ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Ilmolan tupa. Takaseinässä matalahko, mutta sangen leveä ja tukeva ovi, josta näkyy eräs porraspilari ja virtainen, laaja kevätkesän maisema. Ovesta oikealle on peräseinässä suurehko, suhteellisen korkealla oleva ikkuna, jonka pienet ruuduton tehty eläimennahkasta valmistetusta "pergamentista", s.o. kalvosta, joten sen takainen maisema näkyy vain hämärästi. Vasemmalla seinällä on ovisuuaukossa skandinaavilaisperäinen takkauuni, s.o. kapeahko avoin takka, jonka kapenevasta yläosasta johtaa ulos korsteeni. Lähellä uunia on vasemmalla seinävierustalla yksikerroksinen patsassänky, jonka päädyssä oleva kulmapatsas on leikkauksin koristeltu ja sekä pääty että sivusta peitetty raanuilla. Sängyn päätyä myöten on lyhyehkö, leveä penkki. Tämän editse vie ovi vasemmalle. Aivan etualalla vasemmalla pari jakkaraa. Oikeanpuolinen osa tuvasta, "miesten puoli", on hieman ylempänä muuta lattiaa. Taka-alalla, ikkunan alla on pitkittäin takaseinän mukaisesti laaja pöytä ympäröivine penkkeineen. Suunnilleen korokkeen keskikohdalta nousevat korkeahkot portaat, joiden yläosasta vie ovi oikealle. Korokkeen etualalla on korkeaselustainen isännän kunniaistuin. Kattoparrusta riippuu komsio, puusta koverrettu, nahalla päällystetty kehto. Seinät on rakennettu mahtavista hongista. — Ryijyjä, pari nahkaa ja komeita aseita seinillä. — Yleisleima: muinaissuomalainen pirtti, jossa on sangen paljon vaikutusta myöhäiskeskiaikaisen ritarilinnan sisustuksesta. (Jos näyttämö on ahdas, on mainittuja huonekaluja ja esineitä sopivasti vähennettävä, jotta ei yleisvaikutelma tule sullotun ahtaaksi tai hajanaiseksi.)

Ovesta tulvii varhaiskesäisen iltapäivän valaistus, joka ikkunan kalvoruutujen takaa kuumottaa voimakkaan kellertävänä.

I KOHTAUS.

Rauni istuu jakkaralla ja heijaa hiljaa komsiota. Hän on nuori nainen. Kasvot ovat säännölliset ja kauniit, kasvojen tumma hipiä ja vartalon joustava sirous osoittavat, että hän on lappalaisveristä sekarotua. Hänen tummansinisessä puvussaan on kirkasvärisiä, lappalaismallisia koristeita.

RAUNI (hyräillen kehtolaulua).

Pyhällä sulalla pyyhin, voia voia nun nun naa, pyhästä silmästä simpukan helmen, voia voia nun nun naa, pyhän linnun höyhenellä, nun naa nun naa naa.

II KOHTAUS.

Johanna, hämäläismalliseen pukuun puettu, vaaleaverinen, ylpeävartaloinen neito, tulee näkyviin portailla.

JOHANNA (aikoo astua sisään, mutta pysähtyy ja jää kuuntelemaan kärsimättömän ja tuomitsevan näköisenä).

RAUNI (heittäen kehdon hiljenemään kääntyy kuin omiin maailmoihinsa; kuuluvammin).

Emosen mielestä pyyhi, voia voia voia naa emosen mielestä syänalan vaiva, voia voia voia naa, pyhän huulen hymyämällä, nun naa nun naa naa.

(On kääntynyt viime säkeitten aikana jälleen kehdon puoleen, mutta kavahtaa äkkiä ja katsahtaa pelästyneenä ovelle päin.)

JOHANNA (on astunut sisään, rauhallisesti, mutta kylmähkösti). Olisi parempi pitää ne lappalaisten nunnutukset luisten lukkojen takana. Ei soinnu se laulu täällä, tarolaisten rintamailla. Ei ainakaan Ilmolan talossa.

RAUNI (pyytävästi). Sst! − − älä herätä poikaa.

JOHANNA. Omaksi hyväksesi puhuin. (Viitaten kunniatuoliin.) Jos istuisi päämies tuossa tuolillaan, ei sietäisi poikansa nukkuvan paholaisen rallituksiin.

RAUNI (melkein iloisesti). Samalla laululla minut oma äitini iltaisin uuvutteli. (Kääntyen kehdon puoleen.) Ja somasti nukkuu siihen minunkin poikani. Katso, miten kuultaa poski ja ohimolla hipiä — tule katsomaan, tule — —

JOHANNA (lähestyy kehtoa, katsahdettuaan; yhä ystävällisemmin). Kaunis on sinulla poika. (Vetäen Raunin lähelleen, ohjaten etualalle.) Ja sinä, Rauni — — kuin sisarta sinua pidän, kuin oman heimokunnan tytärtä. Mutta — — (istuutuu etualan korokkeen portaille, vetäen Rauninkin mukanaan) toki mielessä älyät: et saa muistuttaa meille sitä häpeää, että äitisi on kasvanut nokisilla nuotioilla, orjien suvussa — —

RAUNi (nousten, hehkuen ylpeästä suuttumuksesta). Isoisäni Sarren tytär ei ollut orja eikä orjan sukua! Sata vasantekevää sai hän myötäjäisiksi, eikä sittenkään havaittu vähennystä tapahtuneeksi Anundi Sarren porotokassa. Raitiollinen ahkioita jutasi morsiamen jäljessä, täynnä majavan ja peuran rahaista taljaa. Niin hän antoi tyttärensä kosiomiehelle, sillä hän on Unarinjärvellä ruhtinas, eikä vieläkään kumarra ketään.

JOHANNA (ankarammin). Ruhtinas tai kiertolainen: samalla tavalla on veljilleni veronalainen jokainen tuhkanaama lappalainen. Hallitse mielesi, Rauni. Hämäläisen taattosi tähden tahdoin sinun elämäsi nostaa, näkisin sinut mielelläni itsensä Henrik Kurjen laillisena emäntänä.

RAUNi (hämmästyen, joutuen hätään). Johanna, sanelet hulluja sanoja — −

JOHANNA. Tiedän, mitä tiedän — — kuulepas: Kokemäen saksa tarjoili kevätmarkkinoilla hänelle tytärtään ja täytehisen morsianarkun kultia lupasi, mutta Ilmolan herra levähytti punaista viittaa ja hohotti vastaan: "Jos ei tarjona paremmat, on sitäkin somemmat. Teen kauppaa muilla, en itsellä", nauroi ja taputti ukkoa olalle. Niin olet mielehinen pirkkalaisten päällikölle. Ja pojan kun näkee — perijäksi papilla kastattaa — — Saat nähdä. (Huomaten Raunin joutuneen yhä suurempaan hätään.) Kauhistutaanko ilostakin? Toki punastua parempi — — nuoren naisen.

RAUNi (lähestyen, painautuen kuin suojaa etsien Johannan puoleen; permannolle lyyhistyneenä). Suojele minua! — — Olen orpo ja koito, vain ryöstetty saalis — −Ethän voi olla minua auttamatta? Lupaa, ettet sellaiseen veljeäsi neuvo — − en tahdo.

JOHANNA (suuresti ihmetellen). Kumma tyttö — — Haalogalannin voudin sisar ja kauppakuntain rikkaimmat perijättäret punastuvat ylpeydestä Henrik Kurjen heille kumartaissakin. Sinulla on silmissä hätä ja kauhu?

