KOLMAS NÄYTÖS.

Esinäyttämö: Puolikas lappalaiskotaa, joka vie vain osan etunäyttämöä. Keskellä kotaliesi, takana kaaressa erisuuruisia kiviä. Ulkona on kevät, mutta mitään muuta valoa ei kodassa ole kuin kattoaukosta tuleva heikko himerrys ja kotaliesi, joka valaisee voimakkaasti vain kivillä istuvain kasvot, mutta jättää kaiken muun melkein pimeäksi.

I KOHTAUS.

Kivillä istuvat seuraavat lappalaiset: Jantukka, tietäjä, sekä Torajainen, Naiho ja Pieska. Jantukka istuu keskimmäisellä, suurimmalla kivellä ja hänen oikealla puolellaan oleva kivi on tyhjä. Kaikilla on parrattomat lappalaiskasvot. Keskustelussa on tiheästi lyhyitä, äkkiä katkeavia pausseja. Jokainen puhuu kuin itsekseen. Vasta Sarren tultua kääntyy keskustelu paikoitellen vilkkaammaksi ja "tavallisemmaksi".

NAIHO. Eivät herkene. Toisiansa vastaan tappelevat — kuin taalojättiläiset ennenmuinoin.

PIESKA. Tapelkoot. Alahalla tappelevat, me ylähällä, turvana keropäinen tunturi.

TORAJAINEN (Jantukalle). Mitä neuvot, tietäjä? Mitä vastasi lompolo, kun haastoi Kelontekemän seita? Vai vaikeniko jumala?

JANTUKKA (hitaasti). Kyllä haastoi kuukumankirjava jumalan seita. Alla lompolo vapisi, myrskynä karjui ja tietoja nosti. Ne kuuntelin kaikki.

NAIHO. Tahtonetko enempi haastaa?

JANTUKKA. Aika on tullut, kun palaa Sarre.

TORAJAINEN (äkkiä, kuin kauan kysymystä itsekseen pohdittuaan). Kumpi voittaa? Nuorempi vai vanhempi?

PIESKA. Kumpi tahansa, ei auta meitä.

NAIHO. Koska on paras aika urospeurat vangita ja kaataa?

TORAJAINEN. Ka, paras silloin, kun ovat sarvistansa metsänsolkeen juuttuneet ja puskevat, pääsemättä irti.

NAIHO. Oikein. Ja nyt ovat lantalaissikiöt metsänsoljessa, sarvenjuuret verillä. Saamelaisten kosto on tullut.

PIESKA (synkästi). Eivät juutu meidän nuolet orvasketta syvemmälle.

II KOHTAUS.

Pimeydestä astuu esiin Sarre.

SARRE. Vanhempi on tullut, iskee veljeänsä takaapäin. Ja nuorimuksen rinta on karjalaisia vastaan. (Istuutuen Jantukan viereen kivelle.) Olin karjalanmiesten pakinoilla.

NAIHO. Mitä voitit?

SARRE. Rauhan ja liiton nuoremmalle.

JANTUKKA (hetken vaitiolon jälkeen; painavasti). Nuorempi ei saa voittaa.

SARRE. Harteillamme on kolme vierasta voimaa. Jos kaksi sortuu, aina yksi jää. Lempein on niistä nuorimuksen valta.

JANTUKKA. Näet vaaksan, et virstaa. Olet oman tahtosi tolalla, et laella, jolla seisoo lapinlasten heimo ja sen kohtalo isästä poikaan. Nuorimus on saatettava tuhoon, sillä se on sankarin lajia.

SARRE. Miksi sankari tuhottava?

JANTUKKA. Toiset taivuttavat niskan ja voittavat meiltä vihan, joka on lastemme turva. Sankari voittaa mielet ja sydämet, ja siinä on saamelaisten tuho. Ken vihasta luopuu, on luopio.

SARRE. Entä, helpompi elämä, suurempi hengen ja omaisuuden turva?

JANTUKKA. Olet Sarre rikkain, et viisain. Puolustat porolaumojasi, itseäsi, ja luopiosukuasi, et heimoasi.

SARRE (varovasti). Haastan järkeni mukaan — —

JANTUKKA (nousee täyteen pituuteensa, jolloin hänen kasvonsa peittyvät hämäryyteen). Toista puhui jumalan seita. — "Mieshogieshen pojat" — se haastoi — "uhratkaa vierasta verta puolet ja puolet omaa, silloin lysmyy maahan luopioitten sukupuu, ja palvoskivenne seisovat iästä ikään". (Kääntyy toisten puoleen.) Ken nousee tätä tahtoa vastaan?

KAIKKI (paitsi Sarre). Ei kenkään. Ei saamelaisista kukaan.

JANTUKKA (Sarrelle). Et vastaa, Sarre?

SARRE (epäröiden, pelokkaana). "Puolet vierasta, puolet omaa" — — mitä tarkoitat, tietäjä?

JANTUKKA. Samaa mitä myrskysi umpilampi jumalan käden alla: sinun luopiosukuasi, tytärtäsi, tyttäresi tytärtä ja tämän poikaa, siinä on puolet vierasta ja puolet omaa. Sinä olet valittu uhriksi antamaan oman veresi.

