SISÄLLYS: (continued 2)

Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.

— Minä… minä rakastan teitä! — sanoi hän.

Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.

— Mitä minä kuulen?! — hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. — Mitä? Mitä te sanoitte? Toistakaa, toistakaa!…

— Minä… minä rakastan teitä! — toisti Volodja.

Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi, pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.

— Hyvä, hyvä! — kuuli hän iloista naurua. — Miksi vaikenette? Odotan, että puhuisitte! No?

Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella äänellä:

— Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne ovat!… Pitää jutella, nauraa… Niin, Volodja, älkää ruvetko möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!

Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran. Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili, kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.

Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi ujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi säädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän, ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt olevan siihen oikeutta.

Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen katsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.

"Pois täältä mitä pikimmin! — ajatteli hän päähänsä tarttuen. — Mitä pikimmin…"

Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo 8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi mielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.

Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa ilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti sisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.

Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi sitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva Shumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.

Volodja kuunteli.

— Minä vakuutan! — sanoi Njuta. — En uskonut silmiäni! Kun hän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä vyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli omituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.

— Todellako?! — voihki Volodjan äiti nauraen. — Todellako?! Kuinka hän on isänsä kaltainen!

Volodja peräytyi ja juoksi ulos.

"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! — kiusaantui hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti. — Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti… Ja äiti nauroi… äiti!… Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"

Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.

— Miksette tule ajoissa teetä juomaan? — kysyi rouva Shumihin ankarasti.

— Anteeksi, minun… minun pitää matkustaa, — mutisi Volodja nostamatta katsettaan maasta. — Äiti, kello on jo kahdeksan.

— Matkusta yksin, poikaseni, — sanoi äiti uupuneesti. — Minä jään tänne yöksi. Hyvästi siis!… Annahan, kun siunaan sinut…

Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen virkkoi ranskaksi:

Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen… Eikö totta?

Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.

Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea, vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja naisen vartalo, — kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin aikaisemmin…

"Joutavaa… Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun syleilin häntä, — ajatteli Volodja. — Se siis miellytti häntä. Jos se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut…"

Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita yksinkertaisemmin.

Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin — siinähän tilaisuus!

"Käännyn takaisin, — hän ajatteli, — ja matkustan huomenna aamujunalla… Sanon, että myöhästyin junasta."

Ja hän kääntyi takaisin… Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen… Hänellä oli jo suunnitelmakin valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken selittämättä.

Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.

"Kuinka typerää tämä tällainen on! — harmitteli Volodja maata pannessaan. — No, vähätpä siitä… odotan huomiseen… Huomenna taas lehtimajassa."

Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin, vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu, pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi… Onhan niitä virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti…

Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja Volodjan äiti astui huoneeseen.

— Etkö sinä nuku? — kysyi hän haukotellen. — Nuku sinä vaan… minä hetkeksi… Minä otan vaan tippoja…

— Mitä niillä?

— Lily-rouvaa taas puistattaa… Nuku, lapsukainen, sinulla on huomenna tutkinto…

Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja poistui.

— Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! — kuuli Volodja hetken kuluttua naisen äänen. — Tämä on convallariaa, mutta Lily pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii…

Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.

— Ymmärrättekö? Morfiinia! — selitti Njuta kuiskaten. — Nimilippu on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää…

Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot uniset, tummat hämärässä…

— Eihän Volodja nukukaan… — sanoi Njuta. — Volodja, etsikää sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa… Häntä vaivaa aina jokin…

Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.

— Etsikää, — sanoi Njuta. — Miksi seisotte siinä?…

Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja hänen päätään alkoi huimata.

"Äiti on poistunut, — ajatteli hän. — Se on hyvä… hyvä…"

— Ettekö jo?… — kysyi Njuta pitkäveteisesti.

— Kohta… Tässä taitaa olla morfiinia… sanoi Volodja luettuaan erään pullon kyljestä nimilipun. — Olkaa hyvä!

Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä auringon valaisemalta taivaalta… Hurmaantuneena, koko ruumiinsa vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:

— Kuinka te olette…

— Mitä?

Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..

— Mitä? — kysyi hän toistamiseen hymyillen.

Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin lehtimajassa, hänen käteensä… Mutta Njuta katseli Volodjaa hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.

— Minä rakastan teitä… — kuiskasi Volodja.

Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:

— Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! — sanoi hän puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. — Ei näy ketään…

Hän palasi.

Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea tapahtunutta kohtaan.

— Täytyy lähteä, — sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. — Kuinka ruma, kurja… hyi, mikä ilettävä otus!

Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä puseronsa, askeleensa, äänensä!…

"Ilettävä otus… — ajatteli hän Njutan mentyä. — Olen todellakin ilettävä… Kaikki on ilettävää…"

Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa… Ja vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa. Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla…? Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset milloinkaan puhuneet.

Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan…

"Mitä hän siinä… menköön hiiteen!" — ajatteli Volodja.

Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta kalpeita kasvojaan hän ajatteli:

"Aivan oikein… Ilettävä otus".

Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut tutkinnossa, virkkoi tämä:

— Nukuin liian kauan… mutta älkää surko, näytän lääkärintodistuksen.

Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti, ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä — niiden joukossa hänen äitinsäkin —, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.

Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi. Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen" läsnäoloa.

Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista, omantunnonvaiva — kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista, synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää, pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:

— Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa… Se on vastenmielistä! Minä en rakasta teitä… en rakasta!

Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi kauhistuneena:

— Mitä sinä, hyvä ystäväni?!… Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!

— En rakasta… en rakasta! — jatkoi Volodja hengästyen. — Te olette epäsiveellinen, sieluton… Olkaa käyttämättä tuota sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?

— Tule nyt järkiisi, lapseni! — itki äiti. — Kyytimies kuulee!

— Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että minulla on tuollainen äiti… Kun toverini kysyvät jotakin teistä, täytyy minun punastua.

Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin, junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä… Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi, että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa, lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta… Hän tiesi tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan tutkivasti häneen, kysyi:

— Teillä on luultavasti hammassärky?

Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan, aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja. Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" — niin sanottiin suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä syömään ja iltaisin seurustelemaan.

Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja "yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut poissa… Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa pitkin… Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni…

"Ei, täällä on kylmä", — ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin ylleen ja meni "yhteiseen".

Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä: Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.

— En ole tänään vielä syönyt päivällistä, — sanoi Volodjan äiti. — Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.

— Dunja! — huusi ranskalainen.

Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.

— No, eihän sillä väliä ole, — sanoi ranskalainen leveästi hymyillen. — Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!

Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.

— Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni… — selitti hän. — Hänen miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku. Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb…

— Äiti, se on valhetta! — sanoi Volodja ärtyisästi. — Miksi valehdella?

Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä, katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.

— Te valehtelette! — toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. — Miksi kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!

Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa, ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.

"Minne mennä?" — ajatteli Volodja.

Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä… Hän kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen. Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen "Figaro"… Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän otti pöydältä revolverin…

— Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! — lohdutti musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. — Hän on vielä niin nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien rajoista mitään. Siihen pitää tottua.

— Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! — sanoi äiti pitkäveteisesti. — Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda sille mitään. Olen niin onneton!

Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin liipasimen tapaista ja painoi… Sitten hypisteli hän taas jotakin ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta…

— Tämä on kaiketi nostettava… — arveli hän. — Niin, siltä se näyttää…

Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti… Jokin löi kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään rotkoon.

Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi…

Taudinpuuska.

I.

Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun oppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi Vasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n kadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja lähti heidän mukanaan.

Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut heistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa, missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän tiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien olosuhteiden pakosta — huono seura, kelvoton kasvatus, puute j.n.e. — täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta rakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän äitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede pitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut. He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat pelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen menneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman arvoinen kuin muutkin pyhimykset.

Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä, tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina kertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa etuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä vaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena, vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.

Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella. Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut aivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt olevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi, maa, katot, puut, penkit bulevardilla — kaikki oli niin pehmeätä, valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta kuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi, vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti mielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo ensi lumi.

— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…"

alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.

— "Kas tuossa mylly…" — jatkoi taiteilija, — "rauennut se on…"

— "Kas tuossa mylly… rauennut se on…" — toisti medisiinari kohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän vaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja ja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat kääntyivät häntä katselemaan:

— "Vapaana kerran tässä voitti suloinen, vapaa rakkaus mun…"

Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään päällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun Vasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa korkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen kuin likinäköinen.

Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä siinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu juotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken kansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!

— Enhän minä mitään… — sanoi Vasiljev nauraen. — Olenko kieltäytynyt?

Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan, katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä, voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka heidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät intohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä seuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita, hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä, kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia, rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän, Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on varovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.

Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen toverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos oli juotava viinaa, — hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi. Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, — niin hän menee. Hän tahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain puheisiin…

Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan, — toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä taiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään köyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta, lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä, joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta ja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin neitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi kertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä kirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.

— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —

hän lauloi puoliääneen.

Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä tämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.

Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin kymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä käytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo, kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät kasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen, jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy valoa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä te teette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja mieltäkiinnittävää.

II.

Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat ripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.

Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa, joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi, ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön orkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:

— Miten monta taloa!

— Eihän tämä mitään ole! — sanoi medisiinari. — Lontoossa on kymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.

Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä kuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä kuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan kaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään… Ja tässä välinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa, kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa ovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja surutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja meluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista samanlaista välinpitämättömyyttä.