RAUNI (nopeasti). Se on talvisen yön päättymätöntä kauhua. Taattoni sortui veljesi rinnalta karjalanmiesten keihääseen. Miten maksoi hän orvolle palkan? Tuli Sarren kotaan, jossa vieraana söi heraiset juustot ja ytimet, sai veronahat, lahjataljat ja seitapahtaan kunniaksi syötetyn hirvaan, sen kaiken sai. Mutta hän, hän tuijotteli illan kuin saalista ilves. Ja yöllä ryösti, häpäisi pyhitetyn hirvaan, raiskasi neitseen — − ja ruijantulet roihusivat tähdestä tähteen — −

JOHANNA (hyväillen Raunin päätä). Huojenna mielesi, Rauni. Se on ollut− ja mennyt.

RAUNI (rauhallisemmin). Ei vajene niiltä jängiltä ammuttu tauti. Täällä on päättömät päivät. Kun kaivolle käyn, se on manalan saivovesiä täynnä. Lähteet ovat kuumasta läkähtyneet, kun vierelle istun. (Nousee; kyin unessa.) Vain yksi on kaunis — — kuin tunturin juurella kaltiolähde. Päivin se nukkuu avoinna silmä. Yöllä se pimeässä herää. Se vuoroin päilyy, se vuoroin kuohuu kuin sydämessä veri. Mutta — − sen vierellä ei ole istumista. Jos kaukaakin katsot, on lähelläsi vaara ja sydämessä vaiva.

JOHANNA (melkein leikillisesti). Haamujako näet kuin lovessa noita?

RAUNI (kuin havahtuen). Niin, taisin höperöitä haastaa. Puolet mieltä lie mennyt hukkaan, kun on iät kaiket huolista päitset päässä. — Toki mielelläsi myöntelet: ei ole minusta emännäksi pirkkalaiseen valtataloon?

JOHANNA (nousten, reippaasti). Sinun on totuttava emännyyteen. Siihen tulee valmistua: kiireestä kantapäähän arvokkuutta ja mahtia — —, ja hymykuopat poskien maloon! Kas, noin. Ja nyt tule mukaan, mennään tämän tytön aittaan. Morsianarkustani näytän, minkälainen on pirkkalainen emäntä yltä ja päältä. (Mennen ovea kohti.) Tule.

RAUNI (epäröiden). En jouda vielä. Pojan kannan kamarin puolelle. — Käske Maarit aittamäeltä tänne.

JOHANNA (nyökättyään myöntävästi poistuu ulko-ovesta.)

RAUNI (on jo ryhtynyt irroittamaan kehtoa kannattimistaan, lähtee sitä viemään, poistuu vasemmalle. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

III KOHTAUS.

Maarit, lappalaispiika, tulee ulko-ovesta.

MAARIT (katselee vilhuen taakseen, sitten vasemmanpuoliseen oveen ja muualle tuvassa.)

RAUNi (palaa vasemmalta; Maaritille). Vie saunaan koivupuita ja keloja. Poika kun unesta herää — −

MAARIT (häijysti). Joka ehtookos sitä kaukalossa riepotetaan. Onpas siinä — −

RAUNI. Oletko pahalla mielellä?

MAARIT. Mitäpä orjan mielistä kysellä.

IV KOHTAUS.

Päivö Kurki ilmestyy portaille keihäänpituinen atrain kädessä. Hän on solakka, voimakas nuorukainen, jonka tummanruskeat hiukset on kaulurista tasattu, ja jonka koko pukukin osoittaa päällikkö-pirkkalaisiin kuuluvaksi. Päässä ei ole päähinettä eikä liiviä tai takkia yllä, mutta paita on ompeluksin koristeltu, housut ovat sinistä verkaa, jalassa saappaat ja vyöllä vaskikoristeinen nastavyö puukkoineen. Hän jää atraimen varteen nojaten katselemaan pihalle päin.

RAUNI (Maaritille). Ja sitten — vesi kanna Helin kanssa kuohupaikasta kovasta.

MAARIT. On ne itse ennen lapintytöt korvot ja konkelot kantaneet, jos lienevätkin päällikölle poikia saaneet — − Saman herran halattuja tässä ollaan kaikki, jos onkin toisia syrjitty ja sysitty — −

RAUNI (ääni mielipahasta väristen, siirtyen vasemmalle etualalle ja vaipuen jakkaralle). Mene, mene — −

MAARIT. Sitä vaan, että samaa pirkkojen ja hurttain ryöstöveroa ollaan — −

PÄIVÖ (joka on kääntynyt kuulemaan keskustelua, astuu sisään; Maaritille vihaa täynnä). Lähde, kun käsketään, ja tee mitä käsketään!

MAARIT (poistuu kiireesti ulko-ovesta, mutta vielä portailta uteliaana vilkaisten.)

PÄIVÖ. Senkin vaapsiainen — − (Lähestyen Raunia, koskien tätä olkaan.) Ihanko vapiset mielestä pahasta?

RAUNI (turvattomana). Joka kynnyksellä täällä on kehno ja kehnon tytär — —

PÄIVÖ (iloisesti; lohduttaen). Turhaan ne toukat nuorta tuomipuuta purevat. (Istahtaa viereiselle jakkaralle.)

RAUNI (hetken vaiti oltuaan). Moneen toviin katsoin — − sinä vain nivalla seisoit. (Epäröivän leikillisesti.) Risukalaako käkesit, poika parka?

PÄIVÖ (uhmaavasti). Ongitin kirokaloja. Ja atraimella iskin pohjasta marraskalan.

RAUNI (melkein totisesti). Ken sennäköisen hirviön saa, joutuu kylmän merentytön valtaan.

PÄIVÖ (synkästi). Söin sen paistamatta, vaan en purematta.

RAUNI. Oletpa hirmuinen mies!

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen, ääni värähtäen). Rauni — − ajattelin sinua ja minua.

RAUNI (kuin tahtomattaan ilostuen). Molempia meitä? Hyvinkö muistit?

PÄIVÖ. Hyvin meitä, pahoin muita. — Ja ne muut, ne juuri ovat sitä marraskalaa, jota olen pyytänyt koko kevään. Tänään iskin, jotta atraimenvarsi kourassa vapisi. (Nousten kuin purkaen kauan pidetyn tuskan.) En kestä tätä enää. Veljeni on kytkenyt minut tänne kotonurkkiin kuin lannistettavan hirvaan, ei päästä mukaan markkinoille, ei veronryöstöön eikä sotaan. Viime talvena mies kävi Tornion ja Matarengin markkinoilla ja nyt on Alattiossa maavoudin luona asioimassa. Minut joka matkasta kielsi, vaikka nöyrryin anomalla anomaan. Entä, kun vaadin Niklas veljen mukana Ruijaan? "Pyytäköön täällä jataverkoilla pientä-kalaa, jotta haivenet tarttuvat leukaan", murahti, eikä rohjennut Niklas sanoa sanallakaan vastaan.

RAUNI. He vain suvun kuopusta varjelevat liian aikaisin syöksymästä vaaraan.