SARRE (valittavalla äänellä). Vuodata se suoraan — — täältä — — vanhuksen rinnasta — —

JANTUKKA (keskeyttäen; ylevästi; hurmiossa). Ei ole sinun kuolemasi uhri, vaan väistymistä. Vain teoista vaikein on uhri jumalan mieltä myöten. Se on seitapahdan voiteista pyhin ja kallein, makeampi viinaa ja rasvaa. Se on puhdas kuin synnyttäneen vaatimen silmä ja sen vuotavat pisarat — — kirkkaammat ovat ne linnunrataa ja taivaalla tulta. Mikä on uhrissa vierasta verta, on vieraalle myrkky, mikä omaa, on vieraalle kosto. — Jos et taivu, sammutamme lietesi, hävitämme kotasi, teurastamme elolaumasi lepytysuhriksi, jotta kaikkien lompoloitten rantamilla sauhuaa häpeäsi. Ja sinä itse: olet oleva luopio!

SARRE (tukahtuneella äänellä). Mitä tekoja käsket?

JANTUKKA. Ensi teko: Nuorimus on tahrattava. Sen olet jo tietämättäsi tehnyt. Teoista toinen: Nuorimus on saatettava rikokseen. Sen olet tekevä kieltämällä sydämesi. Kun on aika tullut, on jumala johdattava niin, että se seisoo sinun edessäsi kuin käsky ja vaatimus. Silloin, Sarre: muista tekosi! (Kaikille.) Poistukaa. (Lappalaiset poistuvat, Jantukka jää, liesi sammuu, tulee täysi pimeys, jonka aikana esinäyttämö katoo.)

(Päänäyttämö tulee esinäyttämön kadottua nopeasti näkyviin. Se on verkateltta, jonka takaseinässä on laajahko oviaukko ja jonka taustana on sininen tunturinhaamu. Vasemmalla on myös pieni oviaukko, josta päästään sivusuojaan. Sisustuksena on nahkoilla peitetty leveä rahi oikealla, lähellä keskinäyttämöä. Sen vieressä on matala, jakkara. Pienehkö rahi on vasemmalla etualalla, aivan seinäverhon vieressä. Taka-alalla muutamia jakkaroita. Seinämillä keihäitä ja jalkajousia sekä oikealla riippumassa päällikköviitta. Iltapäivän loistavan kirkas valo tulee katto- ja oviaukosta.)

III KOHTAUS.

Näyttämö on hetken tyhjä. Ulkoa lähestyy Päivö reippain askelin.

PÄIVÖ (vielä näkymättömissä; poikamaisen iloisella äänellä). Rauni, Rauni! (Tulee oviaukolle, kurkistaa sisään kuin luullen Raunin olevan teltassa; jälleen.) Rauni! Missä piilottelet?

RAUNI (pistäen päänsä esiin vasemmalta; iloisesti). Älä siellä suurella äänellä hoilaa, pyypötä pienellä suulla. (Tullen esiin.) Poika on unessa — —

PÄIVÖ (riemua tulvillaan). Olen kuin oinas ja peura! Jos en kielellä saa, puhun käsillä. (Nostaen Raunin korkealle syliinsä.) Sinut nostan, kepeä-kenkä!

RAUNI. Päästä, päästä — (Päästyään maahan, Päivöä kaulasta pidellen.) Taikka en erkane kaulasta ikinä.

PÄIVÖ. Emme erkane maailmassa täällä, emme vielä (viitaten korkeuteen) seulajaisten takana, vaikka käskisi Tuonelan Tuomas, tai houkuttaisi siipiniekka tytär.

RAUNI (leikkiä laskien). Entäpä, ylinen Neitsyt, jos ymmärkistään puoleesi katsahtaisi? Kuinkahan kävisi?

PÄIVÖ (heristäen leikillisesti sormellaan). Sinä pilkkaaja, pakana!

RAUNI. Mutta — mistä sinä sait noin hyvälle päälle?

PÄIVÖ (osoittaen oviaukkoa kohti). Katso maailmaa: tunturit sinelle, ja varvikot laakson liepeellä punalle paistavat. Ja katso, kuin vaski on kallion kylki. (Palaavat keskinäyttämölle.) Se on meidän maailmamme. — Kuulitko äsken, miten haukkuivat Penno ja Tshalmu päin tunturin naamaa. Se oli vasta haukku! Se kaikuna roikaeli vaaralta vaaralle. Mutta tunturin sylissä pysyivät mykkinä taalojen haudat. (Istuutuu rahille.)

RAUNI (istuutuu viereen jakkaralle).

PÄIVÖ. Niin, vainajilla on lupa maata. (Tarmokkaasti.) Meillä toinen on käsky.

RAUNI (huoahtaen). Se käsky on kamala.

PÄIVÖ. Se on suuri ja raskas. (Heittäytyy huolettomasti pitkälleen; luottavaisin mielin.) Mutta — — kohta se paistaa kuin ylinen armo.

RAUNI. Olet taitanut saada hyviä sanomia?

PÄIVÖ (ponnahtaen istumaan). Minä houkko ja hutilus! Sitä piti tulemani sanomaan, että pitosarkka oitis kiertämään. (Nousee.) Kannoin omassa mielessä juhlaa enkä muistanut, että koko leirille on juhla valmistettava. — Meillä on rauha!

RAUNI (nousten). Rauha? Suloinen sanoma — — Tahtooko veljesi sopua?

PÄIVÖ (synkistyen). Veljeni? Sudet eivät ulvo rauhaa eivätkä saa. Maassa maaten miekan alla — — sen miehen on tekonsa maksettava. (Kääntyen Raunin puoleen, tulistuen.) Olin valmis unohtamaan senkin, että hän oli väkivalloin sinun veresi juonut ja sinun kasvosi huolluttanut. Niin, olin valmis uhraamaan sinut ja hakemaan omaksi osakseni kuolemanhaavaa. Olin valmis elämän kynnyksellä elämästä luopumaan — — taattojen suuren ajatuksen tähden. Vapisevalla kämmenellä sen ojensin hänelle. Hän vastasi veristävin silmin, heitti jalkoihini häpeän ryysyt ja mieron armot! — Ennen nurmi ja kukat iljenestä jäästä kuin meille rauha. (Valoisammin.) Ei, Rauni, se tulee idästä. Karjalaiset rauhanmiehet saapuivat äsken. Ja nyt on valmis rauha ja liitto. — Aimola on parhaillaan viemässä miehille ilosanomaa ja saattaa kohta Karjalan miehet tänne.

