VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aukea paikka lähellä kaupungin porttia. (Mariana, huntuun peittyneenä, Isabella ja Pietari, vähäisen matkan päässä. Herttua, Varrius, loordeja, Angelo, Escalus, Lucio, vanginvartija, oikeudenpalvelijoita ja porvareita tulee eri haaroilta.) HERTTUA. Teit', arvokkaisin lanko, tervehdin; — Myös teitä, vanha taattu ystäväni. ANGELO ja ESCALUS. Paluunne onneks' olkoon, jalo armo! HERTTUA. Suur' kiitos sydämmestä kummallekin! Me tiedustellut olemme ja kuullut Niin paljon hyvää hallinnostanne, Ett' ansaitsette julkikiitokset, Paremman kunnes palkan voimme antaa. ANGELO. Sill' yhä lisäätte vain velkaani. HERTTUA. Suur' ansionne on; sit' alentaisin, Jos sulkisin sen sydämmeni kätköön, Kun vaskest' ansaitsee se kirjopatsaan, Jot' ei voi unheen koi eik' ajan hammas Kuluttaa pois. Nyt mulle kätenne, Ett' oivaltais ja näkis koko kansa, Kuink' ulkokäytös sisäisen on mielen Ihana ilmaisu. — Te, Escalus, Te käykää oikealla puolellani. Hyviä tukipylväit' olette. (Pietari-munkki ja Isabella astuvat esiin.) PIETARI. Nyt sopii; puhukaa ja polvistukaa! ISABELLA. Oikeutta, herttua! Luokaa katseenne Häväistyyn — miel' ois sanoani tyttöön! Oi, jalo prinssi, älkää silmäänne Soaisko muilla esineillä, kunnes Mua kuullut olette ja mulle suonut Oikeutta, oikeutta, oikeutta! HERTTUA. Häväissyt? Ken? ja kuinka? Lyhyesti! Lord Angelo täss' oikeutta jakaa, Hänelle valittakaa. ISABELLA. Jalo herttua, Avuksi pyytäisinkö paholaista? Mua kuulkaa itse; jos mua ette usko, Saan rangaistuksen, vaan jos uskotte, Teilt' anon hyvitystä. Kuulkaa, kuulkaa! ANGELO. Tuo nainen, hyvä prinssi, ei lie viisas. Mult' armoa hän anoi veljelleen, Jolt' oikeus kaulan katkoi, — ISABELLA. Oikeusko? ANGELO. Siks puheens' on niin katkeraa ja kummaa. ISABELLA. Niin, varsin kummaa, mutta varsin totta. Angelo murhamies on, eikö kummaa? Angelo valapatto, eikö kummaa? Angelo haurelias rosvo on. On tekopyhä, immen raiskaaja, Se eikö kummaa? Kummaa? HERTTUA. Kymmenesti kummaa! ISABELLA. Ei todempaa, ett' on hän Angelo, Kuin että tää niin totta on kuin kummaa, Niin, kymmenesti totta; totta tosi, Jos kuinka lasketaankin! HERTTUA. Pois tuo nainen! Hän puhuu, raukka, mielenhäiriössä. ISABELLA. Sua manaan, ruhtinas, niin totta kuin Sa uskot toiseen elämään kuin tähän: Mua älä viero, luullen, että olen Ma huilu. Mahdotonta kaikk' ei ole, Mik' uskomatont' on. Ei mahdotonta, Ett' ilkein roisto näköjään voi olla Niin vakaa, puhdas, hurskas, nuhteeton, Kuin Angelo; niin voi myös Angelo Nimineen, arvoineen