SISÄLLYS:

1. Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa kylpykaupungin kesäisen elämän. 2. Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan esivallan kanssa. 3. Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella. 4. Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti. 5. Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen. 6. Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman yksityiskohtainen ja johdonmukainen. 7. Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja. 8. Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä. 9. Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia. 10. Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin-elämää. 11. Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa. 12. Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia. 13. Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista käyttäytymissäännöistä. 14. Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä. 15. Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi. 16. Leikistä on maksettava leikin hinta. 17. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

1.

Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa kylpykaupungin kesäisen elämän.

"Halloo, onko poliisilaitoksella… Niinkö, onko poliisimestari… Juuri lähtenyt… sepä perhanaa. Tiedättekö minne…? Jaha, ei voi sitten mitään."

Karl Andersson, "Kuststads Tidningin" päätoimittaja ja toimitussihteeri, kieräytti kiivaan ja äkäisen loppusoiton erään vahvan ruotsalaisen sanan säestyksellä, kun samalla, voimasanan kaiun vielä kiiriessä kahdessa tyhjässä toimitushuoneessa ja eteiskäytävässä, ovi aukeni ja sisään astui tai paremmin sanoen hypähti nuori ja kaunis — vaarallisen kaunis, voi sanoa, sillä toimittaja Karl Andersson oli vielä sangen nuori vanhapoika — vaaleaan ilmavaan kesäpukuun puettu nainen.

"Häiritsenkö?" heläytti nainen ihastuttavan soinnukkaalla äänellään, hymyillen veitikkamaisen vastustamattomasti hiukan hämilleen menneelle toimittaja Karl Anderssonille ja naisellisen uteliaana silmäillen kesäisen sekamelskaista, vanhojen sanomalehtien, kirjoitettujen paperien, liimapurkkien ja saksien täyttämää toimitusvaltakuntaa.

"Ette suinkaan!" sai toimittaja Karl Andersson soperretuksi, häviten samassa silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen noutamaan takkiansa, sillä hän katsoi nuoren naisen läsnäolon vaativan, että sietämättömästä kuumuudesta huolimatta noudatettiin jotakin minimiohjelmaa pukeutumiseen nähden.

Nainen päästi raikkaan naurunheläyksen ja istuutui kursailematta toiselle huoneen kahdesta tuolista, heittäen jalkansa sirosti ristiin, niin että pieni nilkka vilahti näkyviin. Pään asennossa ja silmien välkkeessä oli jotakin itsetietoista, ei jäykkää eikä ylpeää kuitenkaan; raikas ja hieno, hiukan päivettynyt iho todisti hyvää terveyttä ja suun juonne reipasta iloisuutta. Vaaleahko tukka aaltoili yksinkertaisen leveän kesähatun alta, ja aistikas valkoinen sinireunuksinen merimiespusero jätti näkyviin kauniisti kaartuvan kaulan. Pyöreähköt, paljaat käsivarret päättyivät pitkiin, hyvinhoidettuihin sormiin.

Parin minuutin kuluttua tuli toimittaja Karl Anderssonkin näkyviin, yllään vaalearuutuinen kesäpuku, pehmeät kaulukset ja leveä taiteilijamalliin solmittu kaulaliina, ruotsalaisen punoittavana ja kohteliaana.

"Hyvää päivää, neiti Riger! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät täällä? Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki näin sekaisin, mutta sellaista se on…"

Neiti Riger, kylpykaupungin tämänkesäisen sesongin kaunotar, keskeytti toimittaja Anderssonin anteeksipyynnöt, ojentaen hänelle pienen kätensä ja luontevasti hymyillen.

"Älkää antako itseänne häiritä! En odottanutkaan tulevani minnekään korttikansliaan. Ajattelin vain ohimennessäni pistäytyä kuulemassa, joko te mahdollisesti olette saanut jotakin tietoa siitä. Täällähän kaikki ensimmäiseksi tiedetään!"

Toimittaja Karl Andersson punastui itsetyytyväisyydestä.

"Älkää imarrelko! Emme toistaiseksi paljoakaan tiedä. Reportterimme on parhaillaan hankkimassa täydellistä selostusta. Soitin juuri teidän tänne tullessanne poliisimestarille, mutta hänkin oli jossakin ulkona, kai tutkimassa asiaa. Mutta hiukan minäkin tiedän."

"Kertokaa, pyydän! Lupaan kuunnella kärsivällisesti. Olen hieman utelias enkä niin vähänkään. Ajatella, lentokoneella!"

Neiti Riger nauroi ja katsahti toimittaja Anderssoniin.

"Niin", aloitti tämä, "sikäli kuin tarkistamattomien ilmoitusten perusteella tiedän, ilmestyi kaupunkimme yläpuolelle noin kello kahdentoista aikoihin lentokone, kaksitaso. Se suuntasi matkansa kylpyaukiota kohden, kiersi muutaman kerran sen yläpuolella ja poistui sitten etelään, saapuen kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua takaisin. Kuten tiedätte, on kasinon ja metsän välissä laaja aukeama, ja lentokone laskeutui äkkiä aukeaman toisessa päässä noin viidenkymmenen metrin korkeudelle, ja sikäli kuin kasinolta voitiin nähdä, pudotti jotakin maahan, jonkun pienen käärön. Sen tosiasian vahvistaa myöskin lähellä kasinoa oleskellut poliisikonstaapeli. Tämän jälkeen lentokone nopeasti kohosi, teki käännöksen ja lensi rannikkoa pitkin etelään, kadoten näkyvistä. Mitään kansallisuus- tai muita merkkejä ei voitu siinä havaita. Malli oli ranskalainen."

"Entä miten käärön kävi?" Neiti Riger paloi uteliaisuudesta ja liikahti kärsimättömästi tuolillaan.

"Niin, se on oikeastaan vieläkin ihmeellisempää", jatkoi toimittaja Andersson. "Kuten tiedätte, kulkee maantie aukeaman toisessa laidassa. Kun käärö oli pudonnut maahan, syöksähti tien vierellä moottoripyöränsä kanssa hääräillyt mies esiin, nosti käärön, juoksi pyörälleen, hyppäsi sen selkään ja huristi pois, ennenkuin kukaan kasinolla olleista ehti edes nähdä, minkälainen tämä herra oli näöltään. Poliisikonstaapeli käsitti tilanteen oikein, hypäten lähistöllä olleen polkupyörän selkään, mutta ei tietenkään voinut saavuttaa miestä. Juttu on toistaiseksi tällä asteella, ainakin minun tietojeni mukaan."

"Tämä on kauhean jännittävää!" huudahti neiti Riger. "Mitä te arvelette koko jutusta?"

"Ka, täsmällisesti en osaa sanoa. Yksityiskohdat ovat hämäriä, mutta tuskin erehdyn, jos otaksun sen olleen salakuljetusta."

"Niinkö? Ja mitä olisi ollut käärössä?"

"Vähän vaikea sanoa: rahaa, arvopapereita, arvoesineitä tai jalokiviä."

"Eikö tiedetä, mistä lentokone oli?"

"Ei ainakaan vielä."

"Entä mies moottoripyörällä? Luuletteko, että hänellä on mahdollisuuksia päästä pakoon?"

"Sekin on vaikea sanoa! On tietenkin sähkötetty kaikkialle ympäristölle hänen pidättämisestään, mutta kun ei mitään varmoja tuntomerkkejä voida antaa, on tulos epäiltävä. Mutta joka tapauksessa, tämä julkeasti suoritettu ainotlaatuinen salakuljetusyritys ei jää selvittämättömäksi."

"Oletteko varma siitä?"

"Kyllä!" Toimittaja Karl Anderssonin äänessä soinnahti aitoruotsalainen itsetietoisuus ja varmuus.

"Meidän poliisilaitoksellemme onnistuu se varmastikin."

"Olisi hirmuisen mielenkiintoista katsella sellaisia miehiä, jotka uskaltavat tehdä sellaista! Ajatella, lentokoneessa! Siitä tulisi suuri oikeudenkäynti!"

Neiti Riger näytti niin äärettömän huvitetulta ja tyytyväiseltä, että toimittaja Karl Andersson, joka laski kunnian tästä ainakin osaksi tulevan itselleen, tunsi selittämätöntä mielihyvää.

"Mitähän tulisi noille salakuljettajille, jos heidät saataisiin kiinni?"

"En osaa varmasti sanoa, mutta tavarat he menettäisivät, saisivat suuret sakot ja hyvässä tapauksessa joutuisivat istumaankin."

"Huh, se on vaarallista! Koko kylpylaitos puhuu nyt vain siitä. Viimeinkin on tapahtunut jotain huomattavaa. Muutoin kävisikin ikäväksi." Neiti Riger nousi seisomaan. "Ja nyt en halua enää teitä häiritä! Suurin kiitos ystävällisyydestänne! Näkemiin!"

Toimittaja Karl Andersson tarttui ihastuttavaan käteen ja puristi sitä pitkään. Neiti Riger nyökäytti päätänsä ja kääntyi lähteäkseen. Samassa aukeni ovi ja sisään astui kaksi herrasmiestä.

"Kas vain, tietenkin on nainen nopeampi, kun on kysymyksessä uteliaisuuden tyydyttäminen. Hyvää päivää, neiti Riger!"

"Niin, taisinpa olla ensimmäinen, vieläpä ehdin ennen sanomalehtimiehiäkin! Hyvää päivää, herra Kivinen! Ja herra Nordgren!"

"Suon mielelläni teille sen kunnian", virkkoi herra Kivinen, loma-aikaansa kylpylaitoksessa viettävä suomalainen sanomalehtimies, ja istuutui keveästi kumartaen pöydän laidalle. "Mutta, kuten olen useasti sanonut, kohtalo suosii meitä sanomalehtimiehiä. Me saimme nähdä jotakin, mitä muut eivät saaneet."

"Ja mitä sitten?" kysyi neiti Riger huonosti salaten uteliaisuuttansa ja antaen kätensä viivähtää tuolin selkämyksellä.

"Me näimme moottoripyöräilijän."

"Niinkö, kertokaahan! Tunsitteko hänet?"

"Emme, ikävä kyllä." Herra Kivinen sytytti savukkeen, tarjoten toimittaja Karl Anderssonille ja herra Nordgrenille.

"Olimme", aloitti Kivinen, "Ollen kanssa hiukan kävelemässä, mutta kun tämä heinäkuun ilma on kaikkea muuta kuin sopiva sellaiseen ajanviettoon, käännyimme takaisin. Olimme juuri tulemassa valtatielle, tiedättehän siellä lähellä teidän huvilaanne, neiti Riger, kun äkkiä kuului jumalattoman kovaa surinaa ja tietä pitkin porhalsi oikeata kuolemanvauhtia moottoripyöräilijä. Vetäydyimme nopeasti syrjään puoleksi pensaitten taa, ja minulla on täysi syy luulla, ettei arvoisa pyöräilijä meitä huomannut. Mies oli keskikokoinen, kalpeakasvoinen ja tummatukkainen ja -partainen, sikäli kuin ehdin nähdä. Tavallinen autolakki oli vedetty syvään, ja silmiä peittivät suojuslasit. Hän oli puettu englantilaiseen urheilupukuun, keltaisiin ameriikkalaisiin kenkiin ja nahkaisiin sääryksiin. Vasemmasta sivutaskusta pisti esiin nahkainen käärö."

"Näittekö minne mies ajoi?" tiedusti neiti Riger.

"Jos olisimme tienneet, millä tavalla käärö oli joutunut miehen haltuun, olisimme tietenkin tarkastaneet vähän pitempään, mutta tietämättöminä jatkoimme pahimman pölyn haihduttua matkaamme. Ehdittyämme pari sataa metriä tuli vastaamme läähättävä poliisikonstaapeli polkupyörällä. Esivallan arvoisa edustaja tiedusti hengästyneenä, olimmeko mahdollisesti nähneet erästä moottoripyöräilijää. Me myönsimme nähneemme, mutta ilmoitimme, että jos esivallan arvoisa edustaja vaali joitakin hämäriä luuloja, että polkupyörällä voisi saavuttaa moottoripyörän, niin täytyi meidän murskata kaikki tämäntapaiset haaveet. Ehdotimme, että poliisikonstaapeli voisi kääntyä hyvällä omallatunnolla takaisin, osoitettuaan kiitettävää intoa ja jonkunlaista järkeäkin viranhoidossaan. Tältä konstaapelilta saimme myöskin kuulla jutun esihistorian, valaistuna omakohtaisilla ja tavalliselle passipoliisille hyvinkin kunnioitettavilla otaksumisilla ja johtopäätöksillä. Keskusteltuamme kasinolle kerääntyneiden ja asiaan tavattomasti innostuneitten kansalaisten kanssa painoimme tänne, vaikka nyt näenkin, ettei täällä tiedetä asiasta enempää, koska toimittaja Karl Andersson näkyy niin ahkerasti kirjoittelevan muistiin minun selostustani."

Herra Andersson raaputteli kiivaasti kynällään, sillä mikään yksityiskohta ei saanut jäädä tässä kaupungin ja maankin rikos- ja skandaalihistorialle harvinaisessa jutussa unhoon.

"Luuletteko, että näkemienne tuntomerkkien perusteella käy moottoripyöräilijän pidättäminen mahdolliseksi?" kysyi neiti Riger.

"No en totisesti. Jos niiden perusteella käydään pidättelemään, niin voisin lyödä vetoa, että kymmenet tällä itärannikolla huristelevat moottoripyöräilijät joutuisivat tekemisiin arvoisan esivallan kanssa."

"Oh, juttu on siis yhtä hämärä kuin ennenkin", huudahti neiti Riger. "Mutta kai huomenna saa jo joitakin uusia tietoja, vai miten, herra Andersson?"

"Luultavasti, luultavasti, neiti Riger. Pistäytykää kuulemassa."

"Kiitos kutsusta. Nyt lienee jo todellakin aika lähteä. Näkemiin siis." Neiti Riger ojensi kätensä.

"Niin, terve sitten", sanoi Kivinenkin ja nousi seisomaan. "Me kai lähdemme myös."

Seurue tuli kuumalle ja autiolle hiekkaiselle kadulle. Neiti Riger tarttui polkupyöräänsä ja iloisesti nyökäten hyppäsi sen selkään.

"Näkemiin", huudahti herra Kivinen. "Kai te illalla tulette kasinolle tanssiaisiin ja sitten purjehtimaan minun kanssani, kuten olette luvannut?"

"Siihen saatte luottaa."

2.

Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan esivallan kanssa.

"Olisinpa todellakin hämmästynyt nähdessäni neiti Rigerin tuolla toimituksessa, ellen olisi huomannut hänen pyöräänsä ja siten saanut aikaa hiukan tointua", sanoi Kivinen kotimatkalla ystävälleen ja virkaveljelleen Olle Nonrdgrenille.

Olle ei vastannut mitään, ja molemmat miehet astelivat ilmeisen ja harvinaisen innokkaasti pehmeähiekkaisia, puutarhojen ja somien huviloitten reunustamia katuja. Ilma oli kuuma ja tukehduttava sellainen kuin se voi olla heinäkuussa, kun aurinko viikkomäärin paahtaa pilvettömältä, hiilakansiniseltä taivaalta. Vain mereltä silloin tällöin tulevat hyväilevän raikkaat henkäykset tekivät ulkona liikkumisen yleensä mahdolliseksikaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat ystävykset oman huvilansa luo, kulkivat pienen, mutta hyvin hoidetun puutarhan läpi ja istuutuivat syviin korituoleihin varjoisalla kuistilla. Palvelijatar toi hiukan virvokkeita, Kivinen riisui kauluksensa, sytytti savukkeen ja kääntyi sitten Ollen puoleen.

"Mitä sinä tästä kaikesta oikein ajattelet?"

Sanomalehtimies Olle Nordgren, pyöreähkö, vilkkaannäköinen vanhapoika eloisine silmineen ja punoittavine kasvoineen, joilla leijaili ainainen myhäilevä, ymmärtävä epikurealainen iloisuus, siemaisi vielä kerran virvoketta.

"Sinä tarkoitat sitä kääröä?"

"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että moottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?"

"En", Olle hymähti, "ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit sellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja hänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö kuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin moottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan puutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme nähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä hauskassa jutussa."