— Alkakaamme alusta, — sanoi taiteilija.

Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi heijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi keltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan haju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti ovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija pysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa huoneeseen.

— Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! — alkoi taiteilija kumartaen teatraalisesti.

— Havanna, tarakanna, pistoletti! — jatkoi medisiinari painaen lakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.

Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa teatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili, tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä seuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias tyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame ja rinnalla valkoisia nauhoja.

— Miksi seisotte ovelia? — kysyi tyttö. — Riisukaa päällystakkinne ja käykää saliin.

Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev seurasi heitä epävarmana.

— Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! — sanoi lakeija ankarasti. — Noin ei saa mennä sisään.

Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava ja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon vieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä kiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.

— Missä muut neidit ovat? — kysyi medisiinari.

— Teetä juomassa, — vastasi vaalea tyttö. — Stepan, — huusi hän sitten, — mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!

Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli tulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia, hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä ja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla, karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs tyttö, sitten viides…

Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän salin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset nauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja nuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä, hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä oli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei lainkaan huomannut.

Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia. Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan — tuo pelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni rumissa tauluissa, puvuissa… Tässä mauttomuudessa oli jotakin luonteenomaista, omituista.

— Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! — ajatteli Vasiljev. — Mikä kaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen kiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin — ostamaan elävän ihmisen yhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston, kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, — mutta tässä?… Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten… ei pidä ajatellakaan sitä!

— Partaniekka, tilatkaa portteria! — sanoi vaalea tyttö hänelle.

Vasiljev hämmästyi.

— Mielelläni… — vastasi hän kohteliaasti kumartaen. — Mutta suokaa anteeksi, hyvä neiti, minä… minä en juo.

Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen taloon.

— Miksi tilasit portteria? — kysyi medisiinari suuttuneena. — Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät! Vahvasti sinä elätkin!

— Kun tyttö tahtoi… miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? — selitti Vasiljev.

— Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan pyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.

— "Kas tuossa mylly, rauennut se on",… — lauloi taiteilija.

He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet saliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat hyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja kulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen, yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo viskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä tehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on hänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä palvelijana?"

Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa ovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä, oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka liivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä näyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen kasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset kasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen kasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat silmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja katse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun se on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska koskettaa tuon palvelijan tukkaa: — mahtaakohan se olla karkea vai pehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.

III.

Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja muuttui luonnottoman vilkkaaksi.

— Menkäämme toiseen paikkaan! — komensi hän käsiään huitoen. — Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!

Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana, ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.

Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin. Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla, jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa kehittynyttä.

Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko kadun yleinen sävy.

— Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. — Eivätkö he todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin? Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi toki vieraiden opettaa heitä…

Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui hänen viereensä.

— Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? — kysyi tyttö. — Miksi olette noin surullinen?

— Minun on ikävä.

— Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.

Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

— Mihin aikaan menette levolle?

— Kuudelta aamulla.

— Entä koska nousette?

— Kahden, kolmen tienoissa.

— Mitä teette levolta noustuanne?

— Juomme kahvia… ja seitsemältä syömme päivällistä.

— Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?

— Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?

— No… puhellakseni…

Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan…

Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:

— Kuinka vanha olette?

— Kahdeksankymmentä vuotta, — sanoi tyttö piloillaan, katsellen suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja jaloillaan.

Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.

Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen tekisi, hymyili hän väkinäisesti.

Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut — hänen toverinsa, musikantit ja naiset — eivät edes katsahtaneet hänen vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleetkaan.

— Tilatkaa Lafittea! — toisti tyttö.

Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin vasaralla lyöden: yks… kaks… kolme…

— Lähtekäämme pois! — sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.

— Odota, minä lopetan ensin!

Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.

Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti tunteellisesti.

Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella noita naisia katsellessaan?

Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä, nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan. Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut siitä, niin ei olisi uskonut…

Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja poistui huoneesta.

— Odota, me tulemme kohta! — huusi taiteilija hänen jälkeensä.

IV.

— Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen ensimäisestä seikkailustaan, — kertoi medisiinari, kun he olivat tulleet kadulle. — Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät myömällä saippuaa ja kynttilöitä.

— Millä valloitti sankari tytön sydämen? — kysyi Vasiljev.

— Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru ties!…

"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" — ajatteli Vasiljev medisiinarista. — Minä en vain osaa… — Hyvät herrat, nyt lähden kotia, — sanoi hän ääneen.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos sallitte.

— No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni… — valitti taiteilija itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. — Jatkakaamme matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten periköön… Lähde nyt mukaan, Grigoriants!

Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.

Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.

— Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! — sanoi Vasiljev, mutta riisui kuitenkin palttoon yltään.