RAUNI. Nyt puolella väheni pelko. (Kuulostellen vasemmalle.) Mutta — — siellä liikahti — — (Kääntyen menemään vasemmalle.) Poika herännee — —

PÄIVÖ (pysähdyttäen; jyrkästi). Nyt ei ole aikaa kätkyläisten hoitoon. Olutta pöytään! (Alkaa kuulua ulkoa äänten sorinaa.) Kuule, koko leiri on pyörällä ilosta!

RAUNI (hieman pelästyen). Ne lähenevät tänne?

PÄIVÖ (ihastuneena, ylpeänä). Kuuntele!

IV KOHTAUS.

Aimola tulee näkyviin, selkä käännettynä oviaukkoa kohti.

AIMOLA (vielä näkymättömissä oleville miehille; käskevästi, kuin voittaakseen melun). Pysähtykää! Tolloturvat kiinni! (Rauhallisemmin.) Vuottakaa siellä! Vastauksen saatte oitis. (Tulee telttaan; synkästi, moittivasti.) Nyt saatiin sammakoita apajasta. Miehet nurisevat. Eivät taivu liittoon vihavenäläisen kanssa.

PÄIVÖ. Mielettömät! Kemin ja Tornion kauppakuntain koko sotajoukko seisoo jo Kemiläissaaressa. Rauha tuli idästä kuin ihme ja pelastus. Ilman sitä olisimme tukehtuneet kahden kallion väliin — —

AIMOLA. Ne tahtovat tapella.

PÄIVÖ. Sitä saavat tarpeeksi asti. Kohta hämärtyy ilta, lähdemme Kivikiiraan ja sieltä yön tullen jään yli vihamiesten kimppuun. Mene, sano se heille.

AIMOLA. Menen ja sanon. Mutta sanottava on myöskin, että — — ei ole omakaan mieleni tässä kehnossa rauhassa mukana.

PÄIVÖ. Kehnossa? Unarin itäraja on nyt hämäläistä maata, laajemmalti kuin koskaan ennen. Tein rauhan voitetun kanssa, en voittajan.

AIMOLA (puoliksi itsekseen). "Olet kehnompi kehnoa miestä" sanoi sisaresi lähteissämme. Jos vielä karjalaista kosimme, hän on halveksiva minua kuin petturia ja äpärää.

PÄIVÖ. Kun olemme voittaneet miekat, voitamme myöskin mielet, niin naisten kuin miesten.

AIMOLA (surullisena). Ei muutu siitä jalommaksi teko. — Kehdosta saakka olen kuullut hoettavan: "Karjalaiset liuhuparrat ja pakanat." Pojasta asti olen jännittänyt jousta pakanoita vastaan, en myötä. — Itse itseäni kehnoksi soimaan. Mutta — — käskysi täytän. (Poistuu ulkö-ovesta, palaa heti oviaukolta takaisin; hämmästyneenä.) Kenttä on tyhjä! Ja äsken oli päätä kuin mätästä — —

PÄIVÖ. Ovatpa talttuneet.

AIMOLA. En usko.

PÄIVÖ. Lähtekäämme. (Poistuu Aimola jäljessään oviaukosta.)

RAUNI (kääntyy kuin pelosta kutistuneena, tuijottaa tuskaisin kasvoin katsomoon. Vavahtaa, aikoo poistua vasemmalle, palaa äkkiä takaisin; säikähtyneenä). Ken siellä? Poikani! (Kiirehtii jälleen vasemmalle, aikoen sivusuojaan.)

V KOHTAUS.

Maarit astuu häntä vastaan.

MAARIT. Kaunis on poikasi. Olisi sen avulla kelvannut tulla Ilmolan emännäksi.

RAUNI (tukahtuneesti, väristen pelosta). Mitä — — teit?

MAARIT. Hoitelin poikaa, oli itkuun parahtaa.

RAUNI. Mistä tulet? Mitä varten tulet?

MAARIT (häijysti). Tulin vuottelemaan päämiestä. Valinneeko tällä kertaa sinut?

RAUNI (hädässä). Päästä — — (Katoo vasemmalle.)

MAARIT (siirtyy ympärilleen tarkkaillen oikealle).

VI KOHTAUS.

Anundi Sarre tulee oviaukosta, hiljaisena ja surullisena, istuutuu taka-alan jakkaralle.

MAARIT (hetken vaitiolon jälkeen). Tautiko vaivaa Sarre-pohattaa?

SARRE on vaiti, katsahtaen vain väsyneesti Maaritiin.

MAARIT. Vai liikako rikkaus? Sarren porotokat koskena laskevat tunturin laitaa. Pelkkiä päällikönpoikia sikiää Sarre-ukon pahnasta. Ja valtataatot käyvät pojasta sotaa. — (Äkkiä.) Mutta et tiedä, äijä parka, kumpi voittaa.

