SISÄLLYS: (continued 2)

Saavuttuaan iltapäivällä Tukholmaan he menivät heti ensiksi Ollen asuntoon ja pukeutuivat inhimilliseen asuun. Syötyään ja lepäiltyään käväisivät he toimituksessa. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä kuultavaa.

Kotona heitä odotti sähkösanoma.

"Wienistä!" huudahti Olle ja mursi sinetin. Molemmat ahmivat sen mielenkiinnolla. Se kuului näin:

"Olle Nordgren, Tukholma. Elise Riger on kamarineuvoksen tytär. Veli Karl Riger, Saksan alamainen, sotilasilmailija. Elise ollut jonkun aikaa näyttelijättärenä, oleskellut Ruotsissa kaksi vuotta. Perhe ollut suhteissa… prinssiin."

"Hänkö se onkin tämän jutun takana", virkkoi Kivinen.

"Arvoitus on ratkeamaisillaan. Lentäjä on tietenkin Karl Riger, neidin veli."

Miehet ryhtyivät pohtimaan tilannetta. Oli tullut jo hämärä.

Äkkiä kuului ovikellon soitto. Olle kiiruhti avaamaan.

"Jorre!" huusi hän, ja molemmat tulivat sisään.

"Niin, minä itse", nauroi nuori sanomalehtimies. "Tuli kiire matka. Neiti Riger tuli kaupunkiin yhdessä minun kanssani."

"Kaupunkiin?" kertasivat seikkailijat.

11.

Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.

"Niin, neiti Riger lähti tänä aamuna matkalle, ja hädin tuskin ennätin saada tiedon hänen aikeestaan ehtiäkseni mukaan", sanoi Jorre.

"Etkö saanut selville, vaikuttiko tähän äkkipikaiseen matkaan joku erityinen syy?" kysyi Olle.

"Hän sai aamulla sähkösanoman, luultavasti Tukholmasta. Se lennätinkeikari mainitsi jotakin siihen suuntaan, ja silloin sain ensimmäisen aavistuksen. Riensin Minnan luo ja kautta rantain tiedustellen pääsin selville, että neiti oli parhaillaan sisällä pukeumassa matkaa varten."

"Mitä neiti Riger teki eilen ja tänä aamuna?"

"Ei mitään erikoista. Hän oli koko päivän kotosalla ja tarkasteli huvilansa katon maalaamista."

"Huvilansa katon maalaamista?" toisti Kivinen ihmetellen. "Mutta sehän oli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen harmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa."

"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä maalauttamaan", selitti Jorre Minck, "eikä tämäkään huvilan isäntä siihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta joka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa ruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli jäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa saada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän maulauttikin katon omalla kustannuksellaan."

Olle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan harkitsevasti.

"Hm, se todistaa omituista luonnetta!" virkkoi hän hyvinkin kaksimielisesti.

"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon maalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla omituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle", tuumi Jorre filosofisesti.

"Minkäväriseksi hän maalautti katon?" — Kivisen äänessä oli jännittynyt väre.

"Punaiseksi, räikeän punaiseksi."

"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?"

"Enpä… niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi täysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi mennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa ylihuomenna."

"Ylihuomenna, ylihuomenna…" hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän nuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se ei ollut, mutta mitä se oli?

"Minne neiti on mennyt?" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren sanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti olkapäitänsä.

"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun, luultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä seurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin autoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän aivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt mitään. Ajoin tänne, ja tässä olen."

Olle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei… ja äkillinen päähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen. Hän mainitsi numeron.

"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen. Kiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää mainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai kielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger, Elise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän saapuvilla. Kiitän!"

Olle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.

"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää puhuko halaistua sanaa. Kiitän!"

Olle soitti kiinni. "Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat mennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi. Odottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle."

Jorre lähti siekailematta.

"Meidän kai täytyy taas sonnustautua", virkkoi Olle ja painalsi vaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa olivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin mukaan, samoin salalyhdyt.

Miehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului oven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta. Olle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta. Kivinen seurasi esimerkkiä.

"Joku koettaa tunkeutua sisään!" kuiskasi Olle hiljaa ja veti oven varovasti kiinni, peräytyen huoneeseen. He jäivät seisomaan oven kahta puolta seinää vasten painautuneina ja kuuntelivat. Kuului rasahdus, ulko-ovi vedettiin varovasti auki, ja raskas, mutta pehmeä esine tunkeutui eteiseen ja kohta toinenkin. Sanomalehtimiehet seisoivat kuin kivettyneinä.

Murtovarkaita! ajatteli Kivinen ja puristi asetta kädessään. Ja parhaaseenpa aikaan osasivatkin tulla!

Eteisestä kuului hillittyjä askeleita, seinäpaperit rapisivat, kun joku kuljetti kättänsä niitä pitkin, ja viimein liikahti oven kahva. Sanomalehtimiesten ruumiit jännittyivät.

Kahva painui hitaasti alas, ovi liikahti ja sitten äärimmäisen varovasti aukeni. Sanomalehtimiehet kyyristyivät.

"Ei ketään!" kuului eteisestä käheä kuiskaus, ja sisään livahti notkeasti kaksi haamua. Samassa silmänräpäyksessä ponnahtivat sanomalehtimiehet pystyyn ja hypähtivät ovelle, ja heidän aseensa kohosivat uhkaavasti.

"Kädet ylös!" kuului heidän jyrkkä komentonsa, ja täydelleen yllätettyinä eivät murtautujat ehtineet edes kääntyä, vaan pudottivat aseensa lattialle ja nostivat kätensä ylös. Notkeana hyppäsi Kivinen paikalle ja sieppasi ne käteensä. Tunkeutujat kääntyivät samassa, ja heidän kauhua ilmaiseva hämmästyksensä vaihtui samassa happamaan irvistykseen, kun he huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.

"Soo, sepä oli sattuma!" naurahti toinen ilkeästi, pieni ja lihavahko mies, ja hän silmäsi halveksivasti merimiespukuisia seikkailijoitamme.

"Olihan se!" sanoi Olle mahtavasti. "Mitäs herroilla on asiaa?"

"Kaipa sitä ollaan samoilla asioilla", nauroi mies ymmärtävästi ja vilkutti silmää. Olle aikoi jo kivahtaa miehelle tämän röyhkeydestä, mutta samassa hän pukuansa silmätessään oivalsi miehen erehdyksen. Murtautujat pitivät heitäkin murtovarkaina. Seikkailusta näyttikin tulevan hauska.

"Meidän asiamme eivät liikuta teitä", sanoi hän karskisti, "mutta teidän asianne kyllä liikuttavat meitä."

"Niinhän kai", oli mies mukautuvinaan, "kun teillä on aseet, mutta meillä ei ole. Mitä te oikein tahdotte?"

"Enpä tiedä", sanoi Olle välinpitämättömästi. "Jätämme kai poliisille, vai mitä, kaveri?" hän jatkoi iskien silmää Kiviselle.

"Onhan meillä nyt aikaa", lausui tämä samassa äänilajissa, "joten voimme miettiä. Heh, kuules, mitä jos esiintyisimme kerrankin syyttäjinä, emmekä aina syytettyinä?"

Olle purskahti leveään ja makeaan nauruun, joka sai vedet silmiin, mutta vieraat kävivät yhä hermostuneemmiksi.

"Mitä tahdotte, että jätätte meidät rauhaan?" kysyi pikku mies kärsimättömästi.

"Emme mitään", hohotti Olle. "Jaha, aloittakaamme kuulustelu. Syytetyt ovat hyvät ja istuvat."

Vieraat noudattivat kehoitusta nopeasti, jos kohta erittäin vastahakoisin ilmein. Ollen browninki puhui selvää kieltä.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän kurilla.

"Menkää h—tiin!" karjaisi mies. "Ottakaa täältä mitä haluatte… ja…"

"Kiitämme", sanoi Olle ivallisesti, ja häntä nauratti lupa saada ryöstää oma asuntonsa. "Entä sitten?"

"Ja meiltä saatte lisää."

"Paljonko annatte saadaksenne täältä poistua?"

"Emme mitään, mutta siitä, että menette itse, annamme tuhat kruunua käteistä."

Olle teroitti kuuloaan. Mitä tekemistä noilla vierailla oli hänen asunnossaan?

"Mitä te täältä etsitte?" kysyi hän varovasti.

"Se ei kuulu teille. Me maksamme ja te menette."

"Eipä pidetä kiirettä!" virkkoi Olle kylmästi ja nauroi kaksimielisesti. "Ja jätetäänpäs nyt pelaaminen ja käydään asiaan. Meillä on kiire. Siis, paljonko saatte tännetulostanne Popovilta?"

Miehet liikahtivat rajusti, ja toisen mahtaileva ilme hävisi silmänräpäyksessä.

"Mitä… Popovilta?" koetti hän änkyttää.

"Suu puhtaaksi!" karjaisi Olle. "Asiahan on selvä. Naamanne todistaa kaiken. Vastatkaa kysymykseeni!"

"Me emme vastaa mitään", sanoi pikkumies äkkiä kylmästi.

"Niinkö!" Ollen ääni oli pilkallinen. "Ellette te kahden minuutin kuluttua aloita selontekoanne, soitan poliisille." Ja Olle astui kirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen.

Miehet olivat ilmeisestikin hämillään, mutta Ollen päättävä käytös vaikutti.

"Ja mitä lupaatte, jos kerromme?" kysyi toinen.

"Jos suoraan ja mutkattomasti kaikki kerrotte ja me toteamme teidän puhuneen totta, niin saatte mennä niine hyvinenne. Me emme ole poliiseja."

"Ettepä varsinkaan", uskalsi pieni irvistää.

"Nimittäin varsinaisia, mutta tunnetteko tällaista?" ja Olle näytti kelmeiksi muuttuneille lurjuksille yksityissalapoliisin merkkiä. "Ymmärrättekö nyt?"

Miehet istuivat sanattomina, mutta masentunut ilme puhui selvää kieltä.

"Vastatkaa kysymyksiini", aloitti Olle. "Siis, te olette Popovin lähettämiä?"

"Niin."

"Mitä teillä oli täällä asiaa?"

"Meidän piti etsiä täältä muuan paperi."

"Paperi! Se on valetta."

"Kertokaa itse sitten paremmin", loukkaantui pikkumies.

"Ei mitään mahtailua", sanoi Olle lujasti. "Miksi tulitte tänne?"

"Tapaamaan herra Nordgrenia ja Kivistä", laukaisi lurjus. Olle nauroi, ja Kivistäkin hymyilytti.

"Ja löysittekin meidät! Se sattui! Mitä te olisitte tehneet noille herroille?"

"Olisimme heidät pidättäneet täällä asunnossa toistaiseksi."

"Todellakin! Ja mistä syystä?"

"Sitä me emme tiedä, mutta joku neiti kävi tänä iltana siellä yhtiössä ja heti hänen käyntinsä jälkeen lähetettiin meidät tänne."

"Hauskaa kuulla! Minkälainen neitonen se oli?"

Pikkumies kuvasi, ja sanomalehtimiehet tunsivat kuvauksesta neiti Rigerin. Heidän viehättävä vastustajattarensa siis oli aikonut toimittaa heille sievän kepposen.

"Ja kuinka pitkäksi aikaa te olisitte nuo herrat pidättäneet?"

"Ainoastaan päiväksi tai pariksi. Me emme olisi tehneet niille mitään pahaa."

"Sen me kyllä arvaamme. Onko siellä yhtiössä tänään paljonkin väkeä?"

"Kyllä siellä on. Sinne tuli muutamia."

"Missä ne pitävät kokousta?"

"Mistä te kaikki tiedätte?" ihmetteli pikkumies epäluuloisena.

"Me pidämme tiedonlähteemme ominamme", keskeytti Olle. "Vastatkaa kysymykseeni."

"Siellä pihanpuolisessa alakonttorissa."

"Mistä pääsee pihalle?"

"Kadulta ja toisen talon takapihalta."

"Hyvä on. Tämä riittää. Jaha, niin, te saatte nyt vuorostanne odottaa täällä päivän tai pari."

Ollen tähdätessä aseellaan tutki Kivinen toisten taskut, löytäen sieltä erinäisiä murtokaluja, pari veistä, lompakot ja papereita. Hän asetti kaikki kirjoituspöydälle. Olle avasi vaatekomeron oven ja viittasi murtautujille. Nämä astuivat sisään, Olle kävi hakemassa hiukan ruokaa ja juomaa, vei ne komeroon ja sulki sitten oven. Komerossa oli sähkövalo ja ilmanvaihtolaite, joten miehillä ei ollut mitään hengenvaaraa.

"Pakoyritys on aivan turha", neuvoi Olle ulkopuolelta. "Jos löydämme teidät kiltisti ja siivosti käyttäytyneinä, niin saatte meidän palattuamme mennä takaisin."

"Ketä te sitten olette?" kysyi pikkumies sisältä surkealla äänellä.

