SISÄLLYS: (continued 3)

Iättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun ei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman pituisen Vanttajajärven toiseen päähän "Valittajan vanhuksia" tervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua, Iijärveen venettämme taivaltaaksemme.

Terveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se vanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko myöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa kanssa saattajaksikin meille.

Kuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä huvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa Iijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: "No sinnehän se taitaa mennä kappaleen toiselle neljännekselle". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin näyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään, että niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.

"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa vieläkin", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.

"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä nähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?" kysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta kuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.

"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan tahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia tuntemaan", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan johdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän toiseen huoneeseen. —

Niin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki härjän vuodasta leikatuilla "poronhihnoilla", joita Vanttajan ukko oli mukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin "sulin käsin" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.

Matkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko kertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita lastejaan "kaupunkiin" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa olleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun "tukkipohatan" Kurtinkin ensimäistä voilastia. "Velaksi kuului sen kylältä keräillyksi saaneen", tiesi vaari vakuuttaa. — "Jo vain ei olisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu", tuumiskeli hän.

Sievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen mainitsi: "Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin kirjoittaneen".

"Niin — kuuluuhan se…" virkahti tuohon vanhus hymähtäen. "Vaan mitä niistä kirjailijoista… Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin meistä kertoessaan." —

Ainoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin taivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka olivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.

Nyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan eteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea lahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän, kaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti kuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä. Niinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana harjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta lujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo edellisestä taivaltamisesta.

Aukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen pohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään, itäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven pinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren pinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman matalammat Ahven- ja Penikkavaarat.

Sieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä puroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne päin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun taas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen vedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen Vienanmereen.

Iijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä saaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen raja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että se tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko maailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran nimen mukaan on "ioliitiksi" ruvettu kutsumaan. —

Yleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset huomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät ole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia lukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä voi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme kulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien soutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan lyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan joissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän kyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista hiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta Iijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin kosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla nimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.

Soutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan rannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan ruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien vaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä, ettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta häiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta ja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki alkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme vielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken niskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi jo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi, näytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan mukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken niskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen kilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan yksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat huolen pitivät. —

Aamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea koskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.

Purjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen perukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen. Tuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin juoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan, jota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme soutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se, luultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.

Raakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki soudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa välillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen sen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula. Koettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin hullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti siinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä myötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen maalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt. Köysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.

Lieneekö äskeisen "hirven" näkemisestä metsämiesluontomme kovin kiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun Vähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli ihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita, tällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin niitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme. Tuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä pian läheiseen viidakkoon… Katsotaan neljän miehen, katsotaan tarkastikkin… Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen päätökseen tulimme yksimielisesti.

Tuostakos sitten touhu nousi.

"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja ja heidän koiriaan", joukosta joku jo innostuneena huudahti.

Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta, pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon… Ne kahdelle miehelle aseiksi… Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa… Ja onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia surma-aseita…

Soudetaan rantaan, min keretään… Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon, ensin edes jälkiä nähdäkseen… Ja tuossahan ne jo… "No voi sun perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan menivät siis taasen hyvät humalat.

Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin, miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me". Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja — epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —

Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon järvimaisemien kauneudesta.

Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan Irniniemen taloon. —

Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.

Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin, "mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."

"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin… Kovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä", vakuuttelivat talon miehet.

Noiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo lopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan alas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain meillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman taivalluksen suorittaneet.

Aamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet jäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä pistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.

"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia… Tulvan aikaan ne varsin hirvittäviä ovat… Ja kyllä siellä oppimaton joutuu pahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa… Onhan tuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena siellä saa olla sittenkin."

Noin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien tavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin isompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme ohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä. Myöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme onkimisen siihen.

Laskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene sentakia koskiakin niin pahoiksi "maalailleet". Sanoimme kuitenkin koettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja niin lähdimme talosta. —

Ilta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea olimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään ovat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella vielä erittäin mainittiin "Iinkka" eli ensimmäinen suurempi korvake — Isolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski, Lohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.

Jyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki lyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin, mutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi. Eipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin meistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille nimiä keksimään, vieläpä oikein "voimakkaita". Kemijoella taas useinkin sanottiin: "Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin… Ompahan vain joku niva tai karikko suvantojen välissä". Ja kuitenkin useat noista "nivoista" ja "karikoista" olivat niin väkeviä kuin Iijoen isommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.

En kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä vähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika kyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo aika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen. Emme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme koskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme vaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen mukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen pohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin, ettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen enimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät kerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro tuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut kenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: "Ann’ huhkia vain!" meni sitten syvin eli matalin. —

Kurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä ennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan Jokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan koko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.

Ylempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin pahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa suurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin halki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle. Mieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.

Pari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa yöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut näkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli tehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin niskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen ladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle makuupaikaksi… Ja heiniä melkein täynnä… Parempaahan ei voinut toivoa. — Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti höyhenpatjoilla. —

Seuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin yöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari, Taljakosken "linkka", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski, Harjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari, Jäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka, Kallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski, Kiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski, Matoniva ja viimeksi Taivalkoski.

Toiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas niin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä vedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei niillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.

Taivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin siten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita käyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden tähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään uskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat, että siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken alle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan tyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan, miten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät vastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä sen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut oikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä tulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin, hauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.

Päivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme isäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan lähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —

Valtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika tulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian koskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä viisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja Jurmun.

Huijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin lintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään eteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti vielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti veteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä kuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä tarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan viitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat laskea hurottelivat silloin!

Luonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla tavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei ole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun ne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei nuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket kävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi itsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta puolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon. Ja sen teimmekin.

Pieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei koskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet vesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea patruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.

"Olkoon sitten sisällä", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja viskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa se laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi aikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana seisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka vaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa loppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.

Koskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine meistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies tervehti meitä leikillisesti sanoen: "No siinä ne nyt taitaa tulla ne maanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa". — Kuusamosta päin tuo tieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —

Seuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin: Teaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio, Räpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja ja hyviä, miten mikin.

Mitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi. Samallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen soutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku seikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin hauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden kaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.

Nelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei ilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun pitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet hillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota suomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin saimmekin oikein maalaiskylvyn. —

Sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan kosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari, Yli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta ja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva, Ämmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. — Omituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on Sotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti oikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet sen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin päässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen pistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo omituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden kautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa alempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta taas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri uransa uurtaa. —

Sotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen koskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen hyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. — Muutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen. Eipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja vähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.

Olisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti myötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet. Riensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme malttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka tuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti vastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä järveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi erääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.

Pudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja ennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran koskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät enään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla jo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa olikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme näet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden kivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä olevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene syöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo hyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä syöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo ryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas kalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti kosken alle.

Tuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan tunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin kouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme kuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille, kun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti pelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen tehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.

Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen. Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara meiltä niin onnellisesti välttyi.

Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle. Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia" ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin, tuttu kun näet oli väylä hänelle. —

Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi. Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen, jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista… Kun laskee sitä väylää, josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun väylälle taasen pääsee", selitteli hän.

Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa. Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan, että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.

Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —

Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta miehiltä.

Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja siitä sen sanottiin väylän menevän.

Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’ eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".

Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.

Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —

Omituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on suurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene hallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat, niin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa vaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän räpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa kyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan se ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu taito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa muussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman, pahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt uskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin epäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. — Tarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.

Huolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee viilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan veneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa, onko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa, niin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet. Sitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden veden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi voimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen, alempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen pääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, "haijavettä myöten", kuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen sitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen roiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla varma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.

Pahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana, vaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen koskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten valitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat veneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa, niin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään rupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä huonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä, voimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi helposti "juoksuttaa" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos niin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan ja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran poikitse.

Hetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät täytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen keulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa laskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien välistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan ole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja vasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski ei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos hullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti, sillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää tulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään, vaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin hullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä sittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei se kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian hukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin sauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen monesti matkallamme koimme.

Semmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä: vaaransa sillä on jos huvinsakkin.