SARRE (yhä väsyneenä). Toinen kai — —

MAARIT. Minä tahtoisin Päivö-päällikön voittavan ja päämiehen pakolaiseksi tuntureille. (Puoleksi itsekseen, luonnonlapsen koko rakkauden ilmoille päästäen; hellästi.) Siellä ansoja panisin. Ja linnunlihalla ruokkisin pakolaisparkaa — —

SARRE (uteliaammin). Entä, vanhempi voittaa?

MAARIT (yhä kuin itsekseen). Orjapiiaksi Ilmolaan anoisin ja karsinassa pysyisin hiljaa — —

VII KOHTAUS.

Rauni vasemmalta.

RAUNI (Sarrelle). Isoisä! Kauvan olet viipynyt.

SARRE (koskien hyväillen Raunin olkaa, liikutettuna). Viipynen kohta — — kauvemminkin — —

MAARIT (vetäytyy toisten huomaamatta oviaukosta pois).

RAUNI. Ethän, isoisä — —

SARRE. Sitä tulin sanomaan, että — — jos ei onnea tulisi, pakenet Sarre äijän kotaan, siellä on lämmintä sinulle — —

VIII KOHTAUS.

Päivö tulee ulkoa, tuohtuneena ja synkkänä.

PÄIVÖ (huomattuaan Sarren). Rakensit, Sarre, rauhaa, sen murhasivat omat miehet. (Istuutuen rahille.) Nyt tulee myrsky niin idästä kuin lännestä — — Mitä neuvot?

SARRE (kuin kaikelle pelastuksen löytäen). Paetkaamme tuntureille. Siellä on eloa, kurut ja solat — — se olisi pelastus vaikeimmasta — —

PÄIVÖ. En koskaan!

IX KOHTAUS.

Aimola tuo sisään Keriolaisen.

AIMOLA. Tässä on mies. Mutta — — rantatörmää nousee tänne päin vieraita miehiä joukko. Jos lienevät tulossa sanomia tuomaan — —

PÄIVÖ. Lännestä? Tulkoot, jos haluavat.

AIMOLA (poistuu).

PÄIVÖ (Keriolaiselle). Miksi sen teit?

KERIOLAINEN (rohkeasti). Tapoin karjalaisen pakanan ja olisin tappanut molemmat, mutta toinen pääsi pakoon. Ei sovi meille sellaiset liitot.

PÄIVÖ (uhkaavasti). Mutta kuolema kyllä?

KERIOLAINEN (syvällä vakaumuksella). Sopii kyllä, paljonkin paremmin. Olen vanha mies ja sanon suorasti sanani. Olen palvellut taattoasi ja palvelen sinuakin, kun olet samaa sukua, vaikka köysissä mukanasi toit. Mutta — ei taivu luontoni karjalaista muiskupartaa sivelemään. Ja samaa mieltä ovat muutkin hämäläiset.

PÄIVÖ. Sinä ne yllytit.

KERIOLAINEN. Ei ole ollut yllyttely tarpeen. Jo koko kevätpuolen on niissä kaunaa kytenyt sinua vastaan. Ja tähän saakka ilman syytä. Ei ole näet osattu koskaan vuottaa valtapirkoilta hyviä aikeita ja tekoja — osattomien onneksi. "Valtaherrojen pahnaa se on tämäkin", alkoivat jo talvella jorata. "Naisesta tapellee, ei loisten ja orjien hyväksi", lisäsivät toiset. Se oli väärämielistä puhetta, ja kyllä sen niistä kuritin männikköön. Mutta — — tässä karjalaisten pelissä — —

PÄIVÖ (keskeyttäen). Riittää. Rauhan te surmasitte — — Osaatteko ampua jousella olan yli ja eteenpäin keihästä työntää?

KERIOLAINEN. Kyllä sitäkin osataan.

PÄIVÖ. Saat mennä.

KERIOLAINEN poistuu hitaasti ulos.

PÄIVÖ (nousee, kääntyy vähitellen Raunin puoleen; väsyneesti). Hoida poikaasi, Rauni. On miettimistä — — (Painuu omiin aatoksiinsa.)

RAUNI (poistuu arkana vasemmalle).

SARRE (aikoo poistua ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (kuin pelkäisi jäädä yksin; käheästi). Älä lähde, Sarre. Katso, tunturi on harmaa — (Kääntyy takaisin; keskinäyttämöllä, kummastuneena.) Otsa on hiessä, ruumis on heikko, kuin tautia keräisi. (Siirtyy oikealle ja nojaa väsyneenä päätänsä seinällä riippuvaan päällikköviittaan.)

SARRE istuutuu hiljaa taka-alan jakkaralle.

PÄIVÖ (väsyneesti, tuskalla). Sarre, joka tuulesta he tulevat. Tämän punaisen viitan he tahtovat hartioiltani riistää ja heittää arpaa — — ainoasta onnestani. (Edeten etualalle.) Ja omat mieheni! Ne, joiden osattoman elämän tahdoin muuttaa osalliseksi, ne salahautoja kaivavat ja peittävät pohjan terotetuin seipäin. (Sarren puoleen kääntyen.) Eivätkö he ymmärrä, että meillä on susien taistelu susia vastaan? (Kuulee askeleita, kuin näkisi aaveita.) Ken siellä?

X KOHTAUS.

Niklas tulee hitaasti ulkoa.

NIKLAS (ovelta; surullisesti, rauhallisesti). Veljeni — —

PÄIVÖ (kääntyen hänestä poispäin; lyhyesti). Tietoja tuonet?

NIKLAS. Tietoja kovia. (Lähestyen Päivöä.) Taattomme on kuollut ja kuopattu.

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen). Miten kuoli?