"Niinhän se on", myönsi Kivinenkin, "mutta minä en oikein uskoisi…"

… "että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän ensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun." Olle nauroi hiukan kiusoittavasti. "Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään epäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin tunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut hänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä nykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että minäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään edeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee salakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto, lentokone, voi viitata sellaiseen."

"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi olla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin moottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä salaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään poliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille."

"Tunsit?" — Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.

"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä. Nimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin parissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava mahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä siitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä. Mitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita viittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä saat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään kiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me tiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo moottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli varmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta. Jalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia, joten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin laajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin."

"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin. Mitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?" kysyi Olle.

"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä tiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat nykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia ja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet mukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on ensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No niin, katselimme taidekaupassa tauluja, — minä, muuan taiteilija ja eräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen mestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa. Taiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen taidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se ollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija tiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään keskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan murteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin, mutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa. Mies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön taulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta tuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija äkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa Pietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N—skin?' kysyi taiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin, katsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen perhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut Suomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen mukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti ne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti siitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' — Mies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin, mutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme takaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti taidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että ruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat."

"Ja mistä luulet voivasi hänet niin varmasti tuntea?" tiedusti Olle. "Sinähän ehdit vain hetken katsoa häntä?"

"Hänen nenänsä muoto ei niin hevin haihdu mielestä", selitti Kivinen. "Se on hiukan — juuri senverran että erottaa — epämuodostunut, ja se riittää. Tuntisin hänet missä tahansa ja milloin tahansa."

"Ja mistä luulet saavasi tietoon hänen nimensä?"

"Taiteilijalta. Minä sähkötän hänelle."

"Mutta hänen osoitteensa?"

"Myös sieltä. Olen varma siitä, että taidekauppias tiesi hänestä enemmänkin, ja taiteilija osaa kyllä pakoittaa häneltä tiedot. Ja toinen seikka: mies lienee ollut enemmänkin taidekaupoissa, joten otaksun siitä, että myöskin Tukholman taidekauppiailta saamme jotakin selvitystä. Ja tämäkin on asian nykyisellään ollen jo sangen paljon. Onhan meillä nyt edes jonkunlainen käsitys koko seikkailusta."

"Tjah, uskaltaisiko tästä nyt lähteä liikkeelle", virkkoi Olle hiukan haluttomana. "Tuolla on kuuma."

"Onpa niinkin, mutta ajatteles, jos saamme tästä jutusta selvän! Ennen poliisia! Ja sitten julkaisemme lehdessä!"

"Neiti Elise Rigerin osuuden myöskin?"

Kivinen vaikeni hetkiseksi.

"Perhana, mitä hänellä on tässä oikeastaan tekemistä! Olisi saanut pysyä nyt syrjässä. Totisesti, kun onni joskus potkaisee, niinkuin meitä, jotka aivan sattumalta vainuamme sitä moottoripyöräilijää, niin sitten pitää naisen tietenkin sotkeutua väliin. En sen puolesta, että minulla olisi mitään erikoista neiti Rigeriä kohtaan, mutta tuntuu hiukan ilkeältä ajatella hänen joutuvan syytettyjen aitaukseen. Sittenpähän nähdään! Lähtekäämme lennätinlaitokselle. Ja tiedätkö, mitä sitten teemme! Me otamme auton ja ajamme asemalle. Niin kauan kun jäljet ovat tuoreet, tiedustelemme moottoripyöräilijää. Minulla on hiukan omia luulojani ja haluaisin saada ne joko vahvistetuiksi tai kumotuiksi."

3,

Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.

Lennätinlaitoksella nakutti kaksi konetta, ja virkailijat hikoilivat paitahihasillaankin niiden ääressä. Kivinen, Ollen seuraamana, astui kursailematta aitauksen sisäpuolelle ja tervehti toista virkailijaa, keski-ikäistä, hiukan keikaroivaa miestä.

"Hyvää päivää! Anteeksi asumme, mutta te kai ymmärrätte!" sanoi virkailija.

"Vielä kysyttekin", nauroi Kivinen. "Ja työtä on paljon?"

"Tänään on kohtalaisesti, kun poliisimestari on sähkötellyt joka suunnalle sen lentokonejutun takia."

"Niin, arvaa sen! Minullakin olisi nyt vähän sähköttämistä. Saisinko lomakkeen!"

"Kyllä, hetipaikalla! Niin, niitähän onkin tuolla", virkkoi virkailija ja pujahti aitauksen ulkopuolelle. Kivinen silmäili nopeasti koneen vieressä olevia lomakkeita. Siinä näkyi olevan useitakin poliisimestarin kirjoittamia, mutta pinkkaan asetettujen lähetettyjen sähkösanomien joukossa oli päällimmäisenä muuan, joka kiinnitti Kivisen huomion.

Sähkösanoma oli lyhyt: "Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export. Tilatut saapuneet, R."

Virkailija palasi ja ojensi lomakkeen. Kivinen kiitti ja istuutui kirjoittamaan.

"Saanko tarjota?" lausui sanomalehtimies ja ojensi savukekotelonsa. "No, miten edistyy teidän juttunne?" virkkoi hän hymyillen.

Virkailija naurahti itsetyytyväisesti. "Kiitos kysymästä. Luulenpa, että linnoitus alkaa olla antautumaisillaan. Muuten, terveisiä neiti Rigeriltä. Hän kävi tässä noin tunti sitten ja jutteli kymmenisen minuuttia. Jaa, teillä on hyvä maku, herra Kivinen, täytyy tunnustaa", pilaili virkamies.

Kivinen naurahti tyytyväisesti, ja hänen vilkkaat ja avoimet kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Olle vihelsi pitkään.

"Kai tulette tämäniltaiseen juhlaan", kysyi Kivinen.

"Kyllä, saan silloin vapaata. Täytyyhän tässä jumalattomassa kuivuudessa edes hiukan kastella kaulaa ja huvitella."

"Näkemiin sitten, ja suuri kiitos!" sanoi Kivinen ja antoi virkailijalle täytetyn lomakkeen ja maksun. "Illalla tavataan."

Päästyään kadulle lähtivät ystävykset autoasemalle.

"Vieläkö epäilet neiti Rigerin syyllisyyttä?" kysyi Olle.

"En sano mitään. Osoitteen kirjoitan heti muistiin. Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export. Luulenpa, että moottoripyöräilijä on jossakin tämän osoitteen lähistöllä."

Pienen aukeaman laidassa oli autoasema. Ystävykset nousivat autoon, ja kuljettaja, haukotellen ja venytellen jäseniään, kiersi moottorin käyntiin. Auto hypähti liikkeelle ja painui kesän täydessä vihreydessä komeilevain puutarhain ja niitten lomitse pilkottavain huvilain reunustamalle valtatielle. Ilmanpaineen synnyttämä tuulenhenki virkisti sietämättömässä kuumuudessa.

"Asemalle!" määräsi Kivinen.

Auto liukui pitkin sileää ja kovaa tietä, sivuutti muutamia maalaisrattaita, kallistui hiukan mutkassa ja sujahti sitten neiti Rigerin huvilan ohi. Ketään ei näkynyt. Parin kilometrin päässä olevan pikku ravintolan luona Kivinen antoi määräyksen pysähtyä. Ystävykset hyppäsivät autosta, menivät verannalle ja tilasivat hiukan juotavaa. Isäntä tuli itse tarjoilemaan. Olle, joka oli parikin kertaa ollut ravintolassa, tarttui puheeseen.

"Hyvää päivää! Joko olette kuullut siitä suuresta jutusta?"

"Kyllä väin", virkkoi isäntä.

"Muistatteko sattumalta, mihin aikaan se moottoripyöräilijä porhalsi tästä ohi?"

"Moottoripyöräilijä? Olen istunut tässä koko päivän kuistilla ja päätellyt tilejäni, mutta mitään moottoripyörää ei tänään ole tästä kulkenut ohi."

"Jaha", Ollen äänessä oli hiukan ihmettelevä sävy. "Minne vie se sivutie, joka haaraantuu tässä lähellä oikealle?"

"Lähimmälle rautatiepysäkille, heti seuraavalle tältä asemalta."

"Pääseekö asemalta pysäkille toista tietä?"

"Asemalta menee melkein rataviertä kyllä toinen."

"Hyvä, me voimmekin sitten pistäytyä sinne! Täytyy nyt hiukan toimia, jotta saisimme jonkunlaisen selostuksen lehteen. Kas niin, hyvästi!"

Ystävykset maksoivat ja nousivat uudelleen autoon.

Asemalla ystävykset menivät rautatiekirjakauppaan ja ostivat muutamia pääkaupungin lehtiä ja ajanvieteromaaneja. Kivinen koetti, eikä ilman tulosta, hymyillä nuorelle myyjättärelle.

"Mihin aikaan lähtee juna Tukholmaan?" kysyi sanomalehtimies.

"Nyt kello 5.27 ja sitten illalla 9.05."

"Entä aamulla?"

"Aamulla ei kulje mitään junaa, vasta kello 1.18 lähtee ensimmäinen."

"Menikö tänään paljonkin väkeä tällä päiväjunalla?"

Myyjätär katsahti vähän ihmeissään ahkeraan kyselijään.

"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja muutamia maalaisia."

"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?"

Neitonen nauroi ääneen.

"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla moottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin tästä sen olisi kyllä huomannut."

Kivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi mitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon ja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle pysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman uneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti piristyi.

Ei, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen olisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä ollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs asemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin. Oli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä. Kyllä voi autolla ajaa.

Kivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli kyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun matkan päässä.

"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?" kysyi Olle, puolittain maaten auton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.

"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten arvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään", lausui Kivinen salaperäisesti hymyillen.

"Ja missä se on?" kysyi Olle.

"Minä en tiedä, missä se on, mutta minä tiedän, missä se ei ole, ja se on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin ympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä alueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei ole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin pääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on jonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on olemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että sellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä todennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku tukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän hyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi huomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten kunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän ehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi tietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen kapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on ainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään pitkälle."

4.

Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.

Ilma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin. Laajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala tummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin ja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia seurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia virvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden illallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä juoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen vierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.

Lihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä, jotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai aloittelevien tuomareitten — tai pahimmassa tapauksessa — iloisten, mutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten sitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin tai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki paikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille ja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat ja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat vanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin päiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän vilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille ehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.

Olle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea, josta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa kesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan ja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa rintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen kansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti kokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja sulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista ystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa viehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla leijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson hautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti välinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.

Neiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen keskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger tiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi välttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea uskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen kanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan salakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine, vapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon käsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin seuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan sydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä halveksivasti olkapäitään tuntemattomalle "siviililurjukselle", joka oli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain lisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta mielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista itseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä, jolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.

Muutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti pikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen ja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti purjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen ulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava hehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan määränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja niistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi kantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.

Kivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger istui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen lainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja kauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.

"Pidättekö purjehtimisesta?" aloitti Kivinen, mielestään varsin lapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei hän keksinyt muutakaan sanottavaa.

"Tämä on ihanaa. Olen ensimmäistä kertaa purjehtimassa."

"Niinkö? Te olette siis sisämaan lapsi."

"Oikein päätelty."

"Odottakaas, minä koetan arvata kotipaikkanne", sanoi Kivinen. "Enhän ole tunkeileva?"

"Mitäpä siinä olisi salailemista."

"Siis: ensin nimi. Riger! Germaaninen: tanskalainen, ruotsalainen, norjalainen, englantilainen tai — saksalainen. Ristimänimenne vahvistaa otaksuman. Te olette saksalainen. Pohjoissaksalainen te ette ole, teissä ei ole pohjoissaksalaista flegmaattisuutta, te olette vilkas eteläisen auringon kasvatti."

"Tähän saakka ovat päätelmänne oikeita. Jatkakaa."

"Te olette kaupunkilainen, vieläpä suurkaupunkilainen. München! Ei, se ei sovi! Otetaanpa avuksi ulkomuotonne! Se paljastaa salaisuutenne, ja teidän yleinen esiintymisenne, käytöstapanne sekä makunne tekevät sen, ettei kotipaikastanne voi erehtyä."

Neiti Riger nauroi vallattomasti, ja hohtava hammasrivi loisti ruusuisten huulten välissä. Kivinen huomasi hänen silmissään vastustamattoman vaarallisen tulen, — noissa suurissa syvissä samettisilmissä. Hieno silkkiliina leijui tuulessa kilpaa kiharoitten kanssa, ja sanomalehtimiehen huomio pyrki väkisinkin kääntymään purjeitten hoitamisesta ja veneen ohjauksesta, kunnes leikillisen karkea huuto lähimmästä purresta herätti hänet todellisuuteen.

"Herra Kivinen, herätkää! Tahallinen päälleajo on laissa kielletty!" kirkui lennätinvirkailija, kun Kivisen vene kiiti suoraan toisen purren laitaa kohti.

Kivinen yhtyi nauruun ja käänsi veneen. Kun toinen pursi oli loitonnut, kietaisi Kivinen purjenuoran polvensa ympäri ja sytytti savukkeen.

"Ettekö usko, neiti Riger, että kykenen määrittelemään kotipaikkanne?" kysyi hän.

"En tietenkään. Johtopäätöksenne ovat loistavat, mutta ette saa minua niin helposti ansaan. Te koetatte hämmästyttää minut, niin että itse sanoisin."

"Lyöttekö vetoa?"

"Mistä vain!"

"Hyvä. Te saatte pyytää minulta mitä haluatte, jos minä joudun tappiolle, ja samoin minä teiltä, jos voitan. Kunniasananne, että vastaatte omantuntonne mukaisesti."

"Suostun! Saatte mitä tahdotte. Kättä päälle!" Neiti Riger ojensi kätensä, johon sanomalehtimies innokkaasti tarttui.

"Nyt sain teidät ansaan", sanoi hän.

"Älkää olko liian varma", nauroi neiti Riger. "Siis, missä on kotipaikkani?" Hän kumartui aivan lähelle sanomalehtimiestä ja katsoi tätä silmiin. Silkkiliina sipaisi pari kertaa Kivisen ohimoita, ja kullanloistavat kiharat koskettivat hänen otsaansa.

"Se on Wien!" sanoi Kivinen, ja hänen harmaat silmänsä olivat tiukasti kiinnitetyt neiti Rigeriin. Tämä huudahti, irroitti kätensä ja oikaisi vartalonsa, puhjeten vapauttavaan nauruun.

"Taikuri! Te arvasitte oikein!"

"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!"

Salamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin notkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja neitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän suudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.

"Ei, katsokaas venettä!" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä vesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän päästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen purjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti arasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän ei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.

Neiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.

"Oletteko tyytyväinen?" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja Kivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.

"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt tilaisuutta useamman ottamiseen."

"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte tällaisen palkkion, mutta", neiti Riger nauroi vallattomasti, "en kadu."

Sanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, — oliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli tuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa. Hän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään koko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän helposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja rauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä silmänräpäyksenä!

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä.

"Muistuttelen itselleni säveltä operetin sanoihin: 'Kuka naisista selvän saa, piru heissä on vallalla ain!'"

"Kas vain, te filosofoittekin! Minua ilahduttaa, että meissä on jotakin käsittämätöntäkin. Eikö niin?"

Kivinen nauroi.

"Niin, älkää naurako! Ettekö tekin ole samaa mieltä, että ellei naisissa olisi jotakin käsittämätöntä, eivät he olisi puoleksikaan niin hauskoja?"

"Kyllä, mutta nyt…"

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, minä nyt vuorostani", sanoi neiti Riger.

"Koettakaapa?"

"Te ihmettelette minua ja minun käytöstäni."

"Ja sitten?"

"Te koetatte päästä selville minusta ja asioistani. Mutta se ei onnistu teille."

"Niinkö luulette. Lyöttekö vetoa?"

"Varokaa! Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se, että te voititte ensimmäisellä kerralla, ei todista, että te voitatte toisella. Mutta minä suostun. Samoilla ehdoilla kuin ennenkin."

"Päätetty."

"Minä tiedän, että te epäilette minun sekautuneen salakuljetusjuttuun", laukaisi neiti Riger äkkiä.

Se osui. Kivinen ei voinut pidättää huudahdusta.