PÄIVÖ. Se ei ole varjelemista, se on miehen vaivuttamista suohon ja mutaan. — Samalla tavalla tuli Niklas veljestä viinaralli ja juoppo. Hänkin oli kerran valmis miehen töihin, mutta sysättiin syrjään. Sai pyytää risukalaa kotorannoilla kesästä kesään ja talvet nuhjata loisten ja koto-orjien isäntänä, kunnes maseni mieheltä tarmo, tarttui kaulasta Remusen poikaa ja humalassa killisteli häränsilmien vierimistä Kemijoessa. (Lyhyt vaitiolo.) Henrik on ulvonut aina oman sukukuntansa sutena. Mutta minä olen astuva suoraan, en vitaan.

RAUNI (vakuuttavasti, ihastuneesti). Ylenet vielä, muita ylemmäksi korkenet!

PÄIVÖ (lähestyen; kuumasti katsoen). Enkä ole heittävä sen syötäväksi — − tummaa karitsaa. — Vai oletko mielelläsi Ilmolan talossa?

RAUNI. Verokaritsaa ei auta valitus.

PÄIVÖ. Eikä ole tihutyö ryöstää — ryöstäjältä.

RAUNI (nousten, kauhistuneena). Masenna mielesi, hurja! Älä sellaista haudo — −

PÄIVÖ (katkerana). Mielitkö emännäksi suureen taloon?

RAUNI (hädässä). En ole emännyyttä käennyt. (Lähestyen, palavasti.) Etkö ymmärrä — — yksi on outamaillakin kuohuva kaltio — − sen pohjassa on vaara ja ympärillä vaiva. Sitä pakene, Päivö — −se on ainoa keino — − niin teen minäkin päivin ja öin — −

PÄIVÖ. Yksinäisin öin olen paennut minäkin, päivin en voi — — enkä tahdo. (Lähestyen.) Sillä sinun sydämesi on se lähde — −

RAUNI (väistyen). Älä lähesty — — Maaria on sydämeni kilpi ja varjelus — —

PÄIVÖ (voittavasti). Maariainen olet itse ja sydämesi murtuva ruoko.

RAUNI (kuin hukkuva, rukoilevasti). Jos lienenkin murtuva ruoko, älä taita minua.

PÄIVÖ. Muut minä taitan, en sinua.

JOHANNA (ulkoa). Päivö, viestintuoja on tulossa!

PÄIVÖ (Raunille). Ethän pahalla muista?

RAUNI. Hyvällä muistan — − (Päivön kääntyessä menemään, puoliksi itsekseen.) Vielä kirkonkin aidan alla.

V KOHTAUS.

Johanna tulee ulkoa.

JOHANNA (Raunille, innoissaan). Perässä seisoo salskea poika! (Kuin suurena salaisuutena.) Se on Juhani Aimola, erämaitten hämäläinen, veljeni kiittämä parhaaksi sotijaksi koko ylämaan puolella — − (Poistuen kohti vasemmanpuolista ovea.) Itse haen vierastuopin.

RAUNI (ihmetellen). Erämaitten hämäläinen? Ojentaako Kurjen tytär vierastuopin voitetun suvun jälkeläiselle, osattomalle?

JOHANNA. Ei ole osattomia Aimolan isäntä. Miehen metsä on hänellä omaa riista-alaa. On hänellä morsiamesta lunnaat maksaa. Ja entäpä, sen sotijalo maksaa varrellaan, minkä koruilla toiset.

RAUNI (surumielellä muistellen). Minunkin taattoni oli erämaitten hämäläisiä, mutta alamaisina niitä silloin Kurjet pitivät, palvelusta vaativat kuin palkkalaisilta ikään.

JOHANNA. Miten lienee — — oma on minulla tahto. (Poistuu vasemmalle.)

VI KOHTAUS.

Juhani Aimola, verevä, sorja nuorukainen, puettuna verkahousuihin, mutta köyhähkösti koristeltuun paitaan ja paulakenkiin, tulee Päivön seurassa ulko-ovesta vilkkaasti jutellen.

AIMOLA (huomattuaan Raunin). Terve emännälle taloon. Nyt seinimille soitot ja tytärten vöille esiliinat siniset ja punaiset. Mutta emännän poskille punerrus kuin häissä. Taitaa olla tuomiset runsaat, samalla kertaa niin kihlat ja vaimoiset hunnut kuin ristiäismaljat. (Naurahtaa iloisesti.)

RAUNI (kuin säikähdyksestä lamautuneena). Olleeko lähelläkin päämies?

AIMOLA. Meltauksen suupuolisuvannolla yövyttiin. Jo ennen meitä oli asentokuuselle levittäinyt Niklas-päällikkö Ruijanmiehineen. Päällikkötelttaa jäivät orjat aamulla irti lyömään, kun työnnälsin viestiveneen myötäsukaan. Ruijalaisten kokat näkyivät jo väylää hakevan, kun painuin lähimutkasta taipaleelle. Mutta päämies itse lasketti ylinnä, kuin kuningas punaisessa viitassaan.

RAUNI. Liekin tästä jouduttava tuloatrian hankkeisiin — −.

AIMOLA. Joudu ja liehu, sanoi entinen sulho. Taisi tulla Ilmolaan yöttömät juhlat. Siltä se ainakin päällikkö näytti, kun sai sanoman, että poika oli tehty taloon. Vielä tullessa kaappasi Ounaan rannalta Toste-papin veneeseen ja äyskäsi munkille hyvällä päällä: "Nyt saat, pappi, sekä vihkimistä että kastamista ja lisäksi juoda umpilukkoon isoiset kihlat."

RAUNI (katsahtaa pelästyneenä Päivöön, poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (joka on yhä synkistyen tuijottanut eteensä; puoliksi itsekseen). Huonot uutissanomat latelit.

AIMOLA. Huonot! Vieläkö paremmat?

PÄIVÖ. Ei ole kultaa kaikki mikä kiiltää. (Poistuu ulko-ovesta.)

AIMOLA (katsoen ihmetellen). Kumma talo — −

VII KOHTAUS.

Johanna tulee vasemmalta tervetuliaistuoppi kädessä.

JOHANNA (ojentaen tuopin). Omaksi onnekseen jos joisi vieras, tulisi antajallekin lykyksi.

AIMOLA (juotuaan). Jos lienkin vielä tiiman verran vieras, en kahta enää.

JOHANNA (hymyillen). Niinkö kiire on päiväsellä ajan taulua kiertää?

AIMOLA. Hitaampi päivä kuin kosijalla mieli — − kun on kukkarossa sormus. (Ottaa esille sormuksen, sitä näyttäen; iloisena.) Katso, kantaan on sydän uurrettu seitsemän kukan keskeen ja kaksi kättä on kuvattu neidon sydäntä ryöstämään. Suostutko ryöstäjän turviin?

JOHANNA. Suostuisinko, ei taipuisi päämies lunnaita ilman.

AIMOLA. Ne on koottu ja kerätty — − isoiset lunnaat. Veljesi jo matkalla haastoi kihlajaismaljasta. Ei ole vastusta naittajasta, jos ei naitettavasta.

JOHANNA (ojentaen kätensä). Niinpä sanani annan ja valana pidän, jos miehenä pysynet. Kääntyisitkö kehnoksi teoilta, en taitu, en taivu, vain ohitse katson.

AIMOLA. Ei ole kehnoja tekoja Aimolasta kuultu.

JOHANNA. Sen tiedän ja uskon. Jo tänään jos lautsalla istut päämiehen osaveljenä, olen morsian sinulle. (Ojentaa kätensä; istuutuvat pöydän viereiselle penkille.)

VIII KOHTAUS.