— Mutta hyvä veli… — sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. — Älähän nyt juoni!… Gri… Gri… ole nyt toverillinen! Yhdessä tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!

— Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä, inhottaa niin äärettömästi täälläolo.

— Älä nyt, Grisha!… Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja! Ymmärrätkös? Havaintoja!

— Asioita pitää katsoa objektiivisesti, — huomautti medisiinari vakavasti.

Vasiljev astui saliin ja istuutui.

Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:

— Tulipa tumma herra vieraaksi…

Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut. Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä — sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään — vihasi näitä naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.

"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, — ajatteli hän. — He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta…"

— Grisha, älä lähde pois, odota meitä! — huusi taiteilija ja katosi jonnekin.

Pian katosi medisiinarikin.

"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää päinsä…" — ajatteli Vasiljev edelleen.

Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme. Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä — siinä kaikki.

Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit, kahteen saakka nukkuminen…

Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman uneliaihin, väsyneihin kasvoihin… Tyttö ei ollut enää nuori; oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.

Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin sattumalta hänen viereensä.

"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten vähitellen vakavampaan…" — ajatteli Vasiljev. — Kuinka kaunis puku teillä on! — sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön liivin liepeessä.

— Niin on, — vastasi tyttö veltosti.

— Mistä kuvernementistä olette kotoisin?

— Minäkö? Kaukaa olen… Tshernigovin kuvernementistä.

— Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!

— Ihanaa on siellä, missä emme ole.

"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", — ajatteli Vasiljev. — "Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi. Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."

— Onko teidän täällä ikävä? — kysyi Vasiljev.

— Ikävä… tietysti.

— Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?

— Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?

— Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.

— Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?

— Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.

Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi tarjottimella laseja ja soodavettä.

— Tilatkaa portteria, — sanoi hän ja haukotteli jälleen.

"Portteria… — ajatteli Vasiljev. — Mitä sanoisit, jos veljesi tai äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa saisit portteria, luulen…"

Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:

— Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!

Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua…

Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä, hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.

Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa, hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota, lyödä, loukata ilettävin sanoin…

Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin portaita alas.

V.

Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa, silmäripsiinsä… Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.

"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! — ajatteli Vasiljev. — Kirotut olkoot nämä talot!"

Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.

Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt; turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.

"On olemassa pahetta, — ajatteli Vasiljev, — mutta syyllisyyden tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan, poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä, välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo, personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.

Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi, katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:

— Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!

Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään huitoen:

— Seiso suorana vaan! Älä tärise!

Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.

Halki melun kuului taiteilijan ääni:

— Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön! Mokomia lurjuksia!

Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan Vasiljevin hän sanoi levottomasti:

— Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä kerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki! Kuuletko? Jegor! — huusi hän ovelle päin, — Jegor!

— Minä en salli, että naisia lyödään! — kuului ylhäältä taiteilijan pisteliäs ääni.

Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka sieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.

Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä ylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:

— Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa, humalaista naista! Äh, te…

— Jegor!… Kuule, Jegor… — alkoi medisiinari pyydellä. — Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi! Kunniasanani!

Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.

— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —

alkoi medisiinari taas laulaa.

— "Kas tuossa mylly…" — yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua — "rauennut se on…" Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt tulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei pääse mihinkään!

Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:

"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että prostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai jos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä tavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini samanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin viikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."

"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta eivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja tylsämielisyyden valtaa? He juuri — sen minä todistan. Missä siinä on se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat? Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat mieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut kerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja löysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen, — sanoi toinen, — annappas kun syömme sen.' — 'Mitä sinä ajattelet? — kauhistui toinen. — Oletko unohtanut, että tänään on keskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he metsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin naisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita ja oppineita miehiä…"

— Kuulkaa! — sanoi hän kiivaasti ja terävästi. — Miksi käytte täällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede sanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko keuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän kuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan eläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi sataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te eläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin kaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän osallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?… Eikö se ole kauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!

— Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, — sanoi taiteilija rypistäen naamaansa. — Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan pariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria ajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta ihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten ja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä parikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa katseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme, Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä kaikki…

— Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, — sanoi medisiinari. — Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille mitään. Hyvästi!

Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.

Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta tuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina hiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko maailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat kalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä. Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti. Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta olisi häneen katsonut naisia, vain naisia…

"Nyt se alkaa… — ajatteli hän. — Taudinpuuska lähestyy…"

VI.

Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

— He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! — ajatteli hän.

Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä kauhistutti häntä.

Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset, jotka hän oli yöllä nähnyt.

Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.

Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa näitä naisia…

"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen ryhmään", — ajatteli Vasiljev.

Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä, vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy langenneena.

Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää, kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän tienoissa.

Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa pelastuskeino.

