SISÄLLYS: (continued 2)

Ulkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta odotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.

"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main, vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."

Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet. Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä kaukana.

Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen, hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt. Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä, jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän, jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —

Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!

Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron kummallisuuksista kerrottavan.

"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla… Kyllä kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.

Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.

Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.

Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.

Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme. Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta vuorimaiseman.

Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia, jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon. Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään, pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.

Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä, ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —

Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet, ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein innostui tuota kertoessaan.

"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista vielä koskaan ole kuullut… Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette… Ei sitä ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi… Onhan sitä tietä kyllä ennenkin kulettu… Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä; kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin kulotettiin. Mutta kolme miestä… No sen minä sanon, että joku kontrahti kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin…?"

Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti koskisia ne ovat."

Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi, näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet, kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin kiveriksi ovat käyneet?"

Tietysti emme sitä arvanneet.

"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan… Vaan mitäs te arvelette Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen aikana uskaltaisi alas laskea?"

"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä… Kovin on kova koski siinä ja niin julman paha paasikko pohjana."

"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin alas hurauttanut. Jo vain… Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.

Kovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut matkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta vanhuksesta.

Majataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme taasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan, että hän lähtisi meitä "kyytiin" tuolle kahdeksan kilometrinkin taipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis ilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos sateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin väsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden katsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä taipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia. Niinpä "painettiin pää pehkuun" ja hyvästi se uni maistuikin. —

Illalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän kanssa matkalle.

Aartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei siinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä aisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin vene eteenpäin, että kangas kaikui.

Reet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä niitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla veneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset täytyi taasen kierrättää järvien ympäri.

Kun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja niin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.

"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla", jutteli isäntämme. "Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei muuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja tee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin mitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan se muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin, vaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä hakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan mikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja lahonneet ne ovat sillatkin… Kyllä sen todellakin tietää syövänsä leivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa… Ei suinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune… Ei rastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun menet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa."

Kun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut parempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli isäntä leikillisesti: "Puutteensa ne on sentään muualla jos on täälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin pitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin kaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin leiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan… Lihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää lisäksi jaksaa puuhata… Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä…"

Säälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä kolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen maailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli: "Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi niistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen parantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten herrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin olisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan, kun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin perukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan."

Niin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon kirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille Posion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin tuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen tuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —

Siellä sitä muhjattiin yö puoleen, kilvan miehet jos hevosetkin, ennenkuin taival oli katkaistuna. Työtä ja tuskaa oli monestikkin päästessä kuorminemme läpi murrokkojen ja kannokkojen, yli sillattomain soiden ja purojen. Ja muun hyvän lisäksi vielä sataa tihuutteli melkein koko matkan, niin että läpimärkinä olimme kaikki, ennenkuin Koivulahden perukkaan saavuimme. Siitä huolimatta kuitenkin, hevoset rannalle syömään jätettyämme, vielä soutelimme rankkasateessa puolen penikulman päässä olevaan Saraniemen taloon, jonne isännällämmekin sattui hiukan asiaa olemaan.

Siisti oli siinä talo, niinkuin isäntämme oli vakuuttanut. Oikeinpa nautinnolta tuntui saadessa heittää märät vaatteet yltään ja päästessä lepäyttämään rentoutunutta ruumistaan mukavalla vuoteella. Sitä ennen otimme kuitenkin hyvästit hyväntuuliselta saattajaltamme. — Kymmenen markkaa me maksoimme mielellämme hänelle kyydistä, vaikka sateen olimme saaneetkin, sillä emme katsoneet sitä paljoksi kaikista matkan vaivoista ja — hauskasta seurasta. Iloluontoinen itse ollen näet isäntä oli pitänyt meitäkin koko matkan hyvällä tuulella, jokaisessa vastuksessa aina jonkun uuden kompapuheen keksien ja naurettavia juttuja haastellen. Matka kaikkine vastuksineen olikin meistä ollut hauskimpia koko retkellämme.

"En totta vie minäkään muita kyytiin olisi lähtenyt, vaan tuommoinen hauska joukkue kun on kulussa, niin mielelläänhän sitä silloin auttaa sen minkä voipi", vakuutteli puolestaan isäntäkin. "Ja pian te tuon kymmenisen kyllä takasin tienaatte. Venekyyvit näet täällä eivät ole kovinkaan huokeita. Otetaan väliin parikymmentä markkaakin venekyyvistä tästä Saraniemestä Vasaraperään, vaikka matkaa ei ole kuin viijettä penikulmaa… Laukkuryssät ne tämän kautta kulkevat usein sekä Venäjän puolelle täältä että myöskin kotoaan Suomen puolelle, matkoillaan lyöttäytyen yhteen isommaksi joukoksi, niin että kymmeniä niitä väliin on yhessä matkueessa." —

Seuraavan päivän matkasta ei ole mitään sen merkillisempää kerrottavaa, kuin että puolenpäivän rinnassa Saraniemestä lähdettyämme soutelimme viitisen neljännestä kovanlaisessa vastatuulessa ja sadekuurojen tuon tuostakin vettä romautellessa. Posiojärven rannalla olevaan Aholan taloon sitten yövyimme. — Hieman vaihtelua, vaikkei niin viehättävääkään, oli kuitenkin se, että muutamassa kohden soudimme hyvän matkaa harhaan ja tulimme lopuksi umpiperään lahteen; kartta näytti niiltä seuduiltakin "kyselyn mukaan" tehdyltä: olevia saaria oli pois jätetty ja olemattomia sijaan pantu. —

Aholasta seuraavana aamuna lähdettyämme, soutelimme kovassa sateessa Ahven- ja Varrassalmien kautta Ylikitkalle. Parissa paikassa täytyi meidän tuntikausia olla suojassa pahimman vedenvalon aikana. Matkamme ei juuri sukkelaan siis edistynyt. Kitkalle päästyämme kuitenkin meno muuttui. Saimme näet oikein hurjan myötäsen ja niin ne laskettiin Ylikitkan suuret selät, Turjan-, Vasikka- ja Tolvanselät, muutamissa tunneissa, vaikka matkaa karttuukin nelisen penikulmaa. Kitkajärviä varten me pääasiallisesti olimme varppeet veneeseemme laittaneet ja kyllä ne nyt tarpeen olivatkin; hyödyksi ne olivat olleet kyllä jo monessa muussakin paikassa ja olivat edelleenkin.

