SISÄLLYS: (continued 2)

Nuo ylösnousemukset aamu-kolmelta syöpyivät salaperäisesti papinpoikain mieliin, konsa he rivissä, kuni pyrstöjään pyristelevät valkoiset metsäkanat, kyyköttivät havukkaseinäisen tallin takana kohottaen katseensa maallisista asioista "ain ylös mäkihin" — näköala Kylänmäen huipulta oli tosiaan suurenmoinen, varha-aamun punertavassa kultavihmassa siinsivät siellä syvyydessä mäntyiset niemet, lehtoiset saaret, kahilaiset salmet ja sokkeloiset seljät! Sinneppä notkuvassa hanhimarssissa, lippalakit päässä ja tervatut pieksut jalassa, alas painuttiin usvaista rämerinnettä ja seuraavassa hetkessä nähtiin pappilalaisten maalilaitainen vene kellumassa vesipeilin tyvenessä — polakoukkujen jännittävä koenta oli alkanut.

Eipä aina viitsitty syrjäisessä Kylänmäessä kesäistä yötä viettää, vaan tehtiin honkainen nuotio viehättäväksi havaitun saaren kainaloon ja purjeteltta puiden väliin pingoitettiin, vaikka totta toisakseen että moinen ihanteellinen alkuperäisyyden tavoittelu tuppasi olemaan liian raaka ja kosteanvärisyttävä yösija heille, jotka herraspoikina sentään olivat tottuneet pappilan hempeään vuodelämpimään. Tokihan täytyi karaistua ja sitäkin saivat varmasti oppia erämaan papin pojat ja tyttäret varhaisina ikävuosinaan.

Toisille se oli hyödyksi, herkkähermoisia se kenties vahingoittikin.

Oi te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun!

Tätä muinais-oululaisen runoniekan klassillista säkeistöä osattiin kyllä jo koulupoikinakin skandeerata noilla autiuttaan uhoavilla korpirannoilla, mutta eipä vielä silloin osattu uskoa, kuinka todeksi sen luoma tunnelma oli muuttuva maailmalle hajoavan papinpoikueen sieluissa.

Paitsi Torakkaa ja Kylänmäkeä olivat pappilaisten kalaretkipaikkoja vielä salaperäinen Kylmälahti ja Pesiönlahti, joskus myös Hietajärvi, jonne konttiselässä marssittiin poikki kumisevan kannaksen pitkin jäkäläisiä palokankaita ja halki soiluvia soita, sivu pohjattomien lampien. Oli jännittävää tarjota syrjäjärvien kaloille samoja hornan vehkeitä, joilla emäjärven vedenkoiria peijattiin, ja vertailla tävynnielijäin typeryysastetta. Saattoipa joku pojista tehdä yksityisen kalaretkensä niittymiestenkin mukana kaukaiselle, vuokkilaiselle Parvajärvelle ja tuoda sieltä selässään komean hanhen sekä käsissään jättiläisropeen punertavia, peukalonkokoisia korpilakkoja. Aniharvoin ulotettiin kalaretkeä Ruhtinansalmelle saakka ja Hossan kalamatkoista uskallettiin puhua ainoastaan ukko Buxhöfdenin kanssa — sinne Hossan perukoille, korkean Kuusamon rajoille karttui kunnioitettava taival — 80 virstaa, joka sentään oli yksi seurakunnan tavallisia "kirkkomatkoja". Mutta silloin kun niinkin tapahtui että ukko rovastia varrottiin kotipitäjäänsä palaavaksi joltakin ulkoseurakuntalaiselta virkamatkaltaan poikki salojen tai kinkerikierrokseltaan oman pitäjänsä rajamaisemilta, saattoi sattua että pari papinpoikaa purjehti isäänsä vastaan Röntylään, puolenkolmatta peninkulman päähän ja, kun ei odotettua kuulunut, antautui hartaasti harjoittamaan pappansa lempiammattia — koukustamista. Silloin Pekka ja Jussi soutelivat kahden Myllylahdella nähden rasituksiin asti vaivaa nuottamiesten tavoittelusta ja anivarhain ylösnousemisesta kuten pappansa pojat konsanaan, mutta suuripäisiä haukia pojat järven aalloista lappoivatkin. Kun ukko isä sitten kolmantena kesäyönä vihdoin saapui matkueensa kanssa Kuusamosta päin yllättäen nuorimmat vesansa sikiunessa Röntylän maitokamarin emäntäsängystä, niin tunsipa erämaan harmaapäinen prelaatti kotoista tunnetta rinnassaan ja tyytyväisenä hän seuraavana aamuna purjehti poikainsa kanssa omalla veneellä takaisin sinne, missä oli hänen maallinen temppelinsä ja missä mamma häntä ikuisesti odotti.

Niinkuin ei ollut kesää ilman aurinkoa, niin ei ollut pappilaa, jos tämä mamma puuttunut olisi — ruustinna Cillystä sielun ja aineen, runoruusujen ja kaiken kodikkaisuuden rihmat läksivät, hänpä se harmaina päivinä yhtähyvin rikkinäiset sukat parsi kuin trubaduurin sävelet pianolla soitteli, — emäntä, puoliso, äiti, sydämien ruhtinatar!

"Mamma, pane eväskukkoa ja paljon viilipiimää!" "Mamma, anna puhdas paita!" "Mamma, saako mennä Pollella?" "Mamma, onko mammalla sopivaa lääkettä — minä loukkasin…" "Mammapa ompelis tämän purjeen!" "Mamma, Junnu pyytää jyvä-aitan avainta." "Mamma, täällä on Jaakko Kemppainen!" "Mamma, yksi vienankarjalainen maatuska kerjää ruokaa." "Mamma, muuan Näljängän ukko kysyy kirkonviiniä lapsen korvaan?" "Mamma, lämmitetäänkö illaksi sauna?"

Hänen, äiti-ruustinnan piti ehtiä joka paikkaan. Ja joka paikkaan hän toki ehtikin ja kaikki häntä tarvitsivat. Ukko rovasti ihan sisäisesti vapisi, jos tapahtui se ihme että ruustinnakin kolme tuntia oli saavuttamattomissa tai jos hän makasi sairaana tai jos oli langennut liukkailla portailla ja loukannut selkänsä, jollaista vuosikymmenien kuluessa kylläkin sattui — kaikkea tapahtui.

