SISÄLLYS: (continued 4)

"Me olemme (elok. 21:senä) kysyneet Vankeinhoitohallitukselta asian kulkua ja todenneet, että on kysymys vain lakimääräysten teroittamisesta sen johdosta, että vankilat ovat olleet ennen armahdusmääräysten toimeenpanoa ylenmäärin täydet ja että Turun kuritushuoneessa on ilmennyt levottomuuksia. Lain mukaan vankilanjohtaja on edesvastuussa vangeista ja vain hänen harkinnastaan riippuu, kenen hän sallii käydä vankien luona ja millä ehdoilla se saa tapahtua. Tämän lakimääräyksen mukaan ei kukaan ole siihen nähden erikoisasemassa. Neiti Wrede on pitkän toimintansa ajan vankien keskuudessa saanut suullisen luvan perusteella käydä vapaasti vankien luona ilman johtajan suostumusta. Nyt on häneen nähden tapahtunut sellainen muutos, että hänenkin on järjestettävä käyntinsä johtajan välityksellä. Hän onkin tietääksemme käynyt tämänkin uuden järjestelyn jälkeen muissa vankiloissa, vaikkakaan ei Kakolassa. Sinnekin hän kyllä saa mennä, kunhan vain ilmoittaa siitä asianomaiselle johtajalle. Ja joskaan hän ei saisi puhutella kaikkia vankeja, jää hänelle kuitenkin sekä siellä että muissa vankiloissa kylliksi työmaata. Yleistä lupaa käydä vankiloissa hän ei ole edes pyytänytkään."

Niin kuuluu U. S:n selonteko. Sitä seuraa sitten vain Vankeinhoitohallituksen kiertokirje maan kaikille vankilanjohtajille, joka aiheutti sulkemistoimenpiteen ja jonka tarkoitus ilmenee päätöksestä, minkä neiti Wrede sai hallitukselta (julkaistu elok. 20:ntenä D. T:gissä.)

Tarkkaava lukija on ilman muuta havainnut, että U. S:n selitys sivuuttaa kokonaan meidän kaksi kysymystämme. Se ei ilmoita neiti Wredelle annetun kiellon syytä eikä myöskään miksi sitä ei oltu jo kauan sitten kumottu. Huomautetaan että toimenpide oli tarkoittanut vain lakimääräysten teroittamista vankilanjohtajan oikeudesta valvoa ulkopuolella olevien käyntejä vankien luona. Kukapa olisikaan epäillyt sellaisen oikeuden olemassaoloa? Eihän ole ensinkään kysymys siitä. Kellä vankilanjohtajallamme tahansa on laillinen oikeus kieltää asianomaisia valvomasta neiti Wreden käyntejä. Kysymys kuului — pitääkö se todellakin toistaa, jotta se selviäisi — kuinka perustellaan tuo erityisesti neiti Wredeen kohdistuva toimenpide?

Puhutaan siitä, että vankilat ovat ylenmäärin täydet. Mitä johdonmukaisuutta siinä on? Eikö Mathilda Wredellä ole yhtä paljon tekemistä täydessä vankilassa kuin vähemmän täydessä? Eikö hänen lohduttava ja rauhoittava vaikutuksensa ole vielä tarpeellisempi ja toivottavampi kuritushuoneessa, missä vangit elävät yhteen sullottuina ja mieliala on jo senkin tähden kiihtynyt?

Puhutaan levottomuuksista. Ne kuvasimme lyhyesti jo edellisessä. Molemmat edellisethän, "kaljalakon" ja "keittolakon" vankilan johto tunnusti oikeutetuiksi, koska vankien laillinen menettely kieltäytyessään sopimattomasta ravinnosta johti suoranaisesti parannuksiin. Kolmas lakko, pidättyminen käyttämästä vankilan silloista lääkäriä, tohtori K——a, perustui juurtuneeseen vastenmielisyyteen häntä kohtaan, mutta puhkesi vasta sattumalta ilmi, kun eräs vanki, joka oli pyytänyt useita kertoja lääkäriltä, että hänet pahoinvointinsa takia otettaisiin sairasosastolle ja jonka lääkäri oli väittänyt teeskentelevän kehoittaen häntä menemään työhönsä, surmasi itsensä. Muitten vankien levottomuus purkautui pyynnöksi, että tapausta tutkittaisiin lähemmin. Nyt kysymme jälleen, tahtooko Vankeinhoitohallitus vielä salaa viittailla siihen, että neiti Wrede olisi jotenkuten syypää "lakkojen" syntymiseen, joista kaksi ensimmäistä jäävät oikeutettuina pois laskuista ja joista kolmannen ratkaisi vankilan muurien sisällä sattunut surullinen tapahtuma? Sellainen olettamus on järjenvastainen, jotta emme antaisi sille vielä oikeampaa nimeä. Vankien joukossa on monta sivistynyttä henkilöä, jotka kyllä itsestään tarkkaavat vankilaohjesäännön määräyksiä ruuasta y.m. ja voivat selvittää asian alkuperäisemmällä kannalla oleville asukeille. Olettamus, että neiti Wrede 30-vuotisen lähetystyön jälkeen, josta tuhannet kurjat häntä siunaavat ja josta vankeuslaitoksellamme on ollut mitä suurin hyöty, kävisi vanhoilla päivillään rikkomaan tarkasti noudattamaansa hienotunteisuutta ja rupeaisi harjoittamaan kiihoitusta viranomaisia vastaan, on virkavaltaista byrokratiaa, niin vastenmielistä ja samalla typerää, että jokainen ajatteleva kansalainen, jolla on sydäntä, tuntee mielipahaa sen johdosta.

U. S:n antama tieto, ettei neiti Wrede mahdollisesti saisi edes virkakunnan läsnäollessa tavata kaikkia vankeja, on omiaan lisäämään paheksumistamme. Sellaiseen lausuntoon kätkeytyy uudelleen salainen ajatus, että jo neiti Wreden läsnäolokin voisi aiheuttaa kurinpitorikoksia. Onko sellaisessa mitään järkeä? Vankeinhoitoviranomaiset suorastaan sotajalalla yksinäistä naista vastaan — mikä todistus hänen työnsä voimasta ja hallituksen oman toiminnan tyhjyydestä vankien henkiseksi kohottamiseksi! Ja kuinka tuo tyhjyys paljastetaankaan yhä ilmeisemmin viitattaessa siihen, että neiti Wredellä on kyllä Kakolan ulkopuolellakin kylliksi vaikutusalaa. Hänellä on sitä epäilemättä, hän saattaa hätätilassa mennä Siperiaankin, eikö totta? Mutta mikä antaa Vankeinhoitohallitukselle oikeuden ryöstää vangeilta hengellisen avun, minkä neiti Wrede on voinut ja yhä edelleen voi antaa? Tätä kysymystä ei korosteta suinkaan tunneherkässä sävyssä, vaan puhtaasti kriminaalipoliittiselta kannalta.

Hallitus sanoo U. S:n kautta, ettei neiti Wrede ole anonutkaan yleistä lupalippua vankiloihin. Oivallinen vaatimus v. 1913 sille, joka on vuodesta 1883 lähtien kaikkien viranomaisten rajattomalla suostumuksella käynyt keskeytymättä puhuttelemassa vankeja.

Hallitus kertoo neiti Wreden vielä kiellon voimaan astuttuakin käyneen muissa vankiloissa. Se ei ole totta. Hän ei ole, saatuaan Kakolaan pyrkiessään tuon hämmästyttävän kiellon, voinut muihin vankiloihin yrittämällä antautua alttiiksi mahdollisesti uusille nöyryytyksille. Kiertokirjehän on lähetetty kaikille johtajille. Sitä paitsi Vankeinhoitohallituksen lähettämä päätös neiti Wredelle oli hänen koko elämän kestäneeseen työhönsä nähden niin loukkaava sanamuodoltaan, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta käsittää sitä muuten kuin siten kuin hän sen teki, nim. Suomen vankilat ovat häneltä suljetut. Eikä kieltoa ole vielä tänäkään päivänä kumottu huolimatta suullisista lupauksista päästä maaliskuussa uudelleen työhön. Vapautuneitten ja vankien perheiden keskuudessa Mathilda Wrede jatkaa kuten ennenkin uhrautuvaa työtään.

Tarvinnemme tuskin enää huomauttaa, että vankien tapaaminen henkilökunnan läsnäollessa, olisi suorastaan ivaa Mathilda Wreden ydintehtävää kohtaan. Vanki katselee viranomaisia vihamielisesti, epäluuloisesti tahi ainakin kylmästi. Hengellisen auttajan käynnillä on arvoa vain silloin, kuin vanki voi aukaista hänelle sielunsa sisimmän täysin luottavasti. Sen neiti Wrede ilmoittikin lyhyesti ja syvän vakuuttavasti meidän julkaisemassamme kirjeessä Vankeinhoitohallitukselle.

Teemme yhteenvedon:

Vankeinhoitohallitus ei ole tahtonut vastata perusteltuihin kysymyksiimme Wrede-asiassa;

Se ei ole tehnyt sitä U. S:n kirjoituksessakaan, koska

perusteluksi on esitetty neiti Wreden asiaan ollenkaan kuulumaton vankilan liika-asutus, johon muutoin aina uuden rikoslain käytäntöön ottamisesta alkaen, siis 19 vuotta, on vedottu pitäen sitä pääasiallisimpana esteenä vaadittuja uudistuksia toimeenpantaessa;

sekä levottomuudet, joiden syntymiseen on ollut syynä hallinnon laiminlyönti ja paheksumista herättävä lääkärinhoito, eikä neiti Wrede;

Vankeinhoitohallituksen "selitys" osoittaa väärine tietoineen käynneistä muissa vankiloissa, viitatessaan "jälellä olevaan työmaahan", välinpitämättömyydellään erotukseen nähden, mikä on yksityisten ja valvonnan alaisten käyntien välillä, äkillisellä vaatimuksellaan, että neiti Wreden olisi anottava yleistä lupaa, sekä viitatessaan aivan asian ulkopuolella johtajien lailliseen oikeuteen valvoa käyntejä, kuinka mahdotonta hallituksen on ollut selvästi ja tyydyttävästi selittää menettelyään neiti Wredeä kohtaan;

Vankeinhoitohallitus jättää edelleen kokonaan vastaamatta, miksi toimenpidettä ei ole kumottu, vaikka sen aiheuttaneet syyt (liika-asutus ja levottomuudet) ovat kauan sitten lakanneet vaikuttamasta.

Tämä selostuksemme, jota ei voitane asiallisesti kumota, oikeuttaa meidät pitämään Vankeinhoitohallituksen aiheetonta ja jatkuvaa menettelyä sen arvoa alentavana.

Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.

Maaliskuun 8:ntena päivänä 1914 Mathilda Wrede vietti 50-vuotispäiväänsä sisarustensa parissa Värälässä.

Sekä Suomessa että ulkomailla olevilta ystäviltä virtasi sähkösanomia ja kirjeitä puolivuosisataisjuhlaan, todistaen kuinka yleisesti tunnettu ja kunnioitettu hän oli. Mutta eniten liikuttivat hänen sydäntään vankien erilaiset yritykset ilahduttaa nyt vuorostaan tervehdyksin, kirjein y.m. häntä, tuota erikoisluontoista vankia, jota viranomaisten valtakäsky nyt piti vangittuna.

Lukemattomat olivat sekä Suomen että ulkomaitten sanomalehdissä julaistut myötätunnon ilmaisut ja monet niistä todistivat mitä lämpimintä ihailua, ymmärtämystä ja rakkautta. Niinpä "Teoloogisessa Aikakauskirjassa" oli professori G. G. Rosenqvistin kirjoitus. Hän kirjoitti otsakkeella "Mathilda Wrede":

"Hän, jonka nimi on otsakkeessa, on varmaan maamme huomattavimpia naisia ja huomattava on myös elämäntyö, jonka hän on suorittanut ja yhä vieläkin suorittaa.