— Mutta se on mahdotonta! — sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten ja varsovalaisten naisten mukana… Entä mitä olisi lontoolaisille tehtävä? Ja hampurilaisille?

Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan. Pitää pelastaa miehet.

"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia… — ajatteli Vasiljev. — Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."

Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:

— Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!

Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:

— Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin…

Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi. On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys tarttuu häneen, innostaa häntä…

En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan…

Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin…

Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää, lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää, epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi. Väitöskirja — oivallinen teos — jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus — kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo…

Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti. Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.

Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä paloi sietämätön sieluntuska.

Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.

— Grigorij, oletko kotona? — kysyi hän.

Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui itsekseen:

— Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.

Sitten hän lähti.

Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi tuska.

Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein askelin pitkin Sadovaja-katua.

Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.

Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.

Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan, levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla. Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle…

"Ei, kotiin, kotiin! — ajatteli hän. — Kotona on kai sittenkin parempi olla…"

Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä pitkin — väsymättä aina aamuun saakka.

VII.

Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta, yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.

— Jumalan tähden! — parkui hän huomatessaan toverinsa. — Viekää minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!

Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi rauhallisesti:

— Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.

— Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!

— Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.

Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja taluttivat hänet kadulle.

— Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun, — sanoi medisiinari matkalla. — Hän on hyvin ystävällinen ja ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.

— Pikemmin, pikemmin!… — kiiruhti Vasiljev.

Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella poskellaan.

— Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne, — sanoi Mihail Sergeitsh. — Olen iloinen, jos voin auttaa teitä. No… olkaa hyvä ja käykää istumaan!…

Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja siirsi esille paperossilaatikon.

— No? — alkoi hän polviaan silittäen. — Ryhtykäämme asiaan… Kuinka vanha olette?

Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia, oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä, äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:

— Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän äitinne intohimo?

Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä silitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.

— Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, — sanoi Vasiljev, — niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai ei. Se ei ole perinnöllistä.

Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään vikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.

Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät, saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail Sergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen ilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut jokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset muistiin paperipalaselle.

Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset opintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui tohtori ajatuksiinsa.

— Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman… — sanoi medisiinari.

— Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun keskittämästä ajatuksiani, — huomautti tohtori ja hymyili toisella poskellaan. — Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin vaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen rasitus… Niin, niin… Entä juotteko viinaa? — virkkoi hän Vasiljevin puoleen kääntyen.

— Hyvin harvoin.

Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen selittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija ja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.

Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja tohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui Vasiljevistä erittäin kummalliselta…

— Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, — sanoi Vasiljev itseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. — Onko prostitutsiooni pahe vai ei?

— Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? — sanoi tohtori kasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut sellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.

— Oletteko sielunparantaja? — kysyi Vasiljev lyhyesti.

— Olen kyllä.

— Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! — sanoi Vasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen. — Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on ihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut kahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä, että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden kuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään, pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!

Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään, tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt, säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin vaipuen.

Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti täysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän itsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin luo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli rauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien refleksejä j.n.e.

Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota, rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia… Näitä aineita hän oli ennenkin nauttinut.

Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.

Huimapää.

I.

Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa.

— Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?… — sanoi Olga Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle eikä mitenkään huomatulle miehelle.

Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä olisi sanottavaa?

Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa, hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.

Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja, hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi, vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen, 25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään, tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi, ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari, tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.

Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa, joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola…

Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja hääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä on täynnä kauniita, valkoisia kukkia.

— Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki tapahtui? — virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. — No, kuulkaahan sitten… Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni oli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka sitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä. Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski… Ja te, herra kirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää! Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en nukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin tuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa tosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi toisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes eräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua… Itkin koko seuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten näette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin voimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa hänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun hän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa… Rjabovski, mitä sanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! — huusi hän miehelleen. — Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi… Kas niin… Olkaa ystäviä!

Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä Rjabovskille ja sanoi:

— Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot, tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän sukulaisianne?

II.

Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.

Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna koristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla, jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten huonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista varjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista, pienistä patsaista, valokuvista… Ruokahuoneen seinille hän liimasi painokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan viikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu ruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja verhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti sänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi patsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren pariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.

Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa tai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.

Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja Dimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen ja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa ja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä puvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja silkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä, jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga Ivanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo, saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui sopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai resettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun taiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta tapaamaan — kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain juttelemaan.

Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan ja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen…

Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi, ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat yksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella tulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga Ivanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa yksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä jotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin, pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken taiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.

Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin siinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja tulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin kuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan, ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui luokseen.

Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia ihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi heidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset katosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta näihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä uusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä… Miksi?

Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa. Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja innosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä innokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.

— Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, — sanoi Olga Ivanovna, — mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan harrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.