"Ah, anteeksi, emmepä tainneet esittäytyäkään herroille: minä olen Olle Nordgren ja tämä ystäväni tässä Akseli Kivinen. Näkemiin, arvoisat vieraani!"

Sisältä kuului tukahdutettu kirous, mutta Olle päästi raikkaan naurun, ja ystävykset riensivät ulos, selvittyään tästä ensimmäisestä seikkailustaan tänä iltana.

12.

Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.

Sanomalehtimiehet pujahtivat varovasti "yhtiön" talon viereiseen pihaan ja saapuivat kapeaan kujaan, joka päättyi sokkeloiseen takapihaan. Tyhjiä pakkalaatikoita ja tynnöreitä oli pinossa, ja niitten välissä mutkitteli ahdas käytävä. Korkea lankkuaita eroitti tämän pihan viereisestä, mutta aidassa oli pieni portti. Kivinen kiipesi laatikkojen päälle ja silmäsi aidan yli. Hän murahti puoliääneen, sillä siellä näkyi puuhailevan pari miestä. Ei ollut yrittämistä toistaiseksi.

Seikkailijat vetäytyivät pakkalaatikkojen suojaan, muutamaan syvennykseen, ja laskeutuivat lastu- ja sahajauhokasalle, sytyttäen savukkeet. Oli jo niin hämärä, ettei savua voinut huomata, ja muuten he olivat täydellisessä suojassa, kun takapihalle päin ei ollut ainoatakaan ikkunaa.

"Luulenpa, että seikkailumme lähestyy loppuaan", virkkoi Olle. "Kun nyt tänään saamme selville noiden herrojen suunnitelman prinssin miljoonien anastamiseksi, niin yllätämme heidät itse teossa ja annamme koko joukkueen ilmi."

"Mutta tiedätkös, että meidän on pidettävä silmällä vielä muuatta seikkaa, neiti Rigeriä. Hän ei kuulu koko joukkueeseen, ja hänet on saatava täydellisesti erilleen koko jutusta. Kun paljastamme herrojen suunnitteleman petoksen häntä kohtaan, luistanee se itsestään. Mutta poliisille emme saa antaa vihiä liian aikaisin. Tässä on kaksi melkein erillistä juttua: tuo lentokonejuttu neiti Rigereineen ja sitten 'Import & Export A.B.' herroineen. Yhtiön voimme paljastaa kokonaan enkä luule siitä koituvan mitään vaaraa neiti Rigerille, sillä ellei salakuljettajilta osata kysyä lentokonejutusta mitään, eivät he tietenkään ehdoin tahdoin siitä kerro. Minulla alkaa olla jotenkin selvä kuva neiti Rigerin toiminnan vaikuttimista, ja vaikka en niitä kaikkia hyväksykään, ymmärrän kyllä hänen asemansa. Hänet on pelastettava, vaikka vastoin omaa tahtoaan. Minun kunniani on kysymyksessä."

"Eiköhän siinä liene muutakin kysymyksessä!" pisti Olle väliin ja hymähti. Samassa kuului askeleita aivan läheltä. Joku kulki pakkalaatikkojen välistä kujannetta pitkin. Kivinen ponnahti äänettömästi pystyyn ja hiipi nurkan taakse, ja hän oli huudahtaa hämmästyksestä. Kujannetta pitkin kiiruhti joustavana ja hienona Kuststadin kaunotar, neiti Elise Riger. Hän oli nähtävästi menossa "yhtiön" kokoukseen. Kivinen katsoi hänen jälkeensä siksi kunnes hän katosi portin taakse, ja oli juuri aikeissa palata Ollen luo, kun kuuli uudelleen askeleita. Hämärässä vilahti näkyviin miehen haamu. Kivinen silmäsi tarkempaan ja äänettömästi hyppäsi pysähtyneen miehen luo, koskettaen tätä hiljaa olkapäähän.

"Herra Minck! Riittää! Tulkaa tänne meidän luoksemme!"

Nuori tukholmalainen sanomalehtimies hypähti säikähtyneenä sivulle ja yritti pistää kätensä taskuun, ennenkuin tunsi Kivisen. Hän seurasi tätä Ollen luo. Miehet neuvottelivat hetkisen.

"Jorre saa jäädä tänne ulkopuolelle pitämään vahtia. Jos neiti Riger palaa, niin seuraa häntä. Jos kuulet tuolta talosta laukauksen tai vihellyksen, niin hae heti poliiseja apuun. Ja nyt toimeen!" selitti Olle.

Kivinen vilkaisi yli aidan. Viereinen piha oli tyhjä. Molemmat sanomalehtimiehet katosivat portista.

Rakennuksen alakerrassa näkyi muutamissa ikkunoissa tulta. Ilmeisestikin niiden takana pidettiin "kokousta." Seikkailijat hiipivät laatikkopinojen suojassa lähemmäksi. Vanha rakennus oli synkkä ja kolkko, ja sanomalehtimiehet tähyilivät pimeihin ikkunoihin. Niistä voitiin pitää heitä silmällä.

"Entä nyt?" kuiskasi Kivinen, kun he olivat saapuneet aivan seinän luo.

"Odotas, odotas!" rauhoitti Olle. "Tuossa on ovi. Siitä me emme sentään uskaltane mennä. Entäs tämä tässä?" ja Olle osoitti kellarinovea. Se johti kai johonkin varastoon. Varovasti seikkailijat hiipivät oven luo. Se ei ollut lukittu.

"Tarkastetaan tätä tietä!" virkkoi Olle ja avasi oven. Se narahti hiukan saranoillaan, ja seikkailijat pujahtivat kapeasta aukosta pimeyteen.

"Kolme porrasta!" kuiskasi Kivinen laskeuduttuaan kellarin lattialle. He haparoivat pimeässä. Tyhjiä laatikoita ja tynnöreitä oli sikinsokin, ja he saivat varovasti pujotella niiden lomitse.

"Odotas!" virkkoi Olle ja sytytti sähkölampun, antaen valojuovan langeta kattoon. Siinä näkyi paksuja lautoja. Olle käänsi lamppua, ja toisella sivuseinällä näkyi ovi.

"Tuonne!"

Valo sammui, ja seikkailijat jatkoivat matkaansa pimeässä. Väliovi oli auki, ja muutaman hetken kuluttua he olivat toisessa osassa kellaria. Se ulottui kaikesta päättäen koko rakennuksen halki. He kuulivat päänsä päältä askeleita ja puheensorinaa.

"Hiljaa! Kuuntele!" kuiskasi Olle, ja he jähmettyivät paikoilleen. Ylhäältä kuului lattian läpi selvästikin puhetta, mutta sanoista ei saanut selkoa. He olivat "kokoushuoneen" alla.

"Katsotaanpas!" virkkoi Olle ja otti käsiinsä sähkölampun, mutta ennenkuin hän ehti painaa nappulaa, välähti pimeydestä esiin häikäisevän kirkas valojuova, joka lankesi suoraan heidän kasvojaan vasten ja sokaisi silmät.

"Kädet ylös!" kuiskasi samassa hiljainen, mutta luja ääni, eivätkä seikkailijat uskaltaneet epäröidä. He olivat joutuneet satimeen.

Valovirta pysyi heidän kasvoillaan, eivätkä he voineet nähdä vastustajiaan. Äkkiä sukelsi esiin haamu, joka nopeasti ja kokeneesti tyhjensi heidän taskunsa. He olivat aseettomina. Olle kirosi ääneen, ja Kivinen puristi yhteen huulensa, miettien vain jotakin hurjaa keinoa pelastuakseen. Hän harkitsi juuri, ehtisikö hypätä äkkiä syrjään pimeän suojaan ennenkuin vastustajat kerkiäisivät ampua, kun ääni komensi:

"Sido heidät!"

Pari lujaa kättä tarttui hänen ranteisiinsa, ja niiden ympäri kietoutui nuora lujaan ja tiukkaan. Muutamassa hetkessä olivat hänen kätensä köytetyt selän taa. Ollen kanssa meneteltiin samaten. Tuskin ehtivät he täydelleen käsittää tapahtunutta, kun huomasivat olevansa aivan voimattomia ja avuttomia.

"Käykää pitkällenne!" komensi ääni, ja seikkailijat laskeutuivat kosteassa kellarissa parin matalan laatikon päälle makaamaan.

"Tutkikaamme nämä herrat, Jöns", virkkoi komentava ääni, ja vastustajat tulivat vankiensa luo. Valojuova viipyi pitkän aikaa Kivisen kasvoilla.

"Uusi naamataulu!" sanoi tutkija. Kivinen huokasi helpoituksesta, kun valo siirtyi Olleen. Äkkiä kuului tukahdutettu, mutta raju ja sydämellinen naurunpurskaus.

"Ta' me' fan! Herra Nordgren! Tämäpä oli sattuma'" kuului komentava ääni sanovan ääretöntä hämmästystä osoittavalla painolla. Kivinen säpsähti. Olivatko lurjukset saaneet selville, kenen kanssa he olivat tekemisissä? Olle murahti jotakin, mutta tunsi äkkiä, kuinka nuorat hänen käsiensä ympärillä heltisivät.

"Suokaa anteeksi, mutta eihän teitä tuossa puvussa olisi tuntenut oma äitinnekään, minusta puhumattakaan!" nauroi ääni. Olle autettiin ylös.

Mies ohjasi valon omiin kasvoihinsa.

"Tunnetteko minua?" kysyi hän.

"Harry Malm!" huudahti Olle. "Te täällä! Terve!"

Miehet puristivat toistensa kättä.

"Vapauttakaa toki ystäväni", kiiruhti Olle, ja Kivisen käsisiteet leikattiin poikki.

"Anteeksi epäkohtelias vastaanottomme!" pyyteli vieras. "Saanko esittäytyä: salapoliisi Harry Malm!"

"Toimittaja Akseli Kivinen!"

"Kiitän! Ja tässä kumppanini: Jöns Bagge!"

Ollen oli vaikea olla nauramatta ääneen tälle viralliselle esittelylle pimeässä kellarissa salakuljettajien kokoushuoneen alla.

"Mitä te täältä haette?" kysyi Olle karskisti.

"Luultavasti samaa kuin tekin", vastasi Malm. "Olen tutkimassa Import & Export A.B:tä ja aion napata vielä tänä yönä koko arvoisan seurueen."

"Älkää hitossa! Mistä pääsitte jäljille?"

"Se on liian pitkä juttu tässä kerrottavaksi. Tiedän joka tapauksessa, että herrat pitävät nyt ylhäällä kokoustaan. Minulla on apulaisia tässä ympärillä enemmänkin, ja viimeistään tunnin kuluttua aion tehdä rynnäkön sisään. Satamassa on myöskin poliisit vahdissa, ja heti kun höyrylaiva 'Arthur' laskee laituriin, pidätetään sekä laiva että miehistö. Minulla on kaikki valtit kourassani."

"Onnittelen!" virkkoi Olle hiukan kaksimielisesti. "Mitä 'Arthuriin' kuitenkin tulee, niin enpä luule sen laskevan ainakaan toistaiseksi laituriin täällä Tukholmassa."

"Kuinka niin?" kysyi virallinen salapoliisi epäillen.

"Niin, katsokaas, me sieppasimme laivan ja jätimme miehistön kapteenia ja kokkipoikaa myöten nauttimaan Robinson-elämästä eräällä ulkosaarella. Laiva on hyvässä tallessa ja näihin aikoihin kai miehistökin."

Salapoliisi päästeli kummastuksen huudahduksia, kun Olle lyhyesti selosti omansa ja Kivisen laivamatkan seikkailuineen.

"Ja nyt työhön!" virkkoi salapoliisi. "Haluatteko kuunnella, niin voitte sitten esiintyä todistajina!"

Salapoliisi viittasi laatikkopinoa. Katossa sen yläpuolella näkyi laudoista kyhätty kansi, joka nähtävästi peitti jonkun ilmavaihtotorven aukon. Kivinen kiipesi nopeasti pinon päälle. Puhe kuului nyt aivan selvästi.

"Anna minun kuunnella", kuiskasi Olle, "minä näet tunnen nuo herrat äänestä."

Kivinen luovutti paikkansa, ja Olle pääsi kuin pääsikin vaivaloisesti laatikkojen päälle. Valo sammutettiin ja kaikki vaikenivat.

"Kello kaksitoista siis, kuten ennenkin! Kahl hoitaa asian. Te saatte olla huoletta ja aivan syrjässä. Paketti jätetään sovittuun paikkaan!" selvitteli Popov, ja Olle arvasi että kysymys oli prinssin miljoonista.

"Minä suostun", kuuli hän neiti Rigerin sanovan. "Mutta missä Kahl voi viipyä?"

"Lempo hänen tiennee! Mutta kai hän nyt illalla tulee kuitenkin."

Sanomalehtimiestä nauratti. Kahl ei tulisi saareltaan.