"Meidän päivinämme, jolloin hyväntekeväisyystyö, kuten moni muukin tapahtuu yhdistyselämän merkeissä, on jo se merkillepantavaa, että Mathilda Wrede on yksinäisenä naisena suorittanut mitä vaikeimmalla ja vaativimmalla työmaalla harvinaisen rikkaan elämäntyön.

"Vielä enemmän merkillepantava on puhtaasti persoonallinen osa hänen työtään. Ei kukaan muu olisi siinä suhteessa kyennyt astumaan hänen sijaansa. On kenties voitu helpoittaa sitä, tukea sitä, tehdä se vähemmän rasittavaksi, mutta suorittaa se, suorittaa se niin, ettei se olisi kadottanut parasta ja oleellisinta sisältöään, muuttunut oleellisesti toiseksi, ei ole ollut mahdollista. Elämäntyöhönsä — antamaan uhrilahjansa ihmisyyden alttarille — häntä on harjoitettu ja kasvatettu aikaisimmasta nuoruudesta alkaen. Eikä mikään ole päässyt turmelemaan eikä särkemään työtä, joka on vaatimattomuudessaan niin suuri ja kaikessa yksitoikkoisuudessaan niin rikas.

"Se mitä me kutsumme suureksi ja jota me ihmiset ylistämme, kohtaa meitä niin monilla aloilla. Pascal on puhunut kolmenlaisesta suuruudesta. Aleksanteri tulee — hän sanoo — loistossaan ja häikäisee silmämme ja lyö lihallisten ihmisten mielikuvituksen hämmästyksellä. Arkimedes ei tarvitse Aleksanterin prameutta loistaakseen hengen silmille. Hänen suuruutensa, joka on kokonaan järkeä, kuuluu toiseen luokkaan. Kristus on tullut ilman sekä Aleksanterin että Arkimedeen loistoa. Hänen suuruutensa on vielä aivan erilaista. Se on niin erilaista; ettei voittajan kunnia ja neron voima lisäisi sitä hiukkasenkaan vertaa. Hän oli nöyrä, kärsivällinen, lempeä, pyhä Jumalan edessä, laupias ihmisiä kohtaan, hirvittävä pahan valtoja vastaan. Ilman syntiä, ilman ulkonaisia lahjoja, ilman tiedon luomaa lisää hän on aivan omalaatuisensa suuruudessaan.

"Näin kirjoittaa Pascal kolmesta eri suuruuden asteesta ihmismaailmassa. Sellaisessa elämäntyössä kuin Mathilda Wreden on, kohtaa meitä jotakin tuosta kolmannen asteen suuruudesta. Hänen onnistumisensa salaisuus, että hän on löytänyt tien mitä paatuneimpiin mieliin, mitä kovettuneimpiin sydämiin, että hän on houkutellut kyyneleitä silmiin, joista kukatiesi ei ole puristunut niitä sitten lapsuuden päivien, että hän on sytyttänyt elämän rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa epätoivoisiin sieluihin, riippuu varmaan siitä, että hän on omaksunut ja voittanut jotakin siitä suuruudesta, mitä Ihmisen Poika on hengen täyteydessään toteuttanut, suuruudesta, joka on ihmiselämän väkevin ja ylevin voima.

"Sen suuruuden omistaminen ja voittaminen ei ole vaarallista persoonallisuudelle. Se ei tee pöyhkeileväksi eikä pintapuoliseksi, vaan laajentaa ja syventää; se ei pane ylpeilemään, vaan luo hengen köyhyyden, vanhurskauden nälän ja janon; se tukee niin hyvin Getsemanessa kuin kirkastusvuorellakin.

"Sellaista suuruutta ei luo se, mitä meidän on tapana kutsua 'täksi maailmaksi'. Voimat, jotka sen luovat, ovat 'näkymättömiä', kuuluvat todellisuusmaailmaan, 'jota ei yksikään silmä ole nähnyt eikä yksikään korva kuullut', mutta jonka olemassaoloa ja vaikutusta ei yksikään oikea ihminen saata epäillä.

"Sellaisena Mathilda Wrede on kulkenut taikasauva, rakkauden taikasauva kädessään korpia ja erämaita. Ihmistä hän on etsinyt murhaajassakin, väärentäjässä, varkaassa, ihmisten ja yhteiskunnan hylkiössä, vakuutettuna siitä, että kaikkialla ja kaikissa on jotakin ihmisen arvoista ja talteen otettavaa. Ja aivan varmasti hän on yhä uudelleen ja uudelleen löytänyt lähteensuonia siellä, missä ei kukaan muu ole voinut huomata tahi edes aavistaakaan niitä olevan.

"Sellainen työ synnyttää varmasti monta kertaa pettymystä ja toivottomuutta, mutta se on samalla myös jos mikään omiaan kasvattamaan ja lujittamaan kannattavaa elämänuskoa, jota me kaikki tarvitsemme ja joka yksin 'voittaa maailman'.

"Ei yksikään hyvä työ putoa hedelmättömänä maahan, eikä ainoakaan ihmissydämeen tehty jalo kylvö ole jättämättä jälkeä. Hedelmä saattaa kyllä näyttäytyä vasta tulevissa maailmoissa, joissa ne vaikuttimet, mitkä ovat turmelleet ja alentaneet ihmiselämää, ovat menettäneet tuhoisan voimansa.

"Mathilda Wredenkin elämäntyölle ovat vallat ja voimat koettaneet panna rajan. Siinä on toimittu aivan johdonmukaisesti. Hänen tapaisensa valosoihdun kantaja, elämän edistäjä ei sovi järjestelmään, joka palvelee pimeyttä, joka hieroo kauppaa ihmisarvosta, joka sitoo ja surmaa sielut.

"Muinaisaika puhui Nemesiksestä, koston jumalattaresta. Ihmisteoista on sanottu, että ne joko nousevat kuten näkymättömät sähköhiukkaset aurinkoa kohden, vahvistavat sen valoa ja herättävät elämää ja liikettä maailmassa, tahi kokoontuvat synkiksi pilviksi, ääneti, hitaasti, huomaamatta, kunnes pilvi on ladattu, purkautuu odottamatta ja tuhoaa.

"Aurinkoa kohden käy jokaisen sellaisen teon kulku, jollaisia Mathilda Wreden teot ovat. Pilviä kokoova on jokainen kansaa hävittävä voima, joka loukkaa oikeudentuntoa ja vanhurskautta, joka osoittaa halveksivansa vapautta ja ihmisarvoa. Mutta näkymätön tuomari kulkee äänetönnä kansojen joukossa. Kerran, kenties jo pian, tullaan hänen kätensä tuntemaan meidänkin keskuudessamme. Silloin on paljon muuttuva ja silloin on Mathilda? Wredenkin tapaiselle työlle oleva sijaa."

"Hufvudstadsbladetissa" eräs vapautunut vanki kirjoitti m.m.:

"Mitä vankiloihimme tulee, täytyy sanoa, ettei vangin, sielunelämästä juuri huolehdita. Sellaisesta ei kannata puhuakaan! Siksi vangit kaipaavatkin ihmistä, joka heitä ymmärtää, joka voi elähdyttää ja vahvistaa heitä. Kokemus on osoittanut, että Mathilda Wrede on oikea henkilö tähän työhön, joka vaatii paljon vaivaa ja jalon mielen. Ei kukaan muu kuin hän pysty niin helposti voittamaan kovimmankin vangin sydämen. Ei kukaan muu kuin hän voi niin lohduttaa, herättää ja kannustaa sitä, joka on luopunut kaikesta toivosta ja elämän uskalluksesta. Mathilda Wrede on tehnyt sen niin usein ja vain muutamalla sanalla. Hän tietää mikä kuhunkin vaikuttaa ja löytää aina oikean lähtökohdan.

"Kuinka ihmeellisen hienosti hän osaakaan sanoa sanottavansa ja kuinka varovasti mutta varmasti hän tunkeekaan onnettomien sydämen pohjaan, kuinka selvästi hän näkeekään kaikkien sydänsopukoiden valopilkut! Ja kirkas, aina rehellinen ja vapaa katse, jonka hän luo puhuteltavaansa! Jo se on kukistanut monen uhkamielisen vangin, monen kaikkein peljätyimmistä — taivuttanut hänet ja tehnyt hänestä samalla miehen. Olen ollut usein tilaisuudessa kuulemaan miehiltä itseltään tuon jalon ihmisen katseesta, johon kätkeytyy syvästi osaaottava tahi nostava ja toivoa herättävä sielu, joka on herättänyt ja pelastanut niin monen vankilaelämän sisältämistä suurista vaaroista. Parhaiten tunnen kuitenkin omasta kokemuksestani tuon ihmisen ihanat sanat. Hänen, jalon ystäväni, vaikutus minuun on ollut niin suuri, niin puhdas ja syvä, etten saata sitä sanoin kuvailla. Minä tunsin vain sinä hetkenä, jolloin tapasin hänet ensi kerran sellini ovella, kuin päivän valo olisi virrannut sisään ja kesä ruvennut kukkimaan keskellä synkintä syksyä.

"Sydämessänikin vallitsi hänen tullessaan mitä syksyisin autius. Ei valon välähdystäkään, ei toivon säkenettä! Sieluni valo oli sammumaisillaan.

"Silloin hän tuli tuoden valoa, lämpöä ja elämää. Ja keväisiä tuulahduksia; ne hajoittivat mustat pilvet, jotka olivat uhanneet minua joka hetki kuolettavilla salamoillaan!

"— — — Ja kesää kesti koko pitkän ajan, mikä minun vielä piti viettää tuossa kärsimyksen ja sielunhädän asunnossa. Joka kerran kun hän tuli luokseni, puhalsi minuun keväinen tuuli. Minulla oli toivoa ja mahdollisuuksia elää ja tehdä työtä. Minäkin saisin tulevaisuudessa elää valoisia päiviä. Ne ovat jo alkaneet, ja minä näen niiden ulottuvan kauas tulevaisuuteen. Hän on saanut ne alkamaan, hän on antanut minulle lyhdyn käteen. Kaikki riippuu siitä, tahdonko itse kantaa sitä ja antaa sen valon loistaa tielleni. Ja minä tahdon!

"Parempaa kiitosta ei jalolle ystävälleni voi antaa. Viisikymmenvuotispäivänänne tahdon toivoa Teille, Mathilda Wrede, pitkällistä toimintakautta ja paljon siunausta työssänne köyhän maamme kaikkein onnettomimpien ihmisten joukossa.

"Paljon hyvää Te olette tehnyt! Ja paljon, hyvin paljon Teiltä vielä odotetaan. Katsokaa! Sadat kädet ojentuvat Mathilda Wredeä kohden! Kiiruhtakaa auttamaan ja lohduttamaan! Te voitte sen tehdä. He tietävät sen ja huutavat siksi tukeanne ja apuanne!"

Helena-sisarelleen, joka ei ollut tilaisuudessa olemaan juhlassa läsnä, Mathilda kirjoitti edellisenä iltana yksinkertaisuudessaan syvästi vaikuttavan kirjeen:

"Lämpimin kiitokseni sydämen pyhimmistä piiloista entää tänä päivänä aivan erikoisella tavalla 'Äiti-siskoni' luo. En yritäkään muovailla tunteitani sanoiksi — mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi ilmaisemaan, mitä tahtoisin lausua. Mutta minä käsitän ja pidän arvossa ainoalaatuista, uhrautuvaa rakkautta, jota sinä, Helenani, jättiläissuurine sydäminesi olet koko elämäni ajan tuhlaillut minulle. — Kiitos 50 vuodesta, jotka olen saanut elää, minä pikku raukka, joka olin alituiseen sairas ja sain aina sinulta, rakas Helena, hoitoa ja rakkautta! Ja kiitos, että sain kulkea omaa tietäni — sitä tietä, minkä Jumala oli minulle viitoittanut — ilman että oma levottomuutesi pikku siskosta asettui milloinkaan estävänä väliin. — Niin, en saata laskeakaan köyhän kiitokseni satoja syitä, mutta kenties Helenan suuri sydän sittenkin ymmärtää! — —

"Ja sitten, armas, kaikki ilkeydet, itsekkyyden, laiskuuden, kärsimättömyyden, pikavihaisuuden y.m., nehän sinä annat kaikki anteeksi? Ethän voi kieltää itseäsi. — Minä toivon, että 50-vuotias muuttuu paremmaksi kuin kaikki muut 'vuotiaat' ovat olleet! Jumalan avulla hän on yrittävä!

