III

VIA DOLOROSA

1.

Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän piteli pientä kääröä.

— Äiti, — sanoi tytär, — katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. — Hän ajatteli lisäksi: — Niinkuin kyynelhelmet.

— Mauri saa kirkkaan hääpäivän, — sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. — Nämä minä ojennan Maurille, — hän itseksensä päätteli poimiessaan.

— Sinullahan ei olekaan kukkia, — sanoi äiti. — Nuo sopivat siniseen pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. — Niin, — johtui hänen mieleensä, — Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: — Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat: "Tervetuloa, Kyllikki!"

— Täällä on täydet juhlakoristeet, — sanoi äiti.

Neitonen havahti. — Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

— Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin, viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta samassa tunsi.

— Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

— Hyvää päivää, Matleena.

— Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. — Tervehdittiin, käteltiin. — Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä nyt enää ymmärrä… Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

— Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina, sinikelloilla kirjailtu.

— Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? — kysyi Kyllikki.

— Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, — kehoitti Matleena. Hän jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: — Täällä onkin nyt vallan peräti hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia, ja maalareita on ollut ja paperien panijoita…

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti? Niin, Margitin ja Maurin… Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää, ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja. Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi. Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus pidätti hänet.

— Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, — sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

— Ei, en viihtyisi siellä, — hän ajatteli. — Minä olen kuin niityn kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo vieras itsekin? — Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

— Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei silmin näe eikä korvin kuule.

— Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen milloinkaan, — sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

— Jumalan rauha nyt tälle kodille!

— Ah äiti, äiti, — kuiskasi Kyllikki, — kuinka minä jaksan? — Hänen tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

— Jumalan voimalla, — vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

— Kiitos, rakas täti, että tulitte — niin pitkän matkan päästä! Ja Kyllikki —

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin — silmät vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta, niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri — oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän vain näki Maurin säteilevät kasvot.

— Varmaan hän on onnellinen, — ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi… että hän huomaisi, havahtuisi, löytäisi oikean omansa… Oi Jumala, kuinka sydän on nurja! Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen… kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa, hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. — Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä — oletko sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. — Tällaisia sinä kerran annoit minulle, — oli Mauri sanonut. — Ne ylioppilaskukkani minä muistan aina. — Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta, mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä — tyttöä, joka kori käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia… Sulhanen ei juonut. Margit oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: — Tämän kerran, minun sukulaisteni tähden! — mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. — Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, — vastasi hän, koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan. — Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, — sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat. Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

— Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan. Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta. Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin? Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia, niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä päivinä… Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken onnen — mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut: "Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle…

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund rakasti häntä yhä! Else luuli niin…

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut — Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään…

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else lasta — hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian — ei, onnellinen, säihkyvä — hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else oli kirjoittanut…

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä. Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös sedille ja tädeille. — Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, — oli Margit Maurille neuvonut. — Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein kohtelias ja viehättävä! — Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta. Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa, viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde, karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet karkeloon. — Puolalainen mazurka! — huusi hän torvensoittajille. Sitte: — Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella. Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui, keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni heitä.

— Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, — sanoi apulainen. — Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa ennen muuttoani tänne.

— Niin, niinhän olitte, — sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin ylimalkaiseksi.

— Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, — sanoi Kyllikki tyynellä, luonnollisella tavallaan. — Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

— Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle… Sen jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

— En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: — Niin, — vai niin —, mutta kuunteli kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

— Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. — Hän nousi, ja Mauri samoin.

— Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän, värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana, milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

— Mauri, — sanoi Kyllikki. — En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

— Minäkin etsin sinua, — sanoi Mauri.

— Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta… lapsuuden kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

— Kiitos sinulle, Kyllikki, — Maurin ääni väreili tulvivasta liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. — Sinä olet ollut minun suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

— Jeesusta sinä tarvitset, — sanoi Kyllikki hiljaa. — Minä tiedän sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: — Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä. Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

— Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? — kysyi hän, mutta pysähtyi samassa. — Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti: — Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut… Jo riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä ikkunoihin. — Morsiuspari tulee! — huudettiin. Tanssi lakkasi, viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat "Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. — Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, — sanoi Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

— Kuinka ne töllistelivät, — sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain äkeissänsä.

— Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, — sanoi Mauri.

— Odottakaa, — Mauri pidätti ajajaa. — Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. — Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias. Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. — Niinkuin hautajaisiksi puettu, — supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte hän kuului sanovan: — Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. — Tervetultua, rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin tarpeen.

— On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, — sanoi Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

— Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, — virkkoi Margit vilkkaammin. — Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että "hem" on neutri?

— Tiedän, — vastasi Mauri punastuen. — Minun ei olisi pitänyt puhua ruotsia, kun en ole harjaantunut.

— Kyllä, tietysti… Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona, sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla…

— Ei, Margit, — sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva äimistyi sanattomaksi. — Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

— Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan. Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. — Tulkoon sitte Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille, rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja laululehtonsa… Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? Ne lehdot eivät ole hänen saavutettavissaan… Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen…

2.

Sellainen oli elämä — nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus — yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi, keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: — Kuule, nuokin kertoivat olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! — Ja sulhanen vastasi: — Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat, velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin. Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit tuli itkien Maurin luo. — Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! — pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta entisen vastauksen: — Mistä sitä saa? — Margit etsi Mauria, mutta hän oli ulkona. — Ulkona, vaikka sataa, — nureksi Margit. — Sandra, menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! — Neitsyt toi vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä kuin kaupungissa. — Tehkää sitte mitä tahdotte, — huudahti Margit kyllästyneenä, — tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra saa yksin pitää huolen ruoasta. — Eikä hän sen koommin keitoksiin sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää… Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä. Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti, pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin, hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt ja koelypsykirjat aivan sekaisin. — Jospa reippaan emännän käsi tähän tarttuisi, — Mauri huokasi itsekseen. — Ei muuta kuin isäntä ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta. Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen täydellistä pukeutumista.

— Margit, rakkaani, miksi itket? — hän kysyi hellästi. Omassa alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. — Mitä olet toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

— Tietysti — mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin olemaan… En minä kestä tätä elämää…

— Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä ja ihmisistä.

— Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä — koska minä semmoisiin olisin tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

— Margit, — sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä, — talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä. Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut. Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

— Minä vaan tahdoin sanoa… minä arvelin, että olisit voinut keksiä jotakin — vaikkapa lukenut minulle…

Hänen äänensä pehmeni helläksi: — Mauri, et saa enää mennä pois, minä pelkään, kun pimeä tulee!

— En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

— Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

— Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä piankin jo aurinko paistaa. — Mauri koetti taas olla oikein ystävällinen ja kekseliäs. — Minusta oli ennen poikana hauska poimia puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. — Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä… Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

— Missä sinun viulusi on? — kysyi Mauri. — Et ole soittanut säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee ollut:

— Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun on kyllästynyt ja pahalla mielellä. — Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa. — Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä, surumielinen katse. — Yksin minä saan kuormat kantaa, — hän ajatteli. — Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä seinäkuvaa. "Via dolorosa" — tuskien tie.

— Mikä tuo on? — kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen. — Vie se pois, — sanoi hän hermostuneena, — sehän on kuin paha enne. Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

— Se taulu on minulle erityisen rakas, — vastasi Mauri vakavasti. Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

— Sinulla on merkillinen maku, — sanoi Margit pyörähtäen korollansa. — Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

— Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

— Vie se hänelle, — toisti Margit.

— Niinpä vien, — sanoi Mauri äkkiä päättävästi. — Haluankin puhella hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui hämärässä, ulkomuistista veisaten:

— "En rauhaa löydäkään maan päältä, pois aina ikävöitsen täältä…"

— Oi, minäkin jo ikävöitsen, — ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan kieltäymyksestänsä. — Margitin oikku oli Jumalan johdatus, — hän ajatteli.

— Niin, niin, — sanoi Matleena. — Ristiä me tarvitsemme vanhat ja nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

— Se on tosi sana, — vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä näin — ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

— Taidatte tekin olla ristin koulussa, — sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä maksoi.