Kesäisen kalaretkeilyn ohella näyttelivät tärkeätä osaa myös monet vierailut erämaan pappilan naapuristossa, jolla aniharvoin tarkoitettiin lyhempää taivalta kuin puoli peninkulmaa tai täysikin peninkulma, siis mutkin pari.

Näitä vierailuja oli käynti Ruukissa, Kurimossa, Alanteella, Ruottulassa. Marjansyönti- ja viilipyttyvierailuista näyttelivät osaansa Pikku Kortet, Viitala, Salmela, Palovaara, Luttula, Kukkuma, Lummetaho, Takkula, Näyhä, "Takaruotin puoli". Joskus pikkumökit Laitila, Reetala, Onnela, Törmälä, Pikkuvaara ja Keralan kylän mehutalot Suovaara, Vihtala, Kuikka, Pyykkölä — kaikki silmänsiintämättömän korpitaipaleen päässä pappilasta. Vanhan maantien varressa edustivat Kulma ja Kivelä kunniallista sijaa ja Pesiön "Laajalle" ynnä Haukivaaraan oli ikuiset kutsut pappilalaisilla. Niin myös Haukilaan! Niin myös Sopalaan — Saunaniemeen! Napataloja seurakunnassa vanhasta Suomulasta puhumattakaan. Tolpanvaara, Mannilanvaara, Kanervavaara, Roinila — se kaikki kuului lähempään ilmakehään, niissä jo asuivat nuo hauskat, herttaiset, alkuperäiset virkamiehet, joista perheineen meidän on ollut kunnia edellä mainita. Kaikki yllämainitut talot ja mökit sisälsivät puhtaita talonpoikia — luojankiitos, täällä ei yllättänyt rotusekoituksia, ei edes koirain kesken.

* * * * *

Jospa nyt haahmotteleisimme jonkun niistä pappilalaisten kesävierailuista.

Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista — että mihin se herrasväki taas menee! — vaeltaa rovastin koko perhe peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi. Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita — pojat hulluttelevat koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen, terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla lyyrillisyydellä — ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa runoja — pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy — mamma kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen, korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon — pappilan koirat päästävät kimakan haukunnan.

Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan. Huudetaan venettä Törmälästä — soutaa akka, huopaa paljasjalka, avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille, vaikka vuotaakin vene kuin virsu.

— Älkää kaatako venettä!

— Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.

— Paljonko maksaa?

— Oiskohan hilikku paljo!

Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee — tuossa törröttääkin se etnograafinen vehe, oksakarhi.

Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti, — eivätpä tiiä! ha-ha-ha… Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä siihen aikaan olla taisivat.

Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen, pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.

— Pääseekös mamma?

— Koetan minä päästä.

— Akta dei, Cilly!

— Gulle Ben, hjälp!

Pojat ovat jo taipaleen rannassa ja heidän huutonsa hoilaus kuuluu:

— Tuo— kaa veee — net — tä! Ho — hooi — ve — net — tä hooo — i!

Siinä aukenee pieni Alanteenjärvi kyläilijäin edessä. Ei näy ihmisasuntoa, mutta salmenniemen takaa ilmestyy kaksi venettä, kovaa vauhtia tulevat — pappilalaisten huuto kuultu.

Vierailun juhlatunnelma valtaa molemmat puolueet.

— Tervetuloa! Ruustinna ja rovasti teköö hyvin ja tuloo tähän venneeseen — tämä ei vuua.

— No eikös siinä ole itse vanha Juuso?

— Ka Juusoksihan nuo moaliman ajan ovat haukkuneet, hokeneet, he-he-he. Ja Vanha-Juuso alkaa puhua purpattaa, puutaheinää heittelee, kaikki jutut jauhaa sekali, sekaan nauraa kotkottaa, kyllähän sitä hään assiet tietää. Jopa joo — Ämmän pruukin aikana oli niin ja niin — herrat — lantmäätärit — insyörit — kupernyöri — Niljus vainaa — Näälmanni vainaa — hyvvie pappeja — vaikka onhan niitä pappi parkojai — hehheh — tphyi —

Sylkäistä roiskahutti Vanha Juuso pitkän ruskean syljen kuolaisesta suustaan, mälliä kun poskessaan alvari piti. Perämiehenä ukko törötti, poikkinaisilla huopareilla lykkiä kyökkäsi, huulet huipparassa ja suu kävi kuin ruumenen eroittaja masina, hauskuudekseen sitä kuuntelivat pappilan pojat ja tytöt.

— Se Kuurpäri majisteri, he-he-he, pilikkosen pimmeessä oli Pitkään perrään kontannut Ruukista asti, he-he-he. Sieltä huuteli kuin huuhkaja, he-he-he. Minä satun käymään kusella nurkan takana, he-he-he. Noutaahhan se yösyännä poikkeen Pitkästäperästä piti, he-he-hee. Tätä suomenkieltä se sanoi opiskelevansa, he-he-he. Kerrassa ketterä herraspoika, he-he-he. Ei sille soutaa tarvinna, he-he-he. Ihte tuo souti, he-he-he. T-pthyi!

Juuso roiskahutti järveen ja niisti peukalolla ja ja etusormella valtavan nenänsä, joka tohisi kuin lakkapää-petäjä tuulessa. Ja huovata kyökkäsi, kyökytteli sekä taas alkoi porisevan pakinan ja sekaan nauraa naksutteli että he-he-he…

Päästiin salmesta lävitse ja siinäpä nyt aukenikin Alanteen kartanon viheriä ranta. Alanne, Alannet — vanhoissa kirkonkirjoissa Alande — ruotsirotuiset papit johtivat talonnimen "Elände" sanasta — lienee muinaisuudessa ollut "Kurjala", mutta näillä vuosikymmenillä oli Alanne seurakunnan napataloja eikä siellä leivän eikä särpimen eikä kalaviljan puutteesta mitään tiedetty.

Ja laskeusi vihantaa törmää alas Anna-Helena emäntä, siisti, suoraselkäinen ristiraitaröijy yllään, kiiltomusta tukka palmikolla. Mustat ja kirkkaat olivat silmätkin niinkuin se väkevä kahvi, jonka mainio "Musta emäntä" aina arvon vieraille tarjosi — Vieraat on tervetulleet. Pruustinna ja provasti käy sisään.