"Ensimmäiset ajatukset 50-vuotispäivänäni rientävät Jumalani ja Helenani luokse."

* * * * *

Ja lopuksi jokunen sana, joihin eräs "Dagens Tidningissä" ollut ylevä ja hieno kirjoitus päättyi:

"Mathilda Wredeä pitäisi juhlia viemällä hänelle yksi ainoa kukkanen, jonka kuvussa kimaltelisi vain yksi yksinäinen kastepisara, joka olisi hellävaroen tuotu katoamattomuuden pyhäköstä."

Uusia suruja ja koettelemuksia.

Istuessaan syntymäpäivänsä edellisenä iltana yksinään kirjoittamassa sisarelleen Helenalle Mathilda Wrede ei aavistanut, että se oli hänen viimeinen kirjeensä sille, jota hän rakasti eniten maailmassa.

Neiti Helena Wrede oli ollut kauan hyvin sairas, vaikka hän oli hiljaisen sankarillisesti kantanut kärsimyksensä. Mathildan palattua Värälästä Helsinkiin eivät molemmat sisarukset eronneet, ennenkuin kuolon enkeli saapui vieden vapautetun hengen "synnyinmaahansa".

Se tapahtui heinäkuun 22:sena päivänä 1914. Mathilda ei kuitenkaan antautunut itsekkään surun valtaan, mutta eivät edes hänen lähimpänsä saattaneet aavistaa, kuinka syvästi hän kärsi.

Hänen oli hyvin vaikea erota Kasarmintorin varrella olevasta tyhjästä kodista, vaikka kesä olikin silloin ihanimmillaan. Toimeton hän ei kuitenkaan ollut. Kuten ennenkin, hän kävi tervehtimässä ystäviään köyhäin asunnoissa ja he taas puolestaan kävivät hänen luonaan.

Juuri siihen aikaan puhkesi sota, ja ikkunastaan hän näki joka päivä joukoittain sotilaita ja hevosia, jotka lähetettiin sotanäyttämölle. — Voi tuota sotaa, kuinka se raastoikaan hänen sydäntään! Usein hän näki pappien siunaavan lähtevät joukot. Hän huusi Jumalalle noiden ihmisten puolesta, jotka lähetettiin kuin lampaat tarkoituksettomasti teurastettaviksi. Ja kun liput vihittiin uskonnollisin juhlamenoin, tuntui hänestä kuin olisi pilkattu elävää Jumalaa.

Öisin hän lepäsi valveillaan lähettäen parhaimmat ajatuksensa tuntemattomien äitien, vaimojen, lasten, haavoittuneiden ja kuolevien luo vakuutettuna siitä, että hänen ajatuksensa ja rukouksensa löysivät tien Isän Jumalan sydämen kautta saavuttaen vihdoin nuo onnettomat avun ja siunauksen muodossa.

Hänen oli myös kovin vaikeaa nähdä hevosten kärsivän. Ei hän voinut milloinkaan mennä ohi niiden seistessä pihoilla ja toreilla hyväilemättä niitä tahi sanomatta jonkun ystävällisen sanan. Kerran kun hän kulki erään ystävänsä kera Kasarminkatua, seisoi maneesin edessä joukko hevosia, jotka oli ostettu Suomesta sotaan lähetettäviksi. "Tuolla ovat hevoseni", Mathilda Wrede sanoi. "Minun pitää mennä kadun yli tervehtimään niitä! Minä ymmärrän, kuinka ikävä niillä on vieraassa ympäristössä, kun ne eivät ymmärrä venäjää, ja minulla on aina tapana puhutella niitä ohi mennessäni. Kun huudan: Hyvää päivää, hevosraukat, tuntevat ne kielen ja kääntävät päänsä minuun päin."

* * * * *

Aika kului. Tammikuussa 1915 oli Mathilda eräällä Karjalanmatkalla saanut vaikean tarttuvan taudin, jonka tähden hänen piti mennä sairaalaan. Siellä hän makasi viikon toisensa jälkeen ja sai kestää vaikeita leikkauksia.

Niin pian kuin hän oli jossain määrin toipunut, alkoivat vankilanaikuiset ja muut ystävät käydä häntä tervehtimässä. Eräänä päivänä, kun hänen luonaan oli poliittisen rikoksen takia vankilassa ollut herra, tuli kurjan ja ruokottoman näköinen mies sisään. "Vanha ystäväni herra K. ja maisteri E.", esitteli Mathilda. Vastatullut joutui hämilleen nähdessään hienon herran edessään, nykäisi Mathildaa käsivarresta ja sanoi ääneen: "Älkää kertoko hänelle, että olen ollut vankilassa!" — "Se ei ole ensinkään vaarallista", Mathilda vastasi, "tämä herra on myöskin ollut siellä." — "Ei suinkaan, onko hän todella ollut?" huudahti K. kiiruhtaen hänen luokseen. Ja he pudistivat toistensa käsiä kuin vanhat toverit ainakin.

Jonkun ajan perästä Mathilda oli siksi terve, että hän sai lähteä sairaalasta, ja vähitellen hän palasi tavalliseen elämäänsä.

Kesällä ja syksyllä Mathilda oli matkoilla. Sielullisesti ja ruumiillisesti rasittuneena hän palasi lokakuussa Helsinkiin. Pian sen jälkeen hän sairastui ankarasti ja makasi kauan elämän ja kuoleman vaiheilla.

Mutta muutamien viikkojen kuluttua kääntyi tauti parempaan päin. Silloin Mathilda ei katsonut enää tarvitsevansa sairaanhoitajattaria. Keittiössä asuva vaimo auttaisi häntä kyllä aamuisin ja iltaisin ollessaan kotona, ja kun eteisen ovi ei ollut lukossa, voi lääkäri, hänen omat ystävänsä sekä apua tarvitsevat tulla ja mennä. Lääkäri selitti, että Mathildan piti vielä pysytellä vuoteessa ja että hän tarvitsi kipeästi hiljaisuutta ja lepoa. Mutta ei auttanut. Ei hänellä ollut oikeutta ajatella niin paljon itseään, kun niin monet kärsivät puutetta. Ainakin piti hänen kokeilla.

Mathilda Wrede makasi sitten useita viikkoja ovet auki ja ihmisiä — venäläisiä sotamiehenvaimoja lapsineen, mustalaisia y.m. — tuli ja meni.

Muutamana päivänä astui joku eteiseen. "Onko siellä lääkäri?" kysyi Mathilda. Ei vastausta. Hän uudisti kysymyksensä. Silloin hän kuuli raskaiden askeleiden lähestyvän, ja mies näyttäytyi huoneen ovessa. Takkuinen tukka riippui kasvoilla ja hän näytti peloittavan raa'alta ja rajulta.

"Oletteko te Mathilda Wrede?" hän kysyi. — "Olen." — "Oletteko te se oikea, jota ne kutsuvat 'vankien ystäväksi'?" — "Olen." — "Mikä teitä vaivaa?" — "Olen sairas." — "Kuinka vanha te olette?" — "Niin hirveän vanha, käyn jo kuudettakymmentä. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä: Kuka te olette ja mitä minulta tahdotte?" — "Minä olen tuntenut neidin monta vuotta, vaikka emme ole tavanneet, ennenkuin nyt. Minä olen oleskellut jonkun aikaa melkein kaikissa Suomen vankiloissa, mutta kun tulin johonkin niistä, oli neiti juuri lähtenyt sieltä. Muistatteko erään miehen Lappeenrannan vankilasta, joka oli huonolla käytöksellään menettänyt säästörahansa ja joka kirjoitti teille pyytäen apua, kun hänen piti päästä vapauteen. Te lähetitte silloin kaksikymmentä markkaa Matti K:lle, ja minä olen se mies", sanoi hän tehden epämiellyttävän liikkeen.

Mathilda Wredeä värisytti, sillä hän oli kuullut vankiloissa tuosta rajusta miehestä, joka oli hyvin häijy ja vaarallinen silloinkin, kun hänellä ei ollut raivokohtauksia. Mutta tottuneena odottamattomiin tilanteihin hän hillitsi itsensä sanoen: "Hyvää päivää sitten, Matti K.! Tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne! Olen kuullut teistä niin paljon." He tervehtivät ja Mathilda jatkoi: "Ottakaa nyt tuoli ja asettakaa se uunin ääreen, siinä teillä on lämmintä ja siitä voin nähdä teidät. Ja kertokaa kaikki, minkä tiedätte Kakolasta, sillä minä olen niin ikävöinyt saada kuulla sieltä jotain." Mies otti tuolin, istuutui ja kertoili hetken juttujaan.

Lopulta sairas väsyi kovasti. "Te tarvitsette varmaan rahaa", hän sanoi. "Pöydällä on kukkaroni. Tahdotteko antaa sen minulle." Mies toi sen ja Mathilda jatkoi: "Minulla ei ole paljoa, mutta me ja'amme sen, mitä on." Hän aukaisi kukkaron tyhjentäen sisällön peitteelle. "Minä tarvitsen itse välttämättä 2 markkaa 75 penniä, loput kuuluvat teille. Nyt teidän pitää olla kiltti ja mennä, mutta tulkaa toisen kerran uudelleen, niin saamme puhella yhdessä."

Mies hyvästeli. Kyynel kimalteli silmässä hänen mutistessaan: "Olipa hyvä, että sain nähdä teidät ennenkuin kuolette."

Seuraavana päivänä vangittiin hänet uudelleen, kun hän oli jossain porraskäytävässä ryöstänyt erään naisen käsilaukun.

Muutamana yönä Mathilda Wreden valtasi kova tuska erään mielien tähden, joka asusti kaukana pohjoisessa. Hänelle oli varmasti tapahtunut jotain, mutta mitä? Seuraavana aamuna lähetettiin miehelle rahakirje postissa.

Tuon miehen, Oskar T:n, hän oli tuntenut monta vuotta. Kerran Kakolassa Mathildan mennessä toiselta osastolta toiselle, kävelivät yösellivangit pihalla piirissä. Silloin eräs heistä astui äkkiä rivistä kysyen: "Tunnetteko minut? Minä olen yksi niitä poikia, jotka vuonna 1899 soutivat teidät Pielisjärveltä Kolille." Nyt hänet oli tuomittu moneksi vuodeksi vankeuteen.

Pian Oskar T:n palattua kotiinsa Mathilda Wrede sai häneltä kirjeen, joka alkoi: "Nyt minä aion ottaa itselleni elämänkumppanin. Hänen nimensä on Anna Kaisa ja hän on kiltti, hiljainen ja toimelias. Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä, mutta mitä neiti sanoo?" Mathilda vastasi, että se oli oiva ajatus ja että kaikki kuulosti hyvältä. Samalla hän lähetti vähän rahaa pastorin rouvalle, jonka tunsi, pyytäen häntä pitämään heille kahvikestit heidän tullessaan pappilaan vihille.

Kului jonkun aikaa. Sitten tuli jälleen kirje kertoen heidän odottavan lasta; jos tulisi tyttö, niin sen nimeksi pantaisiin Tilda Mathilda. Vähän myöhemmin saapui sanoma, että maaliskuun 14:ntenä — Mathildan päivänä — oli syntynyt tytär. Mutta äiti oli kovin sairaana, ja hän oli luultavasti kuoleva. Hänen muistokseen pantiin lapsen nimeksi myös Anna ja siksi hänet kastettiin Anna Mathildaksi. Mathilda Wredestä tuli pikku tyttösen kummi.

Pian sitten Oskar T. kirjoitti, että hänen vaimonsa oli tullut mielisairaaksi. Hän oli kuullut miehensä kertovan "vankien ystävästä" ja nyt hän oli saanut päähänpiston, ettei hän ikinä paranisi, ellei Mathilda Wrede lähettäisi hänelle lääkkeitä Helsingistä. Mathilda meni hermolääkärin luokse, kertoi tapauksen ja pyysi häntä määräämään jotain vahvistavaa ja rauhoittavaa. Sitten hän lähetti lääkemääräyksen ja rahaa sairaalle. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuli tieto: "Nyt hän on terve."

