SISÄLLYS: (continued 3)

Oi kirottu erämaan taival. — Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on korkea, sääremme vielä liian lyhyet… Tietysti tienviitat vihdoin löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.

Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa — räiskis — ja Junnu huutaa turhaan tpruu! — voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat — perkunas — laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen säikäyttämät tuliset hevoset!

Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin lähestyimme kaupungin tulliporttia — kaupunki — koulu — maisterit ja rehtorit — oi hyi, varjele Jumala… mutta luokaltansa päästä täytyy, se on kunnia-asia — nyt vilahti kaupungin portti — oi…

Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta paleltunut — vielä tuo umpi ulappa — ja pitkä ritisevä resla kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät, aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se pamppailee myös — valot loistavat kattokruunuista — joku juoksee avopäin ulos — pappa — mamma — herrajumala vihdoinkin… Ja kaikki vaivat ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois — lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä kärsimyksestä?

"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"… Sankeyn laulu sieltä kajahtaa vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan helma hellältä tuntuu.

Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia ja Winkkelmannilta sitä ranstia.

Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.

Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa päässytkään… ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten kirkonkylän puolelle rapisteltiin.

Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi kymmenhenkisen perheen puolesta!

Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu eukkosi — jos itse sitä halunnet — Riitu, joka asui ikänsä kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja kokoili — ja samanverran köykäisiä juoruja — ja sinua, ukkoansa edusti, mutta — siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä. Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä, pappilan vanhaa Junnua!

21.

Runoileva vanha pappila.

Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua, kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa ilmastossa pirteä piccolo.

Tra-la-laa! Tra-la-laa!

Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven harvoilta lihoilta… niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.

Vanhan pappilan pihoilta, Vanhan Puolen vuotetulta, Ullakon unisijoilta, Vinttikammarin viluilta, Kotisaunan kiukahilta, Kotirannan raikumilta, Suuren järven selkäveeltä, Kalasaarensa savuilta!

He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun" milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville — ja ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.

Papinrouva paljon lauloi, Ruustinna runot rakensi, Ennätteli esikoinen, Lauloi yksi, lauloi toinen, Kolmansikin kaijutteli. Kaikki lauloivat lopuksi, Sanelivat satusia…

Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara, viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat — niin tokko pappilan paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven kartanon loruja?

Verissä veitikka vikisi, Sydämissä sävelsointu, Suvusta sanat soluivat, Heimosta sävel-heliät, Elämästä ennätykset, Lennätykset leivän päältä, Rytmi oli ryntähissä, Riimileikki rinnan alla, Lyyry kulta kainalossa, Harppu aina hartioilla, Luonto loitsi loitsuloita, Korpi korkeita kohisi — Erämaa enin opetti!

Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan — se oli puhdasta perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:

Kärlek, kärlek vill jag sjunga Och min bön mot himlen slunga, Samt beprisa med min tunga Dessa känslor evigt unga!

Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten alottaen laulujen sarjan:

Vesistyi silmä äitini tuo aina lempeäinen, kun sairastuin mä monesti ja olin pahapäinen.

Mit' eivät vitsat voinehet, voi kyynel kirkkahainen ja silmät äidin suloiset ja vesihelmi vainen!

Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar, oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:

Mont' on muistoa minulla, Monta kultaista kuvoa Kotirantani rajoilta, Kotiseudun korpimailta, Kotikoskilta kovilta, Sinijärveltä syvältä, Vaahtopäiltä lainehilta, Lapsena jo lahdet kuljin, Metsän polut poljeskelin, Siellä aatteeni asuvi, Siellä sieluni elävi…

Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori Voldemarista "toista Runebergia" — sillä heksameetereita kimnasisti kirjoitti kilometrittäin — ja kenties hänestä "se" on tullutkin, vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.

Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:

Oi kukkani puhtoisin, parhain, Sinä kaino ja kaunoinen, Sinun lempesi herätin varhain, Siitä tuska nyt itsellein!

Ma kyynelin kastan sun juurta, Sua ihailen itkussa suin: Vaan kärsiä, kestää on suurta, Vaikk' itse mä unhotuin!

Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita, ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle, Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia, joka Rolfista kuitenkin tuli — koska traditsiot sitä vaativat. Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista tähän otettakoon vain pieni pirske:

Usko ja rakkaus onnen on ehto, Niitäpä sulta ei puuttunut — ei, Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto Helposti heilui — vaikk' yöunen vei. — Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas, Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!

Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava taivas, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.

Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin lyriikan lempisana oli

yö!

Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä katsellessa, liittää

lyö!

Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä

vyö!

Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi — ja siitähän aina oli risti — kelpasi myös

syö!

Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa sanalla

työ.

Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista, yöunelmista runoili siis Iivari, sillä

päivä

käsitteen peitti häneltä säännöllisesti

häivä

ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".

Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän — Maailmanlopun laulun.

Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin, jossa korkeemman kaiun saivat Suomi ja tuomi, kansa ja ansa, mutta korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti rakkaimmiksi — aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:

Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa Tuo Niettussaaren kari! Ja vaahtoharjoin laukkaa Kuin hiiden vaunupari Jättiläislaineet Niskan ulapan, Tuon massan mustan, mahtavan!

Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään, sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi mielikuvituksessaan souteli:

Sua saari armahainen Mä muistan ainiaan, En pyhyyttäsi vainen Unhoita milloinkaan.

Sun valkosannikoillas Oon lasna leikkinyt, Sun kukkarannikoillas Kieloja keräillyt.

Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut leikkinyt — keikkinyt, mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".

Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären, milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin jouluaikoina, hengessään muisteli:

Korkealla kummullansa, Suojass' suuren pihlajansa Seisoo kaunis Karhula, Kallis kotipappila! Kaikista sen akkunoista Jouluvalot kilvan loistaa, Siellä äiti — — — Isä — — — Porontiuvut — — — Lastenlapset — — —

Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia kirjeitä vuosisatain vaiheessa — niihin kätkeytyy koko heimon elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?

Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?

Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä, kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia kaihon kaikerruksia — päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi, mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.

Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri, naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän, ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.

Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat, vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:

— Niin ja niin sitä siihen aikaan ajateltiin, tehtiin ja tunnettiin.

22.

Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.

Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista, keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät tähtäävät yhteen pisteeseen — saareen.

Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena, arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.

Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa. Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään? Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa — ah, ei tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen ikänä.

Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat, puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet, vaikka on pastorikin.

Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista… niissä on jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia — niin ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä virkatovereita, mutta sielultaan… ei sitä saattanut sanoa.

Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot — oli niin vaikea panna ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat…

Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan? Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut… Niitä oli sattunut niitä oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu. Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat. Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle — tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä", vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli mallikelpoinen…

Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna. Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin, sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on…

— Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.

Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria, mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve tyydyttämättä.

Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille — eihän tuo käynyt edes keittiössä — mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin… ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan sinut Linta Maiju Akveliina — nimeen Isän ja Pojan ja Pyh…" ja puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut Maiju, mielessään vain hautoi… — No, ei tarvitse enää soutaa. Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.

Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:

Täällä löydät rauhaa! Täällä aallot pauhaa!

Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:

Vanha tupa — vanha tapa.

Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.

Rovasti rasahutti oven auki — mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella — puusohva — ristikko — aikapöytä — nurkkakaappi — tiskihylly. Ja siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine siltapalkkeineen.

Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti sitten tytölle:

— Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää yöksi…

— Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.

— Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina…

Hän ei osannut muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha rovasti tunsi itsensä vapaaksi. Täällä oli niin mukava häärätä ja huushollata.

Ja kohta kuului "halkoliiterin" — kumolleen petäjänkylkeä vasten kaadetun veneenraadon luota — tottuneen kirvesmiehen kalkutus.

Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli saanut elävän hengen.

Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin väliselle kiikkulaudalle ja keinahti… kiikku niin mukavasti narisi… Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:

Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin Sulle si-lik-ki sukkia-a! Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin Oli sy-tä-meni kukkia-a!

Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja tupaan.

— No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?

— Tykkääkö se rovasti panna suolaa?

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!

— Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!

— Kummituksia?

Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.

— No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?

— Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään raukkoja! Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!

— Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. — Verkot pitää laskea ja sitten tupa lämmittää.

— Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.

— Tekö?

— Me juuri!

Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä "Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli…

* * * * *

Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella! Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet — mikä olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa? Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia salojen siimeksessä löytynyt…

— Sinä olet näppärä verkonsoutaja — huomautti kesken syviä ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle — oletko sinä ennen verkkoja soutanut?

— En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui kiitoksesta: — oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.

Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi… Sieltä kai se oli verissä tämä kalastustaito.

— Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.

— Kun vain pysyisi…

Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa. Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten lämpenemään…

— No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.

