän, suotakoon sen edes kerran viikossa esiintyä sellaisessa valaistuksessa, missä se pääsee täysiin oikeuksiinsa! Mutta aistikkuutta, tahdikkuutta ennen kaikkea! Palvelustytön ei sovi pukeutumisessaan lähennellä maailmannaista, siinä suhteessa on Politivennen-lehdellä oikeus puolellaan, vaikkakin ne perusteet, joita tuo arvon lehti mainitsee, ovat aivan kierot. Kun näin saataisiin aikaan toivottava kukoistus palvelustyttöjen luokassa, eikö olisi luultavaa, että se vaikuttaisi terveellisesti myöskin perhetyttöihimme? Vai onko liian rohkeata, että tällä ennenkuulumattomalla tavalla luulen edistettävän Tanskan tulevaisuutta. Jospa minun vain suotaisiin elää niin kauan että näkisin tuon kultaisen ajan! Silloin voisi ken hyvänsä hyvällä omallatunnolla käyskennellä katuja ja iloita hauskasta näystä. Kuinka ajatukseni lentääkään rohkeasti, vapaasti ja isänmaallisesti! Mutta minähän olenkin täällä Frederiksbergissä, jonne palvelustytöt tulevat sunnuntai-iltapäivisin ja minä niiden mukana. — — — Ensimmäisinä tulevat maalaistytöt käsi kädessä sulhastensa kanssa, taikka siten, että kaikki tytöt ensin kulkevat käsikkäin edellä, kaikki miehet jäljessä, taikka sitten kaksi tyttöä yhden miehen kanssa. Tämä parvi muodostaa puitteet, he istuvat tai seisovat mielellään paviljongin edessä olevalla puutarha-alueella. He ovat reippaita ja terveitä, ihon ja vaatetuksen värivastakohdat ovat vain liian räikeät. Heidän jäljessään seuraavat Juutinmaan ja Fyenin tytöt. He ovat suurikasvuisia ja voimakkaita, mutta hiukan kömpelörakenteisia, ja heidän pukunsa on vähän levoton. Heihin nähden olisi minun komiteallani paljon työtä. Eikä puutu kokonaan edustajia bornholmilaisestakaan divisioonasta: reippaita tyttöjä, joita ei ole hyvä tulla lähelle keittiössä eikä Frederiksbergilläkään; heidän olennossaan on jotain vastenmielistä. Mutta toisten vastakohtana he ovat hauskat olemassa, ja näen heitä mielelläni täällä, vaikkakaan en usein ryhdy puheisiin heidän kanssaan. — Nyt seuraavat sydänjoukot. Nyboderin tyttäret. He ovat pienempiä kasvultaan, täyteläisiä, hienoihoisia, rattoisia, iloisia, vilkkaita, puheliaita, hiukan keikailevia sekä paljaspäisiä. Heidän pukunsa lähentelee kernaasti vallasnaisten pukua eroten siitä ainoastaan parissa kohden, heillä ei nim. ole shaalia, mutta sen sijaan kaulahuivi, eikä heillä ole hattua, vaan korkeintaan jonkinlainen myssy, mieluimmin he kulkevat kuitenkin kokonaan ilman päähinettä. — — — Kas, hyvää päivää, Maria, että kohtaankin teidät täällä! Siitä on aikaa kun teidät viimeksi tapasin. Olette kai vielä palveluksessa konferenssineuvoksen luona? — "Kyllä." — Se lieneekin hyvä palveluspaikka? — Kyllä. — Mutta kuinka olette noin yksinäinen, teillä ei ole seuraa … eikö sulhasenne ole mukana, eikö hänellä ehkä ole ollut aikaa tänään vai odotatteko häntä? — Kuinka, ette ole kihloissa? Sehän on mahdotonta. Kööpenhaminan kaunein tyttö, tyttö, joka palvelee konferenssineuvoksen luona, tyttö, joka on kaikkien palvelustyttöjen kaunistus ja esikuva, tyttö, joka osaa pukeutua niin hyvin — ja niin hienosti. Miten ihastuttavan kaunis nenäliina teillä onkaan kädessänne, hienointa kangasta … mitä näenkään, pitsireunuksinen. Lyön vetoa, että se on maksanut kymmenen markkaa. On monta hienoa maailmannaista, jolla ei ole sellaista. Ja vielä ranskalaiset hansikkaat ja silkkinen sateensuoja… Ja tuollainen tyttö ei muka olisi kihloissa… Sehän on sula mahdottomuus. Jollen muista väärin, ei Jens ollut kylmä teitä kohtaan, tehän tiedätte, tukkukauppiaan Jens sieltä kolmannesta kerroksesta… Sepä taisi sattuakin… Mutta miksi ette mennyt sitten kihloihin hänen kanssaan. Jenshän oli kaunis mies, hänellä oli hyvä paikka, ehkäpä hän olisi vielä tukkukauppiaan avulla päässyt poliisikonstaapeliksi tai — — —, siitähän olisi sukeutunut sopiva liitto… Syy on tietysti teidän, olette ollut liian kovasydäminen häntä kohtaan… "Niin, kas minä sain tietää Jensin olleen kerran ennen kihloissa tytön kanssa, jota hän ei ollut kohdellut lainkaan hyvin"… Mitä sanottekaan, kuka olisi uskonut Jensin olleen sellaisen ilkimyksen… Ne kaartilaiset, ne kaartilaiset, niihin ei ole luottamista… Te menettelitte aivan oikein, sellaiselle tytölle kuin te ei kuka tahansa kelpaa… Muuten tulette kyllä vielä tekemään paljon paremmat naimakaupat, sen takaan. — — — Kuinka voi neiti Juliane? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Minun kaunis Mariani voisi ehkä antaa joitakin tietoja … jos onkin itse ollut onnettomissa lemmensuhteissa, ei silti saa menettää myötätuntoaan toisia kohtaan… Täällä on niin paljon väkeä … en uskalla puhua tuosta asiasta teidän kanssanne, pelkään, että joku ehkä kuuntelee… Kuuntele hetkinen, kaunis Mariani… Tässä on meillä sopiva paikka, tässä varjoisalla puistokujalla, missä puut kietoutuvat toisiinsa kätkeäkseen meidät muilta, täällä missä emme näe ainoatakaan ihmistä emmekä kuule ihmisääniä, vaan ainoastaan musiikin kaukaisen, heikon kaiun … täällä uskallan puhua salaisuudestani… Eikö totta, jollei Jens olisi ollut huono ihminen, kävelisit nyt käsi kädessä täällä hänen kanssaan kuunnellen musiikkia ja itse tuntien iloa… Mutta miksi liikutut… Unohda Jens… Tahdotko olla kohtuuttoman ankara minua kohtaan… Sinut tavatakseni tulin tänne … sinut nähdäkseni kävin konferenssineuvoksen luona… Olethan sen itsekin huomannut … niin usein kuin mahdollista oli minulla tapana tulla keittiön ovelle… Sinä olet oleva minun … se on julistettava saarnatuolista… Huomisiltana olen selittävä sinulle kaikki … keittiönpuoleinen porraskäytävä, ovi vasemmalle, vastapäätä keittiön ovea, muistan kyllä!… Hyvästi, kaunis Mariani!… Älä anna kenenkään huomata, että olet täällä kohdannut minut tai että olet puhunut kanssani, sinä vain tunnet salaisuuteni… — — Hän on totta tosiaan ihastuttava, hänestä voisi tehdä jotain. — Kun ensin kotiudun hänen kamariinsa, olen kyllä itse pitävä huolen saarnatuolin julistuksista. Olen aina koettanut noudattaa kaunista kreikkalaista itsekylläisyyskäsitettä — autapkeia, ja etenkin tehdä papit tarpeettomiksi.

— — —

Minua huvittaisi suuresti, jos voisin seisoa Cordelian takana hänen ottaessaan vastaan minun kirjeeni. Voisin silloin helposti päästä selville missä määrin hän ne eroottisesti itselleen omistaa. Itse asiassa ovat ja jäävät kirjeet aina verrattomaksi keinoksi vaikuttaa nuoreen tyttöön; kuolleella kirjaimella on usein paljon suurempi mahti kuin elävällä sanalla. Kirje muodostaa salaperäisen yhteyden; kirjoittaja hallitsee tilannetta, ei tunne mitään painostusta kenenkään läsnäolevan taholta, ja toiselta puolen luulen tytönkin mieluimmin olevan aivan yksin ihanteensa kanssa, varsinkin juuri sellaisina hetkinä, jolloin se vaikuttaa voimakkaimmin hänen sieluunsa. Vaikkakin hänen ihanteensa on saanut täydellisen muodon varmassa rakkaassa esineessä, kirjeessä, on hänellä kuitenkin hetkiä, jolloin hän tuntee että hänen ihanteensa ei vastaa todellisuutta. Hänelle on suotava tilaisuus tuollaisiin suuriin sovintojuhliin. On vain pidettävä huolta, että hän käyttää ne hyvin, niin ettei hän väsy vaan astuu voimistuneena taasen todellisuuteen. Siinä suhteessa ovat kirjeet hyvänä apuna, ne kun antavat kirjeen kirjoittajan näkymättömänä olla läsnä noina salaisen tunteen hetkinä.

Voisinko käydä mustasukkaiseksi Cordelian tähden? Kuolema ja helvetti, voisin! En kuitenkaan sen sanan kaikissa merkityksissä. Jos nimittäin näkisin, että siitä huolimatta, että voittaisin taistelussani kilpailijaani vastaan, tytön sielu kuitenkin sumentuisi eikä jäisi siksi kuin minä toivon — silloin jättäisin tytön.