"Te… minä…?"

"Näettekö, enkö arvannut oikein! Annan teidän olla luulossanne. Niin, olen kyllä sotkeutunut juttuun, mutta millä tavalla, sen saatte itse koettaa selvittää. Jos se teille onnistuu, niin olette voittanut vedon ja minä olen, kykyni ja kunniallisuuden rajoissa, teidän vallassanne."

"Siis avoin taistelu?"

"Ja armoton."

"Minä voitan sen."

"Se nähdään, mutta sanon vain, että toinen suudelma on paljon vaikeampi saada kuin ensimmäinen."

Kalliosaari oli jo aivan lähellä, ja mielenkiintoinen keskustelu keskeytyi. Purret laskivat rantaan, ja seurueet nousivat maihin. Meri huokui tummana, hämärä kävi tiheämmäksi, mutta rantakalliolla, sytytettyjen nuotioitten ääressä, jatkui välitön nuorekas elämänilo kesäisenä yönä.

Kun Kivinen aamupuolella yötä marssi viileässä raikkaassa ilmassa valtatien reunaa pitkin kotia, ohi nukkuvien huviloitten ja kastehelmissä kimaltelevien puutarhojen ja nurmikkojen, puisteli hän päätänsä, puolittain pahoitellen, puolittain tyytyväisenä. Hän oli rakastunut, auttamattomasti rakastunut. Hetken hän oli luullut saaneensa vastarakkauttakin, ja sitä hän luuli vieläkin, mutta… Siinä oli "mutta", ja se oli suuri.

Niin, neiti Riger oli vastustajatar. Viehättävä vastustajatar, mutta vaarallinen. Ja hänen hiukan väsynyt päänsä koetti ratkaista pulmaa: jos hän voittaa ja saa neiti Rigerin salakuljetuksesta syytettynä telkien taa, mitä hän tekee voitollaan? Ja ellei hän voita, niin ei kai hänellä ole myöskään mitään mahdollisuutta?

Ja mistä neiti Riger tiesi, että hän epäili? Ja miten neiti Riger oli uskaltanut tunnustaa? Hm, vastustajatar oli antautunut ensimmäiseen otteluun, ja, hänen täytyi se myöntää, voittanut sen yllättävän loistavasti. Hänen korttinsa olivat nyt sekaisin, ja mikä pahinta, hänen sydämensä laita oli vielä huonommin.

Ollelle ei mitään! ajatteli Kivinen avatessaan huvilansa portin.

5.

Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.

Kivinen ja Olle istuivat aamupäivällä kasinon verannalla kahvia juomassa. Päivä oli yhtä kuuma kuin eilenkin, meri oli tyyni, ja vain laajat mainingit kohisivat valkoiselle rantahietikolle, hyrskyten ja vaahdoten. Kivinen tunsi itsensä uinnin jälkeen virkeäksi ja reippaaksi, ja kylmä itsehillintä, jonka hän oli ollut menettämäisillään edellisenä yönä, oli palannut kirkkaan päivän ja auringon keralla. Olle, purevasanainen, mutta hyväntahtoinen vanha sanomalehtimies, pakinoitsija, salapoliisi ja orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja, tarkasteli hiukan ivallisesti ystäväänsä, jonka vieläkin harhailevat silmäykset ja hajamieliset vastaukset eivät jääneet häneltä huomaamatta. Kivinen ei ollut puhunut mitään keskustelustansa neiti Rigerin kanssa eikä hänellä vielä aamulla ollut mitään aikomusta tehdä sitä vastaisuudessakaan, mutta ajateltuaan vähän tarkemmin päätti hän uskoa ainakin oleellisimmat kohdat taatulle ystävälleen. Ainoastaan arkaluontoisimmat yksityiskohdat päätti hän sivuuttaa vaieten.

"Hm, herra tuntuu elävän yhä vielä purjehdusretken lumoissa", aloitti Olle. "Ryhdytäänkö yleensä johonkin, ja mihin?"

Kivinen taputti Ollea kädelle.

"On niin helppoa syrjästäpäin nauraa. Mutta annetaan sen asian nyt olla. Juttu on selvitettävä!"

"No niin. Meillä on nyt kolme asiaa: ensiksi se moottoripyöräilijä. Odotamme sähkösanomaa. Sitten on neiti Riger? Ja sitten on meidän löydettävä moottoripyöräilijän huvila?"

Kivinen muutti asentoaan, sytytti savukkeen, heitti jalkansa ristiin ja kertoi Ollelle keskustelunsa ja saamansa tiedot neiti Rigeristä. Olle kuunteli ääneti, leikitellen sormillaan ja nyökäytellen hyväksyvästi päätänsä.

"Enimmin kummastuttaa minua", lopetti Kivinen, "miten hän on voinut aavistaa, että me epäilemme häntä."

Olle hykerteli käsiään.

"Hän on älykäs nainen, perin älykäs. Ja rohkea. Kaksi vaarallista ominaisuutta. Ja kaunis. Vielä vaarallisempaa. Sinä olet jo täydelleen hänen lumoissaan. En tiedä, miten hän lienee saanut asian selville, mutta lopputulos osoittaa hänen olevan sekä älykäs että oikeassa. Muuten, tiedätkö, aikooko hän viipyä täällä vielä kauankin?"

Äkillinen epäluulo täytti Kivisen mielen.

"Niin, sinä olet oikeassa. Minä en tiedä lainkaan. Mutta hänellähän ei ole mitään syytä viipyä täällä. Yritys on onnistunut, tavara tallessa eikä muut kuin me epäile vähintäkään. Odotas, minä soitan!"

Kivinen nousi nopeasti ja meni tarjoiluhuoneen puhelinkaappiin.

"Saanko 162! Kiitän! Onko neiti Riger? Hyvää huomenta! Niinkö, nytkö vasta? Ettekö ole ollut edes uimassa. Niin, tuletteko? Kyllä, kyllä! Kiitän! Näkemiin!"

Kivinen soitti kiinni ja palasi Ollen luo.

"Kyllä hän ainakin vielä on täällä. Lupasi tulla iltapäivällä käymään kylpylaitoksella ja kasinollakin."

"Sinä sanoit hänen olevan Wienistä."

"Niin."

"Mitään muuta et tiedä?"

"En kerrassaan mitään."

"Hm." — Olle siveli sileätä leukaansa. "Onko sinulla hänen valokuvaansa?"

"On", myönsi Kivinen hiukan kummastuen. "Otin muutama päivä sitten omalla koneellani hänestä joitakuita kuvia."

"Onko sinulla niitä mukanasi?"

Kivinen otti esiin lompakkonsa ja kaivoi siitä muutamia pienikokoisia, mutta selviä ja onnistuneita valokuvia viehättävästä neiti Rigeristä.

"Kas niin, nämä kelpaavat. Nyt ei muuta kuin kynä ja paperia." Olle viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi paperia ja mustetta, asettuen sitten ne saatuaan kirjoittamaan.

"Kenelle sinä kirjoitat?" tiedusti Kivinen.

"Muutamalle tuttavalleni, wieniläiselle sanomalehtimiehelle. Jos kysymyksessäoleva neitonen on todella Wienistä, niin takaan, että meillä jonkun päivän kuluttua on hänestä ja hänen elämästään täydellinen selostus. Se mies tuntee Wienin paremmin kuin minä Tukholman, ja se on jo paljon", sanoi Olle hiukan itserakkaasti.

Saatuaan kirjoitelmansa valmiiksi hän pisti kirjeen ja valokuvat kuoreen, liimasi sen, kirjoitti osoitteen ja sujautti taskuunsa. Senjälkeen miehet nousivat ylös ja maksoivat.

"Hm, kello on kohta jo yksitoista, mutta lähtekäämme kumminkin etsimään sitä sinun huvilaasi", ehdotti Olle, kun ystävykset hitaasti ja vaivaloisesti astelivat upottavassa hiekassa.

"Samantekevää, mutta poiketaan kotona katsomassa, olisiko saapunut sähkösanomaa Suomesta."

Sellaista ei ollut kuitenkaan tullut, ja ystävykset jatkoivat matkaansa, poiketen huvilain ja puutarhain välissä kiemurtelevalle polulle, jossa oli mukavampi kulkea, kun pohja oli kova ja puut tarjosivat siimestä. Olle puhkui hyvinvoipaisuudessaan, retuuttaen takkia käsivarrellaan, pirteänä ja iloisena kaikesta huolimatta, kun taas Kivinen, laihahko ja jäntevä, asteli rauhallisesti ja näköjään täysin piittaamattomana kuumuudesta. Kierrettyään neiti Rigerin huvilan taitse miehet saapuivat valtatielle ja syrjätien risteykseen.

Paikka oli autio, lähin huvila pilkotti parin sadan metrin päässä. Olle heittäytyi nurmikolle puitten varjoon ja pisti tupakaksi. Kivinen jäi seisomaan hänen viereensä ja silmäili miettien ympäristöä.

"Tiedätkö, että tehtävämme taitaakin olla helpompi kuin luulinkaan. Kun tulimme autolla pysäkiltä, en huomannutkaan muuatta pientä, mutta ratkaisevan tärkeää seikkaa, joka suuressa määrässä rajoittaa etsiskelyaluettamme. Katsos, tuolla lähellä alkaa mäki."

"Entä sitten?"

"Kuten sanoin, otaksun moottoripyöräilijän tässä risteyksessä tai jonkun matkan päässä siitä hypänneen pyörältä ja taluttaneen sen huvilan vajaan. Hän ei liene uskaltanut ajaa, sillä moottorin surina olisi kuulunut läheisiin huviloihin ja voinut jälkeenpäin herättää epäluuloja. Mutta luuletko, että joku jaksaisi tai uskaltaisi viivytellä niin kauan, että saisi tavallisen moottoripyörän hilatuksi tuon mäen yli? Ei, olen varma siitä, että etsimämme huvila on mäen tällä puolen tai sitten sitä ei ole missään. Moottoripyörää ei kuitenkaan ole löydetty. Poliisi ei tiedä mitään, sanomalehdet yhtä vähän. Juttu on täydellisen salaperäisyyden verhoama."

Olle myönsi ystävänsä johtopäätökset oikeiksi. Sanomalehtimiehet jatkoivat matkaansa. Noin parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen huvila, suuri ja kaunis rakennus mahtavan puutarhan keskellä. Joukko lapsia leikki pihamaalla.

"Tuo se ei ole ainakaan", virkkoi Olle. "Lasten lähettyvillä ei uskalleta ryhtyä salajuoniin."

Vinosti tämän huvilan vastapäätä oli toinen, melkein näkymättömissä tuuheitten lehtipuitten takana.

"Ei tuokaan ole oikein minun makuuni", sanoi Kivinen. Sanomalehtimiehet kulkivat hitaasti valolaikkujen kirjavoittamalla maantiellä, tarkastellen ympärilleen; mutta saavuttuaan mäen huipulle heidän täytyi myöntää, että ainakaan tällainen pintapuolinen tutkimus ei tukenut millään tavoin Kivisen otaksumaa. Mikään huvila ei tuntunut vähimmässäkään määrin sopivan sellaiseen tarkoitukseen. Kaikissa oli asukkaita huomattavan paljon, eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta, että salakuljettaja olisi uskaltautunut niin suureen vaaraan. Huvilat olivat suuria perhekeskuksia. Hiukan harmitellen epäonnistunutta otaksumaansa ja hukkaanmenneitä vaivojaan kääntyivät miehet takaisin.

"Tämä tuntuu alkavan mutkistua", tuumi Kivinen heidän molempain painellessa reippaalla vauhdilla kotiapäin.

"Niin, katsos, on jossakin määrin epätodennäköistä, että mies olisi uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä näiden huvilain ohi. Jostakin huvilasta se olisi varmastikin huomattu", selvitteli Olle.

"Niin, mutta minä pidän kiinni vain siitä, että pyörää ei ole nähty asemalla eikä pysäkillä. Sen täytyy olla jossakin tällä välillä. Ja meidän täytyy se löytää."

"Sitten me sen tietenkin löydämmekin", virkkoi Olle hiukan humoristisesti.

"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja tuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä avaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin."

"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa", sanoi Olle.

Saapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä, sanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten työstänsä.

"Hyvää päivää!" aloitti Olle. "Tunnetteko tätä huvila-asutusta?"

"Kyllä!" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla aina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.

"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia… etsimme muuatta herraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole löytäneet."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi mies asiallisesti.

"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin siten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen osoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin. Osoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla tuon mäen tällä puolella."

"Se käy vähän vaikeaksi", arveli mies.

"Niin, sen mekin olemme huomanneet", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen, "mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä viitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on luultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin korkeintaan pari kolme henkeä yhteensä."

"Olisikohan se se…", mies mietti.

"Tiedättekö, johtaako valtatien risteyksestä mitään polkua jonnekin huvilaan, tuonne taakse?"

Mies nyökkäsi.

"Johtaa kyllä. Jonkun matkan päässä valtatiestä on melkein metsän keskellä pieni huvila. Siellä on tänä kesänä näkynyt asukkaita."

"Eikö siellä sitten ennen ole ollut?"

"Kyllä siellä ennen on ollut, mutta viime kesänä ei ollut. Minkälainen mies se teidän ystävänne on?"

Kivinen kuvasi tarkoin ja havaannollisesti moottoripyöräilijän. Mies ei ollut oikein varma.

"Kerran taisin nähdä sellaisen miehen, jaa, neljä päivää sitten, mutta en tiedä, olisiko hän ollut siellä huvilassa. Tapasin hänet tienristeyksessä."

Ystävykset alkoivat tuntea, että arvoitus oli ratkeamaisillaan. Olle kiitti ja maksoi miehelle tiedoista, ja entistä reippaammalla vauhdilla jatkoivat etsijät matkaansa. Tien risteykseen saapuessansa he näkivät tuskin huomattavan polun, joka kohtalaisen leveänä luikerteli tiheään metsään. He kulkivat satakunta metriä sitä pitkin, mutta sitten alkoi Kivistä arveluttaa.

"Ei, ei mennä nyt päivänvalolla! Jos siellä sattuisi joku olemaan, niin se voisi herättää epäluuloja, ja jos neiti Riger saisi kuulla, huomaisi hän meidän alkavan tietää ehkä enemmän kuin hänen rauhalleen ja turvallisuudelleen sopii."

Kotiin palatessaan löysi Kivinen pöydältä sähkösanoman. Hän repi sen nopeasti auki ja luki Ollelle:

"Akseli Kivinen. Kuststad. Miehen nimi Robert Kahl. Nykyään luultavasti Ruotsissa. Tietoja voit saada taidekaupasta Strandgatan 43, Tukholma. Antero."

Molemmat vihelsivät. Langat alkoivat juosta yhteen. Neiti Riger oli sähköttänyt samaan taloon, josta oli saatavissa selvitystä moottoripyöräilijästä.

Olle heittäytyi sohvalle lepäämään.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi Kivinen.

"Tjah, lähtekäämme iltajunassa Tukholmaan."

"Jättäisimmekö neiti Rigerin yksin tänne?"

"Minkäpä sille tekee. Täytyy jättää."

"Hän arvaa matkamme tarkoituksen."

"Arvatkoon! Mehän pelaamme muutenkin melkein avonaisin kortein."

"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee jättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme ehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin pistäydyttävä."

"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?"

"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on otaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn ulkopuolisiin havaintoihin."

"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein ole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua hiljaa."

"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina vähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin raukaisee."

Kivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman lehtiä. Olle nukahti.

6.

Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman yksityiskohtainen ja johdonmukainen.

Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.

Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä, sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.

Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen. Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.

Menköön syteen taikka saveen! — ajatteli hän ja kiipesi sisään, browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan. Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.

Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle, ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.

Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin. Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.

Sattuma on suosiollinen, — ajatteli Kivinen. — Talo pimeä, ikkuna auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!

Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä. Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta, josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo koko lailla vaikeampaa.

Perällä oli vielä neljäs ovi.

Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut, ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.

Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.

Pöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi kahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla kahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli tuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään. Se oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän vasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän ollut tuoksua täysin vaistonnut.

Talossa oli ihmisiä.

Silmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo sammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa kuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen sähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja rauhallisesti:

"Tervetuloa, herra Kivinen!"

Sanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti kääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki, sähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen iltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti hymyilevän neiti Rigerin.

"Te täällä?" huudahti Kivinen ihan suunniltaan.

"Niin", lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat tulivat näkyviin, "mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän voisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että te olette täällä."

Kivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään murtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää naista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän olikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi hän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi hämmennystään näyttää.

Hän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen lakin päästään.

"Häiritsenkö?" kysyi hän kohteliaasti.

"Ette suinkaan! Minä odotin teitä."

"Huomaan sen", virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. "Tämä ihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille."

"Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi jäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne eteiseen!"

Kivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan päällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin hän oli osannut kuvitellakaan.

"Tehkää hyvin!" ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui vastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli yksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja kevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen. Ikkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi miellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis, hänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta säteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja kohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen valtoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei hän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan häikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.

Neiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi tuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen sokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.

"Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!" sanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.

"Älkää sortako sorrettua!" sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. "Mistä tiesitte minua odottaa?"

"Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin. Näin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte takaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen jatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan oikein."

"Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?"

"Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen olisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla, anteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla retkillä."

"Taaskin oikein."

"Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen. Ettekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?"

"Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet lukitsematta, saranat voidellut…"

Neiti Riger nauroi.

"Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En ole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni teidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen sokaisemana."

"Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää."

"Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä, ja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin poliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä tapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa yleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta."

"Niin varmasti istuisittekin."

"Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?"

"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa."

"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle", sanoi neiti Riger hiljaa.

Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä. Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen. Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.

"Te myönnätte… jo nyt…" sanoi hän ihmetellen.

"Minun täytyy. Ja… ja… voisin antaa vaikka palkinnonkin… jo nyt…" virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. "Vaikka niinkuin silloin purjehdusretkellä", lisäsi hän nopeasti, luoden samalla katseensa alas.

Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.

"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni. Vetoa en ole vielä voittanut, mutta kun sen voitan, niin saatte olla varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta", lausui hän nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja vilkkaaksi.

"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?" kysyi neiti Riger kuin havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.

"En palkintona, mutta kyllä muuten…" sopersi Kivinen ja tarttui neiti Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa. Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.

Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa, auttaa myöskin neiti Rigeriä… Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan pakoitti hänet ratkaisemaan.

"Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne loppuun, annatteko minut ilmi?"

Kivinen mietti.

"Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen varma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En ole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain kirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka se ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa."

Kivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti Riger suoristautui ja järjesti hiuksensa.

"Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?" kysyi Kivinen vakavasti.

"Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi."

"Ettekö milloinkaan?"

"Ehkä jonkun ajan kuluttua."

Neiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä jatkamaan juontia, kaataen kahvia.

"Miksi tulitte tänne huvilaan?" kysyi Kivinen hetken kuluttua.

"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni teidät luopumaan aikeestanne."

"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?"

Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen kasvoilleen.

"Te laskitte oikein", puhui Kivinen verkkaan, "mutta te laskitte myös väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte, että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän, että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki, silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt, ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on sydämellänne, ja mikä teitä painaa?"

Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.

"Jos olisi kysymys vain minusta", aloitti neiti Riger, "en empisi. Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua. Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan. Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä."

"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava."

Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan yhdentekevästä aikeesta.

"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En voi", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. "Ymmärtäkää minua oikein."

"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien ihmisten asioihin?" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun naisen katkeruus.

"Te ette ole minulle yhdentekevä", vastasi Kivinen. "Olen sen teille jo sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen."

"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan."

Kivinen naurahti katkerasti.

"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani osta luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä."

Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.

"Minä lähden myös."

Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta. Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.

"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa", soivat neiti Rigerin viimeiset sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.

7.

Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.

"Tutkimusmatka taisikin muuttua kosintaretkeksi!" virkkoi Olle hyväntahtoisesti hymyillen, kun sanomalehtimiehet hörppivät aamukahviaan huvilansa kuistilla.

"No ei aivan sentään, mutta läheltä piti! Sinä, Olle, olet tainnut hiljaa muuttua hiukan pistäväksi ja kohtelet minua kuin koulupoikaa, joka on ensimmäistä kertaa rakastunut. Eikö neiti Rigeriin voisi sitten rakastua?" puheli Kivinen jonkunverran tyytymättömänä.

"Kyllä vain, ja jos minä olisin sinun ikäisesi, siinä kolmenkymmenen korvilla, niin olisinpa totta vie jo paljon pitemmällä kuin sinä", vastasi Olle itsetietoisesti.

Kivinen oli aamulla kertonut seikkailunsa huvilassa Ollelle, tällä kertaa aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ollen apu tuntui hänestä välttämättömältä niin rakkaus- kuin seikkailujutussakin.

"Kahta asiaa minä en vain käsitä", sanoi Olle. "Mistä neiti Riger arvasi meidän epäilevän häntä ja miksi hän yhä edelleen viipyy täällä kylpylässä? Viipymiseen täytyy olla aivan ensiluokkaisen tärkeä syy."

"En minäkään ymmärrä, mutta kai nekin asiat selvenevät, kunhan odotetaan. Tänään on meidän joka tapauksessa lähdettävä Tukholmaan. Oletko ajatellut mitään suunnitelmaa herra Kahlin paljastamiseksi?"

"Sitä en ole vielä ajatellut, mutta sen sijaan olen aikonut järjestää neiti Rigerin silmälläpidon. Me emme tiedä, kuinka kauan meidän täytyy viipyä Tukholmassa, emmekä mitenkään voi jättää neiti Rigeriä aivan yksin tänne. Meidän täytyy tietää, mitä hän tekee täällä meidän poissaollessamme."

"Kenet siis aiot saada pitämään häntä silmällä?"

"Jorre Minckin, meidän nuorimman reportterimme, joka saa siten tilaisuuden ansaita kannuksensa. Jorre on pystyvä poika, vikkelä ja rohkea, ja vaitelias kuin kala. Kun illalla saavumme Tukholmaan, niin järjestän asian. Hän on jo aamulla täällä, ja häneltä saamme sitten raportit joka päivä, ja jos mitä tärkeää tapahtuu, voi hän sähköttää."

"Käy laatuun", sanoi Kivinen nousten pöydästä ja mennen hakemaan savukelaatikkoa. Kuistille palatessaan hän tarjosi Ollelle ja virkkoi sitten:

"Etkö luule lähtömme herättävän neiti Rigerissä epäluuloja?"

"Varmastikin, mutta koettakaamme ainakin lieventää niitä. Voimmehan yrittää muuatta tavallista pikkutemppua, joka, ellei se autakaan, ei myöskään pahenna. Juna lähtee etelään puoli kaksitoista. Me voimme matkustaa pari asemaväliä etelään ja sitten siellä nousta Tukholman-junaan. Liput ostamme tältä asemalta etelään jonnekin kauemmaksi, niin että jos neiti Rigerin päähän pälkähtää ryhtyä tiedusteluihin, sotkee tämä temppu ainakin hiukan hänen johtopäätöksiään."

"All right!"

* * * * *

Puolenpäivän tienoissa saapuivat ystävykset autolla asemalle ja nousivat etelänjunaan, jääden kuitenkin jo seuraavalle asemalle. Heidän odotettuaan vajaan tunnin saapui Tukholmaan menevä juna, ja siinä ystävykset huristivat Kuststadin aseman ohi. Neiti Riger ei ollut näkyvissä, ja pikku temppu oli kaikesta päättäen onnistunut.

Junassa oli tukahduttavan kuuma, matkustajia paljon, ja vasta illan tullen, Tukholmaa lähestyttäessä, kävi olo siedettävämmäksi. Ystävykset ostivat sanomalehtiä, mutta niiden tiedot Kuststadin salakuljetusjutusta olivat niukkoja ja niukkuudessaankin aivan vääriä. "Poliisi tutkii asiaa ja kieltäytyy antamasta tarkempia tietoja toistaiseksi, mutta toivoa sopii, että tämä häikäilemätön juttu paljastetaan ja syylliset saatetaan tekemisiin lain ja oikeuden kanssa", loppuivat ne kaikki mahtipontisesti ja tyhjästi. Niin, poliisi ei antanut tietoja, ja ystävykset kyllä tiesivät, että siihen heillä oli täysi syy, kun mitään tietoja ei heillä ollut. Politiikkaa oli lehdissä sitä enemmän, ja uudet tiedot Ahvenanmaan-asiasta saivat riikinruotsalaisten kielet liikkeeseen, mutta sanomalehtimiehet peittivät kasvonsa lehdillä ja ryhtyivät torkkumaan, junan kiitäessä läpi hämärtyväin seutujen kohti Svean valtakunnan kaunista pääkaupunkia.

Asemalla ystävykset nousivat autoon ja ajoivat suoraan sen lehden toimitukseen, jossa Olle työskenteli. Yövuoron miehet olivat aisoissa, toimitussihteeri luki ja järjesteli korjauslukuarkkeja, ja pari kolme reportteria oli parhaillaan muokkaamassa nautittavaan asuun illan uutissaalista. Ollen tulo herätti ansaittua huomiota, sillä paitsi sitä, että Olle tunnustetusti oli paras ja nerokkain uutishankkija, ymmärrettiin toimituksessa heti, että vain ensiluokkaisen tärkeä asia oli voinut saada Ollen, vanhan epikurolaisen, päätäpahkaa saapumaan pölyiseen Tukholmaan vilppailta kesälaitumiltaan. Olle kätteli jokaista, kysyi kuulumisia ja esitteli Kivisen, suomalaisen sanomalehtimiehen ja poliittisen vastustajan Ahvenanmaanasiassa.

"Onko päätoimittaja täällä?" kysyi Olle toimitussihteeriltä.

"Siellä 'ukko' on huoneessaan. Kuuluuko mitään uutta siitä salakuljetusjutusta?" tiedusti tämä vuorostaan.

"Eipä mitään ihmeellistä, mutta eiköhän jonkun ajan kuluttua", vastasi Olle salaperäisesti hymyillen, lähtiessään päätoimittajan luo. Kivinen jäi katselemaan ruotsalaisen suurlehden yötoimitusta, tuota monessa suhteessa huippuunsa kehitettyä nopeuden, tarkkuuden, aistikkuuden ja pirteyden järjestelmää, kerraten taas mielessään monesti tekemänsä vertailun suomalaisen sanomalehdistön teknillisestä valmistumattomuudesta skandinaavisen lehdistön rinnalla.

Hetken kuluttua tuli Olle takaisin, seurassaan komeapartainen, kaljupäinen herra, jonka Kivinen arvasi päätoimittajaksi.

"Herra Minck, te voitte jättää nyt uutisenne toisten kirjoitettavaksi. Herra Nordgren antaa teille uuden tehtävän. Menette hänen kanssaan. Tässä on shekki. Taloudenhoitaja on vielä tavattavissa konttorissaan. Nostatte rahat, ja onnea matkaan!"

Jorre Minck, kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, nousi pystyyn pöytänsä äärestä, iloisesti hämmästyen. Tiesihän uusi tehtävä jotakin suurempaa kuin tuota alituista kokouksissa istumista, jopa kaikesta päättäen matkaa maaseudulle. Huh, kymmeneen kuukauteen hän ei ollut nähnyt puita muuta kuin puistossa.

Päätoimittaja pyörähti huoneeseensa ja Olle jätti hyvästit toimittajatovereilleen, laskeutuen sitten Kivisen ja Jorren kanssa kadulle. Jorre käväisi konttorissa ja ilmestyi takaisin, taskussaan pyöreähkö summa ruotsalaisia kruunuja.

Olle katsoi kelloaan. "Lähdetään minun asuntooni." Miehet nousivat autoon, joka painui Tukholman yövilkkaille kaduille.

"Nyt heti asiaan", sanoi Olle, kun seurue oli saapunut hänen komeaan vanhanpojan-asuntoonsa. "Juna lähtee tunnin kuluttua etelään. Matkustatte Kuststadiin ja sijoitutte meidän huvilaamme. Tässä on osoite. Esiinnytte meidän palvelijanamme ja sanotte tulevanne etelästä. Pidätte silmällä neiti Rigeriä."

Olle selitti perinjuurin kaikki asianhaarat tarkkaan kuuntelevalle Jorrelle.

"Mahdollisimman yksityiskohtainen raportti joka päivä, ja jos huomaatte jotakin epäilyttävää, niin sähköttäkää heti. Jos ilmenee merkkikin, että neiti Riger aikoisi matkustaa, ilmoittakaa. Jos hän ehtisi lähteä ennenkuin me ehtisimme saapua, seuratkaa häntä. Onko selvää?"

"Kyllä vain. Minä kai saan menetellä miten itse parhaaksi näen tietoja hankkiessani?"

"Kyllä, mutta itseänne ette saa paljastaa."

Jorre kiiruhti ulos.

* * * * *

Aamulla ystävykset, muutettuaan hiukan ulkonäköänsä, lähtivät viimeinkin tutkimusmatkalleen. Mitään suunnitelmaa ei heillä varsinaisesti ollut. Kaikki sai jäädä riippumaan sattumasta ja ympäristöstä. Jo kauempana nousivat miehet autosta ja lähtivät jalan kulkemaan edelleen. Aamu oli ihana, meri välkkyi, ja satamassa vallitsi kuumeinen työ, räiske ja pauhina; vintturit kitisivät, laivapillit soivat ja satamatyömiesten huudot sekaantuivat rantaradalla puhkuvien vetureitten vihellyksiin.

Ystävykset kävelivät reippaasti ja saapuivat viimein n:o 43:n luo. Talo oli vanha ja vanhanaikainen, kaksikerroksinen kivirakennus. Alhaalla oli kaksi kauppaa: "Diverse Handel" ja "Konst Salon", mutta toisessa kerroksessa komeili vastikään maalattu isokokoinen kilpi: "Import & Export A.B." Koko toinen kerros näytti olevan sen hallussa.

"Lähdetään tutkimaan maaperää tuohon 'taidekauppaan'", sanoi Olle, ja ystävykset avasivat oven ja laskeutuivat pari askelmaa "Konst Salonin" epäilyttävän siivoiseen liikehuoneustoon.

Sen ulkoasu ja sisäinen järjestys ei ollenkaan vastannut tarjolla olevia tavaroita, sillä niistä oli ainakin osa ja suuri osa varsin arvokasta, ja Olle näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, että vanhoja maalauksia ja taide-esineitä oli hyvinkin huomattava kokoelma. Jonkunlaisen myymälätiskin takana seisoi vanha, kuivettunut miehenkäppyrä, joka kumartaen astui tulijoita vastaan. Olle antoi merkin Kiviselle, että tämä olisi vaiti, ja tarttui itse puheeseen, esiintyen taiderakkaana pikkugulashina. Vastattuaan jotenkin lyhyesti kauppiaan tervehdykseen, hän jäi seisomaan muutaman mitättömän jäljennöksen eteen, tarkastellen räikeää ja mautonta tekelettä asiantuntijan ilmein.

"Hm, flaamilaista koulua! Mitäs tämä maksaa?" kysyi Olle rauhallisen huolimattomasti.

"Ainoastaan kolmetuhatta viisisataa kruunua, mutta kuten tietenkin huomaatte, se ei ole flaamilaista koulua, vaan arvokas löytö ranskalaisen uusklassillisen koulun myöhemmältä ajalta", vastasi myyjä kohteliaasti, voiden tuskin pidättää ylenkatseellista hymyään Ollen taidehistoriallisen huomautuksen johdosta.

Olle ei oikaissut erehdystään, vaan siirtyi katselemaan muuta. Huoneessa oli antiikkisia huonekaluja, osa oikeita, osa Saksassa äskettäin valmistettuja tyydyttämään ihmisten realistista historiannälkää. Pienempiä taide-esineitä oli paljonkin, nähtävästi Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä kuljetettuja. "Valuuttavampyyrit" tekivät hyviä kauppoja, ostaessaan näistä sekamelskaisista maista alhaisella kurssilla arvokasta kulttuuriesineistöä ja myydessään sen sitten suunnattomalla voitolla sodasta hyötyneitten maitten nousukasrahalistolle. Olle mietti itsekseen, että kuinkahan moni esine oli tähänkin kauppaan laillista tietä joutunut, mutta piti ajatuksensa omana tietonaan. Ulkonaisesti hän tutki tavaroita gulashin laajaliikkeisellä ja tärkeäilmeisellä asiantuntemuksella.