ja loistoineen Pääkonna olla. Vähempi jos on, Ei ole mitään; mut on enempi, Jos häijyll' enempi on nimiä. HERTTUA. Jos, kautta kunniani, hän on hullu — Ja muut' en luulekaan — niin hulluudessaan On selvyyttä ja mieltä, jot' ei koskaan Osoita hulluus. ISABELLA. Hyvä herttua, Pois moinen luulo! Kahdapuheest' älkää Epäilkö järkeä. Te järjen suokaa Vain nostaa totuus, joka sorross' on, Ja sortaa vääryys, joka päätään nostaa. HERTTUA. Monella viisaall' ahtaampi on äly, Sen takaan. — Mitä teill' on sanomista? ISABELLA. Min' olen sisar erään Claudion, Jok' irstaast' elämästä tuomittiin Pois hengiltä; sen teki Angelo. Minulle, nunnakokelaalle, veli Lähetti sanan; eräs Lucio Sen mulle toi — LUCIO. Niin, minä, luvallanne. Hänelle Claudiolta pyynnön vein, Ett' armoa hän veli-raukalleen Lord Angelolta anois. ISABELLA. Sama mies. HERTTUA (Luciolle). Puhumaan teit' ei käsketty. LUCIO. Ei, armo, Mut ei myös vaikenemaan. HERTTUA. Nyt sen käsken, Se pankaa merkille; jos teidän joskus Tulisi itseänne puolustaa, Rukoilkaa taivast' armahtamaan teitä. LUCIO. Ma kyllä siitä vastaan. HERTTUA. Vastatkaa Vain itse puolestanne; varull' olkaa! ISABELLA. Tuo herra asian jo alkoi, — LUCIO. Oikein. HERTTUA. No, olkoon oikein; mutta väärin teilt' on Puhua ennen aikaa. — No niin? ISABELLA. Tulin Tuon kehnon, riettaan hallitsijan luo — HERTTUA. Tuo hiukan tuntuu hulluudelta. ISABELLA. Anteeks, Se sana hyvin sopii asiaan. HERTTUA. No, hyvä: asiaan! Siis jatkakaa. ISABELLA. Lyhyeen — sivuuttaen tarpeettomat: Kuink' anoin, rukoilin ja polvistuin, Kuink' epäsi hän kuinka vastasin — Se paljon aikaa vei — vain inhan lopun Nyt surulla ja häpeällä kerron. Vain sillä lupasi hän armahdusta, Ett' uhraisin tuon riettaan "haluille" Ma puhtauteni. Kauan taistelin, Mut siskon sääli voitti kunniani: Ma antauduin. Vaan ensi huomenissa, Himoonsa kylläyneenä, mestautti Hän veli-raukan. HERTTUA. Varsin luultavaa! ISABELLA. Oi, että ois niin luultavaa kuin totta! HERTTUA. Et, hupsu raukka, tiedä mitä puhut, Tai häntä parjaamaan on ilkiöt Sua houkutelleet. Ensiksikin hällä On puhdas maine; toiseks' häll' ei syytä Noin ankarasti vikaa rangaista, Jonk' itse omaa; tuon jos teki synnin, Ois itseään hän veljees verrannut Ja hänt' ei surmannut. Sun joku lahjoi; Tunnusta totuus, kenen neuvosta Teet tämän syytteen. ISABELLA. Tämäkö on kaikki? Oi, malttamusta suokaa, armon vallat! Kun aika kypsyy, paljastakaa pahuus, Jok' armon turviin täällä piileytyy! Niin taivas teitä kaitkoon pahaan nähden, Kuin minä täältä loukattuna lähden. HERTTUA. Niin, lähtisit, sen arvaan. — Vartija, Vie tyrmään hänet! — Näinkö sallisin Tuhoisan myrkkyhampaan purra miestä Näin läheistä? Ei, tässä piilee juoni. Ken tuntee hankkeesi ja tulos tänne? ISABELLA. Mies, jota tänne halaan, munkki Ludvig. HERTTUA. Kai rippi-isä? — Ken sen miehen tuntee? LUCIO. Ma tunnen: nenänsä hän pistää kaikkeen; En kärsi häntä; maallikko jos oisi, Hänt' oikein kurikoisin, pahaa kieltä Kun käytti teistä poissa ollessanne. HERTTUA. Minusta pahaa kieltä! Sievä munkki! Ja sijaistani vastaan yllyttää Tuot' onnetonta naista! — Tänne munkki! LUCIO. Viel' eilen hänet tämän vaimon kanssa Näin vankilassa. Kunniaton munkki, Hävytön' konna! PIETARI. Taivas teitä kaitkoon! Lähellä kuulin korkeutenne korvaa Ma häväistävän. Ensinkin tuo nainen On hallitsijaa väärin syyttänyt, Jok' yhtä vapaa syyst' on häneen nähden Kuin hän sen hedelmästä. HERTTUA. Sen ma uskon. Mut tunnetteko tuota Ludvigia? PIETARI. Sen tiedän, ett' on pyhä, hurskas mies, Ei halpa, eikä maallismielinen, Niinkuin on tämä herra luulotellut; Mies, toden totta, jok' ei ole koskaan Teit' alennellut, niinkuin tämä väittää. LUCIO. On, sangen häijysti, mua uskokaa. PIETARI. No, olkoon; ajallaan hän siitä vastaa; Mut tällä haavaa kuumett' ankaraa Hän sairastaa. Vain hänen pyynnöstään, Kun kuuli hän, ett' Angelota vastaan On kanne tehty, minä tulin tänne Sanomaan hänen puolestaan, min todeks Ja vääräksi hän tietää ja mink' aikoo Valalla vahvistaa ja tosisyillä, Jos tarvis. Mitä tuohon naiseen tulee, Niin, tämän jalon herran hyvitykseks, Jot' on niin julkisesti häväisty, On parjaus naisen kuullen kumottava, Siks kunnes itse myöntää. HERTTUA. Anna kuulla. (Vartijat vievät pois Isabellan.) Tää eikö naurata, lord Angelo? No, kaikkia ne hupsu-raukat keksii! — Hoi, tuolia! — No, lanko Angelo! Min' olen vieras; omass' asiassa Te tuomitkaa. — Tuo onko todistaja? (Mariana astuu esiin.) Pois ensin huntu, sitten puhukoon! MARIANA. En — anteeksi — ennen näytä kasvojani Kuin käskee mieheni. HERTTUA. Siis naimisissa? MARIANA. En, herra. HERTTUA. Tyttö siis? MARIANA. En, herra. HERTTUA. Leski? MARIANA. En sitäkään. HERTTUA. Siis ette ole mitään: Ei tyttö, eikä leski, eikä vaimo? LUCIO. On varmaankin lutka: moniaat mokomat eivät ole tyttöjä, leskiä eikä vaimoja. HERTTUA. Suu kiinni tuolta! Jospa saisi syytä Hän itse puolestansa rupattaa! LUCIO. Hyvä, teidän armonne! MARIANA. En koskaan ole ollut naimisissa, Sen myönnän, senkin, etten ole tyttö; Ma tunnen mieheni, mut mieheni Ei tunne, ett' on hän mua tuntenut.

LUCIO. Oli varmaankin päissään, armollinen herra, tätä ei voi muuten selittää.

HERTTUA. Josp' oisit sinäkin, niin oisit vaiti. LUCIO. Hyvä, teidän armonne! HERTTUA. Tuo Angelost' ei mitään todista. MARIANA. Nyt tulen siihen, armollinen herra. Tää, joka häntä syyttää haureudesta, Samalla myöskin syyttää miestäni, Ja ilmiantaa ajan, jolloin itse — Sen toteen näytän — häntä halasin Suloisimmassa lemmen syleilyssä. ANGELO. Syyttääkö muitakin? MARIANA. Ei, tietääkseni. HERTTUA. Vai ei? Mut mainitsitte miehenne? MARIANA. Niin mainitsin, ja se on Angelo, Vaikk' ei hän luule, että mua tunsi, Vaan luuli tuntevansa Isabellaa. ANGELO. Tää petosta on kummaa. — Näytä kasvos! MARIANA. Mun käskee mieheni; siis huntu pois! (Paljastaa kasvonsa.) Nää on ne kasvot, julma Angelo, Jotk' ennen vannoit katseen arvoisiksi; Tää on se käsi, jonka sinun kätees Vakava vala liitti; tää se ruumis, Jok' Isabellan lupauksen täytti Ja jota hänenä sa syleilit Puutarhassasi. HERTTUA. Tunnette tuon naisen? LUCIO. Niin, lihan puolesta? HERTTUA. Vait! LUCIO. Kyllä, herra. ANGELO. Tuon naisen tunnen, prinssi, myönnän sen; Viis vuotta sitten oli välillämme Puheena naiminen, mut se jäi kesken, Osittain siksi että lyhettiin Luvatut myötäiset, mut eritoten Siks että huhu häntä irstaaks soimi Sen jälkeen hänt' en ole puhutellut, En häntä nähnyt, hänestä en kuullut, En, kautta kunniani! MARIANA. Jalo prinssi, Niin totta kuin on valkeus taivaasta Ja sana hengestä, niin totta kuin on Hyveessä totta, totuudessa mieltä, Tuon miehen vaimo yhtä lujast' olen Kuin sana sitoo valan! Hyvä prinssi, Puutarhassaan hän viime tiistain yönä Mua tunsi vaimonaan. Jos tää ei totta, Täst' älköön eheänä polvi nousko, Vaan tähän ikipäiviks jäykistyköön Kuin marmorpatsas. ANGELO. Näiksi hymyilin. Nyt, hyvä prinssi, oikeutta vaadin; Jo mennyt mult' on maltti. Huomaan, ettei Nuo hupsut vaimo-parat ole muuta Kuin mahtavamman käden aseita, Jok' ohjaa heitä. Suokaa mulle aikaa Tuo juoni paljastaa. HERTTUA. Suon kernaasti; Ja mieltä myöten heitä rangaiskaa. — Sa, hupsu munkki, ja sä, häijy vaimo, Tuon toisen liittolainen, luuletko, Vaikk' kaikkiin pyhimyksiin vannoisit, Sill' ehkäiseväs ansion ja arvon, Jok' on jo kelpoiseksi leimattu? — Avuksi serkulleni, Escalus, Ett' ilmi saadaan tämän juonen juuret! — On toinen munkki heitä yllytellyt, Hakekaa hänet tänne. PIETARI. Oi, että ois jo täällä! Hän se varmaan On vaimot tähän tekoon vietellyt. Miss' on, sen tietää vanginvartija, Hän hänet noutakoon. HERTTUA. Se tehkää heti! — (Vanginvartija menee.) Te, ylevä ja hyvintaattu serkku, Tät' ette herjausta heittää saa, Vaan rangaistus siit' itse määrätkää, Mink' oikeeks näätte. Poistun täältä hetkeks. Te älkää liikahtako, ennenkuin Nää parjaajat on tuomionsa saaneet. ESCALUS. Kyll', arvon prinssi, täyttä totta teemme. (Herttua menee.)

Signor Lucio, sanoittehan tuntevanne tuon Ludvig munkin kunniattomaksi mieheksi.

LUCIO. Cucullus non facit monachum: hänellä ei ole kunniallista muuta kuin kaapu; ja vallan hävyttömiä hän on puhunut herttuasta.

ESCALUS. Pyydän teitä täällä odottamaan, kunnes hän tulee, jotta saisitte tehdä tyhjäksi hänen väitteensä. Se munkki lienee oikea velikulta.

LUCIO. Jommoista ei toista koko Wienissä, uskokaa pois.

ESCALUS. Kutsukaa tuo Isabella-niminen takaisin tänne, tahdon häntä puhutella. (Muuan seuralaisista menee.) Suokaa minun häntä tutkia, teidän armonne. Saatte nähdä, kuinka häntä pitelen!

LUCIO. Ette paremmin kuin tuokaan, hänen oman puheensa mukaan.

ESCALUS. Mitä sanotte?

LUCIO. Niin, ajattelen vain että, jos häntä kahdenkesken pitelette, hän pikemmin mukaantuu: hän ehkä häpeää julkisuutta.

ESCALUS. Aion niin menetellä, ettei hän mitään huomaa.

LUCIO. Niin, oikein; paras pidellä häntä pimeydessä.

(Oikeudenpalvelijat tuovat sisään Isabellan.)

ESCALUS (Isabellalle). Tulkaa lähemmäksi, neitiseni. Tämä nainen tässä väittää vääräksi kaikki, mitä olette sanonut.

LUCIO. Armollinen herra, tuossa tulee se lurjus, josta puhuin, tuossa, vanginvartijan kanssa.

ESCALUS. Parahiksi ihan: — vaan te älkää puhutelko häntä ennen kuin me käskemme.

LUCIO. Mum!

(Herttua, munkiksi puettuna, ja vanginvartija tulevat.)

ESCALUS. Lähemmäksi, ystävä! Oletteko vietellyt näitä naisia panettelemaan lord Angelota? He ovat sen tunnustaneet.

HERTTUA. Se on valhetta.

ESCALUS. Mitä? Tiedättekö, missä olette?

HERTTUA. Arvolle kunnia! Niin, pirullekin On lieska-istuin joskus kunniaksi. — Miss' on se herttua? Hänelle ma vastaan. ESCALUS. Hän meissä on; te meille vastatkaa, Mut siivosti. HERTTUA. Ja sentään rohkeasti. — Voi teitä, lapsi-raukat! Tulitteko Ketulta täältä vuonaa vaatimaan? Hyv' yötä, oikeus! Onko herttua poissa? Siis kaikki turhaa! Herttua tekee väärin, Kun luotaan lykkää julkikanteenne Ja panee tuomionne konnan suuhun, Jok' itse täss' on syytteen-alainen. LUCIO. Tuo on se konna, sama, josta puhuin. ESCALUS. Hävytön, häijy munkki! Eikö kyllin, Ett' olet nämä vaimot usutellut Tuot' arvon miestä vastaan? Vieläkö Hän omin korvin törkeästä suustas Saa konnan nimen kuulla? Hänestäkö Viel' itse herttuaan sä sitten isket Ja soimaat häntä vääryydestä? — Pois! Pois piinapenkkiin! Jäsen jäseneltä Sun ruhjomme, siks kunnes tunnustat. Vai tekee väärin! HERTTUA. Älkää kiivastuko! Ei sormeakaan multa koukistaa Se herttua tohdi, enemmän kuin tohtii Omaansa polttaa. Alaisens' en ole, En tänne kuulu. Toimeni mun salli Tähystää täällä Wienin oloihin Ja nähdä, miten paheet kiehuu, kuohuu Yl' laitojensa; rikoksist' on laki, Mut rikost' autetaan, niin että oikeus, Kuin parturilan seinäll' uhkasakko,[14] Enemmän pilkaks on kuin nouteeksi. ESCALUS. Hän valtiota herjaa. Pois, pois tyrmään! ANGELO. No, Lucio, mit' on teillä kannettavaa? Tämäkö mies se, josta puhuitte?

LUCIO. Sama mies, armollinen herra. — Lähemmäksi, setä kaljupää! Tunnetteko minua?

HERTTUA. Tunnustelen teitä äänestä; tapasin teidät vankilassa herttuan poissa ollessa.

LUCIO. Soo! Vai tapasitte! Muistatteko, mitä puhuitte herttuasta?

HERTTUA. Ihan tarkkaan, herraseni.

LUCIO. Ihanko tarkkaan? Onko herttua tytöstelijä, narri ja pelkuri, niinkuin silloin sanoitte?

HERTTUA. Meidän täytyy ensin vaihettaa osia, jos panette tuon minun suuhuni. Tehän sitä hänestä sanoitte, ja paljon enemmän, paljon pahempaakin.

LUCIO. Senkin kirottu mies! Enkö näpännyt sinua nenälle noista puheistasi?

HERTTUA. Vakuutan, että rakastan herttuaa niinkuin itseäni.

LUCIO. Kuulkaahan, kuinka se konna koettaa nyt päästä asiasta, kun ensin on tehnyt kapinallisia herjauksia!

ESCALUS. Semmoisen miehen kanssa ei kannata puhua; viekää hänet tyrmään! — Missä on vanginvartija? — Pois tyrmään se mies! Koviin pankaa rautoihin; hän ei saa enää mitään puhua. — Pois myöskin nuo hutsut, ja tuo toinenkin liittokumppani!

(Vanginvartija käy käsiksi herttuaan.)

HERTTUA. Seis, mies, seis!

ANGELO. Mitä? Vastustaako? Mene apuun, Lucio!

LUCIO. Kas noin, kas noin, kas noin vain! Hyi, hävetkää, herra! Mitä, te kaljupää konna ja valehtelija, pitääkö se teilläkin olla naamari? Näyttäkää konnan-naamanne, senkin hirtehinen! Näyttäkää rosvon-naamanne, ja hirteen paikalla! Pois huppu!

(Riistää munkilta päähineen ja tuntee herttuan.) HERTTUA. Ens' konna, jok' on tehnyt herttuan. — (Vanginvartijalle.) Ma näistä kolmest' ylhäisestä vastaan. — (Luciolle.) Pois älä hiivi; munkill' oisi sulle Vähäisen sanottavaa. — Kiinni häneen! LUCIO. Tästä voi tulla pahempaa kuin hirsipuu! HERTTUA (Escalukselle). Puheenne anteeks annan. Istukaa! Tuon paikan otan minä. — (Angelolle.) Sallitteko? Sanoja, oveluutta, julkeutta Sull' onko vielä varalla? Jos on, Niin käytä niitä, kunnes minä puhun, Mut silloin pelkää. ANGELO. Julma majesteetti! Min' oisin syntiäni syntisempi, Jos katsettanne välttää tahtoisin, Kun huomaan, että näette sisimpääni Kuin jumal' itse. Älkää kauemmin Mun häpeästän' oikeutta käykö, Vaan oma tunnustus mun langettakoon. Siis joutuin tuomio, ja sitten surma! Muut' armoa en kerjää. HERTTUA. Mariana! — Tää nainen onko kihlattusi, sano? ANGELO. On, armollinen herra. HERTTUA. Omakses vie ja heti hänet nai. — Nuo, munkki, vihkikää. Kun se on tehty, Palatkoot tänne. — Mukaan, vartija! (Angelo, Mariana, Pietari ja vanginvartija menevät.) ESCALUS. Enemmän häpeäänsä hämmästyn, Kuin tätä muuta kummaa. HERTTUA. Isabella! Nyt munkki on sun valtiaasi. Niinkuin Sua silloin hurskaill' autoin neuvoillani, Niin puvun kanss' en mieltä muuta, olen Sun palvelias yhä. ISABELLA. Anteeks suokaa, Ett' tuntematont' olen valtiasta Näin alamaisena ma vaivannut. HERTTUA. Sen sulle anteeks suon. Nyt, kallis tyttö, Sa ole mulle yhtä laupias. Sua veljes surma surettaa, sen tiedän, Ja kummeksit, miks veljes pelastusta Lymyssä ajoin enkä viipymättä Salasta tuonut ilmi valtaani, Vaan annoin hänen kuolla. Hyvä tyttö, Oi, tämän mestauksen joudutus, Jonk' en niin kiirein luullut tapahtuvan, Mun tappoi aikeeni. Mut, rauha hälle! Elämä, jok' on kuolon pelon päässyt, Paremp' on sitä, joka peloss' elää. Sen onnen veljes sai, se lohtus olkoon. ISABELLA. Se lohtuni on, armollinen herra. (Angelo, Mariana, Pietari ja vanginvartija palaavat.) HERTTUA. Yljälle tälle, jonka hauras himo Sun loukkas impikunniaas, sun täytyy Tok' anteeks antaa Marianan tähden. Mut kosk' on veljesi hän tuominnut — Syypäänä itse kaksoisrikokseen Siveyden pyhyyttä ja valaa vastaan, Kun lupas veljes hengen pelastaa — Niin oikeuden armahtava armo Omasta hänen suustaan ääneen huutaa: "Silmästä silmä, hammas hampaasta, Verestä veri, verta verrasta!" Siis, Angelo, kun syys näin selvä on, Ett' et voi kieltää, vaikka tahtoisitkin, Niin sama piilu, joka Claudion Vei pään, sun vieköön myös, ja yhtä joutuin. — Pois hänet viekää! MARIANA. Armollinen herra, Oi, enhän suotta saanut teiltä miestä! HERTTUA. Omasta miehestäs sait suotta miehen. Vain oman kunniasi turvaks katsoin Avion suotavaksi, ettei moite, Siit' että hän sun voitti, sinuun jäisi Ja haittais vasta. Kaiken miehes oman, Jok' oikeuden mukaan kuuluu mulle, Sen annan sulle leskeneläkkeeksi; Sa sillä paremp' osta mies. MARIANA. Oi, herttua, En pyydä toista enkä parempaa. HERTTUA. Hänt' älä pyydä; päätökseni pysyy. MARIANA. Oi, armollinen herra, — (Polvistuu.) HERTTUA. Turhaa vaivaa! — Pois viekää kuolemaan! — (Luciolle.) Nyt teidän vuoro. MARIANA. Hyvä prinssi! — Auta, rakas Isabella; Mun puolestani polvistu, niin minä Sun puolestasi elämäni annan. HERTTUA. Ei pyynnössänne ole järkeä; Jos tuosta teost' armoa hän pyytää, Niin Claudion haamu kivivuoteens' särkee Ja tempaa hänet täältä kauhulla. MARIANA. Oi, Isabella, hyvä Isabella, Mukana polvistu ja kätes nosta! Ei tarvis sinun haastaa, minä puhun. Sanotaan, vikansa on parhaimmilla, Paremmiks parantuvat he, kun heissä On vähän pahuutta: niin miehenikin. Oi, Isabella, etkö polvistu? HERTTUA. Hän Claudion tähden kuolee. ISABELLA. Armoherra, (Polvistuu.) Oi, tätä syyn-alaista kohdelkaa, Niinkuin jos Claudio eläis! Melkein uskon, Ett' oli tosi vilpitön hän töissään, Siks kuin mun näki. Niin jos on, niin saakoon Hän elää. Veljelleni tehtiin oikein: Hän syypää oli tekoon, josta kuoli. Mut Angeloss' ei teko saavuttanut Kamalaa aietta; se haudattava Siis vain on aikehena, joka kesken Menehtyi tielle. Aatoshan on vapaa, Ja pelkkää aatost' aie on. MARIANA. Niin on. HERTTUA. On rukouksenne turhaa; nouskaa, sanon! — Mun johtuu toinen rikos mieleeni. — Mies, sano, miksi Claudio mestattiin Niin tavattomaan aikaan? VANGINVARTIJA. Tuli käsky. HERTTUA. Oliko virallinen määräys? VANGINVARTIJA. Ei, herttua, vaan yksityinen sana. HERTTUA. Saat siitä työstä eron virastasi: Avaimet tänne! VANGINVARTIJA. Anteeks, majesteetti! Kyll' aavistin, vaan viaks sit' en luullut; Ja tarkemmin kun aattelin, niin kaduin; Ja siitä todisteeksi, erään vangin, Jok' erikäskyst' oisi muuten kuollut, Ma eloon jätin. HERTTUA. Kenen? VANGINVARTIJA. Bernardinon. HERTTUA. Oi, jos sen oisit tehnyt Claudiolle! Tuo hänet tänne, tahdon miehen nähdä. (Vanginvartija menee.) ESCALUS. Surettaa, että te, lord Angelo, Mies oppinut ja viisas, hairahduitte Noin törkeästi, lihan himost' ensin Ja sitten tarkan älyn puutteesta. ANGELO. Mua surettaa, ett' olen suruks ollut, Ja katumus niin kalvaa sydäntä, Ett' ennen otan kuoleman kuin armon. Sen olen ansainnut ja sitä pyydän. (Vanginvartija, Bernardino; Claudio, verhoutuneena, ja Julia tulevat.) HERTTUA. Ken on se Bernardino? VANGINVARTIJA. Tämä tässä. HERTTUA. Hänestä puhunut on eräs munkki. — Sull' ynseä on mieli, sanotaan, Et toisest' elämästä mitään huoli; Sen mukaan elätkin. Sait tuomiosi; Mut maalliset ma syntis anteeks annan; Vain katso, että tämä armo ohjaa Sua parannukseen. — Neuvo häntä, munkki, Sun huostaas jää hän. — Ken tuo huppuhinen? VANGINVARTIJA. Toinenkin vanki, jonka pelastin; Hän kuollut ois, kun Claudio mestattiin; Niin Claudion näköinen, kuin hän se oisi. (Paljastaa Claudion kasvot.) HERTTUA (Isabellalle). Jos veljes näköinen on, veljes tähden Hän armon saa. Tuo kätes, sulo nainen. Ja sano, että olet omani; Hän veljeni on silloin. Tästä toiste. Nyt Angelo jo pelastuksens' arvaa, Ma näen elon väikkeen silmissään. — Niin, Angelo, saat pahan palkaks hyvän. Mut katso, että vaimoasi lemmit, Jott' arvoas hän lisäis arvollaan. — Nyt halullinen olen armonantoon, Mut yks tääll' on, jot' en voi armahtaa. (Luciolle.) Sa, lurjus, sanoit, että olen narri Ja irstas, aasi, pelkuri ja hupsu; Mill' olen, sano, sulta ansainnut Moist' ylistystä?