NIKLAS. Murheeseen — — poikiensa tähden. Kun sortuivat veljekset sotaan, lankesi vanhus heikkouden tautiin. Viikkoja virui. Eräänä aamuna vainajana kunniaistuimella istui.

PÄIVÖ (melkein kärsimättömästi). Lie papin multiin pantu?

NIKLAS (nyökkää myöntävästi).

PÄIVÖ (lyhyesti). Rauhassa levännee. Istu.

NIKLAS (istuutuu rahille).

PÄIVÖ. Mitä itsestäsi?

NIKLAS (kuin vierastaen). Mitäpä muuta kuin — — ruosteenkarva muoto ja mielessä tyhjä. Ei maistu olut, ei naura Hoikan poika enää. Vaarojen laitamilla on maanruska harmaa ja kuiva, ja äänen kantamattomissa on — — merenraukujen laulu. (Hetken vaitiolo.) Sisaremme — — se kaunis sisar — joka aamu ovat hänen kasvonsa kalpeammat eilistä päivää. (Tuskalla.) Eikä hän edes valita. — Veljeni, tee sovinto veljemme kanssa.

PÄIVÖ (katkerasti). Eikö tietosi kovemmat?

NIKLAS (asiallisemmin). Kovat ehdot mukaani sain. (Pyytävästi.) Mutta — — taipua koeta: jää vara parempiin — — tuonnempana.

PÄIVÖ. Ehtosi sanele.

NIKLAS. Kemiläissaaresta tänne lähenevät parhaillaan kahden kauppakunnan miehet. Jos lähetät minun mukanani pojan isällensä, saat aikaa tiiman verran paetaksesi ylämaihin — — naisesi keralla. Muussa tapauksessa — — ei ole armoa.

PÄIVÖ (on alkanut kävellä raivostuneena edestakaisin). Enkös arvannutkin! Nuorimus saa väistyä. Puolsin kerran raatajille särpimen oikeutta hiukaisevaan nälkään: sain väistyä kellariin. Kun vaadin itselleni omin käsin ottamani vangit, tarjottiin Ilmolan nuorimmalle perilliselle mierolaisen sauva, ja jälleen, kun puolustan omiani, tuo sama mies karjuu takanansa Tornion ja Narvan herrat: pakene! Saat armon: henkipaton vaivat.

NIKLAS (nousten). Et väittäne vastaan, että isällä on oikeus — —

PÄIVÖ (keskeyttäen). Oikeus? Se poika on ryöstetty viattoman verestä. Ja nyt on se synnyttäjänsä tahdosta minun. Puolustan omiani: naistani ja lihaa tämän lihasta. Ja ennen ne molemmat hautaan kuin yhdenkään luovutan susille. Ette, mies parat, tietävän näy, että nyt käydään susien sotaa susia vastaan. (Sarrelle.) Sarre, nouse. Jos vihamies etenee yli Lintuojan askelenkin verran, sinä surmaat pojan. Onko selvä?

SARRE (on noussut; sopertaen). Päämies — — (Nostaen kätensä, kuin nähden tietäjän ennustaman hetken nyt tulleen, monisävyisin tuntein.) Jantukka!

NIKLAS (Päivölle). Et voi tarkoittaa totta! Mutta — — etkö ymmärrä? Tämänkaltainen uhkauskin on mieletön teko. Se vie Henrikiltä järjen. Etkö muista? Hänen raivonsa on kamala. Silloin ei jää näille rannoille eloon yhtäkään ihmisen näköistä. Niin, eivät vain jouset ja keihäät murru, lappalaiset ja lappalaisten koiratkin viruvat huomenna maassa, jos toistat sen sanasi.

PÄIVÖ. Sen toistan, toistan vaikka ulvomalla, kuten pedolle sopii. Ja siinä on viisautta lisäksi. Katsos, poika saa puolustaa hengellään minun selkäpuoltani isäänsä vastaan. Sillä aikaa lyön vimmastuneet partaniekat takaisin itään. Veljeni vuoro tulee kyllä, odottakoon rauhassa.

XI KOHTAUS.

Aimola tulee ulkoa.

AIMOLA (jo tullessaan). Päämies — — metsä liikkuu, karjalaiset tulevat.

PÄIVÖ. Parhaiksi tulevat. Järjestä miehet. Kohta olen siellä. (Aimolan poistuessa, Niklaalle.) Saat lähteä, ja muista: sanani mukaan tehtäväsi täytä.

NIKLAS (surulla). Lähden. Olen tarpeeksi nähnyt. Olit ennen herkkä ja hyvä. Ja nyt? Kätevästi on elämä leiponut sinun sydämeesi kiven. Ei koske siihen taattomme kuolema, ei sisaremme murhe. Ja niin olet silmäsi sokaissut, ettet ymmärrä veljesi mieltä. Hän jätti tien ylämaihin auki, vaikka olisi voinut katkaista jokaisen tolan. Mitä varten? Hän kauhistuu veljessurmaa. (Hiljaisesti.) Hän rakastaa veljeänsä. "Minä vihaan ja rakastan", mumisi hän eilen illalla itsekseen, ja hänen leukansa tärähti.

PÄIVÖ. Mitä auttaa meitä, vaikka voivottelisi vuorten uumenissa sydän ja tuska, kun koemme kourin vain paatisen kyljen ja rinnan, joka murskaa meidät alleen. (Kysyvästi.) Ketä auttoi sinun nöyrtymisesi viinaan ja humalaan? Sinuako, osattomiako?

NIKLAS. Ei auttanut liene. Ymmärtämään vain opettivat omat synnit, ymmärtämään erheitä muissa. Ja — — sehän ei liene rahtuista enempi.

