SISÄLLYS: (continued 2)

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin, sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla: "Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa, varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda, joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa, mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi: "Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä, silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä. "Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut ketään muita kuin te." — "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus. Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä, jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut, ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme." Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia" vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen — hän ei ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa — suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä, Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä, kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

* * * * *

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan: 'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä. Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan. Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut, olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle, että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

* * * * *

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.

Menestystä ja vastoinkäymisiä.

Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan. Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista, laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta' (Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla, ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa, on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse, häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda, joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä sikäläisiin oloihin.

Maanantai.

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta sangen omituiselta.

Tiistai.

Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin. Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan osoittava, mikä on parasta.

Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".

Keskiviikko.

Tänään olen saanut kirjallisen kiellon, joka on laadittu seuraavasti:

'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten pyynnöstä.

Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilassa, tammikuun 21 p:nä 1889.

P.A.B. Vankilan johtaja.'

Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva. Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse näyttää minulle jotakin muuta.

Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt, etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin. "He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja niiden kanssa minä saan puhua.

Torstai.

Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista! Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden sieluparkojen kanssa!

Perjantai.

Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei kukaan voi olla meitä vastaan!

* * * * *

Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.

* * * * *

Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran "joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat. Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.

Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.

Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle. Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella, ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin hyvin työssään.

Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se oli seuraavanlainen:

Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.

Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen, vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä suorittamaansa toimintaa.

Turun kuritushuoneella marraskuun 11 p:nä 1889.

W. H., Kuritushuoneen johtaja. Fr. H., Saarnaaja.

Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin, jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä rautatiehallitukselle sanottiin.

Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta, sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan Kakolassa.

Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.

[Vankien siveellistä parannusta harrastavien kongressi. (Suoment. muist.)]

Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.

Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua täytti suuren salin.

Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan, Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin, Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi avatuksi ja osanottajat hajautuivat.

Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.

Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa peilikuvaansa.

Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:

"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen, että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla. Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino, millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut täydellisesti unohtavat."

Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän, vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.

Illalla hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin, laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään, kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoitti:

"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin' [Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I., kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L. Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S., Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.

Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä, joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.

Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". — Oliko hän todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia lausuntoja?

Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda. Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.

Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel chaque criminel peut être transformè, même ceux qu'on appelle incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle." [On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan muuttaa, jopa nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.

Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi, että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen saavuttamastaan tunnustuksesta.

Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S., hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."

Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi hän vain: "Jumalalle kiitos!"

Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla höyrylaivoilla.

Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen. Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi." Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."

Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.

Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti, toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen, että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa prinssi seisoi.

Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä ja ottaa tämän kirjan." — hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu. "Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." — "Monsieur, minä kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda, "mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita, niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin minä voi pitää kirjaanne arvossa."

Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään kotiin:

"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.' Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.' [Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale' [Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän. Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien 'Pashkovilaisten' kanssa."

Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa Helena-sisarelleen:

"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen, minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."

Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan. Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies, jollaiseksi häntä oli luultu.

Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin, eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.

Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.

Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää, miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne. Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon valtiollisia vankeja." — — "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda. "Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta valtiollisista syistä." — "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja", vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän, junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.

Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.

Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa. Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.

Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä. Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin. Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla Suomeen.

Koponen.

Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin. Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.

Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin, seurasi tytärtään.

Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan. Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään itkuun.

Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin pian kuin yö oli tullut.

Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet; silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. — Kuinka toista kuin Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen sydämensä valtasi omituinen liikutus — ei, täältä hän ei voinut varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos. Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta. Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa hän ei voinut enää koskaan varastaa!

Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa, varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.

Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen kanssaan.

Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon, joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän, "kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin ystävällinen.

Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin asemalle.

Englannissa.

Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m., olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän kertoi: "Minä tulen!"

Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.

* * * * *

Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1891.

"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä, mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa. Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin sanomattomasti.

"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää. Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran huoneessa iankaikkisesti'."

* * * * *

Weston-super-Mare, heinäkuun 10:s päivä

"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän 'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista. Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita. Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja nauttia kuten minä.

"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle auki. Ihmeellistä tosiaankin!"

* * * * *

Heinäkuun 15:s päivä.

"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös, kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."

* * * * *

Heinäkuun 20:s päivä.

"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan, yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin mielenkiintoista."

* * * * *

Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr. C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö. Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen, esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W. ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi =ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr. C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa. Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr. W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin. "Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi, ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.

Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä. He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan. Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.

Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä, lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.

Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta, sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa oikeudenkäyntiä sinä päivänä.

Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut. Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä, syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden, ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.

Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla lähetettiin tyttö kotimaahansa.

Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa kotiin sisarelleen:

"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.

"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat, että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä. Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen, sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.

"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua myös Skotlannin vankilajärjestelmään."

Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi Lontooseen.

"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!" kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr. T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä Lontoon pohjasakan keskellä.

"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin. Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen. Ajattele miten hauskaa!

"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja. Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty, toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni, vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni, ajatukseni, aikani ja voimani — kaikki Jumalalle ja sieluille! Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa Wight-saarella."

* * * * *

Surrey, Reigate, elokuun 5:ntenä päivänä.

"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith, tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut 'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.

"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.

"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa. Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar Viktorialle.

"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani. Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."

* * * * *

Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä. (Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän pyyntönsä.

Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä työtä kuin koskaan ennen."

Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia. Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia. Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin. Se tulee olemaan erittäin hauskaa.

"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen, isäkseen, kas se on jotakin!"

Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi kulkunsa kotia kohden.

Kotona jälleen.

Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin. Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan sinne niin pian kuin suinkin. — Hän ei ollut voinut pakottautua jättämään synnyinmaataan. — Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse sanoi.

Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä, joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista, mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät. Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa. Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin. Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen. Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.

Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa — sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen luostarin munkeilta — toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki, kuinka hartaasti hän sitä toivoi.

Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä poliisikamariin. — Siellä heidän oli erottava.

Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä — lakimiehen — junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se oli kieltävä.

Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä. Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa keisariin!" Sekin tehtiin.

Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti, että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla, kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska hänet oli armahdettu.

Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan — hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä, mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.

Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"

Työtä ja lepoa.

Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.

Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen. Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin: "Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan Kakolaan."

Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää ollut hänen niin kuin ennen.

Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.

"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla. Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani, isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet iankaikkisesti'." — — —

Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen tunninkaan levon.

Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä. Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä" oli sairastunut.

Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?" "Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No", jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä, silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."

Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen, saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta — jos kuolen, on se teidän syynne."

Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs", Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden hänelle, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa teitä."

Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."

Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa, milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden tarvitsevien luona.

Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen, josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen. Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin saavuttamaan saman onnen.

Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään. Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin: 'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska hän on niin ylpeä:'" — "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." — "Mitäs ylpeys on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa). — "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" — "Luulenpa kyllä", mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." — "Nyt olette aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen. Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä, ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." — "Onko aivan totta, että se on englantia?" kysyi mies. — "On, aivan totta." — "Voinko luottaa siihen?" — "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."

Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä, jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."

Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.

"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin. "Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. — — — Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä. Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"

Myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa elämästä Kremonissa:

"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta, vaan täällä eletään koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu. Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'. Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. — — —

"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla. Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. — — —

"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja. Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen Jumala muovaili maata. — Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."

Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä vangittujen ystäviensä hyväksi.

Helsinkiin muutettua.

Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.

Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään. Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin, siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa, tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.

Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen", Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran päivässä!"

Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan. Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi. "Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!" Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!" — "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista sormista. "Onko tämä minulle?" — "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän. Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"

Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.

Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.

Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää' niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi "selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen, että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen. "Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan kleptomaniaksi?" kysyi hän. — "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se tauti?" — "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä." — "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät valtoihinsa?" — "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." — "Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö aikaa ennen?" — "Tuntia ennen." — "Sepä oli oikein hyvä, silloin tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa, ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte. Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän, että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.

"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?" Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.

Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää kuullut mitään pahaa siitä miehestä.

Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.

Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää, meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?" Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" — "Mutta minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. — "Olkaa hyvä ja antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa, niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." — "Aikooko neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.

He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.

Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette", hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä minun on tehtävä?"

Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti, kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.

Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään, mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies telkien taa koko loppuiäkseen. "Siinä talossa, sillä kadulla he ovat ryypiskelleet — minä menen sinne", puhui hän itsekseen.

Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan. Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut ottaa sen?

Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on", kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?" Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te olette kaivannut lusikkaa?" — "Se oli minulla vielä eilisiltana, mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.

Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. — "Ei, kaikki on selvää", sai hän vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden teidät onnettomaksi."

Miehen iloa ja kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata.

Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää rehellisellä työllään.

Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä useammin hän joutui vuoteen omaksi.

Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti omaisilleen maalle:

"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden turvattomuuden lasten puolesta."

* * * * *

Hänen sairautensa sai kuitenkin hyvin vakavan käänteen, ja hän makasi jonkun aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Silloin vallitsi hänen ystäväparkojensa joukossa suru ja levottomuus, ja hän sai joka päivä mitä liikuttavimpia kirjeitä. Eräs heistä, sivistynyt mies, kirjoitti parooni Henrik Wredelle, jolta hän oli tiedustellut Mathildan vointia, seuraavasisältöisen kirjeen:

"Minä kiitän teitä, Herra Parooni, sydämellisesti Herra Paroonin kirjeestä, jonka sain eilisiltana. Tulin sen saadessani niin sydämestäni iloiseksi, sillä Herra Paroonin edellisen ystävällisen ilmoituksen johdosta pidin varmana, ettei ollut enää ollenkaan toiveita Neiti Wreden paranemisesta. Jumala olkoon hartaasti kiitetty, että on vielä edes jonkun verran toivoa. Antakoon Hän, Kaikkivaltias, Neidille takaisin terveytensä ja voimansa, jotta hän voisi vielä kauan suorittaa Hänen rakkauden töitään onnettomien vankien keskuudessa. Vain se, joka on itse ollut vankien osaveljenä, pystyy täysin käsittämään Neidin työn arvon. Sitähän voi kyllä elävästi kuvitella mielessään, mutta se on ja pysyy sittenkin vain kuvitteluna. Vain Jumala ja vangit sen todella tuntevat."

Reima.

Reima oli kaunis ja viisas hevonen, Mathildan ylpeys ja ilo. Ystävällinen ja vilkas eläin oli hänen isänsä antama lahja ja jo siksikin hänelle erityisen rakas. Se seurasi häntä kuin uskollinen koira minne ikinä hän meni.

Kun pelastusarmeija aloitti työnsä Suomessa ja vietti ensimmäistä kieltäytymisviikkoansa, koetti Mathildakin kaikin mahdollisin tavoin harjoittaa itsensäkieltämistä kootakseen varoja ystäviensä työtä varten. Mutta ei siinä kyllin, Reimankin piti luopua kauroistaan. Se sai elää kokonaisen viikon heinillä ja silppuappeella ja rahat, jotka olisivat menneet kauroihin, siirrettiin pelastusarmeijan kieltäytymisrahastoon.

Sillä viikolla Reima oli vihainen. Se seisoi korvat humussa ja sieraimet levällään tömistellen pilttuussaan. Ei edes Mathildaa otettu ystävällisemmin vastaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede keskusteli vanki P:n kanssa Sörnäisten vankilassa. Mies sanoi vakaasti päättäneensä aloittaa uutta elämää. Hänet aiottiin vapauttaa muutamien päivien kuluttua, ja hänen mielensä paloi Amerikkaan. Hän arveli näet, että vieraassa ympäristössä olisi paljon helpompi voittaa kiusaukset. Mutta mistä hän saisi matkarahat? Voisikohan neiti Wrede auttaa?