— En ymmärrä niitä, — vastasi mies sävyisästi. — Olen koko ikäni harrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt aikaa taiteisiin.

— Mutta sehän on kauheata, Dimov!

— Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä lääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on omansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä ajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä taiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria rahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.

— Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!

Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten teatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen. Niin joka päivä.

Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei pelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla. Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi, taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla oli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti, muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa keskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja maalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia naisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja typerinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei aina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme kasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uutta kuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen olemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui ruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja sanoi käsiään hykertäen:

— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat ruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja kaksi pulloa viiniä.

— Rakas hovimestarini! — huudahti Olga Ivanovna taputtaen innostuksesta käsiään. — Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä herrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi! Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme kaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!

Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika leppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat keskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.

Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului suloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut kuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan, sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu leikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen vuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun verran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi maalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin kolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä sairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.

— Minulla on huono onni, kultaseni! — virkkoi hän kerran päivällispöydässä. — Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin kaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.

Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut vaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.

— Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.

Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin Jumalaa.

Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.

Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti, suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen ja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!

Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista. Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja sitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja Volgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa taiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi matkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin matkaa varten.

Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka hänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle työnsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi huulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:

— Kas vaan… Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole iltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi… ymmärrättekö… tuota noin… Ja mökki näyttää luhistuvan ja valittavan kuin suuren painon alla… Tuohon nurkkaan on laitettava hiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi… se on verrattain hyvä.

Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna häntä ymmärsi.

III.

Toisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisia ja matkusti maalle vaimonsa luo.

Hän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöi häntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sitten kesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinen ja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensa luonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Ja hän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa ja lohta.

Kun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäs palvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.

Talo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katot olivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset ja täynnä halkeamia.

Yhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä, rasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajan tuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolme tuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, mutta kolmas oli aivan parraton ja lihava — kaikesta päättäen näyttelijä.

Samovaari puhisi pöydällä.

— Mitä haluatte? — kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoi Dimoviin vihaisesti. — Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, hän tulee kohta.

Dimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistä katsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:

— Tahdotteko kenties teetä?

Dimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseen ruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.

Pian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki ja sisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessään värilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovski kantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.

— Dimov! — huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. — Dimov! — toisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. — Sinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?

— Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olen melkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niin ei sovi junien kulku.

— Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta unta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun pelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään nimittäin täällä omituiset häät, — jatkoi Olga Ivanovna nauraen ja sitoen miehensä kaulaliinaa. — Eräs täkäläisen rautatieaseman nuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori mies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on jotakin voimakasta, karhumaista… Nuorena petoeläimenä voisi hänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja olemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään… Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä. Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta jalkaisin morsiamen kotiin… ymmärräthän… lehdot, lintujen laulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia täpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten… kerrassaan originellia, ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni kirkkoon? — kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme. — Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei kukkia, ei hansikkaita… Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit juuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun pelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja tuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen… se riippuu ensimäisenä… Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa. Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla kukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä niistä sitten valitsen… Osta myöskin pari hansikkaita…

— Hyvä on, — sanoi Dimov. — Matkustan huomenna ja lähetän ne sinulle.

— Huomenna? — kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. — Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello 9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy sen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa tänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt… Matkustajajuna tulee tuossa tuokiossa asemalle… älä vaan myöhästy, ystäväni.

— Hyvä on.

— Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, — sanoi Olga Ivanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. — Miksi minä, hölmö, annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?

Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi hymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi tummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.

IV.

Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin kohti ihania rantoja.

Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja sulautuva ikuisuuteen… Miksi elää?…

Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon. Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas, rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar, ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat…

Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli hän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista soittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan peittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.

Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan valio… Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista, uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan, tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta, puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.

— Ilma viilenee, — sanoi Olga Ivanovna värähtäen.

Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:

— Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette tänään niin lumoava?

Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.

— Minä rakastan teitä mielettömästi… — kuiskasi Rjabovski, jonka hengitys tuntui toisen poskella. — Sanokaa sana vain, niin en tahdo enää elää, heitän taiteen… — virkkoi hän väkevän kiihtymyksen vallassa. — Rakastakaa minua, rakastakaa…

— Älkää puhuko noin, — sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. — Se on kauheata! Entä Dimov?

— Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus, rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole… Oh, minä en tiedä… En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen… yksi ainoa hetkinen!

Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä, joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta… Ja todellakin: mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä? Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle, yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen osakseen jo oli tullut, — ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot käsiinsä. — Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun… Elämä on elettävä perin pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"

— Mitä vastaatte? Mitä? — mutisi taiteilija syleillen häntä ja suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti työntää häntä luotaan. — Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä yö! Ihana yö!

— Niin, mikä yö! — kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen, syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.