PÄIVÖ (tuskalla, kiihkeästi). Näytä minulle, väitä edes, että tein väärin noustessani heikkojen turvaksi. Sen jos näytät, pakenen täältä enkä mitään vaadi!

NIKLAS (syvällä vakaumuksella). Sitä en voi — — en kuolinvuoteella vielä. Rauha sinulle. (Poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (itsekseen). Niin, rauha — — sillä nyt tunnen taas — olen ollut ja — olen sydämeltä puhdas. (Kääntyen Sarren puoleen, varmoin mielin.) Sarre, sinuun luotan enemmän kuin isään ja veljeen. Jätän hoiviisi Raunin ja haltuusi pojan. Muista sanani. (Poistuu kohti oviaukkoa.)

XII KOHTAUS.

Rauni tulee vasemmalta.

RAUNI (kuin hahmoltaan muuttuneena). Kuulin mitä uhkasit! Olenko synnyttänyt susien suuhun? Aiotko repiä sydämeni?

PÄIVÖ (lähestyen, vetäen luoksensa Raunin). Rauhoitu. Se oli uhka, ei teko. Se on pitävä kiila ja este. Kyllä pysyy. Ja veljeni seisoo paikallaan kuin nokinen kanto. Tule saattamaan. Näet miehesi miehien edessä. Vaaralta mustaparrat laaksoon, me vaaralta vastaan. Nyt on kourissa voitto — — (Vie heikosti vastustelevan Raunin mukanaan ulos.)

SARRE (yksin, edeten keskinäyttämölle). "Muista sanani", sanoi päämies. "Muista tekosi", Jantukka jylisi. (Kuin syyttäen julmaa kohtaloa.) Ja jumala ansansa asetti! Nyt on tullut — — se vaikein. — (Lyhyt vaitiolo.) Kuoleman suureen suottaan ovat isäni menneet. Ja hirvaista mustin on riittänyt uhriksi heille! Miksi ei minulle? (Lyyhistyy etualan jakkaralle istumaan, hetken vaitiolo.) Saat sarvipäitä tuhannen — — älä vaadi tätä! (Kuin keskustelisi Näkymättömän kanssa.) Enemmänkö — — vieläkö enemmän? — Saat kymmenen tuhatta — — mustat ja valkoiset hirvaat, pailakat villit ja emojansa roukuvat vasat. — Ja hopeariskut, tengat ja markat? Niitäkin on! Haluatko? Saat nekin — — saat nelikollisen täyden! — Eikö se riitä? (Nousten.) Koska on sinulle, jumala, tätä ennen laumojen ruhtinas koko elonsa luvannut? Ei koskaan! (Kuin lyyhistyen taakan alle, hiljaisesti.) Ja kuitenkin vaikenet. (Seisoo hetken, tekee päättävän eleen, astuu pari askelta vasemmalle, palaa takaisin kuin paeten, hervahtaa istumaan rahille.) Kuin porovarasta — — minua riepotetaan. En jaksa, en kestä — — (Hetken vaitiolo, viekkaasti.) Mutta — — jos et oikopolkua vaadi, vaan näytät syrjätolan, jotain tehnen — — (Kuin itseään puolustellen.) Toki muistanen sen: ei vapisevin käsin saa uhria rakentaa. Ja sitä paitsi — — se on Jantukan virka, ei minun. Minussa ei tietäjän terästä — —

XIII KOHTAUS.

Maarit ilmestyy oviaukkoon.

MAARIT (tulee hitaasti Sarren taakse; pitkähkön vaitiolon jälkeen). Mitä kyyrötät, äijä?

SARRE (kavahtaen). Sinä? Sinäkin vuotat ja kierrät — — (Käheästi.) Etkö ole löytänyt oikotolaa?

MAARIT. Löytänen kohta. Ne tulevat — —

SARRE (kuin oljenkorteen tarttuen). Ketkä?

MAARIT (salaisen riemun vallassa). Lintuojalta, päämies miehin ja keihäin.

SARRE (nousten, kuin hädästä päästen, hieroen mielihyvästä käsiään.) Hyvä, hyvä — — Parastakin parempi. Syy on käskijän, ei minun. (Maaritille.) Sinä, Maarit, saat auttaa.

MAARIT. Ketä?

SARRE. Eniten itseäsi. Jos tahtonet, ettei Henrik Kurki, ei Kurjen pojat, ei poikien pojat himoitse koskaan enää Sarren pahnasta syntynyttä naista, niin — — nyt pääset tahtosi perille. Tahdotko?

MAARIT (synkästi). Tahdon.

SARRE (osoittaen vasemmalle). Mene, ota poika, livahda pakoon, juokse pohjoista tolaa ja jätä se — — Jantukan kotaan.

MAARIT (lyhyen vaitiolon jälkeen; päättävästi, kuiskaten). Sen teen. (Katoo vasemmalle.)

SARRE (yksin; kuin taitavasta kaupasta hyvillään). "Muista tekosi", sanoi noita. Sen muistin, en tehnyt mitään. Vain käskyn sain ja totteli toinen, en minä. (Kuin lohduttaen itseään.) Ja tuskin puolta oli pojassa omaa — —

XIV KOHTAUS.

Rauni tulee ulkoa.

RAUNI (aikoo kulkea suoraan vasemmalle).

SARRE (kuin säikähtäen). Tyttäreni! (Mennen pysähtyneen Raunin luo, jonka ohjaa poispäin sivusuojan läheltä; kuin höperönä.) Vain puolet oli omaa — — Ja vieras sai koston — — yöstä yöhön ja vuodesta vuoteen syö se ryöstäjäsi luuta ja lihaa. Ja käsky — — toisen oli käsky.