"Vieläkö kauppa tässä kannattaa?" kysyi Olle.

"Eipähän se nyt erikoisesti, mutta omilleen pääsee", vastasi myyjä teennäisen surkeasti.

Olle purskahti nauruun.

"Niin, toista taitaa olla sokeri- ja valuuttakauppa, vai mitä, veli", sanoi hän lyöden Kivistä olkapäälle. "Siinä voi terävä mies ansaitakin. Paljonko tahdotte koko kaupastanne?"

Myyjä hämmästyi Ollen varmaa ja välinpitämätöntä ääntä, mutta huomasi kuitenkin, ettei tämä voinut totta tarkoittaa.

"Onpa vähän vaikea sanoa, mutta kyllä se sentään nousee joltiseenkin summaan", vastasi hän vältellen.

"Miljoonaan?" arvaili Olle.

"En tiedä, enkä myy missään tapauksessa", virkkoi myyjä tahtoen lopettaa keskustelun.

"Niin no, eipä sen puolesta", hohotti Olle, "on minussakin sen verran liikemiehen vikaa, etten pane rahaa kiinni tällaiseen moskaan. Saahan joku taulu roikkua huoneen seinällä, koska se kuuluu niinkuin sivistykseen, mutta tukkutaiteesta minä en ymmärrä. Paljonko maksaa tämä tuhka-astia?"

Olle näytti hienotekoista itämaista tuhka-astiaa.

"Sata kruunua", vastasi myyjä.

"Tästä minäkin jotain ymmärrän", sanoi Olle ja pisti astian taskuunsa. "Niin, kannattaako tämä kauppa tässä?" kysyi hän toistamiseen. "En tarkoita nimenomaan kauppaa, vaan tätä paikkaa. Eikö keskikaupungilla olisi mukavampaa?"

"Ehkä… kyllä."

"Paljonko maksatte vuokraa tästä, vai onko tämä oma talonne?" tiedusteli väsymätön gulashi.

"Ei ole minun, vaan osakeyhtiön, jonka konttori on yläkerrassa."

"Import & Export A.B:nkö?"

"Juuri sen."

"Mikä yhtiö se on?" — Kivinen silmäsi Ollea, sillä Ollen jatkuva ja tankkaava kyseleminen alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.

"Import & Export osakeyhtiö", vastasi myyjä näsäviisaasti ja kärsimättömästi. Olle ei huomannut mitään.

"Luopuisitteko ehkä tästä huoneustostanne?" kysyi hän uudelleen. "Minä tarvitsisin varastohuonetta tänne satamaan enkä saa sitä mistään. Maksan hyvin."

"En luovuta", vastasi myyjä kiukkuisesti.

"Onko tuo yläkerran yhtiö vain välitysliike, vai harjoittaako se liikettä omilla laivoillaan?"

"En tiedä!" Myyjä polkaisi jalkaansa.

"Kuinka kauan kestää vuokrasopimuksenne?" jatkoi Olle aivan rauhallisesti.

"Sata vuotta!" kiljaisi myyjä. "Piruako se teihin kuuluu? Te ette saa tätä huoneustoa enkä minä tiedä mitään yhtiöstä enkä sen laivoista enkä mistään ja…"

Mies kiivastui, ja hänen silmänsä loistivat vaarallisesti.

"Mistä te saatte nämä tavaranne?" uskalsi Olle heti kun myyjän täytyi pysähtyä vetämään henkeänsä.

"Ulos, ulos!" kirkui mies aivan raivoissaan ja tarttui Ollen käsivarteen.

"Älkää hermostuko!" rauhoitti Olle kylmästi. "Minä maksan ensin tavarasta ja sitten siitä ajasta, mikä teiltä menee vastatessanne kysymyksiini. Paljonko olen velkaa? Ehkä kaksisataa kruunua riittää?"

Mies rauhottui, ja ahneutta vilahti silmissä, kun Olle suurellisin elein ojensi kaksi sadankruunun seteliä. Sitten hän kääntyi ympäri ja kömpi Kivisen seurassa ulos. Päästyään lähimmän kadunkulman taa Olle purskahti raikkaaseen nauruun. Kivinen yhtyi siihen, mutta ihmetteli samalla.

"Mihin oikein tähtäsit tuolla kyselemiselläsi?" tiedusti hän.

"Minäkö! Onhan se selvä! Tahdoin saada jotakin tietoa arvoisasta yhtiöstä, joka varmaakin varmemmin on yhteydessä tämän 'taidekaupan' kanssa. Miehen käytös todisti sen. Minä tarjosin hänelle hyvää maksua muutosta, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Ja kuitenkin tuo paikka on aivan sopimaton taidekaupalle. Mutta me olemmekin kai tekemisissä paljon suuremman homman kanssa kuin aavistatkaan. Taide-esineet ja taulut on varmastikin salakuljetettu, ja voisin lyödä vetoa siitä, että 'Import & Export A.B:n' toimitusjohtaja tietää jotakin niiden hankkimisesta. Koko talo on sen hallussa, ja paikka on salakuljetukseen mainio, nimittäin varastopaikaksi. Ai perhana, kun unhoitin!"

"Mitä niin?"

"Minun olisi pitänyt tiedustaa jalokiviä. Olisiko niitä tuolla äijänköriläällä ollut myytävänä? Vaikka eihän se olisi mitään auttanut. Neiti Riger ei niitä varmastikaan ole vielä kauppaan laskenut."

"Ja mihin me nyt ryhdymme?" kysyi Kivinen.

"Nyt menemme syömään aamiaista jonnekin hotelliin ja sitten käymme tutkimaan osakeyhtiötä perusteellisesti."

Miehet nousivat autoon ja ajoivat hotelliin. Syötyään maukkaan aamiaisen ja hiukan tarkkailtuansa Tukholman nykyistä hotellielämää omituisuuksineen — he näkivät seurueita, joissa yksi kustansi tarjoilun, mutta piti myös yksin huolen kaikkien väkijuoma-annoksista — Olle ilmoitti lähtevänsä maistraattiin ja kehoitti Kivistä ajamaan hänen asuntoonsa. Hän palaisi pian.

Olle hyppäsi autoon, ja Kivinen lähti kävelemään. Ollen asuntoon päästyään hän avasi ikkunat, heittäytyi turkkilaiselle leposohvalle pitkäkseen ja jäi miettimään neiti Rigeriä ja toissayötä huvilassa. Mikä tuo nainen oli ja mihin hän tähtäsi? Iltapostissa saataisiin Jorrelta luultavastikin jonkunlainen selonteko.

Olle palasi noin tunnin kuluttua, ja Kivinen näki jo ensi silmäyksellä, että jokin asia oli onnistunut. Olle oli palavissaan, ja vasta heitettyään pois takkinsa ja siemaistuaan virvoitusvettä hän aukaisi suunsa.

"Minä olin maistraatissa. Hain yhtiötä. Olin varma, etten sitä löytäisi, mutta löysin kuin löysinkin. Bluffia koko homma, osakepääoma 25,000 kruunua! Peijakkaan vientiäkö tai tuontia sillä harjoitetaan! Perustaja on Aleksander Popov. Tunnen. Hämäräperäinen ryssä! Ollut jotensakin varmasti vakoilijana. Mutta tiedätkö, keitä muita on yhtiössä? Ka, kaksi venäläistä kreiviä, itämerenmaakuntalainen parooni, saksalainen tukkukauppias, saksalainen kreivi…! Joo, siinä on enemmän kuin epäilyttävä yhtymä! Ja kaiken huippu, tuntematon ystävämme Robert Kahl kuuluu johtokuntaan…"

Kivinen hyppäsi ylös.

"… ja sinne kuuluu myöskin muuan Karl Riger, itävaltalainen upseeri."

"Riger?" Kivinen huudahti tahtomattaan. Olle katseli tyytyväisenä suomalaista virkaveljeään.

"Juttu alkaa luistaa. Pari muutakin pikku huomiota tein: 'taidekauppa', jossa kävimme, rekisteröitiin viikko senjälkeen kun yhtiö. Ja toiseksi: yhtiöllä on laiva 'Arthur', mutta koko yhtiön olemassaolon aikana se ei laivakirjojen mukaan ole käynyt muuatta lähisatamaa pitemmällä."

Kivinen mietti. Ollen paljastukset olivat suuriarvoisia, ja nähtävästi he olivat tekemisissä suurpiirteisen, tavallaan laillistetun salakuljetusjärjestön kanssa. Kuuluiko neiti Riger siihen? Vai oliko hän turvautunut sen apuun? Siinä oli kysymys, johon täytyi saada vastaus. Hän ei saisi rauhaa ennemmin. Oli selvä, että neiti Riger olisi voinut, jos olisi tahtonut, helpoittaa tätä tutkimustyötä, mutta näinkin oltiin hyvällä alulla.

"Ei ollut hauskaa selailla maistraatissa pölyisiä kirjoja", selitti Olle, "mutta ainahan työ palkitaan. Satamakonttorissakin onnistui yli odotusten. Nyt on meillä aineistoa tarpeeksi vaikka vangituttaa koko seurue, mutta sen aina ehdimme tehdä. Me voimme tutustua tällaiseen liiketoimintaan tarkemminkin ja yllättää herrat itse teossa. Jumaliste, siitä saadaan jymyuutinen!"

Ollen silmät sulkeutuivat, ja hän näki mielessään paljastuspäivän lehden, yli sivun kulkevine otsikkoineen, kuvineen ja selostuksineen, ja sanomalehtisydän paisui ammattiylpeydestä. Kivistä kannusti sama toivo, mutta vielä enemmän toinen: neiti Rigerin kirkkaat silmät.

"Nyt voimme hiukan levätä", sanoi Olle ja vetäytyi sohvalle. "Iltapuolella lähden persoonallisesti tutustumaan 'osakeyhtiöön'."

Olle otti käteensä sanomalehden ja ryhtyi sitä perusteellisesti tutkimaan. Uutishankkijana ja salapoliisina hän oli tottunut lukemaan lehden tarkkaan, ja siihen hänellä ei aamulla ollut aikaa. Ilmoitussivut tutkittiin yhtä huolellisesti kuin tekstisivutkin.

"No se sattui", huudahti hän äkkiä ja säntäsi pystyyn. "Jeeveli, ihan meitä onni suosimalla suosii!"

8.

Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä.

Kivinen pysähtyi kävelyssään.

"Mitä siellä on?"

"Ainoastaan muutaman rivin ilmoitus: 'Import & Export A.B:n ylimääräinen yhtiökokous pidetään tänään klo 7 ip. hotelli Terrassa huone n:o 28'."

Kivinen vihelsi kuuluvasti.

"Vai kokous! Miten ne uskaltavat ilmoittaa?"

"Yhtiön säännöissä, epäluulojen välttämiseksi, oli sensuuntainen määräys. Mutta se kokous! Siellä olisin minä kernaasti läsnä."

"Sen kyllä uskon", nauroi Kivinen, "ja kyllä minäkin perehtyisin liikeasioihin koko nopeasti; mutta toivominen ja oleminen ovat eri asioita."

"Niinhän ne ovat, mutta…" alkoi Olle, jääden miettimään. "Peijakas sentään, sinne täytyy päästä! Ajatella otsikkoa lehdessä: Lehtemme reportteri salakuljettajien 'yhtiökokouksessa!' Mutta miten?"

Miehet istuutuivat, sikaarit sytytettyään, pohtimaan asiaa. Tilaisuus oli niin oivallinen, ettei sitä sopinut jättää käyttämättä. Oli selvää, että salakuljettajat hautoivat uusia suunnitelmia, jakoivat ehkä osinkoja; ja joka tapauksessa saisi sellaisessa kokouksessa korvaamattoman arvokkaita tietoja. Ja jos niin kävisi, voisi koko seurueen silloin sen koolla ollessa vangituttaa.

Parin tunnin keskustelun jälkeen hyväksyttiin viimein toimintasuunnitelma, joka kyllä oli rohkea ja sattumaan luottava, mutta jota parempaa ei myöskään voitu keksiä. Olle päätti luopua käynnistään yhtiön konttorissa, sillä asiain näin ollen se saattoi vain vaikeuttaa aietta. Ellei tämä onnistuisi, voisi turvautua siihen käyntiin viimeisenä keinona.

Iltapuolella Olle lähti ulos. Hän palasi pian, järjestettyään "Terra"-hotellin hovimestarin kanssa asian käytännöllisen puolen. Ollen oli kyllä täytynyt turvautua salapoliisimerkkiinsä, mutta sitten olikin kaikki luistanut hyvin, ja kun hän antoi hovimestarille muutamia salaisia tietoja ja tuntuvan kiitollisuudenosoituksen, tiesi hän voivansa näytellä aikomansa kappaleen aivan huoletta hotellin palvelusväestä, jos siitä mitään kappaletta tulisikaan.

Kotona Olle naamioi itsensä aivan perusteellisesti, alusvaatteita ja taskuesineitä myöten, vanhaksi merikapteeniksi. Ihon hän maalasi, värjäsi hiukan tukkaansa, kampasi sen taakse, kiinnitti ylähuuleen pienet viikset, ja puettuaan ylleen vastaavan asun hän ei vain näyttänyt, vaan hän oli vanha merikapteeni ahavoituneine kasvoineen, sileäksi ajeltuine leukoineen, harmahtavine hiuksineen, huojuvine käynteineen, piippunysä suussa, kaulaliina leveässä solmussa ja nenänpää kuin alati loistava majakka, joka kertoi selvemmin ja varmemmin kuin mitkään sanat, mitä satamia kohti kapteeni aikoinaan oli lasketellut. Mukaansa hän otti pienen vanhan kapsäkin, ja hiertyneeseen lompakkoonsa hän pisti muutamia hankkimiaan papereita, jotka osoittivat, että hän oli kapteeni Abraham Johansson, kotoisin Malmöstä. Kapsäkkiin hän asetti kaikenlaisia matkatavaroita ja pullon konjakkia.

"All right! Antaa mennä, mutta parasta lienee sentään kulkea reivatuin purjein, sillä jos siellä myrsky puhkeaa, tulee siitä hirmu, ja silloin nähdään vieläkö kapteeni Aaprahammi Johanssonin pikipöksyt kestävät tässä maamyrskyssä yhtä halkeamattomina kuin Kapin edustalla", deklamoi Olle, onnistuneesti jäljitellen "maallaseilaavan" kapteenin pursuavaa sanatulvaa.

"Sinä kelpaat!" arvosteli Kivinen. "Kai me lähdemme nyt."

"Niin, mutta erikseen! Muutoin voi herätä epäluuloja! Sinä tiedät tehtäväsi: jos huoneesta 28 kuuluu melua tai huutoa, niin hälytä, sillä silloin on kapteeni Johansson totisesti tiukassa paikassa. Ellei, istu rauhassa, kunnes sinua tullaan hakemaan."

Olle painui ovesta mahtavasti huojutellen kookasta runkoaan. Puolen tunnin kuluttua Kivinenkin istuutui autoon ja ajoi "Terraan."

"Huone n:o 27!" virkkoi hän ojentaen vastaanrientäneelle ovenvartijalle matkalaukkunsa. Sanomalehtimies nousi leveitä rappusia toiseen kerrokseen. Ovenvartija asetti matkalaukun nurkkaan.

Ovenvartijan poistuttua Kivinen heti ryhtyi viheltämään jotenkin kuuluvasti. Sitten hän soitti tarjoilijaa ja pyysi kahvia. Sen tultua hän sulki oven, kuunteli hiukan, avasi sitten matkalaukkunsa ja otti esille pienikokoisen mauserin. Hän tarkasti sen panostuksen ja asetti sitten aseen pöydälle. Maistoi kahvia, sytytti savukkeen ja jäi istumaan. Täytyi vain odottaa. Hän ojentautui sohvalle seinän viereen ja jäi kuuntelemaan.