"Tässä ovat tarpeelliset paperit", sanoi neiti Riger. Olle hätkähti mielessään. Jättikö tuo varomaton tyttö todistuksia itsestään? Tilanne oli nyt kovin mutkikas ja vaarallinen. Virallinen poliisi oli puuttunut asiaan, ja neiti Rigeriä odotti vangitseminen, ellei hän poistuisi hyvinkin pian. Samassa salapoliisi kuiskasikin:

"Herra Nordgren! Jos kuulette jonkun poistuvan, niin ilmoittakaa! Jöns saa ottaa miestensä avulla hänet kiinni. Kukaan ei saa päästä karkuun!"

Kivinen puri huultaan. Neiti Rigerkö vangiksi! Mutta Olle puristi suomalaisen kättä, ja tämä ymmärsi, että hänen ruotsalainen virkaveljensä pelasi kaksinaista peliä. Virallinen poliisi saisi ottaa selvän Import ja Export A.B:stä, mutta lentokonejuttu oli heidän omansa.

Olle kuunteli mielenkiintoista keskustelua ylhäältä, koettaen päästä selville miesten suunnitelmasta. Mutta mitään yksityisseikkoja ei mainittu eikä ainoakaan seikka antanut ratkaisevaa vihjausta siitä, miten prinssin miljoonat aiottiin anastaa ja neiti Riger pettää.

"Mutta missä Kahl on voinut viipyä näin kauan!" huudahti äkkiä varovainen saksalainen.

Venäläinen tuntui taaskin olevan iloisella tuulella. "Kylläkai hän selviää! Ei hän ole ensimmäisellä matkalla."

"Eipä vainkaan!" mutisi saksalainen. "Kun ei vain olisi viimeisellä."

"Minun täytyisi sopia Kahlin kanssa muutamista yksityisseikoista", puhui neiti Riger hermostuneesti, "mutta en haluaisi enää viipyä."

"Eikö seura kelpaa?" nauroi venäläinen.

"Eipä sekään minua varsin suuresti huvita!" tokaisi neiti Riger suorasukaisesti. "Pääasia on kuitenkin, että tahdon päästä nukkumaan."

Olle kuunteli tarkoin, toivoen neiti Rigerin poistuvan mahdollisimman pian.

"Jos kerran niin haluatte", virkkoi Popov, "niin kertokaa minulle kaikki, ja sillä hyvä."

Neiti Riger ja Popov kuiskuttelivat muutaman hetken hiljaa, eikä sanomalehtimies kaikista ponnistuksistaan huolimatta kyennyt eroittamaan ainoatakaan sanaa heidän keskustelustaan.

"Selvä on!" sanoi Popov lopuksi.

"Hyvästi siis!" vastasi neiti Riger kylmästi. "Ilmoittakaa, jos Kahl sattuisi tulemaan. Niin, voitte nyt antaa minulle kuitin myymistänne jalokivistä."

"Odottakaa!" sanoi Popov ja istuutui pöydän ääreen. Kuului tuolin siirtelyä.

Olle tarttui Kivisen käteen ja kuiskasi tälle pari sanaa. Kivinen hätkähti. Täytyi toimia nopeasti, sillä muutoin joutuisi neiti Riger pidätetyksi. Virallinen poliisi ei ymmärtänyt leikkiä.

Sanomalehtimies sytytti salalyhtynsä, ja sen valossa hän kirjoitti muutaman sanan muistikirjansa irtirevästylle lehdelle.

"Käyn antamassa ohjeet avustajallemme!" kuiskasi hän Ruotsin esivallan edustajille ja pujahti pois. Hiivittyään ensimmäiseen kellariin hän kuunteli hetkisen ja avasi sitten varovasti pihalle johtavan oven. Ketään ei ollut näkyvissä. Päästyään laatikkojen suojaan hän juoksi nopeasti aitaportin luo ja vihelsi hiljaa.

Jorre ilmestyi suojastaan. Hän tunsi heti suomalaisen.

"Herra Minck!" kuiskasi Kivinen. "Neiti Riger tulee aivan heti. Teidän on seurattava häntä hotelliin, jonne hän luultavastikin menee. Pyritte heti hänen puheilleen. Tässä on nimikorttini. Tällä pääsette kyllä hänen luokseen. Annatte hänelle tämän suljetun lapun, ja pidätte huolta siitä, ettei hän pääse ulos hotellista. Hän ei saa myöskään soittaa. Katkaiskaa heti johdot. Voitte käyttää vaikka pientä väkivaltaa. Seuraavat ohjeet saatte myöhemmin. Onko selvä!"

"Kyllä", vastasi nuori reportteri reippaasti. "Hoidan kyllä tämän asian."

Kivinen pujahti takaisin, ja päästessään lähelle kellarinovea hän kuuli konttorioven avautuvan. Hän hypähti suojaan. Ovesta liukui hämärälle pihalle neiti Rigerin solakka vartalo. Hän tähyili ympärilleen, mutta huomatessaan kaiken hiljaiseksi ja rauhalliseksi hän nopeasti poistui porttia kohti, ohikulkiessaan melkein sipaisten Kivistä. Sanomalehtimies olisi mielinyt siepata viehättävän vastustajattaren syliinsä, seikkailevan tytön, joka oli aikonut vangituttaa heidät omassa asunnossa, mutta hän tiesi kohta pääsevänsä tarkoitustensa perille sopivammalla tavalla ja sopivammassa paikassa. Kun neiti Riger oli kadonnut portista, sukelsi Kivinen kellariin.

Olle oli entisellä vahtipaikallaan. Virallinen poliisi istui mietteissään muutamalla laatikolla, apulainen vieressään.

"Malm!" kuiskasi Olle.

Salapoliisi kohottautui. "Sanoitteko jotakin?"

"Milloin aiotte rynnätä?"

Herra Malm katsoi kelloaan salalyhdyn valossa. "Kymmenen minuutin kuluttua!"

"Mutta miten me pääsemme tuonne ylös? Tästä aukosta en ainakaan minä mahdu."

"Minä olen tutkinut koko kellarin ja luulen löytäneeni keinon siihenkin", selitti salapoliisi. "Tuossa viereisessä huoneessa on kellariportaat. Ja luukku on auki, nimittäin sen saa auki."

"Hiipikäämme sitten sinne!" ehdotti Olle ja laskeutui hiljaa puhkuen laatikkopinoltaan. Salapoliisi kulki edellä salalyhty sytytettynä, ja muut seurasivat. Toisessa osastossa olikin leveät kellariportaat. Ne johtivat kokoushuoneen viereiseen huoneeseen. Salapoliisi katsoi kelloaan.

"Voimme yrittää! Tarkastakaa aseet!" Kaikki tarkastivat taskuaseensa, jättäen varmistimet kuitenkin paikoilleen.

Salapoliisi nousi pari askelmaa, kun pää sattui jo luukkuun. Hän kumartui ja astui ylemmäksi. Kivinen kiipesi hänen rinnalleen. Yhteisvoimin kohottivat he hartioillaan luukkua. Se myötäsi ja alkoi hiljalleen nousta. Aukkoa ei kuitenkaan näkynyt. Huoneessa oli nähtävästi pimeää, kokoushuoneeseen johtavan oven ollessa suljettuna.

Salapoliisi kannatti hartioillaan luukkua kohollaan ja Kivinen luikahti notkeasti aukon reunalle ja ponnahti lattialle. Hän nosti luukun varovasti ylös ja antoi sen sitten hitaasti laskeutua lattialle. Hän kuunteli. Viereisestä huoneesta kuului puhelua. Salakuljettajat eivät aavistaneet, että esivalta kiipesi viereisen huoneen kellariaukosta sisään.

Salapoliisi kapusi ylös toisena, Jöns Bagge kolmantena, ja viimeisenä ponnisteli Olle, turvautuen toisten apuun. Muutaman hetken kuluttua olivat kaikki neljä ylhäällä.

"Aseet esille! Varmistimet pois!" komensi salapoliisi. "Seuratkaa!"

Hän tarttui voimakkaasti ovenripaan ja tempasi oven auki. Hetkisen ajan sokaisi valo silmät.

"Kädet ylös!" huusi salapoliisi ja tähtäsi salakuljettajia aseellaan. Hänen takanaan näkyi lisäksi vielä kolme piipunsuuta. Salakuljettajat hypähtivät rajusti ylös, kalveten, kasvojen vääristyessä, mutta kylmät piiput eivät antaneet miettiä, vaan koko joukko nosti kätensä ylös. Salapoliisi hypähti ikkunan luo ja löi sen rikki aseellaan, temmaten sitten pillin ja viheltäen pitkään ja kuuluvasti. Ulkoa kuului pari vastausta.

Olle tarkasti vankeja nopealla silmäyksellä ja päästi kummastuksen huudon. "Missä on Popov?"

"Hän poistui juuri toiseen kerrokseen", selitti muuan salakuljettajista.

Kivinen kirosi. Hän hypähti avoimelle ovelle, ja salapoliisi seurasi. Päästyään rapuille he kuulivat ylhäältä askeleita, jotka nopeasti häipyivät. Miehet syöksyivät neljä viisi askelmaa kerrallaan ylöspäin, tempasivat auki oven ja syöksähtivät huoneeseen. Siellä ei ollut ketään. He juoksivat parin kolmen muun huoneen läpi. Kaikki olivat tyhjiä. Minne Popov oli kadonnut? Mitään ovia ei ollut kolmesta huoneesta muualle kuin portaille, joita pitkin he juuri olivat tulleet. Huoneet olivat melkein tyhjät eikä niihin voinut piiloutua.

Miehet etsivät ja silmäilivät, mutta tulos oli nolla. Alhaalta kuului askeleita ja huutoja. Poliisit olivat tunkeutuneet sisään. Malm riensi alas. Kokoushuoneessa oli nyt toistakymmentä henkeä. Salakuljettajat riisuttiin aseista ja vangittiin. Kivinen tutki innokkaasti heiltä löydettyjä papereita, samoinkuin Ollekin. Mutta mitään neiti Rigeriä koskevia he eivät löytäneet. Popov oli ne kai vienyt mennessään. Malm kuulusteli poliiseja. Ei, he eivät olleet nähneet kenenkään poistuvan talosta merkkivihellyksen jälkeen. Aikaisemmin oli poistunut muuan nainen, — Malm höristi korviaan, — mutta he eivät olleet varmat, tuliko hän tästä talosta vai viereisestä. "Arthur" ei myöskään ollut saapunut, luonnollista kylläkin.

Yhtiön konttori tutkittiin. Siellä ei ollut muuta kuin vanhoja tilikirjoja. "Konst Salonin" omistaja vangittiin. Kivinen ja Malm lähtivät uudelleen ylös.

"Voi meitä aaseja!" huudahti Kivinen äkkiä ja osoitti varastohuoneen kattoa. Toisen kerroksen ikkunasta saattoi hypätä sen päälle ja sitä myöten poistua. Popov oli käyttänyt sitä tietä, sen todisti lukitsematon ikkuna.

13.

Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista käyttäytymissäännöistä.

Varmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä, palasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon kaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään melua paljastuksesta.

Salapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.

"Kiitoksia avustanne ja näkemiin!" sanoi hän seikkailijoillemme. "Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot."

"Kiitos", naurahti Olle, "mutta kai teidän täytyy turvautua meidän tietoihimme!"

Rakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi paikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat tulleetkin.

"Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!" kiirehti Olle. "Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä saat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi."

Saavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven. Murtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle herätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet tilannettaan.

"Kas niin, tässä ovat tavaranne!" virkkoi sanomalehtimies ja ojensi miehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. "Alkakaa nyt lähteä tiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu."

Miehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he painoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.

Sanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.

"Näkemiin sitten!" virkkoi Olle. "Soita, jos tarvitset minua tai jotakin erikoista sattuu!"

Olle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt kadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.

"Nyt alkaa tulla!" huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin huoneeseen. "Järjestäkää latomakone minua varten!"

Hän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen paperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita ja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään liuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi kirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä. Sanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään istahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.

Hän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: "Kansainvälinen salakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset."

Kone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon välillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen sensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Sanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä ympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt meni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen vähääkään.

Kivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta, ennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.

Paljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut salakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet näiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se varmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.

Mutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän prinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti kiitollisuudenvelassa prinssille?

Ja millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä tavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?

Jorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen hän hypähti pystyyn.

"Onko neiti Riger täällä?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä", selitti Jorre. "Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin silloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti odottamaan, mutta hän ajoi minut ulos."

Kivinen hymyili. "Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?" tiedusti hän ja ajatteli Popovia.

"Ei ketään!"

"Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille", ja Kivinen ojensi ovenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.

"Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä", ilmoitti hän kohteliaasti.

"Mutta ottaa kuitenkin!"

"Kyllä."

Kivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin huoneen ovelle.

"Sisään, olkaa hyvä!" kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.

Kivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen sohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle kaunottarelle ja ojensi kätensä.

Neiti Riger puristi sitä veltosti.

"Häiritsenkö?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille tapaamisille hotellihuoneessa…" alkoi harmistunut neitonen esitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.

"Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa", uskalsi Kivinen pistää väliin. "Saanko mahdollisesti istuutua?"

"Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne olevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne."

"Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun."

Kivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti Riger haukotteli peittelemättä.