Eräs entisajan filosofi on sanonut, että se, joka tarkkaan merkitsee paperille kaikki kuulemansa ja kokemansa, on filosofi. Olen jo pitemmän ajan elänyt suhteissa kaikenkaltaisten kihloissa olevien parien kanssa. Jotain hedelmää pitänee tuollaisenkin suhteen kantaa. Olen sen tähden päättänyt kerätä aineksia kirjaseen, jolle tulee nimeksi: Lisiä suutelon teoriaan, omistettu kaikille hellästi rakastaville. On muutoin ihmeellistä, ettei tuosta asiasta ole olemassa mitään kirjaa. Jos siis saisin kirjoitukseni valmiiksi, tulisin täyttämään samalla kauan tunnetun tarpeen. Olisiko tämän kirjallisen puutteen syynä se, etteivät filosofit sellaisia asioita ajattele, vai se, etteivät he sellaisia ymmärrä? — Joitakin viittauksia voin nyt jo antaa. Täydelliseen suuteloon vaaditaan tyttö ja mies. Miesten keskeinen suutelo on mauton tai sillä on, mikä vielä pahempi, huono maku. — Edelleen uskon, että suutelo on luonnollisempi, jos mies suutelee tyttöä kuin jos tyttö suutelee miestä. Siellä missä vuodet ovat tuoneet mukanaan indifferenssiä tässä suhteessa, siellä suutelo on kadottanut merkityksensä. Niin on esim. aviollisen perhesuutelon laita, jolla aviopuolisot ruokaliinan puutteessa pyyhkivät toistensa suun puhtaaksi ajatellen: menesty hyvin maailmassa! — Jos ikäero asianosaisten kesken on hyvin suuri, ei varsinaisesta ihannesuudelmasta voida puhua. Muistan kuulleeni, että jossakin maakunnan tyttökoulussa oli ylimmän luokan oppilailla käytännössä omituinen lausetapa: "suudella oikeusneuvosta", millä he tarkoittivat jotain vähemmän mieluista. Tämä lausetapa oli syntynyt seuraavasti. Opettajattarella oli lanko, joka oli ollut oikeusneuvoksena ja nyttemmin eli opettajattaren talossa; hän oli vanhanpuoleinen mies ja oli ottanut sen perusteella itsellensä oikeuden suudella nuoria koulutyttöjä. — Suutelon pitää olla varman, määrätyn intohimon ilmaus. Kun veli ja sisar, jotka ovat kaksosia, suutelevat toisiaan, ei se ole mikään oikea suutelo. Suutelo on symbolinen toimitus, jolla ei ole mitään merkitystä, kun sitä tunnetta, jota se tarkoittaa, ei ole olemassa, ja tuo tunne on olemassa ainoastaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. — Jos haluaa jaotella suutelot eri ryhmiin, voi keksiä useita jakoperusteita. Jaotuksen voi toimittaa huomioonottaen äänen laadun. Sen pahempi, ei kieli kuitenkaan riitä kuvaamaan minun havaintojani. En luule missään maailman kielessä olevan tarpeeksi luonnonääniä matkivia sanoja kuvailemaan vain niitä eri vivahduksia, jotka olen oppinut tuntemaan setäni talossa. Suutelo voi milloin paukkua, milloin viheltää, milloin mäiskyttää, milloin jyristä, se voi olla täyteläinen, ontto jne. — Suutelon voi jaotella, huomioon ottaen kosketuksen laadun, kepeään en passant-suuteloon ja kiinni-riippuvaan suuteloon. — Sen voi jakaa ajan mukaan pitkään tai lyhyeen. Aikaan nähden on olemassa toinenkin jaotusperuste, ja se on oikeastaan ainoa, joka on minua miellyttänyt. Silloin erottaa ensi suudelman kaikista niistä muista. Se mihin ajatus tässä jaottelussa kiintyy, on olennaisesti kokonaan toista kuin se, johon kaikki muut mainitsemamme jaotukset perustuvat, sillä ei ole mitään tekemistä äänen, kosketuksen ja ajan kanssa tavallisessa merkityksessä. Ensimmäinen suutelo eroaa kvalitatiivisesti kaikista muista. Vain harvat ihmiset tulevat sitä ajatelleeksi; olisi sen tähden todella vahinko, ellei edes yksi ihminen merkitsisi sitä muistiin.

— — —

Minun Cordeliani!

Hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo. Sinä tiedät että minä olen vietävän kova kyselemään, saanpa melkein kuulla moitteitakin siitä. Se johtuu siitä, ettei ymmärretä, mitä milloinkin kyselen; sinä, yksin sinä ymmärrät mitä haluan tietää, ja sinä, yksin sinä, osaat vastata; ja hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo.

Sinun Johanneksesi.

— — —

On olemassa ero henkisen ja maallisen erotiikan välillä. Tähän saakka olen pääasiassa koettanut kehittää edellistä Cordeliassa. Minun persoonallisen läsnäoloni pitää muuttua toisenlaiseksi, se ei saa olla pelkkää säestävää tunnelmaa, sen tulee olla viettelevääkin. Olen näinä päivinä valmistanut itseäni alinomaan lukemalla tunnettua rakkautta käsittelevää kohtaa Platonin Faidroksesta. Se sähköistää koko minun olentoni ja on mainio alkuharjoitus. Platon ymmärsi sentään todella rakkautta.

— — —

Minun Cordeliani!

Roomalaiset sanoivat tarkkaavasta oppilaasta, että hän "riippuu opettajan suusta". Rakkaudelle on kaikki kuvaa, korvaukseksi on taasen kuva todellisuutta. Enkö ole ahkera ja tarkkaavainen oppilas? Mutta sinähän et sano sanaakaan.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Jos joku toinen olisi Cordelian kehityskulkua ohjaamassa, olisi hän varmaankin liian rikkiviisas kysyäkseen muiden neuvoa. Kun minä sen sijaan keskustelen jonkun kihlatun kanssa asiasta, sanoo hän tavallisesti eroottisella paatoksella: etsin turhaan eroottisista tilanteista sitä loistokohtaa, missä rakastavaiset puhuvat rakkaudestaan. Silloin minä vastaan: Minua ilahduttaa, että sitä turhaan etsit, sillä se kohta ei lainkaan kuulu oikean erotiikan alaan, ei edes silloin kun lukee siihen kaiken mikä voi lisäksi kiinnostaa. Rakkaus on liian olennaista voidakseen puheessa päästä oikeuksiinsa, eroottiset tilanteet liian arvokkaita voidakseen saada sisältönsä pelkästä pakinasta. Ne ovat tyyniä, hiljaisia, varmoin ääriviivoin piirrettyjä ja kuitenkin kaunopuheisia kuin Memnon-patsaan musiikki. Eros elehtii, mutta ei puhu; tai mikäli hän niin tekee, lausuu hän vain arvoituksellisia sanoja, jotka ovat kuin kuvallista musiikkia. Eroottiset tilanteet ovat joko plastillisia tai maalauksellisia; mutta kahden ihmisen puhelu rakkaudesta ei ole plastillista eikä maalauksellista. Tavalliset kihlatut alkavat kuitenkin aina mokomalla pakinalla, joka sittemmin tulee koossapitäväksi langaksi heidän puheliaassa avioliitossaan. Tuo juttelu muutoin takaa, ettei heidän avioliitostaan ole puuttuva niitä myötäjäisiä, joista Ovidius puhuu: dos est uxoria lites.[Naisen myötäjäiset ovat torat.] — Ja jos välttämättä jonkun pitää puhua, on kyllin siinä, että yksi puhuu: Miehen on puhuminen, ja sen tähden on hyvä hallita joitakin niistä voimista, jotka olivat siinä vyössä, millä Venus hurmasi: kaunopuheisuuden ja suloisen imartelun lahja. — Tästä ei tietysti seuraa, että Eros olisi mykkä, tai että eroottisessa suhteessa olisi väärin keskustella, pääasia on vain, että keskustelu itse on eroottista eikä eksy kasvattaviin mietelmiin elinehdoista tms. ja että keskustelu oikeastaan on katsottava levoksi eroottisen teon jälkeen, ajanvietteeksi eikä suinkaan kaiken lemmenelämän huipuksi. Sellainen keskustelutapa, sellainen konfabulaatio on itse asiassa sangen jumalainen, ja minä puolestani en voi koskaan väsyä keskustelemaan nuoren tytön kanssa. Toisin sanoen, voin kyllä väsyä tyttöön, mutta en milloinkaan ylläpitämään keskustelua nuorten tyttöjen kanssa yleensä. Se on minulle yhtä mahdotonta kuin lakata hengittämästä. Se, mikä oikeastaan on ihmeellistä tuollaisessa keskustelussa, on vuoropuhelun rehevä rikkaus. Keskustelu pysyttelee maan pinnalla, sillä ei ole mitään varsinaista kohdetta, sattuma on sen liikkeiden laki — mutta ihmeen ihana on keskustelu itse ja sen seuraukset.

— — —

Minun Cordeliani!

"Minun — sinun", nuo sanat sulkevat väliinsä kuin sulkumerkit kirjeitteni köyhän sisällön. Oletko pannut merkille, että välimatka noiden käsivarsien välillä käy yhä lyhemmäksi? Oi, minun Cordeliani! Se on ihanaa, sillä kuta vähemmän sisältäväksi sulkulause käy, sitä merkitsevämpi se on.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Onko syleily samaa kuin taistelu?

Sinun Johanneksesi.

— — —

Tavallisesti Cordelia pysyttelee ääneti. Se on minua aina miellyttänyt. Hän on liian syvällisen naisellinen luonne kiusatakseen ketään joutavalla jutustelulla, mikä muutoin on naisille ominaista ja mikä käy välttämättömäksikin, kun mies, jonka tulee kaikin puolin naista täydentää, on yhtä naisellinen. Toisinaan paljastaa jokainen lyhyt lausunto, kuinka paljon hänellä on sisimmässään. Avustan silloin häntä. Asia on silloin sama kuin jos jonkun henkilön takana, joka epävarmalla kädellä yrittelee piirtää hajanaisia viivoja johonkin luonnokseen, seisoisi toinen henkilö, joka aina lisäilisi luonnosta rohkealla ja taiteellisella kädellä. Hän hämmästyy, ja kuitenkin on kaikki ikään kuin hänestä itsestään lähtenyttä. Sen tähden valvon jokaista hänen satunnaistakin lausuntoaan, jokaista hänen sanaansa, ja antaessani ne takaisin ovat ne aina tulleet merkitsevämmiksi, minkä hän samalla kertaa sekä tuntee että on tuntematta.

Tänään olimme kahden vieraissa. Juuri kun noustiin pöydästä tuli palvelija sisään ja ilmoitti Cordelialle, että eräs sanantuoja halusi puhua hänen kanssaan. Sanantuoja oli minun lähettämäni ja toi Cordelialle kirjeen, jossa oli viittauksia erääseen ajatukseen, jonka olin päivällispöydässä lausunut. Olin punonut sen niin taidokkaasti yhteiseen pöytäkeskusteluun, että Cordelian, vaikkakin hän istui kaukana minusta, täytyi se kuulla ja myöskin ymmärtää väärin ajatukseni. Siihen olin perustanut kirjeeni vaikutuksen. Jollei minun olisi onnistunut antaa pöytäkeskustelulle tarkoittamaani suuntaa, olisin itse sovittuna aikana ollut läsnä sanantuojan tullessa ja hävittänyt kirjeen. Cordelia tuli kirjeen saatuaan uudelleen sisään. Hänen täytyi hiukan valehdella. Sellainen täydentää eroottista salaperäisyyttä, jota ilman hän ei voi kulkea sitä tietä, joka on hänelle määrätty.

— — —

Minun Cordeliani!

Luuletko, että se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, myöskin unessa näkee keijun? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että kun painan pääni rintaasi vasten enkä sulje silmiäni vaan katson kaukaiseen etäisyyteen, niin näen enkelin. Luuletko, ettei se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, voi olla levollinen? Minä en sitä usko, mutta tiedän, että kun pääni nojaa poveasi vasten, se kohoilee liian voimakkaasti, jotta uni voisi sulkea silmäni.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Jacta est alea, arpa on heitetty. Nyt on käänne tapahtuva. Olin tänään hänen luonaan mielessäni koko ajan aprikoiden erästä ajatusta, joka nykyään antaa minulle paljon työtä. Minulla ei ollut silmää eikä korvaa Cordelialle. Ajatukseni oli mieltäkiinnittävä ja huvitti häntä suuresti. Olisi ollut väärin, jos olisin alkanut uuden liikkeeni olemalla kylmä hänen läsnäollessaan. Kun nyt olen lähtenyt hänen luotaan eikä ajatukseni enää kiinnitä hänen mieltään, hän huomaa helposti, että olin toisenlainen kuin tavallisesti. Se seikka, että hän yksinäisyydessä keksii tuon muutoksen, tekee havainnon hänelle paljoa tuskallisemmaksi ja sen vaikutuksen hitaammaksi, mutta sitä syvällisemmäksi. Hän ei heti saa tilaisuutta purkaa tunnettaan, ja kun hän sen saa, on hän jo ehtinyt ajatella niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa voi sitä sanoin tulkita, vaan häneen jää aina hiukan epäluuloa. Levottomuus kasvaa, kirjeet lakkaavat tulemasta, eroottinen ravinto vähenee, rakkaus joutuu pilkan esineeksi. Ehkä hän voi hetken seurata mukana, mutta ajanpitkää ei hän voi kestää. Hän koettaa silloin vangita minut samoilla keinoilla, joita minä olen käyttänyt häntä vastaan, eroottisilla.