RAUNI (vavahtaen). Käsky? (Katsahtaa epäillen Sarreen, sitten ympärilleen, pelästyy ja juoksee vasemmalle, josta samassa kuuluu hätäänjoutuneen parahdus.)

SARRE (peräytyy kuin kauhun ajamana taka-alalle ja kyyristyy jakkaralle. Samassa alkaa kaukaa kuulua Päivön ja miesten laulamana Voittajain laulu):

Kaulaluillamme Kalma, vierellä Manalan alho Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

Huomattavasti lähempää:

Kulmaluillamme voitto, vierellä tekojen kalpa. Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

Jo ensimmäisten säkeitten aikana on Rauni kiertänyt ulkoa ja tullut taka-alan oviaukosta telttaan. Koko laulun ajan hän etsii kaikkialta, etsii mielettömästi. Tultuaan oikealle päällikköviitan lähelle, hän repäisee sen seinältä, painaa sitä rintaansa vasten ja koettaa sitä raivostuneena reväistä kahtia. Sitten: hän laahaa sitä keskinäyttämölle, pudottaa sen maahan kuin väsyneenä. Kuin muistaisi taas etsittävänsä hän rientää vasemmalle sivusuojaan, palaa täältä samassa, seisahtaa.

RAUNI (Sarrelle; väsyneenä, jäykistyneenä). Sinäkö surmasit pojan?

SARRE. Turvaan on viety — — Jantukan hoitoon.

RAUNI (yksikantaan todeten). Tietäjän uhrattavaksi.

SARRE. Ken antoi käskyn, sen kuulit.

RAUNI (synkästi). Sen kuulin. (Etenee kohti oviaukkoa, täältä hän peräytyy kuin kauhistuneena ja vetäytyy inho kasvoilla sivusuojaan.)

XV KOHTAUS.

Päivö tulee ulkoa.

PÄIVÖ (riemuissaan, Sarrelle). Kuin lento-oravat — — puulta puulle pakenivat. Oli kuin riistan ajoa, ei miekallista sotaa. Mutta hyvä näinkin. Säästyipä miesten jäntereihin voima. Se kyllä tänä yönä tarvitaan. (Huomaa samassa seisovansa päällikköviitalla, katsoo kummissaan, nostaa sen maasta, satutettuna, pahoitellen.) Ken on tällaista tehnyt? Kuin nurjuksen nuttua — — maata pitkin laahannut — — (Sarreen päin kääntyen.) Oletko ketään nähnyt? (Puhdistaa viittaa hellävaroen; ihmetellen.) Miksi et vastaa?

XVI KOHTAUS.

Päivön kääntyessä Sarren puoleen on Rauni tullut esiin vasemmalta ja jäänyt seisomaan liikkumattomana.

RAUNI (synkkänä, kylmästi). Itse olet sen tahrannut.

PÄIVÖ (kääntyy, heittää viitan rahille; katsoo Rauniin kummastuneena).

RAUNI (kylmällä raivolla). Murhaaja! (Lyhyt vaitiolo.) Poikani surmasit — — kuin emottoman rakin.

PÄIVÖ (sekaisin mielin). Rauni — —

RAUNI. Jantukan palvoskivellä pisaroi parhaillansa — — (melkein huutaen) viattoman veri!

PÄIVÖ (kääntyen Sarren puoleen, tiukasti). Sarre?

SARRE (lyhyesti, viekkaasti). Käskysi mukaan.

PÄIVÖ (vielä enemmän ymmällään; harppaa ulko-ovelle). Aimola! (Palaa takaisin; aluksi epäröiden.) Jos niinkin olisi — — Rauni, et riutune suruun — — (Tavaten taas koko voimansa.) Pojan toisenkin tehnet — — minulle ja itsellesi!

RAUNI (kylmästi, järkähtämättömästi). En itselleni, en sinulle.

PÄIVÖ (sanojen alla epäröinti ja hätä). Minä voitan — — ennen huomista päivää. Silloin — — vien sinut Ilmolaan ja outamaihin kauemmaksi vielä. Jätämme taakse jängät ja kiveliöt, samoamme virrasta virtaan. Ja sinä Rauni, kuin kuningatar myötä! — Saat ratsastaa sinisellä satulalla, allasi vapiseva sälkö ja harteilla silkkinen viitta — ja mitä tuonkaan? Tukulmista ummiskengät pienet ja Saksan sametista hienoiset pitimet — —

RAUNI (keskeyttäen, kylmällä ivalla). Entä itsellesi? Jalkaasi kiviset kengät, kaulaasi kivinen harkko.

XVII KOHTAUS.

Aimola tulee kiireesti ulko-ovesta, jää seisomaan taka-alalle.

PÄIVÖ (kääntymättä Aimolan puoleen). Mitä tekevät Lintuojalla?

AIMOLA. Etenevät tänne, mutta hitaasti. Lisäsin vartijoita. Olin juuri keihäsmiehiä kokoamassa —

PÄIVÖ. Hyvä, mene.

AIMOLA (poistuu).

PÄIVÖ. Lähden ja voitan! (Menee oviaukolle, täällä kääntyen; pyytävästi.) Kun palaan, otathan hyvällä vastaan?

RAUNI. Mene ja palaa — — vierus verta täynnä. (Kuin väsyen.) Olen silloin poissa, tunturin laella tai — — tunturin kuilussa.