Niklas Kurki tulee ulko-ovesta. Hänkin on puettu päällikön tapaan, jalassa saappaat ja verkahousut, yllä koristeltu paita ja liivit sekä päässä kiiloista kokoonommeltu patalakki, joka on koristettu nauhoilla ja päällispyörylällä. Mutta koko puku on kulunut ja nuhraantunut. — Huomattava pyylevyys tekee hänet juoppolallin näköiseksi, mutta kasvot ovat vielä puhtaat ja iloiset. — Jäljessä seuraa hämäläinen loismies Hoikka, perin laiha mies, joka seuraa herraansa kuin varjo. Hänen vyöstään riippuu koivunpahkainen varsinaappu, jonka hän tarjoo tarvittaissa isännälleen.

NIKLAS (jo ovelta, Aimolalle ja Johannalle). Jokos on tuopista juotu mitä on huulilta suotu? — Mutta missäs se minun akkani makaa?

AIMOLA (nauraa huvitettuna).

NIKLAS. Etteikö ole akkoja? Häh? Niitä on satakunta, ei enempi — − nivusilta pulleat kuin emännät parhaat, naamataulu auringon mallia ja takapakaroilta homeen härmässä aina. Siitä ne on hyviä, ei ne rämppäkellona pakaja. Ilon alku iltasilla, elon alku aamusilla, sanoi taatto kun ne pojalle naittoi, eikä laskenut valetta. (Hoikalle, osoittaen lattialuukkua.) Kuulepas, Hoikan poika, astu alas ja vaimo ylös.

HOIKKA (laskeutuu seuraavan keskustelun aikana lattialuukusta kellariin, tuo nopsasti sieltä olutpuolikon, jonka asettaa Niklaan lähelle viereiselle jakkaralle, ja tarjoo naapun Niklaalle. Niklaan repliikin lopussa on näkynyt ulkona oven ohitse oikealta vasemmalle rientävän naisia ja miehiä.)

JOHANNA (katsahdettuaan ovelle). Jo menevät vastaan. (Nousten, Aimolalle.) Nyt tovin verran vuota: päällikön malja on vietävä veräjäpahtaalle saakka. (Poistuu vasemmalle.)

AIMOLA (Niklaalle). Mitä ilmoja myöten Ruijanrantoja kävitte?

NIKLAS (juotuaan naapusta). Matinpäivän liepeillä tultiin Vesisaareen ja tovin verran siellä lotaturskaa ja pallasta saatiin ja syötiin. Mutta mahlakuussa, kun täkykala kaikkosi selkävesille, minä viittasin kämmenelläni itään ja karjaisin pojille: "Samojeetareitten maahan!"

AIMOLA (nousee, siirtyy etualalle istumaan). Jopa, paahkilas, kummia tekasit. Olleko tosia?

NIKLAS (Hoikalle). Hoikan poika, sano totta tälle kukolle, mitä vastasi kaiku kun huusin: "Samojeetareitten maahan".

HOIKKA (nokkelasti). Ka, "samojeetareitten maahan" se perässä tokasi.

NIKLAS. Vieläkös eität? Vai laskeekos kaikukin valetta?

AIMOLA. Eipä, ei. Mutta pääsitkö perille?

NIKLAS. Viikkokaupalla seilattiin, mentiin pienestä suntista suureen haaviin — — Valkealle merelle, ja viimein illan kaihossa Noova-Selman helmoihin yövyttiin. (Hoikalle.) Pakajanko valetta?

HOIKKA. Yövyttiinpä niinkin, vaan en toki helmoja nähnyt.

NIKLAS (nauraen mehevästi). Ohoh, onpas pojalla näkimet — — erottaapa toki hamehen helmasta merellisen saaren. — Niin, siellä niitä asui samojeetareita. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti.

AIMOLA. Ohoh! Apposen alasti!

NIKLAS. No, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla. Siellä vaan köntiä kävelivät mustaa multaa kuin lahean-kirjavat Kirjot ja Helunat. — Se oli ensi kumma, vaan vielä oli ihmettä jälellä.

AIMOLA. Äläs, vieläkö lisiä?

NIKLAS. Eipä aluksi muuta kuin kotalieden paisteessa lihavat juhlat. Mutta aamuyöstä — − silloin tuli haamuja mereltä, tuli veteen hukkuneitten kuvajaiset, joilla on vaimonpuolta muoto ja rinnassa sydän, mutta ei suonissa verta eikä aivoissa mieltä. — Olisitpa kuullut, mitenkä ne vaikeroivat ja valittivat! Niiden sinisillä huulilla oli huokaus niinkuin huuto, silmien sijalla oli harmaja kaihi ja kyynelet — − kuin kiiltäviä jäitä. Lumisilla poskilla oli tulenpalava läikkä, kuin suuri ulkomaan ruusu niiden poskilla paistoi ja houkutti kamalalla voimalla rannalta miestä, meren ja itsensä saaliiksi ne ihmistä houkuttivat. — Siinä seisoin ja lysmyivät miehellä polvet. Ne ruusut lensivät aallolta aallolle kuin ruttolinnut, mutta ihanampina kuin mikään maan päällä siukova lintu. — Äkkiä tunsin — usko tai epää, mutta sen minä tunsin — että sydän kiertyi rinnasta irti ja lähti kulkemaan tulisena pallona kohti merentyttöjen laumaa. (Nousten vähitellen istuimeltaan.) Tavoitin sitä kädellä, se väistyi, astuin veteen, se väistyi ja eteni, polkaisin polvia myöten, se roihusi tulena. Läpi pään soi meriraukkojen valitus, kuin joiku se soi, ja minä lauloin samaa laulua mukana. (Istuutuen.) Semmoista se oli merenraukujen laulu — — surman ja suurien onnettomuuksien edellä ne sen laulavat — −

AIMOLA. Mutta eivätpä vieneet mieltä ja henkeä sinulta?

NIKLAS (muhoillen mielihyvästä). Eivät vieneet. Oli sattunut, näetsen, semmoinen onni, että samojeetareista kaunein oli potenut minun tähteni rakkauden tautia koko yön. Se tuli ikävissään hakemaan, pani kainalotse pyöreät kätöset, veti rantaan ja supatti korvaan: "Minä ruskea piika, minä kaunis ja ihana, mitäs miekkoinen pakenet." Ja siihen minä heräsin.

HOIKKA. Hä-hä-hä — — tulipa loikuri lopuksi, häntänä pyörii — —

NIKLAS. Vai pyörii — − (Kiivaasti puolestaan todistaen.) Ne kun syövät paljasta mettä ja talia, poronkuuta ja ytyä, ja ettonetta pitävät ruokavälit kaikki, niin totta ovat somat ja lihavat. — Kyllä ne pelastavat miehisen miehen. Mutta suuri oli sillä rannalla vaara. (Siirtyvät kaikki kolme laulun alkaessa ulos.)

IX KOHTAUS.

Alkaa kuulua ulkoa miesten laulama Pirkkalaisten laulu:

Kuljemme autioita maita, taattojen siemen on povella. Korvesta korpeen, tulehen, tuuleen, taattojen käsky on takana. Läntehen vitaan, itähän vitaan, Ruija on miekkamme terällä. Miehet on lyöty, heimot on lyöty, orjina lappien tenavat. Kuljemme autioita maita, taattojen käsky on takana.

Viimeisiä säkeitä laulaessaan on miesryhmä pysähtynyt pihamaalle ulko-oven eteen, joten se on näkyvissä.