3.

He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

— Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

— Mitä? — Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

— Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. — Sandra katsoi Signeen ja Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti Maurin luo. — Sandra luulee… Sandra sanoo… Mauri, onko se totta? Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen ilon. Sokeahan hän oli ollut — ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus aivan vilahti hänen ohitsensa. — Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. — Ei ei, ei! — Hän torjui käsillään, kun Mauri läheni.

— Jos minä kuolen… En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja ratsastaminen on minun ainoa huvini… Eikä minusta ollenkaan ole hauska hoitaa pieniä lapsia…

— Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin terve ja reipas — kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke — et saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme…

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta. Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä — mutta joskus sanaton kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa, se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja moni sydän sai piston.

— Se oli hirveä pappi, — sanoi Margit Maurille. — Entistä kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen sairaaksi.

— Ei rauhaa tule ilman herätystä, — sanoi Mauri. Mutta Margit ei ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen katseen.

— Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, — sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. — Sitte minä viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? — Hän oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

— Viivy, kunnes vähän kaipaat, — sanoi Mauri surumielisesti. — Kyllä minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. — Linnut, pienet linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen, sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni lensi pois… Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys, jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön, joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana. Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä. Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna, joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin sydämeen.

— Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, — sanoi Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. — Tällainen on oikea koti, — hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat leipää, puhellen pajatellen iloisesti.

Sitte keskustelu alkoi. Sen aiheena oli kertomus rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen luo. "Hyvä Mestari", hän kysyi, "mitä tekisin saadakseni ijankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Pidä käskyt." Mutta hän sanoi jo pitäneensä ne kaikki. Silloin Jeesus katsoi häneen rakkauden silmillä, lausuen: "Yksi sinulta puuttuu: Mene, myy tavarasi ja anna köyhille ja tule minua seuraamaan, ottaen ristisi."

Hän kaipasi Jeesusta ja ijankaikkista elämää.

— Niin minäkin, — ajatteli Mauri.

Hän oli puhdas, nuhteeton nuorukainen.

— Minä myös, — mietti Mauri. — En tosiaankaan tiedä tehneeni mitään törkeätä pahaa.

Mutta jotain häneltä puuttui.

— Jotain, jotain puuttuu minultakin. — Mauri tunsi sen syvästi. Hän seurasi keskustelua hyvin jännittyneenä, vaikkei hän mitään sanonut.

Nuorukainen oli rikkauksiinsa kiintynyt, mutta sitä hän ei huomannut itse. Hänellä ei ollut herännyttä synnintuntoa. Kun Jeesus kosketti arkaa kohtaa, ei hän tahtonut. Hän meni pois omille teillensä.

Mauri ei huomannut, että Matleena huokasi syvään ja katsoi häneen silmillä, joista hänen Herransa katse heijastui.

— Eikö minullakaan ole synnintuntoa? Enkö minäkään tahdo, mitä Jeesus tahtoo? — Mauri jäi syviin mietteisiin.

Rikkaan nuorukaisen olisi pitänyt ottaa risti…

— Se painaa, minä tiedän sen. — Maurin ajatus lensi siivillä sinne kauvas, mihin Margit oli lähtenyt. — Hän olisi voinut olla onneni, mutta hän toi kärsimyksen. Herra, enkö ottanut jo ristiäni? Minä tunnustin, että onni huumasi minua ja erotti sydämeni sinusta…

Ja kuitenkin… jotain minulta vielä puuttuu…

Kokouksen osanottajat kumartuivat rukoukseen. Ensin molemmat pastorit rukoilivat, mutta sitte muutkin avasivat sydämensä Herralle. Mauri hämmästyi, kuullessaan vanhan Matleenan äänen: — Herra Jeesus, pidä kiinni niistä, joihin olet tarttunut! Auta nuoria ihmisiä. Älä laske pois ketään. Minä pyytäisin yhden puolesta…

Hänen puheensa tukahtui nyyhkeisiin. Tuli hetken hiljaisuus; sitte pastori lopetti kokouksen siunauksella.

Kotimatkalla, reen kiitäessä, Matleena sanoi Maurille: — Minua aina niin itkettää rukoushetkissä. Minä olen semmoinen tyhmä vanha. Älkää pahentuko siihen.

— Tarkoititteko te minua? — kysyi Mauri äkkinäisesti.

Matleena vähän empi.

— Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.

Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän tunsi sen.

"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. — Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin tien.

Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli Margit, puoliso?

Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä oli tulevaisuuden toivo.

Pieni Tapani — eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi, puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa…

Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman aarteisiin.

Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen avulla.

— Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos kotiin? Ehkä vähän muistat minua? — Mauri jäi uneksimaan.

Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.

— Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla kahdenkesken hänen kanssansa.

— Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.

— Mutta nythän minä en voi — ja sitte en ehkä pitkään aikaan… Voi, miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.

Tuomarinna näytti tuumivaiselta.

— Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää… Mutta kyllä minä luulen, että yksi lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.

— Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan tottua.

— Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan, että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä parempi, että hän pitää heitä silmällä.

— Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? — huokasi Margit.

4.

Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.

Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän täynnä kiitollisuutta.

Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli päätellyt itseksensä: — Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä kauvemmas, sen parempi. — Mutta velvollisuudentunne oli puhunut vastaan: — Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani. Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani — ja ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun täytyy hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.

Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten viestien riveiltä.

Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin saanut sanoneeksi: — Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista! — Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle. Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta sisään ja huudahti ihmetellen: — Teilläpä on kaunista! Aivan kuin olisi juhla. — Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, — vastasi Kyllikki hellästi hymyillen. — Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon enemmänkin.

Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään! Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.

— Tyttökö vai poika? — kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä: — Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani — agronoomin tahdosta — ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka Helesiina, jotain sentapaista.

Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.

— He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi, oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne pietarilaiset tietää — siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja porua ja hälinää…

— Ja juorukelloilla soittamista, — keskeytti Kyllikki. — Suokaa anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. — Hän lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.

Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti sovittelemaan. — Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata. Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa. Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi parhainta.

Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.

Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen kääntyi kohti. — Terve, Mauri, — hän sanoi iloisesti. — Täällä me nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.

Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia töppösiä. — Istuin tässä ja muistelin sinua, — sanoi hänkin. — Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle siniset — luulisin niitten sopivan heille.

Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi, puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa. Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin ei hän voisi pidättäytyä.

— Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, — sanoi Kyllikki.

— En. — Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. — Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.

— Kyllä minä sen käsitän, — sanoi täti lempeästi kuten aina. — Sinun "oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi. Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.

Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt häntä. Mutta Kyllikki kysyi:

— Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä lähemmän?

— Kyllä minä yhä olen ystäväsi, — sanoi Mauri.

He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista… Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä. Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.

— Mikä meidän on? — tuli hänen huuliltansa. — On aivan kuin tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä, Mauri, nyt oma itsesi?

Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.

— Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!

Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt itsellensä…

Hän nousi päättävästi. — Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.

Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. — Ei, ei, en minä niin tarkoittanut!

Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.

— Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi — keitän teetä teille!

Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön. Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.

— Ah, en liene minäkään oma itseni, — hän huokasi.

Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa — näin se kävi helpommin.

— Sinä et ole onnellinen, — sanoi täti.

— Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen, kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta häneen hyvää… Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!

— Lapsi raukat te molemmat…

— Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi kaksi. He ovat terveet ja suloiset… Minä rakastan heitä enemmän kuin voin sanoa.

— Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.

Mauri pudisti päätänsä surullisena.

— Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen. Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.

— Herra kykenee, hän voi kaikki, — yritti täti sanoa, mutta sanat sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri parka — hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". — Mauri, opi painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! — sai täti sanotuksi.

Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.

Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.

— Noita minä rakastin pienenä poikana, — sanoi Mauri Kyllikille, joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. — Muistatko, silloin me puhuimme kultakaupungista.

— Ja nyt me vaellamme sinne, — vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen silmiinsä tuli kaunis loiste. — Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."

Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: — Minuako hän lohdutti, vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?

5.

Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät hohtivat hellästi.

— Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki…

Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.

— Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat. Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?

Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän juoksi keittiöön. — Signe, onko Signe täällä? — Hän pysähtyi ovelle hämmästyksissään. — Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on tapahtunut?

Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. — Minä tulin sisäköksi enkä lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen palvelijansa. Pauliina pesköön itse!

— Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt kumminkin tulisi auttamaan… Heli itkee.

— Onko hän siellä? — kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. — Minä en tule hänen tiellensä.

— Tietysti hän on… Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.

— Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei saa itkeä. Onhan Tapani jo lakannut.

— Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? — Vastaus oli varma ja tuiskea.

Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. — Tämä on kauheata, aivan kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni… Äiti lähti kotiin ja minä lähden myös… Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?

Mauri tuli kuin hyvä enkeli hätään. Hän viihdytti Helin ja sai Margitin tyynnytetyksi.

— Sinä olet väsynyt, — hän sanoi hellästi. — Tule lepäämään, sinä nukuit liian vähän viime yönä.

Tahdottomana Margit antoi viedä itsensä leposohvalle. Pian hän uinahti kuin lapsukainen. Mauri seisoi hetkisen katsellen häntä — katseli ja huokasi syvään. Koko talo oli nyt aivan hiljainen, mutta kohta hän tiesi entisen kurjuuden alkavan uudestaan. Pauliinan tultua perheeseen oli keittiössä aina kuin tuli tappuroissa. Margit ei pystynyt sitä vaimentamaan, enempää kuin pienokaistensa itkua; hän vaan rasittui, menettäen viimeisenkin malttinsa. Lapsi raukka! niinhän Kotirannan tätikin sanoi.

Maurin mieleen välähti ajatus: mitä jos vanha Matleena voisi auttaa? Hänellä on itsellänsä ollut lapsia, hän on niitä rakastanut. Eikö hän osaisi öisin pikku Heliä hellitellä? Silloin Margit saisi rauhan.

Päivällä Mauri esitti ehdotuksensa, ja hänen ihmeeksensä Margit suostui. Se tapahtui oikeana hetkenä, sillä vähäistä myöhemmin Signe astui sisälle, ilmoittaen: — Hän ei pese, enkä minä. Nyt minä sanon itseni irti.

— Signe voi huoletta jäädä, — vastasi Mauri. — Me pyydämme leski-Matleenaa tänne. Kyllä hän pienet pesut hoitaa.

Vanhus oli estelemättä valmis koettamaan, mitä suinkin kykeni. Mitäs hänen öistänsä… ei hän muutenkaan paljon saanut unta luuvalolta. Jumala siunatkoon isäntää, joka hänet haki! Kyllä hän jaksoi kärsiä, vaikka se vieras pöyhentelijä silmillekin kävisi. Rakkaan nuoren isäntänsä tähden hän olisi vaikka henkensä antanut. Pesemisestäkö he kinastelivat? Voi kumminkin niitä uudenaikaisia ihmisiä! Hän, luuvaloinen ja vanha, piti sen pelkkänä hauskuutenansa. Poikahan kantoi puut ja vedet, mikä sitte oli vaivana? Sellaiset pienet sievät vaatteet — aivan kuin konvehtipalasia… Ja Matleena tuli ja istui lasten vuoteitten ääreen veisaamaan rakkaimpia virsiänsä. Lapset olivat hiljaa, ikäänkuin olisivat kuunnelleet, mutta Pauliina taapersi ulos, paiskaten oven kiinni mennessään.

Mauri oli sanomattoman kiitollinen Matleenasta. Hänen sydämensä täyttyi iloisella toivolla, etenkin kun ensimmäisen yön koe onnistui erinomaisesti. — Nyt Margit viihtyy, — hän ajatteli.

Margit avasi säteilevät silmänsä pitkän, keskeymättömän unen jälkeen. Heli tuotiin hänen luoksensa aivan rauhallisena. Hän huudahti riemulla, ihastuksissaan: — Mauri, minähän voin lähteä milloin tahansa!

Silloin Maurin reippaus oli lopussa. Masentuneena, mieli painuksissa hän kulki koko päivän. Kaikkensa hän oli koettanut ja vastalahjaksi saanut kuin iskun sydämeensä.