— Tulemme Kineshmaan, — sanoi joku laivan toisella puolella.

Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.

— Kuulkaa! — sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien. — Viiniä, olkaa hyvä!

Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja sanoi raukeasti hymyillen:

— Olen väsynyt.

Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.

V.

Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain aamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa tihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä. Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on taiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut mikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että hän oli kyvykäs… Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan harjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä ikkunan luona ja katseli Volgalle.

Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä. Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn. Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot rannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan ja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään varalle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat: "alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli ajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä, että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää ja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen… Lyhyesti sanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.

Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista, vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa tai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa, ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä mahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo alkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov? Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan joutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa, ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin lähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!

Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi mahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta rantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä, jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä kylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille kunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin olisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!

— Jumalani, — voihki Rjabovski, — koskahan aurinko alkaa vihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun aurinko ei paista!…

— Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", — sanoi Olga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. — Muistathan… se, jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt voisit valmistaa sen.

— Äsh! — murahti taiteilija. — Valmistaa! Ette kai luule, että olen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?

— Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! — huoahti Olga Ivanovna.

— Hm! sepä oivallista.

Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.

— Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun syytä, mutta en itke sittenkään.

— Tuhat syytä! — huudahti Olga Ivanovna.

— Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun, — sanoi hän nyyhkyttäen. — Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja sitten päässeet selville meistä.

— Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. — sanoi taiteilija rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, — älkää kiusatko minua! Enempää en teiltä pyydä!

— Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!

— Tämä on kiusallista! — sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja ponnahti ylös. — Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi! Jättäkää minut rauhaan!

— No tappakaa, tappakaa minut sitten! — kirkui Olga Ivanovna. — Tappakaa!

Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.

Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen ja lähti ulos.

Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä, kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä ahdisti.

Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma huoneessa muuttui savusta siniseksi.

Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat ja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja lohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa on viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti, viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat pyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat papereita…

Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa pöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille ja sulki silmänsä.

— Olen väsynyt… — sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten vaivoin silmäluomensa.

Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli mennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä vaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi järjestää.

— Mitä? — kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine olisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. — Mitä nyt? Jättäkää minut rauhaan, minä pyydän.

Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen kasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.

Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja Olga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen, suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti syödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt yksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä tuntui hänestä nyt kauhealta.

Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:

— Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä voisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan tänään.

— Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?

— Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.

— Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan… — sanoi Rjabovski lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. — Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt sitten… mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.

Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, — kysyi hän itseltään, — että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa, nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.

— Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, — sanoi hän. — Tuo mukanasi, mitä jää jälelle… Mutta muista minun poissaollessani olla laiskottelematta, sureksimatta… ja tee työtä. Sinä olet minun kelpo poikani, Rjabovski!

Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle. Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.

Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä ruokahuoneeseen.

Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki, ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli paistettu peltokana.

Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa, ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata, varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen kaikki, mitä oli tapahtunut.

Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.

— Mitä? Mitä nyt? — kysyi Dimov hellästi. — Oletko ikävöinyt?

Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään syyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä puhumasta totuutta.

— Ei mitään… — sanoi Olga Ivanovna. — Minä olen niin…

— Istukaamme, — sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet tuolille. — Kas niin… Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai nälissäsi, poloinen.

Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan, mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.

VI.

Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin, ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen, ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta viistään.

Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen, avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi, löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.

Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov huoahti ja virkkoi hänelle:

— Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.

Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua ja alkoi tenoriäänellään laulaa:

— "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"…

Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos. Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän — niin ajatteli Olga Ivanovna — on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä hukkaan."

Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis, tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis — tai ehkä vain näytti siltä — ja oli hyvällä tuulella.

Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili, kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:

— Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on oikein kauheata katsella sitä!

Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä, säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.

Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.

Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa. Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki. Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän kautta pois.

— Minne te lähdette? — kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä katsoen vihaisesti häneen.

Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.

Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle; mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:

— Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni… Ja miksi itkeä? Asiasta on vaiettava… Ei saa antaa edes vihiä… Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.

Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen… Ensin häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui, ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:

— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen liikkeen:

— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat, sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin, hymyili ja sanoi:

— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta ja nousi kahdeksan aikaan.

Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa loistivat.

— Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, — sanoi Dimov, istuutui ja silitti polviaan.

— Puolustitko voitokkaasti? — kysyi Olga Ivanovna.

— Tietysti! — nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja järjesti tukkaansa. — Tietysti! — toisti hän. — Tiedätkö, on varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.

Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.

Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.

VII.

Oli mitä levottomin päivä.

Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella sohvalla.

Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen, miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi, että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.

Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka. Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!

Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

— Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?

Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen, kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.

— Toin teille erään harjoitelman, — sanoi hän arasti hennolla äänellä ja vapisevin huulin. — Nature morte.