Laulun alkupuolella, näyttämön tyhjennyttyä, on tullut oikeanpuolisesta ovesta Mathias Kurki, harmaahapsinen arvokas vanhus. Hänkin on puettu pirkkalaispäällikön tapaan. — Hän tulee kumarana, keppiinsä nojaten ja hitaasti astuen. Mutta laulun kuullessa hän suorenemistaan suoristuu, kunnes hän seisoo koko ryhdiltään ylväänä ja kookkaana, kasvoilla menneitten sankarimuistojen hymy. Laulun lakattua astuu tupaan päämies Henrik Kurki, pirkkalaispäällikön puvussa, mutta muita komeammin koristellussa, päässä keskiaikuisen ritaripäähineen mukainen leveähkölierinen huopahattu. Koko puvun yleissävy on tumma, melkein synkkä, mutta harteilla on pirkkalaispäällikön punainen verkaviitta. — Päämiehen jäljessä tulevat Niklas, Johanna ja Aimola, joista Niklas menee istumaan etualan jakkaralle, Johanna ja Aimola pöydänviereiselle rahille. Taempana kerääntyvät oven luo hämäläiset Järkä, Servo, Hoikka ja Keriolainen. Pari lappalaisorjaa näkyy myös ovensuussa.

HENRIK (astuu suoraan kunniakorokkeen luona seisovaa isäänsä kohti, paljastaa päänsä).

MATHIAS. Oletko vaeltanut, poika, autiomaita?

HENRIK. Korvet autiot halki, poikki kahden valtakunnan rajan, rikkaisiin linnoihin saakka.

MATHIAS. Onko valtasi noussut vai vajonnut?

HENRIK. Haalogalannin maavouti langokseen kutsui. Aseliitto lännessä valmis, rinta on itätuulta vastaan.

MATHIAS. Olet valtaan luotu, kuin oli isäsi ennen. Istuimellesi istu. (Lähtee kohti oikeanpuolista ovea.)

HENRIK (heittää viittansa lähellä seisovalle Servolle, joka vie sen kunniaistuimen lähelle seinänaulaan ja jää seisomaan istuimen oikealle puolelle. Henrik nousee korokkeelle).

JÄRKÄ (on samalla tuonut tuliaisarkun ja asettanut sen korokkeelle).

MATHIAS (kääntyen oikealla, Henrikille). Jos lie tämän päivän tuomioissa neuvoja tarpeen, muistanet, en taattojen tietoja salaa. (Poistuu oikealle.)

HENRIK (istuuduttuaan; ankarasti). Mitä vastaat, Järkä? Näin Ilmolan lohivesillä venekunnan, jonka miehet eivät olleet talon palkollisia eikä orjia, mitä lie vieraita takamaitten hämäläisiä. Miksi ei ole miehiä pantu kellariin odottamaan rangaistusta?

JÄRKÄ (astuen lähemmäksi koroketta). Köysiin ne miehet panin ja raahasin nuoren päällikön eteen. Mutta — − se kun kuuli asian, ei enempi tehnyt kuin mitä olalle taputteli, ja pyytöluvan antoi omalla suulla. (Ovensuujoukossa ihmetyksen kohinaa.)

HENRIK (naurahtaa lyhyesti; Järkälle). Nouda poika tänne.

JÄRKÄ poistuu ulko-ovesta.

HENRIK. Onko Työrö palannut Kokemäeltä?

KERIOLAINEN (astuu keppiin nojaten, pahasti ontuen esiin ovensuu-joukosta). Ei ole palannut. Mutta sanan lähetti, että valmiit ovat varastoaitat Kokemäen kennäällä.

HENRIK. Hyvinpä sopii. Mutta — — ukko Keriolainen, onko konkkaluutasi puraissut Kalma — — vai koukkuleuka akkasiko?

KERIOLAINEN. Lappalaiset äpärät, en paremmin sano.

HENRIK. Olit Kemiläissaaressa Unarilla?

KERIOLAINEN. Siellä oltiin — − Sarre-ukon valtakunnassa. Ja kokonaisen venekunnan tappoivat meiltä lappalaisten salanuolet. Ja me — − kostoveroa ryöstettiin, mitä saatiin. Mutta Unarin itäpuolella päästiin käsirysyyn karjalaisten kanssa.

HENRIK (innostuneena). Miten kävi, paljonko löitte?

KERIOLAINEN. Ei siitä päästy sen selvemmille vesille. Pakenivat vikkelästi itään, ja kotomatkalle meikäläiset. Mutta tekipäs vieläkin lapinpoika tempun. Kun Meltauksen niskassa kokat kääntyivät alaspäin, vingahti nuoli ja sattuipas — — tuohon, tuohon se naksahti ja juuttui luuhun. Sitä tässä on sitten päämiestä ootellessa maattu ja lynkätty. — Mutta Kemiläissaari on nyt hämäläisistä tyhjä.

HENRIK. Ei hätää. Vielä tänä kesänä mennään sinne uudestaan. Ja talvella — — itse samoan sinne ja kauvemmaksi.

X KOHTAUS.

Päivö ja hänen jäljessään Järkä tulevat ulko-ovesta.

HENRIK (ivallisesti, kuin nulikalle). Rakas veljeni on kalavesien tärvelijöille antanut ylettömän armon käydä oikeudesta. Saisiko kuulla, miten hellyttivät veljeni mielen nuo — kalavarkaat.

PÄIVÖ (lämpimästi puolustaen). Muistanet toki, miten kiusasi viime kesänä peltotauti takamaitten kapanaloja, jotta niukan siemenen tuskin saivat pannuksi talteen uudisperheet. Tulivat pyytämään kalaa petun särpimeksi, ei varastamaan.

HENRIK (jyrkästi). Kemijoen kalavedet kuuluvat Ilmolan taloon, jos älynnet mitä tietää miekan oikeus, osto ja perintö.

PÄIVÖ (hyvää uskovasti selittäen). En tahtonut pahoin vaan hyvin. Jos lienevätkin tänne tulleet myöhemmin meitä, samaa ovat hämäläistä heimoa, jotta — − ollapa joka miehellä miehenosa omaa riistamaata ja kalavettä, eivät nääntäisi nöyrätkään vuodet hämäläistä kansaa, ja riittäisi silloin mielellistä keihäsmiestä tarpeen tullen, kun oman miehenosan puolesta olisi keihäs tanassa. — Niin olen aatellut monesti.

HENRIK. Onpa lapsilla loruja. (Järkälle.) Järkä, mene, heitätä varkaat niskasta nivaan. Ken pääsee hengissä suvantoon saakka, märkänä koirana takamaille juoskoon ja henkiparkansa pitäköön.

JÄRKÄ (lähtee pari asemiestä mukanaan ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyrmistyneenä). Olen antanut miehille sanani!

HENRIK (ivalla). Älä itke, sanasta miestä, ei poikaa.

PÄIVÖ. Älä koske niihin miehiin. Jousi ja mies olen minäkin!

HENRIK. Vaikene.

PÄIVÖ (menettäen malttinsa). Kohta on koskessa Järkä tai minä, ei syyttömät miehet! (Syöksyy ovensuu-ryhmän läpi ulos.) Oven luona seisovista siirtyy suurin osa uteliaana pihamaalle.

AIMOLA (nousten). Onpas pojalla päätä. (Siirtyy ulos.)