Kihlauksen purkamisessa on jokainen pieni tyttönen suuri asiantuntija; ja vaikka kouluissa ei anneta mitään ohjausta tässä aineessa, tietää kuitenkin jokainen tyttölapsi erittäin hyvin, kun tuo asia tulee puheenalaiseksi, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Tämän kysymyksen pitäisi oikeastaan olla jatkuvasti aiheena tyttökoulujen viimeisen luokan ainekirjoituksissa; ja vaikka tiedän, että tyttöjen kirjoituskokeet tavallisesti ovat hyvin yksipuolisia, olen kuitenkin varma, ettei tätä aihetta käsittelevistä kirjoituksista tulisi puuttumaan vaihtelua, kysymys kun on omiaan avaamaan tytön arvostelukyvylle laajat näköalat. Ja miksi emme antaisi nuorelle tytölle tilaisuutta mitä loistavimmalla tavalla osoittaa terävänäköisyyttään? Sillä juuri täten hän saisi tilaisuuden näyttää olevansa kypsynyt — menemään kihloihin. Olen kerran ollut todistajana eräässä tapauksessa, joka suuresti kiinnitti mieltäni. Perheessä, jossa minun toisinaan oli tapana seurustella, olivat eräänä päivänä kaikki vanhemmat perheen jäsenet poissa kotoa, sitä vastoin oli kaksi nuorinta tytärtä kutsunut joukon ystävättäriä aamupäiväkahville. Kaikkiaan heitä oli kahdeksan, kaikki iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen vuoteen. Luultavasti he eivät, jouduttuaan kerran juttusille keskenään, olleet toivoneet kenenkään vieraan saapuvan, palvelijattaren oli kenties käsketty sanoa, ettei kukaan ollut kotona. Kuitenkin tulin sisälle heidän luokseen ja huomasin, että he hämmästyivät hiukan. Herra ties, mitä kahdeksan tuollaista tyttöä oikeastaan pohtii juhlallisissa kahvikekkereissään. Naineet naisetkin kerääntyvät toisinaan yhteisiin kokouksiin. He luennoivat silloin pastoraaliteologiaa; varsinkin pohditaan seuraavia tärkeitä kysymyksiä: missä tapauksessa on oikein sallia nuoren tytön yksin mennä ostoksille torille; onko parempi pitää vastakirjaa teurastajan kanssa vaiko maksaa käteisellä; onko suotavaa, että kyökkipiialla on sulhanen ja kuinka on tehtävä loppu siitä lemmenkuhertelusta, joka hidastaa ruoanlaittoa. — — Istuuduin tämän kauniin parven keskelle. Oltiin alkukeväässä. Aurinko lähetti huoneeseen joitakin yksityisiä säteitään kuin tulonsa pikaisina sanantuojina. Huoneessa oli kaikki vielä talvisessa kunnossa, ja sen tähden juuri olivat nuo yksinäiset päivänsäteet niin lupaavia. Kahvi tuoksui pöydällä — ja sen ympärillä istuivat nuoret tytöt iloisina, terveinä, kukoistavina, sillä heidän pelkonsa oli taas asettunut, ja mitäpä heillä olikaan pelättävää, olivathan he joka tapauksessa ylivoimaisia. — Minun onnistui johtaa keskustelu kysymykseen, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Sillä aikaa kun silmäni huvittelihe liitelemällä kukasta toiseen tässä tyttöparvessa, huvittelihe lepäämällä milloin missäkin kaunottaressa, hekumoitsi ulkonainen korvani äänten musiikissa; sisäinen korvani taasen kuunteli tarkkaavasti mitä seurassa sanottiin. Yksi ainoa sana riitti usein avaamaan minulle syvän näköalan asianomaisen tytön sydämeen ja sen tarinaan. Kuinka viehättäviä ovatkaan rakkauden tiet, ja kuinka mieltäkiinnittävää onkaan tutkia, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Minä puhaltelin tavantakaa keskusteluun elävää henkeä samalla kun henkevyys, sukkeluus ja asian esteettinen objektiivisuus olivat omiaan tekemään suhteemme vapaammaksi; mutta siitä huolimatta ei keskustelussa kertaakaan astuttu sopivaisuuden rajojen yli. Kun näin pidimme yllä kevyttä keskustelua, oli se mahdollisuus aina tarjolla, että lausuttaisiin yksi ainoakin sana, joka saattaisi tytöt tukalaan tilanteeseen. Tuon mahdollisuuden käyttäminen oli minun vallassani. Tytöt eivät sitä käsittäneet, tuskin osasivat sitä edes aavistaa. Vuoropuhelun keveällä leikillä pidätimme tuon mahdollisuuden kaukana luotamme, samalla tavalla kuin Sheherazade Tuhannen ja yhden yön tarinoissa viivyttää kuolemantuomion julistamista kertomalla satuja. — Milloin johdin keskustelun surunvoittoisiin mietelmiin, milloin annoin iloisuuden puhjeta ilmoille, milloin houkuttelin tytöt pieneen väittelyotteluun. Ja mikä aihe tarjoaakaan, tarkemmin asiaa ajatellen, enemmän vaihtelua. Toin alituisesti yhä uusia esimerkkejä esille. — Kerroin tytöstä, jonka hänen vanhempiensa julmuus oli pakottanut purkamaan kihlauksen. Tämä onneton tapaus nostatti melkein kyynelet tyttöjen silmiin. — Juttelin miehestä, joka oli eronnut kihlatustaan ja perustellut tätä menettelyään ensiksikin sillä, että tyttö oli liian suuri, ja toiseksi sillä, ettei hän, sulhanen, kosiessaan ollut langennut polvilleen tytön eteen. Kun hänelle huomautin, ettei hänen perusteitaan mitenkään voinut pitää pätevinä, hän vastasi: ne riittävät täydellisesti siihen mihin pyrin, sillä yksikään ihminen ei voi keksiä mitään järkevää vastaväitettä. — Sen jälkeen tarjosin seurakunnan pohdittavaksi hyvin harvinaisen tapauksen. Eräs nuori tyttö purki kihlauksensa, koska tunsi olevansa vakuuttunut siitä, etteivät hän ja hänen sulhasensa sopineet toisilleen. Sulhanen koetti puhua hänelle järkeä vakuuttamalla, kuinka suuresti hän tyttöä rakasti, mutta tyttö vain vastasi: me joko sovimme toisillemme ja meidän kesken vallitsee todellinen sympatia, jolloin sinun täytyy tunnustaa, ettemme sovellu toisillemme; taikka me emme sovi toisillemme, ja silloinhan sinun on tunnustaminen, ettemme sovellu toisillemme. Oli hauskaa nähdä, kuinka nuoret tytöt vaivasivat päätään käsittääkseen tuollaista salaperäistä puhetta, ja huomasinpa kohta, että pari heistä jo erittäin hyvin ymmärsi sanani; sillä tässä asiassa on jokainen nuori tyttö asiantuntija. — Niin, luulenpa totta tosiaan, että minun olisi helpompi väitellä itse pirun kanssa kihlauksen purkamisesta kuin nuoren tyttölapsen kanssa. —

Tänään olin Cordelian luona. Päätäpahkaa, ajatuksen nopeudella, johdin puheen samaan asiaan, joka eilen oli keskustelumme aiheena, koettaen saada hänet kiintymään siihen. "Minulla on mielessäni eräs asia, jonka jo eilen olisin halunnut saada lausutuksi; kun olin lähtenyt luotasi, se juolahti mieleeni." Pyrkimykseni onnistui. Niin kauan kuin olen hänen luonaan, hän nauttii puheeni kuulemisesta, mutta kun olen lähtenyt, hän huomaa helposti olevansa petetty ja minun entisestäni muuttuneen. Sillä tavalla lunastan takaisin osakkeeni. Tämä menettelytapa on kavala mutta tarkoituksenmukainen kuten kaikki epäsuorat menettelytavat. Hän voi hyvin käsittää, että aihe sellainen kuin se, josta puhun, voi kiinnittää mieltäni, niin, se saattaa häntä itseäänkin hetkisen huvittaa, mutta kuitenkin hän tuntee että esiintymisestäni puuttuu eroottinen aines.

Tunnettu sananparsi sanoo "oderint dum metuant", vihatkoot kunhan vain pelkäävät, ikään kuin ainoastaan pelko ja viha kuuluisivat yhteen, aivan kuin muka pelolla ja rakkaudella ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa, ikään kuin ei käsitettäisi, että juuri pelko tekee rakkauden mieltäkiinnittäväksi. Millaista on se rakkaus, jota tunnemme luontoa kohtaan, eikö siinä ole salaperäistä vavistusta ja pelkoa sen tähden, että sen ihana harmonia kehittyy laittomuudesta ja hurjasta sekasorrosta, sen turvallisuus on epävakaisuutta. Mutta tämä pelko juuri enimmin kiinnittää mieltä. Niin on myöskin rakkauden laita silloin, kun se on mielenkiintoista. Sen takana lymytköön syvä, kaamea yö, josta rakkauden kukka puhkeaa ilmoille. Samalla tavalla lepää valkea lumpeenkukka maljansa veden kalvoon, kun ajatus pelkää syöksyä siihen syvään pimeyteen, missä sillä on juurensa. — Olen pannut merkille, että Cordelia aina käyttää muotoa "minun" kirjoittaessaan minulle, mutta ettei hänellä ole rohkeutta käyttää sitä puhuessaan kanssani. Tänään pyysin sitä häneltä niin innokkaasti ja lämpimästi kuin suinkin. Hän aikoi jo noudattaa pyyntöäni, kun ironinen katseeni, nopeampi ja äkillisempi kuin sanoin voi kuvata, teki sen hänelle mahdottomaksi, siitä huolimatta, että huuleni kaikin tavoin häntä siihen kehottivat. Tämä mieliala on nykyhetkellä vallitsevin.