Ollen tulo hotelliin oli ollut paljon huomiotaherättävämpi. Merikapteeni Abraham Johansson, kuten hän kuuluvasti ovenvartijalle selitti, oli jotenkin täydessä lastissa, ja pohjaan oli tullut vuoto. Täytyi öljytä, ja kapteeni oli tarjonnut ovenvartijallekin ryypyn pullostaan. Hovimestari oli hymyillyt lähistöllä, mutta pyytänyt sitten "arvoisaa ja kunnioitettavaa kapteenia hillitsemään hiukan itseään, koska maalla täytyi pitää hiukan pieniäänisempi kurssi kuin Atlantilla." Kapteeni olikin rauhoittunut ja kömpinyt omin neuvoin ylös ja häipynyt. Ketään ei sattunut juuri silloin — sattunut tai ei, siitä tiesivät vain hovimestari ja Olle — olemaan toisen kerroksen käytävässä, ja niinpä olikin kunnon kapteeni viilettänyt reivaamattomin purjein sisään ensimmäisestä ovesta, ja se ovi sattui olemaan n:o 28. Huoneessa oli kapteenin käynti koko lailla varmistunut, ja hän oli marssinut suoraa päätä alkoviin, asettanut kapsäkin sängyn alle, pullon yöpöydälle ja tirauttanut tilkkasen lasiinkin, riisunut sitten puolittain kauluksensa, jättäen sen niskaansa riippumaan, pistänyt pienen browningin housujen etutaskuun ja vetänyt verhot alkovin eteen, heittäytyen makaamaan toiselle vuoteelle täysissä tamineissaan, katsottuaan ensin kelloansa. Se oli viisitoista minuuttia yli kuusi.

Klo 7 alkaisi Import & Export A.B:n ylimääräinen yhtiökokous samassa huoneessa.

Yli puolen tuntia makaili kunnon kapteeni vuoteessa, koetellen sen ominaisuuksia ja havaiten ilokseen, ettei se narissut ainakaan pienestä liikkeestä. Kapteenin katse harhaili pienessä alkovissa, mutta kuulo oli koko ajan jännittynyt äärimmilleen. Hän vilkaisi taas varovasti kelloaan. Se oli 6.45.

Parin minuutin kuluttua kuului askeleita ja puhetta huoneen n:o 28 ulkopuolelta, ovi avattiin, ja sisään astui askeleista ja äänistä päättäen kolme henkilöä. Kapteeni jähmettyi liikkumattomaksi, silmät sulkeutuivat ja kasvojen ilme muuttui raukean veltoksi kuten maalla seilanneen ja nukkuneen kapteenin naamavärkki tavallisesti näyttää.

Tulijat sulkivat oven ja kuuluivat istuutuvan.

"Kahl teki hyvän afäärin", sanoi syvä bassoääni venäjäksi.

"Hyvähän se on, mutta minä puolestani vastustan sellaisiin uhkarohkeuksiin ryhtymistä. Juttu on herättänyt huomiota. Me olisimme voineet joutua paljastetuiksikin", puhui toinen kiivaasti, selvästikin saksalaisella korostuksella.

"Ka, mitäpä huolimme. Elää täytyy, emmekä me osaa emmekä tahdo työtäkään tehdä. Pikku yhtiömme tuottaa kyllä sievästikin, mutta minun tuloni eivät tahdo mitenkään riittää menoihin. Ne eivät ole milloinkaan riittäneet, ei edes silloin kun minulla oli vielä se maatilani Etelä-Venäjällä. Jaa, Pietari oli toista! Niin no, ihminen voi tulla surumieliseksi, näin toisinaan!"

"Juo, äläkä runoile", virkahti kolmas, rämisevä-ääninen mies. "Popov pitää huolen maksamisesta."

Kuului lasien kilinää, avattiin pullo ja kaadettiin. Miehet kilistivät.

"Kukistuneitten suuruuksien malja!" esitti basso aitovenäläisellä itse-ivalla. Miehet joivat.

"Osat ovat vaihtuneet", aloitti basso jälleen. Tuntui kuin hänen sydämellään olisi ollut liian paljon ja hänen täytynyt se väkisinkin saada sanotuksi, siitäkin huolimatta, etteivät kuuntelijat välittäneet hänen puheestaan. "Ennen me hallitsimme, ja silloin olivat vallankumoukselliset vastustajiamme. Nyt hallitsevat entiset vallankumoukselliset ja me olemme joutuneet oppositsioniin. Eläkööt vallankumouksellisten menettelytavat! Yksimielisyys ja järjestys on voimaa! No, piru vie, me olemme yksimielisiä ja me olemme järjestyneet, ja me ansaitsemme rahaa. Keinot on monet, niin, eihän salakuljetus oikeastaan ole mikään tavoiteltava päämäärä, mutta tuottavana keinona voi sen hyväksyä."

Basso puheli melkein kuin itsekseen, ja nukkuvasta kapteenista tuntui niinkuin venäläinen olisi ollut väkijuomien liikuttama. Toiset kaksi supisivat keskenään ja kilistelivät lasejaan.

Neljännestunnin kuluttua avattiin ovi uudelleen, ja huoneeseen astui kaksi muuta.

"Onko teillä rahaa, herra Popov?" ehätti basso kysymään.

"Te olette nostanut osinkonne jo aikoja sitten, kreivi Nikolski", vastasi Popoviksi nimitetty mies kaiuttoman kovalla äänellä.

"Mutta se on myös jo aikoja sitten loppunut", vastasi kreivi yksinkertaisesti.

"En voi mitään." Miehet istuutuivat.

"Vaikka muutama tuhat", pyyteli kreivi. "Kaikki maksaa, asunto ja juomat ja se vietävä Annet… niin no, kerta kaikkiaan: tarvitsen rahaa. Te olette rahastonhoitajamme, herra Popov, ja teidän täytyy sitä hankkia. Täytyy! Minä olen tottunut siihen. Kun ennen kirjoitin tilanhoitajalleni, että täytyy, niin aina tuli…"

"Koettakaa nytkin kirjoittaa", kehoitti Popov ivallisesti.

"Piru vie, ihminen! Te uskallatte! Minä olen kreivi — ja te? Ette mitään! Vaikka minulla ei olisi riepuakaan yllä, niin minä olen kreivi, ja vaikka teillä olisi Alaskan kultakaivokset taskussanne, te olette vain Popov! Tavallinen Popov!" Kreivi kiivastui, ja hänen äänessään kuului entisen venäläisen pajarin rajaton itsetietoisuus ja mahtipontisuus.

"Ryhtykäämme asioihin", sanoi Popov kylmästi, vastaamatta mitään juopuneen kreivin solvauksiin, vaikka äänen vapisemisesta huomasikin, että hän oli raivostunut.

"Kahlin jutusta saimme ennakkomaksuna neljäkymmentätuhatta. Viisituhatta mieheen. Tässä on rahat. Kreivi saa kaksituhatta entisten lisäksi." Yhtiön toimitusjohtaja jakoi rahat, ja kreivi Nikolski pisti liivintaskuunsa kaksi tuhannen kruunun seteliä yhtä huolettomasti kuin ennenkin oli pistellyt sinne tuhansia ruplia.

"Jatkuuko Kahlin juttu vielä?" kysyi saksalainen.

"Kyllä, mutta enempää en sano. Kuusikymmentätuhatta saamme kai parin kolmen päivän kuluttua."

"Minusta ei poliisi ole päässyt mihinkään selvyyteen, ja nyt lienee asia jo hautautunut", sanoi Kahl itsetietoisesti.

"'Arthur' lähtee tänään taas matkalle, ja on toiveita, että tämänkertainen lasti tuottaa hyvin. Mutta minulla on uusi ja suurenmoinen suunnitelma, joka, jos se onnistuu…" Popovin ääni aleni kuiskaukseksi ja hän meni ovelle. Kaikki vaikenivat, ja Popov tuli takaisin.

"… niin ansaitsemme miljoonia!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi saksalainen.

"Prinssiä!"

"Ja miten?"

"En tiedä vielä, mutta kai huomeniltaan mennessä on minulla suunnitelma valmis. Tahdon vain saada tietää, hyväksytäänkö koko aietta?"

"Kyllä, jos se onnistuu", tuumi kreivi sofistisesti.

"Sieppaamme prinssin miljoonat."

"Mutta sehän arvataan heti, ja hän antaa meidät ilmi."

"Eipä niinkään, sillä hän on kokonaan meidän käsissämme. Hän on vielä Saksassa, ja jos siellä saadaan vähänkin vihiä hänen hommistaan, joutuu hän heti vangituksi. Hänelle jää ratkaistavaksi, tahtooko pitää vapautensa ja osan rahoistaan, vaiko ei mitään. Rahat on meillä käsissä viikon kuluessa, ja siihen mennessä voimme myydä yhtiömme ja valmistaa kaikki katoamistamme varten."

Kapteeni Aaprahammi Johansson kiroili itsekseen, sillä venäjän ymmärtäminen vaati häneltä suurta tarkkaavaisuutta. Ruumiskin tuntui puutuvan, ja hän koetti hiukan muuttaa asentoaan. Mutta maksoi vaivan olla "yhtiökokouksessa." Miehillä oli suuret suunnitelmat, ja ellei kapteenia keksittäisi, voisi noissa suunnitelmissa tapahtua suuriakin laskuvirheitä.

"Mutta neiti Riger! Hän saattaa vaikeuttaa yritystä", selitti varovainen saksalainen.

"Kyllä, mutta me saamme hänet kyllä toimitetuksi syrjään."

"Otammeko Rigerin mukaan?" kysyi jälleen saksalainen.

"En minä ainakaan kehoita, sillä mitä vähemmän jakajia, sitä suurempi saalis. Neiti Riger ei epäile mitään, kun Kahl suoritti temppunsa aivan rehellisesti, ja tyttö kuuluu pelkäävän niin kauheasti, että hyväksyy varmastikin jokaisen toimenpiteen, joka vapauttaa hänet itse olemasta läsnä. Hyväksytäänkö siis aie, niin minä ryhdyn tarpeellisiin toimiin?"

"Kyllä vaan!"

"Näin sivumennen saan ilmoittaa", aloitti Kahl, "että tänään kävi kaksi herraa siellä Vieckin luona. Olivat kyselleet kaikkea mahdollista, kunnes Vieck ajoi ulos, mutta en luule, että siinä olisi ollut mitään enempää. Tavallinen gulashi, joka luuli saavansa helpollakin huoneuston rakennuksestamme."

"Täytyy olla joka tapauksessa varovainen", esitti saksalainen.

"Kokouksen pidämme huomenillalla kello yksitoista alakonttorissa", sanoi Popov, "ja siihen mennessä on minulla juttu selvä. Kahl ehtinee myös jo silloin matkaltaan."

"Kyllä."

"Muuta ei kai enää olekaan?"

Kukaan ei vastannut mitään.

"Minä aion mennä nukkumaan", selitti kreivi ja nousi ylös. Kapteenin käsi sukelsi salamannopeasti etutaskuun, hän sulki silmänsä ja alkoi hiljaa kuorsata. Tilanne oli yhdellä iskulla muuttunut mitä kriitillisimmäksi.

Miehet nousivat ylös ja hyvästelivät. Kreivi haukotteli ja lähestyi alkoovia.

"Näkemiin sitten, hyvät herrat!" sanoi hän ivallisesti ja veti verhot syrjään. Samassa hän päästi huudon.

"Täällä on urkkija!" kiljaisi hän, ja koko yhtiön johtokunta säntäsi alkoviin, jääden seisomaan kuorsaavan kapteeni Aaprahammi Johanssonin eteen.

"Sulkekaa ovi", määräsi Popov hiljaa, mutta lujasti, ja Kahl noudatti käskyä. Johtokunnan jäsenet olivat vetäneet esiin revolverinsa ja seisoivat ryhmittyneinä vuoteen edessä, katsellen kapteeni Johanssonin ruskeaa niskaa, ahavoituneita kasvoja ja punaista nenää, joka pihisi ja korisi. Olle näytteli hyvin, sillä olihan tässä suorastaan henki kysymyksessä, ja hänen esittämänään tuntui lystäillyt ja sitten nukkunut merikapteeni täysin luonnolliselta, jopa siinä määrin, että salakuljettajat joutuivat hiukan ymmälle.

"Herätämmekö miehen?" kysyi saksalainen hiljaa. "Hän näyttää todella nukkuvan."

"Tietysti! Miehestä on saatava selko", puhui Popov kiivaasti, mutta hiljaa. "Oh, lempo, hän on ollut täällä kaiken aikaa, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt tutkia alkoovia. Me olemme nautoja!"

Kapteeni olisi hymyillyt ivallisen tyytyväisesti, jos olisi uskaltanut, mutta nyt hän vain jatkoi kuorsaustaan. Niskassa retkotti kaulus, ja jalat roikkuivat puoleksi ilmassa. Kaiken kaikkiaan hän oli ehdottomasti humoristinen nähtävä. Venäläinen kreivi tajusi tämän puolen asiasta.

"Merimies!" hän kuiskasi. "Ja nukkuu kuin tukki!"

"Pitäkää aseet varalla!" komensi Popov, tarttui äkkiä kapteenia niskasta ja nosti hänet pystyyn voimalla, jota ei olisi uskonut lähtevän hänen näköisestään pitkän hintelästä miehestä. Kapteenin kuorsaus keskeytyi äkkiä, ja kun Popov hellitti kätensä hänen niskastaan, kaatui kunnon kapteenimme takaisin vuoteeseen, heräsi puolittain, ja hänen lyhyet lihavat jalkansa tekivät epätoivoisen humoristisia ponnistuksia löytääkseen tukea. Kapteeni kierähti sangen luontevasti lattialle, pää kopahti sängynjalkaan, ja samassa hän heräsi.

"Ta' me fan!" kirosi kapteeni sydämensä pohjasta, avasi turvottuneet silmänsä ja istualtaan silmäsi ympärillään olevaa seuruetta. Hän ei näyttänyt käsittävän mitään, katse harhaili kuin rannattomalla valtamerellä, ja kapteeni tarttui tukkaansa kuvaamattoman hullunkurisella eleellä. Suu meni muikeaan irvistykseen, kapteeni nuolaisi tahmealla kielellään kuivia huuliaan ja silmäsi uudelleen ympärilleen.

"Hyvää päivää, pojat!" sanoi hän yksinkertaisesti ja nousi ylös, kääntäen seurueelle selkänsä, kaataen pullosta konjakkia lasiin ja ryypäten sen pohjaan syvällä ahnaalla kulauksella. "Johtokunnan" jäsenet eivät vastanneet mitään, katselivat vain kapteenin pettävän luontevaa heräämistä ja pitivät silmällä hänen liikkeitään.

"Mitä asiaa?" kysyi kapteeni karskisti. "Saako olla?" ja hän kaatoi lasin täyteen, tarjoten sitä lähinnä itseään seisovalle venäläiselle kreiville. "Tohtori Brattin ja hänen järjestelmänsä tuotetta!"

"Kädet ylös!" komensi Popov kylmästi ja tähtäsi revolverillaan kapteenia suoraan rintaan. Tämän kasvot saivat äärettömän hämmästyneen ilmeen, ja jäsenet tuntuivat kieltäytyvän tottelemasta. Suu auki hän tuijotti miehiin.

"Nopeasti!" toisti Popov, ja hänen pienet silmänsä välähtivät uhkaavasti. Kapteeni pudotti täyden lasin lattialle ja nosti kätensä jäykkinä ylös.

"Mi… minulla ei ole rahaa", sopersi hän tolkuttomasti. Venäläinen kreivi ei voinut enää pidättää itseään, vaan puhkesi raikuvaan nauruun.

"Mieshän on selvässä ja perinpohjaisessa pohmelossa", sanoi hän Popoville.

"Olkoon mitä on, mutta tehköön tiliä kaikesta", vastasi tämä. "Tulkaa tänne!" — Kapteeni siirtyi keskelle huonetta ja vajosi aivan tahdottomana muutamaan nojatuoliin. Popov laski alas aseensa, mutta kapteeni piti käsiään edelleenkin ylhäällä, samalla kuin hänen katseensa edelleenkin vielä harhaili häntä ympäröivissä miehissä, hämmästyneenä ja yksinkertaisena. Nyt oli näyteltävä hyvin, sillä sen onnistumisesta riippui kaikki.

"Miten tulitte tänne?" kysyi Popov.

"Kaupunkiinko?" kysyi kapteeni vuorostaan.

"Tänne huoneeseen?" vastasi toimitusjohtaja, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua kapteenin sisimpään.