Soutumies sillaikaa vetelee vain tyynesti ja tanakasti, vauhtia veneelle siten lisätäkseen, koska sitä silloin on helpompi ohjata. Ei siinä saa ruveta sivuilleen vilkuilemaan: ei auta, ole rauhallisena vaan niinkuin ei asia sinua ensinkään liikuttaisi. Hänellä on kuitenkin aikaa tekemään havaintojansa, jotka voivat olla sekä huviksi että hyödyksikin. Omituista näet on siinä istuessaan tarkastella niitä eri ilmeitä, jotka laskumiehen kasvoilla, silmissä ja kaikissa liikkeissä kertovat soutajalle jokseenkin tarkkaan edessä olevan väylän laadun. Näet hänen kasvojensa lihasten jännittyvän, silmien kuin suurenevan ja sitten tarkasti tähtäytyvän määrättyyn suuntaan, sormien lujemmin kouristuvan melan varteen ja varmaan voit arvata hänen silloin keksineen edessä jonkun vaarapaikan, jota ei voi muutoin välttää kuin päättäväisyydellä ja silmänräpäykselleen lasketulla melan liikkeellä.

"Airo ylös vasemmalta!" kuuluu lyhyt komennus. Koko vene nytkähtää äkkinäisestä voimakkaasta melan liikkeestä ja samassa silmänräpäyksessä näet kallion kären vieritse vilahtavan, veneen peräpuolta kenties! kuitenkin sivumennessään hiukan jyrsäisten. Sitten ei muuta kuin: paina tyynesti taasen airot veteen ja ala kiskoa, kunnes saat uuden komennuksen, silloin oikean puolen airolla, tai kenties! molemmillakin saman liikkeen tehdäksesi.

Kun vaarapaikka on sitten ohitse, näet viilettäjän silmät kuin ilosta välähtävän, kasvojen lihasten kuin laukeavan jännityksestään. Samalla hän jo kuitenkin taasen luopi huolekkaasti eteenpäin tarkastelevan katseen. Samat temput, samat liikkeet ja samat komennukset uudistuvat aina vähä väliin siksi kunnes koski on jäänyt selän taka.

Pitkiä puheita ei sillä välin kuulu, lyhyitä komennuksia vaan, joita säntilleen totellaan. Kaikki ovat juhlallisen vakavina, sillä tieto joka hetkellä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta väkisinkin painaa leimansa leikkisimmänkin kasvoille.

Vaikka tuo jännitystila onkin tavallaan kiihottavan hauskaa, pääsee kuitenkin kuin itsestään helpotuksen huokaus, kun kosken alle on onnellisesti päästy. Sitten kyllä kielen kannatkin irtautuvat. Perämies varsinkin mielihyvällä kertoo tekemänsä havainnot, joiden mukaan venettä ohjasi. Toiset taas tekevät muistutuksiansa siinä, missä tuntevat eri mieltä olevansa. Arvo myönnetään tietysti kuitenkin laskijan päättäväisyydelle ja hätäilemättömyydelle, jos hän on onnellisesti kosken alle veneen vienyt vaikkapa vaarallisempaakin tietä kuin oikeastaan tarve olisi ollut, jos väylän edeltäpäin olisi tuntenut.

Ylempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa, vaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin olivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme. Niillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan kuuluukin. —

Onnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin hurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin ihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka laskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään sen päälle. "Hyvää huomenta!" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta tervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme kosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä pitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä. Melkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle suhauttaa. Sitten meno muuttui.

Tähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin sentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta leveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin laidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä vesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin metrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin ei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin että kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä pitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski mitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella vielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä samallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti sanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena mahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä sanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta tuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä pitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein puolet menetimme.

Kierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää kyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan jokisuun jo sivuutimme.

Kakon talossa käytyämme itseämme "muonittamassa", lähdimme laskemaan pahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui. Näet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa oli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki vaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin että sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo vettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että koski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt, ellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin ponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin saikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan, veneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa koskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen pohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei hän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli kivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin ylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen matkan päähän tarttunut kiville kiinni.

Sauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten yritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt pujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme siitä pulasta.

Alempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa kohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin pahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat Kälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas hurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme enään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella Niskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.

Täälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme, että hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille koskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut kukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin, mutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että kenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme Pohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa suostuttiin tohtorin tuumiin.