Samassa kun Mathilda vastasi, ettei hänellä ollut rahaa, kaikui ääni hänen sisimmässään: "On kyllä totta, ettei sinulla ole rahaa, mutta sinullahan on Reima. Myy se, silloin voit auttaa ihmistä, joka ikävöi saada aloittaa uutta ja parempaa elämää!" — "Sitä en voi tehdä", hän vastasi. "Reima on ystäväni, eikä ystäviä myydä." — "Totta kyllä on Reima ystäväsi", sanoi taas sisäinen ääni, "mutta sinähän voit saada Reimalle hyvän kodin. Kuka auttaa tätä ihmissielua, ellet sinä tee sitä?"

Kokonaisen viikon hän taisteli itsensä kanssa, sitten hän matkusti maalle myyden Reiman.

Kun hän palasi Helsinkiin, odotti häntä siellä kirje eräältä äidiltä Porvoosta. Äiti kirjoitti nuoren poikansa joutuneen harhatielle ja että hän oli mahdollisesti eksynyt Helsinkiin. Nyt hän rukoili, että Mathilda tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen hänen lapsensa ja lähettääkseen hänet kotiin, mikäli se oli mahdollista.

Eräs ryysyihin puettu nuori mies tuli samana päivänä Mathilda Wreden luo. Hän kertoi vieneensä vaatteensa panttilaitokseen ja pyysi rahaa lunastaakseen ne takaisin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän oli sama poika, josta onneton äiti oli kirjoittanut.

Mathilda kertoi saaneensa kirjeen hänen äidiltään, joka oli kovin levoton ja murheissaan poikansa tähden ja sanoi vielä, että hän, Mathilda, aikoi saattaa pojan ensimmäiseen Porvooseen menevään junaan, sillä pojan oli lähdettävä kotiin. Hänen vaatteensa hän kyllä sitten lunastaisi ja lähettäisi ne perästä Porvooseen, mutta nyt oli pojan tarvis hävetä ja mennä kotiin juuri niin repaleisena ja kurjana kuin oli.

Heidän puhellessaan ovikello soi ja P. astui sisään. "Laiva lähtee tänä iltana ja minä pyytäisin rahaa lipun ostoon", hän sanoi. — "Ei, minä tulen itse illalla laivalle ja ostan sen teille", Mathilda vastasi. — "Ei millään muotoa", mies jatkoi, "sehän olisi aivan liikaa tällaisessa rankkasateessa. Olen juuri sitä varten tullut, ettei neiti vaivautuisi rantaan minun tähteni."

Sade valui virtanaan ja Mathildan oli saatettava porvoolainen nuorukainen asemalle. Yhtä hyvinhän hän saattoi jo nyt sanoa P:lle hyvästi ja antaa hänelle samalla rahat, koska tämä oli ollut niin hienotunteinen ja tahtonut säästää häntä lähtemästä rankkasateeseen.

* * * * *

Aika kului. Mathilda alkoi odottaa kirjettä Amerikasta. Turha odotus. Hän oli hyvin ihmeissään. Mikä P:tä vaivasi? Ehkenpä joku onnettomuus oli sattunut miesparalle.

Eräänä päivänä Mathilda kulki pitkin Unioninkatua Tähtitorninmäkeä kohden. Hänen edellään hoippui juopunut mies. Mathilda katsoi ja katsoi, ja mies tuntui hänestä tutulta. Ihmeellistä, kuinka hän muistutti P:ta, mutta hänhän oli jo kauan sitten Amerikassa. Mies meni erääseen kapakkaan ja Mathilda kiiruhti perästä. Se oli kauhea paikka. Ilma oli paksuna savusta ja pienten peltien ääressä istuskeli juopuneita ryypiskeleviä miehiä, meluten äänekkäästi. Siellä hän näki useita ystäviään, mutta ei sitä, jota haki.

"Mitä teillä miespoloisilla on täällä tekemistä?" Mathilda kysyi lähestyessään pöytää, jonka ääressä hänen muutamia "poikiaan" istui lasit kädessä. Miehet nauroivat ja eräs heistä vastasi: "Minun mielestäni me voisimme pikemminkin kysyä mitä neidillä on täällä tekemistä?" — "Minä etsin P:tä. Oletteko nähneet häntä?" — "Olemme, hän istuu tuolla nurkassa."

Mathilda riensi sinne ja aivan oikein, siellä P. istui. Mathildassa kiehahti. "Reima parkani! Pitikö minun todellakin myydä ystäväni, jotta P. saisi viinaa!" Sitten hän kääntyi juopuneeseen mieheen sanoen: "Tämäkö on Amerikka? Ovatko kaikki rahat lopussa?" P. katsoi maahan vastaten: "Ei, kyllä minulla on vielä taskussani seitsemäntoista markkaa." "Nyt P. tulee heti täältä, sillä minä tahdon puhua kanssanne", Mathilda sanoi hyvin päättävästi. P. nousi toverien ivanaurun kajahdellessa ja seurasi häntä ulos.

Sitten hän hoiperteli Mathildan vierellä, kunnes päästiin hänen kotiinsa. Mathilda ajatteli Reimaa eikä voinut unohtaa tulleensa petetyksi. Ollessaan niin kovin kiihtynyt ei hän tahtonut puhua juopuneen miehen kanssa. Hän sijoitti hänet huoneeseensa istumaan ja meni itse rauhoittumaan ystäviensä luokse, joiden kodissa asui. Palatessaan hetken kuluttua hän löysi miehen nukkumasta.

Vilkkaalla humoristisella luonteellaan Mathilda heti tajusi tilanteen naurettavan puolen. Hän lähti keittiöön. "Roosa hyvä", hän sanoi palvelijattarelle, "P. ilkiö on juonut Reimasta saamani rahat, ja kun nyt menin huoneeseeni toruakseni häntä, oli hän nukahtanut tuoliini. Keittäkää nyt oikein voimakasta kahvia. Siihen minä sekoitan sinappia, väkevää pippuria ja jos jotakin. Kyllä minä saan hänet hereille."

"Kas niin, P., juokaapa nyt tämä, niin heräätte!" Mathilda kehoitteli hetken kuluttua ojentaen nukkuvalle miehelle suuren kupin kahvia. P. aukaisi silmänsä ja maisteli kahvia. "Se maistuu pahalta", hän sanoi ja työnsi kupin pois. — "Ei se tee mitään. Juokaa pois vain!" väitti Mathilda. P. joi ja irvisteli, mutta Mathilda pysyi järkähtämättömänä.

Kun mies oli lopulta täysin valveilla ja Mathilda nuhteli kiihtyneenä häntä hänen rumasta menettelystään, sanoi mies nöyrästi: "Niin, kyllä se oli kauheata. Ei kukaan ole varmaan milloinkaan käyttäytynyt niin häpeämättömästi. Mutta koettakaa unohtaa!"

P. lähti todella sitten kerran Amerikkaan, mutta kauan hän ei siellä viipynyt. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun hän oli palannut Suomeen, hän kuoli eräässä sairaalassa keuhkotautiin. Mathilda Wrede oli mukana maahanpaniaisissa ja laski kauniin kieloista tehdyn ristin hänen haudalleen.

Matti Haapoja.

Mathilda Wrede seisoi muutamana päivänä erään juuri saapuneen vangin sellin ovella Katajanokan vankilassa pyytäen päästä sisään. Hänen molemmat vartijansa epäröivät. He eivät uskaltaneet ottaa vastatakseen sellaisen käynnin seurauksista, sillä mies oli hillitön, raju ja vaarallinen. "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta edesvastuun, ettekä te", kuului Mathildan vaatimaton vastaus.

Monien vastaväitteiden jälkeen hänet lopulta laskettiin sisään ja ovi suljettiin hänen jälkeensä. Vuoteella makasi jättiläismäinen olento harmaajuovainen huopapeitto vedettynä pään yli. Hän ei liikahtanut vähääkään ovea avattaessa. Mathilda yskäisi, odotti hetken ja kulki sitten hitain, mutta kuuluvin askelin hänen vuoteelleen — turhaan, mies ei näyttänyt kuulevan mitään. Silloin Mathilda laski kätensä hänen olalleen sanoen: "Nukkuuko Haapoja, vai kuinka on laitanne?"

Kuin nuoli mies syöksähti vuoteesta huolimatta raskaista vartaloraudoistaan, heitti peiton yltään ja seisoi lattialla Mathildan edessä. Hän oli oikea jättiläinen, solakka, sorjavartaloinen ja harvinaisen kaunis. "Kuka te olette ja mitä te teette täällä?" hän kiljaisi. — "Minä olen vain ihminen, joka olen kuullut teidän olleen Siperiassa. Olette varmaan tavannut siellä suomalaisia, ehkenpä Sandin, Ronkaisen ja Forsbergin?" — "Kyllä minä sitten arvaan kuka te olette", vanki jatkoi. "Te olette Mathilda Wrede." Ja heittäen mitä halveksuvimman ja musertavimman katseen hän lisäsi: "Te tulette saarnataksenne minulle. Turhaa ajan hukkaa ja turhaa vaivaa. Menkää muitten luokse. Älkää vaivatko itseänne minun tähteni!" ja hän istuutui vuoteen reunalle.

Sitten ääni aivan muuttui ja hän jatkoi: "Minä tahdon heti alusta alkaen sanoa suoraan, että on aivan turhaa yrittää käännyttää minua. Sydämeni on kova kuin kivi, mutta syntiensä suuruuteen katsoen se on jo kasvanut vuoren korkuiseksi." — "Jumalalle olkoon kiitos siitä!" Mathilda vastasi. "Kivelle ei voi kylvää siemeniä, mutta vuorissa on aina halkeamia, joihin kerääntyy multaa ja joissa siemen saattaa itää. Minä olen nähnyt ruohon, puiden ja pensaiden kasvavan sellaisissa paikoissa. Nyt me etsimme sellaisen kohdan teidän sydämestänne."

Mies ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen keskustelun saamaan käänteeseen ja mittaillen Mathildaa vaanivin katsein kiireestä kantapäähän hän kysyi: "Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär?" — "Olen, tunsiko Haapoja hänet?" — "Hän oli komein mies, mitä olen nähnyt. Kyllä tekin olette pitkä, kuten hän, mutta miltäs te näytätte? Laihalta ja rumalta, ja millainen nenäkin teillä on!" — "Eivät kaikki voi olla yhtä kauniita kuin isäni ja te." Mathilda seisoi hetkisen ääneti, sitten hän jatkoi: "Kyllä te olette minusta vähän epäystävällinen, kun annatte minun seisoa ja istutte itse." — "Täällähän ei ole tuolia. Uskaltaisitteko todella istua Matti Haapojan vieressä?" hän kysyi hämmästyksen valtaamana. — "Siirtykää hieman, niin että minullekin jää tilaa", Mathilda vastasi. Vanki näytti hyvin kummastuneelta, vetäytyi hiukan kauemmas, ja Mathilda Wrede istuutui hänen viereensä.

Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut, Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli lähdettävä.

Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet. — "Luulen." — "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"

"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen. Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli." — "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita, ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti, rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."

Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se, joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten kalistessa hirvittävästi.

Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.

Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään. Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko elämäkseen. — Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja tuskasta ja huusi Jumalalta apua.

Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?" Mathilda kysyi. — "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu, nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän, hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota voitte lukea."

Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.

Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.

Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" — "Kyllä, jos se on teille avuksi."

Haapoja alkoi kuvailla mitä kauheimpia tapauksia. Hän paljasti Siperian elämän kauhuja, joita hän oli itse kokenut ja elänyt. Mathilda istui jäykkänä kauhusta ja kuunteli.