Vaikka veneemme tuommoista hurjaa vauhtia kiiti, heitimme kuitenkin uistimia perään, kun näet oli kerrottu Kitkassa lohia olevan. Turhaa tuo puhe ei ollutkaan, sen huomasimme, sillä kokonaista seitsemän lohta tuolla matkalla puuttui uistimiimme. Niistä kuitenkaan emme veneeseen saaneet kuin kaksi, vaan hyvä niinkin; lujat siinä näet sai leukapielet lohella olla, kiinni pysyäkseen semmoisessa kyydissä. Tavallisen kokoisia ja aika komeita järvilohia saamamme olivat. Isompiakin tuntui järvessä kyllä olevan, paha vaan, että sivu suusta menivät meiltä, kun näet pääsivät. — Hyvänniemen kohdilla näytti lohilla varsinainen "asuntopaikka" olevan, sillä sen ohi kiitäessämme oli meillä kokonaista neljä kiinni ihan vähällä ajalla ja siinä me nuot kaksi saimmekin. —

Mitä muutoin Kitkajärviin tulee, olivat ne mielestämme kauniimpia koko matkallamme. Nuo suuret selät, paikotellen kolmea neljännestäkin leveät, korkeine, metsäisine rantoineen ja pitkine järveen pistävine niemineen tekevät kulkijaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Komea oli varsinkin muuan näköala. Siinä myrskyn käsissä kuohuva järvi lahtineen, saarineen ja salmineen, kaikki mitä viehättävimmässä sopusoinnussa. Ja tuossa oikealla rannikkomaisema semmoinen, jonka veroista saa hakea! Sievästi siinä kaareilee järven ranta, metsäisten maiden taustalla aaltomaisesti milloin yletessä, milloin aletessa. Metsän vihreän keskellä sitten helottaa tuossa kappale kullankeltaista hiekkätörmää, joka etäältä katsoen muodostaa metsää vasten mitä omituisimpia muotoja, näyttäen kuin tarumaailman mahtavalta linnalta torneineen, valleineen ja uhkeine portteineen. Ja kaiken tuon äärimmäisenä taustana ovat mahtavat Valtavaaran ja Rukatunturin harjanteet, jotka kohoovat majesteetillisen komeina yli muun ympäristön; pienemmät kukkulat ja niiden väliset vaarat ovat ikäänkuin jättiläisperheenä noiden kahden valtavanhuksen ympärillä. —

Aukeaa Tolvanselkää viilettelimme me illan suussa. Tuuli kuitenkin alkoi jo tyyntyä ja loppui vähitellen kokonaan. Näimme siis parhaaksi asettua taasen taloksi ja niin laskimme muutaman niemen nenässä olevan talon rantaan.

Kesäläksi taloa sanottiin. Muhkeimpia se ei juuri ollut muodoltaan, vaan toimeenhan siinä silti tultiin. Kun saatiin olkia lattian pehmikkeeksi kylen alle, niin maistuihan se uni lohipaistin päälle olillakin. —

Pääsy Ylikitkasta Alakitkaan Kilkilönsalmen kautta ei ole oudolle niinkään helppo asia. Siinä on näet niin mutkaiset salmet monilukuisten saarien välitse kuljettavana, että satunna vain siitä kuului tietä tuntematon osaavan neuvomallakaan; karttaan niilläkään seuduin ei ollut paljon luottamista.

Parastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen kilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin meille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan palata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä olimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten soutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta kohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa minuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin Kokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon, itseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa salmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo kyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen nähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä asti siinä oli kolmelle miehelle.

Kokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla, joka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä tehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä kuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta kaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta jalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen. Päätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme Kuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.

Kauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan kuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan selkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan talossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon pilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme tuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän nyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän suunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —

Kiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei tuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa. Tuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin monet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei tuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki enimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.

Yli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota oikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä aijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket niin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla kysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä lohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät juuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä saaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa, on "sporttia", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan kosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa vauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain jännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä pysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee, milloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta maailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta nykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan kiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima sinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään mielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään sitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä, aina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota menoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu ja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. — Lohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen urheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan verratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on paljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä kuin karhun ampumisesta. "Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu, niin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa mielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin vihdoinkin käsiinsä saapi." — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään suurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan koskissa — mutta hauskaa tuo oli "trissata" pienempienkin kanssa. — Sivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille koskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella nimellä "forelleiksi", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan "tongoiksi" ja "kiltuiksi", Kuusamossa taas niillä on nimenä "kulmakka", "tammakko" tai yksinkertaisesti "lohenpoika"; hiukan eri lajia ovat ylimaan järvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on "nieriäinen".

Aikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu ei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes suojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat niin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai kuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui äkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.

Yö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän levolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle yöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi saanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme jo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran niskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu siinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta lähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt, koski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan taivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut muu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä aamua odotellaksemme.

Veneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin lämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa paria mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä jonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä pari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä laitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle asetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —

Aamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi. Varustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja ensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.

"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä, kun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan pahempia näin kuivana aikana", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä vielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu Juuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä alas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat… Ja joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää kuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. "Niin ovat kertoneet siellä käyneet", toimitti emäntä.

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä "hätä se käskee härjän juosta, pakko paimenen paeta". Myllyn ohi veneen vedimme — emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun muutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa laskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.

Alkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven ja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina keskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit pitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä Kallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen sitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein "suomalaisia kaunottaria" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti, että meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet ollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä pääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin epävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas niin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —

Hankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli eteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia, ettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä ensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä, soudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin. Pitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille. Ja sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä, Vääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki penikulman taipaleella.

Pikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja kulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista koskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita; harvassa niitä kumpiakin tapasi.

Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.

Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan. Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten. Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.

"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin, seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.

Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä, olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut, mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut, vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.

Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa, väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja niin koettamaan!

Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin, aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan; köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä, olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen, täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi. Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon. Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka "härkä"-nimen oli saanut voimistaan.

Toinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä kiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä kuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu auttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti veneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella kuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin edellisessäkin. —

Saarikoskelle saavuimme myöhään illalla.

Ylhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa laskea sen alle, vaan: "parempi katsoa kuin katua" arvelimme toisekseen ja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.

Huomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme varovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä niskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää aallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä vesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden parin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt, jos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole laskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä olikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.

Kun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi. Sopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly kosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty myllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se hyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan sijan teltille.

Nyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. "rakotulen". Sitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan sill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin, oikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien kumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme siitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme, havaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva, ettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin hakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin selkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi, ennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran alkamaansa.

Miehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion. — Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista sylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä kupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty, nostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja asetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin. Ylimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi, litteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun halkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät tulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja pölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo tarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset, niin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin tavallinen "ropsunuotio". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei pala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan tavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata myöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota, jolla maataan, "ponninpuukin" — tavallisesti karsittu koivuranka — turvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.

Sopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla, kaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen illalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein sydämmen pohjasta pistimme lauluksi: "Här är ljuft och godt att vara". Kaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä pistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —

Yön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme sitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin mieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme uskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata myöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä. Ja niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.

Puolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman taloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta tiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.

"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta", päättelivät talossa. "Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole laskettu eikä lasketa… Ei siinä kenenkään vene kestä."

Sama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.

"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies muistiin kuin yhen kerran… Kurttin ukko vainaja se laski muutaman toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna kuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän olikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen… Jyrävä ja Kumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse, silloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!" tuumiskeli talon vanha vaari.

Arveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme, kuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin jyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten tahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä muutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla koskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: "Kunhan se Mikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi, kun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet."

Aikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin kutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän ohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.

Tyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: "Taitaa siinä kyllä kovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua siellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita vetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa tule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia", lisäsi hän hyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.

Saimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin taasen koettamaan.

Kohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen koski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen. Niskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski taittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään uurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran alla olevaan pieneen lampeen.

Kertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta soutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään ruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi. Tottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei oikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut, kuin laskea vene köydessä, rannalta "rompsimalla"; rompsimiseksi sanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan kiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei ainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja aika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —

Lammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan Mylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi Mikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä saisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja Jyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.

Koetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se kävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon olletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten vetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin vaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.

Työtä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä myrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä kuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme sitten koskea katsomaan.

Kumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion onkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa. Maaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä perustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta. Vaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui eteemme putous, jota ei äsken unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät kallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä. Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi. Sen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia metriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden metrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko tuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena. Siinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen alempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Ja itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin se oli!

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto ja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne vaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona vengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä ja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena kuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen putouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina pyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden aukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei kuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan vauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä saattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva avanto tuon "suvannon" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä umpeen ryytää.

Tuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että pääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean kuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä tuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa kupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi. Tuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se sitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan. Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin, aina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki kuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen. Veden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen ihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa höyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla alhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.

Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi, millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Kauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan Imatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet Imatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on kuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan aikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin verroin enemmän kuin meidän käydessämme. "Silloin suuri honkakin murtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä kohoo ylös putouksen alla", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin olevan koskeen kovin ihastunut. "Ei siitä harri eikä lohikaan ylös mitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun alta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa aina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää", tiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.

Toinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: "Tokkohan se Imatrakaan tuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne muijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty koskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa kuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna", lisäsi hän tuohon vielä pohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa "sotakoulussa" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.

Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.

"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme, siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti, kun veneelle pääsimme.

Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi. Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä, uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.

Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata. Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin, jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme" taas keinuin varsinaisessa elementissään.

Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä, sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät saattajamme kotiaan palailemaan.

Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —

Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita, vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.

Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän, mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan, kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle, ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —

Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt, että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä nukuimme yön makeasti teltissämme. —

Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin päivistä kovimpia meille koko matkalla.

Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä, särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa. Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja", kuten Mikko oli niitä nimittänyt.

Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne, voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa, melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin, huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä, milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta, vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua… Todellakin, totta puhut runoilija sanoessasi:

"Jos nähdä tahdot ihmemaan. Niin käyös Pohjolaan!"

Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta. Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —

Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat, kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan. Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.

Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100 metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!

Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä. Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi. Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät löytäisi.

Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta, aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja — taitoommekin.

Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa vauhtia alas kosken kuohuissa.

Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.

"Halloo!" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei meillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja sykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös vaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme olisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.

"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa odottamassa", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin koettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta kosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä kuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin. Törmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä mukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta livistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli alati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme matkaa jatkamassa. —

Alempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä alavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä täytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa kahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten milloinkin sopivimmaksi näkyi.

Vielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti päättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia. Joki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten kallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin, ettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne päässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen "Alppijärvi". Mahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean puolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna vankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta lakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin vaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee alasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti suippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin ylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan tuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla pilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on tuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja etualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna virtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi ympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava silmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.

Kaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival Jyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa muualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin helpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs ja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo väsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme lasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —

Ei ole kosket haittana Oulankajoella. Tyynenä ja leveänä, mutta samalla väliin liiankin matalana se virtailee pitkin tasankomaata. Keltaiset hiekkarannat välistä pistäytyvät pitkinä särkkinä melkein poikki joen, siten usein ollen esteenä kulkijalle. Ei liioin jälkeäkään näy enään Kitkan jylhänkomeasta luonnosta; joku vaara vaan siellä täällä etäämpänä vielä osottaa, ettei millekkään laajalle alankomaalle silti ole tultu.

Toista penikulmaa Oulankaa soudeltuamme, saavuimme vihdoinkin puoliyön aikaan Paanajärvelle.

Vaikka tosin kohta Paanajärveen laskiessa huomaa noista jo etäällekkin uhkeille näyttävistä, järveä rajoittavista vaaroista, että jotain erikoisempaa nyt taasen on edessä, ei kuitenkaan ensi vaikutus, minkä Paanajärvi meihin teki, ollut niin suotuisa kuin olimme odottaneet. Lienee tuohon vaikuttanut sekin seikka, että juuri äsken olimme jättäneet taaksemme maisemat semmoiset, kuin Kitkajokivarret olivat meille tarjonneet. Syynä oli osaksi kuitenkin sekin, ettei järven yläpää juuri mitään erinomaista olekkaan, onpahan vaan kuin monen muunkin tavallisen järven; rannat näet eivät siinä päässä järveä ole erikoisen kauniit ja Oulankajoki on vielä lisäksi lykännyt siihen suuret hietamatalikot, jotka eivät juuri kaunistukseksi ole. Taisipa sitä paitse aistimemme olla kovin väsyneet päivän ponnistuksista ja kaikesta siitä, mikä niitä niin monella tavalla oli kiihottanut.

Soutaa kitkuttelimme vielä viimeisillä voimilla puolisen penikulmaa järveä Rajalan taloon päästäksemme, se kun kuului tavallinen käyntitalo olevan.

Pitkiin puheisiin ei taloon päästyä tehnyt mieli ruveta uteliaan isännän kanssa. Kun syöneiksi vaan olimme saaneet, niin sitten kiireen kautta levolle. Ja tosi hyvältä tuo tuntuikin taasen monen yön perästä saada nukkua ihmisten tavalla. —

Näin olimme puolessakolmatta viikossa suorittaneet tuon viitisenkymmentä penikulmaa pitkän vaivaloisen matkan Kemijoen suulta Paanajärvelle.

