SISÄLLYS: (continued 3)
Reino Silvanto translation
— Myöhäistä! Myöhäistä!
Itkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessa tuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasi liikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakka peitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneet harmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustista kulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oli Dimov.
Olga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään. Rinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalan kylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaan peitteeseen.
— Dimov! — huusi Olga Ivanovna. — Dimov!
Hän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikki vielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi, onnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että hän tahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan ja tuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan…
— Dimov! — huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa, ettei nukkuja enää koskaan heräisi. — Dimov! Dimov, kuule!…
Mutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:
— Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu. He kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkä tarve vaatii.