"Te olette väsynyt", aloitti Kivinen.

"Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin huomenna."

"Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov soittanut?"

Neiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. "Popov…? soittanut… kuinka niin… en minä tiedä…"

Kivinen sytytti savukkeen.

"Niin, nyt olen voittanut vetoni", sanoi hän rauhallisesti ja varmasti. "Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette."

Neiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.

"Niinköhän?" virkkoi hän epäuskoisesti.

"Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi on Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle lentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?"

Kaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.

"Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle palkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi vastaanottonne epäkohteliaisuudesta."

Sanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei uskaltanut häneen katsoakaan.

"Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne", virkkoi sanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. "Kaiken muun minä tiedän."

"Tiedätte!" huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.

"Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on vaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut."

"Vangitut?" huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.

"Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni."

Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies odotti.

"Vangitaanko minut heti?" kysyi neitonen alistuneena.

"Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi."

"Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!" pyysi neiti Riger.

Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja "Arthurilla" sekä salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti. Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!" Neiti Riger nousi ylös ja ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

"Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana."

"En!" ja neitosen ääni oli varma ja luja.

"Niinkö!" lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. "Te ette luota minuun. Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette."

"Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki", virkkoi neiti Riger kylmästi. "Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun täytyy onnistua."

"Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki toivonne Popoviin."

Neiti Riger liikahti.

"Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin petturi. Hän pettää teidät."

"Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?"

"Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa."

Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

"Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?"

"Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies. Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin lentokonejutussa."

Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta.

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja pysähtyi hänen eteensä.

"Luottaa minuun."

Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

"Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!"

"Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin yritys tapahtuu?"

"Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä."

"Ja millä tavalla?"

"Samalla tavalla kuin ennenkin."

"Siis lentokoneella?" huudahti Kivinen.

"Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni."

"Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä aavistelin jotakin tämäntapaista."

"Mistä te tiesitte sen?"

"Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta."

Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi kelloaan. Se oli lähes yksi.

"Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme tavoita Popovia."

"Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä ulkomaanpassi?"

"On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan."

"Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan."

Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

"Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä: toimittaja Minck, neiti Riger!"

Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista sekunneistakin. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

"P—na!" kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma etumatka.

Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin asematoria.

— Auto! — välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi, sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

"Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?" kysyi neitonen.

"Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin."

"Te rupeatte siis rikostoverikseni?" lausui neiti Riger hymyillen.

"Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle Nordgrenille!"

Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

"Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan, milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos! Näkemiin siis ja terve!"

He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse, Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

"Tunnetko tien?" kysyi Kivinen.

"Totta kai", vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle. Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.

14.

Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.

Auto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja huvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.

Kivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat seikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä kosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään päämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle, ja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa väärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan vähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa ja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään riippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi prinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?

Neiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat tuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen matkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen täytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään ja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman asian palvelukseen.

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen hansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

"Mitä minun pitäisi ajatella?" tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti lyhyeen.

"En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?"

Sanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.

"Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te aavistatte sen kylläkin."

Neiti Riger käänsi päänsä poispäin.

Aamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja seurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa. Kivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi kevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja matkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin raikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen, tarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.

"Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten järjestämme loukun Popoville?"

"Saanko ehdottaa", sanoi neiti Riger vilkkaasti. "Minä luulen tietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää hän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa metsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän olisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen kilometrin piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov ei tule."

Kivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta sanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.

"Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia. Voin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas hiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan teille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne eivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne paketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä tapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi liiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?"

Kivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli yksinkertainen ja varma.

"Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti metsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?"

"Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä on niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen täytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan."

"No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko ajan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään matkalle, neiti Riger?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

"Missä on palvelijattarenne?" kysyi Jorre äkkiä.

"Niin Minnako? Hän on Malmborgissa."

Seurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli yksitoista. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas, tyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.

"Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai kuinka?"

"Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen."

"Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös, ja salakuljettajilla on tilaisuus toimia."

Hän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta mutkitta ohjaajan paikalle.

"Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa herra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta luulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?" lisäsi hän veitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.

Jorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä sittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei, olkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle takaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien ohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja kaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi oppilaaksi.

Ajettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti Riger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet hyppäsivät maahan.

"Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!" Neiti Riger pani koneen uudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. "Meidän on parempi ajaa tätä pitkin", hän selitti.

Paikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin ja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti Rigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.

Päästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä varovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he heittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut.

"Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?" kysyi Kivinen.

"Tuolla vajassa", ja Jorre osoitti lautavajaa.

Kivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne. Hän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti aidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.

"Ei mitään", julisti hän. "Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies."

Kivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän piilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt pyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen Kivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli kerran tullut sisään.

"Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos huomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä kelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä, piiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti perässä. Onko selvä?"

"Kyllä." Jorre painalsi metsätielle.

Kivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan jälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille kaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden kuuntelemaan.

Hänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen laskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan ikkunan luo.

Surina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli pysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä. Kivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas. Lentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni vähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa, ja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan. Popov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty nahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti salakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti hänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies hyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja kätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.

Popov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin vaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli kiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi ympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja astuen sisään.

Kivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin astuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja komensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja salakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut poskilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan kiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.

Kivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa takaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen laukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.

"Käykää sisään, herra Popov!" virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen huoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa. Sanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven eteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa kahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon mahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein, nahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.

"Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku kohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta te suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat maaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan ehdotus."

"Keitä te olette!" huudahti Popov.

"Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan vaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te olette, ja se riittää meille."

"Mutta ei minulle", raivosi vanki.

"Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte asemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt ratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte siis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa tekemisiin."

"Te ette siis olekaan esivallan edustajia", virkahti vanki epäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät vahingoniloisesti. "Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä sopiakin."

Kivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.

"Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?"

Jorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka jälkeen Popov sytytti savukkeen.

"Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!" toisti hän.

"Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana kuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän laukun ja sitten erinäisiä papereita."

"Laukusta en luovu", sanoi vanki kylmästi.

"Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen pidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille erinäisiä papereita."

"Mitä papereita?" kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.

Kivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja käyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti Rigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

"Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit", sanoi Kivinen yhtä välinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.

"Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?" sanoi hän ilkeästi.

"Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa nopeasti ja toimikaa sitten" — Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja tiukka.

"Te ette voi minua jättää viranomaisille", jatkoi salakuljettaja, "sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni. Huomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän vankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä."

"Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te olette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne."

"Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne."

"Riittää!" virkkoi Kivinen ja nousi ylös. "Kuulkaa nyt: ellette te heti paikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja jätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme viranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät nuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne. Valitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!"

Popov mietti ja nyökkäsi sitten.

"Minä alistun."

"Paperit?"

Salakuljettaja nauroi. "Ne ovat täällä", ja hän pisti kätensä povitaskuun. "Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi jättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain aseen riistämiseen."

Salakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.

"Hyvä on!"

"Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä. Minulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä pakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa minulle muutama tuhat."

Kivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta. Mies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti lompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua. Jorrella ei ollut sitäkään.

"Kelpaako teille jalokivet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

Sanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle. Puukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon sisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen, huudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia merenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei löytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut tietoakaan.

Kivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän itsekin tästä odottamattomasta käänteestä.

"Missä ovat jalokivet?" huusi Kivinen, eikä hän voinut salata suuttumustaan.

Popov nauroi ääneen. "En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena kuin se ilmasta tipahti."

Jorre vahvisti salakuljettajan sanat.

"Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille", ei salakuljettaja malttanut olla pistämättä.

"Nyt toimeen!" huudahti Kivinen. "Paperit meillä on. Moottoripyörälle!"

Äkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat moottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä kaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.

15.

Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.

Sanomalehtimies odotti, että heidät pidätettäisiin aseman kohdalla, mutta nähtävästi ei lentokoneen vierailu ollut herättänyt suurempaa huomiota siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvat olivat sen nähneet. Asemamiehet ja muutamat laiturilla vetelehtivät tyhjäntoimittajat katselivat kyllä pitkään moottoripyöräilijöitä, mutta kukaan ei tehnyt yritystäkään matkan keskeyttämiseksi tai selitysten vaatimiseksi.

Selvittyään asema-alueesta lisäsi Kivinen vauhtia, ja kuin lentäen saapui moottoripyörä siihen paikkaan, johon neiti Riger oli jäänyt autoineen.

Mutta nyt oli paikka tyhjä, auto ja neiti poissa.

Kivinen pysähdytti moottoripyörän, ja molemmat sanomalehtimiehet hyppäsivät maahan.

"Poissa!" virkkoi Kivinen melkein kuin itsekseen.

He tarkastivat paikkaa. Pehmeään hiekkaan oli auto painunut syvään, selvät jäljet olivat siitä todistuksena, ja ne osoittivat yhtä kiusallisen selvästi, että auto oli lähtenyt liikkeeseen etelää kohti viehättävine seikkailijattarineen.

Kivinen kirosi ääneen, sillä tällaista käännettä ei hän ollut voinut edes aavistaa. Nyt hän muisti, kuinka innokas neiti Riger oli ollut tutustumaan autoon, ja ymmärsi, että neitonen oli jo silloin suunnitellut kepposta. Niin, ja hän oli puhunut ristiin. Hän oli ensin maininnut aikoneensa odottaa Tukholmassa, ja sitten ilmoittanut kohtauspaikan olleen lähellä Kuststadia. Mutta syytä hän ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi neiti Riger oli paennut, ja miten oli jalokivilaukun laita? Popov oli ilmeisestikin saanut väärän paketin, mutta minne oli oikea joutunut? Oliko sitä olemassakaan, ja tiesikö neiti Riger siitä jotakin?

"Voimmeko saavuttaa auton?" kysyi Kivinen ja kääntyi Jorren puoleen, joka miettiväisenä katseli auton pyörien uurteita pehmeässä hiekassa.

"Tuskin. Laskekaamme: lentokoneen vierailusta on kulunut nyt noin kolme neljännestuntia. Tie on hyvinkin epämukava moottoripyörälle, mutta autolle se kelpaa. Ja lisäksi, tarkastakaamme moottoripyörän bentsiinivarostoa."

Jorre tarkasti säiliön. Siellä ei ollut täyttä neljännestäkään. Oli selvää, ettei takaa-ajoa voinut ajatellakaan ennenkuin säiliö olisi täytetty.

Kivinen istuutui varjoon tien sivuun ja otti esille kartan. Hän tutki tietä, jota pitkin neiti Riger oli ajanut. Se vei seuraavalle asemalle ja jatkui sitten radan vartta pitkin. Hän laski välimatkan ja pääsi varmuuteen. Samassa kuului asemalta junan vihellys. Päiväjuna lähti etelään. Neiti Riger ehtisi nousta siihen seuraavalla asemalla. Kaikki oli ilmeisestikin edeltäpäin laskettu. Häntä harmitti, kun ei ollut tullut heti tätä ajatelleeksi. Hekin olisivat ehtineet mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä.

"Herra Minck, ottakaa tämä pyörä ja koettakaa asemalta tai kauppalasta saada bentsiiniä. Ajakaa sitten tänne takaisin. Minä lähden hiukan tutkimaan."

Jorre pani moottorin käyntiin ja hyppäsi pyörän selkään. Kivinen lähti kävelemään aukion laitaa pitkin. Sivutien varrella oli noin kolmensadan metrin päässä huvila. Puutarhuri laitteli keittiökasvitarhassa joitakin taimia. Kivinen tervehti ja aloitti keskustelua, esittäytyen salapoliisiksi.

"Kuulitteko tai näittekö tässä noin tunti sitten lentokonetta?"

"Kyllä, kuulin sekä näin", vastasi mies ja kohosi pystyyn, katsellen uteliaana esivallan edustajaa.

"Mistä se tuli?"

"Tuolta sisämaasta päin", ja mies viittasi kädellään. "Se lensi ensin koko korkealla, mutta laskeutui sitten tässä lähellä aivan metsän tasalle, lensi aukion laitaa pitkin korkeintaan kolmenkymmenen metrin korkeudella, kohosi sitten lentäessään aseman yli ja hävisi minun näkyvistäni."

"Huomasitteko autoa tuossa aukion laidassa?"

"En nähnyt mitään, mutta kohta lentokoneen hävittyä olin kuulevinani moottorin jyskytystä sieltäpäin."

"Siis lentokone laskeutui aukiolle tullessaan?"

"Niin", vahvisti mies. Kivinen kiitti saamistaan tiedoista ja lähti takaisin, heittäytyen varjoisaan paikkaan tupakoimaan ja odottamaan Jorrea.

Puolen tunnin kuluttua saapui Jorre.

"Ajetaan suoraan Malmborgiin", sanoi Kivinen ja nousi pyörän selkään.

Tie ei ollut kuitenkaan niin huono kuin he olivat luulleet, ja pyörä kiiti hyvällä vauhdilla. Auton jäljet olivat aivan selvät.