— Kas vaan! Väriharjoitelma!… Taiteilija otti harjoitelman ja katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.

Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.

— Nature morte… première sorte, — jupisi taiteilija keksien loppusointuja, — escorte, fort, porte…

Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli hän, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti, iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä taiteilijatar, vaan pieni matelevainen…

— Minua väsyttää… — virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. — Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma… Eikö sellainen ala ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta… Ettehän te mikään taiteilijatar ole, vaan soittajatar… Mutta, tiedättekös, minä olen kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä…

Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen. Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!

Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän, julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.

Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.

Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar, mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka vuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä jaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski sai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija sattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota hyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset henkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.

— Olga! — huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.

— Mitä tahdot?

— Älä astu sisään… pysähdy ovelle… Näetkös, toissapäivänä sairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa voimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.

Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä, sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun mahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".

Mutta nyt hän huudahti:

— Osip, eihän se ole totta?

— Lähetä pian, olen sairas… — vastasi Dimov oven takaa, ja Olga kuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. — Lähetä pian! — sopersi kolea ääni.

"Mitä tämä on? — ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. — Sehän on vaarallista!"

Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä tehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti kauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät pystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia… Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta rakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa hänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna muisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti ja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika yöllä.

VIII.

Kun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana, rumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilme makuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri, hänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseen johtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikealla kädellään vasenta viistä.

— Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, — ilmoitti hän synkästi Olga Ivanovnalle. — Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaan mennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.

— Onko se todellakin kurkkumätää? — kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.

— Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon, pitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, — jupisi Korosteljov vastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. — Tiedättekö, kuinka hän sai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältä pojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta…

— Onko se kovinkin vaarallista? — kysyi Olga Ivanovna.

— Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettää noutamaan Schreckiä.

Saapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisen tavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttava henkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä… He olivat lääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.

Kun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaan jäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatar tarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään ei ollut aikaa siistitä huoneita.

Oli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessa ajatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänyt miehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamatta olento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oli liiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta. Ja jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niin olisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätä ollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta — hän tiesi kaikki — niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoon niinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaan rikostoveri.

Olga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, ei rakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaan muisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden oli vajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua…

— Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! — ajatteli hän muistellen rauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. — Kirottu olkoon se!…

Neljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa. Tämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. Eikä Olga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan ja vannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoo rakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hän unohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: "Eiköhän mahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu, tuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?" Milloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkellä siksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensä luona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän oli vakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enää autettavissa.

Alkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen, nukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen, kultaompeleinen pielus. "Khi-pua… kuorsasi hän — khipua…"

Ja lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavan epäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä, maalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, että emäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu — kaikki tämä ei herättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistä nauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta ja oudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseen meni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istui tupakoimassa.

— Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, — virkkoi tämä puoliääneen. — Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänen tilansa on kovin huono.

— Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, — sanoi Olga Ivanovna.

— Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä oli levinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitään mahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov — ja siinä kaikki.

Aika kului verkalleen.

Olga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella ja torkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisi täyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi ja hauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Mutta havahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä, vaan Dimovin sairaudesta.

"Nature morte… — ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, — escorte, porte… Entä Schreck? Schreck… Greck… Wreck… Kreck… Missähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru? Jumala, armahda… auta… Schreck… Greck…"

Ja taas tuo rautamöhkäle…

Aika kului hitaasti… mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliä kuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät… Palvelijatar astui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:

— Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?

Kun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa… Olga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi… Taas tuli joku makuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras… Olga Ivanovna hätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.

— Paljonko kello on? — kysyi havahtunut.

— Noin kolme.

— No… mitä?

— Tulin sanomaan, että loppu lähenee…

Korosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhki kyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta hän tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.

— Loppu lähenee… — toisti Korosteljov hiljaisella äänellä ja nyyhki taas. — Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä… Mikä tappio tieteelle! — sanoi hän katkerasti. — Jos vertaamme häntä muihin, niin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitä toiveita häneen kiinnitimmekään! — jatkoi hän käsiään väännellen. — Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, ettei hänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, Osjka Dimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!

Korosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.

— Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! — jatkoi hän sitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. — Hyvä, puhdas, rakastava sielu… ei ihminen, vaan kristalli! Hän palveli ja kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät, kukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori, oli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseen maksaa nuo tuollaiset… ilettävät rääsyt!

Korosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsin peitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.

— Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä… Ei sen enempää siitä!

— Harvoin sellaista miestä tapaa! — kuului matala ääni vierashuoneesta.

Olga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta aina loppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelle selvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin Olga Ivanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinka isävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti Olga Ivanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevana kuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivät pilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen: