ALKUSANA

Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva hänen ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

Berta Edelfelt.

Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin – havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä – ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan – hänen vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen muistonsa – ei Runebergin – puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat sävelet. – Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus – ystävyys – kaikki lopussa! – Minä tahdon itkeä ja kärsiä vaieten – ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin ’runsaasti punaista ja mustaa’. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt etsiä löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» –

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei oikein rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on yksinään hän, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta Hän tuntisi sen, jos hän olisi täällä. Hän, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni hänen [rouva R:n] luokseen – vieden makeisia heidän sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota runoilija ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»

RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA Albert Edelfeltin akvarellin mukaan

Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen – kyselivät – arvailivat – näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi, tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen askeltaan – mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä, ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle, joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin aivan muuta onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa, irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa – mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan! Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas ’auringosta, joka oli alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä’. Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy Jumalan antaa se minulle anteeksi!»

Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä aikoina, ja huudahtaa:

»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten tahtonut sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. – Kuinka hauskaa oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani! Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?! Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain kukaan hämmentäkö uskoani!»

Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.

»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa, sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän – enemmän. Ja kuitenkin on hän jo antanut minulle niin äärettömän paljon.»

Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:

»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis! Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he kuitenkin sydämestäni.»

Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää itseään. »Minä kuulin ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut huuliinsa, mutta katsoa häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo hänelle, että hän kerran haluaa puhua paljon hänen kanssaan, ja kysyy, minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »Sitä päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys: tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»

Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin – toiset tulevat mukaan. Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta samppanjasta – mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto kaukana», sillä hän ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään mahdollisuutta enää – kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä »omituisuudesta».

»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!» kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan. Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella? Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin saan puhua hänen kanssaan – ja missähän se tapahtuu?»

Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta – voi kovaa kohtaloa! – muitakin vieraita tuli sinne yht’aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa – kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon. »Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen kiintynyt voimakkain sitein – tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.

Mutta hän sai nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla, jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:

»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni. Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua. Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes sanoa mitään; – Ja sitten – kuinka suloista olikaan tavata hänet tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»

Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. – Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.

Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin hän seisoi ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli se, joka lauloi ainoastaan minulle».

Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta »tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän – enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen» verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen ihastusta tulvivat sanansa:

»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»

Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti herättänyt.

Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää, jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:

»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla. Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen miehen onnelliseksi.» –

»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa. Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän. Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista, yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän elämänsä muodostuu sellaiseksi – on rakkaus ja rauha seuraava heitä. Sopusointuisuus ja rajaton luottamus – siinä ennen kaikkea onnellisen avioliiton ehto!»

Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä, että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä, jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.

Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana, että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.

Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.

»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni, rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine – minä – oli mielenkiintoinen tutkimusaihe! – Minkätähden pitää raukkaa rauhaani niin mitättömän arvoisena; – enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua – minähän en ole tehnyt hänelle mitään pahaa.» – Ja hän karttaa häntä visusti.

Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja sanoin: ’Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,’ Ja kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»

»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan minussa. Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä, toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä – sinä! Oi, sinä, joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin, mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden täytyy, niiden täytyy totella.»

»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme, sekä ’Ruhe’lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat sanansa olivat kuin lankeava kaste – ja hiljaa elpyivät eloon kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin onnellinen, niin onnellinen!»

»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen, pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle. Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein. Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»

Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan. Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.

»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin valoista, niin hauskaa!

»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken. Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen, kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. – Sitten aioin mennä hänen ohitseen toisten luo, mutta – hän veti minut luokseen, ennenkuin aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. – Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani, irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä, pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen – onnellinen – onnellinen!»

Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.

Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis, hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää Emilie.

Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti, mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin pois puhalletut.

Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa. Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin sydämellisesti, ’sillä muu ei käynyt laatuun’. Mutta minä olin niin itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin. Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» –

»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon suloisen, huumaavan sinä! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani: ’Sinusta minä pidän niin paljon!’ ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja – rakastan.»

Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla! Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?» huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen. Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei voi olla toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»

Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen että onneton!»

Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen, että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa hänen kaulaansa.

Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären, jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän voisi sitäkään tehdä – »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni». Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.

Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» – »Olen.» »Ja taas sulki hän minut syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea autuaallisuuttani.»

Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja, »ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona silmänräpäyksenä – piirre suun ympärillä – katse – hohde koko olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin.

Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia kyllikseen.

»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö. puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin hänen äänensä, kun hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi, vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden, joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»

On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.

»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi tulla jumaloiduksi. Hän puhui ’Ihmisen tuesta’, jota olen rakastanut ja lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi liittyä.»

Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan. »Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa hänkin [rva R.] piti minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan unohtaa.»

Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. – Hän kieltäytyy, mutta jos R. välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R. vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.

Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.

Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin, ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen», nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät, silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos’ssa ja kirjoittelee sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi. Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos minä teen samoin.»

Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:

»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten, joiden kosketuksen vieläkin tunnen – minkätähden kaikkea tätä? Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? – siinä nyt ovat seuraukset.»

»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen jok’ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta, miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»

Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.