Lopetettuaan hän istui hetken hiljaa ikäänkuin olisi miettinyt jotakin. "Eikö olekin tapana, että kuolemaan tuomitun viimeinen pyyntö täytetään?" hän kysyi. — "Kyllä, sen kyllä uskon." — "Jos minut mestataan, niin en millään ehdolla tahdo joutua tekemisiin papin kanssa", jatkoi Haapoja. "En ole sietänyt heitä milloinkaan eikä minulla ole koskaan ollut heistä mitään apua. Minulla on eräs toive. Saanko lausua sen? Viimeinen, jonka haluaisin nähdä, ennenkuin menen tekemään tilin elämäni toimista, olette te. Voitteko olla saapuvilla?" — "Voin kyllä, jos se on avuksi toiseen maailmaan lähtevälle." — "Kiitos!"

Kello oli noin kolme, kun Haapoja nousi, soitti vartijaa ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja hänen raottaessaan ovea. Hetken kuluttua vartija palasi kantaen paikattua posliinituoppia kuorittuine maitoineen ja sanomalehteä, jossa oli erittäin vastenmielisen näköinen keltainen voipala.

"Aion tarjota teille päivällistä", sanoi Haapoja. "Te ette ole syönyt mitään vielä tänään ja palaatte pian Helsinkiin. Minulla oli kymmenen penniä omaa rahaa ja pyysin vartijan tuomaan maitoa viidellä pennillä ja voita viidellä pennillä. Leivän sain aamiaiseksi." Hän meni hyllyn luo ottaen raamattunsa — leipä oli sen kannella. "Kun vartija jakoi meille tänään leipää", hän jatkoi tullen Mathildan luokse, "ojensin minä raamattuni — teidän lahjanne — ja sen kannelle hän sen pani, sillä minä en tahtonut koskea verisillä käsilläni leipään, jonka te tulisitte syömään." Mathildan koettaessa syödä vanki jatkoi kertomustaan.

Pyhäiltoina oli Siperiassa Verhne Suetukin siirtolassa oleskelevilla suomalaisilla tapana kokoontua kapakkaan. Puheltiin kodista, urotöistä ja rikoksista, toinen toisistaan kauheammista; juotiin, pelattiin ja kiroiltiin. Itse hän ei koskaan juonut itseään humalaan, sillä se on häpeällistä. Hän arveli, ettei eläinkään käyttäydy milloinkaan niinkuin juopunut ihminen.

Tovereitten maatessa tukkihumalassa oli hänen tapana mennä suomalaiselle kirkkomaalle, joka oli vähän matkaa kaupungin ulkopuolella. Se oli ihmeellinen paikka. Siellä oli riippakoivuja valkeine runkoineen aivan kuin Suomessakin ja saman muotoisia kuin sielläkin. Ne olivat imeneet voimaa Suomen parmailta ja siksi ne Siperiassakin olivat suomalaisia.

Eräänä lauantai-iltana hän oli jälleen ollut kapakassa. Hän kuljeskeli kirkkomaalle vievää tietä rinnassaan jäytävä tunne siitä, että oli auttanut maamiehiään juomaan itsensä juovuksiin. Oli satanut. Hänen katseensa kiintyi risteihin, vanhoihin risteihin, uusiin risteihin ja kaikenlaatuisiin risteihin — yhdessä puumerkki, toisessa kirjain tahi nimi. — Siellä lepäsi yksinomaan hänen maamiehiään, suomalaisia, mutta vain halveksittuja vankeja! Kaikilla heillä oli kuitenkin ollut äiti, ja he olivat kenties olleet vanhempainsa toivo. Mutta sitten elämä tuli kiusauksineen, lankeemuksilleen ja rikoksineen ja sitten vankila — Siperia. Täällä heidän elämänsä päättyi; he katosivat maine tahrattuna, unohdettuina, halveksittuina suureen tuntemattomaan. Täällä hänet itsensäkin kenties kerran lasketaan maan poveen. — Oli hiljainen kesäyö. Tuulen leyhkä suhahti koivussa, jonka juurella hän istui ja joka oli kaunein kaikista. Pieniä vesipisaroita putoili lehdiltä, ainoat kyyneleet, jotka on vuodatettu täällä lepäävien tähden, mutta ne olivatkin puhtaita, suloisia kyyneleitä! Tuntui kuin hänessä olisi särkynyt jotakin hänen maatessaan siinä maassa. Hän ei ollut itkenyt sitten kuin nuorena, nyt oli kuin kaikki patoutuneet sulut olisivat auenneet ja hän itki, itki hillittömästi nyyhkyttäen aamuun saakka.

Hän pelkäsi, että joku suomalaisista saattaisi tulla kirkkomaalle sunnuntaiaamuna ja näkisi hänet heikkouden hetkenään. Turha pelko, he nukkuivat vielä kaikki yöllisen mässäyksen uuvuttamina.

Niin hän vuodatti sielunsa tuskan ja syvän epätoivonsa hukatun elämänsä tähden.

* * * * *

Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta. Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen:

Rakas sisareni Jesuksessa

Matilda Wrede.

O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä, kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä. Rom. 11: 33.

Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon, ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa. Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää ystävänne Psalmi 25.

Matti Haapoja.

* * * * *

Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori, joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi. Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on päästävä Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä lähden ilman lupaa."

Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.

Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.

Lukuisten haavojen runtelema mies pantiin raskaimpaan rautapukuun ja heitettiin olkisäkille lattialle.

Eräänä päivänä astui muuan korkea virkamies johtajan, vahtimestarin ja useitten muitten seuraamana selliin. Herrat katselivat surkeasti runneltua, raskaisiin rautoihin pantua jättiläistä, ja häneltä kysyttiin: "Kadutteko?" Ei vastausta. "Ettekö kadu?" Ei nytkään vastausta. Joku läsnäolevista jatkoi: "Ettekö kuule, mitä teiltä kysytään?" — "Mikä lapsellinen kysymys", olivat miehen ainoat sanat. Hän ei voinut paljastaa sydämensä epätoivoista tuskaa korkeille, välinpitämättömille herroille, eikä hän tahtonut kuitenkaan vastata kieltävästikään.