Asemalle oli matkaa yli peninkulman. He olivat ajaneet noin kymmenen kilometriä, kun auton jäljet äkkiä poikkesivatkin sivutielle. Kivinen hiljensi vauhtia ja ohjasi pyörän jäljille. Tie teki mutkan, ja sen ohi päästyään huudahtivat molemmat sanomalehtimiehet hämmästyksestä. Tien syrjässä seisoi heidän Tukholmasta hankkimansa auto. He pysähdyttivät pyörän ja tarkastivat autoa. Neiti Rigeriä ei näkynyt. Hän oli nähtävästi jättänyt auton tähän ja mennyt, ettei olisi herättänyt epäluuloja, jalkaisin asemalle. Jorre tutki bentsiinisäiliötä ja huomasi sen olevan vielä melkein puolillaan.

"Ottakaamme auto. Moottoripyörän voimme jättää asemalle säilytettäväksi", ehdotti Jorre, ja Kivinen suostui. Jorre kiipesi autoon ja monien yritysten jälkeen sai sen käännetyksi. Hän ajoi edellä, ja Kivinen tuli perässä pyörällään.

Saavuttuaan asemalle vei Kivinen moottoripyörän tavaratoimistoon säilytettäväksi. Jorre osti bentsiiniä kaiken varalta lisää. Kivinen katseli hetkisen ympärilleen ja meni sitten lipunmyyjättären luo.

"Anteeksi", kysyi hän kohteliaasti tervehtien, "huomasitteko mahdollisesti, että muuan nuori neitonen, matkapukuinen, kädessään nahkainen laukku, osti lipun päiväjunalle?"

"Kyllä. Hän osti sen Malmborgiin. Hän tuli tänne viimeisillä minuuteilla ja näytti koko lailla hermostuneelta."

"Kiitän." Kivinen kohotti hattuaan ja poistui Jorren luo, joka oli jo pannut moottorin käyntiin. Auto lähti liikkeelle.

Kivinen tutki aikataulua. Jos kaikki kävisi hyvin, ehtisivät he Malmborgiin samoihin aikoihin kuin Norjan-juna lähtisi sieltä. Jorre lisäsi vauhtia.

Mutta kaikki ei käynyt laskelmien mukaan. Muutamassa ylämäessä halkesi toinen takapyörän kumirengas, ja ennenkuin tilalle oli muutettu toinen, meni kokonainen tunti. Myöhästyminen oli nyt varma.

He tulivat Malmborgiin lähes tunnin myöhästyneinä. Jorre ohjasi toisen, paikkakunnan kahdesta, hotellin edustalle ja meni sisään. Palattuaan hän ilmoitti, että neiti Rigerin palvelijatar oli asunut siinä ja matkustanut pois Norjan-junalla. Hänen luonaan oli käynyt muuan neiti, jonka tuntomerkit sopivat neiti Rigeriin.

Sanomalehtimiehet söivät hotellissa päivällisen, ja annettuaan teknikon tarkastaa auton, lähtivät uudelleen liikkeelle. He aikoivat ajaa suoraan raja-asemalle. Matkustajien passien järjestäminen veisi aikaa puoli päivää, joten seikkailijat ehtisivät saavuttaa neiti Rigerin ennenkuin tämä pääsisi poistumaan Ruotsista.

Auto kiiti eteenpäin kovilla ruotsalaisilla teillä, ja junan etumatka väheni huomattavasti. Jorre hoiti ja ohjasi autoa erinomaisesti, ja hän tuntui nauttivan tästä raikkaasta ja jännittävästä matkasta halki Ruotsin. Kivisen suuttumus lauhtui vähitellen, mutta hän vannoi itsekseen, että olivatpa sitten neiti Rigerin menettelyyn vaikuttaneet mitkä syyt tahansa, neitonen saisi hiukan maistaa hänen kostoaan. Hän kypsytteli mielessään muuatta pikku suunnitelmaa, jonka onnistuminen pakottaisi neiti Rigerin muutamiksi hetkiksi sangen vakavaksi.

Illalla he olivat jo junan kanssa tasassa. Jorre lisäsi paremmilla tieosilla vauhtia, ja kun maantie monin paikoin oikaisi paljonkin mäkiseudussa kiemurtelevaa rataa, pääsivät he ratkaisevasti edelle.

Oli jo aivan hämärä, kun he ajoivat raja-asemalle. Juna saapuisi parinkymmenen minuutin kuluttua. He veivät auton vuokravajaan ja tilasivat huoneet hotellista, lähtien sitten asemalle. Heidän odotettuaan muutaman minuutin saapui juna. Sanomalehtimiehet tarkastivat syrjästä matkustajia.

Jorre tarttui Kivisen käsivarteen ja osoitti asemasillalle.

Neiti Riger laskeutui juuri ensiluokan vaunusta. Hän lähti yhdessä palvelijattarensa kanssa kauppalaan päin. Sanomalehtimiehet seurasivat pysyen kuitenkin näkymättömissä.

Neiti Riger ei ottanut ajuria, vaan tahtoi nähtävästi nauttia kävelystä raikkaassa iltailmassa. Leveä puistokuja johti asemalta kauppalaan, ja neiti Rigerin kulkiessa toista laitaa edellä, seurasivat sanomalehtimiehet takana toisella puolella. Hotelli, jossa he asuivat, oli tien varrella, mutta neiti Riger kulki sen ohi, pysähtyen viimein erääseen toiseen. Hän keskusteli palvelijattarensa kanssa, tämä erosi toiselle suunnalle, mutta neiti Riger meni sisään.

Sanomalehtimiehet pysähtyivät ulkopuolelle. Odotettuaan parikymmentä minuuttia meni Jorre myöskin sisään, palaten muutaman hetken kuluttua.

"Hän asuu huoneessa n:o 16", ilmoitti hän Kiviselle.

"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?"

"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se sijaitsee alakäytävässä."

"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?"

"Toisessa."

"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti."

Saavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne täydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut jättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt muutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti, ei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.

Jos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin poistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän, varovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa, olisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi mielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä pyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta jalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa, kohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen avulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin sanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki senjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon, tarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan valmiin.

"Minä odotan siis täällä nyt", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin. "Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen summittainen käsitys."

Jorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui. Ovenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti esiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat täydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.

"En aio aikaansaada mitään häiriötä", kiirehti Jorre heti selittämään, "mutta pyytäisin saada muutamia tietoja eräästä tänä iltana hotelliin tulleesta neidistä, neiti Rigeristä."

"Kyselkää! Minä annan kaikki tiedot, jotka voin antaa", vakuutti ovenvartija.

"Ensiksikin: asuuko neiti Riger yksin huoneessaan?"

"Asuu."

"Se on hyvä. Eikö hänen palvelijattarensa ole ollenkaan tässä hotellissa?"

"Tänä iltana tuli tänne ainoastaan yksi neiti."

"Onko mikään neiti Rigerin huoneen viereisistä huoneista vapaa?"

"On kyllä: numero 12."

"Voiko sitä saada käyttää puoleksi tunniksi. Me maksamme kyllä hyvin."

"Se on helppo järjestää. Tässä on avain."

Ovenvartija ojensi avaimen Jorrelle, joka pisti sen taskuunsa.

"Onko teillä vara-avaimia huoneisiin?"

"On. Mihin huoneeseen haluatte sellaisen, omaanneko?"

"Ei, neiti Rigerin."

Ovenvartija kopeloi kaapissaan hetkisen ja antoi sitten Jorrelle toisen avaimen.

"Kiitän. Ja nyt viimeinen pyyntö: näyttäkää minulle hänen passinsa."

Mies selaili matkustajien matkatodistuksia ja passeja ja veti viimein esille halutun. Jorre tarkasti sen mielenkiinnolla ja vihelsi sitten. Kaikki meni hyvin.

"Milloin lähtee juna Norjaan?" kysyi hän vielä.

"Huomisaamuna kello 5.18."

Jorre veti esille lompakkonsa ja maksoi pyöreähköstä huoneesta ja saamistaan tiedoista.

"Pyytäisin vain, että jos joku sattuisi soittamaan neiti Rigerille, te kävisitte ilmoittamassa hänelle, että hän tulisi puhelimeen."

Ovenvartija lupasi, ja Jorre pujahti ulos, rientäen odottavan Kivisen luo. Hän kertoi tälle matkansa tulokset. Molemmat miehet maksoivat laskunsa, auto asetettiin valmiiksi vajan edustalle ja Kivinen lähti samaan hotelliin, josta Jorre juuri oli tullut, povellaan Jorren poimimista kivistä laitettu paketti. Hän pujahti sisään hotellin pääovesta, juoksi nopeasti rappuja ylös toiseen kerrokseen, pysähtyi n:o 16:n edustalle, kuunteli siinä hetkisen ja sitten melkein äänettömästi avasi oven n:o 12:een.

Päästyään huoneeseensa sulki Kivinen oven perässään ja jäi sen luo kuuntelemaan. Neiti Riger oli ollut kaikesta päättäen valveilla, sillä sisältä oli kuulunut liikettä ja sähköt olivat olleet sytytetyt. Sanomalehtimiestä jännitti aikomansa yrityksen rohkeus ja hiukan humoristinen häikäilemättömyys. Hän katsoi kelloaan. Aikaa oli vielä runsaasti viisi minuuttia. Hän istahti pöydän ääreen ja äkkinäisestä mielijohteesta kirjoitti muutaman sanan paperilapulle, jonka hän kiinnitti pakettiin.

Alhaalta kuului puhelinsoitto, ja muutama hetki senjälkeen kuuluivat ovenvartijan hitaat ja raskaat askeleet. Ne kulkivat pitkin käytävää ja pysähtyivät neiti Rigerin huoneen edustalle. Kuului koputusta, ovi avattiin ja ovenvartija lausui:

"Neiti Rigeriä pyydetään puhelimeen!"

Neiti Riger huudahti heikosti, mutta hillitsi itsensä ja seurasi ovenvartijaa alas. Kivinen jännitti kuuloaan. Kun askeleet vaimenivat, avasi hän ovensa, pujahti käytävään ja hiipi neiti Rigerin ovelle. Se oli auki, kuten hän oli odottanutkin. Neiti Riger ei ollut huomannut sitä sulkea.

Sanomalehtimies livahti sisään ja loi nopean, tutkivan silmäyksen huoneeseen. Sohvalla näkyi matkalaukku, joka oli puoleksi auki. Kivinen hyppäsi sohvan luo ja avasi laukun kokonaan. Siellä oli vaatteita ja yhtä ja toista matkatavaraa, mutta alimmaisena pitkulainen nahkalaukku. Hän veti sen esille, avasi sen pöydällä, sulloi taskuunsa sen sisällyksen ja tunki nahkasuojuksen sisään kivipakettinsa. Se oli hiukan liian suuri, mutta sitä ei voinut auttaa. Suljettuaan nahkalaukun asetti Kivinen sen takaisin matkalaukkuun, pani muut tavarat entiseen järjestykseen, hiipi ovelle ja pujahti käytävään, päästen huoneeseensa samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Sanomalehtimies kuunteli oven takana, ja kuultuaan neiti Rigerin menneen huoneeseensa hän pujahti taas käytävään, laskeutui nopeasti, mutta äänettömästi alakertaan, jätti ovenvartijan huoneeseen molemmat avaimet ja riensi ulos.

Pieni rajakauppala nukkui. Sanomalehtimies kiiruhti pitkin autioita katuja ja saapui autovajan luo, jossa Jorre jo odotteli autossaan. Sen kaksi lyhtyä heitti häikäisevän kirkkaan valojuovan tielle.

"Onnistuitteko?" kuiskasi Jorre ja kumartui Kivisen puoleen.

"Kyllä", vastasi sanomalehtimies hengästyneenä ja kiipesi autoon. "Prinssin miljoonat ovat nyt taskussani. Mitä neiti Riger sanoi puhelimessa?"

"Sikäli kuin saatoin päätellä äänestä, menetti hän kokonaan malttinsa. Ilmoitin, että hänen pitää heti huomenaamulla matkustaa Norjaan. Esiinnyin yhtenä salakuljettajana ja vahvistin sen kertomuksen, jonka neiti Riger sai kuulla jo meiltä. Pidättelin häntä puhelimessa niin kauan kuin jaksoin. Kai aika riitti?"

"Kyllä se riitti, mutta ei ylikään jäänyt. Pujahdin huoneeseeni samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Selvä on! Lähdetään!"

Auto lähti liikkeelle kohti Norjan rajaa. Kivinen järjesti prinssin miljoonat sopivammin taskuissaan.

16.

Leikistä on maksettava leikin hinta.

Tullipuomin luona auto pysähdytettiin. Se ja matkustajat joutuivat perusteellisen tutkimuksen ja tarkastuksen alaisiksi. Sanomalehtimiesten passit olivat kuitenkin täydellisessä kunnossa, Jorrenkin, sillä tukholmalaisen suurlehden reportterina hänellä oli aina varalla passi naapurimaihin. Autoon kohdistivat tullivirkailijat sensijaan suuremman huomion, kuitenkin ilman tulosta, sillä prinssin miljoonat olivat hyvässä piilossa sinkkilaatikossa, joka vuorostaan oli yhdessä bentsiinisäiliössä. Jännittyneesti katseli Kivinen, kun virkailijat avasivat säiliön, mutta hämärä esti huomaamasta, ettei säiliön näennäinen pohja ollutkaan todellinen, vaan jalokivilaatikon kansi.