Illan hiljetessä hän koetti puhua Margitille.

— Tiedäthän, että soisin sinulle iloa ja virkistystä. Mutta etkö jaksaisi voittaa matkahaluasi? Me tekisimme täällä minkä voimme.

— Mitä? Sehän on aikaa päätetty asia. Ethän sinä minua kustanna, vaan isä.

— En, — sanoi Mauri surullisesti. — Ei minulla olisi varojakaan. Tämä vuosi on vienyt jo enemmän kuin talo kannattaa.

— Minähän lähden äitini seuraksi. Tietysti, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu! Voimani ovat heikontuneet, sen on lääkärikin sanonut. Olen ollut kuin vanki koko vuoden, minun täytyy päästä irti.

— Mutta lapset?

— Itsehän toimitit heille Matleenan. Kiitos, Mauri, se oli minun pelastukseni. Kyllä hän taitaa olla hyvä ihminen, vaikka hän on tekopyhä.

Maurin silmät välähtivät.

— Margit, älä hänen hurskauttansa halvenna! Hän rukoilee sinunkin puolestasi — ja minun. Hänellä on se voima, jota me tarvitsisimme. Sitte sinäkin jaksaisit.

Margit katsoi hämmästyneenä mieheensä. Noin varmasti ja voimakkaasti Mauri harvoin puhui häntä vastaan.

— Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! — sanoi hän kuin hädässä. — Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä. Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun lähtevän.

— En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän toisistamme, — sanoi Mauri. — Voi Margit, minähän rakastin sinua! Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.

Hän raotti sydämensä sisintä — valitettavasti hän ei sitä usein ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin. Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi. Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.

Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.

— Sinä olet kiltti — oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, — sopersi hän, — mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?

— Minun täytyy siihen tottua, — vastasi Mauri.

Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää viriävän.

Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden, kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.

— Jo se taas menee, — murahteli Pekka. — Menköön vaan. Ei häntä meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse olla liepeenkantajana.

Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia, Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se oli kuin henkäys muilta mailta.

Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin. Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys… Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!

Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: — "R:n kylpypaikka, viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä, mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku Margit — se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut onnelliseksi… Mitä me siihen voisimme tehdä?"…

— Niin, mitä? — Margit sulki kirjeen huoahtaen. — Oh, ei maksa vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.

Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut, että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille. Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva tahtoi ja suvaitsi — ellei hänelle ollut vastenmielistä — silloin Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa. Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään tennistä, lukemaan ääneen… Hän pyysi, että he entiset unohtaen tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä — nuoruuden jälkikesä… Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta…

"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa haihtuneen".

Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän oli nuori, tahtoi olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa…

6.

Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet. Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta, että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. — Hän on minun Isäni ja teidän Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne, jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja rakastaa häntä, joka on niin hyvä? — Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.

Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista, lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät välkkyivät ja nauroivat.

"Saammeko, saammeko laulaa jäniksien laulun?"

Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.

Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.

Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan otsaansa. — Koulu ei ole tarpeeksi, — ajatteli Kyllikki. — Minun täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat kilteiksi.

Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: — Minkälaista lienee heidän kodeissansa?

Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin. Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?

Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria. Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat — ne olivat yhä hänen sydämellänsä.

Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka, seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi — pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.

Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua. Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen — hän oli yksin, ja varmaan tuntui tyhjältä emännättömässä kodissa.

Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?

Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.

Lehtoniemeen tullessansa hän tapasi Maurin pienokaisten vuoteiden vierestä. Hän syötti heitä pulloista, hyväillen, pajatellen. Se näky oli kaunis ja liikuttava. Mauri koetti läsnäolollansa ja hellyydellänsä korvata äitiä, joka viipyi poissa.