— Tule ukki meijän venneeseen!

Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.

Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti ponnahteli rannasta rantaan.

— Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.

— Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.

— Karhun! keksi kolmas.

— Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.

— Onpa! intti toinen.

— Eipä!

— Onpa!…

Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan ohjattiin.

— Tänne pappa, tänne, tänne…

Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään koppeloa.

— Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:

— Skål min bror för alla gamla minnen!

— Mitä sinulla siinä on?

— Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!

Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset jo istuivat kuin varpuset rivissä.

— Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja paksuinta viiliä omista lehmistä!

— Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä Iivarin rouva.

— Enhän minä… kalahommat…

— Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. — Tänä iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!

Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä — varmaan heidän kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet — tulenpalvelijoita.

— — —

Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys — siellä kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.

Syksyn synkkä, kolkko ilta kattaa… Raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan…

— Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.

— Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan verkkoon.

— Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä kalastusasetuksia.

Poika naurahti.

— Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1 päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?

— Minä en pyydä ollenkaan.

— Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.

Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan kissan selässä.

— Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.

— Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin enkelin siipi…

— Lisää risuja!

Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää peloittavalta.

"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin sammuu."

Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän nousi ja sanoi:

— Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?

— Kuinkahan pappa itse täällä yksin…?

Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät, joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki appiukkonsa vuoteen valmiiksi.

— Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.

— Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.

— Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. — Kyllä minä aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää. Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.

Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren päiväkirjaan:

Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt, niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.

A.B.C

— — —

Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin pappilaan — se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan. Hän löysi sieltä:

Datum 30 sept. 14:

Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10 laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin 50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla. Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta rasittunut.

A.B.C

Epiloogi.

Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet, joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin. Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa aina on ollut — heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä. Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme enkeleiden siivet ovat kärventyneet — kuinka korkealle niillä enää päästään!

Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme, suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa" tarvita.

Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi kauvemmaksi jäädä — oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!

Pojan runo vanhalle Äidille.

Ah Äiti armas, kuinka suruisasti Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa! Ja miks'en minä "Poika" pontevasti Voi omaa äitiäni pelastaa?

Miks Jumala tai mikä lie Hän voima Näin loppuun asti meitä koittelee? Miks ajan arkihuolet, sorto, soima Luontomme parhaat lahjat voittelee?

Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi, Kun koti vielä uhkui yhteinen, Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?

Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka, Sairaimman lapses tuonen talohon? Miks sulle auvennut ei onnen kukka, Miks pimeydest' et päässyt valohon?

Miks elonkumppalisi kaaduttua Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan? Ja polon poikas maaksi maaduttua Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?

Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa, Ja siell' on rauhallista, hiljaista, Mut patsas paatinen se painaa, painaa, Niin että tahtois ääneen kiljaista…

Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän, Miks aina kesken kohtaa kuolema? Niin mielellämme tahtoisimme lisän, Vaan siinä on se — surman suudelma.

Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme Jokainen hengessämme kärsimme: Miks avutonna nääntyy auttajamme, Hän — kultaisin — mi hoiti kotimme?

Miks hälle linnaa rakentaneet emme Vaivainsa, rakkautensa palkaksi? Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme, Kun äidin maja haihtui halvaksi!

Ei kuningattaresta mökkiin oisi, Ei auttajattaresta armoille! Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi — Ah, kunniata hapsill' harmaille!

Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa? Oi häpeää, kun lapses moiset on! Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"…, Kahleita orjan kantaa, onneton!

On suku suistununna entisestään, Se koskaan rikaskaan ei ollut lie, Mut joku meist' on kitsas sydämestään — Kirottu kiittämättömyyden tie!

Anteeksi, Äiti, että moista sanon, En itse toiveitas oo täyttänyt, Ma polvillani sulta anteeks anon, Milt' elämässäin lienen näyttänyt!

Mun kohtaloni polku ompi julma, Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et! Sinulle outo on tuo näkökulma, Mut Jumalapa tutkii sydämet.

Mun miten käy? Oi siitä älä huoli! Se Äidilleni kuulua ei voi! Ritarin täällä kohtaa koston nuoli, Mut trubaduurin harppu jälkeen soi…

Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka, Nyt vastaanota Poikas huokaus, Sen mukana soi murhe, aate arka, Mut sydämestä nousee rukous:

Se rukous, ett' Kaiken Herra Mun Äitini sois silmäns' ummistaa Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran Sielussa sointu ois — vihreenä maa.