"Selvä on!" julisti virkailija, ja matkustajat kiipesivät autoon, joka verkalleen lipui pitkin tietä rajaviivalle. Sen toisella puolen oli taas tutkimus ja tarkastus, mutta sanomalehtimiehet selvisivät täällä yhtä hyvin kuin Ruotsissakin. Kivinen nosti hattuaan, ja auto hurahti täyteen vauhtiin. Oltiin Norjassa, ja edessä aukeni leveä ja kova tie kesäyön varjottomassa valaistuksessa. Auton kumit suhisivat pehmeästi, ja ilma soi korvissa.

He ajoivat koko yön. Parissa pikkukaupungissa täytettiin bentsiinisäiliöt ja muutettiin pari kumia sekä ruokailtiin, ja sitten uudelleen matkaan. Sivuutettiin Kristianiaan johtava maantie ja rautatie ja ohjattiin Skagerrakin rautatielle. Tie oli leveä ja hyvä, mutta kiemurteleva, nouseva ja laskeva, ja väliin sai auto kiivetä ylös, vähin liukua pitkissä kierteisissä alamäissä varovaisesti ja hitaasti. Kun tie puikahti rannalle, levisi etelässä näkyviin sumuharsoinen, suolatuntuinen, vihertävä Skagerrak ärjyvine maininkeineen, ja jossakin kaukana sen takana Atlantin rannaton ulappa.

Aamupäivällä ohjasi Jorre auton taitavasti pieneen huvila- ja kylpypaikkaan pitkän, suojaisen lahden poukamaan, jonka vesi kahden korkean ja pitkän kallioniemen välissä lepäsi melkein tyynenä, rantahyrskyjen pauhatessa niemen nenässä ja roiskuttaessa vaahtoa alati kosteille rantakiville. Harmaat punatiilikattoiset pikku talot olivat sopeutuneet vuorien rinteille, ja niiden välissä kiemurtelivat kävely- ja ajotiet. Kauppalan toisessa laidassa oli kirkko, toisessa hotelli komean puutarhan keskellä, ja leveä valtatie johti alas rantaan kasinolle ja kylpylaitokseen sekä sieltä parin kolmen kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle. Paikka oli eristetty ja yksinäinen ja kuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä suurten keskusten kanssa, sinne pääsi sekä rautateitse että laivalla, joten se oli kuin luotu pienten — eikä aina niin pientenkään — seikkailujen näyttämöksi, joita nykypäivien maailma kihisee yhtä täynnä kuin kevätlammikon vesi pikkueläviä, vaikka syrjäinen niiden havaitsemiseksi tarvitsee mikroskooppisen tarkkaa huomiokykyä, keksiäkseen noiden huolettomien ja elämäniloisten ihmisten joukosta seikkailudraamojen tai -komedioitten näyttelijät, sankarit ja tahdottomat statistit.

Sanomalehtimiehet tiesivät, että Kuststadin lentokoneseikkailu tulisi päättymään tässä kauppalassa, kaikessa hiljaisuudessa, mutta tavalla, jota sen näyttelijät eivät seikkailuun ryhtyessään olisi voineet mitenkään edes uneksia. Suomalainen sanomalehtimies oli nyt lopullisesti kypsyttänyt suunnitelmansa, tai oikeastaan kaksi suunnitelmaansa. Hän panisi ne täytäntöön. Ja neiti Riger saisi leikistään maksaa leikin hinnan.

Seikkailijat ohjasivat auton hotellin edustalle ja astuivat maahan. Auto vietiin vajaan, ja sanomalehtimiehet nousivat leveitä, ilmavia portaita pitkin hotellin vastaanottohuoneeseen, tilaten itselleen huoneen. Heidät ohjattiin sinne. Kivinen tilasi aamiaisen huoneeseen, sillä likaisina ja pölyisinä pitkän automatkan jälkeen he eivät tahtoneet mennä alas ruokasaliin.

"Milloin saapuu Ruotsinjuna?" kysyi Kivinen tarjoilijalta.

"Kello 4.32."

"Varaatte kaksi huonetta lisää neidille ja hänen palvelijattarelleen. Laittakaa auto asemalle vastaan."

Kivinen kuvasi neiti Rigerin ulkomuodon, ja Jorre hymähteli itsekseen. Mitähän seikkailijatar sanoisi saavuttuaan?

"Mutta muistakaa, ettette mainitse meistä mitään, jos neiti sattuisi jotakin kysymään. Sanotte vain, että teille on tullut määräys. Muuten, herättäkää meidät siinä puoli neljältä, joka tapauksessa ennen junan tuloa. Oletteko ymmärtänyt?"

Tarjoilija kumarsi ja lupasi täyttää määräykset. Hänen poistuttuaan söivät automatkailijat hyvällä ruokahalulla aamiaisensa, riisuivat hiukan yltään ja ojentautuivat vuoteilleen levätäkseen muutaman tunnin ajan ja käydäkseen senjälkeen uusin voimin seikkailuihinsa.

Kivinen sytytti savukkeen, imaisi pari kertaa hienoa tuoksua sieraimiinsa ja vaipui horroksiin. Kello löi puoli kaksitoista.

He nukkuivat kolme ja puoli tuntia, sillä kello löi juuri kolme, kun Kivinen havahtui. Hän hyppäsi lattialle ja tunsi melkoisesti virkistyneensä. Herättämättä Jorrea hän peseytyi perusteellisesti kylmällä vedellä, siisti hiukan itseään ja tunsi taas olevansa kuin uusi ihminen.

Hän painoi soittokellon nappulaa, ja tarjoilija koputti ovelle, astuen sisään. Kivinen pyysi sanomalehtiä, ryhtyen sitten niitä lukemaan. Hän toivoi löytävänsä erään uutisen, joka vahvistaisi hänen otaksumaansa. Hän tutki lehdet tarkkaan, tarttui viimeiseen ja keksi kuin keksikin pikku-uutisten joukosta sen, jota oli etsinytkin. Se oli lyhyt ja melkein arvoton muille kuin hänelle:

"Mikäli olemme saaneet tietää, saapuu… ent. prinssi Kristianiaan lauantaina. Prinssi matkustaa yksityishenkilönä."

Kivinen pani lehden pöydälle ja vihelsi hiljaa. Neiti Riger kohtaisi siis prinssin huomenna ja luovuttaisi hänelle jalokivistä saamansa hinnan, nimittäin ensimmäisestä lähetyksestä. Toisen nahkalaukun sisällys oli Kivisen matkalaukussa. Sanomalehtimies ihmetteli vain, millä tavoin neiti Riger oli aikonut salakuljettaa jalokivet Ruotsista Norjaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Jorrekin heräsi ja nousi ylös. Miehet ottivat hattunsa ja lähtivät ulos. Ilma oli ihana, ylhäällä suhiseva merituuli loi raikkautta, ja vuonokauppala loisti taloineen, puutarhoineen ja nurmikkoineen keskikesän heleydessä. He kulkivat puiden reunustamaa tietä pitkin asemalle päin, mutta pyörsivät takaisin ja menivät hotellin yläverannalle ollakseen läsnä, kun neiti Riger saapuisi hotelliin. Jos hän saapuisi ollenkaan? Kivinen oli kuitenkin melkein varma, ettei neiti Riger voisi toisinkaan menetellä.

Tilattuaan hiukan juotavaa he istuutuivat pöydän ääreen ja näkivät kauempana tiellä kaksi autoa tulossa hotellia kohti. Niiden ollessa lähempänä tunsi Kivinen toisessa vaunussa istuvan neiti Rigerin ja tämän palvelijattaren. Auto pysähtyi pääoven edustalle, ja matkustajat astuivat maahan. Solakkana ja notkeana neiti Riger lähti nousemaan portaita, mutta Kivinen oli huomaavinaan hänen kasvoillaan hätääntyneen ja harhailevan ilmeen.

Verannan ovi oli auki vastaanottohuoneeseen, ja molemmat miehet kuulivat aivan selvään siellä syntyneen keskustelun. Kivinen nautti kuin koulupoika pikku kepposensa onnistumisesta.

"Saanko kaksi huonetta", sanoi neiti Riger, ja hänen äänestään kuului halu päästä mahdollisimman pian yksinäisyyteen.

"Anteeksi", kuului ovenvartija sanovan, "mutta neidin nimi on luultavasti Riger?"

Tulija ei voinut pidättää huudahdusta.

"Niin… on kylläkin, mutta miten tämä on mahdollista?" sopersi hän kiihtyneenä.

"Meille on tullut määräys varata teille ja palvelijattarellenne kaksi huonetta", selitti ovenvartija.

"Varata meille kaksi huonetta! Miten tämä on mahdollista? Kuka teille on sellaisen määräyksen antanut?" Neiti Riger tunsi joutuneensa keskelle tapauksia, joiden syytä ja alkuperää hän ei voinut aavistaakaan.

"Sitä me emme tiedä. Aamupäivällä tuli sähkösanoma. Kai se on oikein?" kysyi ovenvartija.

"On kyllä", sanoi neiti Riger venytellen. "Niin, ehkä onkin niin, että serkkuni on sähköttänyt tänne jo edeltäpäin ja kaiken varalta. Hämmästyin vain, sillä en ollut itsekään varma tulostani. Kiitän joka tapauksessa. Ohjatkaa minut huoneeseeni."

Kivinen hymähti mielessään neiti Rigerin yksinkertaiselle serkkuun vetoamiselle. Mutta nopeasti sanomalehtimiehet kumartuivat lasiensa ääreen, kun neiti Riger ovenvartijan opastamana ja palvelijattarensa seuraamana samassa vilahti oven ohitse. Hän ei kuitenkaan mitään huomannut.

Kivinen ja Jorre vetäytyivät huoneeseensa koko iltapuoleksi. Tarjoilijalta sai Kivinen tietää, että neiti Riger asui huoneessa n:o 23, että hän oli tilannut päivällisen huoneeseensa ja lähettänyt sähkösanoman Köpenhaminaan.

— Prinssille, — ajatteli Kivinen.

Hän istui ikkunan ääressä ja katseli puutarhan läpi hämärtyvälle lahdelle. Kasinolta kuului soittoa, jotkut rattaat rämisivät kovalla tiellä, ja lehdet suhisivat hiljaisessa tuulessa. Lahdensuulta kantautui maininkien kohina kaukaisena yhtämittaisena meluna rauhalliseen hotellihuoneeseen. Jorre makaili leposohvalla ja kirjoitteli lehdelleen pirteää matkakuvausta autoretkeltä Ruotsin ja Norjan halki, puhallellen sekä ulkonaisesti että sisäisesti tyytyväisen näköisenä hienoja savuhattaroita sivulleen. Kivinen oli kertonut hänelle koko seikkailun alusta saakka ja luvannut, että hän saisi kirjoittaa siitä selostuksen sanomalehdelleen, kuitenkin sellaisessa muodossa, etteivät seikkailun toimivat henkilöt joutuisi kärsimään. Nuori sanomalehtimies tiesi ansaitsevansa kannuksensa tällä matkalla.

Alkoi jo hämärtää, kun ovelle koputettiin.

"Sisään!" sanoi Kivinen kohoutumatta mukavasta asennostaan nojatuolissa. Oviaukkoon ilmestyi tarjoilija, joka livahti sisään ja sulki oven perästään.

"Ajattelin teidän ehkä haluavan tietää, että neiti Riger lähti juuri kävelemään", virkkoi hän hiljaa.

"Teillä on sattuvat ajatukset", naurahti Kivinen hieman ivallisesti, "mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?"

"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä ehtinyt kauas."

"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai palvelijattarensa seurassa?"

"Yksin."

"Hyvä on."

Tarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli kiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.

"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä", hän sanoi. "Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi, monesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi, että ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta."

"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin", vastasi Kivinen ja nousi ylös. "Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja puhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin."

Hotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle. Neiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan lähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin. Päästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella lahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin reunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin askelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies kohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien virkkoi levollisesti:

"Hyvää iltaa, neiti Riger!"

Hän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa kasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä nytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat suonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten välistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän nopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi samassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia palauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa rauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren edessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen sisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä. Neiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin häivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.

"Herra Kivinen, te olette noita!" huudahti hän toistamiseen ihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä, voimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen kasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.

"En suinkaan", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin niemelle. "En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän suomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja vääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy sitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään."

Neiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä sanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi äkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli, päättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan edustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden kallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja tuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan yläverannalle pienen pöydän ääreen.

"Miten te löysitte minut?" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut tarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.

"Ei minun tarvinnut etsiäkään", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti, "sillä tiesin matkanne päämäärän."

"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut", muistutteli neiti Riger.

"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se riitti."