Mathilda Wrede tuli näiden tapahtumien jälkeen Turkuun. Kakolan johtaja, mies joka oli aina ollut aivan erikoisen hieno ja avulias Mathildaa kohtaan, ei ollut tällä kertaa oikein tyytyväinen, kun tämä halusi käydä Haapojaa tapaamassa. Mathilda vakuutti, ettei mikään vaara uhannut häntä siellä, ja johtaja salli hänen lopulta mennä.

Kun Matti Haapoja näki Mathildan tulevan sisään, hän veti vaivalloisesti kahlehdituilla käsillään huopapeiton niin, ettei hänen kaulaansa ympäröivää rengasta näkynyt ja käänsi häneen kalpeat, sairaat, surulliset ja kauniit kasvonsa. Hänellä oli kerrottavana merkillisiä asioita. "Muistatteko että annoitte minulle kerran lupauksen?" hän kysyi. Mathilda myönsi ja mies jatkoi: "Nyt tapahtuu se, mikä ei tapahtunut vielä muutamia vuosia sitten. Sittemmin on tullut monta rikosta lisää. Nyt annetaan kuolemanrangaistus. Minä tiedän, että kuultuanne viimeisen pyyntöni te tulette pitämään lupauksenne. Mutta minä tiedän myös, että se on teille liian vaikea. Te ette kestäisi sitä koskaan, te saisitte sydänhalvauksen. Minun tähteni se ei saa tapahtua. Mieluummin lopetan itse elämäni."

Mathilda pyysi ja rukoili, ettei hän tekisi sitä, mutta hänen vastauksensa oli vain: "Jumala, joka tietää miksi minä sen teen, antaa myös anteeksi viimeisenkin verisen työni." Hän kertoi myös, minä päivänä hän surmaisi itsensä. Sen päivän Mathilda istui hänen luonaan eikä sitä tapahtunut, mutta kolme viikkoa myöhemmin oli Matti Haapoja siirtynyt pois ajallisuuden maasta.

Kun Mathilda Wrede tuli seuraavan kerran Kakolaan, kohtasi hän johtajan. Tätä vaivasi kovasti, että hän oli kieltäytynyt täyttämästä Matti Haapojan viimeistä pyyntöä. Matti oli nimittäin päivää ennen hirttäytymistään pyytänyt kaksi kertaa saada kirjoittaa Mathilda Wredelle.

Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.

Vuonna 1899 Mathilda Wrede muutti suureen ja aurinkoiseen huoneeseen. Hänen läheisensä, jotka olivat levottomia hänen terveydestään, olivat hankkineet sen hänelle. Siinä huoneessa oli melkein kaikki vankien valmistamaa, ja joka esineellä oli oma tarinansa kerrottavana.

Kirjoituspöydällä oli metallinen paperipuristin, vangin valmistama lahja. Se esitti puuta, jonka kirves oli halkaissut. Terä oli kirkas, mutta varsi taittunut. "Me olemme tuo puu", oli vanki sanonut. "Neiti tuli luoksemme Jumalan sana — kirveen terä — mukanaan. Se on tunkeutunut sydämiimme eikä vahingoittunut iskusta, mutta varsi — neidin ruumis — se murtui." Uunihyllyllä oli pieni, hiottu harmaa kivi. Sen hän oli saanut eräältä vangilta Turusta. "Pitäisikö neiti sellaisesta hautakivestä?" hän oli kysynyt ja Mathildan myönnettyä ja sanottua, että se oli hänestä erinomaisen kaunis, mies lisäsi: "Jos neiti pitää tästä muodosta, niin minä teen sen aivan samanlaiseksi. Tämän palasen minä olen hakannut luvalla eikä se ole ylimääräistä työtä." Sitäpaitsi oli huoneessa kaikenlaisia esineitä, mitä kauneimpia puuhun leikattuja kaluja, keitetyistä luista valmistettuja paperiveitsiä, katkenneesta luudan varresta tehty kynänvarsi, tauluja ja mitä erilaisimpia koruesineitä. Ei ollut ihmeellistä, että Mathilda viihtyi kodissa, missä kaikki todisti rakkautta ja uskollisuutta.

Oli myrskyinen sadepäivä. Mathilda oli yksin kotona ja valmistautui juuri lähtemään Sörnäisten vankilaan, kun ovikello soi. Hän aukaisi ja suuri, hyvin puettu mies, jonka silmät pyörivät luonnottomasti, astui sisään. "Minä tahdon saada rahaa", sanoi hän käskevällä äänellä. Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Mutta luulenpa, etten anna." — "Kyllä on paras, että rouva antaa heti, sillä minä poden sellaista tautia, että ellen saa mitä haluan, niin tulen aivan hulluksi ja silloin en vastaa teoistani." — "Ihmisraukka! Oletteko ollut kauan noin hirveän sairas?" kysyi Mathilda samassa kuin hän puki kiireesti ylleen päällysvaatteet, avasi oven astui ulos ja pyysi miestä tulemaan kanssaan. — "No, eikös rouva anna minulle rahoja?" jatkoi mies röyhkeästi ja uhkailevan näköisenä. — "Niin sairaan ihmisen kuin teidän pitää saada paljon parempaa kuin mitä rahat ovat", Mathilda vastasi, "enhän voi sallia teidän kulkevan näin ilman hoitoa. Minä aion heti saattaa teidät lähimmän lääkärin luo. Jos jaksatte, niin kävelemme yhdessä, muuten minä pyydän teitä ajamaan kanssani."

Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" — "Olen kyllä." — "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita alas.

Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät vankilan muurien sisällä.

Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies, joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.

"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?" Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan pitää minua tätinänne?" — "Onko se todellakin totta? Voiko sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti avautuisi nuorelle miehelle.

Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä! Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä. "Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän on hän, joka käy vankien luona." — "Vai niin, hänkö se on", jatkoi mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he jatkoivat ääneti kulkuaan.

Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys. Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat. Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja joku muu vuoteeseen!"

Mathilda tuli tajuihinsa tuntiessaan palelevansa hirveästi ja huomasi makaavansa lattian korkkimatolla. Hän oli houreissaan noussut, pyörtynyt ja jäänyt makaamaan lattialle. Siitä oli seurauksena keuhkovika. Mutta hänen sydäntään ilahdutti, että hän oli houreissaankin ajatellut hankkia vangeille oikeutta.

Hänen sairautensa aikana kävi hänen luonaan usein professori J. W. Runeberg, joka piti hänen käyttämiään kasvisruokia liian heikkona ravintona, kun hän kerran eli niin toimeliasta elämää, ja koetti saada häntä luopumaan niistä. Mutta Mathilda oli järkähtämätön, kuten tavallista. "Kyllä te olette vähän hullu", professori silloin sanoi kaikkein ystävällisimmällä äänellään, "mutta maailma tarvitsee juuri sellaisia ja kuinka pidänkään sellaisista ihmisistä!"

Mathildan ollessa hyvin sairas soitettiin eräänä päivänä ovikelloa, ja hän kuuli, että ovi avattiin. Sitten kuului ääni: "Minun pitää saada tavata hänet!" — "Hän on sairas eikä voi ottaa ketään vastaan." — "Mutta minun täytyy saada puhutella häntä!" Sen jälkeen seurasi juopuneen miehen kirouksia ja sadatteluja.

Mathilda huusi palvelijatarta kysyen, mitä asia koski. "Siellä on juopunut mies, joka tahtoo tavata neitiä." — "No, antakaa hänen tulla, mutta vain ovelle!"

Mies — joku jätkä — tuli sisään, katsoi Mathildaa ja sanoi: "Kas, onko neiti noin hirveän sairas?" — "Miksi te niin kiroilette ja torutte siivoa palvelijatartani? Hyi!" — "Vai niin, vai noin sairas. Saanko luvan kysyä, minne neiti haudataan?" Mathilda Wredestä, jolla on leikillinen ja iloinen mieli, oli kysymys kovin hassunkurinen ja hän syventyi heti miehen ajatusjuoksuun. "Sitä en todellakaan tiedä", hän sanoi, "mutta luultavasti Anjalaan." Mies hieroi lakkia otsaansa sanoen: "Se on kovin väärin." — "Miksi niin?" — "Niin, tuo Helin on ollut Anjalassa ja kertonut, että siellä kirkkomaalla on pieni punainen kivikirkko, jonne kaikki Wredet on haudattu. Siinä on maalatut akkunat ja munalukko ovessa. On aivan väärin, että neiti suljetaan sinne." — "Mihin teidän mielestänne olisi sitten paras haudata minut"? — "Tänne Helsingin hautausmaahan". — "Miksi niin?" — "Niin, katsokaas, siitä tulisi niin hieno sunnuntaipaikka. Siellä me istuisimme joka sunnuntai." — "Kävisittekö te kaikki siellä sunnuntaisin? Menisitteköhän oikein reilusti ja säädyllisesti; ettehän vaan ottaisi pulloja mukaan?" Jätkä nipisti otsaansa katsoen ylöspäin: "Ei ikinä pulloa sille haudalle", hän sanoi. —

Mathilda oli jälleen täydessä työssä ja eräänä sateisena ja pimeänä lokakuun iltana hän palasi käynniltään Munkkisaaren kadulta. Tiellä hän tapasi miehen, joka puhutteli häntä: "Anteeksi, neiti Wrede! Älkää menkö tuolle nurkalle, sillä siellä seisoo useita juopuneita lurjuksia!" Mathilda ei tuntenut pimeässä puhujaa, mutta kiitti häntä ystävällisyydestä ja sanoi, että hänen tiensä vei juuri sen nurkan ohi, mutta ettei hän ollenkaan peljännyt. Tuntematon pyysi silloin saada saattaa hänet vaarallisen paikan ohi.

Kun he lähestyivät nurkkaa, seisoi lyhtypatsaan ympärillä todellakin joukko juopuneita räyhääviä miehiä. Mutta Mathilda ei mennyt kadun yli, vaan kulki suoraan joukkoa kohden. Juuri kun hän meni heidän ohitseen, sattui lyhdyn valo hänen kasvoihinsa. Miehet tunsivat hänet ja eräs ääni kuului sopertavan: "Ei, mutta näettekös pojat, tuollahan tulee itse Mathilda!" He siirtyivät molemmille sivuille. Mathilda kulki suoraan joukon välitse nyökkäillen oikealle ja vasemmalle. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" ja kaikki koettivat ottaa lakin päästään ja mutista vastaukseksi "hyvää iltaa".

Mathilda Wrede erosi saattajastaan. Ken hän oli, sitä hän ei saanut koskaan tietää — luultavasti joku vapautunut vanki.

"Järp-N." eli Pyypoika.

Hänen nimensä oli Matti N. Ruotsalaiset toverit nimittivät häntä "Järp-N:ksi", suomalaiset "Pyypojaksi". Hän oli noin kahdeksan-yhdeksäntoistavuotias poika, kun Mathilda Wrede tutustui häneen Sörnäisten vankilassa, jossa häntä pidettiin mitä julkeimpana veitikkana. Virkamiehille ja vartijoille hän vastaili nenäkkäästi, mutta Mathildaa kohtaan hän oli erittäin siivo.

N. vapautui joulukuun alussa, eikä Mathilda ollut onnistunut saamaan hänelle minkäänlaista tointa. Ystävällinen leipuri W. oli luvannut ottaa hänet oppiin helmikuun ensi päivästä, mutta siihen mennessä piti hänelle hankkia sekä ruokaa että työtä. N:stä tuli Mathildan apulainen. Hän toimitti hänen asioitaan, vaihtoi rahaa ja käyttäytyi erinomaisen moitteettomasti.