HENRIK (nousee; vieressä seisovalle Servolle). Servo, köysiin se villitty nulikka ja — − kellariin!

SERVO (ja jäljelle jääneet pari asemiestä poistuvat ulko-ovesta).

NIKLAS (pyytävällä äänellä). Veli, liikoja raivoat. Mitäs tuota — − puolenmielellistä poikaa turhista kovistaa.

HENRIK (jyrkästi). En ole neuvoja kysynyt. Siirry Toste-munkin seuraksi väentuvan puolelle. Kutsun tarvittaissa. (Lähestyen Niklasta, leppeämmin.) Saat atrialla arrakkiryypyt ja Espanjan viinit, jos varot latkimasta liikaa tuota västäräkin vettä.

NIKLAS (nousten). Mikäpäs siinä, lähtee se pääkoppa niinkuin herkemmin lentoon ulkomaan lintujen parissa. (Hoikalle; osoittaen puolikkoa.) Hoikan poika, akka varoilta mukaan. (Poistuu Hoikan jäljessä ulko-ovea kohti.)

HENRIK (puoliksi ihmetellen). Missä viipynee talon emäntä? (Niklaalle.) Kutsu sisään.

NIKLAS (kääntyen ovella). Mutta — — kun tämän emännättömän talon emäntä on — kuten huhutaan — kolmesta emännästä koottu, niin että Heli tyttökö, vai mustankipeä Maarit parka vai — −

HENRIK (nauraen rehevästi). Suu tuppeen lurjus! Käske kun käsketään.

NIKLAS (poistuu).

JOHANNA (joka on seisonut portailla, jännittyneenä katsellen pihamaalle päin, tulee sisään; moittivasti). He työntävät hänet kellariin! Käske päästämään.

HENRIK (nauraen). Teutokoon siellä tovin verran. Sama temppu tepsi minuunkin ennen muinoin. (Iloisesti.) Mutta — − tulepas tänne. (Vetää Johannan käsipuolesta korokkeen viereen arkun luo; ryhtyen avaamaan, salaperäisesti.) Täällä on sinulle osallisten onni ja kunnia talolle.

JOHANNA. Näytä, näytä — −

HENRIK (valiten aarteista). Ei ole vaivainen solki eikä tyttöjen tinavyö — − (Nostaa korkealle loistavan rintakoristeen.) Se on kultaa ja kalliita kiviä — sydämiä täynnä. Katso, kolme on suurta ja pieniä perässä. Näytäpäs, kaulalle sitasen. (Kiinnittää koristeen Johannan kaulaan.)

JOHANNA (ihaillen korua rinnallaan). Sinä tuhlarimies — — vaikka kuninkaisiin tällä vieraaksi sopisin.

HENRIK. Pikkukuninkaita parempi sen on antajakin.

JOHANNA (käsittäen väärin; hymyillen). Oletpa ylpeä sinäkin, veli.

HENRIK. Toki ylpeä langosta isosta.

JOHANNA (säikähtäen). Langosta? Sinulta luulin — −

HENRIK. Muilta, ei minulta. Johannes Ingemarinpoika, Haalogalannin maavouti, sen kosiomiehenä lähetti. Syksytalvella saapuu hän Matarenkiin. Me täältä vastaan ajamme, päätetyn naimaliiton lujitamme kahden puolen. Ja silloin tulee karjalaisille lähtö, niin Unarin järveltä kuin kauvempaakin, Sallaa ja Sodankylää myöten.

JOHANNA (on aikonut ensin reväistä korun kaulaltaan, mutta hillitsee itsensä, riisuu korun ja ojentaa sen Henrikille). Pane takaisin arkkuun. Käytäneen Henrik Kurjen sisarta vielä kilpaakin kosimassa. (Kääntyy, poistuu ulko-ovesta.)

HENRIK (Johannan mennessä). Ohoh, onpa ylpeyttä tytössä — (Kääntyy arkun puoleen, joten joutuu kääntämään selän vasemmanpuolista ovea kohti ja ottaa arkusta esille suuren hopeaisen kastemaljan, jää sitä myhäillen katsomaan.)

XI KOHTAUS.

Rauni on tullut sillä aikaa kuulumattomasti vasemmalta ja jäänyt oven suuhun seisomaan, kasvoilla epäröinti ja pelko.

RAUNI (Henrikin kääntyessä). Käskivät tulemaan — —

HENRIK (iloisesti). Syliinkö käskivät? (Levittäen käsivartensa.) Saat tulla kuin ehtoinen emäntä.

RAUNI (liikahtaa, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy poispäin kuin itseensä sulkeutuen, tuska kasvoilla).

HENRIK (lähestyen, ottaen hartioista). Yhäkö vapiset? Ja allapäin kuin toukka Tuonelassa? — Et ole enää ryöstönainen, et saunatyttö, joka loukossa maltaita imeltää. Olet isoinen emäntä!

RAUNI (kuin pakoon väistäen). Ei ole ennen Kurjet piioista emäntiä tehneet — —

HENRIK. Teen tahtoni mukaan. Toki on parempia löytty, vaan ei kolmesta valtakunnasta somempaa toista. (Vetäen voimakkaasti Raunin lähellensä.) Olet vertani myöten! Kun laskin yläiset kosket, sinut rannalla näin kuin pakenevan saaliin. Olit arka kuin peura, kuin majava — pehmeänä lymysit. Kun viiletin alaiset virrat, sinut aittamäellä emäntänä näin, laahoit poikaa kantavana — − Kurjen poikia monia. (Menee, ottaa kastemaljan.) En mitätöntä haasta — — tällä kastetaan poika ja nimeksi pannaan Mathias Kurki. Mitäs sanot? (Panee maljan arkkuun; jälleen lähestyen.) Ja ennen sydänkuita maavoudin ja Johannan keralla — — oikeat papinhäät juodaan. Vieläkö epäilet?

RAUNI (väsyneesti; kasvot Henrikistä poispäin kääntyneinä). Minkä tahtonet, sen käsket. Muilla ei muuta varaa — − kuin nöyrtyvän mielen.

HENRIK. Käsken muita, en sinua. Olet muuttanut miehen rinnassa mielen. (Leikillisesti.) Olet taitanut majavanhampain purra ja taikoa.

RAUNI (naisellisen viekkaasti). Jos et käskene minua, et kieltäisi varmaan, vaikka — − kummia tekisin?

HENRIK. Jos vaikka tuhmia tekisit, en kieltäisi tänään.

RAUNI (loittonee päättävästi ulko-ovea kohti, taka-alalta; teeskennellen iloisuutta). Päästän vankiköydet Päivön ranteista irti! Päästänkö?

HENRIK (rehdisti, iloisesti). Päästä ja laske — − ei tänään pitkiä vihoja. (Raunin aikoessa kääntyä.) So-soo, sitä ennen luvasta lunnas — − näytä poika.

RAUNI (osoittaen vasemmanpuolista ovea; kylmällä, salavihaisella voitonriemulla). Tuolla on poikasi! (Kääntyy, rientää juoksujalassa ulko-ovesta.)

HENRIK (astuu askelen kohti ulko-ovea kuin aikoisi pidättää Raunin, käännähtää takaisin, pysähtyy hetkiseksi rypistynein kulmin, sitten kääntyy hymähtäen kohti vasemmanpuolista ovea ja työntää sen auki, mutta peräytyy kummastuneena ja suuttuneen näköisenä; tuimasti). Mikä kehno siellä? Esiin matele!