Juuri sille miehelle Mathilda Wrede oli lähettänyt rahakirjeen. Jokseenkin pian saapui vastaus, joka ilmoitti Anna Kaisan kuolleen samana yönä, jolloin Mathilda makasi valveillaan ajatellen häntä. Mies oli hyvin onneton eikä tiennyt, mistä saisi kirstu- ja hautajaisrahat. Nyt kuten niin usein ennen hänen uskollinen ystävänsä oli tullut avuksi, kun hätä oli suurimmillaan.

Toisen kerran tuli muuan taiteilijan rouva Mathildan luo mukanaan taulu, johon oli kauniisti maalattu Tagoren ajatelmia. Mathilda luki ne ja vapisi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että Jumala antaa lastensa vastata sanoistaan. Voisiko hän, Mathilda Wrede, lausua amenensa siihen, mitä tuossa sanottiin. Hän makasi hiljaa miettien. Lopulta hän virkkoi reippaalla tavallaan: "Juuri sen taulun pitää riippua seinälläni, sillä" — hän luki — "Tämä on rukoukseni sinulle, Herra: lyö, iske, jotta satuttaisit köyhyyden juureen sydämessäni.

"Anna minulle voimia kantaa keveästi iloni ja suruni.

"Anna minulle voimia tekemään rakkauteni hedelmälliseksi sinun palveluksessasi.

"Anna minulle voimia, etten milloinkaan kieltäisi köyhää enkä konsanaan polvistuisi ylimielisen voiman edessä.

"Anna minulle voimia kohottamaan mieleni arkielämän pieniä huolia ylemmäksi.

"Ja anna minulle voimia luovuttamaan voimani sinun tahtosi hallittavaksi rakkaudessa."

* * * * *

Ja elämä tuli antaen iskun iskun jälkeen, mutta "kuitenkin Herra on tähän asti auttanut ja Hän on auttava edelleenkin, vahvistava ja kantava."

Veljelä.

Surujen ja monenlaisten kärsimysten aikana oli huolenpito Veljelän talosta suurena apuna Mathilda Wredelle. Tuolla pienellä talolla kaukana Karjalassa oli oma tarinansa.

Mathilda tutustui Kakolassa nuoreen, herkkätunteiseen ja jalosti ajattelevaan mieheen, joka oli joutunut vankilaan valtiollisista syistä. Useiden vuosien kuluttua vapauden hetki koitti hänelle, mutta nuori mies tunsi itsensä yksinäiseksi ja häväistyksi maailmassa. Hänen mielensä paloi erämaihin — pois kylmästä tuomitsevasta maailmasta.

Mathilda Wrede otti hänet vastaan sydän tulvillaan osanottoa ja pää täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Nuoresta miehestä tulisi hänen työnjohtajansa — eikö hän rupeaisikin siksi? — sillä hän, Mathilda, aikoi ostaa pienen maatilan. Ottaisikohan nuorukainen valitakseen paikan jossakin, missä kansa oli köyhää ja kamppaili karun luonnon kanssa? He loisivat oikean mallitalon, opastukseksi ja hyödyksi ympäristön asukkaille.

Tahtoiko hän! Sepä oli kysymys. Koko nuoruutensa voimalla hän antautuisi sellaiseen työhön. Milloinkaan hän ei ollut uskaltanut uneksia niin valoisia tulevaisuuden unelmia.

Kaukana Karjalassa, lähellä Venäjän rajaa, oli pieni tila Jänisjärven rannalla. Sieltä nuorukainen valitsi työmaansa ja talo ostettiin. Hän aikoi koettaa opettaa kansalle järjestystä, maanviljelystä, veistotaitoa, vegetarianismia ja jumalanpelkoa ja seisoa muurina idästä uhkaavaa oikeaoppisuuden sortoa vastaan. Sellainen hänen ohjelmansa oli.

Pian sen jälkeen hän matkusti Ruotsiin. Siellä hän meni naimisiin nuoren ruotsalaisen tytön kanssa, ja jonkun ajan kuluttua nuori pari muutti Veljelään, molemmat täynnä intoa uuteen lähetystyöhönsä kaukaisen Karjalan väestön keskuudessa.

Kaikki Veljelään hankitut eläimet olivat parasta rotua. Työkalut ja siemenet ensiluokkaiset. Pirtti oli vanha. Rakennettiin uusi pirtti ja huone myös Mathilda Wredeä varten. Sinne hän meni välistä täysihoitolaiseksi rohkaistakseen ja auttaakseen ystäviään heidän työssään. Hän viihtyi hyvin heidän luonaan. Hän oli aina rakastanut korpiseutuja ja ympäristön väestön hyväksi hän työskenteli ja suunnitteli sydän rakkautta hehkuen. Mutta milloinkaan hän ei puhunut siitä, mitä uhrauksia ja kieltäymyksiä hänelle tuotti talon ostaminen ja sen kunnossa pitäminen.

Ensin hänen ystävänsä oli työnjohtajana talossa. Sitten hänestä tuli sen vuokraaja ilman velvollisuutta maksaa vuokraa, "jotta hän tuntisi itsensä vapaammaksi". Vihdoin hän sai lahjaksi kaikki talon eläimet.

Kului pari vuotta. Veljelän talo oli vaurastunut joka suhteessa. Silloin valtasi koti-ikävä nuoren rouvan. Se oli niin voimakas ja vastustamaton, että työskentely vieraassa maassa kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä kotiin isän ja äidin luokse, hän ei kestänyt enää elämää erämaassa. Asia järjestettiin niin, että hän saattoi lähteä käymään rakkaittensa luona kotimaassa. Mutta hän ei palannutkaan sieltä milloinkaan. Hän koetti kirjeissään taivuttaa miestään muuttamaan Ruotsiin. Toistaiseksi hän oli saava työtä kotitalossa vaimonsa vanhempien luona.

Mitä miehen oli tehtävä? Sydän ja velvollisuus vetivät Ruotsiin. Sydän ja velvollisuus pidättivät häntä Veljelässä, synnyinmaassa. Suuri kaipaus tunkeutui miehen sieluun ja olihan hän vannonut vaimolleen uskollisuutta koko elämäksi. Mutta kuinka hän voisi jättää talon? Eikö hänen rakas vapaaherrattarensa ollut ostanut sitä juuri hänen tähtensä? Taistelu syttyi hänen sielussaan.

Hänen täytyi puhua kaikesta vanhalle uskolliselle ystävälleen. Varmasti hän osasi neuvoa nyt, niinkuin niin usein ennenkin. Ja Mathilda tiesi neuvon — hän ei koskaan tahtonut sitoa miestä. Tämä oli täysin vapaa matkustamaan sinne, minne sydän ja velvollisuus kutsuivat. Elukat myytiin, nehän olivat vuokraajan, ja niin hän muutti Veljelästä.

Se tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin olisi pitänyt aloittaa kevättyöt. Mathilda Wrede sai silloin kannettavakseen monta uutta huolta.

Mathilda Wrede kertoo.

"Tapasin juuri tutun henkilön kadulla. Hän tuli hyvin ystävällisesti luokseni haluten puhua kanssani. Hän kertoi, että eräässä tilaisuudessa oli otettu puheeksi nimien kerääminen adressiin, joka aiottiin lähettää senaattiin. Minulle pyydettiin siinä lupaa saada jälleen ryhtyä työhöni Suomen vankien keskuudessa.

"Kun vankeinhoitohallitus oli saanut vihiä tuosta päätöksestä, oli sen puolelta esitetty toivomus, ettei käännyttäisi senaattiin, vaan suoraan vankeinhoitohallituksen puoleen, koska vankilavirkamiehet itse halusivat sopia kanssani, ja luulenpa melkein, että mainittu herra oli valittu välittämään asiaa. Iloitsin suuresti asian käänteestä ja lausuin sen julkikin. Mutta en voinut kuitenkaan olla sanomatta käsitystäni, että minä katsoin suurimmaksi rikokseksi Suomessa rikosta Suomen rikollisia vastaan, sillä heiltä oli otettu heidän ainoa ystävänsä maailmassa.

"Ja minä jatkoin: Minua persoonallisesti vankilavirkamiehet ovat sanomattoman syvästi loukanneet myyräntyöllään selkäni takana, mutta vielä syvemmin se on koskenut minuun vankien tähden ja Jumalan tähden, jonka asiaa tahdon palvella. Mestarini Jeesus Kristus ei seisonut nöyränä vääryyden edessä enkä minäkään voi tehdä sitä. Minulla on oikeus puolellani — he ovat olleet raukkamaisia ja valonarkoja. Siksi minä yksinäisenä naisenakin voin seisoa heitä kaikkia vastaan, sillä totuus, rakkaus ja oikeus ovat minun puolellani. Minä tiedän, että he tahtoisivat saada minut varkain kaikessa hiljaisuudessa takaisin vankilatyöhöni, mutta vankien tähden se ei saa tapahtua. Vankilavirkamiehet, jotka ovat antaneet vankien, vartijoiden ja muun henkilökunnan tietää, että minä muka olen vapaaehtoisesti jättänyt onnettomat ystäväni, saavat myös ilmoittaa heille, että minut on siihen pakotettu. Yhtä avoin kuin erottamiseni on ollut, yhtä avoimesti on se myös peruutettava.

"He ovat vaatineet, että minä puhuttelisin todistajain läsnäollessa vankeja. Mitä minä sanon ystävilleni vankiloissa, voitaisiin sanoa keskellä toria, mutta en tule milloinkaan olemaan niin epähieno heitä kohtaan, että saattaisin heidät aukaisemaan sielujensa sisimmät syvyydet ja uskomaan arimmat kokemuksensa minulle todistajain läsnäollessa. Eikä ne ole virkamiesten heränneet omattunnot, jotka nytkään ajavat heitä pyrkimään sovintoon, vaan raukkamaisuus, pelko ulkoa tulevan painostuksen takia. Sydämeni on tuntenut katkeraa harmia heidän työnsä tähden ja synnynnäistä ylpeyttäni on syvästi loukattu, mutta vielä enemmänkin, sydämeni itkee ajatellessaan, mitä vangit ovat menettäneet ja olen kiusauksessa sanoa: 'Voi teitä, te kirjanoppineet ja farisealaiset.'

"Sama henkilö kertoi myös Kakolan johtajan antaneen hänen ymmärtää, että minä olin ollut siellä tapahtuneiden lakkojen ja häiriöiden syynä. Se on kurjaa, sillä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole totta. Sörnäistenkin vankilassa on ollut levotonta. Suurlakon aikana vartijat kantoivat johtajan ulos vankilasta jättäen hänet porttien taakse. Mutta hän oli rehellisempi, siksi hän ei syyttänyt minua, kuten nämä nyt tekevät. Asia oli yksinkertaisesti niin, että minä näin liian paljon ja kävin vankilavirkamiehille kiusalliseksi. Siksi he tahtoivat saada minut tieltään." Muutamia päiviä myöhemmin:

"Nuori pappismies tuli luokseni tiedustelumatkalle. Hän kysyi muun muassa, enkö tahtoisi rakkaudesta vankeihin palata työhöni vankiloissa. Minä vastasin, että hän oli liian nuori käsittääkseen tilannetta ja että olin juuri rakkaudesta vankeihin palaamatta siihen ilman muuta.