VI. Paanajärvellä.

Omituisia nimiä antaa kansa useinkin seuduilla liikkuville tiedemiehille heidän eri tutkimuksiensa mukaan. Niin kuulee puhuttavan "kiviherroista ", "runoherroista", "ruohoherroista", "räkkäherroista" y.m.; etenkin huvitti meitä tuo viimemainittu nimitys, jolla tarkoitetaan hyönteisten kerääjiä, hyönteisiä kun näet kutsutaan Kuusamon puolessa "räkänöiksi" ja "räkiksi".

Useissa paikoin tiedusteltiin meiltäkin, tokko me tuommoisia herroja olimme ja nauraen kerrottiin heidän lapsellisesta ruohojen, perhosten y.m. kokeilemisesta ja pyydystelemisestä. Vaikea oli meidän saada kansa uskomaan, että omaksi huviksemme vaan tuommoiselle vaikealle retkelle olimme lähteneet. Epäluuloisena jäikin moni siihen uskoon, että olimme joko metsiä katselemassa niitä ostaaksemme, tai ainakin — kullan etsinnässä, s.o. kultahiekan eli kultasuonien, ei "kainaloisten kanojen".

Rajalassa kerrottiin meille että talossa pari "kiviherraa" oli ollut, jotka olivat meidän tulostamme tietäneet kertoa; samana päivänä ikäpuoleen olivat lähteneet toiseen päähän järveä. Heidän nimiä ei kyllä kukaan muistanut, suomalaisen kun on aina vaikea saada muistissaan pysymään noita hänen mielestään kummallisia ruotsalaisia nimiä. Kuitenkin arvasimme kohta, ketä nuo "kiviherrat" olivat. Tiesimme näet erään geoloogin ja hänen apulaisenansa — erään toverimme — lähteneen Kuusamon vuorilajeja tutkimaan.

Seuraavana päivänä puolen päivän rinnassa lähdimme mekin soutelemaan toiseen päähän järveä, tavataksemme jos mahdollista noita tuttujamme. Muutoinkin oli aikomuksemme käydä järveä katselemassa ja samalla tehdä pienempi retki Paanajärveltä Venäjän Karjalan puolelle.

Kauniina esiintyi nyt kesäpäivän kirkkaana helottaessa tuo kapea järvi, joka samanlevyisenä, keskikohdallaan pienen taitteen tehden ulottuu kolmatta penikulmaa suoraan lännestä itään. Uhkeina kohoovat sen metsäiset rantavaarat 100—150, jopa lähemmäs kaksisataakin metriä yli järven pinnan. Tuo ympäristön tavaton korkeus tekeekin sen, että järven leveys näyttää aivan vähäiseltä, vaikka kyllä se kilometriä leveä on melkein koko pituudeltaan. Omituisen vaikutuksen tekevät muutoinkin järveä ympäröivät vaarat Tuolla kaukana pohjoisessa, juuri Paanajärven laaksossa näet vuoden keskilämpö tulee maassamme korkeimmaksi. Kun nimittäin harjanteet joka puolelta suojaavat laakson kylmiltä tuulilta, on siellä kesällä niin kuuma, että pihka päiväpaisteella "kiehuu" huoneitten seinillä; kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin sen takia aivan keltaisen pihkan peitossa. Halla ei Paanajärvellä teekkään sentakia tuhojaan juuri koskaan. — Talot, joita on rakennettu jokaiseen pienempäänkin notkoon kalliovaarojen kupeille niin ettei rakentamatonta talonpaikkaa näkynyt, ovat yleensä hyvissä varoissa, vaikkeivät kovin uhkeilta ulospäin kaikki näytäkkään. Paanajärvi onkin Kuusamon rikkaimpia kyliä, kerrottiin meille.

Omituista järvelle on vielä sekin, vaikka kyllä luonnollista, että sillä puhaltaa aina länsi- tai itätuuli, milloin ei tyyni ole. Korkeat, pitkin järven rantoja olevat selänteet ne näet muuttavat niin tuulen suunnan; jostain harjanteiden välistä vain tuntee sivultapäin joskus tuulen puuskan tulevan. — Lämpimät ovat kesällä nuo Paanajärven "passaadituulet", vaan talvella ne oikein purevan kylmiksi viimoiksi kuuluivat muuttuvan.

Melkein omassa rauhassaan ovat nuokin pari-, kolmekymmentä perhekuntaa, jotka ovat Paanajärvenkylän asujamistona, saaneet elää tuolla "paratiisissaan" aina näihin saakka, sillä vasta viime kevännä oli maantie kirkolta Paanajärvelle asti saatu jonkunlaiseen kuntoon. Venäjältä eli "Vienan puolelta", kuten tavallisesti sanottiin, heidän sitä ennen täytyi kulottaa kaikki tarpeensa. Karjalaiset kauppiaat heille tuossa tietysti apuna olivat, mutta ottivatkin sitten hyvät voitot vaivoistaan. —

Niin — järvi ympäristöineen oli todellakin kaunis. Täytyy tunnustaa, ettei noita seutuja syyttä sanota "Suomen Sweitsiksi". Järveltä, varsinkin keskeltä molempiin päihin, on näköala mitä viehättävin. Korkeina, metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen toistaan ylemmäksi. Järvi kimeltelee tumman sinervänä, kapeana suikaleena vaarojen välissä kuin helmi avatussa kuoressaan. Talot taas rantatörmillä pienine, kellertävine viljavainioineen ja vihertävine niittytilkkuineen, antavat tuolle kaikelle mahtavalle kuitenkin viehättävän kotoisen, idyllimäisen värityksen. Tuosta tosiaankin Kalevalan sanoin saattaa lausua:

"Ohoh kultaista kylästä! Nurmet alla, pellot päällä. Keskellä kylä välillä. Kylän alla armas ranta. Rannassa rakas venonen."

Lisätäppä tuohon vielä muuan säe, esimerkiksi:

Ympärillä vankat vaarat, Vankat vaarat, kolkot korvet Jotk' on ilmoille yleni Kantta taivahan tavotti,

ja kuva Paanajärvestä on täydellinen. —

Soutelimme järveä sen itäistä päätä kohden. Matkalla tuli vastaamme mainittujen "kiviherrain" saattomies. Hän vakuutti meidän kyllä tapaavan herrat Mäntyniemen talossa, jonne ne muutamiksi päiviksi olivat asuntonsa aikoneet ottaa, sieltä jalan läheisille vaaroille tutkimusmatkojaan tehdäkseen.