»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! – Minkä vapisuttavan, riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni – miten minä rakastan sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun – oi, älköön se olko liikoja sanottu – sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»

Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!» Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen, rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon »kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.

Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän – enemmän! »Sinä pidät minusta, mutta sinä et rakasta minua», sanoo hän Emilielle eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii, että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä, laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota – ja äkkiä Emilie tuntee saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa »mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta maalla-oleskelunsa loppuessa:

»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää, joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa, ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan muistutetaan siellä maailman melussa.»

Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin, erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa. Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää, tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»

Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat, eikä se hänestä ole niin vaikea.

»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin tavalliselta. – ’Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi’, sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!

Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä, ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä, sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut, ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen, että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »’Jumalan kiitos!’ sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko maailmahan on kuitenkin komediaa.»

Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi hänen (rva R:n) vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.» Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä hetkellä: ’Minä pidän sentään paljon sinusta!’ Ja silloin tunsin selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma hänen kiintymyksestään.»

Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä tulisesti kuten hän itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.

Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä, että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen kanssaan.

Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!

Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies, etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla »suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina. Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja. Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta – kauniit harhakuvitelmat.

Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli, hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi rangaistu.

Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille, ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin –! Aluksi ei mikään voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, – hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan »mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta, mutta minä en rakasta häntä.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin teeskentelee – silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei teeskentele, sillä ainakin nyt minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää: »Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin, ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen. Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta sielukkailta ja jaloilta – mutta samalla tutkimattomilta. Ja me erosimme. – Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois. Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän: »Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

J. L. RUNEBERG R. V. Ekmanin tekemä muotokuva 1849

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys. Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja hän katuu katkerasti.

»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan, kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä minuun on.»

Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: kaikkeni. Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»

Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet. Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien keskellä. Mikä rikkaus!»

Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.

5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:

»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»

Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt, ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei, ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan, enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus, mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»

»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle, sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi, mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän on voinut antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen, sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella; niin käy usein.»

»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset, lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla, joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: ’Älä ole vihainen!’ – ’En, jos sinä jälleen olet hyvä.’ Hän hymyili heikosti ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli minua. ’Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot’, sanoi hän. Ja keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen valoista.»

Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana, että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista, jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan, kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: ’Enkö anna sinulle kaikkea!’ Sitten juoksin pois. Väärin tein kylläkin – minä tiedän sen – minä tiedän sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin seuraavia.»

Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen. Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan »mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän »selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois –

Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.

Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle, yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.

»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä – kuinka on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»

Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi »maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa – mutta pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän kirjoittaa:

»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä ainoastaan uskoa sitä, minä tiedän sen. Hän rakastaa minua nyt lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»

Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:

»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» –

Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun, jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin. Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää – kaikki muu paitsi hän. – Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä – eikähän se mitään hyödyttäisikään.»

Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »’Vad är vårt liv? Blott ett försök att leva.’ Ja sen olen niin täysin kokenut tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä olen sentään ollut. – Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä piirittäneet minut ylt’ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin, joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen hänestä – mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta. Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»

Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos olkoon toisten suvaitsevaisuuden.

Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen, sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin kernaasti kantaa sinun tähtesi!»

Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja lisää:

»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on asetettu!»

Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön – hän ei tanssinut. Se oli hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin vastenmieliseltä», kirjoittaa hän. Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa. Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka riippui olkapäälläni.»,

»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja rakkaan.»

Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa: »Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella sinä-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin puoliääneen: ’Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys, se aavistetaan kuitenkin.’ Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin muodollisesti pitänyt tulla sinuksi, johon minä kuitenkaan en tahtonut suostua, sillä nyttemmin sellainen antaisi aihetta muistutuksiin, kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää. Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»

»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona», jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»

Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli, virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset sallivat hänen asua kattonsa alla.

Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?

Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri», enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki, valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa, mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. 24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne, jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni. Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa, jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän suhteemme ei voi eikä saa enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän, ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta. Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian. Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. ’Älä kiiruhda!’ pyysi hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin, vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä. Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme. Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset toivomukset, ja nyt minun on sanottava ei kaikkeen. Jälleen pyysi hän minua kirjoittamaan. ’Saadakseni nähdä sinut tulen häihin’, sanoi hän, ’sitten matkustan Helsinkiin’.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla äänellään. ’Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea’, vastasin minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen ilonsa tältä illalta. – Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen sydämellään. ’Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se kirjoittaa?’ kysyin minä vihdoin. ’Minä tahdon tietää, miten sinun laitasi nykyään oikein on.’ Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M. jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään, minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle. Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa minua – minua!»

Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen, jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei enää peitä katkeruuttaan.

»Minä en voi enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. – Mutta sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on minulle annettu liian paljon tunnetta. – Hänelle en henno kertoa kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne kaikki muistissani.»

Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa. Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.

Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin. Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.

Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!

Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli tervehtinyt häntä Djurgården’issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.

Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut, vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen – kaikkihan oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.

Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä »tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin, kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa, silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».

Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja pyysi ja pyysi – ja niin hän sitten tuli.

Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä [rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on »onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».

Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg, suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus’iin, ei enää vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén. Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt, kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan, ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään, jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä», kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä tarkoitusta varten – nimittäin rakastamaan häntä».