"Puhuessamme kiintyi katseeni kirjoituspöytäni yläpuolella olevaan kuvaan, jossa Jeesus istuu yksinään katsellen alas Jerusalemiin ja minä ajattelin:

"Kaiken suuren, mitä pyritään toteuttamaan, on tapahduttava uhrien tietä. Mutta sen jälkeen kun mestarini oli uhrannut henkensä kuolemaan, hän ei enää ryhtynyt työhönsä, vaikka hän palasi takaisin elämään. Ja kuitenkin hänen elämäntyönsä alkoi kantaa hedelmiä vasta silloin. Minä olen hänestä vain tomuhiukkasen pienoiskuva, mutta minullekin on käynyt niin, että vasta sitten, kun minut pidätettiin käymästä vankiloissa, ovat he huomanneet välttämättömäksi paljon sellaista, jonka hyväksi minä olin aikanani turhaan työskennellyt, ja nyt se on toteutettu. Kenties mestarini tie on oleva minunkin. Kenties minä en ole enää palaava työhöni vaikka ovet avattaisiinkin. — Minä jätän kaiken täysin luottavana Jumalan väkeviin, puhtaisiin, pyhiin käsiin."

Sovitteluyritykset eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin, sillä pian niiden jälkeen puhkesi Venäjän vallankumous.

Venäjän vallankumouksen aikana.

Venäjän vallankumouksen puhjetessa talvella 1917 hyökkäsi joukoittain venäläisiä sotilaita Kakolan mäkeä ylös; he tunkeutuivat vankilaan, vapauttivat maanmiehensä, riisuivat vartijoilta aseet ja ottivat "valtiollisten" vankien avulla raudat kaikilta, joilla niitä oli. Venäläiset antoivat muillekin vangeille lupauksen piakkoin tulevasta armahduksesta.

Nyt portit olivat auki. Vapaus houkutteli ja monet joutuivat kiusaukseen paeta. Silloin "valtiolliset" vangit päättivät ottaa johdon käsiinsä ja sanoivat muille vankilassa oleville: "Toverit! Jos me nyt pakenemme, niin meidät otetaan varmasti kiinni ja teljetään tänne uudelleen, mutta jos me odotamme, kunnes saamme armahduksen, niin olemme todella vapaita."

Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.

He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille, jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.

Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.

Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä, asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu vangeille.

Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä, valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana. He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta, että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että neiti nuortuisi uudelleen."

Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi, jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa innolla ja kaivaten."

Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."

Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat kuten aikaisemminkin.

Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt kirjelmän prokuraattorille.

Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat, ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä — suuren murheen tietä — niin iloisin ja kiitollisin sydämin kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.

Silloin eräs vanki riensi joukon läpi kantaen tuolia, jolle oli levitetty puhdas pyyhinliina ja pyysi Mathildaa istuutumaan. Samassa toinenkin vanki lähestyi ja ojensi hänelle omasta ja toveriensa puolesta kimpun Kakolassa kasvaneita punaisia ruusuja.

Kun oli vielä laulettu kaksi laulua, nostivat väkevät kädet tuolin, jolla Mathilda Wrede istui, ja "eläköön" ja "hurraa" huutojen kaikuessa kannettiin "vankien ystävä" vankilaan. Juuri saattueen lähtiessä liikkeelle muuan mielipuoli mies ryntäsi esiin huutaen: "Kuinka uskallatte koskea häneen syntisillä käsillänne? Minä ammun teidät, ellette päästä häntä!"

Vankilassa hänet otettiin vastaan yhtä lämpimästi ja sydämellisesti ja kun hän oli puhunut muutamia sanoja ja tervehtinyt ystäviään, kannettiin hänet uudelleen pihalle.

Seuraavana päivänä hän kävi selliosaston kaikkien asukkien luona. Siellä oli muitten muassa mies, joka oli kantanut viisi vuotta raskaita vartalokahleita, sillä häntä oli pidetty hyvin vaarallisena ja vaikeana, mutta hänet oli vapautettu niistä vallankumouksen aikana. Heti kun Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa, mies riensi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti: "Nyt Jumala on kostanut ilman puukkoa!" Hän oli miettinyt kostoa siitä lähtien, kun Mathilda oli estetty käymästä Kakolassa. "Siitä meidän ei pidä puhua eikä sitä ajatellakaan", Mathilda sanoi. "Minä olen niin iloinen ja kiitollinen saadessani taas olla täällä teidän rakkaitten ystävieni luona, emmekä me saa antaa menneitten asioiden häiritä iloamme ja kiitollisuuttamme!"

Järjestyskomitea tuli samana päivänä Mathildan luo ilmoittaen, että heidän nuori johtajansa oli aikeissa jättää heidät muutamien viikkojen päästä, mutta he toivoivat kaikki, että Mathilda, jonka apulaisena hän oli ollut niin kauan, kehoittaisi häntä pysymään paikallaan, kunnes armahdus olisi myönnetty. Mathilda suostui siihen ottaen huomioon vankien edun.

Jonkun aikaa mainitun vankilankäynnin jälkeen Mathilda Wrede sai Kakolassa olevilta ystäviltään lahjaksi kauniin kultaisen muistokotelon sekä hopeisen pikarin. Yksi antajista lausui: "Kiitollisuuden osoitukseksi vangeilta sille, joka on tyhjentänyt kärsimyksen kalkin ja jonka herrat ovat vanginneet keskellä hänen rakkaudentyötään."

Kiitollisuus ja tuska taistelivat ylivallasta Mathildan mielessä. Kuinka hän voisi ottaa vastaan lahjoja, joihin hänen köyhät ystävänsä olivat uhranneet pienet, vaivalla kootut säästörahansa.

Nopeasti hän teki päätöksensä — ehkenpä hän siten voisi jotenkuten rauhoittaa levottomia vankeja heidän pitkänä, raskaana odotusaikanaan ennen armahduksen tuloa. Lämpimän kiitoksensa ohella kauniista lahjoista hän samalla lähetti Kakolan jokaiselle vangille viisi markkaa.

Se oli sangen tuntuva summa Mathilda Wreden niukoille rahavaroille ja merkitsi hänelle monta persoonallista kieltäymystä.

Sörnäistenkin vankilasta tuli "vankien ystävälle" tervehdys, että he kaikki odottivat häntä määrättynä päivänä.

Hänen saapuessaan vankilaan vangit tervehtivät häntä laulamalla: "Tee työtä, yö jo joutuu." Sielläkin vallitsi innostunut mieliala, ja jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Mathilda Wrede kulki osastolta osastolle ja huoneesta huoneeseen, tervehti yksinäisiä heidän kopeissaan ja puhui yhteishuonevangeille. Eräässä yhteishuoneessa oli muun muassa nuori hysteerinen poika, joka juuri Mathildan astuessa sisään purskahti hermostuneeseen nauruun. Välittämättä siitä sen enempää Mathilda alkoi puhua läsnäoleville ja jatkoi sitten käyntejään muitten luona.

Kun hän lopulta aikoi poistua vankilasta, seisoi kaksi vankia ovella mainittu poika välissään. He näyttivät kaikki hyvin vakavilta. Mathildan lähestyessä poika astui esiin pyytäen anteeksi, että oli nauranut. Miehet kertoivat sitten, että kaikki mukana olleet vangit olivat vaatineet, että poika pyytäisi anteeksi, vaikka tiesivät hänen olevan sairaan, sillä he eivät tahtoneet että "vankien ystävä" olisi luullut kenenkään vankilassa nauraneen hänelle.

Vähän myöhemmin tuotiin Mathilda Wredelle hänen suureksi hämmästyksekseen Sörnäisten vankilasta lahjaksi kaunis hopeainen kahvikalusto muistokirjoituksineen.

Kun armahduksesta vihdoin tuli tosi ja vangit oli vapautettu, virtasi vieraita Mathilda Wreden kotiin aamusta iltaan. Sillä kaikki he tahtoivat nähdä rakkaan kaivatun ystävänsä.

Muutamana päivänä oli kahvikestit hänen kolmelle onnelliselle ystävälleen, jotka olivat juuri päässeet vankilasta. "Vapaus on ihana, mutta vanhoille vangeille on Mathilda Wrede sentään paras kaikista", selitti eräs heistä loistaen tyytyväisyydestä natustellessaan suurta vehnäpullaa. "Ette voi aavistaa, mitä hän on ollut minulle ja kaikille omaisilleni", toinen virkkoi kyyneleet silmissä. Ja kolmas näytti hyvin miettiväiseltä lisätessään: "Kyllä neidillä on aika monta poikaa."

Niin, monta niitä oli ja kaikki he tarvitsivat rahaa, vaatteita ja työkaluja, ja Mathildan rahavarat olivat sangen rajoitetut. "Rakkaat ystävät", hän sanoi vierailleen, jotka olivat juuri selittäneet hänelle, mitä kaikkea he tarvitsivat. "Minä olen vanha ja väsynyt ja te jaksatte juosta paremmin kuin minä. Sitäpaitsi minulla on niin paljon tehtävää. Tässä on pankkikirjani. Ottakaa sillä, mitä tarvitsette, mutta ei enempää kuin aivan välttämättömän, sillä rahan pitää riittää niin monelle." Miehet olivat iloisia, ylpeitä ja kiitollisia heille osoitetusta luottamuksesta.

Mutta päivät menivät menojaan, — yksi, kaksi jopa kolmaskin — mitä merkitsi se, ettei hän saanut pankkikirjaansa takaisin? Neljäntenä päivänä he tulivat. "Katsokaas, neiti", he selittivät, "meillä ei ole ollut milloinkaan ennen pankkikirjaa, emmekä voineet ikinä ajatella, että joku uskoisi meille sellaisen. Siksi me kaikki tahdoimme pitää sitä. Sitten sovimme, että kukin pitää sitä vuorokauden ja siksi on kestänyt niin kauan, ennenkuin neiti sai kirjansa takaisin."

He olivat olleet hyvin arkoja, etteivät vain ottaisi enempää kuin aivan välttämättömän. Hänellä, joka otti enimmän — 140 markkaa —, oli sekä vaimo että lapsia ja hän tarvitsi niin hyvin työvaatteita kuin työkalujakin.

Eräänä iltana tuli muuan Mathildan "pojista" tärkeälle asialle. Hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hieman ylimielinen ja hän näytti voitonvarmalta heittäytyessään tuoliin, jonka Mathilda Wrede oli siirtänyt hänelle. "Minä olen kirjoittanut runoja", sanoi hän, "ja ajattelin pyytää neitiä kustantamaan painatuksen." — — "Osaatteko te kirjoittaa runoja?"

— "Kukapa sitä ei osaisi!" vastasi hän tekeytyen vaatimattomaksi. — "Olkaa hyvä ja lukekaa jotakin kirjoittamaanne!"

Poika otti esille pinkan pitkiä kapeita paperisuikaleita, joihin oli kirjoitettu vain toiselle puolelle, ja luki: "Herää, Suomen köyhälistö!" ja sitten puhuttiin verestä ja kuolemasta porvareille ja sortajille j.n.e. — "Lukekaa vielä yksi", Mathilda pyysi. Mies otti esille pitkän sepustuksen, joka loppui seuraavasti: "Alas muhamettilaiset Suomen korkeista viroista." — "Onko Suomen korkeissa viroissa muhamettilaisia?" kysyi Mathilda. — "On, eivätkös juutalaiset ole juuri muhamettilaisia?" — "Lienee siinä sentään pieni ero. Kuinka paljon runojenne painatus tulisi maksamaan?" — "Yhdeksänsataa tai tuhat markkaa." — "Kuinka monta kappaletta painettaisiin?" — "Kolmekymmentätuhatta." — "Kuinka olette uskaltanut tulla luokseni sellaisessa asiassa? Luuletteko todellakin että minä autan teitä siinä? Siltäkö puolelta te olette oppinut tuntemaan minut kahdentoista vuoden tuttavuuden aikana? Koko elämäni pyrkimyksenä on ollut koettaa luoda rauhaa ihmisten kesken ja rauhaa heidän sydämiinsä. Olen niin murheissani, kun saatatte luulla, että minä tahdon tukea työtä, joka pyrkii kylvämään epäsopua ja kiihoittamaan kansaamme taisteluun."

Mies meni näyttäen hieman nololta, mutta vihainen hän ei ollut Mathilda Wredelle. Eikä niitä runoja painettu milloinkaan.