Sivu soudellessa poikkesimme katsomaan Paanajärven kuulua "Ruskeakalliota", jonka oli sanottu kerrassaan kahdensadan jalan korkeudesta äkkijyrkästi, suorana kuin seinä putoavan järveen. Mitättömän matalalta se kuitenkin tuonne järvelle näytti. Olisippa vedon suurenkin uskaltanut lyödä, että jo olivat loruja sen korkeudesta puhuneet. Mutta kun alle ehdimme, niin jopa hiukan rupesi arveluttamaan, jotta totta sittenkin taisivat nuo kehumiset olla. Huiman korkealta se näet näytti, kun sitä oikein alta katseli. Ja niin suoranjyrkkä se on kuin kirveellä veistetty. Oikein niskanikamiin otti, kun tuonne ylös ällistyi alta katsomaan. — Takana olevan vaaran korkeus se niin huomaamattomaksi hävitti kallion korkeuden, petti silmän sitä järveltä arvatessa.

Katselemiseen yksistään emme tyytyneet. Kiipesimme kallion päällekkin vasemmalle kädelle kallioiden kulmaukseen syntynyttä, hiukan loivempaa uraa myöten. Jonkun verran tukea sai kiivetessä muutamista pikku pensaista ja ylempänä puista, joita halkeamissa kasvoi, mutta täysi työ oli sittenkin ennenkuin kallion päälle pääsimme.

Tuolta kahdensadan jalan korkeudelta luulimme jotain erikoisempaa saavamme nähdä. Siinä kuitenkin petyimme, sillä järvelle ei näköala juuri sanottavasti muuttunut ja takana kohosi vaan metsäinen vaaran rinne.

Äyräälle ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan, jos ei mieli tehnyt pienelle ilmamatkalle. Koetimme kuitenkin heittää kivellä järvelle, nähdäksemme minkä verran kallion korkeus vaikuttaisi kiven lentoon, s.o. missä kivi putoaisi, mutta — turha vaiva tuo oli; rinteen peittämän rajan sisäpuolelle se aina jäi. Kallion korkeuden mittasimme borometrilläkin ja huomasimme, ettei liikoja oltu puhuttu. — Järvilaakson ilmanalaa todistavaa muutoin on niiden marjojen erilaisuus, joita täällä löytyy. Niinpä alaalla tuossa kallion halkeimassa olimme saaneet syödä mansikoita, viinamarjoja, vatukoita ja vaaraimia, joita siinä kasvoi pienellä alalla vähänsä kutakin. Kallion päälle päästyämme taas löysimme kypsiä mustikoita, juolukoita, vareksenmarjoja ja joutumaisillaan olevia puolukoita. Varmaan olisi löytynyt hillojakin vaaran rinteillä olevilta soilta.

Alas laskeuttuamme, joka muutoin oli yhtä hankalaa kuin ylös kiipeäminenkin, teimme vielä huvin vuoksi mittauksia järven syvyydestä kallion kohdalla; oli näet kerrottu järvessä "pohjattomiakin paikkoja" löytyvän. Syvä siinä olikin, neljäänviiteenkymmeneen metriin vettä ihan lähellä rantaa, mutta "pohjatonta paikkaa" emme joutaneet etsimään. — Luonnollisesti kyllä tuommoisessa vuorten välisessä järvessä on vettä syvälti, paikotellen saattaa moniin satoihin metroihin nousta, niin ettei ihme, jos kansa pohjattomia paikkoja arveleekin löytyvän. Kerrottiinpa niinkin, että järven rannat sukeltautuisivat yhtä paljon ja yhtä jyrkkinä veden alle kuin ne ilmoille kohouvat, siis aina pariin sataan metriin. —

Saavuimme sitten Mäntyniemeen. Taloon rannasta noustessamme huomasimme polun varrella olevan ladon seinää vasten asetetut tuohuseli tuulastusvehkeet, jotka ihan ujostelematta oli siihen kaikkein nähtäväksi jätetty. Tuumimme tuossa, jotta kyllä näkee, ettei lain rautakoura pelottavana ulotu sydänmaahan. Olipa tohtori ottanut atraimen, sitä oikein käsistään katsellakseen, kun samassa kuului ladon takaa: "Paneppas pois poika se arina" ja pitkä, parrakas mies astui esiin ladon nurkitse.

"No ei tuosta nyt silmä osaa ottane", virkahti tuohon tohtori sen tarkemmin miestä katsomatta ja rupesi hyvin nolatun näköisenä asettelemaan arinaa seinää vasten.

Iloinen nauru, jota emme voineet pidättää tohtorin liikkeet ja nolon naaman nähdessämme, muutti kuitenkin pian hänenkin muotonsa ja: "No terve, terve mieheen! Olitpa vähällä minut säikäyttää pahan pilalle", säesti iloisia kädenlyöntejämme. —

Toverimme se näet olikin, jota noin parrottuneena ja villin näköisenä emme ensi hetkellä olleet tuntea.

Talossa se meni sitten iltapäivä pakinoidessa. Meidän aikomuksemme oli kyllä ollut vielä samana iltana jatkaa matkaa rajan taa Vartiolammin kylään, jonne tuli pari penikulmaa jokimatkaa, vaan sinne tänne tuumittuamme suostuimme kuitenkin jättämään lähtömme seuraavaan aamuun, kun toisetkin silloin aikoivat mukaan lähteä. Hyvissä ajoin päätimme nousta ylös ja lähteä yhdessä joukossa, kaikki viisi miestä, kahdella veneellä.

Talossa siis yön nukuimme tai paremmin sanoen tappelimme russakoitten ja luteitten kanssa. Niiden tuttavuuteen olimme kyllä tulleet vähin pitkin matkaakin, useimmissa taloissa Rovaniemeltä lähdettyä, mutta niin runsaasti tuolla "viljalla" siunattua taloa emme vielä olleet sattuneet tapaamaan.

Silmän täyttä emme unta sinä yönä saaneet, emme ainakaan tohtori ja minä, jotka olimme pienempään, talonväen tavallisesti asumaan kamariin sijamme saaneet. Kaikki keinot kyllä koetimme. Tapoimme niitä ensin minkä jaksoimme, sitten koetimme vaatteet päällä nukkua, lavitsat makuusijoiksi tuoleista ja sängyn kannesta laitettuamme, kun emme sängyssä hetken rauhaa saaneet, mutta kyllä ne osasivat sittenkin vainottavansa löytää. — Toisilla oli hiukan parempi yö ollut, he kun näet olivat olleet niin varovaisia, että illalla jo varalta olivat noille kiusankappaleille laittaneet "lääkettä", joka ne piti hiukan loitommalla, ottipa hengenkin, jos uskalsivat kielletyn rajan yli tulla.