Toinen talon miehistä kuuluikin oikein "verolaskija" olevan, tiesi akkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan kiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla. Tuumi kuitenkin: "Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi teijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi". Kun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin suostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta kuin: "Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!" komennukseksi emännälle, hieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —

Pitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon parempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin oli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien välitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi läpi kiitäessään.

Laskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja harvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme niinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun vene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan kiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: "Kummapa on, kun ei enään näitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet… Ja tuo venekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt… Eihän sitä taho arvata ensinkään viilettää". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi lähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee. Tuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen kiviin kasahteleminen. "Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan, ettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut", vakuutti hän. — Samaa sanoivat kaikki muutkin.

Hiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää sille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat vielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat nekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin "päät käärivät". — Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.

Ikon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia ja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän vastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä toisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille ryöppyäville koskille.

"Saisi sitä vejellä taas lujempaa", tuumi laskumiehemme tyynesti koskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä saikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on näet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa aironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat tarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen, milloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi sivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia pohjapaateroja.

Raasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean louhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä kuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni laskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin muutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan juoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen huolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan melaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta niinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.

"Kylläpä siinä oli kovallainen koski", arvelimme me alas päästyä. "Ei taittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä".

"Onhan se… Vaan ei se nyt mitään… Tulvan aikana se vasta paha on… Monet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla veellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi. Silloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot siinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät… Jo siinä kerta oli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun", kertoi laskijamme.

Joki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen saari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa lasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on päältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen: hirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä mennä myllertää. —

Jälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski, Uiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja olleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin sitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.

Yhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen kauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme. Sitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä, jos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta Iin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo kello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa lyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin käsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka "kutsumus" kyllä olisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan jyvää suuhun panneet.

XI. Iistä Ouluun.

Muuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme meren rantaan.

Omituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän nähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina kuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta meri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin omainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta: olimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie taasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet muun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen, korpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten keskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta "suuressa maailmassa" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta, jota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota. Tuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän mielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se alituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka alkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti virkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä ollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi kuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa voitollisesti suoriuneensa. —

Epäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen käsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme. Turvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä vesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin kovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä. Ja sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli haittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen ja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään eteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin kuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat nauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain aironvetojen — käsissä.

Kohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen asti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.

Kun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli muutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei vaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin jaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä perille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut. Arvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista mutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla pitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan pohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.

Odottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme eräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa purjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan kapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin. Ihmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta arvaillen virkahti: "No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin".

Helpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu matkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista älyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini Olimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna, mutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin vanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään. Ja ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston perästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla viisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.

Jopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun jo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo vähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut odottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi… Kiusaksi alkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.

"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme: lasketeltaisiin omalla Täräyksellämme", jo muuan tuskauneena virkahti.

Vaan tuossahan se viimeinkin "Pohjola" pyörtää saaren päitse kaarevassa suunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme sen luona…

Iloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen tervetulleiksi pitkältä matkaltamme.

Laivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita oudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa vieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: "Kuuluvat olevan turisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken". — Kapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.

Pian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä kiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi yksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua…

"Meillä on täällä korkeita vieraita", virkahti kapteeni kättä tervehdykseksi puristettaessa.

Pian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan kannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies, jonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli siinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät "hänen ylhäisyytensä" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä vieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän puoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut "hänen ylhäisyytensä" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan kanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä huvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja eleille herättävän. —

Omituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen, joka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan "bagatellinä" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme kuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea olisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä suoriaisi. —

Omituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui kuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta lähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli kaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta vaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani, jos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti lähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine seikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan kuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta näyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa, mutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin vielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani tyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää, johonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten, kaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on mielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on jälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta, sitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on vaatinut. —

"Salmen" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme saarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.

Suhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää vaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä "Täräyksemme" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin kukaan ollut uskonut enään näkevän.

XII. Lopuksi.

Näin oli viisiviikkoinen veneretkemme nyt päättynyt.