"Minä en näyttänyt teille passiani", lausui neitonen lujasti. "Muistan kyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt."

"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa, muistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin", valehteli Kivinen, sillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä toistaiseksi.

Neiti Riger pudisti päätänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Ja miten te tulitte?" jatkoi hän hetken perästä kuulusteluaan. "Ehdittekö tänne ennen minua?"

"Kyllä. Muistattehan kai, että jätitte automme maantielle. Tulimme siinä tänä aamuna. Ja tietäen, että te tulette iltapuolella, rohkenin tilata teille huoneetkin hotellista."

Neiti Riger tuntui saaneen takaisin kaiken itsehillintänsä, sillä hän nauroi vallattomasti.

"Ja kaiken tämän olette kai järjestänyt kostoksi siitä, että karkasin luotanne Kuststadissa?"

"Tietysti, ja kai teidänkin täytyy myöntää, että rikokseen katsoen on kosto toistaiseksi ollut sekä lievä että onnistunut?"

"Onnistunut kylläkin, mutta en sano sitä lieväksi. Menetin kokonaan malttini tullessani hotelliin ja kuullessani, että minulle oli jo tilattu huoneet…"

"Niin, me kuulimme teidän keskustelunne", keskeytti Kivinen sangen kuivasti.

"Te olette kostonhimoinen ja nautitte kostonne viimeiseen tippaan", sanoi neiti Riger teennäisen surkeasti.

"Ehkä, mutta nyt haluaisin tietää, miten matkanne sujui? Te saitte tietenkin jalokivilaukun, koska herra Popov ja teidän nöyrin palvelijanne sai vain meren rantakiviä."

"Sain", virkkoi neitonen ja muuttui samalla vakavaksi.

"Niin, me pusertelimme herra Popovilta tietoja ja papereita puolisen tuntia, ennenkuin tutkimme laukun sisällyksen ja huomasimme laukun kivipussiksi. Jätimme silloin Popovin omiin oloihinsa ja hyppäsimme moottoripyörälle. Kohtauspaikka oli tyhjä. Jatkoimme matkaamme, ja nyt olemme täällä. Paperit ovat tässä" — ja kohteliaasti kumartaen ojensi Kivinen muutaman paperin neiti Rigerille. "Olette nyt luultavasti tyytyväinen. Paperit ovat tässä ja jalokivet huostassanne."

Neiti Rigerin ilme näytti rukoilevalta, mutta samalla hän tarkasti sanomalehtimiestä.

"Minä sain kyllä jalokivet, mutta ne varastettiin minulta rajalla", sanoi hän hitaasti. Ainoakaan väre ei antanut sanomalehtimiestä ilmi. Hän puhkesi aivan luonnolliseen hämmästyksen huudahdukseen.

"Varastetut! Mitä nyt teette? Ja prinssi saapuu huomenna!"

"Mistä te tiedätte prinssin saapumisesta, te noita?"

"Luin sanomalehdestä uutisen. Mutta se on nyt toistaiseksi sivuseikka. Kertokaahan, miten varkaus tapahtui?"

"Ihmeellisintä koko asiassa on, etten sitä tiedä. En laskenut laukkua hetkeksikään näkyvistäni, mutta kun viime yönä lähdin ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan muutaman jalokivikauppiaan luo rajakauppalassa, huomasin laukun avattuani sen sisältävän pieniä kiviä. Malmborgissa olin kuitenkin todennut sen sisältävän jalokiviä."

Sanomalehtimies kuunteli näennäisesti hyvin tarkkaavaisena, mutta sisäisesti hän oli hyvillään, että kepponen oli niin täydelleen onnistunut.

"Ettekö siis edes tiedä, missä varkaus on tapahtunut?" kysyi hän hetken kuluttua.

"En osaa sitäkään sanoa. Junassa vartioin laukkua huolellisesti, toin sen hotelliin, eikä huoneessani siellä käynyt ketään vierasta henkilöä."

"Ettekö epäile salakuljettajia?"

"Mutta nehän ovat vangitut, Popovia lukuunottamatta, josta jo kerroitte. Niin, oikeastaan, heitä minä epäilenkin, sillä rajakauppalassa soitti minulle muuan ja kehoitti mitä pikimmin pakenemaan Norjaan. Olin niin täydellisesti hämmästynyt, etten ehtinyt edes tiedustella, kuka hän on, miten hän oli päässyt jäljilleni ja tiesi minun oleskelevan hotellissa. Ja varkaan on täytynyt tietää edeltäpäin jalokivistä, sillä muutoin olisi viety koko laukku. Nyt on lisäksi vielä vaivauduttu vaihtamaan jalokivet tavallisiin kiviin."

"Jalokivet oli siis vaihdettu?"

"Niin, ja käärön päällä oli pieni paperilappu, jossa oli sanat: Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!"

"Ja mitä yhteyttä olisi noilla sanoilla ja tapahtumilla?"

"Niin, kuulkaas, minä kerron nyt hiukan. Minä ja veljeni, tehän tiedätte, epäilimme salakuljettajia ja päätimme heidät pettää, niinkuin he olivat päättäneet pettää meidät. Suunnitelma oli veljeni, ja se oli seuraava: hän lentäisi etelämpänä Kuststadia sisämaahan päin ja sen kohdalla kääntyisi merelle. Minun tuli olla sillä paikalla, johon jätitte auton. Siihen veljeni heitti jalokivipaketin, mutta toisen paketin hän heitti huvilani puutarhaan, jossa salakuljettaja oli vartioimassa. Oli luultavaa, että epäluulot kohdistuisivat vain toiseen pakettiin ja poliisi pääsisi vain kivipaketin perille. Minä olisin sillä aikaa paennut Norjaan. Suunnitelma oli koko yksinkertainen ja epäjohdonmukainenkin, mutta me laadimmekin sen aivan viime hetkessä, sillä sattumalta sain tietää Kahlin ja Popovin suunnitteleman kaappauksen. Mahdollisen kiristyksen pelossa en tahtonut paljastaa joukkuetta. Aioin asettaa kaikki yhden kortin varaan ja voittaa. Ja voitin myös", sanoi neiti Riger lujasti.

"Ja me tulimme väliin", virkkoi sanomalehtimies, "mutta kuultuanne Popovin päässeen pakenemaan, te ette luopunut suunnitelmastanne, vaan lähditte meidän kanssamme Kuststadiin, karaten sitten ilman muuta ja narraten meidät perinpohjaisesti. Erittäin kauniisti tehty!"

"Mutta ottakaa huomioon, että minun täytyi saada paperit Popovilta."

"Miksi annoitte ne hänelle, vaikka tiesitte hänet petturiksi?"

"Ne paperit, jotka annoin hänelle myöhemmin, eivät todistaneet mitään. Mutta aikaisemmin olin antanut hänelle yhden, ja se olisi riittänyt."

Sanomalehtimies nauroi hiukan katkerasti.

"Te olette loistavan älykäs ja kylmä. Se tuottaa kunniaa päällenne. Ja huvittaaksenne sitten itseänne te asetitte meidät narrin osaan, vangitsemaan Popovia kivipusseineen. Ettekö luottanut minuun?"

"Luotin", sanoi neiti Riger yksinkertaisen vakuuttavasti.

"Naisellinen johdonmukaisuus on jotakin bolshevistista johdonmukaisuutta. Te luotitte minuun, kun hankin teille papereita Popovilta, mutta ette silloin, kun vastaanotitte jalokivilaukun?"

"Tässä ei ollut kysymys luottamuksesta", lausui neiti Riger nopeasti.

"Mistä sitten?" kysyi sanomalehtimies ja katsoi kaunista seikkailijatarta tutkivasti. Neiti Riger suipisti pientä suutaan ja pudisti päätänsä.

"Ei mistään!" vastasi hän, katsomatta Kiviseen. He olivat molemmat ääneti. Ylhäällä suhisi tuuli, maininkien kohina kantautui yhtämittaisena pauhuna, ja lahden toinen rantama hämärtyi näkymättömiin.

"Tiedättekö, neiti Riger, että olen koko ajan jatkuvasti menetellyt virheellisesti teitä kohtaan", aloitti sanomalehtimies.

"Kuinka niin?"

"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta ominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat, ominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa…"

"Mitä?"

"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän ja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa, mutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui vakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä, minun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat, jotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja tunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi, mutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja niinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin. Siitä syystä te karkasitte, eikö totta?"

Neiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.

"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan."

"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen", sanoi sanomalehtimies lujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. "Mutta jättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?"

Seikkailijatar muuttui vakavaksi.

"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta käsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa muuta kuin totuuden."

"Eikö hän teitä epäile?"

"En tiedä. Vastattava minun on."

"Niin, leikistä on maksettava leikin hinta. Intohimot kostavat itsensä ja itserakkaus käy kalliiksi. Koetitteko saada selvää varkaudesta?"

"En voinut tehdä paljoakaan. Poliisille ei voinut ilmoittaa, sillä silloin olisin itse joutunut kiinni. En uskaltanut kuulustella edes hotellin palvelusväkeä."

Neiti Riger nojasi päänsä käsiin ja tuijotti eteensä. Sanomalehtimies tunsi heltyvänsä, ja hänen täytyi voittaa itsensä, ollakseen paljastamatta itseään. Ei, hän oli nyt voiton puolella, ja jos hän tahtoi todella voittaa, täytyi hänen menetellä harkitusti. Itsepäinen seikkailijatar oli masennettava. Neiti Rigerin oli maksettava leikistä leikin hinta. Lääke oli ehkä hiukan liian voimakasta, mutta sanomalehtimies tiesi, etteivät pikkuannokset pystyisi neiti Rigeriin. Taistelussa saattoi vain joko voittaa tai joutua tappiolle. Ja hän tahtoi voittaa.

Ja sensijaan että olisi kertonut oman kepposensa ja päästänyt neiti Rigerin miljoonahuolistaan, hän vaikeni ja katseli miettiväisenä lahdelle. Hän ei enää tarjoaisi apuaan. Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa laski neiti Riger äkkiä kätensä pehmeästi hänen kädelleen.

"Minulla ei ole oikeutta, mutta" — ääni kuulosti sangen alistuvaiselta, ja sanomalehtimies oli varma, ettei se ollut teeskennelty — "antakaa armon nyt käydä oikeudesta. Ettekö voisi auttaa minua jollakin tavalla?"

Sanomalehtimies katsoi syviin silmiin, ja ratkaisevasti voiton puolella ollen hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin vastustamatonta kiusausta luopua kostostaan ja käyttää suorinta tietä voittoon. Mutta hän tahtoi olla varma, eikä noihin silmiin niiden syvyydestä huolimatta saattanut luottaa. Molemmat olivat suloisia, sekä kosto että rakkaus, ja hän päätti nauttia kumpaisestakin.

"Hyvä. Minä autan, mutta seuraavilla ehdoilla: saan menetellä mieleni mukaan, en tee tiliä teille aikeistani, ja jos saan takaisin jalokivet, on minulla oikeus, mikäli prinssi suostuu, käyttää niistä kymmenen prosenttia esittämääni tarkoitukseeni, en tietenkään välillisesti eikä välittömästi omaksi hyväkseni. Suostutteko?"

"En ymmärrä ehtojanne, mutta suostun", sanoi neiti Riger keventyneenä ja ojensi kätensä.

He palasivat hotelliin.

Iltamyöhällä lähtivät sanomalehtimiehet kaikessa hiljaisuudessa autolla Kristianiaan.

17.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Aamulla sanomalehtimiehet olivat Kristianiassa. Auton he jättivät hotelliin, veivät matkalaukkunsa huoneeseen ja lähtivät itse ulos kesäaamun valkeassa hämyssä kylpevään kaupunkiin.

Suurkaupunki ei nukkunut. Satamassa virkosi vähitellen työ, laivoihin alettiin nostattaa höyryä, samoin höyryvinttureihin, rautatieasemalta kulki tavarakuormia, kadunlakaisijat olivat toimessaan, ja heidän rantaan ehdittyään kuului jo veturin vihellyksiä satamaradalla. Ilma oli kirkas, hiukan kylmä, veden yllä leijaili huurua ja siellä täällä pisti sumusta esiin vain talojen yläosat ja kirkkojen tornit.

Sanomalehtimiehet kulkivat pitkin sataman reunaa, nauttien varhaisesta aamuhetkestä ja raikkaasta ilmasta.

"Milloinkahan prinssi saapuu?" kysäisi Jorre, katsoen samalla kelloaan. Se läheni viittä.

"Laiva tulee kello kuusi aamulla, mutta me kai saamme tietää prinssin oleskelupaikan jostakin sanomalehdestä."

"Ei, me teimme tyhmästi, jättäessämme auton hotelliin. Voisimme odottaa siinä laivan tuloa, ja sitten seurata prinssiä hotelliin."

Kivinen mietti hetkisen.

"Ehkäpä niin onkin parasta. Meidän ei tarvitse ilmoittaa itseämme kenellekään. Ehdimmekö vielä hakea auton?"

"Kyllä, vallan hyvin."