PÄIVÖ (lähestyen, vetäen Raunin lähelleen; rukoilevasti). Rauni, älä käänny minusta! Jos saitkin hoidella tuhoista lasta, olen kulkenut tuhon vierellä minäkin. — Kestä, niin minäkin kestän — — (kyyneliin saakka heltyen) hyvän toiseni keralla. Ei vain itsemme tähden, kaikkien tähden on meidän tänään kestettävä!

RAUNI (kääntyen jäykkänä pois). Kestänen yksin, en kahden — murhaajan kanssa.

PÄIVÖ. Se oli onneton pakko, ei muuta. (Itseään puolustaen.) Ja niitä — — murhaajia — on monta. Veljeni! Hän tiesi tuon tuiman ehdon ja sittenkin eteni — — ja sinä, Sarre, pidit liikaa kiirettä.

SARRE (tuskalla). Käsky oli sinun ja — — suuremman vielä!

RAUNI (Päivölle). Oletko luihukin lisäksi?

PÄIVÖ (liikehtien, tietämättä mitä tehdä; katkonaisesti). Olen onneton poika. — Taisteluun on kiire. Sinua en päästä! Sinä olet elämä. Taistelen elämän tähden, en tyhjän.

RAUNI (ivamielellä). Mihin ovat ne — — sorretut jääneet?

PÄIVÖ (lähestyen). Sinä olet sorretuista rakkain ja murrettuna — — rakkaampi vielä. (Yrittäen vetää lähelleen loittonevaa Raunia.) Kuin oma vereni olet lämmin ja rakas. Älä pakene minua!

XVIII KOHTAUS.

Aimola tulee kiireesti ulko-ovesta.

AIMOLA (huohottavan kiireisesti). Viivyttelet, päämies! Vihollinen hiipi kumpujen taitse, surmasi vartijat, rinnettä syöksi kuin vyöry. Ei pääsyä eteen, ei sivuille. Miehet ovat ymmällä.

PÄIVÖ rientää Aimola jäljessään ulos.

SARRE (lähestyen Raunia). Tyttäreni, paetkaamme!

RAUNI (rauhallisesti). Paennen, en vielä, enkä yhdenkään murhaajan kanssa.

PÄIVÖ (ulkona). Vaaran laelle! Vuottakaa! (Tulee kiireisesti telttaan.) Olemme suojaa vailla! Vaaralla — viimeinen turva. (Aikoen tarttua Rauniin.) Tule nopsaan.

RAUNI. Älä koske minuun! Nyt katsotaan, miten poikani kostetaan!

XIX KOHTAUS.

Samassa seisoo oviaukossa Järkä keihäs tanassa ja kaksi keihäsmiestä takana.

JÄRKÄ. Paikoillanne ja kuunnelkaa: Päämies vaatii poikansa tai poikansa murhaajan. Ympäri kenttää on sadat jalkajouset jänteessä vekara. Jos ei poikaa tuoda, murhaaja tulkoon, tai kaikille kuolema. Vuotamme puolen tiimaa, ei enempi. (Järkä miehineen poistuu.)

PÄIVÖ (siirtyy kuin väsymyksestä horjuen rahille istumaan).

RAUNI (hetken vaitiolon jälkeen; surullisen raskaasti). Mitä vastaat? — Ken on murhaaja?

SARRE (lähestyen, Päivölle). Minä olen vanhus, näethän, luuvalon syömä, tutiseva vanhus. Olen syyllinen kuin sinä — — olen syyllisempi sinua. Minut lähetä — —

PÄIVÖ (vaimealla äänellä). Vaikene — —

SARRE. Heimoani tottelin, en sinua — —

PÄIVÖ (jälleen yksikantaan). Vaikene. (Ottaa hitaasti lakin päästänsä, panee sen viereiselle jakkaralle. Ottaa samoin miekan huotrineen ja kannattimineen ja asettaa jakkaralle. Sitten: ottaa viitan viereltään ja vetää sen olalle; nousee, Raunille.) Olen syyllinen poikasi kuolemaan. — (Hellästi.) Lupaatko paeta?

RAUNI (kuin sovitettuna; vaitiolon jälkeen). Lupaan — — poikaani hakemaan — —

PÄIVÖ (hymyillen). Löytänetkö?

RAUNI. Löytänen hyvinkin — —

PÄIVÖ. Hyvin tahdoin, pahoin tein. Nyt maan tasalle alenen. Ethän pahalla muista?

RAUNI (arvoituksellisesti). Olen lähelläsi ja — — lämmin kuin oma veresi.

PÄIVÖ (onnellisena hymyillen, kuin ihmetellen). Olet lämmin ja rakas kuin vuotava vereni. (Kääntyy, kulkee kohti oviaukkoa, seisahtaa ovella, katsoo vielä kerran Rauniin kuin hyvästijätöksi koko elämälle; astuu muutaman askeleen taustalle, jää seisomaan.) Rauni on seurannut loitolta Päivöä, kiirehtii äkkiä ulos Päivön rinnalle. Jouset särähtävät, molemmat kaatuvat. Hiljaisuus.

XX KOHTAUS.

Henrik Kurki, jäljessään Niklas, Järkä ja muita, lähestyy. Kumartuu kaatuneitten puoleen, nousee, astuu hitaasti sisään.

HENRIK (syvästi liikutettuna). Kenessä on syy?

NIKLAS (oviaukon luota). Sinussa ja hänessä — — ja meissä. (Poistuu vainajien luo.)

HENRIK (kuin itseään tutkistellen). Minussa ja hänessä — —

NIKLAS (ulkoa, kaikuvalla äänellä). Meissä kaikissa on syy!

KAIKU (vastaa kaukaa vaaralta). Kaikissa syy — — —

Väliverho.