Kaikkiaan oli matkaa karttunut hyvän joukon toistasataa penikulmaa. Kymmenkuntaa jokea — niissä kaikkiaan kolmattasataa koskea — ja noin kolmeakymmentä isompaa ja pienempää järveä olimme kulkeneet. Kokonaista kaksikymmentä kertaa — milloin pitemmälti, milloin lyhemmälti — olimme taivaltaneet venettä maata myöten, pikku vetoja lukuun ottamatta. Ja melkein kolmannen osan öistämme olimme viettäneet teltissä. — Jotain sitä jo tuommoisella retkellä ehtii kokea!

Kalliiksi ei kesäretkemme pituteensa nähden tullut, kuusikymmentä markkaa vaan mieheen. Ja siihen on luettuna veneen hinta neljäkymmentä markkaa, laivamaksut mennen tullen sekä kaikki yhteiset matkaostokset, niinkuin kahvipannut, kattilat, matkaeväät y.m. Hevostaivallukset ne enimmän kukkarolle kuluksi kävivät; muuten koetimme matkalla olla niin säästäväiset kuin suinkin. — Huokea retki siis rahallisessa suhteessai, mutta niin olimmekin itse "päivän kuorman ja helteen kantaneet". —

Seuraavana aamuna oli ensi työmme vetää vene maalle, nähdäksemme ja tarkastellaksemme sitä sisältä ja päältä. Emme olleet Paanajärveltä lähdettyä liijoin uskaltaneet sen pohjapuolta silmäillä. Kovin olikin se kurjassa kunnossa: mieluummin olisi luullut alipuolta turppaaksi kuin veneen pohjaksi, niin olivat kivet sen pahanpilalle möyhentäneet. Ja siellä täällä näkyi vielä suuria arpia molemmin puolin, muistomerkkeinä ankarimmista sysäyksistä kiviä vastaan. Monta täräystä oli todellakin "Täräysparkamme" saanut osakseen, monta kovaa kolausta kokea.

Semmoinen oli veneen ulkopuoli. Paljon paremmin ei ollut laita sisäpuolenkaan: useimmat pohjalaudat halki, kaaret jokainen — lukuun ottamatta siestimiä — poikki useammasta kohden, muutamat kolmesta neljästäkin. Eipä ihme, että vene olikin ruvennut pahallaisesti vuotamaan loppumatkalla. Muuttunut oli se koko muodoltaankin, rumaksi levetä lätistynyt, kun poikkinaiset kaaret eivät laitoja enään oikein tukeneet. Ihme vaan että sillä ehein nahoin olimme viimeisetkin kovat kosket päässeet! Saimme todella kiittää sen lujuutta siitä, ettemme ainakaan sille retkelle ijäksi jääneet, kuten ennen lähtöämme oli meille ennusteltu. Mutta niinkuin tässä matoisessa maailmassa tavallisesti käypi, kiittämättömyyden se sai "Täräyskin" palkakseen kaikista hyvistä töistään ja vaivoistaan: se tuomittiin käytäntöön kelpaamattomaksi. Kokalleen se sai jäädä siihen rannalle keuvottamaan päivän paahdettavaksi. Pian kait sen kylissä ammottavat raot irvistelivät tämän maailman nurjuutta. Ja niin siitä "Täräyksestäkin" tuli siis lopuksi "irvikuva menneestä komeudesta". —

Sen päivän vierailimme vielä yksissä Oulussa, vaan seuraavana aamuna puristettiin kättä erojaisiksi ja — niin hajauttiin kukin omille elomailleen, ei kuitenkaan ijäksi, vaan piakkoinkin jo taasen tapautuaksemme pääkaupungissa, siellä muistellaksemme seikkailujamme ja niistä yhdessä vielä monet ilot pitääksemme.

Kahdenkymmenen vuoden päästä tuon retkemme uudistamme, niin sovittiin erotessa. Silloin emme kuitenkaan aijo koskia koluta, vaan viiletellä vapaampia väyliä, "ilmojen kautta, lintujen tietä", ilmalaivalla näet, jonka insinöörimme lupasi erittäin tuota retkeä varten "konstrueerata". Ja peukaloa sitä oikein pistettiin "sen asian päälle", niin jotta kyllä kait se lupaus on pidettävä. Silloin siis voin luvata lukijoille juttelevani hiukan oloista ja matkustuksista yläilmoissakin, jos nimittäin ensinkin nämät juttuni ovat heitä huvittaneet.