XII KOHTAUS.

Maarit tulee vasemmanpuolisesta ovesta sisään luihusti kyräten.

HENRIK. Mitä ovenpielissä jorasit?

MAARIT (nopeasti). Miten pettävät sinua — — sitä kuuntelin omaksi hyväksesi.

HENRIK. Sinä inhonkarvallinen nuuskiva rakki.

MAARIT. Vaan en räyskytä valetta, kuin tekevät muut, ne mielellisemmät — −

HENRIK. Ketkä muut?

MAARIT. Toinen on tikka ja toinen kiemura toukka. Kuin huolainniekkaa puuta ne tyvestä syövät ja takovat — − syövät alta, kun eivät uskalla latvaan.

HENRIK (lyhyesti). Ketkä sen tekevät?

MAARIT. Rauni ja veljesi Päivö, olen vakoillut yötä päivää — − nurkat ja siljot.

HENRIK (räjähtää kaikuvaan nauruun). Sinä kateuden musta turilas! (Osoittaen Maaritia, hohottavasti nauraen.) Kukas muu kuin nainen — − ja jalkoja alla kuin läävässä nisiä. (Käyden äkkiä vakavaksi, lyhyesti.) Saat lähteä talosta. Tahtonet lannanmiehen tai lappalaisen, myötäjäisiä saat talon tyttären verosta. Siellä on pihalla rahanalaista miestä, käy valitsemassa. Mutta talosta pois ja väleen! (Poistuu vasemmalle.)

MAARIT (siirtyy ulko-oven luo, josta katsoo urkkivasti, kavahtaa äkkiä, vetäytyy ovipieleen).

XIII KOHTAUS.

Juhani Aimola tulee kiireisesti ulko-ovesta, kasvoilla levottomuus ja suuttumus.

AIMOLA (katsoo hakevasti ympäri tupaa, kunnes havaitsee oven pielestä Maaritin). Missä on päämies?

MAARIT (näsäviisaasti). Mitäs herkkuja annat? Siian päästä korvamurun vai peurankaulasta kiiremurun?

AIMOLA (uhaten). Sinimarjanko haluat — − nyt on kiire.

MAARIT (luonnonlapsen välittömällä vimmalla). Olen vihainen kuin jängillä riekko — — Kuuletkos — — peuk-päk, peuk-päk, peur-pär-pärr, kla-kla — pärgalak! Niin minä jängiltä kiroon.

AIMOLA (aikoen poistua ulko-ovesta). Pois tieltä — −

XIV KOHTAUS.

Henrik Kurki tulee samassa vasemmalta ja kulkee sivuilleen katsomatta kohti oikeanpuolista ovea.

AIMOLA (käännähtää takaisin; Henrikin ennätettyä jo oikeanpuolisen oven portaikolle). Päämies!

HENRIK (kääntyen). Mitä tahdot?

AIMOLA (kiihkeänä). Arvelin illalla anoa — − nyt on se oitis sanottava: Johanna, sisaresi, on luvannut itsensä minulle!

HENRIK. Ohoh, mieskö matala suurisukuisen vastimeksi — −

AIMOLA (itsetietoisesti). On koossa isoisillekin pätevät lunnaat: on oman jousen ampumia peuran ja ilveksen taljat, on silkkihuivit ja villavaipat ostoriistaa ja Karjalan kylistä ryöstöhopeaa arkku täynnä.

HENRIK. Sattuipa somasti: on aivan omahinen naitettavissa. Jos ei sukua suurta, on suurien pitämä. (Viitaten Maaritiin.) He, tuossa on sulle naimiskauppa: pinnalta ruskea, sisältä musta, synnyltä lappalaistenava. (Kääntyy, katoo oikealle.)

MAARIT (nauraa ilkkuvasti, kirpeästi; tullen aivan Aimolan eteen). Siinäs sait — — matkipas nyt lintusen kieltä: paa lukku, paa lukku, niin on lukossa kihlat. Ja taivaanjaara pilvestä siunaa: myhy-hy-hyhyy — − (Kiirehtii oven luo ja kurkistaa pihalle.)

AIMOLA (veriin saakka loukattuna; tuijottaen, itsekseen). Ei halkaissut päätä, kutitti kylkeä — — väkäpäällä terällä. Et älynnyt, mies parka, (lyöden kämmenellä huotraa) on kyljellä rauta.

MAARIT (ovensuusta; kuiskaten). He tulevat — −

AIMOLA kuin havahtuen, kääntyy katsomaan ovelle päin.

XV KOHTAUS.

Päivö ja hänen jäljessään Rauni tulevat ulko-ovesta.

PÄIVÖ (kasvoiltaan kuin riutuneena, katse harhaileva, askel väsynyt; kävelee hitaasti kohti etualaa).

AIMOLA (Päivölle). Jos nouset vastaan, on Aimolassa apua. (Astuu päättäväisin askelin ulko-ovesta.)

MAARIT (katseltuaan ja kuunneltuaan hetken livahtaa hiljaa Päivön ensi repliikin aikana ulko-ovesta).

PÄIVÖ (on pysähtynyt Aimolan puhutellessa, mutta jatkaa sitten kuin unessa kulkuaan ja istahtaa etualan jakkaralle).

RAUNI (seuraa hiljaa, säälivänä ja huolehtivana, jää seisomaan lähelle, Päivön taakse).

PÄIVÖ (kuin tiedottomasti toistaen kuulemansa sanat). Vastaan — − apua — − (kuin todella apua hakien) apua. — (Kuin kaiken vielä kuullen ja nähden, vaimealla äänellä.) Puhuivat kivistä kieltä. Näin kiviset seinät ja lavitsan. Ovessa rauta kuin kielekäs käärme ja saranoissa ruoste — —

RAUNI (taipuen Päivön puoleen; hellästi hoivaten). Päivö, olethan vapaa — − koeta unohtaa.

PÄIVÖ (jo kiihkeämmin). Unohtaa — — Miten — — millä? Sen tunnen ja näen — — sen kuulenkin — — miten häpeä syö, se syö rintaa ja kasvoja — — kuuletko, se jossain — — ytimiä nakertaa — — kuin pieni majava nuorta vesaa, myrkyllisin hampain — — eikä arpene haava, ei mikään taivu, ei mikään kasva — — siitä puremasta — —

RAUNI (puoliksi itsekseen). Nyt ymmärrän enemmän kuin ennen. Jos täytyykin peljätä, on osattava myöskin vihata — — kauvan ja paljon.

PÄIVÖ. Vihata? Ei ole voimaa, ei ole asetta.

RAUNI (painaen Päivön pään poveansa vasten). Poika parka — —

PÄIVÖ (tuskaisan katkerasti). Raiska ja raukka! Kaikki mitä mielessä toivoin ja tahtelin tavoittaakin kerran — — miehenä, se on muualla nyt, ei minussa — — Se matelee alatse, se kiertää ylätse ja alkusen alutta kuin vaisu tuuli — — Ja minulla ei mitään! (Hetken vaitiolo.) Vielä tänään, äsken näin virrassa nielut kuin peikkojen silmät ja kiitävät kuplat kuin pienet aurinkoiset. (Yhä herkistyen, kuin unohtaen vaivansa.) Nyt muistankin: poikana usein — — kuin uuvutti rannalla tuoksut ja unetti kaukainen kohina — katselin mieleni näkyjä, näin miten kuplanen suurtui, se nousi kuin virrasta paasi, sitten — — se latvoja tapasi, kuin taivaan kansi se seisoi ja paistoi. Minä itse seisoin sen alla ja tiesin, ihmeitä tekoja tiesin. Olin surmannut taalo-jättiläisen, suuren ja julman — —

RAUNI. Senkö, joka vaivasi saamelaisten maata?