— Oi kuinka teillä täällä on ihanaa, rakas emäntä! huudahtaa ruustinna.

— Talonpoikaistahan meillä vain…

Alanteella oli oikea vanhankansan vierassali. Oli herraskainen puusohva ja musta klahvisenkki ynnä kiekura kiikkutuoli. Pöydällä puhdas liina, tuohipöntössä korkeita sinipunervia horsman kukkia, oven pielessä tuoksuvia koivunlehviä.

Ja Linta, komea talontyttö, tuli sisään syvästi niiaten ja kantoi pöytään valtavan tarjottimen. Petti tai Jenni tyttö kintereillä nisukoppaa kantaen.

— Herrasväki tekee hyvin ja ottaa…

Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo, tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli — latvavesiltä vasta alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita, Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan — olipahan vain äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin pikitervatut — eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty. Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi — neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi, pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa, mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat. Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat. Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki; vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla — papin ja talonpojan elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

Leipä kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle, Frallala la lallallaa…

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä — nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen rovastilaisia vastakin tulemaan.

— Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä läpi pihan!

— Kyllähän sitä aina pappilassa… hyvästi, hyvästi.

Kuinka kummallinen oli honkaisen erämaan kankaan kumina leppoisena kesäyönä! Ja kuinka satumaisena aukesi korkean maan näköpiiristä emäjärvi… Tuolla, korkealla vaaralla seisoi Karhulan pappila, päälletunkevan korven piirittämänä. Törmälän akka herätettiin kaksikielisellä serenaadilla:

Uinahda sa vieno, laulaissani vaan… Slumra ljuft du lilla!

— Venettä, rakas Taava, venettä!

11.

Johannan päiville Ruukiin!

Muistojen pohjakerroksista nousee joku kesä — montakin kesää. Pappila on menossa. Kesävieraatkin ovat menossa. Musterit tai fasterit. Taikka sievä serkkutyttö Esther, pikku ruotsikko nirppana. Taikka poikain toveri Juho Ludvig, gentlemanni, vänrikki, hän, jonka sukunimeä kerran muuan sydänmaan ukko rovastin kansliassa tiedusti ja saatuaan kuulla että se oli vain nen päätteinen, samanlainen kuin hänellä itselläänkin, tokasi: "ka tuloo se tyhmästäi suvusta herra", jolloin vänrikki Sarkanen purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta tämä nyt on sivuasia. Pääasia että pappila tänä heinäkuun sunnuntaina on menossa. Johannoita on paljon, mutta Johannan päiviä ei ole kuin kerran vuonna vuotuissaan. Ja Suomen kansan ruukia — "Ämmä bruukia" on myös vain yksi kappale maailmassa. Siispä kannattaa mennä. Ruustinna on varannut suuren kermapullon Nelly Würtenbergille — Ruukin rouvan toinen nimi näet on Johanna. Voisi olla yhtähyvin Josefiina tai Eufrosyyne, mutta sattuu nyt olemaan mikä on — Johanna on hänen nimensä.

Pappilan kippurahäntäiset, pystykorvaiset koirat näyttävät tietä rantaportin läpi. Ne vetävät niin hurjasti ketjuistaan että joku mustereista pyllähtää mättäälle ja huudahtaa suu täynnä sammalia: herrejee! Sitten pääsee Panu pahus karkuun ja pojat suuttuvat siskoilleen. Pannaan ajometsästys toimeen korvessa ja saadaan karkuri kiinni katajapensaasta kuin Abrahamin pässi sekaantuneena ketjuistaan. Senkin rakas rasavilli! Ensin paiskasi musterin kumoon ja vielä kehtaa häntäänsä heiluttaa ja haukkuu kuin hullu. Laskeudutaan alas venevalkamaan — kahta tietä. Mikä hälinä ja airojen ja äyskärien etsimys. Kuka on vienyt purjeen aitan orrelta?

Kuka on vienyt tapin? Monellako veneellä pappila lähtee? Piisaako pari vai mennäänkö paatilla? Jos mentäisiin kolmella soutuveneellä — pantaisiin musteri myllyveneeseen — ei, kyllä kahteenkin mahdutaan, mutta näljänkäläislasti siitä paisuu. Musteri murmattelee, fasteri vavahtelee — hukutaan mukamas. Musteri hoi — tänne. Eikö se näe, vaikka on lasisilmät? Mitä se nyt — no voi sun lipiäkala. Musteri, joka painaa 89 kiloa, vajoaa liejuun — mistä se sen löysikin — herrajumala kuinka hän on äkänen tuo taannoin niin lempeä, humoristinen täti kulta.

— Förbannade… förbajskade… — Söta Amanda! Kära Olivia! Gulle Julie (äännä Shylii). Noch einmal. Ylös madame Pompadour!

Ja nousihan se musteri mudasta, kun miehissä hissattiin, mutta voi sen toista takaronkkaa. Ei murheell' muistoasi viettää saa…

* * * * *

Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari on kamalan mustasukkainen — mitä se tuo reservivänrikki, naisten viettelijä — kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari, runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.

Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan — anteeksi sanonta — vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista flammaasi, vaan ojenna äyskäri — janottaa niin riivatusti. Syyti Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle — musteri hukkuu!

Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren" suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet 6:lla markalla kappaleen — olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.

— Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo alkoi venettä vetää.

— Ei saa, musteri hukkuu.

Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka tyytyä kyytiin.

Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.

Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä, kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari — siinä Ruukin ulkonaiset tunnusmerkit.

Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan mahtavin se on — tämä päärakennus. Kaksikerroksinen — ei, kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi — pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut — räystään alla 30 pääskysenpesää — siinäpä liverrys kuuluu ja nimikortit läiskähtelevät maahan. — Välkommen, välkommen! huutaa Nelly Würtenberg — päivän sankari Johanna — mustasilmäinen, tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. — Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään, olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos — no jo se on tuo Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa — hi-hi — ja tanttiko toi retapotelin — no jo kai ne nuo pappilan poijat kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas — tohtoriko sinusta tulloo? Käy sissään ja offiseeri Sar… en mie muista nimmee — förlåt — och fröken Esther — korree likka se on — no jok-kai poijilla lie lysti — hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi — uuvetko teillä on leningit — herjes kuinka korree kukkapuketti — no ne on vasta tolokkuja tyttöjä — mullekko tämä — stig nu in allihopa — Miitas hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia, tantilta ja farbruurilta… Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi, muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan — ajan hammasko niitäkin lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi — salaisuuksien kuningas oli Miidas.