"En muista… niin, olin hiukan ryyppäämässä… ajoin tänne autolla… tulin makaamaan", koetti kapteeni kaivella muistiaan ja selvittää ajatuksenjuoksuaan, mikä tuntui tuottavan hänelle voittamattomia vaikeuksia.

"Mikä on nimenne?" kysyi Popov.

"Abraham… Abraham Johansson…" oikaisi kapteeni.

"Ammattinne?"

"Kapteeni… niin, entinen kapteeni, sillä en ole purjehtinut enää moneen vuoteen…"

"Mistä olette tullut tänne?"

"Malmöstä."

Popov kumartui äkkiä ja pisti kätensä kapteenin povitaskuun ja veti esille tämän lompakon. Hän tarkasti sen sisällyksen ja tutki passin, joka oli yhtäpitävä kapteenin ilmoitusten kanssa.

"Mitä tekemistä teillä oli tässä huoneessa?" kysyi salakuljettaja tiukasti ja kiinnitti harmaat silmänsä kapteeniin.

"Tekemistä?" kertasi tämä. "Olihan minulla tekemistä, kun tulin nukkumaan. Mutta mitä, piru vieköön, tekemistä teillä on minun kanssani?" Kapteenin ääni oli vaativa ja korskea, ja viimeisetkin unenrippeet olivat hävinneet. Hän katseli sangen itsetietoisesti seuruetta ympärillään.

Salakuljettajat eivät tienneet mitä ajatella. Heidän edessään oli ehdottomastikin kapteeni, pohmelossa oleva mies, mutta he eivät jaksaneet ymmärtää, miten tämä oli tullut juuri tähän huoneeseen.

"Pitäkää pienempää suuta", varoitti Popov ilkeästi, "sillä ottakaa huomioon, että te olette tullut väärään huoneeseen nukkumaan. Tämä huone kuuluu meille."

Kapteeni hölmistyi, ja hänen korskea ilmeensä hävisi.

"Vääräänkö? Minä en ohjaa milloinkaan väärään, en vaikka olisin kaksinkertaisessa myrskyssä, ja tällaisen pienen lystäilyn jälkeen on pääni yhtä selvä kuin jalkani heikot. Minä tulin huoneeseen n:o 78 ja olen siellä. Mutta teidän tulemistanne en käsitä."

"78!" ihmetteli Popov tosissaan. "Tämä on n:o 28."

"Eikö pirussa! Katsokaa!" Kapteenin ääni oli niin vakuuttavan varma, että Kahl nousi ja meni ovelle, katsoen numeroa ulkopuolelta.

"Tämä on 28", sanoi hän palatessaan.

Kapteeni meni miettiväiseksi. Kahl kuiskasi sitten jotakin Popoville ja poistui uudelleen. Seurue oli ääneti ja katseli kapteenia, joka ei näyttänyt taaskaan käsittävän mitään, kostutti vain pari kertaa huuliaan kielellään ja huokasi. Tilanne oli juuri kriitillisimmillään, ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kapteeni oli perustanut koko suunnitelmansa hotellissa aikaisemmin käydessään havaitsemaansa pikkuseikkaan.

Kahl ilmestyi takaisin ja kuiskaili Popovin kanssa, nyökäyttäen lopuksi päätä.

"Te olette nähtävästikin erehtynyt numerosta", sanoi hän kokolailla kohteliaammalla äänellä, "mutta varovaisuus ei ole haitaksi. Meillä oli täällä tärkeä liikeneuvottelu, emmekä halua saattaa asioitamme kaikkien tietoon. Otamme selvän puheistanne. Odottakaa!"

Popov nousi ylös, ja Kahl istuutui hänen paikalleen vastapäätä kapteenia. Toimitusjohtaja poistui ja viipyi ulkona noin kymmenen minuuttia. Hänen palatessaan kapteeni näki hänen ilmeestään, että asia oli saanut onnellisen käänteen.

"Huomaan teidän puhuneen totta", sanoi hän lyhyesti, "ja voitte nyt mennä huoneeseenne. Mutta joka tapauksessa, jos me vielä kerran tapaamme toisemme, niin emme leiki, muistakaa se!" jatkoi hän uhkaavasti.

Kapteeni nousi ylös, otti hattunsa, kapsäkkinsä, jonka sisältö sitä ennen tutkittiin, ja pullonsa, ja lähti sanaakaan puhumatta huoneesta, toisessa kädessä pullo, toisessa kapsäkki, hattu takaraivolla ja kaulus niskassa, kömpi neljänteen kerrokseen, sulki oven ja purskahti sydämelliseen, mutta hiljaiseen nauruun. Peli oli voitettu. Mutta täytyi olla hiukan aikaa varovainen.

Puolen tunnin kuluttua hän kutsui luokseen hovimestarin ja kysyi tältä salakuljettajia. Kaikki olivat jo lähteneet. Hän sanoi hovimestarille jotakin, ja muutaman minuutin kuluttua saapui ikävissään odotellut Kivinen huoneeseen. Hän oli kuullut vain venäläisen kreivin huudahduksen ja lasin putoamisen ja ollut kohtalaisessa jännityksessä asetoverinsa kohtalosta.

"Miten onnistuit?" kysyi hän Ollelta.

"Erinomaisesti! Sain selville melkein kaikki! Koko juoneni perustin 2:n ja 7:n yhdennäköisyyteen näissä ovinumeroissa. Kahl kävi tarkastamassa ja huomasi kai hänkin. Näyttelin pohmeloista kapteenia ja onnistuin pettämään arvoisat herrat, vaikka kyllä hyvin täytyikin näytellä. Pääni kopautin näytellessäni sängynjalkaan, mutta kyllä se värkki kestää. Jaa, me lähdemme nyt tunnin kuluttua katsastamaan 'Arthuria'. Siellä on jotakin hommaa."

9.

Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.

Sanomalehtimiehet menivät ensin Ollen asuntoon. Jorre Minckiltä oli jo saapunut lyhyt kirje.

"Herra Nordgren! Olen saapunut perille ja tutustunut ympäristöön. Neiti Riger on ollut kotosalla. Kävi asemalla ja puheli rautatiekirjakaupan myyjättären kanssa. Kysyi Teitä ja herra Kivistä. Sanottiin matkustaneen etelään. Kävi myöskin lennätinkonttorissa, mutta en toistaiseksi ole saanut selvää, minne hän sähkötti. Päivällä kävi kaksikin kertaa maalarimestari Backbergin luona. On kysymyksessä jotkut maalaustyöt huvilassa. Metsähuvilan vajasta löysin moottoripyörän. Se oli aika hyvin piiloitettu. Metsähuvilassa ei asu ketään. Luulen pysyväni tapausten tasalla, sillä Amorin, ripeän kieleni ja kohtalaisen ulkomuotoni avulla olen päässyt sangen hyviin väleihin neiti Rigerin sisäkön Minnan kanssa. Minna tahtoo jäljitellä kylpylänneitosia ja puhuu jotakin iloisista toveruussuhteista. Tänä aamuna sain Minnalta pienen tunnustuksen toveruudesta ja hänen kanssaan tähän saakka seurustelleelta sotamieheltä ylen vihaisen katseen. Minulla on hyvä toivo päästä käymään neiti Rigerin huvilassa tämän ollessa poissa, ehkä jo parin päivän kuluttua, jolloin täällä on suuret kansanjuhlat uima- ja soutukilpailuineen, vesipolopeleineen ja tanssiaisineen.

Kunnioittaen Jorre Minck."

"Jorre on ovela poika!" hymähti Olle. "Päivän on ollut paikalla, ja pojalla on jo toveruussuhde!"

Olle riisui kapteeninasunsa ja toi sitten valtavasta pukuhuoneestaan kokonaisen röykkiön erilaisia vaatekapineita, heittäen ne sohvalle.

"Valitkaamme noista!" sanoi hän. "Jos kiinni joudumme, ei niistä ehkä ole suurtakaan apua, mutta suojelevat ne kuitenkin hiukan. Pukeudu merimiehen ja rantajätkän välimuodoksi."

Puolen tunnin työn jälkeen olivat herrasmiehet muuttuneet peräti epäilyttävän näköisiksi olioiksi pikiintyneine housuineen, viiruisine ihopaitoineen ja räikeine kaulaliinoineen.

"Kuules, Olle", aloitti Kivinen, "eikö tämä matka oikeastaan ole turha? Me tiedämme nyt, että yhtiö suunnittelee jonkun koiruuden tekemistä prinssille ja neiti Rigerille. Meidän on saatava selko siitä eikä lähdettävä turhanpäiten ajelemaan salakuljetusretkillä."

"Kaikki aikanaan. Laiva saapuu takaisin hyvissä ajoin, ja huomenillalla koetamme tavalla tai toisella saada selvän kokouksesta. Silloin pitäisi lurjusten suunnitelman olla valmis."

"Iloinen olen joka tapauksessa, koska neiti Rigerin osuus jutussa näkyy kuitenkin olevan aivan erikoislaatuinen. Milloin luulet vastauksen ehtivän tänne Wienistä?"

"Ehkä jo huomenillalla. Sieltä sähkötetään heti."

"Olkoon menneeksi! Saadaanpahan tästä hyvä lehtijuttu."

Olle laittoi muutamia voileipiä, molemmat miehet ottivat taskumatit mukaansa, täyttäen ne kylmällä teellä, aseet tarkastettiin, ja Olle toi varastostaan kaksi paksua, jokseenkin lyhyttä kumipamppua.

"Tämä on paras ase!" sanoi hän pistäessään sen povitaskuunsa. "Ei tapa, ei päästä ääntä, mutta sitä maistanut pitää suunsa kiinni."

Muutaman minuutin kuluttua pujahti keittiöportaista pihalle kaksi rantajätkää, jotka nopeasti ympärilleen vilkaisten painalsivat kadulle, ohjaten kulkunsa satamaa kohti.

Tukholman kaduilla oli hämärä, ja vilkasliikkeisimmillä paikoilla luotiin ystävyksiimme monta kaihtavaa katsetta; muutamat järjestyksenvalvojat suvaitsivat kiinnittää heihin aina valppaan huomionsa. Olle, joka oli tottunut retkeilemään millaisessa asussa tahansa, eli omaksumassaan osassa täydellisesti, mutta Rivinen tunsi itsensä hiukan epävarmaksi, ja vilkaistuaan muutamasta katupeilistä kuvaansa hän vaistomaisesti koetti korjata asuaan. Vasta päästyään syrjäkaduille, lähemmäksi satamaa, hän tunsi olevansa sittenkin omassa nahassaan.

"Mitä sinä aiot oikein hommata 'Arthurilla'?" kysyi hän matkalla mälliään huolettomasti imeskelevältä Ollelta.

"Katsastelen hiukan tätä nykyaikaista salakuljetusta", vastasi Olle venytellen tukholmalaisen rantajätkän nuotilla.

"Mitä, lähdemmekö me ehkä 'Arthurin' mukana?"

"Niin olisi aikomus."

"Mutta miten voimme säilyä huomaamattomina?"

"Jollakin tavalla. Pääasia on päästä laivaan huomaamattomana."

Kivinen aavisti, että yöstä tulisi jännittävä, ehkä liiankin jännittävä, sillä salakuljettajat olivat vaarallista väkeä, ja jos he huomaisivat paljastuksen uhkaavan, ei olisi mitään takeita, etteikö murhakin tulisi kysymykseen.

Kun Olle ei tiennyt, missä kohden "Arthur" sijaitsi, täytyi heidän ryhtyä järjestelmällisesti sitä etsimään. He aloittivat aivan äärimmäisestä päästä, tietenkin väärästä, kuten huomasivat, sillä "Arthur" keinui juuri vastakkaisessa päässä satamaa, pitkälle pistävän laiturin nenässä. Satama oli jo melkein autio, joitakuita tullivartijoita liikuskeli vielä ulkona, poliisit syljeskelivät veteen tai juttelivat kipparien kanssa, ja muutamia jätkiä istui möljällä jalat ilmassa. Ystävystemme tulo ei herättänyt minkäänlaista huomiota, mutta keksittyään "Arthurin" he painuivat varastomakasiinien taakse pohtimaan suunnitelman yksityiskohtia. "Arthur" oli keskikokoinen höyrylaiva, vanha ja ränstyneen näköinen, ja sitä oli aikoinaan käytetty matkustajalaivana, mutta sitten muutamin muutoksin lastihöyrynä. Piipusta tuprusi savua, ja höyry pihisi vedenpintaan. Se oli ilmeisestikin lähtöhommissa. Kajuuttaluukuista loistavat tulet ilmaisivat, että aluksessa oli väkeä parastaikaakin.

He istuutuivat muutaman varaston portaille, ja Olle sytytti piippunsa.

"Siinä se on", sanoi hän, "mutta pääsy tuntuu olevan koko hämärä. Joku mies nojailee laivan partaaseen, niin ettei voi ajatellakaan pujahtamista."

Kivinen murahti jotakin myönnytykseksi.

"Vieressä on parkkilaiva", virkahti suomalainen sitten, ja onnellinen ajatus pälkähti hänen päähänsä.

"Entä sitten?" kysyi Olle.

"Sen kokka sivuuttaa höyrylaivan perän. Jos pääsisimme ensin parkkiin, niin voisimme hypätä 'Arthuriin', huomiota herättämättä."

"Sitä kannattaa yrittää", sanoi Olle nousten seisomaan.

"Odotas! Jää sinä tänne varastorakennusten suojaan, mutta niin, että voit nähdä parkkilaivan. Minulla on toinenkin aatos, ja parkkilaivasta voin nähdä, onnistuuko se. Jos kaikki on selvä, annan kättä heiluttamalla merkin, ja sitten koeta keinotella itsesi laivaan. Terve!"

Kivinen hiipi varastorakennusten taitse, ja päästyään parkkilaivankin ohi hän lähestyi sitä takaapäin. Sen kajuutoista näkyi tulta, mutta kannella ei ollut ketään. Sanomalehtimies seisahtui hetkeksi, vilkaisi sitten ympärilleen ja nopealla, reippaalla hyppäyksellä tuli kannelle, suoraan nuorakäärölle, niin ettei pienintäkään ääntä syntynyt. Nopeasti, mutta samalla varovasti hän hiipi nelimastoisen parkkilaivan kokkaan ja silmäsi "Arthuria." Laivamies nojasi edelleenkin partaaseen, selin Kiviseen, ja poltteli piippuaan. Ketään muuta ei näkynyt. Sanomalehtimies katseli höyrylaivan keskikannen yli ulottuvaa katosta. Aivan oikein, sen päälle ei johtanut tikkaita, mutta peräkannen kajuutan katolta voisi sinne helpostikin kiivetä.

Varmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten maaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi Ollen.

"Sinäpä tulet hiljaa", kuiskasi Kivinen ihmetellen.

"Niin, olen sukkasillani", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia kädessään. "En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei kävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No, mitä olet ajatellut?"

Kivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja muutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata."

"Eteenpäin siis!" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle pudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta ellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon "kapteeni Johanssonin" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla kolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi sellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen kiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja peitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen katsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

"Arthurilla" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.

Sanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui katoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan alitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra Kahlia.

Sanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista. Alhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle astui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.

"Eikö ala kuulua?" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni kultakalunaisesta merilakistaan päättäen.

Kukaan ei vastannut, ja seurue jäi nojaamaan laivan parrasta vastaan, tupakoimaan ja syljeskelemään. Sanomalehtimiehet eivät uskaltaneet edes kuiskailla, sillä kaikki oli ympärillä hiljaa, satama rasvatyyni, ja vain höyry pihisi heikosti.

"Ka, tuolta se viimeinkin tulee!" vilkastui laivamies ja osotti hämärään peittyneelle laiturille. Muutaman hetken kuluttua tulikin näkyviin kiirehtivä mies, joka jo kaukaa huusi, että laiva oli irroitettava. Alhaalta nousi kannelle vielä neljä miestä, tulija, joka osottautui Kahliksi, astui laivaan ja tervehti lyhyesti kapteenia. Kiinnitysköydet irroitettiin, perämies kiirehti ruorirattaan luo, potkuri myllersi vedenpinnan, ja "Arthur" liukui ulos satamasta salakuljettajineen ja kansimatkustajineen.

"Tästä tulee hauska laivamatka", kuiskasi Kivinen Ollelle ja sytytti savukkeen, sillä piipusta tupruava savu esti ilmitulon.

