ALKUSANA (continued 2)

Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.

»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse olen syypää siihen. Minun täytyy saada joku rangaistus!» huudahtaa hän kerrankin erottuaan runoilijasta.

Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on hän.

»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta, etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä, hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa. Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä, että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni. Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole tahtonut ajatella häntä kylmänä minua kohtaan, vaan ainoastaan ystävänä – pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella, että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut – mutta itse en enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»

Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.

»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää, sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»

Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage sentimental’ista».

»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja. Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä. Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki, joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet seiniltä – tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen. Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea niiden läpi.»

Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne, joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie kirjoittaa siitä:

»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.» (Andersen.)

»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä, läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko minun sanoa muuta kuin että hän oli siellä. Stjernström ja A-n myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut Viipurissa. – Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi, vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan! Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»

»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti, minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»

Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän: »’Glücklich allein ist die Seele die liebt.’ – Tänä iltana kohtasimme taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan kaiken olevan lopussa – sen ovat nämä pitkät vuodet sentään vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua ’turhan pelkoni’ vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»

Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:

»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin. Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus, jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin, seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan. Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo säteillyt sieluuni. ’Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit’, sanoi hän ja sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina katosi minulta maa –. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen. ’Ei vielä’, tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen vakuutettu siitä, että en riistä mitään häneltä [rva R:lta], niin tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen jalkojensa edessä. – Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän myönsi, että tämä siten oli tahtonut houkutella minua sinne vielä kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä syksyksi.»

»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse toisin sen takaisin.»

Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.

»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve. Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. – Oi, minä tiedän, että teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»

»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni, mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva, joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin jäähyväiset lähteäkseni.»

Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme hänen itsensä puhua:

»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu saa ja sen täytyykin tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni ja usean muunkin – epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin, mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut, mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman, en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten ’oli kuin kylmää vettä heidän niskaansa’, sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen. Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. ’Olisi ollut parempi, jos he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet’, oli minun vastaukseni. Mutta hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»

»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa. Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki. Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut, että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän [rva R.] oli siihen vastannut: ’Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan’, joskin hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. – Entä hän itse? Minä kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin, nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta. Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin mieliin, ja kaikki on hyvin taas – sentään voisin täyttää kokonaisia arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen. Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea –»

»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli 11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. – Hän pyysi minua jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt näenkään hänet taas?»

Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä, jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:

»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti, ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti. Hän pyysi minulta palkintoa ’siinä tapauksessa, että pitäisin hänen lauluistaan’. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»

Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti, ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei tahdo, että Emilie tuntisi itsensä rauhalliseksi.

»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen kuin te!»

Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä levollisuudesta:

»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja nimitti minua ’armaakseen’. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma, leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut. Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»

Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin. Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin, ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.

»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän, »ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle rakkain. Niin nytkin. ’Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då du avsked för lång tid tog.’ Ja sentään on meillä kummallakin toivoa siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»

»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.

Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä »todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle, että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen, asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.

Tapahtuipa sitten – tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän aikaa on oleskellut Helsingissä – että eräs toinen mies, myös yksi ajan mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä »kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen. Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.

»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa, ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson. Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon. Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin Larssonillakin.»

Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.

»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin. Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»

Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen – mutta rauhallinen ei hän ollut enää.

Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei niinkään helposti enää anna pois omaansa.»

Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:

»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen. Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen, että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin, erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle, jossa hänellä oli atelieerinsa.»

»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille. Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä, hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna siihen nimensä: M. L. ’Ei, koko nimi esiin’, pyysin minä. Hän teki niin ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen käsivarteensa ja huudahdin: ’Herra Larsson!’ – ’Ei, ei’, jatkoi hän hymyillen hämmästykselleni, ’minä kysyin teidän ristimänimeänne’. Sofi mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson. Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla, oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi ansiokseni. ’Minkätähden minä saan tämän taulun?’ kysyin minä vihdoin, ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. ’Minä tahdoin, että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia’, sanoi hän vakavasti.»

Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:

’En olisi koskaan voinut uskoa sitä!’ Ja runoilija nauroi ja huudahti: ’Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!’

Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä sai »tartunnan» – mutta ei rauhan-tartunnan – niin se oli kai juuri se mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.

Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:

»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen täytyy lopulta tarttua, ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»

Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta tilaisuudesta.

»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti. Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin, joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. ’Tänne ei tule ketään muuta’, sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen, vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: ’Te ette saa taulua, jos kauemmin kieltäydytte’, sanoi hän. Minä kysyin nauraen, oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin ihmeellisesti.»

»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet, jotka olivat siellä, olivat taiteilijoita, kuten Rbg sanoi. Siellähän oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä. Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L. maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti kulunut – ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja milloin, en tiedä.»

»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo ihmiset olivatkaan minulle! – Kello kolmeen asti aamulla viivyimme kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme taas missä? milloin? ja miten?»

Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee – samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa – salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.

»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti seurannut yhtä ajatusta, ja se on vapauden ajatus. Rakkautta minä tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut sitoa itseäni vakavasti; vapautta pyysi aina tämä levoton sielu. Oi, kyllä oli hauskaa siihen aikaan! – Mitä toivoin, sen sainkin, n. b. tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle antaneet.»

Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä »tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.

»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä, kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä sitähän ei enää kukaan tuomitse.»

Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä, sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.

Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä suurestikaan huolestuta.

Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu, että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä? Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen »odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.

Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on riistäytynyt irti tämän sylistä:

»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» – »Kun tulet neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö minä ole rakastanut!» huudahtaa Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen jalkoihinsa.

Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä. Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:

»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän. Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä! Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen jalkojensa juuressa. Mutta tuo ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. – Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»

»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä, kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! – Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua, Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään, minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»

»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»

»Sinä et saa enää noin varkain sulkea minua syliisi, et panna huuliasi minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin, niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä sisälläni näytti, ja minä – vapisin. Jos maailmalla olisi aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni ajatelleen?»

»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi, tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta tuon illan jälkeen on kaikki muuttunut.»

»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona, enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on kyllä auttava minua, ja Sinä – jos Sinä todellakin rakastat minua – älä johdata minua kiusaukseen! Ainoastaan Sinun sielusi rakastettu minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka – minulla vain ulkonainen – eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää. Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»

»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi, ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»

»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut sinun ’Kuninkaasi’ kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua! Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»

»– Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu. Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni, ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi. Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»

Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan hänet.

Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.

Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana syliinsä. Nyt vasta ’vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen vesitulva’. – ’Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia’, sanoi silloin Fredrika. ’Saanko sitten muuten?’ – ’Saat, jos hän haluaa sitä. Minä menen kuulemaan.’ Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa. Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään ollut hän!»

»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa. Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: ’Nyt voit kernaasti ottaa vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.’ – ’Kyllä, anna tänne’, sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»

»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. ’Niin, joka päivä’, sanoi hän ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa: ’Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?’»

Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan ainaiseksi.

»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä», kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»

Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.

Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut hänelle ja on yhä vielä. »’Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun olet poissa.’ – ’Mutta hänellä on koko sinun sielusi’, virkahdin minä. ’Sielu!’ kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»

Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä, kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa. Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi siellä viikon.

Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.

»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua», sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin hänen?

5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin sanoin: »Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita. Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: ’En tahtoisi, että he unhottaisivat minut, ennenkuin olen kuollut.’ – ’Välitätkö sinä todellakin sellaisesta?’ kysyin minä vähän ihmeissäni. ’No niin, sama kai se on’, oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut, silloin kun hän sairastui. ’Siitä olisi tullut kaunis’, sanoi hän. Ja niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava ihailla sitä.»

Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen välillä.

Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.

Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin, kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä. Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä, kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:

»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»

Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:

»Vielä kerran on hän sanonut, että ’hän ei milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin minua’. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa murtuvat yhä enemmän.»

Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:

»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja levon kuolemassa. Amen.»

Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä, jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen». Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa. Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita, tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen päiväkirjan äänettömille lehdille.