Eräälle miehelle, joka oli istunut Kakolassa neljätoista vuotta, Mathilda lähetti rahakirjeen heti kun oli saanut kuulla hänen vapautuneen. Mies kirjoitti kahden päivän kuluttua:

"Rahat eivät olisi voineet milloinkaan tulla sen sopivampaan aikaan, mutta minä toivon, ettei neiti ymmärrä minua väärin, kun sanon, että minun on mahdotonta ottaa niitä vastaan muutoin kuin lainaksi. On niin monta vanhaa ja sairasta, jotka tarvitsevat ne paremmin kuin minä, joka olen voimakas ja terve ja täynnä työintoa. Eilen panin sanomalehteen näin kuuluvan ilmoituksen: 'Jos on joku, joka tahtoisi antaa minulle työvaatteet ja työkalut niin minä annan työtä sijaan?' Mutta en ole vielä saanut vastausta."

Mathilda riemuitsi nähdessään niin monessa ystävässään hauskoja ja luotettavia piirteitä.

Niinä päivinä kävi Mathilda Wreden luona myös virkamiehiä, jotka aikaisemmin hänen ollessaan karkoitettuna vankiloista, olisivat voineet sekä rohkaista että auttaa häntä, mutta jotka pysyttelivät silloin varovaisesti syrjässä. Nyt he tarvitsivat häntä jouduttuaan itse hätään.

Mathilda kohteli heitä osaaottavasti ja ymmärtämyksellä, koskettelematta menneisyyttä.

* * * * *

Puhelin soi. Karkea ääni kysyi: "Onko siellä Mathilda Wrede?" — "On." — "Otatteko vastaan anarkisteja?" — "Luonnollisesti." — "Saako meitä tulla useampia?" — "Niin monta kuin huoneeseeni mahtuu." — "Me tulemme suoraan työstä." — "Tervetuloa! Mutta silloin olette varmaan nälissänne. Laitanko kahvia vai teetä?" — "Kahvi on parempaa."

Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät hänelle mielipiteensä.

Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri osa opistanne olisi ottamista — ja taas ottamista. Ero on suuri. Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että tekin tulette minun puolelleni."

Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna takaisin, mutta silloin tulen yksin."

Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi", seuraavansisältöisen kirjeen:

"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. — Sanoin sekoittumaton. Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä, pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne — arvioikaa minut heidän arvoisekseen!

"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle, että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu kapinalliseksi — niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja kostonhalua. — — —

"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on — ja minä olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina luottaa häneen.

"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies, jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' — 'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' — 'Mathilda Wreden mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."

Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan luokse.

Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko, sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"

Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon tunnustusta." — "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri. Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." — "Sen kyllä tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on yksi sellainen."

Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt sitten kesän, tuli sisään.

"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. — "Minkä ilmoituksen?" — "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne näin suuren ilmoituksen — hän näytti sormillaan — se maksoi kolme markkaa ja kuului:

"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta, kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."

Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni? Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa minun edes maksaa ilmoitus." — "Ei," mies vastasi, "minä en ota neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.

"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut kirjoittaa toisella tavalla." — "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."

Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut? Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa rauhassa.

"Punaisena" aikana.

Oli syksy 1917, jolloin maamme yli kulkeva "punainen" laine alkoi lakoilla.

Mathilda Wrede luki eräänä aamuna lehdistä, että "punakaarti" oli vanginnut useita valkoisia ja vienyt heidät poliisikamariin. "Saavatkohan he nähdä nälkää?" Sellaiset ajatukset eivät antaneet hänelle ollenkaan lepoa. Hänen täytyi ottaa selko asiasta.

Palvelijatar tuli huoneeseen tuoden aamiaistarjottimen. Samassa soitettiin ovikelloa. Tyttö aukaisi, mutta vetäytyi pelästyneenä takaisin, tuli horjuen Mathildan luokse ja sanoi: "Tuolla ulkona seisoo miehiä, jotka näyttävät oikein peloittavilta ja ilkeiltä." — "Pyytäkää heitä tulemaan sisään!" Mathilda vastasi, "ja istuutukaa sitten tuonne keinutuoliin lepuuttamaan hermojanne, niin minä menen ottamaan heidät vastaan." Mathilda meni eteiseen. Siellä seisoi kolme nuorta miestä. "Hyvää huomenta, pojat, ja lakit päästä!" hän virkkoi ystävällisesti, mutta vakavasti. "Siellä ulkonahan on useampia. Tulkaa pian sisään ja sulkekaa ovi, niin ettei tule kylmä."

He tulivat. "Mitä te tahdotte? Nuorten ja vahvojen miestenhän olisi pitänyt olla työssä jo aikoja sitten." — "Me tahdomme rahaa", vastasi yksi joukosta. Mathilda katsoi tutkivasti heihin jokaiseen. "Mutta luulenpa, etten anna", hän virkkoi. — "Eikö teillä ole rahaa?" miehet kysyivät jälleen. — "On kyllä ja enemmänkin kuin tavallisesti, mutta ettekö te nuoret, väkevät miehet häpeä pyytää rahaa, kun tiedätte, että on niin monta vanhaa, sairasta ja lasta, jotka näkevät nälkää näinä vaikeina aikoina?"

"Me olemme myös nälissämme." — "Niin minäkin olen. Minulle on juuri tuotu aamiaiseni. Jos luulette, että se riittää meille kaikille, niin jaetaan se. Minun mielestäni siinä on melkein liian vähän yhdellekin. Tulkaa katsomaan!" Tarjottimella oli hiukan kaalia ja leipäpala.

Miehet rupesivat nauramaan ja Mathilda kuuli heidän kuiskailevan: "Me olemme joutuneet Mathilda Wreden luo." — "Niin, minä olen todellakin Mathilda Wrede ja nyt sanon teille: En anna teille rahaa eikä minulla ole sattumalta ruokaakaan niin monelle. Minulla on tänään paljon tehtävää, mutta illalla olette tervetulleita. Silloin voimme neuvotella, kuinka teistä tulisi oikeita kunnon miehiä, ja voin ehken tarjota teetäkin."

He menivät iloisina ja tyytyväisinä, vaikkeivät olleetkaan saaneet mitään ja Mathilda lähti poliisikamariin.

Useita nuoria aseistettuja miehiä seisoi ovella hänen tullessaan sinne. He näyttivät raaoilta ja epämiellyttäviltä, mutta väistyivät melkein kunnioittavasti tieltä sallien hänen kulkea ohitse. Hän meni portaita ylös toiseen kerrokseen. Sinnekin oli asetettu joukko punaisia vahtiin.

Samassa muuan nuori mies tuli juosten portaita alas yläkerrasta. Nähdessään Mathildan hän pysähtyi sanoen ystävällisesti: "Anteeksi, neiti Wrede, tahdoin vain kertoa, että tänään vapautetaan useat meistä." — "Sepä hauskaa. Sanokaapa, millaista teillä on ollut?" — "Aika hyvä." — "Oletteko saaneet tarpeeksi ruokaa?" — "Olemme." Oli kummallista huomata, kuinka punaisten kasvot kirkastuivat tuon lyhyen keskustelun kuluessa. "Vapaaherratar Wrede — vapaaherratar Wrede", hän kuuli kuiskailtavan.

Nuori mies katosi ja Mathilda kääntyi vahdin puoleen pyytäen tavata heidän päällikköänsä. "Hän ei ole täällä." — "No, sallikaa minun tavata joku muu," — "Tutkintokomitealla on kokous. On kovin vaikea häiritä heitä nyt juuri." — "Sitä ei voi auttaa. Minun pitää saada puhua heidän kanssaan."

Mathilda Wredeä kehoitettiin menemään erääseen suureen huoneeseen ja hetkisen kuluttua muuan komitean jäsenistä tuli sisään. He istuutuivat sohvaan. "Minä olen tullut ottamaan selville, kuinka te kohtelette vankejanne ja annatteko heidän nähdä nälkää", sanoi Mathilda. "Minulla on muassani rahaa hankkiakseni heille ruokaa ja kahvia", ja hän pani muutamia seteleitä pöydälle miehen eteen. Mutta tämä työnsi ne takaisin vastaten: "Neiti Wreden rahat tarvitaan kyllä muuhun. Me hankimme vangeille ruokaa kolmasti päivässä ja kahvia he saavat myöskin!"

Sitten mies kertoi, että samana päivänä vapautettaisiin niin monta kuin mahdollista ja loput niin pian kuin heidän asiansa oli tutkittu.

"Ettekö te johtajat voi tehdä jotain estääksenne tätä hirveää virtaa kuohumasta yli laitojensa?" kysyi Mathilda. "Emme", mies vastasi, "se on mahdotonta, sillä työttömät, entiset vallityöläiset ja huligaanit ovat saaneet ylivallan ja me seisomme voimattomina. Nuo harjaantumattomat ainekset hallitsevat sosialistista sanomalehdistöäkin, eikä meillä ole minkäänlaista valtaa."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi. Kun pidätetyt pian aiottiin vapauttaa, ei hän käynyt kenenkään heidän luonaan.

Hän kulki kotiin veristävin sydämin. Mitä hänen rakkaasta Suomen kansastaan oli tuleva, kun se hankki itselleen sellaisen hirvittävän kirouksen veljesvihallaan? Hän oli vakuutettu, että se nousisi alennustilastaan. "Valkoisten" ja "punaisten" välinen kuilu oli täytettävä, mutta miten? Hän lupasi Jumalalleen ja itselleen, että sikäli kuin hän ymmärsi ja sikäli kuin voi, hän sovittaisi taistelevia veljiä, rakentaisi rauhaa heidän välilleen ja kärsisi mitä tahansa, jos vain siten voisi auttaa kahtiajakautunutta kansaansa.

Äkkiä hän kuuli äänen: "Neiti Wrede!" ja hän näki miehen kiiruhtavan kadun yli häntä vastaan. Mathilda pysähtyi. "Tehän olette Mathilda Wrede?", mies kysyi. — "Olen kyllä." — "Minulla on jotakin sanottavaa teille." — "Olkaa hyvä vain. Jos voitte sanoa sen lyhyesti, niin puhukaa asianne tässä, muussa tapauksessa olette tervetullut kotiini." — "Minulla on vain vähän sanottavaa, tahdoin vain huomauttaa, että vaikka olette uskovainen, me sosialistit luotamme teihin kuitenkin." — "Kuinka on mahdollista, että te voitte luottaa minuun, vaikka olen uskovainen?" — "Teidän elämänne ja pitkä työnne osoittavat, että olette köyhien ja sorrettujen tosi ystävä." Tuntematon kumarsi ja meni. Mathilda ei ole milloinkaan sitä ennen eikä sen jälkeen nähnyt miestä.

* * * * *

Syksy oli kulunut ja talvi oli tullut. Menneet kuukaudet olivat tuoneet mukanaan paljon surua ja epätoivoa tuhansiin sydämiin ja koteihin maassamme.

Mathilda Wrede meni syvästi suruissaan aikaisin eräänä aamuna tammikuussa 1918 kenraalikuvernöörin taloon, joka silloin oli "punaisten" päämaja. Hänen täytyi saada tietää, kuinka he kohtelivat vankejaan.

Hän joutui matkallaan kulkemaan erään pankin ohi. Siellä seisoi joukko raa'an näköisiä nuorukaisia. Heillä oli punaiset rievut ja nauhat hatuissaan ja käsivarsissaan, he seisoivat aseet käsissä ja näyttivät hyvin törkeiltä.

Mathilda Wrede pysähtyi tarkastellen toista toisensa jälkeen ikäänkuin häntä olisi haluttanut sanoa jotakin, mutta juuri silloin hän havaitsi erään miehistään tulevan kadulla. "Päivää, Matti", tervehti hän ojentaen kätensä. "Miksi te kuljette täällä turhaa taivallellen? Ei vanhan Matin pidä ottaa osaa tällaiseen poikasten kujeiluun." — "Ei, en minä sitä teekään", vastasi Matti. "Olen oppinut tarpeeksi Kakolassa, eikä minulla ole enää halua tällaiseen, enkä minä aio liittyä heihin." — "Se on oikein, Matti on kunnon mies!" Ja niin heidän tiensä erosivat.

Mathilda jatkoi kulkuaan toistellen itsekseen:

"Trött och ensam kämpe i sitt blod den man, som lyfte sköld till värn för denna världens små. Och ju himlen närmare han syfte, desto tyngre fjät han måste gå."