Mielihyväliä näimme aamun koittavan. Jo kello 5:n aikaan olimme jalkeilla, vaikka väsyksissä kyllä olimme tuon yöllisen sodan jälkeen. Kello 7 olivat kaikki jo valmiit ja niin lähdimme soutelemaan Paanajärven itäistä perukkaa kohden kahdella talon veneellä, mies kummassakin oppaanamme; oman veneemme kumosimme rannalle kuivamaan ja käskimme sillaikaa tervata sen pohjan, sillä kovin kuluneeksi se alkoi jo käydä.

VII. Retki Vartiolammille.

Soutelimme ensin tuon pari kilometriä pitkän matkan järven päähän.

Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen polvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee järven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan enään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja kokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä jo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä ovat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä edellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen, toiset taas melassa.

Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään päästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja, oikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —

Luonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä Oulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia, maisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin rannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää salojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla taas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan ole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen ja Kivakkavaaran välille.

Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se on tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen sullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki salvetut pyöreistä hirsistä "kurjen kaulalle", kuten suomalainen salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea, ovat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen toistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. — Mökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä taloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän Karjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin köyhempienkin rakennukset siellä.

Kovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme kuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne siksikin tuvat sisältä olivat.

"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!" saimme tuvassa työskentelevältä muijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän vielä nuot tavalliset kysymykset: "onko rauha maassa" ja "onko metsä siivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut", kertoi sitten kaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin joitain naisia ja "noapurin Pietro voarj" vain oli kotosalla.

Kappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä suoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli mennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle, jonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa. Ennenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan "Pietro voarjkin" ja alkoi meitä "hoastattelemaan".

Siin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset piirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen paita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen esiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän tulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.

Pitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän kuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon huomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla, kun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani onkivarustustemme hyvyydestä.

"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan tempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää… Ja perhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää", veisteli hän näet.

"Ka, jo on heillä keinot mokomatkin", arveli tuohon ukko, vähintäkään epäilystä osottamatta. Rupesipa hän pyytelemään että hänellekkin moisia kalastusvehkeitä antaisimme. Kun tuohon emme voineet suostua, pani ukko kieltomme hiukan pahakseen. Ja kun kuuli, että meillä koskelle matka piti, virkkoi: "Ka, lähtöähän voin minäkin", lykkäsi veneen vesille ja niin lähti soutaa kiskaltamaan koskelle päin.

Oli siihen sill'aikaa saapunut rantaan muuan nuorenpuoleinen nainenkin. Hieman kummallinen oli hänenkin pukineensa: päässä omituinen, naitujen naisten myssy, päällä pitkä, melkein paidan tapainen mekko, joka väljän viitan tapaisesti ulottui yhtenä aina kaulasta jalkoteriin saakka; vyötäisiltä mekko oli hiukan kokoon kutaistu, niin että se suurina poimuina jäi rinnan yli repsottamaan. Hän pahoili sitä, ettemme olleet pyhän aikaan sattuneet tulemaan. "Silloin olisi tanssiaisiksi pantu ja olisitte saaneet nähdä meidänkin puolen tyttöjä", toimitti hän. —

Joella tapasimme taas ukon ennenkuin koskelle pääsimme.

Nyt oli toinen ääni torvessa. Vihaisena alkoi ukko tiedustelemaan, tokko meillä on lupaa kalastella ja linnustella heidän puolen vesillä; olimme näet tuossa joella juuri muutamia vesilintuja ampuneet.

"Vartokaahan vaan, kun miehet kotiin palaavat, niin kyllä te täältä katoatte, täällä käyntinne vähemmälle heitätte", uhkaili ukko. "Kyllähän teillä nyt on hyvä rehennellä täällä, kun minä, vanha ukko, yksin kylässä olen."

Koimme sanoa meillä "keisarista" luvan olevan, vaan tuota ei ukko oikein ottanut uskoakseen. Jupisi vaan vieläkin, jotta: "Pysyisitte omilla puolillanne… On meillä itselläkin kyllin kalan syöjiä… Eikähän mekään pakkauta teidän puolelle."

"Niin — vaan saajia kun teillä ei ole, niin tahdomme teitä opettaa, miten niitä kaloja saadaan", virkkoi tuohon joku joukosta leikillisesti. "Ja näin se käypi päinsä", lisäsi samassa, alkaen nujuutella ylös aikalaista harria, joka oli antanut perhon pettää itsensä.

"Eikä sillä, ettette tekin meidän puolella käy… Yli Suomenhan reppuinenne kulette kansaa peijaamassa", lisäsi tuohon vielä toinen.

Molemmin puolin siten hammastellen oli saavuttu jo kosken niskalle. Koetimme vielä suorin sanoin huomauttaa ukolle, kuinka sopimattomasti hän teki kohdellessaan vieraita matkustajoita noin. Emmehän näet yksin kalastuksen vuoksi olleet heidän vesilleen tulleet, vaan tutustuaksemme tuohon meistä vierauneeseen veljeskansaamme. Kalastelimme sivumennen vaan huvin, eikä saaliin vuoksi, koimme selittää.

Tuosta ukkokin jo häpesi äskeistä käytöstään ja, jotain vastaukseksi vielä muristen, laskea suhautti toista rantaa kosken alle, jossa onkimaan rupesi. Me taas laskimme rantaan kosken niskalle. Siinä toiset rupesivat nuotiopuuhun, että aterian saisimme, toiset lähtivät koskelle onkia koettamaan. —

Se koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen, pienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen koski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa jyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken korkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta — siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana kohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja vasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja sen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen Kivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja lamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei sitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin. Jyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan suurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa metriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden puolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun muistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa Kumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi putoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin oli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun matkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet vakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme kuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli jo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme hankalaksi tulevan. —

Kalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen; saimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. — Insinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro vaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo hyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja siunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää hyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan poikkinaisella ongellaan.

Kosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut siinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne suuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —

Olimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin lavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka näkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi yö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet, ja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja sauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, — emme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi jättää vaaralla käynnin "toiseen kertaan". Sitäpaitse eivät toiset toverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli vielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen olivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä oli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että Kivakkavaarallakin jäi käymättä.

Niin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.

Nyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen keskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —

Hauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta paluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli näet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet olimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.

Mäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa taloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon "asukasten" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt: asetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi "desinfisioituamme" sen saimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet, ettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat luista kalunneet.

VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.

Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin, jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin, että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu — saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä työtä kovemmin kuin jätkä. —

Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä. Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan koskennousemista. —

Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.

"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa siinä on ihan keskeymätöntä koskea… Niin — kun se ies oikeaa koskea olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja…"

"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat veneellä Paanajärvelle… Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen pohjasta huuhtoa."

"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.

Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä, mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä…"

Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna. Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin puhalteli.

Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin "jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi. Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.

Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea hyvää. —

Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä. Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme. Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan, innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa antoi. —

Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta. Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha ja matala… Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan eteenpäin pyrkien…

"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään", tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen… ei näy. Jo kallistui iltapuolelle… ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.

Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista, mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli. Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää, mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään kovinkaan innostavia.

Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa…

"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas…"

Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota ilohuudahdusta.

Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu… niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.

Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.

"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä kuivalla… Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua kivien koloissakaan?"

Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.

"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin, että kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen kanssa", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä ollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan, josta kyllä saisi.

"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset rannalle nuotion tekoon!" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä jossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä, vaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.

"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin jotta rutisee", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota ehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.

Mies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan taloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja piimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan vasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä vähempää.

Sillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se olisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. "Mitä siitä semmoisesta nälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee", toimitti tohtori, kun mielimme sitä liian paksuksi moittia.

Eivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun olivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja sitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi annettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi vähän… niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki voimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka enimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa tainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu maltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään enempi vetää.

Tuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin olo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta katkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo kulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä jäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan kaikki oli meille jo vanhaa tuttua.

Lujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella. Jopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan päässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin; muutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä vastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä koettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia ja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan. Toivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon paremmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean vuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin tunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta tosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.

Sankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme puoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. "Yöjalkalaisiksi" tai mustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta herättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille "matkapassin" antaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta "oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin". Ja niin saimme talossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.

Huvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät matkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria maksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana aamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä: "Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo".

Ja arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä? Tuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin hyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein "kaksi kuppia mieheen", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme uutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut maistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin määrin. — "Taksaa" ei saatettane kalliiksi moittia.

Noin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin pidimme "prinsiippinämme", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille maksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä. Kun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme toivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi ensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän päästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni hyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin tyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —

Seuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria penikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja ja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella. Eikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä aikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin vesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin, vaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat ruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.

Pari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti näet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa lyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla siitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi mainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on kovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian suuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin sanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi että "humu kuului ja kärty haisi". Tuumi tohtori tuossa venettä vedettäessä jotta: "Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos niitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat tämmöisissä 'tokumenteissä'… Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää ja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia tietystikkin." — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri kosken kohdalla joen poikki.

Suiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän yli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —

Nyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme myötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten päiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään suosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan olevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei vahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa vastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän, sitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta kaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme sitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.

Nyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen latvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja edelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva Pistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia tietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen soutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän muutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme näet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja ilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme muutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme puolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät kotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.

Muosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen mainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille kerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä, varakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä välttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet ja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä kulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli oli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku myrskynä.

Välijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta Virransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.

Toivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin se kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti ponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja perästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa Kantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme viisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin säätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven eteläistä rantaa.

Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle, vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut näyttää voimiaan.

Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.

Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —

Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia. Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt. Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle. Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan varrella on nähnyt.

IX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.

Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli aika jo, kun me ylös kyhäysimme.

Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla, kun kirjeitä saimme.

Kuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta hevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta tovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin luopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet oikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri oli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä maksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua lähteä tuonne kylmään ilmaan, kun "saattoi vielä sadekkin tulla kaiken muun hyvän lisäksi"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan 7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä tuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi vilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa jo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en minäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka yhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin jäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen sijaan kyläilemään iltapäiväksi. —

Oli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt muutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan kirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla, pari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden kovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä. Meitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma, että odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies hakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa näet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli välttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.

Tietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa tilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi katsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin insinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi kaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että prinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin, eikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan lähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa karhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen nyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon muusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä, sille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene mielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu… Ja kuitenkin koko retkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista paremmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet siitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme nimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan tuuminut: "Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten kylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään".

Siihen saatiin siksi kertaa tyytyä. Pakoiltiin kyllä, että niin ajattelemattomasti oli asiaa puuhattu, kun ei näet pyydetty miestä itseään koirineen mukaan.

"Tokko tuolla koko koiralla mitään olisi tehnytkään", oli kuitenkin joku jo tietävinään. "Kuuluu se kyllä jonkun kerran karhua — sanotaan kahtakin — metsässä haukuskelleen ja ahdistelleen yhdessä kohden pysymään useampia tunteja, kunnes miehet ehtivät kotoa aseita noutaa, vaan osanneeko tuo silti jäliltä etsiä." — Sillä lohduttelimme muutkin mieliämme, että turhaa olisi taitanut ollakkin lähteä sellaisella koiralla hakemaan; ei olisi löytynyt kumminkaan…

Illan kuluksi juteltaessa saimme kuulla, että meiltä oli jotain erinomaisempaa näkemättä jäänyt. Kuului siellä näet Kuusamon takamailla kohoavan uusia Kullervoita kaksikin. Toisen niistä sanottiin olevan Ellalan talossa Kiitämän rannalla: seitsenvuotinen poika, joka on niin tavattoman tukeva ja vankka, että työreen miehineen päivineen kantaa kuin ei mitään. Toisen taas pitäisi olla Sosson talossa Muojärven rannalla: se oli nelivuotiaana jo niin suuri ja turpea ollut, ettei suurimmat miehet olleet ympärysmitassa piisanneet. Puhuttiinpa vielä kolmannestakin "ihmelapsesta", — Kallungin Antiksi häntä mainittiin — joka, käsitön ollen, kuului jaloillaan oikein hienoakin puusepän työtä tekevän; yksinään hänen sanottiin mökissään asuvan ja hoitavan koko taloutensa, viljelevän pienet peltonsa y. m. — Totena nämät jutut meille kerrottiin, vieläpä sen tekivät semmoiset henkilöt, joita ei ollut ensinkään syytä epäillä. Olimme kuitenkin jo sivu noista "ihmeistä" kulkeneet, emmekä enään niiden näkemisen takia viitsineet takasin palata, vaikka uteliaita kyllä olisimme olleet. —

Ennenkuin jätämme Kuusamon, tahdon vielä lausua muutaman sanan kuusamolaisista sekä heidän oloistaan ja elinkeinoistaan, mikäli me pikaisella matkallamme ehdimme niihin tutustua.