Hän on omani. En usko sitä tähdille, kuten tapa on, en voi käsittää, että tuo tiedonanto voisi huvittaa noita kaukaisia taivaankappaleita. En myöskään usko sitä kenellekään ihmiselle, en edes Cordelialle. Pidän salaisuuteni omana tietonani, kuiskaan sen ikään kuin syvälle sieluuni salaisissa keskusteluissa itseni kanssa. Odotettu vastustus Cordelian puolelta ei muodostunut suureksi, sen sijaan hänen eroottiset mahdollisuutensa ovat ihmeteltävät. Kuinka mieltäkiinnittävä hän onkin syvällisine intohimoineen, kuinka suuri, melkein yliluonnollinen! Kuinka nopsa hän onkaan vaaroja välttämään, kuinka taitava keksimään aina sen kohdan, joka on hyökkäyksiä vastaan varustamaton! Kaikki on pantu liikkeelle; mutta tässä luonnonvoimien pauhussa tunnen juuri olevani oikeassa elementissäni. Ja vaikka hän on liikuttunut, hän on kuitenkin kaunis, hän ei ole tunnelmien moninaisuuden pirstoma. Hän on aina yhä Anadyomene, sillä erotuksella, ettei hän nouse suloisen tiedottomana tai levollisena, vaan rakkauden voimakkaiden valtimonlyöntien herättämänä, mutta samalla hän on kuitenkin säilyttänyt kokonaisuuden ja tasapainon. Hän on eroottisesti täysin valmis taisteluun, hän käyttää aseenaan silmänsä nuolta, silmäkulmiensa käskyä, otsansa salaperäisyyttä, povensa kaunopuheisuutta, sylinsä vaarallista viettelystä, huultensa pyyntöä, koko olentonsa suloista kaipuuta. Hänellä on sisäistä voimaa, energiaa, kuin valkyyrialla, mutta tuota eroottista voimakkuutta hillitsee eräänlainen suloinen raukeus, joka ympäröi häntä kuin ilma. — Kovin kauan en saa pitää häntä tässä vaiheessa, missä ainoastaan pelko ja levottomuus voivat pitää häntä pystyssä ja estää häntä lankeamasta. Hän on kohta huomaava, että verrattuna hänen tunteisiinsa on kihlaus liian ahdas, liian kiusallinen. Hänestä tulee viettelijä, joka houkuttelee minut astumaan tavallisuuden rajojen ulkopuolelle; sillä tavalla hän tulee siitä itse tietoiseksi, ja se on pääasia.

Monet hänen lausunnoistaan jo osoittavat, että hän on väsynyt kihlaukseen. Ne eivät mene huomaamatta korvani ohi, ne ovat sotasuunnitelmani vakoilijoita hänen sielussaan, jotka antavat minulle monta valaisevaa vihjausta, ne ovat niitä langanpäitä, joiden avulla kiedon hänet nuottaani.

— — —

Minun Cordeliani!

Sinä moitit kihlausta, sinä arvelet, ettei rakkautemme tarvitse ulkonaista sidettä, se kun on mielestäsi vain esteeksi. Tuosta tunnen heti mainion Cordeliani! Totta tosiaan, ihailen sinua! Meidän ulkonainen yhdyssiteemme on itse asiassa vain välimuuri. Vielä on välillämme seinä, joka erottaa meidät toisistamme kuin Pyramoksen ja Thisben. Vielä häiritsee meitä se, että ihmiset tuntevat suhteemme. Vasta silloin kun ei kukaan vieras aavista meidän rakkauttamme, vasta silloin se jotain merkitsee; kun jokainen asiaankuulumaton uskoo, että rakastavat vihaavat toisiaan, vasta silloin on rakkaus onnellinen.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Kohta aukenevat rakkauden siteet. Hän itse on se, joka ne aukaisee kiinnittääkseen siten jos mahdollista minut voimakkaammin itseensä, samoin kuin vapaasti liehuvat kutrit kiehtovat enemmän kuin solmitut. Jos itse purkaisin kihlauksen, jäisi minulta näkemättä tuo eroottinen salto mortale, joka on niin hurmaava nähdä ja joka on varma merkki hänen sielunsa rohkeudesta. Se on minulle pääasia. Lisäksi menettelyni hankkisi minulle ikävyyksiä toisten ihmisten taholta. Minua ei enää kärsittäisi, minua vihattaisiin ja ylenkatsottaisiin, vaikkakin syyttä; sillä kuinka edullinen olisikaan suhteeni sentään ollut monelle? On olemassa monta pientä neitoa, jotka mielellään olisivat olleet kerran edes lähellä kihlausta. Onhan sekin jotain, joskin, ollakseni rehellinen, sangen vähän, sillä juuri kun asianomaisen on onnistunut raivautua esiin päästäkseen ehdokaslistalle, hän onkin yhtäkkiä ilman ehdokkuutta. Rakkauden maailmassa ei virkavuosijärjestelmä ole voimassa paikansaantiin ja ylenemiseen nähden. Lisäksi tuollainen neitonen on väsynyt istumaan jakamattomassa pesässä, hän toivoo jotain tapausta elämäänsä. Mutta mikä voi hänelle silloin olla edullisempi onnetonta rakkaustarinaa, varsinkin jos hän voi suhtautua asiaan keveästi. Hän uskottelee itselleen ja muille, että hän kuuluu petettyjen joukkoon, ja jos hän ei ole sovelias mihinkään Magdalenakotiin, hän heittäytyy joka tapauksessa itkijäin laumaan. Minua, viettelijää, hän vihaisi velvollisuudentunnosta. Tällaisten tapausten lisäksi tulevat vielä sellaiset, joissa tyttö todella on joko kokonaan tai puoleksi tai kahdella kolmasosalta petetty. Tässä ryhmässä voi huomata monta eri astetta alkaen niistä, jotka voivat vedota sormukseen, aina niihin, jotka pitävät jotain salaista kädenpuristusta tanssin pyörteessä rakkautensa panttina. Heidän vihansa voin miehuullisesti kestää. Mutta kaikki nuo viholliseni ovat tietenkin samalla sydänpoloiseni salaisia rakastajia. Kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, on naurettava ilmiö; mutta useamman kruununtavoittelijan kilpailu kuningaskunnasta, jolla ei ole maata, on enemmän kuin naurettava. Oikeastaan pitäisi kauniin sukupuolen rakastaa minua ja pitää minusta huolta kuin jostakin pelastuslaitoksesta konsanaan. Todellisesti kihloissa oleva nuori mies voi pelastaa vain yhden ainoan neitosen, mutta tuollainen suurisuuntainen laitos voi pelastaa, toisin sanoen kutakuinkin pelastaa, kuinka monta hyvänsä. Kaikesta tuollaisesta pääsen nyt vapaaksi ja minulla on siitä vielä sekin etu, että tästä lähtien voi esiintyä kokonaan toisenlaisessa osassa. Nuoret tytöt tulevat minua säälimään, surkuttelemaan, minä yhdyn samaan äänilajiin; sillä keinoin voi myöskin kietoa tyttöjä pauloihinsa.

Huomaan ihmeekseni ja surukseni, että alan saada sen tuntomerkin, jota Horatius toivotti kaikille uskottomille tytöille — mustan hampaan, lisäksi vielä etuhampaan. Kuinka taikauskoinen ihminen voikaan olla! Tuo hammas tekee toden teolla minut levottomaksi, en kärsi pienintäkään viittausta siihen, se on nyt minun heikko puoleni. Kun muutoin olen kaikin puolin hyvin varustettu, voi pahinkin pölkkypää mainitessaan vain tuon hampaan antaa minulle syvemmän iskun kuin saattaa luullakaan. Teen kaikkeni saadakseni sen valkenemaan, mutta turhaan; minä sanon kuin Palnatoke:

Minä hieron päivin ja hieron öin, mut varjoa mustaa en poistaa voi.

Elämä on sentään täynnänsä arvoituksellisuutta. Tuollainen pieni onnettomuus voi kiusata minua pahemmin kuin suurin vastoinkäyminen. Annan kiskoa sen pois, joskin sen poistaminen tulee häiritsevästi vaikuttamaan äänenkäyttööni. Kuitenkin otatan sen pois ja panetan irtohampaan sijaan; uusi hammas tulee pettämään maailman, vanha petti minut.

On erittäin hyvä, että kihlaus alkaa tuntua vastenmieliseltä Cordeliasta. Avioliitto on kuitenkin ja tulee aina olemaan kunnioitettava laitos, joskin sillä on se ikävä puoli, että se alkaessaan, nuoruudessaan, nauttii kunnioitusta myöhemmän ikänsä kustannuksella. Kihlaus sitä vastoin on kokonaan inhimillinen keksintö ja sellaisena samalla kertaa niin vakava ja niin hullunkurinen, että toiselta puolen on aivan paikallaan, että nuori tyttö intohimonsa pyörteissä alkaa sitä halveksia, ja toiselta puolen, että hän tuntee sen merkityksen, tuntee sen sielussaan kuin henkisen verenkierron. Nyt on ohjattava hänen kehityskulkuaan siten, että hän sielunsa rohkeassa lennossa kadottaa avioliiton ja yleensä todellisuuden manteren näkyvistään, että hänen sielunsa sekä ylpeydestä että pelosta menettää minut, tekee tyhjäksi epätäydellisen inhimillisen muodon kiitääkseen sitä kohti, mikä on korkeampaa kuin tavallinen inhimillinen sovinnaisuus. Tässä suhteessa ei minulla ole mitään pelättävää, sillä hänen kulkunsa läpi elämän on nyt jo niin liitelevän keveää, että todellisuus jo suurelta osalta on kadonnut hänen silmistään. Lisäksihän olen itse aina mukana purressa, joten voin pitää huolta siitä, että purjeissa on tuulta.

Nainen on sentään minulle loppumaton mietelmien ja havaintojen lähde. Se mies, joka ei tunne halua tähän tutkimiseen, voi minun puolestani olla mikä muu hyvänsä, ainakaan hän ei ole esteetikko. Se on juuri ihanaa ja jumalaista estetiikassa, että se tarttuu ainoastaan kaikkeen mikä on kaunista; se askaroi oikeastaan vain kaunokirjallisuudella ja kauniilla sukupuolella. Minä iloitsen, minä riemuitsen sydämessäni ajatellessani kuinka naisellisuuden aurinko lähettää ympärilleen säteidensä äärettömän moninaisuuden, kirjavan rikkauden, jossa kullakin naisella on pieni osansa, kuitenkin niin, että koko hänen muu olentonsa harmonisesti liittyy tähän kohtaan. Tässä merkityksessä on naisellinen kauneus jaollinen äärettömiin asti. Kuitenkin tulee jokaisen kauneuden osasen olla harmonisesti hillitty, sillä muutoin käy vaikutus häiritseväksi ja tulee ajatelleeksi, että luonnolla on tähän tyttöön nähden ollut joku tarkoitus, joka ei ole lopullisesti toteutunut. Minun silmäni ei voi ikinä väsyä liukumaan yli tuon perifeerisen moninaisuuden, naisellisen kauneuden sinne tänne siroteltujen ilmaisujen. Jokainen nuori tyttö on sellainen ilmaus, mutta vaikkakin hän on osa kokonaisuudesta, hän on kuitenkin itsessään täydellinen, onnellinen, iloinen ja ihana. Kullakin on oma erikoisuutensa: iloinen hymy, veitikkamainen katse, ikävöivät silmät, alas painunut pää, hyljätty mieli, hiljainen kaiho, syvällinen aavistus, ennustava raskasmielisyys, maallinen koti-ikävä, odottamattomat mielenliikutukset, kutsuva ilme silmäkulmissa, kysyvät huulet, salaperäinen otsa, kiehtovat kutrit, silmiä peittävät ripset, taivainen ylhäisyys, maallinen kainous, enkelimäinen puhtaus, salainen punastus, keveä käynti, suloinen liikunta, viehkeä vartalo, kaihoisa unelma, selittämättömät huokaukset, solakka varsi, pehmeät piirteet, paisuva povi, täyteläiset lanteet, pienet jalat, ihastuttavat kädet.