Mitäpä maallisista; herra Würtenbergin naama loisti iloisesti kuin hyvinpaistettu perttulijuusto ja sydämellisesti hän nytkin otti vastaan Johannan päivän kaikki vieraat. Tuli muitakin kuin isonpappilan väki, tuli pikkupappilankin herskapi, Lauri Bonifacius Nuurtpummi koko joukkoineen, tuli uusi lukkari Saastamoinen Iitoineen, tuli Iso Puksi ponsuureineen ja pitkine kellon-kaulavitjoineen, tuli Hulukkos-ukko ja Kurimon punapartainen isäntä lahkehousuissa ja kiiltävät talvikalossit jalassa, vaikka kesäähän tämä vielä oleman piti…

Veneillä nämäkin tulivat, Niskanselän poikki porskuttivat — "Hanna" antoi ihmeellisiä voimia kaikille tänä sabatin iltana.

Nimipäivän tonttu kiersi rataansa ikuisten tähtien alla. Herrat asettuivat kanslian puolelle, joka sisälsi forstmestarin virkahuoneen kaikkine merkillisyyksineen ynnä tehtaan aikuisen konttoorin, jossa vielä seisoi korkea pulpetti "vörvalttari"-tuoleineen sekä portilla varustettu kaide, jonka yllä seinä kaartui puoliympyräksi — siinä olivat työmiehet lakki kourassa odottaneet ovisuussa konttoriherrojen kaikuvasti rykiessä aituuksen paremmalla puolella. Naiset sijoittuivat saliin suurten ruukkukukkien sekaan ja kulkivat sitten pitkin huoneita sikäli kuin ensi pönkistyksestään sulivat. Kolminkertaiset kahvit ja vähintäänkin nelinkertaiset vehnäiset panivat tarjoilun siunattuun alkuun — oh, Ruukin rouva kyllä tiesi mitä antoi, ei oltu säästetty ankastukkia, ässiä, kaneelirinkilää ja piparkakkuja.

— Tantti on hyvä ja ottaa paakelssia. Pappilan ryökkynät, varssoguu. Ottakee rouvat ja Hulukkosen emäntä nissuo!

Punakkana kulki kahvintarjooja-tyttö herrain huoneessa, josta valtava tupakansauhu tuprusi vastaan — pitkävartiset piiput siellä heilahtelivat. Hikipisarat helmeilivät tytön poskilla, sillä ei ollut leikintekoa joutua sydänmaan töllistä pitäjän koko virkakunnan passerskaksi. Nisuntarjooja tyttö sipsutti perässä visusti kiertäen kahvitytön rataa, olikin urakkaa yhtaikaa niiata niksauttaa ja samalla laskea tarjotin herrain polvien tasalle, sillä niin oli rouva neuvonut. Toinen tyttö oli mielenliikutuksesta kalpea kuin "pirtti-ässä", joksi niitä keittiön puolella sanottiin.

Sitten kun herrat ja naiset olivat käyneet Ämmää ihailemassa, samat palvelustytöt jälleen alkoivat kiertää rataansa ja nytpä nähtiin tarjottimella Nelly rouvan imelintä valmistetta, vadelmahilloa ja lakkahilloa. Toisella tarjottimella seisoi kokonainen punakaarti läikähteleviä portviinipikareita ja nämä maljat kelpasivat jokaiselle säätyyn, arvoon ja sukupuoleen katsomatta paitsi niille vanhemmille herrasmiehille, jotka jo olivat ehtineet ryhmittyä totikomennon ääreen perähuoneessa. Joka ennakkoluulottomasti ilmiöitä tarkasteli, hänestä oli kaunista nähdä, kuinka ukko rovasti, vanhin civis academicus, pisti "sulamaan" ja jotakin merkillistä oli myös todeta Miidas Würtenbergin silmien lapsellista välähdystä, silloin kun molemmat papit hartaina ja asiantuntevina sekoittelivat toddyansa, jonka jälkeen pisti sulamaan herra Buxhöfden, senjälkeen "Hulkko" ja vasta hänen jälkeensä Kurimon isäntä, kunnallislautakunnan parrakas esimies. Missä välissä synkännäköinen susivouti ynnä monikohdat muut tekivät lasinsa, emme osaa luetella. Tietysti rovastinpojat saivat luvan tehdä lasinsa ihan pappansa vanavesissä ja samoin vänrikki Juho Ludvig, joka merkitsevästi vilkutti silmää Iivarille. Pappilan nuorimmalla pojalla olikin vasta ensimäinen kesänsä todin kristillisessä yhteiskunnassa, täytyihän toki miehistyä ja päästä siirapin mausta, mutta sisälsikö pikiintyminen Esteriin siirappia vai alkohoolia, se oli eri kysymys.

Nuoret herrat olivat uhkuvalla tuulella, sillä heidän korvantauksensa ja tuuheat tukkansa eivät vielä olleet oikein kuivaneet — olivat näet juuri päässeet Ämmän suihkusta, hirveästä vesiryöpystä, jossa niskan ja navan kestävyyttä koeteltiin, kun koko "Ämmä" syöksyi ihmisen päälle.

Nimipäiväpuheet juhlajuoman ääressä alotti ukko rovasti vaatimattomasti huomauttaen että koska nyt oli Johannan päivä, niin nyt todella oli merkkipäivä, siis tavanmukainen — bibemus, johon kaikki hartaasti yhtyivät. Tuskin oli ensimäinen maiskaus ohi, kun kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom lonksahtelevin polvin nousi ylös tuoliltaan, iski silmää, kohotti lasinsa ja lausui:

— Hy-hyvät her-rat, ja Vanha Aadam, e-eikös sss sitä mennä — nai-naisssväen — kanssa — so-so-ss — skoolaamaan — ko-ko-koska meillä nyt on ha-ha-Hannan päivät — — he-he-he…

Pastori otti juhlallisen kulauksen ja rymisteli salin ovea kohti ja miehenpuolet seurasivat hyväntuulisina hänen kintereillään, kaikilla totilasit korkealla koprissa. Rouvat, emännät ja neidit salissa kavahtivat istuimiltaan, alkoi yleinen Nelly rouvan piiritys kaikkine komplimangeineen ja hauskoine irvistyksineen, mitkä maaseudun seuratapoihin sisältyvän tiedämme.

Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan, koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan paraatin.

— No elekeehän nyt ihan päälle tulla — kiitos, kiitos — tack, tack — vaska ni nu brooka — no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava — ah herra luutnantti — ka sen näkköö jotta on kaupunnista — tack tant — ottiko tantti sylttiä — men nog ä' hon en vacker flicka den där Esther — voi jos oisi vielä nuin nuori! — vaan on se tuo Iivariki kommee poika — saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta…, jokos Kurimossa on Punikki poikinna? — terve, terve — eikös kanttori soittais vengerkkaa — skool, skool!…

Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän, luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä, vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista aviovaimoista.

Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi… Mitä tekikään siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa. Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen. Ruustinnan silmät säteilivät — hänpä kyllä käsitti erinomaisesti elämän huumorin ja ilon — mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh — devafaan! Kaikki olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus. Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut, musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja…"

Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:

— Veli, veli, huonostippa kävi — jo minä arvelinkin…

— Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen tilanteen hullunkurisuuden — ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat silmät — pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan olevalle henkilölle.

Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu riemulle remahti.

— Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. — Skål min bror för alla gamla minnen!

— Veli, veli, jo minä arvelin… hoki Bux: otetaanpas pikku nokkastokkari.

— Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.

— Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho Ludvig.

Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta, kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä) oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla, mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.

— Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.

Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi — hän oli huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi — tämä meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:

Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan Sua eee-lin-ai-ka-niii! Jos kohta onkin tuuurha…

Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan taivaasta.

— Iivari, missä ihmeessä sinä olet?

— Minä olen taivaassa — hyvästi rakas Esteri.

— Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.

— Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä taivaassa ei enää nai…

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä niittyä — ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo 15 minuuttia — Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

— Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri — ja Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

— Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen:

Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len Li-kel-lä vet-tä-si, Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!

Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand…

Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan, joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka kruunasi uskonnollinen virsi:

Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juureen kumarramme…

Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" — "Tuokoon tuolta tallin takaa kolme totta ja kolme valetta!"… Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:

— Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant… Syökeehän vieraat uutispottuo ja kalloo — Miitaksen, Miitaksen roavon ne on onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai… Tantti ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama… kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno poika, mikä hänestä tullenee… tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista — on meillä kukkia… vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri… Älä sinä Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen, jotta jaksatta soutoo kottiin…

Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos eivät vieraat syöneet.

Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa, ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa korviin, emännätkin myhähtelivät — oh, nämä olivat todella Johannan päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:

— Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla — Miitas hoi, tarjoa farbruurille lissää…

Vielä puolisen tuntia — ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa. Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat salaperäiset haamut — niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului yli vetten laulu:

Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää, Kussa lintuset laulaa! Metsäkanatkin ne pauhaa! Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa…

Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.

12.

Pappilan metsissä.

Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä kiven muruja — jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa — löydänkö mitään? Miksi sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa — millaista sukua lienemmekään, me vanhat papinpojat?

Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun? Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?

Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla, riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot kohisivat sammalen alla — oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme! Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen maailmaan ikävöisi — tämähän meidän kotiseutumme oli, jota me syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja, ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille. Vastasi eikä vastannut? Miksi? — Halloo — Miksi?

Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi. Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään — ja kuitenkin siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä! Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle — meidän satulinnamme, valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella! Missä oli maailma — keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu? Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen: kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss — maata laahaavan korpikuusen hameen alta livahti samettikoipinen olento — kuka takasi, oliko se vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa tämä oli…

Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat. Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan autio! Miksi mainita mitään nimiä — viittaa liiaksi ihmiselämään. Mutta me kuljimme erakkoina — jokainen meistä, papinlapsista, oli erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta, harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä — korpea ja vielä kerran korpea.

Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä. Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. — sama merkki on meidänkin sieluihimme poltettu…

* * * * *

Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään, patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi kertoa näkönsä — vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.

* * * * *

Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua alkukielellä — hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan vanhalla puolella. Elohim — hilaham — bilapum. Iivari veli, joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei hänestä tarvitse tulla pappia.

Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.

Metsästys!

Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?

Koirat seh — fifiii… Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua, heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä irtauttavaa. Pyssy — vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran haukunta — enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy, mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti puuhun. Otappas selko, mihin puuhun?…

Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain hiljaa häilähtelevät…

Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja kurkistelee puun takaa — nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään — koiran häntä vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen… Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää? Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto? Ah, se istuu juuri rungon takana — hiukan vain nokkaa ja purstoa puuntaa — täytyy kaartaa, jos kestää… Pyssyn tukki latvaa kohti — nyt…

Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika, mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta tumma silmä vielä kuolemassa katsoi…

Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe sinä —!

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että minä sentään jäin henkiin"…

Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan, mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan vähintäänkin ahman puussa — niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske — niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon…

Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo kohisten maiskahti maahan.

Hän laski hanan ja murisi: — Jussi juutas!

Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas, koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!

— Sinäkin — muka… Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:

— Ei kelpaa monikoiraisuus — yks koira vaan olkoon!

Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.

Osasivat koirat nuoria herroja juoksuttaa! Hullautuivat haukkumaan oravaa niin etteivät eronneet puusta, vaikka selkäänkin saivat. Juoksuttivat poikia toisinaan yli pahimpien jänkäin ja kun sitten piti tili tehtämän ihmisen ja koiran välillä, niin osoitti loppusumma — naavatukkoa, joka oli suvainnut liiaksi muistuttaa metsälintua. Saattoi myös sattua että puusta, jonka latvaan pomahutettiin, tuli alas — lento-orava tai ruskea kärppä.

Hyvin usein veljekset, kiertäessään kotiin rantatien kautta, kohtasivat isä-ukkonsa, joka huolestuneena huomautti:

— Verkonlaskuun velikullat — suolakala on loppunut.

Linnutta tultiin toimeen pappilan ruokapöydässä, kalatta ei päivääkään!

13.

Vanha-Mari ja Esko.