Sanomalehtimiehet kääntyivät takaisin ja palasivat hotelliinsa. Vähän ennen kuutta he olivat uudelleen satamassa. Jorre ohjasi auton laiturin vireen. Sinne oli aikaisemmin saapunut joukko autoja ja ajureita, tullivirkailijoita ja poliiseja. Kööpenhaminan laiva laski laituriin muutaman minuutin yli kuusi, ja matkustajat alkoivat tulla maihin, läpäistyään ensin tulli- ja passitarkastuksen.

Molemmat sanomalehtimiehet pitivät tarkoin silmällä matkustajia. Melkein heti he tunsivat prinssin, pitkän, mustan, kalpeakasvoisen nuoren miehen, joka nähtävästikin entisen sotilaspalvelijansa seuraamana laskeutui laivasta. Prinssin tavarat vietiin autoon, palvelija istuutui kuljettajan viereen, ja auto läksi liikkeelle. Samassa Jorrekin pani oman autonsa käyntiin ja ohjasi prinssin auton jälkeen. He ajoivat läpi kaupungin muutamaan suureen hotelliin, jonne prinssi pysähtyi.

Jorre seisahdutti auton jonkun matkan päähän ja lähti hotelliin, onnistuen saamaan tarpeelliset tiedot.

Kello yhdeksän aikaan sanomalehtimiehet saapuivat uudelleen prinssin hotelliin. Kivinen oli päättänyt nyt lopullisesti toteuttaa suunnitelmansa.

He kysyivät hotellin ovenvartijalta prinssiä. Hän neuvoi heidät toiseen kerrokseen. Käytäväpalvelija vei prinssille Kivisen käyntikortin suljetussa kuoressa. Sanomalehtimies oli kirjoittanut korttiin muutaman sanan ja oli varma vastaanotosta. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä käytäväpalvelija palasi ilmoittaen, että prinssi odotti.

Sanomalehtimies koputti.

"Sisään!" kuului sotilaallinen, syvä ääni sanovan, ja sanomalehtimiehet astuivat loistavasti kalustettuun hotellihuoneeseen. Prinssi istui nojatuolissa kirjoituspöydän ääressä, ja vaikka hän koetti peittää hämmästystään, näkyi hänen ilmeestään, että hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä kahdella sanomalehtimiehellä nyt heti oli asiaa hänelle ja mistä he tiesivät "jotakin Kuststadin jutusta", kuten Kivinen oli nimikorttiinsa kirjoittanut.

Kivinen tervehti, samoin Jorre, ja prinssi viittasi vieraita istumaan.

"Mikä tuottaa minulle kunnian…?" aloitti hän ja kiinnitti tutkivan katseensa sanomalehtimiehiin. "Ei suinkaan tässä ole tarkoituksena, omituisen verukkeen varassa, haastatella minua? Ilmoitan heti alussa, etten alistu minkäänlaiseen haastatteluun."

"Voitte olla rauhassa siinä suhteessa", sanoi Kivinen kylmästi. "Meillä on tärkeämpää asiaa. Kuten kirjoitin nimikortilleni, on aikomuksemme selvittää hiukan Kuststadin juttua."

"Mitä ihmettä", huudahti prinssi. "Mitä tekemistä minulla on jonkun Kuststadin jutun kanssa?"

"Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta siinä suhteessa ei vallitse mitään epäilyksiä. Luutnantti Karl Riger salakuljetti lentokoneella kaksi kertaa jalokiviä Kuststadiin, jossa ne vastaanotti hänen sisarensa neiti Elise Riger. Jalokivet olivat teidän ylhäisyytenne perhekalleuksia."

Prinssi oli Kivisen puhuessa käynyt kalpeaksi, hänen piirteensä jännittyivät, ja kuin huomaamattaan koetti hän saada auki kirjoituspöydän laatikkoa.

"Siis kysymyksessä on kiristys?" lausui hän hitaasti ja silmäsi ylenkatseellisesti sanomalehtimiehiä.

"Kyllä, tavallaan", vastasi Kivinen samaan äänilajiin. "Me aiomme teitä hiukan kiristää, mutta pyydämme, että jättäisitte pöytälaatikon ja siellä todennäköisesti olevan ampuma-aseen rauhaan. Me emme ole tulleet tänne sitä varten, ettekä te sillä tavoin asemastanne selviä."

Prinssi tempasi kätensä pois kuin pahanteosta tavattuna ja jäi istumaan aivan liikkumatta.

"Kas niin, ymmärrän asemani. Olen joutunut roistojen käsiin ja saan maksaa. Paljonko vaaditte?"

Kivinen tunsi poskiensa kuumenevan, mutta hän hillitsi itsensä. Prinssi saisi pyytää loukkauksensa anteeksi.

"Paljonko vaadimme? Ainoastaan kymmenen prosenttia."

"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?"

"Noin miljoona kruunua."

Prinssi nauroi katkerasti.

"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain alistua."

Hän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan nojatuolissaan.

Sanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa jutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi kuunteli virkkamatta sanaakaan.

"Te puhuitte kiristyksestä", jatkoi sanomalehtimies, "ja sitähän meidän suunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te luulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme."

Prinssi kohottautui makaavasta asennostaan.

"Kenelle sitten?" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.

"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin teidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt vallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan itsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä, niin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää kansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän sotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa osaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä siihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin voivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te saatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän lähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä: tuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä isänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän on annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat roistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte tänään pankin kautta mainitun summan Wieniin."

Prinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana, mutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui sanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.

"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani", virkkoi hän miehekkäästi, "mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette. Kas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin. Teillä oli sama ajatus."

Kivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. "Sitten ei meillä olekaan muuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä." Kivinen nosti kirjoituspöydälle matkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän ilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.

"Onko jalokivetkin teillä?" huudahti prinssi.

"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä."

Prinssi seisoi tuokion sanattomana.

"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan."

Kivinen hymyili. "Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri ennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne itse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?"

"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten takaisin minulle?"

"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee Wieniin."

"Kyllä, mutta olisittehan saanut sen kiristetyksi joka tapauksessa ilmiannonkin uhalla?"

"Niin kyllä, mutta…" Kivinen sekaantui puheessaan.

"… mutta?" tarttui prinssi ja silmäsi tutkivasti sanomalehtimiestä, virkkaen sitten merkitsevästi: "Ou est la femme?"

Kivinen kohautti olkapäitään. "Kuinka teidän ylhäisyytenne vain haluaa."

"Neiti Riger! Hyvä herra, teillä ei ole huono maku."

"Kiitän. Minulla olisi yksi pyyntö teidän ylhäisyydellenne."

"Niinkö! Lupaan tehdä voitavani."

"Neiti Riger…"

"Niin, entä sitten?"

"Hän ei saa tietää mitään siitä, että te olette saanut jalokivenne."

"Todellakin! Ja mitä minä sanon, jos hän kysyy?"

"Teidän ylhäisyytenne, hän ei kysy mitään, sillä hän ei aavista voivansa kysellä. Te kyselette ja hän vastaa."

"Anteeksi, mutta mihin te kaikella tällä pyritte?"

"Tahdon kostaa, teidän ylhäisyytenne!"

"Onko neiti Riger teitä loukannut?"

"Ei, me olemme ainoastaan lyöneet vetoa. Muuten, voitteko selittää, miksi neiti Riger on yhtynyt tähän rumaan juttuun?"

"En voi, enkä gentlemannina tahdo. Kysykää häneltä itseltään."

"Hyvä. Odotinkin tällaista vastausta. Minä aavistan kyllä."

"Mitä te aavistatte, jos saan luvan kysyä? Minun tietääkseni ei neiti Rigeriä voida syyttää mistään pahasta."

"Niin, häntä ainoastaan muodollisesti, mutta, teidän ylhäisyytenne, sitä enemmän hänen veljeään! Teillä on huonoja palvelijoita!"

"Sanokaa: on ollut! Minulla ei ole enää mitään tekemistä Karl Rigerin kanssa."

"Hyvä. Ja nyt vielä pyyntö: älkää mainitko sanallakaan, että me kävimme luonanne, älkää ilmaisko liikkeelläkään, että tunnette meidät, kun tulette tänään kylpypaikkaan!"

"Te tiedätte näköjään kaikki. Olkoon menneeksi mutta teidän on vakuutettava, ettette käytä myöntyväisyyttäni kenenkään vahingoksi."

"Vakuutan. Näkemiin, teidän ylhäisyytenne!"

Prinssi ojensi kätensä, jota molemmat puristivat, sitte poistuen. Noustuaan autoon he ajoivat hotelliin, selvittivät asiansa siellä ja lähtivät takaisin kylpylään. Heidän poissaolonsa ei ollut herättänyt huomiota. Neiti Riger oli kysellyt pari kertaa, mutta Kivisen valmistamana oli käytäväpalvelija vastannut sanomalehtimiesten lähteneen ajelulle sisämaahan päin.

Iltapäivällä saapui prinssi, mutta päättäen siitä, ettei hänen tulonsa herättänyt mitään huomiota, otaksui Kivinen, että prinssi esiintyi täällä täydellisesti incognito. Käytäväpalvelijan välityksellä saivat sanomalehtimiehet tietää, että neiti Rigerin "serkku" oli käynyt hänen luonaan, viipyen huoneessa yli tunnin.

Olle sähkötti Tukholmasta salakuljettajien jutusta. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota. Popovia ei oltu vieläkään saatu kiinni, ja Olle tiedusti suomalaiselta jutun loppuvaiheita, ilmoittaen itse palaavansa Kuststadiin jatkamaan keskeytynyttä kesälomaansa. Kuststadin toinen lentovierailu oli edelleenkin täydellisen salaperäisyyden verhoama. Poliisiviranomaiset eivät edes tienneet, oliko sen yhteydessä tapahtunut salakuljetusta vai eikö.

Illalla Kivinen kirjoitti pienen lapun ja lähetti sen käytäväpalvelijan välityksellä neiti Rigerille. Hän otti hattunsa ja ilmoitti Jorrelle palaavansa myöhempään. Nuori sanomalehtimies jäi jatkamaan selostussarjaansa salakuljetusjutuista.

Kivinen käveli niemiravintolaan päin. Ehdittyään jonkun matkan päähän siitä hän kääntyi takaisin.

Puolimatkassa tuli neiti Riger vastaan.

"Hyvää iltaa! Mitä prinssi sanoi?" tiedusti sanomalehtimies.

Neiti Riger katsoi pitkään Kivistä.

"En ymmärrä nyt mitään. Prinssi tuntui ottavan asian sangen tyynesti, ja hän arveli, että jos jalokivet ovat kadonneet, niin ei niistä sen enempää. Mutta minä en voi tietenkään tyytyä siihen."

Kivinen puraisi kieltään. Prinssi oli puhunut nyt koko asian sekavaksi, mutta ei ollut kuitenkaan rikkonut lupaustaan.

"Oletteko saanut mitään selkoa?" kysyi neiti Riger ja silmäsi syrjittäin Kivistä.

"Kyllä", vastasi tämä välinpitämättömästi. "Prinssi on saanut jalokivensä takaisin."

"Saanut? Keneltä?"

"Minulta", lisäsi Kivinen vaatimattomasti. "Minähän ne varastinkin siellä rajakauppalassa."

Neiti Rigerin silmät laajenivat, ja hän koetti arvata, puhuiko sanomalehtimies totta vai leikkiä.

"Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Leikistä on maksettava leikin hinta. Te narrasitte minua ja minä teitä. Olemme kuitit."

Sanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli ääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle lahdelle.

"Minä olen siis voittanut", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä kohti. "Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te aavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä."

Neiti Riger naurahti. "Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne tienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän täytyi nähdä, että hän heitti paketin puutarhaan."

"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi? Veljenne…"

"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni! Hän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen minulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä. Huomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää vaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan saavuttaneeni. Mutta minä erehdyin", lisäsi neitonen hiljaa.

"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän kepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme Tukholmassa."

Neiti Riger huudahti. "Te tiedätte minun osuuteni siihenkin!"

"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut! Minulla on oikeus saada palkintoni!"

"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa", ja neitonen nauroi vallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia. Kauempaa kuului askeleita.

"Kadutteko erehdystänne?" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.

"Odottakaas, herra Kivinen! Te olette tehnyt minulle suuren anteeksiantamattoman kepposen, mutta en ole teille vihoissani. Te olette suunnitellut minun kukistamiseni, ja sitten, saatuanne minut sen tunnustamaan, te aiotte sanoa jotakin, ylpeänä ja voitonvarmana, nauttien voitostanne. Mutta, muistakaa, mitä sanoitte itse kerran, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Minä sieppaan teiltä voiton viime hetkellä! Te ette voi kysyä minulta mitään ylpeänä ja voitonvarmana, vaan minä, voittamattomana viime hetkelläkin, sanon teille ärsyttäen: rakastan sinua! Se parhaiten nauraa, joka viimeksi…" Loppu hukkui suudelmaan, ja ohikulkija, kylpylän poliisikonstaapeli, käänsi päänsä hienotuntoisesti poispäin.