Kullakin on omansa eikä toisella ole sitä mitä toisella. Kun sitten olen yhä uudelleen katsellut, yhä uudelleen tarkastellut tuon maailman moninaisuutta, kun olen hymyillyt, huokaillut, imarrellut, uhannut, ikävöinyt, houkutellut, nauranut, itkenyt, toivonut, pelännyt, voittanut, menettänyt — silloin suljen viuhkani, silloin kerääntyy tuo moninaisuus yhteen kohtaan, osista muodostuu kokonaisuus. Silloin iloitsee sieluni, silloin sykkii sydämeni, silloin syttyy intohimo. Tämä tyttö, ainokainen koko maailmassa, olkoon kokonaan, yksinomaan minun. Pitäköön Jumala taivaansa kunhan minä saan pitää hänet. Tiedän varsin hyvin, minkä osan valitsen, se on niin suuri, ettei taivaalle jää mitään, kun minä kerran tämän tytön olen itselleni omistanut. Uskovat muhamettilaiset pettyvät toivossaan, kun he paratiisissaan saavat syleillä vain kalpeita, voimattomia varjoja; he eivät voi siellä tavata palavia sydämiä, sillä kaikki sydämen lämpö on kerääntynyt tämän tytön rintaan; he valittavat toivottomina tavatessaan vain kalvenneita huulia, väsyneitä silmiä, kylmiä povia, köyhiä kädenpuristuksia, sillä huulten purppura ja silmän tuli ja poven rauhaton nousu ja kädenpuristuksen lupaukset ja huokauksen aavistus ja suutelon sinetinpano ja kosketuksen aavistus ja sylinannon intohimo — kaikki — kaikki on yhtynyt hänessä, joka on tuhlannut minulle niin paljon, että se olisi riittänyt kokonaiselle maailmalle. Näin olen usein tätä asiaa aprikoinut; mutta joka kerta kun näin ajattelen, lämpenen, sillä ajattelen aina häntä lämpimästi. Vaikkakin yleensä lämpöä pidetään hyvänä merkkinä, ei siitä kuitenkaan seuraa, että ajattelutapani myönnettäisiin arvokkaaksi. Vaihtelun vuoksi tahdon siis itse kylmänä pysyen ajatella häntä kylmästi. Koetan käsitellä naista kategorisesti. Miten on hänen olemuksensa käsitettävä? Hän on olemassa muita varten. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää niin, että se nainen, joka on minua varten, samalla olisi muitakin varten. Tässä samoin kuin kaikessa abstraktisessa ajattelussa on tarkkaan vältettävä kokemuksen viittauksia, sillä muutoin voisin kysymyksessä olevassa tapauksessa käyttää kokemusta sekä puolesta että vastaan. Kokemus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin ihmeellinen asia, se kun samalla kertaa voi jotakin otaksumaa puolustaa ja vastustaa. Nainen on siis olemassa muita varten. Tässäkään suhteessa ei saa antaa kokemuksen häiritä ajatuksenkulkua, kokemuksen, joka opettaa, että harvoin tapaa naisen, jonka koko elämä tarkoittaisi jotakin toista henkilöä, kun taas suurella joukolla ei yleensä ole mitään tarkoitusta itseensä eikä muihin nähden. Naisella on sama tarkoitus kuin koko luomakunnalla, kaikella mikä on naisellista luonnossa. Koko luomakunnalla on tuossa merkityksessä tarkoituksensa itsensä ulkopuolella, ei teleologisessa merkityksessä, siten että osa luonnosta olisi olemassa toista osaa varten, mutta koko luonnolla on tarkoituksensa oman itsensä ulkopuolella — se on olemassa henkistä elämää varten. Samoin on asianlaita yksityiseen osaan nähden. Kasvikunta esim. kehittää esiin salatun viehätyksensä ja on olemassa kokonaan muita varten. Samalla tavalla on arvoitus, salaisuus, äänne jne. olemassa tykkänään muita varten. Tässä on selitys siihen, miksi Jumala luodessaan Eevan uuvutti Aatamin syvään uneen; sillä nainen on miehen unelma. Myöskin toisella tavalla oppii luomistarusta, että nainen on olemassa toisen tähden. Sanotaan nim., että Jehova otti yhden miehen kylkiluista. Jos hän olisi ottanut esim. miehen aivot, olisi naisen tarkoitus silloinkin ollut hänen itsensä ulkopuolella, mutta ei ollut aiottu, että hänestä tulisi aivokummitus, vaan kokonaan toisenlainen. Hän tuli lihaksi ja vereksi, mutta juuri sen kautta hän sisältyy yleisnimitykseen luonto, jonka tarkoitus olennaisesti on sen itsensä ulkopuolella. Vasta rakkauden kosketuksesta hän herää, siihen saakka hän on unelma. Kuitenkin voi tässä uniolotilassa erottaa kaksi astetta; ensimmäinen on se, jolloin rakkaus uneksii hänestä, toinen on se, jolloin hän uneksii rakkaudesta.

Olennoksi, jonka tarkoitus on etsittävä sen itsensä ulkopuolelta, on nainen merkitty neitseellisyytensä takia. Neitseellisyys on nim. ominaisuus, joka itsessään, yksinään esiintyen on abstraktio ja joka vasta suhteissaan johonkin toiseen muuttuu lihaksi ja vereksi. Samoin on naisellisen viattomuuden laita. Voi sen tähden sanoa, että nainen tuossa tilassa on näkymätön. Kuten tunnettu, ei olekaan olemassa mitään kuvaa Vestasta, siitä jumalattaresta, joka oikeastaan lähinnä edustaa varsinaista naisellisuutta. Hän on ikään kuin esteettisessä merkityksessä mustasukkainen itsestään, samoin kuin Jehova on sitä eetillisessä merkityksessä, eikä salli, että hänestä on olemassa mitään kuvaa tai edes mitään varmaa käsitystä. Siinä on huomattavissa tuo vastaavaisuus, että nim. se, joka on olemassa toisen vuoksi, ei oikeastaan vielä ole olemassa, vaan tulee näkyväksi vasta toisen välityksellä. Loogillisesti ajatellen on tuo kaikki aivan paikallaan, ja se joka ymmärtää ajatella loogillisesti, ei siitä häiriinny, vaan se on tuottava hänelle iloa. Sitä vastoin se, joka ajattelee epäloogillisesti, kuvitelkoon kernaasti, että se, joka on olemassa jotakin toista varten, on jo sinänsä olemassa.

Tätä puolta naisen olennosta sanotaan oikeutetusti suloksi, sana, joka muistuttaa vegetatiivisesta elämästä; nainen on kuin kukka, kuten runoilijat rakastavat sanoa, ja itse henkinenkin elämä hänessä ilmenee vegetatiivisella tavalla. Hän on vain esteettisessä merkityksessä vapaa. Syvällisemmässä merkityksessä hän tulee vapaaksi vasta miehen kautta. — Miehen ja naisen suhteessa on syvää ironiaa. Se, jonka tarkoitus on oman itsensä ulkopuolella, näyttää määräävältä: mies tekee tarjouksensa, nainen valitsee. Nainen on määritelmänsä mukaan voitetun asemassa, mies voittajan, ja kuitenkin taipuu voittaja voitetun tahtoon; tämä suhde on kuitenkin aivan luonnollinen ja paksupäisyyttä, typeryyttä ja eroottisen käsityskyvyn puutetta osoittaa se, joka koettaa asettua tätä luonnollista suhdetta vastustamaan. Sillä on syvempi perustuksensa. Nainen on substanssi, mies refleksi. Nainen ei sen tähden valitsekaan omasta aloitteestaan, vaan mies kosii ensin ja nainen tekee sitten valintansa. Mutta miehen kosinta on kysymys ja naisen valinta oikeastaan vastaus kysymykseen. Tässä merkityksessä on mies enemmän kuin nainen, toisessa merkityksessä äärettömän paljon vähemmän.

Tällainen olotila, jonka tarkoitus on etsittävä toisesta olennosta, on puhdasta neitseellisyyttä. Jos se pyrkii itsenäiseen asemaan, erilleen siitä olennosta, jota varten se on olemassa, ilmenee se vastenmielisenä röyhkeytenä, ja juuri se osoittaa, että naisen varsinainen tarkoitus on olla olemassa toista olentoa varten. Suoranainen vastakohta absoluuttiselle antautumiselle on absoluuttinen röyhkeys. Mies ei milloinkaan voi olla niin julma kuin nainen. Jumalaistarut ja kansansadutkin sen todistavat. Jos niissä tahdotaan esittää joku luonnonvoima, jonka julmuudella ei ole rajoja, esitetään se aina naisellisen olennon muodossa. Usein saa myöskin kauhukseen lukea tytöstä, joka vähintäkään sääliä tuntematta antaa kosijansa uhrata henkensä, kuten kansantaruissa usein tapahtuu. Ritari Siniparta surmaa hääyönä kaikki tytöt, joita hän on kerran rakastanut, mutta hän ei tunne mitään iloa heidän surmaamisestaan, ilo on ollut hänellä sitä ennen, siinä on ero, se ei enää ole julmuutta julmuuden tähden. Don Juan viettelee tyttönsä ja jättää ne sitten, mutta hänelle ei tuota mitään iloa heidän jättämisensä, vaikka kyllä heidän viettelemisensä; tässä ei myöskään ole absoluuttista julmuutta.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelen, sitä selvemmin huomaan, että käytäntöni on täydellisessä sopusoinnussa teoriani kanssa. Olen käytännössäkin aina ollut syvästi vakuuttunut siitä, että nainen on olemassa toista olentoa varten. Sen tähden on silmänräpäyksellä niin suuri merkitys; sillä ainoastaan oleminen toisen tähden ja toisen kautta on aina silmänräpäyksen asia. Voi kulua aikaa, kunnes tuo hetki tulee, mutta kun se on tullut, saa se, joka alkuaan oli olemassa toisen tähden, oman relatiivisen olemassaolonsa, ja silloin on hetki jo lopussa. Tiedän kyllä, että naimissa olevat miehet sanovat, että nainen muka toisessakin merkityksessä on toista olentoa varten, hän on heille kaikki kaikessa läpi koko elämän. Tuosta vastatkoon naimisissa olevat miehet itse. Puolestani luulen, että tuo kaikki on sellaista, jota he toinen toiselleen uskottelevat. Jokaisella ihmisryhmällä, kuten esim. aviosäädyllä, on sovinnaiset tapansa ja etenkin sovinnaiset valheensa. Niihin lienee ylläolevakin kipparitarina luettava. Ei ole mikään helppo asia ottaa vaarin tuosta silmänräpäyksestä, ja se, joka ymmärtää sen väärin, saa kärsiä siitä koko elämänsä. Silmänräpäys on kaikki kaikessa ja silmänräpäyksen ajan on nainen kaikkensa. Seurauksia en minä käsitä. Seurauksiin kuuluu myöskin lapsien saaminen. Nyt kuvittelen tosin olevani kutakunkin johdonmukainen ajattelija, mutta vaikkapa tulisin hulluksi, en kykene ajatuksissani johtamaan tuota seurausta, en sitä lainkaan ymmärrä, sellaisen käsittämiseen täytynee itse olla aviomies.