Kansan luonteen silmäänpistävinnä pääomituisuutena on tuo yleensäkkin pohjalaisissa tavattava oman arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden tunne, sekä suoruus, joka kansaan perehtymättömästä usein saattaa tuntua ylpeydeltä, jopa väliin loukkaavaltakin. Noista ominaisuuksista älköön kuitenkaan kukaan ottako loukkautuaksensa, sillä tuossa suorassa luonteessa piilee sittenkin pohjalla paljon hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä ja vaatimattomuutta. Voipa melkein sanoa, että esim. kemiläiseen kuusamolaista verratessa tuo luonteen pohjalainen ominaisuus, suoruus, jälkimmäisessä ilmenee koko joukon lauhkeammassa muodossa. Verratessa näitä molempia taas esim. Oulujärven ympäristöjen vakaaluontoiseen savolaissukuiseen asujamistoon, huomaa edellisten iloisuutensa, vilkkautensa ja reippautensa kautta yhä vieläkin todistavan karjalaisesta sukuperästään. Väittelyn alaisena on oppineiden kesken kyllä vielä tänäänkin noiden pohjanperukan asukasten sukuperä. Toiset ovat todistelleet heidän polveutuvan karjalaisista, toiset taas hämäläisistä, vieläpä jotkut muinaisista kainulaisistakin, jotka taas vuorostaan olisivat olleet hämäläis-sukuisia Pohjanlahden pohjoisrannikon asukkaita. Miten tuon kysymyksen laita lienee oikeastaan, kuitenkin ainoastaan kansan luonteen ominaisuuksia silmällä pitäen olisi taipuvainen uskomaan että nykyinen Pohjolan asujamisto pikemmin polveutuisi karjalaisista kuin hämäläisistä. Jo kansan muodon yleistyyppikin puollustaa tätä otaksumista.

Ompa muitakin jälkiä tuosta karjalaisluonteesta vielä näkyvissä etenkin kuusamolaisessa. Samalla kun hän näet on kohtelias, palvelevainen ja ystävällinen, voipi tuon kaiken takana piillä omanvoiton pyynti, ahneus, jopa viekkauskin. Varsinkin saavat nuot taipumukset kiihdykettä kuusamolaisen kaikenlaiseen kaupantekoon taipuvasta luonteesta, sekin karjalaissukuisten ominaisuuksia. Kauppoja tehdessä nuo kuusamolaisen luonteen heikommat puolet pääasiallisesti saavatkin tilaisuutta esiintymään. Tuo kuitenkaan ei ole missään ristiriitaisuudessa mainitsemani luonteen suoruuden kanssa, kun ymmärrämme suoruuden semmoisena kuin se pohjalaisessa esiintyy, ei näet ihan samana kuin rehellisyys. Muutoin ovat kuusamolaiset yrittelevää ja eteenpäin pyrkivää kansaa kaikissa suhteissa, niinpä sivistyspyrinnöissä ja kirjallisissa harrastuksissakin. — Poikkeuksia tietysti näistä kansan luonteen pääpiirteistä löytyy niin kuusamolaisten kesken kuin muuallakin.

Asumuksien uhkeuteen sekä puhtauteen ja siisteyteen nähden jää Kuusamo paljon jälille Kemijokivarsista. Tosin kyllä talot ovat laatuunkäypiä, niin että niissä matkustaja voi toimeen tulla kun ei ole kovin suuria vaatimuksia, mutta mikä tahtoo kaikkialla kiusaksi käydä, on monenlaisten "syöpäläisten" paljous; russakat varsinkin, joiden sanotaan Venäjän karjalaisten mukana ilmauneen, näkyvät hyvin Kuusamoon perehtyneen.

Mitä taas elinkeinoihin tulee, niin on vaikea sanoa, maanviljelyskö vai karjanhoito Kuusamossa on pääelinkeinona: kumpaakin hajotetaan rinnakkain melkein saman verran, vaan erittäin edullista ei kumpikaan niistä ole.

Hiekka- ja kivisekainen maa ei ole laadultaan kovinkaan hedelmällistä; peltoja näkeekin ainoastaan viestävillä järvien rannoilla. Ennen aikaan kun huhdan poltto oli luvallista, kuului sitä harjotetun melkoisessa määrässä, etenkin ruunun metsissä, ja sanottiin siitä saadun hyviä satoja väliin. Mutta sitten tuli kielto, metsä kun näet siten tuli haaskatuksi, ja niin täytyi kuusamolaisten turvautua peltotilkkuihinsa. Vaan kun halla ei täällä ole mikään outo vieras, niin ei pettukaan ole tuntematonta; omilla eloillaan ei Kuusamo milloinkaan toimeen tule.

Karjanhoidolle on haittana se, että noilla vaaraisilla mailla laidunmaat eivät ole erittäin kehuttavat. Talvikonnun saanti varsinkin on vaikeaa, kun niityt ovat pienet ja huonot. Siitä syystä "konnun nuusa" ei ole harvinainen Kuusamossa. Muun hyvän lisäksi vielä metsän kuulu kuningaskin usein käypi tervehtimässä korpiloissa laitumella kulkevia karjavähäisiä ja sen vierailut eivät tietysti aina ole viattominta laatua.

Poronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on ennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja rahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina on kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet poronviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas- ja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä tehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille tekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja alituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä rettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet paljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen pakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta ravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa eli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle mieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden puun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää, että tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy vankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä kielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty karsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin päästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti poromiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa tulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen lain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden sekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää. Mutta minkäs teet, kun on "suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kussaan". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet porot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta — sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa siten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien rakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin luvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten tarkotusta saavuttaa.

Sivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä kalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.

Kalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi, jopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan muikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa kuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä ja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin. Vielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee. Venäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten olosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä jo kadottaneet.

Metsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja ja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului, että varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina olisi, vaan "Jussi" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä muutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta "laukkuryssä" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin, vaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa synkissä korvissa harvinaisia.

Mitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista kauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten tapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, "maailmaa nähdäkseen", kuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että juuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa suurinakin liikkeen harjottajina.

X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.

Kerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.

Mitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana aamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää kuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin päättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme Pistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia alkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon vesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen latvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta. Aikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen järveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan toista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden jakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle Vienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi panneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä taivallettu.

Vanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro pieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei sitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se suurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo suussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja liejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo meno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä venettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko joesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri näkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo kerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä eteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa myöten kosken päälle.

Muutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn sisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat varppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä tuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se "kulkuväylä" oli. Isommalla vedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin kuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä Vanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin sitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku "kaupunkiin", s.o. Ouluun, on melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten Kuusamoon saatiin.