"Arthur" sivuutti satamassa ankkuroidut höyry- ja purjelaivat, liukui salmeen ja lisäsi vauhtia, sukeltautuen Tukholman saaristoon. Alkoi tuntua jo tuulikin, ensin hiljaisena ja leppoisena, mutta sikäli kun lähestyttiin merta, tuli vihaisempia puuskauksia, meri alkoi väreillä ja hiukan lainehtia, ja ylhäällä katoksella kyyköttävät sanomalehtimiehet olivat peräti tyytyväisiä, kun olivat pukeneet ylleen tukevat villapaidat. Aamuilma oli märkää ja kosteaa.

10.

Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin elämää.

Laivamiehet olivat kadonneet kajuuttaan, kahta lukuunottamatta, jotka olivat vahdissa, ja perämiestä, joka liikkumattomana seisoi kojussaan rattaansa luona. Kahlkin oli hävinnyt näkyvistä. Hän oli luultavastikin keskustelemassa kapteenin kanssa tämän hytissä. Sanomalehtimiehet olisivat antaneet paljonkin, jos olisivat saaneet olla kuulemassa keskustelua, mutta se oli mahdotonta, ja he olivat toistaiseksi sangen tyytyväisiä siellä yläilmoissaankin. Kivinen laskeutui selälleen ja katseli taivasta ja ajelehtivia pilviä ja Olle muutteli varovaisesti tämän tästä asentoaan, ruumiin väsyessä pakollisesta ja epämukavasta liikkumattomuudesta.

Kivinen koetti arvailla "Arthurin" matkaa. Mistä aiottiin tavaraa salakuljettaa? Tapaisiko "Arthur" jonkun ulkolaisen laivan ja tapahtuisiko lastaus avoimella merellä? Se tuskin oli todennäköistä, sillä jos oli jonkunlainenkaan aallokko, ei "Arthur" selviytyisi, ja joka tapauksessa vaatisi hiukankin suuremman määrän lastaus huomattavan ajan. Vai olisiko salakuljettajilla jossakin varasto, johon tavarat ulkomailta tuotiin ja josta sitten "Arthur" kävi ne hakemassa? Tämä otaksuma tuntui paljon todennäköisemmältä.

Kone puuskutti tasaisesti, laiva keinui, ja sanomalehtimiehet väkisinkin torkkuivat, vaikka kylmä värisyttikin jäseniä. "Arthur" erkani saaristosta, aava välkkyvä Itämeri avautui idässä, laiva kääntyi etelään. Aurinko nousi taivaanrannalla suoraan merestä ja kultasi veden ja laivan.

Neljän paikkeilla "Arthur" kääntyi hiukan länteen. Kauempana häämöitti muuan saari ja sen takana tasainen rantaviiva. "Arthurin" kokka kääntyi saarta kohden. Sanomalehtimiehet oikoilivat jäseniään katoksella, toivoen auringon nousevan korkeammalle lämmittämään yökylmän jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua oli saari, pieni, kallioinen ja kaikesta päättäen asumaton, suoraan heidän edessään, ja viiden paikkeilla laski "Arthur" suoraan rantaan, kallion kylkeen, köydet kiinnitettiin pariin tukevaan kantoon ja laivamiehet nousivat maihin, heidän joukossaan Kahl ja kapteeni. Sanomalehtimiehet vetäytyivät varovaisesti veneitten suojaan, siksi kunnes koko arvoisa seurakunta oli kadonnut saarelle ja "Arthur" jäi yksin rantaan salaisine kansimatkustajineen.

"Hitto, minulla on aatos!" huudahti Olle hypäten ylös, kun viimeinen salakuljettaja oli häipynyt.

"Mikä se olisi?" kysyi Kivinen. "Että lähtisimme noitten herrojen mukaan?"

"Etkö käsitä tätä yksinkertaista, mutta nerokasta suunnitelmaa? Me olemme laivassa."

"Niin olemme."

"Salakuljettajat ovat saarella."

"Toistaiseksi."

"Lähin saari on ainakin kymmenen kilometrin päässä ja mantere ainakin kolmenkymmenen."

"Entä sitten?"

"Sitä matkaa ei jaksa äkkipäätä kukaan uida."

"Ei ainakaan Kahl kanannahkoineen."

"Eivätkä ne toki osaa lentääkään."

"Muuta kuin selälleen."

"Meillä on kompassi ja kartta."

"Entä sitten?"

"Ja minä osaan käyttää höyrykonetta."

"Siis…?" alkoi Kivinen ja hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä ja ajatuksesta, joka oli ylen mahdoton, mutta samalla vastustamattoman hauska ja humoristinen.

"Siis: me lainaamme 'Arthurin' ja jätämme arvoisat salakuljettajat nauttimaan saarelle Robinson elämästä."

"Lempo soikoon!" innostui Kivinen.

"Me teemme sen", sanoi Olle ja hyppäsi kajuutan katolle.

"Mutta miten sitten selviydymme Tukholmassa? Koko sakki voi hajota, jos saavat jotakin tietää. Kahl ei saavu kokoukseen, ja silloin sitä tuskin pidetäänkään."

"Tulkoon mitä tulee, mutta tämä on liian sopiva tilaisuus! Ajattele otsaketta lehdessä: Kirjeenvaihtajamme siepannut salakuljettajain laivan ja jättänyt heidät saarelle, josta Robinsonit löydettiin."

"Toimeen siis", virkkoi Kivinen ja hyppäsi kannelle, juosten maihin. "Minkälainen työnjako?"

"Sinä hoidat peräsintä ja minä konetta."

Olle sukelsi konehuoneeseen ja Kivinen irroitti kiinnitysköydet, sieppasi puosha'an ja työnsi "Arthurin" irti kalliosta, hypäten sitten laivaan. Tilanne oli hyvinkin kriitillinen, sillä saattoivathan salakuljettajat tai ainakin joku heistä palata millä hetkellä tahansa. Kivinen veti esiin mauserinsa ja asetti sen viereensä. Olle kuului heittelevän puita pesään, ja äkkiä kävi laivassa nytkäys, potkuri hurahti pyörimään ja vesi alkoi porista perässä. Kivinen tarttui peräsinrattaaseen, käänsi sen, ja "Arthur" liukui hiljalleen, perä edellä, irti saaresta. Hurja poikamainen ilo valtasi Kivisen, eikä hän malttanut olla hihkaisematta. Koneen jyskytys kävi voimakkaammaksi.

"Eteenpäin! Täysi höyry!" huusi Kivinen torveen, ja "Arthur" pysähtyi vapisten ja alkoi sitten kyntää eteenpäin. Kun he olivat noin sadan, puolentoistasadan metrin päässä, ei Kivinen voinut pidättää itseään, vaan tarttui höyrypillin nuoraan ja vetäisi kolme kertaa. Kimeä, vihlova vihellys ilmaisi salakuljettajille saaressa, että heidän laivansa oli lähtenyt omille retkilleen. Kivinen ohjasi suoraan saaresta poispäin. Hän jätti pariksi minuutiksi peräsinrattaan valloilleen ja juoksi perään kiikari kädessään. Aivan oikein, saaren rannalla näkyi joukko miehiä, ja pari pientä savupilveä ilmaisi, että salakuljettajat purkivat kiukkunsa hyödyttömään ammuskeluun. Kivinen naurahti ja palasi paikoilleen. Kone kävi tasaisesti ja varmasti, ja puolen tunnin kuluttua ilmestyi Ollekin kannelle, nokisena ja likaisena, kädet öljyssä ja piippu hampaissa.

"Minne me oikein ohjaamme?" kysyi Kivinen kerrottuaan ystävälleen näkemänsä.

"Odotas, niin katsotaan", virkkoi Olle ja syventyi tarkastamaan karttaa. "Tuonne noin. Tunnen väylän koko hyvin. Se on helppo ja vaaraton ja hyvin merkitty. Poijujen välistä vain. Kai sinä pohjois- ja eteläpoijut tunnet?"

"Kyllä vain, herra kapteeni", vastasi Kivinen tunnin vanhana merimiehenä.

"Arthur" kynti Itämerta uusien isäntien ohjaamana, ja entiset kiroilivat hyljättyinä Robinsoneina autiolla saarella.

Kun "Arthur" aamupäivällä, varovasti sivuutettuaan merkkipoijut ja salakarit hitaasti ja kömpelösti laski pienen saaren laituriin, kokoontui koko saaren mies- ja naispuolinen väki katsomaan harvinaista tulokasta, ja esivaltaa edustava poliisikonstaapeli siirteli levottomasti jalkojaan ja hypisteli viiksiään, kun laivaväeksi osoittautui vain kaksi enemmän kuin epäilyttävän näköistä, likaista ja ryysyistä rantajätkää, joista toinen oli hoitanut konetta ja toinen ohjannut peräsintä. Konstaapeli ei tiennyt mitä tehdä, puuttuako asiaan vai ei, mutta uteliaisuus ja virkavelvollisuus saivat voiton, ja kun Olle ja Kivinen selviytyivät laiturille, astui konstaapeli vastaan ja tiedusti heiltä, mitä varten he olivat tulleet.

"Toimme sen tänne laituriin toistaiseksi", selitti Olle ja sytytti piippunsa.

"Kenen laiva tämä on?" kysyi konstaapeli.

"Emme tiedä", kuului tyyni vastaus, ja väkijoukosta puhkesi kummastuksen huudahduksia.

Konstaapeli tunsi asian käyneen hyvin epäilyttäväksi.

"Ette tiedä", jatkoi hän tuikeasti ja arvovaltaisesti. "Mistä te sen sitten saitte?"

"Löysimme", virkkoi Olle välinpitämättömästi niinkuin kysymys olisi ollut tulitikkulaatikosta. Konstaapeli joutui aivan ymmälle. Uskalsivatko nuo lurjukset valehdella noin röyhkeästi! Löytäneet täydessä kunnossa olevan höyrylaivan!

"Mistä te sen löysitte?"

"Tuolta!" ja Olle teki laajan kädenliikkeen, kasvoillaan ikävystynyt ja haluton ilme, aivan kuin laivojen löytäminen olisi ollut hänen ammattityötänsä eikä hän olisi katsonut maksavan vaivaa puhella niin vähäpätöisestä.

"Taitaa olla parasta, että seuraatte nyt minua", sanoi konstaapeli painokkaasti ja katsahti kuin vedoten väkijoukkoon. "Saatte selvittää löytönne nimismiehen luona!"

"Lähdetään vain!" mukautuivat rantajätkät. Konstaapeli määräsi pari miestä vartioimaan laivaa ja tuli sitten seikkailijoittemme luo.

"Eteenpäin, hyvät herrat!" virkkoi hän virallisen ivallisesti.

Väkijoukko seurasi perässä jonkun matkaa, ja Olle riemuitsi mielessään, ajatellessaan jonkun lähipäivän lehteä ja sen otsakkeita. Totisesti, juttu kävi yhä hurjemmaksi ja siitä paisuisi todellinen mätäkuun vetonumero.

Parin sadan metrin matkan kuljettuaan miehet saapuivat venevalkamalle. Poliisi kävi istumaan veneen perään, seikkailijat sijoitettiin keskituhdolle ja kokkaan kävi pari miestä soutajiksi. Alkoi neljän kilometrin soutumatka mantereelle. Rannalla soutajat erosivat seurueesta, ja poliisikonstaapelin kunniakkaaksi, mutta samalla edesvastuulliseksi ja vaaralliseksi tehtäväksi jäi saattaa oletetut laivavarkaat nimismiehen huostaan. Matkaa olikin toki kilometrin verran vain, ja konstaapeli oli hyvin tyytyväinen, kun saatettavat eivät olleet käyttäneet lukemattomia sopivia tilaisuuksia pinttääkseen metsään.

Sanomalehtimiehet nousivat pääoven rappuja ylös ja joutuivat eteiseen.

"Sisään vain!" komensi konstaapeli, Kivinen avasi oven ja koko seurue astui nimismiehen kaikkein pyhimpään. Ukko oli itse kotona ja silmäsi resuisia maantienkulkijoita ankarasti ja tutkivasti. Kivistä nauratti, kun hän ajatteli minkälaiseksi nimismiehen naama muuttuisi jonkun minuutin kuluttua.

Poliisi tervehti ja selitti asian niin hyvin kuin taisi. Nimismies kuunteli ensin varsin haluttomana, mutta tajusi sitten jutun eriskummaisuuden ja loi ihmettelevän katseen sekä kertojaan että seikkailijoihin.

"Hyvä, paras Mattson", sanoi hän, kun konstaapeli oli lopettanut selostuksensa. "Ja mitä teillä on sanottavana selitykseksi?" hän kysyi kääntyen sanomalehtimiesten puoleen.

"Yhtä ja toista", vastasi Olle, "kunhan konstaapeli Mattson ensin on poistunut."

"Vai ni-in!" puhkesi nimismies epäilevän ivallisesti, ja konstaapeli Mattson tunsi itseään verisesti loukatun. Kun huomautuksesta ei näyttänyt olevan apua, toisti Olle sanansa entistä lujemmin. Nimismies kohautti olkapäitään, mutta viittasi Mattsonille, joka poistui silmissään pahaaennustava tuli. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huoahti Olle syvään, siirsi nojatuolia, istuutui siihen ja sytytti piippunsa, Kivisen seuratessa esimerkkiä. Nimismies oli liiaksi hämmästynyt tästä kuulumattomasta julkeudesta, hän tuli vuoroin punaiseksi ja valkoiseksi, haukkoi henkeään ja yritti puhjeta valtavaan pauhaamiseen, mutta Olle rauhoitti.

"Älkää hermostuko. Tässä on merkkini!" Olle ojensi hänelle yksityissalapoliisimerkkinsä. Se vaikutti. Nimismies kuivasi hikeään ja katseli omituisia vieraita.

"Mitä tämä merkitsee?" sai hän vihdoin soperretuksi.

"Sen selitämme heti. Sallikaa esitellä: ystäväni, toimittaja Kivinen, suomalainen sanomalehtimies!" ja Kivinen puristi likaisilla käsillään ruotsalaisen maalaisnimismiehen turpeaa kouraa.

Olle kertoi hänelle pääkohdat heidän yöllisestä seikkailustaan, jättäen kuitenkin mainitsematta, että juttu oli yhteydessä Kuststadin tapauksen kanssa. Nimismies nauroi katketakseen saareen jääneitä salakuljettajia.

"Se oli sukkela temppu! Ne herrat on heti vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", ehätti Olle väliin. "Vasta yöllä voitte matkustaa 'Arthurilla' saareen, sillä muutoin voi juttu tulla tietoon ennen aikojaan ja vaikeuttaa tutkimuksia Tukholmassa."

Olle selitti sitten suunnitelmansa ja nimismies suostui säilyttämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Olle tiedusti rautatiematkan mahdollisuutta Tukholmaan ja sai kuulla, että asemalle oli kolme kilometriä ja että juna lähtisi tunnin kuluttua. Nimismies lupasi lainata hevosensa.

"Mattson!" huusi nimismies, ja konstaapeli astui nopeasti sisään, varmana siitä, että saisi viedä rantajätkät parempaan säilyyn. Hänenkin hämmästyksensä oli kuvaamaton, kun hän näki heidän istuvan nojatuoleissa, levollisesti tupakoiden.

"Niin, Mattson, voitte palata saareen ja vartioida tarkasti laivaa. Älkää selittäkö mitään uteliaille!"

Konstaapeli kumarsi ja poistui.

"Oletteko jo aterioinneet?" kysyi vieraanvarainen ruotsalainen.

"Olemme ja emme ole", vastasi Olle hilpeästi. "Söimme muutaman mukaamme ottamamme voileivän ja ryyppäsimme kylmää teetä. Siinä kaikki."

Nimismies johdatti heidät ruokasaliin, ja sanomalehtimiehet tekivät kunniaa maukkaalle aamiaiselle. Ruokailtuaan he nousivat rattaille ja kiitettyään isäntäänsä ajaa huristivat asemalle, jossa heitä katseltiin hiukan pitkään, kun he rääsyissään ajoivat nimismiehen rattailla. He ostivat kolmannen luokan lipun, sillä ei edes Ollen häikäilemättömyys riittänyt toisessa luokassa matkustamiseen.