Eilen olimme Cordelia ja minä yhdessä erään perheen luona sen kesähuvilalla. Seura pysytteli pääasiassa puutarhassa, missä kulutettiin aikaa erilaisilla leikeillä. Muun muassa leikittiin sormuksenheittoa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni astuakseni erään herrasmiehen sijalle, joka oli ollut Cordelian vastapelaajana. Miten moninainen viehätys uhkuikaan hänestä, ja leikin ponnistus teki hänet nyt entistä ihanammaksi! Miten harmonisia kaikki hänen vaihtelevat liikkeensä olivatkaan. Kuinka kevyt hän olikaan — hän kulki kuin tanssien yli kedon! Kuinka täynnänsä voimaa, vaikkei mikään vastustus häntä siihen kiihottanut, kuinka innostunutta hänen esiintymisensä, kuinka uhkamielinen hänen katseensa! Leikki itse huvitti minua tietysti erikoisesti. Cordelia ei näyttänyt sitä huomaavan. Pieni huomautus, jonka eräälle läsnäolevista tein tästä kauniista sormustenvaihtotavasta, iski kuin salama hänen sieluunsa. Tästä hetkestä oli koko tilanteen yllä juhlavampi valaistus, se sai ikään kuin syvemmän merkityksen samalla kun Cordelian sielunvoimat kohosivat korkeimmilleen. Minä pidin molempia renkaita keppini päässä ja viivyin siinä asennossa hetken ajan vaihtaen joitakin sanoja ympärillä seisovien kanssa. Hän ymmärsi viivytykseni. Heitin renkaat hänelle takaisin. Seuraavassa hetkessä hän sai ne molemmat keppiinsä. Hän heitti molemmat samalla kertaa kuin vahingossa kohtisuoraan ylöspäin, niin että minun oli mahdotonta niitä saada keppiini. Tätä heittoa seurasi hänen puoleltaan katse, joka oli täynnänsä sanomatonta uhkarohkeutta. Kerrotaan eräästä ranskalaisesta sotamiehestä, joka oli ollut mukana Venäjän-retkellä, että hänen toinen jalkansa haavakuumeen tähden sahattiin poikki. Samassa hetkessä kun tuo tuskallinen leikkaus oli suoritettu, tarttui sotilas poikkisahatun säärensä jalkaterään ja heitti sen ilmaan huutaen: vive l'empereur! Sellaisen katseen saattamana heitti Cordelia molemmat renkaat ilmaan, kauniimpana kuin konsanaan ennen, ajatellen: eläköön rakkaus! Kuitenkaan en pitänyt viisaana antaa hänen liidellä tuossa tunnelmassa tai jättää häntä yksin peläten sitä raukeutta, mikä usein seuraa tuollaisia kohtauksia. Pysyin sen tähden varsin tyynenä ja pakotin hänen läsnäolevien avulla jatkamaan leikkiä ikään kuin en olisi huomannut mitään. Tällainen menettely antaa vain hänen tunteelleen enemmän voimaa.

Jos yleensä meidän päivinämme voi odottaa sellaisen kysymyksen herättävän mielenkiintoa, julkaisisin kirjallisen kilpailun aiheesta: Kumpi on, esteettisesti katsoen, kunniallisempi, nuori tyttö vaiko nuori aviovaimo, kokematon vaiko kokenut, kummalle uskaltaa antaa suuremman vapauden! Mutta tuo ei huvita meidän vakavaa aikaamme. Muinaisessa Kreikassa olisi tuollainen riitakysymys herättänyt yleistä mielenkiintoa, koko valtio olisi ottanut osaa sen ratkaisuun, varsinkin kaikki nuoret tytöt ja aviovaimot. Tuollaisen kysymyksen tärkeyteen ei meidän aikamme usko, samoin kuin sen on vaikea uskoa sitä tunnettua tarua, jossa kerrotaan kahden kreikkalaisen tytön kilpailusta ja siitä mitä perusteellisimmasta tutkimuksesta, mihin se antoi aihetta — sillä Kreikassa ei sellaisia kysymyksiä käsitelty pintapuolisesti ja kevytmielisesti —, ja kuitenkin tietää jokainen, että Venuksella on tämän kilpailun muistona lisänimi ja että kaikki ihailevat sitä kuvapatsasta, joka on tunnettu juuri tuolla lisänimellä. Naineella naisella on kaksi ajanjaksoa elämässään, jolloin hän on mieltäkiinnittävä, varhaisin nuoruutensa ja myöhemmin toinen ajanjakso monta, monta vuotta myöhemmin. Mutta hänellä on myöskin, se on jokaisen myönnettävä, hetkensä, jolloin hän on viehättävämpi kuin nuori tyttö ja enemmän kunnioitusta herättävä; mutta se on hetki, joka harvoin esiintyy elämässä, se on mielikuva, jonka vastinetta ei ehkä milloinkaan todellisuudessa tapaa. Kuvittelen häntä silloin mielessäni terveeksi, kukoistavaksi, täyteläisen kehittyneeksi, hänellä on käsivarrellaan lapsi, johon koko hänen huomionsa on kääntynyt ja jonka katselemiseen hän on kokonaan unohtunut. Siinä kuva, jota voi kutsua ihanimmaksi ihmiselämässä, se on luonnonmyytti, jota on katsottava taiteen eikä todellisuuden kannalta. Kuvassa ei myöskään saa olla muita olentoja eikä mitään ympäristöä, sillä se vaikuttaisi vain häiritsevästi. Jos esim. käy meidän kirkoissamme, on aina tilaisuus nähdä äidin astuvan kirkkoon kantaen lasta käsivarrellaan. Jos jättää huomioonottamatta lapsen häiritsevän kirkunan sekä sen kiusallisen ajatuksen, mitä vanhemmat tuon kirkunan perustalla lapsen tulevaisuudesta kuvittelevat, on kuitenkin ympäristö jo siinä määrin häiritsevä, että vaikka kuva itse olisikin täydellinen, kokonaisvaikutus kuitenkin on pilalla. Äidin rinnalla näkee isän, mikä on suuri vika, se kun karkottaa kuvasta kaiken mikä siinä on salaperäistä, lumoavaa; vielä näkee — horrenda refero — kummien yksivakaisen lauman. Mutta mielikuvituksen maalaamana on tuo kuva ihaninta mitä ajatella voi. Minulta ei puutu sukkeluutta, rohkeutta eikä hurjapäisyyttä kaikenkaltaisiin vastaväitteisiin — mutta jos todellisuudessa näkisin sen kuvan, joka on mielikuvituksessani, jäisin aseettomaksi.

Kuinka Cordelia täyttääkään kokonaan ajatukseni! Ja kuitenkin on hänen aikansa kohta ohi, minun sieluni vaatii uutta nuoruutta. On kuin jo kaukaa kuulisin kukon kiekuvan. Cordeliakin sen ehkä kuulee, mutta hän luulee sen vain ennustavan aamua. — Miksi ovatkaan nuoret tytöt niin kauniita ja miksi tuo kauneus kestää niin lyhyen ajan? Voin käydä sangen surulliseksi tuota ajatellessani ja kuitenkaan ei asia minuun koske. Nauti, äläkä turhia puhele! Ne henkilöt, jotka tuosta pitävät suurta ääntä, eivät yleensä osaa nauttia. Kuitenkaan ei ole vahingoksi, että tuokin ajatus joskus tulee tajuntaan; sillä surumielisyys toisen olennon tähden tekee ihmisen yleensä miehekkäämmäksi ja kauniimmaksi, se kuuluu miehen eroottiseen elämään. Naisessa sitä vastaa eräänlainen raskasmielisyys. — Kun tyttö kerran on kokonaan antautunut, silloin on kaikki lopussa. Yhä vielä lähestyn nuorta tyttöä eräänlaisella pelolla, sydämeni jyskyttää kovasti, sillä minä tunnen sen ikuisen mahdin, joka on naisen olennossa. Naineeseen naiseen nähden en milloinkaan ole tuollaista tuntenut. Sen tähden onkin Diana ollut ihanteeni. Tuo puhdas neitseellisyys, tuo rajaton välinpitämättömyys miesväkeä kohtaan on aina suuresti kiinnittänyt mieltäni. Mutta vaikkakin hän aina on ollut huomioni esineenä, olen toiselta puolen alituisesti tuntenut epäluuloa häntä kohtaan. Otaksun nimittäin, ettei hän lainkaan ole ansainnut kaikkea sitä ylistystä, mikä hänen naisellisuutensa kunniaksi viritetään ja on viritetty. Hän nähtävästi tiesi, että hänen osansa maailmassa on hänen neitseellisyydessään, sen tähden hän sen niin visusti säilytti. Lisäksi olen kuullut eräiden kielimiesten juttelevan, että hänellä oli käsitys niistä kauheista synnytystuskista, joita hänen äidillään oli ollut kestettävänään. Se on Dianaa pelottanut, enkä voi häntä siitä moittia, minä sanon kuin Euripides: mieluummin lähden kolme kertaa sotaan kuin synnytän kerran lapsen. Dianaan en oikeastaan voisi rakastua, mutta en kiellä, että antaisin paljon, jos saisin kerran kunnollisesti puhua hänen kanssaan. Miehiä pettämään hän lienee verraton. Dianan on varmaankin jotenkin onnistunut hankkia itselleen taito, joka asettaa hänet itsensä Venuksenkin edelle. En haluaisi yllättää häntä kylpemässä, en lainkaan, mutta haluaisinpa yllättää hänet kysymyksilläni. Jos minun olisi varustauduttava johonkin lemmenkohtaukseen, jossa pelkäisin voivani joutua häviölle, silloin haluaisin keskustelemalla Dianan kanssa valmistaa ja aseistaa itseni.

Usein olen mietiskellyt mitä tilannetta, mitä hetkeä on pidettävä lumoavimpana. Vastaus riippuu tietysti siitä, mitä asianomainen mies naisessa ikävöi ja millä tavalla hän sitä ikävöi. Minä puolestani pidän hääpäivää tuollaisena hetkenä ja etenkin erästä silmänräpäystä. Kun tyttö seisoo morsiameksi puettuna ja kaikki hänen loistonsa kuitenkin kalpenee hänen oman kauneutensa rinnalla ja hän itse puolestaan kalpenee, kun veri patoutuu, kun povi lepää, kun silmät hapuilevat, kun jalka horjuu, kun impi itse vapisee, kun hedelmä kypsyy; kun taivas kohottaa hänet korkealle, kun hetken juhlallisuus tekee hänet vahvaksi, kun lupaus kannattaa häntä, kun rukous siunaa hänet, kun myrtti seppelöi hänet; kun sydän vavahtaa, kun silmät kiintyvät maahan, kun hän kätkeytyy itseensä, kun hän samalla kertaa kuuluu kokonaan maailmalle ja on siitä kaukana; kun povi aaltoilee, kun koko vartalo huokaa, kun ääni pettää, kun kyynel kiiltää silmänurkassa ennen kuin arvoitus selvitetään, kun soihdut sytytetään, kun sulho odottaa — silloin on oikea hetki. Kohta on liian myöhäistä. Jäljellä on vain yksi askel, mutta siitä voi tulla harha-askel. Tuo hetki tekee vähäpätöisenkin tytön merkitseväksi. Kaiken tulee olla valmiina, vastakkaistenkin vaikutusten kerättyinä tuohon hetkeen; jos jotain puuttuu, etenkin jokin päävastakohdasta, kadottaa tilanne heti osan lumoustaan. On olemassa tunnettu kuparipainos, joka esittää rippilasta. Tyttö näyttää niin nuorelta ja viattomalta, että katsoja jää ihmettelemään mitä hänellä oikeastaan voi olla rippi-isälle ripitettävänä. Hän on kohottanut hiukan harsoaan ja katsoo ulos maailmaan ikäänkuin etsien jotain, jota voisi käyttää ensi kerran ripillä käydessään — sehän on jo hänen velvollisuutensa rippi-isäänsä kohtaan. Tilanne on hyvin lumoava, ja koska tyttö on ainoa kuvio kuparipainoksessa, ei mikään estä kuvittelemasta kirkkoa, missä tyttö seisoo, niin avaraksi, että useampia mitä erilaatuisimpia pappeja mahtuisi siihen yhtaikaa saarnaamaan. Tilanne on varsin viehättävä, eikä minua estä mikään kuvittelemasta itseäni taulun taka-alalle, varsinkaan jos tyttölapsella ei ole mitään sitä vastaan. Kuitenkaan ei tilanteesta voisi kehittyä mitään merkitsevämpää, sillä tyttö näyttää vielä kaikin puolin olevan täydellinen lapsi, ja sen tähden kestää kauan ennen kuin hänen hetkensä on tullut.