LUCIO. Armollinen herra, uskokaa pois, tuon sanoin vain siksi, että semmoinen nyt on muoti. Jos tahdotte siitä hirttää minut, niin tapahtukoon tahtonne; mutta ennemmin soisin, että suvaitsisitte minua piestä.

HERTTUA. Niin, ensin piestään, sitten hirtetään. — (Vanginvartijalle.) Tee tiedoks kautta Wienin: jos on naista, Jonk' on tää hulivili vietellyt — Ma kuulin hänen sanovan, ett' yksi On olemassa — esiin astukoon: Hän naikoon hänet pois, ja häiden jälkeen Hän saakoon raippoja ja hirtettäköön.

LUCIO. Rukoilen, teidän korkeutenne, älkää naittako minua hutsulle! Teidän korkeutenne, sanoitte vast'ikään, että olen tehnyt teistä herttuan; hyvä, hyvä herra, älkää niin minua palkitko, että teette minusta aisankannattajan.

HERTTUA. Sun täytyy hänet naida, vannon sen. Sa pilkkas anteeks saat ja muutkin pahat, Mit' olet tehnyt. — Tyrmään hänet viekää, Ja pankaa täytäntöön mun tahtoni!

LUCIO. Naittaa hutsulle, hyvä prinssi, on samaa kuin puristaa kuoliaaksi, piestä ja hirttää.

HERTTUA. Se palkka sen, ken ruhtinasta herjaa. — Hyvitä, Claudio, hänet, jota sorsit. — Mariana, onneks! — Lemmi häntä, Angelo! Hyveensä tunnen, rippi-isäns' olin. — Hyvistä töistäs kiitos, Escalus, Paremman tunnustuksen annan vasta. — Sua innostasi kiitän, vartija, Ja paikan sulle hankin arvokkaamman. — Suo anteeks, Angelo, kun Ragozynin Pään sulle toi hän, eikä Claudion; Se pien' on rikos. — Kallis Isabella, On vielä pyyntö, sinun hyväksesi; Jos sitä mielisuosin kuuntelet, Niin onnen osat meill' on yhteiset. Nyt linnaamme; ja mitä puuttuu vielä, Sen teille kaikille teen tiedoks siellä. (Menevät.)