Vanha-Mari ja Esko! Olipa sekin vaunupari vanhassa pappilassa. Kuinka vanha tuo Vanha-Mari oikeastaan oli, ei pälkähtänyt kenenkään päähän tiedustaa. Mistä ilmestynyt horisonttiin, sitäkään ei kysytty. Hän ikäänkuin kuului vanhan pappilan kiinteimistöön. Akalla kuului olevan ukkokin, mutta siitä ukosta puheltiin harvoin ja silloinkin matalalla äänellä. Ja vettä tuhersi Marin silmä, kun ukosta puhuttiin. Ukko näet istui jossakin "linnassa". Salaperäinen juttu.

Vanha-Mari oli vanhan pappilan kankaankutoja, talvikaudet hän jyskytti, jyskytti, helskytti, helskytti ja hänen suunsa teki melkein samat liikkeet kuin sukkulainen. Oli eräs Leena Väyrynenkin yksi rakastetuimpia ruustinnan kutojamummoja, mutta Vanha-Mari eli enimmän ikänsä pappilassa, taisi sinne toki kuollakkin lopulta — ja vaikka kuolikin, jäi sittenkin ikäänkuin elämään, siinä määrin hän oli oleellinen olio pappilassa. Sanoimmeko että kuului kiinteimistöön muija? Kaksi intohimoa oli, jotka tekivät Maristakin irto-mööpelin. Oulussa käynti hakemassa poikia hevosella kotiin jouluksi — jolloin sai viattoman naukunkin paukkuvassa pakkasessa — sekä kesäkalastus Eskon, pappilan vanhimman herrapojan kanssa.

Intohimoinen kalansyöjätär kun oli ja Esko intohimoinen pyytäjä, niin kohtalo heidät sovitti yhteen veneeseen. Sille hieman naurettiin, mutta periaatteellisesti asia tunnustettiin. Vanha-Mari ja Esko! Kalalokitkin heidät tunsivat jo kaukaa. Esko soutaa paitahihasillaan, olkihattu tai "pata" päässä ja Vanha-Mari huovata kyökkää. Huovata kyökkää ja puhua parpattaa. Näöltään kuin itse syöjätär, käykkäleuka, silmäluomet punaiset. Mihin taas mentäneekin, mutta mennä vain pitää. Verkon laskuun, koukun pitoon! Vastatuuli helkutin kiva, mutta päästävä on vaikka kerma happanis. Ja happanihan se monta kertaa ennenkuin kahvinkeittoon jouduttiin. Kahvi — vaikea sanoa, kumpi jumalanvilja akan suussa makeammalta maistui, kalako vai kahvi, molempi parempi. Mutta sattuipa kerran että kun vastatuuleen soutivat syksyisenä päivänä ja Niettussaareen poikkesivat sekä pannun tulelle nostivat ja eväskonttiaan kaivelivat: että…

— Herran kiekura ja pirhana: kahvituusa oli unohtunut pappilaan! Ruustinna sen oli huomannut vasta parin tunnin päästä kalamiesten lähdettyä, mutta telefoonia ei ollut. Tarina kertoo että silloin syöjätär käykkäleuka, Vanha-Mari parka, pärskähti itkuun. Pappilaan päin katseli yli ärjyvän Niskaseljän ja itkeä tillitti kuin pikku tyttö, jolta on markanraha pudonnut. Ei liene Kullervo pahemmin parkunut ja kiroillut veitsensä katkeamista paimenen kivileipään kuin Vanha-Mari kahvitötterön unohtumista. Se vei mielialan, riisti sielun ja toi hammaskivun. Kaiken kallella kypärin katseli porisevaa vesipannua myös Esko, joka kalaretkillä harrasti samoja sakramentteja kuin Marikin. Mitä tehdä? Ei iljennyt palata pappilaankaan. Jos olisi ollut edes taskumatti povessa… Puske eteenpäin vaan, kisko papin poika vielä kolme neljännestä Oraviselkää, soutele poukamat ja naatikat, anna akankin airoella, visko verkot, nakkele nokkoset ja kiipeä Kylänmäkeen — ehkäpä Kylänmäen akka lainaa kahvit, ja mieliala, tuo jumalainen suomalaisen korpikalastajan stimmung, on pelastettu. Mutta eihän kahvitötterön unohtumista pois eväskontista liene sattunut kuin yksi kerta elämässä — muisti Mari toisella kertaa kurkistaa, oliko asiaankuuluva kalusto eväskontissa. Muistelkaamme siis mekin vain normaalielämää erämaassa.

Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut, konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi Jumala tuulenkin kääntää.

— Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon, pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää etuteljolle töröttämään.

Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee — ei pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene pohjaan.

— Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!

— Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa akka.

Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".

— Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. — Juoko se herrassöötinki kolomatta kuppia?

— Jospa joisi… sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena kiiltää.

— Ka juo, juo — tuloo tätä vielä.

— Eikös Mari ryyppää?

— He-he-he — Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin pappilan vanhin ruuna — ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan minä vielä… sydänalalle hyvvää tekköö…

— Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle? kyselee Esko.

— Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.

— Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja kaakkurit voivottaa.

Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.

Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.

— Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla — soatiin siikaa, ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä. Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan…

Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.

Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.

14.

Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.

Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus, mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin, keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri, joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".

Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu, joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon — mutta nyt yritimme esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten opetuslasten kalavene — olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt, ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa — papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies, kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen juhlallisesti parkui ja julisti:

pimp — pamp — pappi tuloo, pappi tuloo! pimp — pamp — pumppas kastuu, kas-tuu!

Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti korvenkin kolkkaan.

Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla. Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen lyyryä ja valkoista lakkia — vanhan ajan kamalat repposet, joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus: hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas, jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan ensimäistä polkupyörää — puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi. Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää, kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika — se se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin, jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi punertava kumirengas.

Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia — ja keksintö oli tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.

"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle, joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana". Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään ajaa ruohtinut. Mutta sitten — korkeaan satulaansa nousi Väntti, mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta, rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle, rattaat pyörivät, veivi veivasi — uskomatonta, mutta totta että ihminen pysyi jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka ei ollut sivupyörää — suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi — ja korpi ympärillä vaikeni hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan, hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä, kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko joukko kauhistuneena karkasi metsään — vasikannahat ja voipytyt vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun… Ja kun papinpoika pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta — tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti. Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti kaunis laulu — siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.

— — Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv… silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti lattiaan ja toimitus keskeytyi.

— Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.

Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas… Näki akka siis vihtahousun tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi sähisten sylkeä kuin kissa. —

— T-tyhyi… sshhh…

Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan: vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika, ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan — seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika syvässä mutaojassa — ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta rukin ratas toi akankin perässä.

Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti tajuntansa hetkeksi — itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain — käärmeen hammas. Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten vanha-aika ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin rattaalla.

15.

Palkovene.

Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset, kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta. Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle, ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus. Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään…

Vanha kansa sanoi:

— Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän ihmisjären keksimä. — Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat…

Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari, joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui, uneksui, mitä lienee miettinytkään — kaloista ei välittänyt, ihaili vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan siimaa laski veteen lyijypainon kanssa — vanha kansa oli siinä paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan — olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi kamalaa kuilua.

Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut, rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan. Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi. Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten keksintöjen valtakuntaa…

Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa, ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä — mistä se tuli? — Kuka oli? — papinpoika näki piikatyttöjen luhdin ovea vedettävän kiinni — mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti kuin tukki.

* * * * *

Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä, peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä liikkui ja maihin yritti — heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:

Armon liiton Engel, Torju pääldäm perkel!

16.

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.

Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla, vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta, paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan, sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien, niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen, pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta — sanokaamme se kolme kertaa — olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko. Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin krokettipallo siitä läpi livahti.

Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen, jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan", mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan, jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri tunsi itsensä viralta pannuksi — ja uusi peli oli aljettava. Se oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento — esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai apupapin edessä — niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa — niin teille avataan — se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina, puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa, ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta. Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin, vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin kotikartanolla.

Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita, jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen, Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa — taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi — loivat omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.

Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki "kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä — tallin kupeella — rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.

* * * * *

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna tallin luukun yläpuolelle. Esko oli nuorena ylioppilaana rakastunut orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis academicus avasi suunsa ja kysyi:

— Näitkö, Elli? Elli vastasi:

— Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:

— Että kala hyppäsi!

— Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään, vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli ruotsiksi:

— Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:

— Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana majaili.

Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät, tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin, paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen, melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui, niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti. Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari, elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan nousten ylös jyrkkiä kaideportaita — ja vasta sitten hän läksi kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään, kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana. Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta — ei puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30 vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:

— Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?

— Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?

— No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18…

— Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät että minä silloin olin kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva pikkukaupungissa.

— Minähän seisoin pytingin katolla!

— Seisoitko sinä pytingin katolla?

— Ja näin, kuinka sinä — korjailit hamettasi?

— Näitkö sinä, kuinka minä… Herre Gud i himmelens höjd…

— Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi! tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut pormestarin päivällisiltä —

— Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on antanut rohkeutta.

— No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.

— Minä olin rakastunut sinuun, Elli!

— Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin jotakin, Esko?

— Anna tulla nyt!

— Minä huomasin sinut pappilan katolta. Sitten näin minä sinun katoavan. Vaan kun et heti tullut, niin luulin sinun lähteneen pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.

— O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin —

— Niin, mihin sinä silloin menit?

— Pik…

— Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.

Toisen pappilan pojan, Vihtorin, ensi lemmen leimahduksista erämaan ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista "Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun hänestä oli tullut kadetti — vieläpä unissaan Vanhalla Puolella poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista maidon mukana immen mustat kiharatkin — tilanne oli liikuttavan kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin, postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa vinkuvaa volangia suudelmasta.

Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli "ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat. "Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen pienokaisen suloinen ääni.

Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli Aune, oikeastaan Aune Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara — vai oliko ehkä palsami tai elämänlanka — tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi — jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan: voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen marttyyrin — mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme? Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!

Väntti pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia, jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään. Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti, mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.

Viides pappilan nuorista oli Rolf — Ruffe, Pekka, Petrus tai Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta, synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään avioliittoon papintyttären kanssa. Sit tibi terra levis.

Nyt on velipoika Iivarin vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai ilveilyoperetti ensin esitetään — niitä on niin monta? Iivari oli ihan lapsi vasta — kenties viisvuotias pellavapäinen naskali — kun hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois. Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani, mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa — pimeydessä. Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki — kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa — puhtainta yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli "oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut — Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele, niin ma näytän!

Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari katseli koko päivän tätä suurta tyttöä — hänessä oli pojalle jotakin hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt, mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä. Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan myöten — ja meni pöydän alle.

Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa, kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta". Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja — pöydän alla.

Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi äärimäinen ujous — Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta, kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma, mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.

Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä, valkonauhamaisena. Kädenkosketus — siinä kaikki, mutta aivankuin henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin. Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei johtaisi avioliittoon — ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai harvinaisen sähkösanoman: Jos vielä tahdot, puran, Nanneli. Hän sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta Iivari jäi onkimaan — kultakaloja.

Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen koulutoveri Thyra — myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin tärkeätä — ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus — Iivaria ei koskaan voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton sisäsatamaan — asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra, oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään, joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen". Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan — oli lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki — alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen polviaan: voe herra Jeesus! Josta kaino ja hyvinkasvatettu papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos — ja harppasi takaisin pihaan.

Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että luuli nuorta herraa — Jeesukseksi?

Sanni sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin, mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka pii ja rauta iskivät kipunansa — haju tuntui vain sieraimissa ja haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita ei kukaan lukenut — niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan, Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta, Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna, vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.

Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä Mosatrampparit pohjolassa samota saa! Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on, Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!

Virvi, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan — jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin korkeata veisua:

Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang, Der bleibt ein Narr sein Leben lang.

Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon, joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.

On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.

17.

Papinpojan ensimäinen runo.

On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

— Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, — sihisee neljän kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: — minun päätäni huumaa niin suloisesti, mitähän se oikein on?

— Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.

— Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun kolmas tähkä.

Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta — ei, kokonainen miljoona rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:

— Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!

— Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen jättiläistähkä. — Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita, silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa, hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein tapahtuu?

— Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää pientaren rajalta. — Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien…

— Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen, henkeään pidättäen uteliaisuudesta.

— Hän ilmoitti että me heilimöimme…

— Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.

— Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti ilmoitti että: kas kun ruis jo heilimöi!

— Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran. Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

— Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili…

* * * * *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta, korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot? Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli. Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt. Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa — jos tarkemmin tutkii — kokonainen orkesteri kultareunaisia hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia — mutta nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja vaipuu vaipumistaan — tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja — mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat — kuka tietää, eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi käy yhä korkeammaksi…

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on jännityksissä — täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven salainen ruhtinatar — Mustalampi.

* * * * *

Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?

Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.

Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa, punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia. Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät: missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli syleillä jotakin lämpöistä, ikuista — ei ole ketään, ei ketään…

Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, rauhassa maa, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei itsekään ymmärrä, mikä se on.

Silloin mun silmääni kyynele nousi, Yön hämärissä itkin kuin laps… Vaan hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.

Mut en minä tiennyt miksikä itkin Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo…

— — —

— Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.

Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.

Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina kuului.

— Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät siristäen uinailevia silmiään.

Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta päiväkirjansa:

Oli yöhyt niin lempeä…

Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.

18.

Lastenkamarista aikaihmisiksi.

Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.

Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa" — jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta pyhyyden loukkauksesta muka — mutta kaukanapa oli akkaväen nauru sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.

"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli tärkeätä asiaa.

"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve — mittee sitä on nuorelle herralle kuulunna? — öhömm — oisko maisterilla ahvenen onkia?"

Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin "silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä takapihalla — niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin — jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin oli korkea arvonimi — "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi" kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta — kuten Issin Karoliina vikoili — jonakin päivänä tömähtäisi tohtori, joka "panoo reväsimenni sijolleen".

Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön Ruusan" kanssa, oli tullut — postiruustinna, kuten arvonimi erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat, tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla — ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa — arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?

Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin ihme että kaikki papinlapset — yhtä lukuun ottamatta — toinen toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta — raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan pihalla jo juoksentelivat lastenlapset — pappilan nuoruus kukoisti toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa, joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas ne ovat pellossa, hunsvotit — Cilly, hvarför ser du inte efter?"

Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan — kas sepä lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman koko järjestelmälle.

Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia… Ukko rovastista tuli elämänsä ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle. Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia, jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille, niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!

Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta — se oli alussa ollut kova pähkinä purra — mutta heti kun näki että kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi, nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että vaarinhan se on…" Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja parakraafit:

Rida, rida ranka, Hästen heter Blanca…

Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.

19.

Ukko Galeniuksen peijaat.

Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi, kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset" muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä — pojat kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä, kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla — tai milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset", "Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen seurakuntaan — siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu, vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.

Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka. Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä "musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen. Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla, kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää, sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu. Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa — "kolmessa sadassa kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan äänirautaa tarvinnut" — ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.

— Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.

Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:

— Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta missä vain saat. Pruustinna — sitta varsakuu soffan päällä. Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni saa istua länstuolissa — länstuoli ja länsman, eikös se passaa yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu pruustinnan kylykeen — sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän toisellepuolelle — praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni partamiehen syliin — ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin lähellä herroja känkkäile, pöljä… Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan. Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!

Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta jotta sinäkin olet täällä — minä olen aina halannut sinua nahakseni — me kaksi suurta miestä! heh — joko sinulla rakas ystävä on totilasi? Terrrve!

Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti. Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:

— Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia tuota, kaatu!

Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:

— Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?

— Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori, sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta kun Bux — muka erehdyksissä — kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa silmiltä olisi uskaltanut — oli se metka mies tuo Iso Puksi, sapperment!

Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.

Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti jäntevästi että niin tehtiin aina suuressa maailmassa.

Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:

— Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli — (hän piti kiusallisen pitkän paussin) — niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja karjasi) suuri syntinen!

Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.

Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin siis vihdoinkin vainajan kunniaksi.

Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi kohteliaasti:

— Rovasti on hyvä ja vastaa vainajan puolesta!

Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?

Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että "tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme, missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo Nuurtpummi — varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä — tulee peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri, nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi uudesta virsikirjasta, että…

Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):

Mä oksalla y-y-y-limällä Heilun Harjulan seee-länteen! Veet sinervät siiil-mäellä Tääll' tarjouu tuuu-hanteen. Ja Längelmän veee-ten kalvot Ho…

Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan, miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä oksalla.

Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni: Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta…

Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.

20.

Pappilan Junnu.

Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen, hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.

Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita, kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme kiiltävänä kerran vuodessa — jouluaattona, jolloin pirttiväen etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.

Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen tunnustuksemme.

Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.

Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään, ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi, niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinua tarvittiin pappilassa ja itse sinä tarvitsit pappilaa, vaikka piru olisi rikeerannut — ja rikeerasihan se joskus — pappila oli sinun tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se, mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti yhteen pappilan piirustusten kanssa.

Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia — Junnu, Junnu, käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee päin hornaan, ja menikinhän se — mutta juttu loppuu niin että ukko rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri on ehdottomasti Junnu — ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri ja sontakärryn akseli katkeaa.

Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari, vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille — kantamukset hän kalliit tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.

Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä — Junnu hoi, mittaa ja punnitse! Särkyi mankeli — Junnu? Paloi sauna — Junnu? Murtui muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella — Junnu, Junnu. Lehmä on poikinut — tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava Niettussaareen — Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta — Junnu. Istuimia rippikoululapsille pirttiin — Junnu. Syntymäpäivä-koivuja kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan jättiläisnapakairilla — Junnu Manninen.

Kultahäitä kunniaportteineen — rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein tehdään?

Sanokaa mihin hän ei kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa. Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja matematiikkaa — Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin Ruffe tai Vihtori sen tunnelman, mikä esimerkiksi piili koulukirjan esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam — soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille pedagoogijutuille.

Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä — sinä Junnu olit sen kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.

Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen, keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää, Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja, Oulujoen jäitä ja teitä!

Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit, sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa — loppumaton reenjalaksen kitinä tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä, Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat… Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys, pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima… Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä hengitystäsi… tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti… kärsi, kärsi nuori ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt eväskanttiini ei jarruta jalkaa… Nuku, papinpenska, erämaan yö sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja huohottavat? Kuuntelet… Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu, huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien kinoksia… Mitähän se potkii?