[Uupuneena ja yksinäisenä saa taistella verissään mies, joka nosti kilpensä tämän maailman pienten suojaksi. Ja mitä lähemmä taivasta hän tarkoitti, sitä raskaampia teitä hänen oli kuljettava.]

Kenraalikuvernöörin talon edustalla punaiset seisoivat paljastetut miekat käsissään. "Tässäkö on päämaja?" Mathilda Wrede kysyi. — "Tässä." — "Ovatko johtajat saapuvilla?" — "Mitkä johtajat?" — "Joku korkeimmista?" — "Tällä kertaa ei kukaan ole täällä, mutta heidän pitäisi tulla aivan pian", vastasivat he.

Mathilda seisoi yhä kadulla. "Nyt olette katselleet minua kyllin kauan ja luulenpa, että ainakin joku teistä tuntee minut. Minä olen vanha ja väsynyt enkä jaksa seisoa kauempaa. Olkaa hyvät ja siirtykää hieman, että pääsen portaita ylös ja saan istua tuonne penkille, kunnes voin tavata jonkun johtajan." He vetäytyivät ystävällisesti hymyillen syrjään tehden tilaa.

Hetken kuluttua ovi avautui ja suun väkevä mies tuli sisään. Joku sanoi: "Yksi johtajista tulee." Oliko hän johtaja? Äärimmilleen hämmästyneenä Mathilda huudahti: "Oletteko te täällä? Oletteko korkein johtaja?" Mies oli istunut Kakolassa "valtiollisesta" rikoksesta. Kyllä hän oli yksi johtajia, vaikkei korkein. "Minulla on puhuttavana tärkeitä asioita kanssanne", huomautti Mathilda miehelle.

Heidän oli noustava portaat. Mies tiesi vanhastaan, että Mathildalla oli kipeä jalka ja nähdessään, kuinka hän ontui, hän sanoi huomaavaisesti: "Saanko taluttaa neitiä?" Mathilda nojasi kiitollisena hänen käsivarteensa, ja niin he kulkivat portaita ylös kaksinkertaisen "punakaartilaisrivin" läpi, joka tervehti kunnioittavasti.

"Olette varmaan ennenkin kulkenut näitä portaita?" mies virkkoi. — "Olen kyllä, mutta silloin ne olivat puhtaat ja hyvin hoidetut ja näyttivät paremmilta kuin nyt." He kulkivat salien läpi, jossa kaikki kertoi painokkaasti menneestä loistosta ja hävityksestä. Siellä täällä makaili ja istui likaisia miehiä puolipukeissaan kiväärit käsissä ja kaikki katselivat Mathildaa uteliaasti. Mies komensi jonkun järjestämään yksityisen huoneen, jossa he voisivat keskustella.

Huone oli valmis hetkisen perästä. He istuutuivat ja Mathilda Wrede sanoi tulleensa puhumaan vangeista. "Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa", mies vastasi. "Menkää hakemaan vankien päällikköä."

Mies poistui huoneesta ja palasi jättiläisen kokoisen miehen kera. Mathilda huudahti hämmästyneenä ja yllätettynä: "R.; oletteko te täällä? Tekö olette nyt vankien päällikkö?" — "Minä." — Hänkin oli Mathildan kakolalaisia ystäviä. Hänellä oli ollut johtajan asema Viaporin kapinassa. Hän oli antanut viiksiensä kasvaa pitkiksi ja näytti oikein uljaalta.

Hänen istuutuessaan Mathilda Wrede ilmoitti käyntinsä koskevan vankeja ja että hän tahtoi tietää, missä he olivat, kuinka heitä kohdeltiin ja saivatko he kylliksi ruokaa. Hän puheli miehen kanssa kauan ja vakavasti muistuttaen hänelle, että hän, joka oli itsekin ollut vankina, tiesi kuinka Mathilda sääli kaikkia vangituita. Mies lupasi tehdä puolestaan mitä voi, jotta heitä kohdeltaisiin hyvin. Mathilda tahtoi antaa hänelle rahaa ruuan ostamiseksi "valkoisille" vangeille, mutta päällikkö vastasi: "Kyllä meillä on rahaa ja jos tarvitsemme enemmän, niin otamme pankeista."

Mathilda Wrede tiesi, että R:n parhaisiin tunteisiin oli koskettu ja että hän tarkoitti todella, mitä sanoi ja lupasi. Mutta ei hän ollut yhtä varma, mitä tämä tekisi jouduttuaan jälleen ylempiensä vaikutuksen alaiseksi ja Mathildan käännettyä selkänsä.

Mathilda nousi lähteäkseen ja sama "punainen johtaja" saattoi hänet taas portaita alas.

Pari viikkoa myöhemmin Mathilda taas oli kenraalikuvernöörin talossa. Hän pyysi saada tavata R:a ja hänet vietiin suureen huoneeseen, jossa istui joukko punaisia pitäen kokousta. Sitten Mathildan viime käynnin oli kaikki muuttunut uskomattoman nopeasti suurempaan likaisuuteen ja raakuuteen päin. Kauan odotettuaan hän sai kuulla, ettei R. ollut siellä, vaan sattumalta lääninvankilassa.

Mathildan tultua etuhuoneeseen ja aikoessa juuri mennä portaita alas avattiin katuovi ja satakunta hirveätä venäläistä "mustaa" anarkistia ryntäsi sisään meluten ja hoilaten. He olivat juuri tulleet Pietarista ja olivat venäläisten joukkojen pohjasakkaa. Puku, hiukset ja epäinhimillisen raa'at kasvojen ilmeet todistivat sitä.

Tuon näyn järkyttämänä sisimpäänsä myöten Mathilda ihmetteli itsekseen, mihin ryssät nyt mahtoivat aikoa ryhtyä ja meni suoraa tietä Katajanokan vankilaan tavatakseen R:n.

Kun hän rupesi puhumaan R:n kanssa vangeista ja pyysi käydä heidän luonaan, vastasi tämä, ettei hän voinut ratkaista asiaa yksinään, koska hän sai ohjeet komitealta, jolla oli ylin määräämisvalta. Komiteassa oli sanottu muun muassa: "Herrat ovat estäneet Mathilda Wreden käymästä vangittujen kansanlasten luona. He eivät ole milloinkaan ymmärtäneet arvostaa hänen työtään, me emme nyt myöskään salli porvarillisten vankien saada häneltä lohdutusta ja rohkaisua. Kova kovaa vastaan."

Mathilda sanoi alakuloisena hyvästi kääntyen kotiin päin. Ilta oli pimeä, sillä yksinäiset lyhdyt siellä täällä olivat maalatut ja liukasta oli myös. Hänen piti yrittää kadun yli, mutta ei ollut lainkaan helppoa säilyttää tasapainoa jäisillä kivillä. Muutamia miehiä seisoi keskellä katua puhellen päivän tapahtumista.

"Hyvä miliisi!" huudahti Mathilda, "tulkaa auttamaan minut kadun yli!" — "En minä ole mikään miliisi", vastasi yksi heistä ärtyisesti. — "Anteeksi, anteeksi, mutta tulkaa kuitenkin! Minun vanhan ihmisen on niin vaikea päästä kipeällä jalallani näin liukkaan kadun yli ja sitäpaitsi haluaisin mielelläni kuulla lähemmin tapauksen, josta puhuitte."

Mies tuli, tarttui aika töykeästi Mathildan käteen ja rupesi taluttamaan häntä toiselle puolelle. Samassa sattui heihin maalatusta lyhdystä tuleva heikko valo. "Kas, tehän olette neiti Wrede", mies huudahti ja nosti hattuaan. "En tiennyt sitä. Olen tuntenut neidin jo kauan, vaikka emme ole tavanneet milloinkaan ennen." Ja vakavasti keskustellen hän saattoi Mathildan varovasti kotiin.

Eräänä iltana koputti joku Mathilda Wreden ovessa olevaan lasiin, sitten seurasi soitto. Antti V., joka oli veljessodan päivinä päässyt vapaaksi istuttuaan lyhyin väliajoin 37 vuotta eri vankiloissa, seisoi oven takana. Hän tuli vapauduttuaan suoraan Helsinkiin ja Mathilda Wreden luo.

Hänet päästettiin sisään ja toivotettiin tervetulleeksi ja siitä päivästä lähtien hän oli jokapäiväinen vieras Mathildan kodissa. Hän tarvitsi sekä rahaa että ruokaa, sillä "punaiset" eivät antaneet hänelle leipäkorttia, ellei hän sitoutunut lähtemään rintamalle, ja sitä ei Mathilda Wrede olisi mitenkään suonut hänen tekevän. Mies oli joka suhteessa epämiellyttävä eikä ehken aivan täysijärkinenkään.

Toisena iltana hän tuli tavalliselle asialleen, mutta hänellä oli uutinenkin kerrottavana. Hänet oli otettu "punakaartiin". Mathilda Wrede kysyi, oliko hän "punainen" aatteen vaiko rahojen tähden, ja mies vastasi nauraen: "Vain rahojen takia. Ja ne pakottivat minut."

Ukko kertoi uudesta elämästään. Hän oli vahdissa neljän kilometrin päässä Helsingistä ja sai hyvää ruokaa, mutta ei ollenkaan rahaa. Joka yö oli yksi punakaartilainen edesvastuussa järjestyksestä ja viime yönä hän oli ollut luottamusmiehenä.

Se huvitti Mathildaa, niin että hän puhkesi nauramaan. "Vai niin, V. vastasi järjestyksestä viime yönä!" sanoi hän. — "Niin." — "Oliko V:llä aseita?" — "Oli." — "Luulevatko he, että V. on rehellinen mies?" — "Luulevat, ne hullut." Mutta nyt oli Mathildan leikillisyys tarttunut häneenkin ja hän nauroi oikein sydämellisesti itselleen ja asemalleen.

"Kuulkaapas nyt, V.", sanoi Mathilda Wrede, "pysykää siellä paikallanne älkääkä tulko kaupunkiin, sillä jos näkisin V:n seisovan ja vahtivan pankkia, niin nauraisin itseni kuoliaaksi ja siitä syntyisi oikein helsinkiläispila, jos kaikki saisivat tietää, kuka V. on." — "Ei, ei, kyllä ne pitävät minut maalla", tuumi ukko naureskellen viekkaasti.

Hetken kuluttua hän virkkoi: "Minä tulen niin kovin tupakankipeäksi, kun seison vahdissa. Saanko lainata 15 markkaa?" — "Ei, en ole milloinkaan antanut rahaa tupakkaan ja kaikkein vähimmän annan nyt sotilaille näinä vaikeina ja köyhinä aikoina." — "Ei kai Mathilda Wrede ole tullut niin kovaksi, ettei antaisi vähän tupakkaa vanhalle poloiselle Kakolan pojalle, jota kiusataan vartiopalveluksella. Sehän olisi vain laina." — "Vanhus raukka! Meidän pitänee tarkastaa, mitä minulla on." Paperirasia otettiin esille ja siinä oli todella 10 markan seteli. Mathilda Wrede huomautti: "Täällä näkyy olevan, mutta ei kai V. tahdo ottaa sitä?" — "Kyllä minä otan", tuumi ukko.

Kaksi päivää myöhemmin koputettiin jälleen ovelle, ja V tuli Mathildan suureksi ihmeeksi maksamaan velkansa. Hänellä oli sitäpaitsi mukanaan kolme litraa maitoa, jonka hän oli kantanut Haglundista saakka.

"Oletteko kantanut tämän minulle?" Mathilda kysäisi. — "Olen." — "Anteeksi, että kysyn, mutta onko maito maksettu?" — "Teille en anna milloinkaan varastettua. Olen maksanut maidosta 85 penniä litrasta, ne eivät pyydä enempää 'punaisilta', sillä he pelkäävät. Te olette ravinnut niin monta suuta, nyt olette vanha ja sairas ja tarvitsette ruokaa. Tämä on minun kiitoslahjani teille."

* * * * *

Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. — Hän oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.

K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin, että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.

Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.

He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K. ei saa polttaa täällä!"

Heti saatuaan aamukahvin K. sanoi hyvästi ja meni.

* * * * *

Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen, surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten Kakolassa?" — "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. — "Minä en unohda sitä milloinkaan." — "Ja nyt olette kuitenkin täällä!" — "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.

Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda jatkoi kulkuaan.

Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" — "Kenestä?" — "Sosialisteista." — "Mitä sanoin ennen?" — "Sinä rakastit heitä." — "Teen sitä yhä edelleen." — "Ja minä vihaan heitä." — — "Minä surkuttelen sinua, vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha." Ja niin he erosivat.

Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen kysyen: "Kuinka voitte?" — "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." — "Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti. Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse kuunnellaksenne minua!" — "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden yläpuolella."

Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan Katajanokan vankilassa?" — "Minun isäni ja hänen isänsä olivat serkuksia." — "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä tähden saatte mennä selliin.'"

Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin mies oli kertonut.

Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."

"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." — "Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittääkin", vastasi mies.

Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli voitonriemussa vihlovan väärän soinnun — vihan — koston — ja päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa, tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle. Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja käyttääkseen sitä oikein?

Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään, heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon, kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.

Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.

Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki, jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.

Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan yhdistää kansallensa siunaukseksi.

Hänellä oli vastaanottohuoneensa pöydällä sinä aikana aina valkoinen ja punainen kukka samassa maljakossa. Molemmat olivat yhtä elinvoimaiset, yhtä kauniit ja yhtä tuoksuvat. Niiden piti saarnata kaikille sinne tuleville: Valkeat ja punaiset viihtyvät yhdessä, elävät samasta vedestä ja levittävät kukin omalla erikoisella tavallaan sulotuoksujaan. Eikö siis myös veljien, saman kansan lasten pidä voida elää rauhassa ja sovussa, vaikka ovatkin eri värisiä?

Häneltä kysyttiin punaisena aikana, voisiko hän piiloittaa "valkoisen" kotiinsa. Hän vastasi: "Minun oveni ovat aina auki kaikille, kaikki saavat ymmärtämystä, rakkautta ja kaiken avun, minkä voin antaa, mutta piiloittaa en voi ketään." Valkoisten voitettua ja suuren puhdistuksen alettua kysyttiin myös, voisiko hän suojella jotain takaa-ajettua punaista. Vastaus oli sama. Hänen ovensa oli avoin ja hänen sydämensä myös, mutta veljesten kesken käydyssä sodassa hän ei voinut asettua kummankaan puolelle.

Katkeria "väritettyjä" lausuntoja kuullessaan hän koetti aina löytää jotain hyvää vastapuolueessa ja usein taistellessaan poissaolevan puolesta saattoi hän vilkkaudessaan joutua liiallisuuksiin. Siitä johtui, että valkoiset pitivät häntä punaisena ja punaiset valkoisena. Hän oli heittäytynyt kuiluun auttaakseen sen täyttämisessä. Ja hän jäi sinne.

Häntä ymmärrettiin yhä vähemmän ja yksinään hän sai tietään kulkea. Hänelle kävi kuten Johannes Müller kirjoittaa: "Jeesuksen kärsimisen tie on kaikkien ihmiseksitulemisen kannattajain kohtalo. Sillä he joutuvat alituiseen ristiriitaan vanhimpain, ylimmäisten pappien ja kirjanoppineiden, s.o. vallitsevan katsantokannan ja voimassa olevan järjestyksen edustajien kanssa. Se on luonnon pakko, sillä uusi syntyminen on vallitsevien olojen, elämäntapojen ja arvonmittareiden vastakohta. — — — Jos yleisesti voimassa olevan ja historialliseksi tulleen edustajat ovat yhtä mieltä kanssamme, silloin he joko eivät ole ymmärtäneet meitä tahi me olemme menettäneet itsemme."

Hän virkkoi usein suuren sielullisen yksinäisyytensä aikana: "Jossain maailmassa on henkilöitä, jotka ymmärtävät minut täydellisesti ja ovat samaa mieltä kanssani. Minä tunnen olevani voimakkaassa näkymättömässä yhteydessä heidän kanssaan."

Heinäkuun lopulla 1919 hän sai Hollannista kirjeen, jossa häntä kutsuttiin kansainväliseen rauhan- ja sovintokonferenssiin. Kutsun allekirjoittajat olivat hänelle aivan vieraita, mutta kirjeen muoto ja henki vaikuttivat häneen kuin virkistävä laine. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä: "Siinä on minun kansani, heidän kanssaan tahdon työskennellä rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Minä matkustan Hollantiin."

Kohta sen jälkeen hän tapasi vanhan uskollisen ystävänsä Paul Nicolayn. Tämän nähtyä, että "Fellowship of Reconciliation" ja "Brotherhood in Christ" olivat lähettäneet kirjelmän sekä että yhtenä kutsujista oli tohtori Henry Hodgkin, hän virkkoi: "Henry Hodgkin on kaikkein hengellisimpiä ja toimeliaimpia kveekareita. Hänen nimensä takaa, että kokouksesta tulee hyvä ja hengellinen. Voit rauhassa matkustaa sinne ja saat tuntea, että on siunattua seurustella kveekarien kanssa."

Mathilda Wrede oli ollut erikoisen heikko kesän jälkeen, jolloin ei ollut saanut levätä ollenkaan. Usein uudistuvat pyörtymiskohtaukset ja sydänhäiriöt näyttivät panevan esteen kaikille matkasuunnitelmille, mutta hän näki tien selvänä edessään. Sodan repelemä maailma huusi "rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa." Koko hänen sielunsa kurottautui yhteistyöhön sen päämäärän saavuttamiseksi. Silloin sairaan ruumiinkin piti seurata mukana. Ja se seurasikin.

Hän tuli omituisen sattuman kautta pyydetyksi osanottajaksi myös Haagin suureen kirkolliskansainväliseen konferenssiin. Siellä hän tutustui useaan hengellisesti pirteään ja lahjakkaaseen henkilöön, joista monella oli sama päämäärä kuin hänelläkin — nimittäin Bilthovenin konferenssi.

Lokakuun 4:ntenä päivänä 1919 avattiin tuo merkillepantava konferenssi Bilthovenin huvilakaupungissa lähellä Utrechtia.

Mathilda oli odottanut paljon yhdessäolosta ja työstä kristityn rauhan- ja sovintoväen kanssa. Mutta todellisuus oli hänen rohkeimpiakin toiveitaan ihanampi. Siellä vallitsi ehdoton yksimielisyys, veljeys, henki, lämpö ja voima. "Bilthovenissa olo on ollut elämäni sunnuntaihetki", hän kirjoitti sieltä, siitä huolimatta, että hän juuri kokouspäivinä sai sydäntäsärkevän tiedon parooni Paul Nicolayn kuolemasta. Koetellun ystävän sijasta odotti häntä Suomeen palattua hauta.

Bilthovenissa vietetyn viikon aikana syntyi koko maailman käsittävä yhtymä "Pyrkimys kristilliseen kansainvälisyyteen" jonka kaikille maille yhteinen kehoitus kuuluu:

Kristillistä internationalea kohti.

Lokakuun 4-11 p:nä pidettiin Bilthovenissa Hollannissa kokous, johon oli kokoontunut miehiä ja naisia Amerikasta. Tanskasta, Suomesta, Ranskasta, Saksasta, Englannista, Hollannista, Unkarista, Norjasta ja Sveitsistä. Tunnustaen kukin oman vastuunalaisuutensa oman maansa synneistä sodan yhteydessä ja niinsanotun rauhanteon yhteydessä, sekä tuntien syvää häpeätä siitä, että heidän kunkin kirkkonsa olivat olleet kykenemättömät sodan aikana ylläpitämään yleismaailmallista yhteishenkeä, katsovat he ajan tulleen ryhtyä työskentelemään Kristillisen Internationalen hyväksi.

Ne, jotka yhtyvät sellaiseen liikkeeseen, asettavat Kristuksen ja ihmiskunnan vaatimukset jokaisen valtion vaatimusten yläpuolelle, palvellen kuitenkin kukin omaa kansaansa kaikella mahdollisella tavalla. He eivät niin ollen voi tappaa veljiään minkään syyn nojalla eivätkä ottaa millään tavoin osaa sotapalvelukseen. He vastustavat viimeiseen saakka kapitalismia ja imperialismia. He haluvat vallankumousta niin perinpohjaista, että jos se väkivalloin pantaisiin toimeen, se varmasti epäonnistuisi. Sorrettujen asia on heidän asiansa. He ovat päättäneet uhrata elämänsä koko ihmiskunnan palvelukseen.

Ne, jotka kohtasivat toisensa Bilthovenissa, tunsivat olevansa täysin yhtä mieltä toistensa kanssa ja tekivät yksimielisesti ylläolevat päätöksensä. He uskoivat, että on paljon niitä, jotka haluavat ottaa osaa sellaiseen liikkeeseen todellisen rauhan ja oikean tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi sen voiman pohjalla, että kaikki ovat veljiä Kristuksessa. Ja niin he lähettävät seuraavan julistuksen koettaen ilmaista siinä yhteisen vakaumuksensa.

Tie.

Surusta, joka painaa kaikkia sydämiä, vaaroista, jotka uhkaavat tuhota meidät, vihasta ja sosialisesta vääryydestä, jotka rehoittavat kaikissa maissa — onko niistä mitään pelastuksen tietä?

Tie, jota myöten ilo tuodaan maailmaan, on meille se, että kernaasti otamme vastaan vielä enemmän surua avaamalla sydämemme toisten sydämien suruille kaikkialla maailmassa. Tie, jota myöten tuomme turvallisuutta maailmaan, on se, että me kernaasti panemme alttiiksi oman turvallisuutemme ja omaisuutemme ja että me luotamme kaikkiin ihmisiin, kuinka vähän luottamusta ansaitsevia he näyttänevät olevankin.

Tie, jota myöten saatamme oikeuden valtaan, ei ole se, että kostetaan niille, jotka tekevät pahoin, vaan että paha voitetaan rakastamalla ja anteeksiantamalla, katumusta odottamatta.

Tämä on Jeesuksen tie, jota Hän aina seurasi, ja niin tehden hän voitti maailman, voitti sen jopa kuolemassaankin. Se on sovinnon tie, joka vie ihmiset heidän Isänsä luo ja tekee heistä saman perheen veljiä.

Emme ole kulkeneet tätä tietä. Olemme paenneet kärsimyksiä ja vaaroja toisten tuskien ja onnettomuuksien kustannuksella, meiltä on puuttunut rakkautta niin, että väkivalta näytti olevan ainoa pelastuksen tie, me olemme ylläpitäneet omia oikeuksiamme silloin, kun muilta kiellettiin heidän oikeutensa, olemme ylläpitäneet vihaa sen sijaan, että olisimme poistaneet sitä antamalla anteeksi ja rakastamalla. Kaikki seisomme tuomittuina Jumalan edessä. Ei kukaan voi veljeään kivellä heittää.

Näyttää hulluudelta lähteä kulkemaan tätä tietä. Mutta meissä jokaisessa on jotakin, joka kutsuu meitä siihen. Se on Jumalan henki, joka on meissä. Kun tämä henki vallitsee meitä, olemme vapaat.

Emme voi tätä tietä kulkien toivoakaan saavuttavamme myötäkäymistä, rikkautta, valtaa. Emme ehkä voi yhtäkkiä luoda uutta maailmaa. Mutta Kristuksen tie on ainoa toivon tie.

Tämä tietää vallankumousta sovinnon kautta. Jeesus on todellinen vallankumouksellinen, koska hän on todellinen sovittaja. Valitessamme hänen tiensä tulee meistäkin sovittajia ja vallankumouksellisia. Ura on avoinna jokaiselle, joka rakastaa ja uskaltaa. Sellaiset ihmiset ovat kristillisen vallankumouksen uranaukaisijoita ja sellaisia olkaamme kaikki.

Liikkeen "Kristillistä Internationalea kohti" toimisto, Bilthoven, Hollanti. Lokakuussa 1919.