Olenko suhteessani Cordeliaan koko ajan ollut liitolleni uskollinen? Toisin sanoen esteettiselle suhteelleni, sillä juuri se tekee minut vahvaksi, että minulla on idea puolellani. Se on minun mahtini salaisuus samoin kuin Simsonin hiukset, eikä mikään Delila ole sitä minulta riistävä. Tavalliseen viettelemiseen ei minulla varmaankaan olisi kestävyyttä; mutta se seikka, että minun ponnistuksellani on joku korkeampi päämäärä, jonka hyväksi toimin, antaa minulle itsekuria ja pidättyväisyyttä kiellettyihin nautintoihin nähden. Olenko aina säilyttänyt suhteeni mielenkiintoisena? Kyllä, sen voin sanoa vapaasti ja rehellisesti tässä salaisessa keskustelussa itseni kanssa. Itse kihlaus oli mieltäkiinnittävä juuri sen takia, ettei se tarjonnut sitä mitä tavallisesti mieltäkiinnittävällä ymmärretään, ulkonainen muoto ei laisinkaan vastannut sisäistä elämää. Jos olisin ollut salaisessa suhteessa Cordeliaan, olisi se ollut intresanttia ensimmäisessä potenssissa. Nykyinen suhteemme sitä vastoin on mieltäkiinnittävä sen käsitteen toisessa potenssissa, ja sen tähden Cordeliastakin erikoisesti jännittävä. Kihlaus puretaan, mutta siten, että hän itse sen purkaa kohotakseen korkeampiin ilmapiireihin. Niin on asian järjestettävä; tämä on nim. se mieltäkiinnittävän suhteen muoto, joka parhaiten voi häntä tyydyttää.

— — —

16. pnä syyskuuta.

Kahleet katkesivat; täynnänsä ikävää, voimakkaana, rohkeana, jumalallisena, hän lentää kuin lintu, joka nyt vasta saa ensi kerran levittää siipensä. Lennä lintu, lennä! Totta tosiaan, jos tuo kuninkaallinen lento veisi linnun kauas minusta, se surettaisi minua sanomattoman syvästi. Minua surettaisi se kuin Pygmalionia, jos hänen rakastettunsa uudelleen olisi muuttunut kiveksi. Keveäksi olen hänet tehnyt, keveäksi kuin aatos, ja nytkö ei hän enää, minun oma ajatukseni, kuuluisikaan minulle! Se saattaisi minut synkkään epätoivoon. Jokunen hetki sitten se ei olisi liikuttanut minua, jokunen hetki tämän jälkeen en asiasta enää huolisi; mutta nyt — nyt —, tämä nykyhetki on minulle iäisyys. Mutta hän ei lennä luotani. Lennä siis, lintuni, lennä, kohoa ylpeästi siivillesi, kiidä läpi ilman viileän valtakunnan, pian olen luonasi, pian piiloudun kerallasi syvään yksinäisyyteen!

Täti hämmästyi hiukan saatuaan tiedon kihlauksemme purkautumisesta. Hän on kuitenkin liian vapaamielinen pakottaakseen Cordeliaa mihinkään, vaikkakin minä osaksi tuudittaakseni hänet vieläkin syvempään uneen, osaksi hiukan ilveilläkseni Cordelian kanssa olen koettanut saada häntä kiinnostumaan asiasta. Hän osoittaa muuten sydämellistä myötätuntoa minua kohtaan, hän ei aavista, kuinka vähän olen osanoton tarpeessa.

Täti on antanut Cordelialle luvan oleskella maalla erään tutun perheen luona. Se sattui sopivaan aikaan, sillä nyt ei hänellä ole tilaisuutta antautua kokonaan ylimielisen tunnelmansa valtaan. Eri tahoilta tulevan osanoton ansiosta hän pysyy vielä jännityksessä. Minä pidän yllä heikkoa yhteyttä hänen kanssaan kirjeiden avulla, siten kukoistaa suhteemme uudelleen. Hänet on kaikin tavoin tehtävä vahvaksi, etenkin on hyvä antaa hänen hetkeksi ylimielisesti halveksien katsoa alas ihmisiin ja kaikkeen arkipäiväiseen. Kun hänen lähtönsä päivä tulee, on hän saava luotettavan kuskin. Minun uskottu lakeijani lähtee matkaan ajoneuvojen mukana. Hän seuraa Cordeliaa hänen määräpaikkaansa ja jää sinne häntä tarvittaessa palvelemaan. Itseäni lukuunottamatta en tunne ainoatakaan ihmistä, joka soveltuisi tähän paremmin kuin palvelijani Johan. Itse olen valmistanut hänelle kaikki niin mukavasti kuin suinkin. Mitään ei puutu, joka jollain tavoin voisi viehättää hänen sieluaan ja tuudittaa hänet suloiseen hyvänolontunteeseen.

— — —

Minun Cordeliani!

Vielä eivät yksityisten perheiden hätähuudot ole yhtyneet yleiseksi Capitoliumin hanhenkaakotukseksi. Useamman kuin yhden soolon olet kaiketikin jo saanut kestää. Ajatteles poroporvarillisten nuortenmiesten ja kahvimatamien kirjavaa laumaa; kuvittele puhetta johtamassa jotakin naikkosta, joka muodostaisi vastineen kuolemattomalle presidentti Larsille Claudiuksessa, niin sinulla on jonkinlainen kuva ja mittapuu, jonka avulla voit päättää, mitä olet ihmisten silmissä menettänyt.

Mukana seuraa kuva, joka esittää presidentti Larsia. Yksin sitä en ole onnistunut hankkimaan, vaan olen ostanut koko Claudiuksen, repinyt sen siitä irti ja heittänyt muun pois, sillä kuinka uskaltaisin vaivata sinua lahjalla, joka ei merkitsisi sinulle tällä hetkellä mitään. Kun kerran olen päättänyt tehdä kaiken voitavani hankkiakseni sinulle hetkenkin ilon, kuinka silloin voisin sallia, että johonkin tilanteeseen tulisi jotain lisäksi, joka ei siihen oikeastaan kuuluisi. Sellaista tapahtuu kyllä elämässä satunnaisiin suhteisiin kahlehdituille ihmisille; sinä Cordelia, sinä vihaisit sitä rajattomassa vapaudessasi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Ihaninta on rakastua keväällä ja saapua loppukesästä toiveittensa maaliin. Kesän viime päivissä on ihmeellistä ikävää, joka täydellisesti vastaa sitä sielunliikutusta, joka valtaa ihmisen hänen ajatellessaan toiveittensa täyttymistä. Tänään olen itse ollut sillä maatilalla, josta Cordelia jonkun päivän päästä on löytävä ympäristön, joka on täydellisessä sopusoinnussa hänen sieluntilansa kanssa. Kun hän silloin jää yksin itsensä kanssa, on hän siellä vaipuva unelmiin, ja kaikkialla hän on huomaavinaan jonkun viittauksen, salaisen tarkoituksen, lumotun maailman; mutta kaikki tuo menettäisi merkityksensä, jos minä seisoisin hänen rinnallaan, se saisi hänet unohtamaan, että se ajankohta, jolloin tuollainen yhdessä nautittuna tuotti iloa, on meiltä iäksi poissa. Tuo uusi ympäristö ei saa narkoottisesti uuvuttaa hänen sieluaan, vaan alituisesti kohottaa korkeutta kohti, niin että hän pitää kaikkea kuin leikkinä verrattuna siihen, mitä tuleman pitää. Itse aion jäljellä olevina päivinä käväistä tuolla paikalla useasti pysyäkseni asianmukaisessa mielentilassa.

— — —

Minun Cordeliani!

Nyt kutsun sinua toden teolla minun Cordeliakseni, nyt kun mikään ulkonainen merkki ei minua enää muistuta siitä. — Kohta olen itse suullisesti kutsuva sinua minun Cordeliakseni. Ja kun silloin pidän sinua voimakkailla käsivarsillani, kun sinä puristat minut syleilyysi, silloin emme kaipaa sormusta muistuttamaan, että me kuulumme toisillemme, sillä eikö tuo syleily ole enemmän kuin sormus, enemmän kuin symboli? Kuta kiinteämmin suljen sinut syleilyyni, sitä suurempi on vapautemme, sillä sinun vapautesi on siinä, että olet minun, samoinkuin minun on siinä, että olen sinun.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Alfeios rakastui metsästysretkellään Arethusanymfiin. Arethusa ei kuullut Alfeioksen rukouksia vaan pakeni alituisesti hänen edestään, kunnes hän Ortygiasaarella muuttui lähteeksi. Tätä Alfeios suri niin syvästi, että hän muuttui joeksi Peloponnesokselle. Rakkauttaan ei hän kuitenkaan unohtanut vaan sekaantui meressä Ortygian lähteeseen. Onko ihmeiden aika jo ohi? Vastaus: onko rakkauden aika jo ohi? Mihin muuhun kuin lähteeseen vertaisin sinun puhdasta, syvää sieluasi, jolla ei ole mitään yhteyttä maailmaan. Ja enkö jo ole sinulle sanonut, että minä olen kuin joki, joka on sinuun rakastunut? Ja enkö nyt, sen jälkeen kun erosimme, syöksy meren helmaan yhtyäkseni sinuun? Meren sylissä, siellä tapaamme jälleen toisemme, sillä vasta siellä kuulumme todella toisillemme.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Cordeliani!

Kohta, kohta olet minun. Kun silloin aurinko sulkee vakoilevat silmänsä, kun todellisuus loppuu ja satu alkaa, silloin en heitä ainoastaan viittaani ylleni, vaan heitän yön kuin kepeän vaipan ylleni ja riennän luoksesi ja kuuntelen henkeä pidättäen keksiäkseni sinut, kuuntelen, en askelten kaikua, vaan sydämen sykintää.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Näinä päivinä, kun minulla ei ole tilaisuutta milloin hyvänsä persoonallisesti olla hänen luonaan, on se ajatus tehnyt minut levottomaksi, että hänelle ehkä joskus voisi juolahtaa mieleen ajatella tulevaisuuttaan. Tähän saakka ei hän koskaan ole tullut sitä tehneeksi, sillä olen osannut pitää hänet alituisessa esteettisessä huumaustilassa. Ei voi ajatella mitään epäesteettisempää kuin nuo joutavat jutut tulevaisuudesta, joihin ihmiset turvautuvat silloin kun ei heillä ole mitään millä täyttää nykyhetkeä. Kun vain olen itse saapuvilla hänen luonaan, saan hänet unohtamaan ajan ja iankaikkisuuden. Se jolla ei ole kykyä tuolla tavoin pitää yllä yhteyttä nuoren tytön sieluun, älköön myöskään yrittäkö tyttöjä vietellä, sillä hänen on mahdotonta välttää kahta karia: kysymyksiä tulevaisuudesta ja kuulusteluja uskosta. Sen tähden onkin paikallaan, että Margareeta alkaa hieman kuulustella Faustia, kun tämä on ollut kyllin varomaton ajaakseen ritarin ulos; sellaisia hyökkäyksiä vastaan on jokainen tyttö aseistettu.