Tulipa sitten jouluaaton aatto. Seuraavana päivänä Mathildan piti matkustaa Hämeenlinnaan jakaakseen jouluiloa "linnan" naisvangeille.

Hän oli juuri täyttänyt matkalaukkunsa ja aikoi mennä levolle, kun joku koputti kiivaasti ovelle. Mathilda huusi, että siihen aikaan vuorokautta oli tapana antaa ihmisten olla rauhassa, mutta aukaisi kuitenkin, ja N. astui sisään nippu pyitä kädessään. Mathilda kysyi, miksi hän tuli niin myöhään ja mistä hän oli saanut pyyt. "Minä olen ollut kummini luona Hermannissa", kertoi Matti, "ja hän antoi minulle viisi markkaa joulurahoiksi. Tiellä tapasin erään maalaisen, joka oli myynyt lintuja ja hänellä oli jäljellä neljä pyytä. Mies lupasi antaa ne huokealla ja minä arvelin että jos maksan niistä viisi markkaa, niin saan kaupungissa paljon enemmän. Mutta kukaan ei ole ostanut niitä". — "On hyvin tyhmää, että N. tekee sellaisia kauppoja. Minun kai pitää ottaa ne. Mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta", nuhteli Mathilda ojentaen pojalle viidenmarkan paperirahan. "Huomenna N. saa viedä kaksi pyytä veljelleni ja toiset kaksi serkulleni."

Mathilda matkusti Hämeenlinnaan ja palasi sieltä joulun jälkeen. Häntä kiitettiin pyistä, ne olivat kyllä olleet hyviä, vaikka hieman vanhoja.

Matti N. oli edelleen siivo ja hyvä kaikin puolin. Helmikuussa hän sai paikan leipurin liikkeessä ja käyttäytyi työssään erittäin moitteettomasti.

Eräänä päivänä hän tuli Mathildan luokse. "Minulla on kova kiire", kertoi hän, "mutta minäpä ilmoitan neidille, ettei pidä koskaan syödä tällaisia pieniä, pyöreitä leivoksia!" — "Mikä niitä sitten vaivaa?" — "Ne on tehty palaneista leivoksista, ylijääneistä palasista ja muottien reunoihin tarttuneesta taikinasta." Erään toisen kerran, kun Mathilda oli juuri palannut matkoilta, N. tuli hänen luokseen suuri käärö mukanaan ja veti siitä esille Runebergin rintakuvan, jonka antoi Mathildalle. "Tiedän kyllä, että neiti olisi pitänyt enemmän Thorvaldsenin 'Kristuksesta', mutta eihän haittaa saada vähän isänmaallistakin." Maaliskuun 14:ntenä — Mathildan päivänä — hän toi kakun, johon oli valkoisesta sokerista muovailtu koristeeksi "Mathilda".

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tapasi leipuri W:n vanhan äidin. Tämä kertoi, että Matti N., "se kiltti poika" on poliisikamarissa. "Sanotaan hänen varastaneen."

Mathilda ei tahtonut uskoa sitä ja meni heti poliisikamariin. Kun hän saapui sinne, istui huoneessa joukko poliiseja. Mathildan kysymykseen, oliko siellä N. niminen poika, vastattiin myöntävästi. "Mistä häntä syytetään?" — "Hän on varastanut." Mathilda oli varma Matistaan. "On onnetonta, että ihmistä heti epäillään siksi että hän on äskettäin päässyt vankilasta", sanoi hän. Poliisit näyttivät hyvin huvitetuilta; eräs heistä, joka istui kirjoittamassa, nousi ja ojentaen Mathildalle paperin sanoi: "Kas tässä on luettelo siitä, mitä Matti on varastanut! Kaiken tämän hän on tunnustanut." Matti ja jotkut muut pojat olivat tehneet kaksikymmentäseitsemän varkautta.

Poliisi kysyi, oliko Mathilda Wrede ostanut pyyt. Olihan hän, mutta N. oli ostanut ne kummiltaan saamillaan rahoilla. — "N. on tunnustanut, että pyyt tulivat suoraan tohtori N:n ruokasäiliöstä neiti Wredelle", huomautti poliisi.

Samassa N. oli tullut saapuville. "Hyvä N., kuinka kauhean ikävää!" huudahti Mathilda. "Ja kuulkaapas N., miten oli nimipäiväkakkuni laita?" — "Kyllä se oli rehellinen kakku." — "Entä pyyt?" — "Pyyt minä olin varastanut."

N. istui vankilassa odottaen tutkintoa ja tuomiota ja Mathilda Wrede haastettiin oikeuteen, kun hän oli ostanut varastettua tavaraa huonomaineiseksi tunnetulta henkilöltä.

Mathilda Wrede asui silloin tilapäisesti ulkomaalaisen ystävättärensä, kreivitär S:n luona, joka joutui aivan suunniltaan kuultuaan haasteesta. Hänen mielestään se oli ennen kuulumaton häväistys. Hän arveli myös, ettei Mathildan sopinut mitenkään mennä yksinään oikeuteen, Hyvää tarkoittava kreivitär aikoi tulla hänen kanssaan ja "olla hänen puolellaan", vaikkei ymmärtänyt sanaakaan maan kieltä.

Mathilda kutsuttiin raastuvanoikeuden istuntosaliin, Oven vasemmalla puolella seisoivat vahdit ja useita hänen "poikiaan." Heistä näytti tuntuvan pahalta, kun huomasivat ystävänsä joutuneen syytteeseen. Mathilda seisoi oikealla puolella yhdessä kahden muun henkilön kanssa, jotka myös olivat ostaneet varastettua tavaraa, toinen kuparisen kahvipannun kahdeksallakymmenellä pennillä ja toinen kinkun markalla kuudellakymmenellä pennillä. Ja Mathildan takana seisoi pieni lihava kreivitär puolustusasennossa. Tilanne oli vastenmielisen jännittävä ja samalla hyvin lystikäs.