PÄIVÖ. Sen hirviön, jonka taskuun mahtui nelikollinen hopeaa —

RAUNI (yhä innostuneempana). Ja joka ryösti lappalaistyttäret ja vaimot — —

PÄIVÖ. Juuri sen, joka tappoi lappalaislapset ja ne atriakseen söi — — sen olin surmannut. Ja koko kansa palveli minua. Siinä seisoin. Tuli miehiä ylämaista virtoja myöten, tuli miehiä suvannoilta sauvoen pitkässä jonossa. Ja tyttöjä pihamailta kirjavin koltein ja naisia — — äitini näköisiä. He kumarsivat kaikki ja hyvänä pitivät. Sillä — — olinpa tehnyt teon, joka heidät oli vapahtanut pelosta ja vaivasta —

RAUNI (ihastuneena). Olet lapsi ja mies!

PÄIVÖ. Niin, nehän ovat sellaiset vain lapsien näkyjä. Niiden lisäksi en ole tehnyt mitään, vain huokaillut turhaan — — (Katsoen käsiään, katkerasti.) Ja ranteissa köysien jäljet kuin varkaalla.

RAUNI (jaksamatta enää itseään pidättää painautuu Päivön polvea vasten, ottaa tämän kädet, suutelee niitä). Suutelen jäljet — suutelen ja — — hoitelen —

PÄIVÖ (tuskan ja riemun välimailla). Rauni — — miksi tuletkin päivä päivältä luokse ja päivä päivältä pakenet?

RAUNI (nostaen kasvonsa). Pelosta pakenin, sinun olen ollut.

PÄIVÖ. Minun — — totta jos olisi, en osaisi uskoa.

RAUNI (totisesti, lujasti). Minkä toista vihaan, sen sinua rakastan.

PÄIVÖ (ottaa Raunin syliinsä, nousee). Se toista — — toista ja vanno — — Maarian nimessä!

RAUNI. Sen toistan ja vannon, vaikka kuolema tulisi. (Suutelevat.)

PÄIVÖ (saaden takaisin koko elämänvoimansa, pitäen Raunia kädestä). Rauni, nyt tiedän: tästä alkaen olen päivisin näöltä nöyrä kuin syksyinen lammas ja yöt — — kuulostan hirrenmalosta Maahisen ääntä, sen, joka lupaa ihmeellisiä töitä, kun kauvan odottaa ja uskoo mahdotonta.

RAUNI. Ja minä, itseäni varjelen sinulle. Olen illoin kylmä, tuntoa vailla ja päivällä ruma ja raihnas. Vainajan sylinannosta iloitkoon — —

PÄIVÖ (vetäen Raunin lähemmäksi). Vainajat muille, koko kylälle kuin korvesta tulleet hiljaiset haamut. Ja toisillemme: kuin raikuva joiku, jota muut eivät kuule. (Seisovat lähekkäin, mutta eivät enää kädestä pidellen, toisiaan katsoen riemukkain ilmein.)

XVI KOHTAUS.

Samassa tulee oikealta Henrik Kurki.

HENRIK (pysähtyy korokkeella, Päivön ja Raunin kavahtaessa kauemmaksi toisistaan, tuimasti). Tikka ja toukkako? (Ikäänkuin pyyhkäisisi menemään ohi mahdottoman ajatuksen, naurahtaen leppoisasti.) Taisi olla vain varpusen poika ja peipponen pesässä. (Päivölle.) Mene, hae Johanna ja Niklas tänne ja itse palaa myötä.

PÄIVÖ (poistuu ulko-ovesta).

HENRIK (Raunille). En turhista kysele. Mutta yksi on varma: jos ken sanankin lorukieltä sinun korvaasi visertäisi, on kuoleman oma. (Menee oikealle, avaten oven, isälleen.) Isä, jaksanet tulla. (Palaten takaisin, lähestyen Raunia; leppoisasti.) Sinä hoikka ja kaunis, älä pelkää — — (Leikkiä laskien.) Hyvä on peukaloisen lentää suuren linnun kohottimilla. — Nyt mene Toste-munkin pakinoille ja sano, että on ristittävä poika, se kaunis poika.

XVII KOHTAUS.

Mathias Kurki tulee oikealta.

HENRIK (kääntyy isänsä puoleen).

RAUNI (poistuu samassa ulko-ovesta kuin pakoon pyrkivä lintu).

HENRIK (isälleen, ohjaten päällikön-istuimelle). Istunet, taatto, neuvojaksi. Tuomitse, käskenkö suvullemme oikeita tekoja.

XVIII KOHTAUS.

Päivö ja Niklas tulevat edellisen repliikin aikana ulko-ovesta ja hetken kuluttua vasemmalta Johanna.

HENRIK (kääntyen Niklaan puoleen). Unari on otettava takaisin ja myös sen itäranta on tehtävä pirkkojen veromaaksi. Sinä lähdet sinne, Kemiläissaareen, nyt kesäksi ja syyspyyntiin. Urki kavalan Sarren aikeet, mutta varoen. Tarjoa sopua, jos suostuu lahjanahkoihin ja lisää kinkeriveroa, muuten uhkaat tulella ja sodalla. (Silmäten juuri saapuneeseen Johannaan.) Siltä varalta, että ei taipuisi Sarre, vaan vehkeilisi karjalaisten ja Novgorodin vihavenäläisten kanssa, olen luvannut Johannan käden Haalogalannin maavoudille — —

JOHANNA (keskeyttäen). Se katkaise ja mukanasi vie, en seuraa itse.

MATHIAS (varoittavalla äänellä). Johanna, miehet tahtonsa mukaan, naiset käskyn mukaan, se on meidän suvussamme laki.

JOHANNA. Olen antanut toiselle sanani, ja sydän vannoi mukana.

HENRIK. Ensi pyhäinmiesten päivänä ahkiossa makaat, Matarenkiin mukanani lähdet. Siihen saakka tottelet, ei muuta.

JOHANNA (vaikenee, mutta kalpeana ja ylpeänä).

HENRIK (Päivölle). Sinusta käyn tekemään miestä. Ensin pääset raatamaan, sitten vasta tekoihin. Lähdet vielä tänään sysmäisille takamaille. Siellä on kaadettava juhannuskasket. Mukaan tulee loismiehiä ja orjia. Mutta sinä et joukkoa käske, vaan Järkä, joka saa pitää huolen siitä, että raadat aamusta iltaan. Sinun on aika tottua pirkkojen tapaan: on kuultava päällikön sanaa.

PÄIVÖ (tyynesti). Lähden mielelläni, päämies.

HENRIK. Muuten: Niklas jää tänä vuonna kotomieheksi, isännöimään taloa. — Taatto, olenko neuvonut sukuamme oikein?

MATHIAS. Oikein. Elonsaantiin, veronsaantiin, riistaa ja kunniaa taloon läpi autiomaitten, siinä on valtapirkkojen ikuiset käskyt. (Nousee.) Ja kaikille teille: poikani, tyttäreni, muistakaa: suvun kesken on sovinto laki, vierahille riita ja viha.

Väliverho.