Nyt luulen kaiken olevan kunnossa ottaakseni hänet vastaan; hänellä on syytä ihailla minun hyvää muistiani, tai oikeammin, hän ei ole saava siihen kyllin aikaa. Mitään ei ole unohdettu, joka voisi hänelle jotain merkitä, eikä mitään valmistusta ole tehty, joka suoranaisesti muistuttaisi häntä minusta, vaikkakin olen kaikkialla näkymättömänä läsnä. Vaikutus riippuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, minkälaisena hän on ensi kerran näkevä kaiken. Tätä tarkoitusta varten on palvelijani saanut tarkat määräykset, ja hän onkin tavallaan täydellinen taituri. Hän ymmärtää ohimennen ja kuin sattumalta heittää jonkun huomautuksen, kun hän saa siihen luvan, hän osaa myöskin olla tietämätön, lyhyesti, hän on korvaamaton mies.

Paikka vastaa hänen toiveitaan. Jos istuu keskellä huonetta, näkee rajattoman maiseman molemmin puolin; joka taholla näkyy ääretön taivaanranta; tässä huoneessa on kuin keskellä ilman loppumatonta merta. Jos astuu lähemmäksi, näkee kaukana taivaanrannalla metsän kuin seppeleen reunustavan ja rajoittavan näköalaa. Niin pitää olla. Mitä rakkaus rakastaa? Rajoitettua alaa; eikö paratiisikin ollut rajoitettu alue, itäänpäin viettävä puutarha. — Mutta tuo kehä on liian ahdas — jos astuu lähemmäksi ikkunaa, näkee pienen lammikon, joka on nöyrästi kätkössä korkeampien maiseman kohtien välissä; rannassa on vene. Yksi ainoa täyteläinen sydämen huokaus, yksi ainoa rauhattoman ajatuksen henkäys — ja se irtautuu kahleistaan, liukuu yli vedenpinnan, kuvaamattoman kaipuun lempeästi keinuttamana. Katse katoaa metsän salaperäiseen yksinäisyyteen, missä metsälampi uneksii salon syvästä pimeydestä. — Jos kääntyy toisaalle, näkee meren aukenevan eteen, meren, joka tarjoaa ajatuksille rajattoman liikkuma-alan. — Mitä rakastaa rakkaus? Rajattomuutta. — Mitä se kammoaa? Rajoja. — — Tämän suuren salin takana on pienempi huone, joka suunnilleen vastaa Wahlin perheen arkihuonetta. Yhtäläisyys on eksyttävä. Letitetty matto peittää lattian, sohvan edessä on pieni teepöytä, ja sillä lamppu, samankaltainen kuin Cordelian kotona. Kaikki on samanlaista, ainoastaan loisteliaampaa. Sen muutoksen olen uskaltanut tehdä. Salissa on fortepiano, hyvin yksinkertainen, mutta se muistuttaa sitä fortepianoa, joka oli Jansenilla. Se on jätetty auki. Nuottitelineellä on tuo Cordelian kerran soittama ruotsalainen aaria. Ovi eteiseen on raollaan. Hän astuu sisään siitä ovesta, siinä suhteessa on Johan saanut varmat määräykset. Silloin sattuvat hänen silmänsä yhtaikaa fortepianoon ja pienemmän huoneen oveen, ja muisto elpyy hänen sielussaan. Samassa hetkessä avaa Johan oven. — Illuusio on täydellinen. Cordelia on oleva tyytyväinen, siitä olen vakuuttunut. Kun hänen katseensa osuu pöydälle, näkee hän sillä kirjani; samassa silmänräpäyksessä tempaa Johan sen ikään kuin korjatakseen sen talteen ja sanoo samalla: sen on herra varmaankin unohtanut ollessaan täällä aamulla. Tuosta hän saa ensinnäkin tietää, että jo aamulla olen ollut täällä, ja toiseksi hän tahtoo nähdä kirjan. Se on saksalainen käännös Apuleiuksen tunnetusta sadusta "Amor ja Psykhe". Se ei ole mikään runoteos, mutta se ei saakaan olla; sillä on loukkaavaa tarjota nuorelle tytölle tuollaisena hetkenä todellinen runoteos, ikään kuin ei hän itse olisi kyllin runollinen keksiäkseen sen runouden, joka välittömästi kätkeytyy läsnäolevaan hetkeen. Tuota ei tavallisesti ajatella, ja kuitenkin se pitää paikkansa. — Hän on lukeva tuon kirjan; tarkoitus on saavutettu. — Kun hän aukaisee sen siltä kohdalta, josta sitä on viimeksi luettu, on hän siitä löytävä pienen myrtinoksan ja samalla ymmärtävä, että sillä on syvempi merkitys kuin tavallisella kirjanmerkillä.

— — —

Minun Cordeliani!

Miksi pelätä?! Yhdessä me olemme voimakkaat, voimakkaammat kuin maailma, voimakkaat kuin itse jumalat. Sinä tiedät, että maailmassa eli kerran suku, jonka jäsenet, vaikkakin olivat ihmisiä, kuitenkin olivat itse itselleen kyllin ja jotka eivät tunteneet rakkauden läheistä yhdyssidettä. Kuitenkin he olivat väkeviä, niin väkeviä, että he tahtoivat rynnätä ylös taivaaseen. Juppiter pelkäsi heitä ja jakoi heidät siten, että yhdestä olennosta tuli kaksi olentoa, mies ja nainen. Jos joskus tapahtuu, että se mikä ennen on kuulunut yhteen, uudelleen rakkauden kautta tulee yhdeksi, silloin on sellainen yhteys voimakkaampi kuin Juppiter; he eivät silloin ole ainoastaan yhtä voimakkaita kuin tuollainen yksityinen olento muinoin oli, vaan vielä voimakkaampia, sillä rakkauden yhteys on vielä korkeampi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

24. pnä syyskuuta

Yö on hiljainen — kello on neljännestä vailla kaksitoista — sotilas puhaltaa portin luona siunauksensa yli maailman, kaiku kantaa äänen Blegdammen luota — hän astuu sisään portista — hän puhaltaa uudelleen, kaiku tuo äänen kaukaisuudesta korviini. — Kaikki nukkuu rauhassa, vain rakkaus valvoo. Niinpä, te rakkauden salaiset mahdit, kerääntykää tähän rintaan! Yö on hiljainen — yksinäinen lintu keskeyttää tuon hiljaisuuden huudollaan ja siivenlyönnillään kiitäessään yli kasteisen kentän; sekin kiiruhtanee johonkin lemmenkohtaukseen — minkälainen enne! — Kuinka täynnänsä onkaan luonto ennustavaa tarkoitusta. Minä otan tarkkaan vaarin lintujen lennosta ja huudosta, kalojen iloisesta karkelosta vedenpinnalla, vaunujen kaukaisesta kuminasta, askelista, jotka kaikuvat etäältä. En näe aaveita tänä yön hetkenä, en näe sitä, mikä kerran on ollut, vaan sen mikä on tuleva, meren povessa, kasteen suutelossa, sumussa, joka levittäytyy yli maan ja sulkee sen hedelmälliseen syleilyyn. Kaikki on kuvaa, itse olen myytti itsestäni, sillä eikö ole kuin tarua, että nyt kiiruhdan tähän kohtaukseen? Kuka minä olen, ei merkitse mitään; kaikki mikä on rajoitettua ja ajallista on unohdettu, vain iäisyys on jäljellä, rakkauden mahti, sen ikävä, sen autuus. — Minun sieluni on kuin jännitetty jousi, ajatukseni ovat valmiina kuin nuolet viinessä, myrkyttöminä mutta kuitenkin vereen tehoavina. Minun sieluni on voimakas, terve, iloinen, hetkessä läsnäoleva kuin Jumala. — — Hän oli luonnostaan kaunis. Kiitän sinua, ihmeellinen luonto! Kuin äiti olet häntä vaalinut. Kiitos huolenpidostasi! Turmeltumaton hän oli myöskin. Siitä kiitän teitä, te ihmiset. Hänen kehityksensä oli minun työtäni — kohta nautin palkkani. — Kuinka paljon onkaan tähän hetkeen kerääntynyt, joka nyt on edessäni. Kuolema ja helvetti, jos se menisi minulta hukkaan!

Vielä en näe vaunujani. — Kuulen kuskin piiskanlyönnin. — Aja kuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta, vaikkapa hevoset läkähtyisivät, mitään pysähdystä en salli ennen kuin olemme perillä.

— — —

25. pnä syyskuuta

Miksi sellainen yö ei kestä kauemmin? Kun kerran Alektryon [Areksen ystävä, jonka oli määrä vartioida Aresta ja Afroditea heidän lemmenkohtauksessaan. Suom. muist.] saattoi unohtaa velvollisuutensa, miksi ei aurinko voi olla kyllin sääliväinen tehdäkseen samoin? Nyt on kuitenkin kaikki ohi, enkä milloinkaan toivo häntä enää näkeväni. Kun tyttö kerran on pannut kaikkensa alttiiksi, silloin hän on heikko, silloin hän on hukassa; sillä viattomuus on miehessä negatiivinen momentti, mutta naisessa se on koko hänen olentonsa sisällys. Nyt on kaikki vastustus hänessä loppunut, ja ainoastaan niin kauan kuin sitä on olemassa, on ihanaa rakastaa; kun se on loppunut, käy rakkaus heikkoudeksi ja tottumukseksi. En toivo, että minua muistutetaan suhteestani häneen; hän on menettänyt tuoksunsa, ja ne ajat ovat ohi, jolloin tyttö, joka suri rakastettunsa uskottomuutta, muuttui heliotroopiksi. [Kuten kerrotaan käyneen Klytian, kun päivänjumala hänet jätti. Suom. muist.] Jäähyväisiä en tahdo hänelle sanoa; mikään ei ole minusta niin vastenmielistä kuin naisen itku ja naisen kyyneleet, jotka voivat kaiken muuttaa, mutta kuitenkaan eivät mitään merkitse. Olen häntä rakastanut; mutta tämän hetken mentyä hän ei voi sieluani kiinnostaa. Jos olisin jumala, tekisin hänelle kuten Neptunus teki eräälle nymfille, muuttaisin hänet mieheksi.

Seikka, joka todella olisi tutkimisen arvoinen, on se, olisiko ehkä viettelijän mahdollista sillä tavalla runoilla itsensä ulos tytön sielusta, että tyttö tulisi niin ylpeäksi, että hän uskottelisi itselleen, että se on hän eikä mies, joka on väsynyt suhteeseen. Tuon seikan tutkimisesta voisi syntyä huvittava jälkinäytös, jolla sinänsä olisi psykologinen mielenkiintonsa samalla kun se tarjoaisi tilaisuuden useihin eroottisiin huomiontekoihin.