Hämillään hän nousi tervehtimään, ravistaen pari maitopisaraa takkinsa hihasta. — Kyllikki — miten he johtivat sinut tänne? Odota, mennään saliin. Minä vaan huvikseni vähän vaalin näitä…

— Ei, ei suinkaan. — Kyllikki pidätti innokkaasti. — Anna minun puhua asiani täällä. Tui tui, lapset… Oi, katso, pikku Tapani hymyilee minulle! Näetkö, Heli myös! Hepä ovat herttaiset… eivät vierasta ensinkään. Ja kasvaneet noin paljon! Kuinka vanhat he nyt ovatkaan? Viidennellä kuukaudella…

— Isän kultamurut, — Mauri katseli heitä äärettömän hellästi.

— Hoitaja on varmaan hyvä, koska he menestyvät kuin kukkaset, — sanoi Kyllikki.

— On, Matleena. Kyllähän sinä hänen tunnet. Imettäjän olen lähettänyt pois, hän kävi ihan mahdottomaksi. Myöskin sisäkkö on lähtenyt; hän ei viihtynyt enää. Kunhan vaan Margit voisi olla huolehtimatta…

Tietenkään Mauri ei kertonut, että hän oli saanut vaimoltansa perin närkästyneen ja kiihottuneen kirjeen. Lähdettyäni pois menettelit juuri vastoin tahtoani. Äitikin sanoo, että se oli pahasti, oikein itsevaltaisesti tehty. Kun minä tulin Pauliinan kanssa toimeen, piti kai sinunkin tulla. Ja lopuksi olette karkoittaneet Signenkin, minun parhaan apulaiseni! Hänkö nyt taloa hallitsee, se sinun veisaava suosikkisi, josta minä en tosiaankaan olisi huolinut, ellen olisi ollut liian uuvuksissa? Tee sitte mitä tahdot — vastaa itse kaikesta…

— Niin, minä vastaan Jumalan avulla, — oli Mauri päättäväisenä ajatellut. Kuinka Margit voi niin kirjoittaa Matleenasta, auttajastansa? Oliko se pyhimmän vihaa, tietoiseksi kasvanutta, oliko pelkkää lapsellista harmia tai hetken ärtymystä? Maurin mietteet taas kulkivat näihin kysymyksiin, mutta kädet asettelivat pienokaisten ateriavarusteita.

— Sinä et ennen ollut käytännöllinen, — sanoi Kyllikki, jonka kummasteleva katse seurasi Maurin askartelemista lastenhoidossa. — Rakkaus on ihmeellinen opettaja.

— Rakkaus — niin, sekin — ja vaativa elämä, — vastasi Mauri. — Hän pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin ajatuksia torjuaksensa. — Kas tässäpä jo Matleena tulee. Nyt pääsemme puhumaan sinun asiastasi. Käy edes tänne ruokasaliin.

Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin, nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa. Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.

Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.

— Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua. Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin. Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.

— Joskus työ on paras virkistys, — vastasi Mauri.

— Niin, — Kyllikki innostui, — sinulle omat pienokaisesi ja minulle omani — koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.

Taas Mauri tuli ajatelleeksi: — Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan, toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian… Matleena on kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa häntä.

Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän kiirehti lisäämään: — Ja osattomat — jos niitä lie — ja onnelliset — kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.

— Sano, miten minä siihen pääsen?

Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.

Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.

— Se on yksinkertainen asia, — sanoi hän hiljaa, — ei muuta kuin tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä on voima vaeltaa eteenpäin.

Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin molemmat luettuina niihin — ja kuitenkin Maurista tuntui melkein käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän, puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa hänen tuntoansa, että se hänet ajoi Jeesuksen luo?

— Minä haluaisin nähdä syntini, — sanoi Mauri.

— Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, — vastasi Kyllikki.

— Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, — ajatteli Mauri. — Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?

Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui polvillensa. — Jumala, näytä minulle syntini! — rukoili hän palavasti.

Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!

Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat kirjoitetut — kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi…

"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää. Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä siellä — ettehän te minua kaipaa…"

Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän? Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?

Tulihan sekin… "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku Tapani — suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä? Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."

Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. — Minä ja he — ja hän — oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan? Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua, mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. Hän oli minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.

Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys. Millä minä sen korjaan?

Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin valo loistaa… Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko…" Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen… Mitä pyysinkään puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.

Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin matka loppuu, ja hänen täytyy palata — vasten tahtoansa… Oi Margit raukka, raukat me molemmat — mitä sitte tapahtuu?

Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra, armahda sinä meitä!

Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut oikeassa — koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon — omaan valmistamaansa. Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia, hänen rakkaitansa, viattomia…

Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta se oli kamalaa — se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut kestää.

— Herra, Herra, ole minulle armollinen! — huusi Mauri sydämensä pohjimmasta syvyydestä.

7.

Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet — minne menivät — ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi, että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.

Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön. Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.

Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät, jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan he sanoivat toisillensa: — Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me pyydämme auttajia Herran työhön.

Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta, hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta joutui työtoveriksi.

Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen, että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.

Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli alkanut kasvatustyönsä.

Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.

— Minunkin syntini — se puhdistaa siis minunkin syntini, — kaikui hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.

— Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, — sanoi pastori hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.

Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.

— Isäntä, minä varastin nauriita, — sopersi hän kuiskaten, niin että Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.

Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen yhdessä kaikkien kanssa.

— Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:

"Veisaelkaamme armosta Jeesuksen!"

Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin. Mauri puristi hänen kättänsä. — Pikku veli, — olisi hänen tehnyt mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. — Olen löytänyt, olen sen löytänyt! — riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.

Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti hän toisen, kysymättä, odottamatta kenenkään ehdotusta.

"Oi minkä onnen, autuuden se usko myötään tuo…"

Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa! Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:

"Miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran!"

Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.

Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. — Veljeni, — sisareni, — lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat: — Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!

Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!

Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. — Minä se olen, saanko tulla?

Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka häntä kohtasi — niin erilainen vielä äskeisestä!

— Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!

Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut, että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän sen — se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa. Ja Matleena oli tyytyväinen — oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa, oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. — Jumala siunatkoon teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta — te tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa enkeleitten suojassa!

Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä, mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.

Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte tapahtuu? Maurin sydän vavahti.

Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma voitavansa… Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia rakastaa.

Ja Mauri kirjoitti kirjoittamistansa, kauvas yli keskiyön hetkien.

8.

Eteläisessä laaksossa valkoisen huvilan ympärillä halla oli suudellut kukkasia. Pienistä ikkunalaatikoista ne riippuivat alas seiniä pitkin nuutuneina varsiensa varassa, ja kukkapenkereissä mustuneet päät taipuivat multaa kohden. Vuorille oli satanut hohtavan valkoista lunta. Aurinko paistoi siihen terävin sätein, kykenemättä karkoittamaan kylmää, jota ylhäältä hohkasi laakson asukkaille.

Margit seisoi yläparvekkeella, ihaillen suurenmoista syysnäköalaa. Vielä tämä iltapäivä ja huominen, sitte oli lähtö käsissä. Lintuparvia lensi halki ilman; siipien suhina kuului hänen korviinsa. Tulivatko pohjolasta? Olivatko täällä asustaneet jälkikesänsä? Nyt ainakin niiden oli mieli etelään päin. Margitia värisytti. Hän pelkäsi pohjoista, niinkuin muuttavat linnut.

Äidin ääni kutsui häntä parvekkeen ovesta. Hitain askelin hän astui siroon, hienosti sisustettuun makuuhuoneeseen.

— Täällä on pukusi ja kukkaset. Katso, ne ovat erinomaisen onnistuneet.

Margitin olento vilkastui. Hän riensi vuoteensa luo, jonka valkealta peitteeltä vedensininen hohtokangas hopealankoinensa kimalteli. Valkoisia lumpeita, hentoja kaisloja ja vesileinikköjä, erehdyttävän taidokkaasti tehtyjä, oli kiinnitetty harsoihin sinne tänne ja siroteltu peitteelle viereen.

— Äiti, kiitos, kiitos! Nyt minusta tulee kaunein, olen varma siitä. Koetanko ylleni? Mutta eihän se miltään näytä ilman kampausta.

Hän katsoi kelloa. Tunnin perästä kampaajatar tulee.

Kylpykauden lopettajaiset olivat määrätyt täksi illaksi. Ne vietettiin pukutanssiaisina. Väsymätön huvitirehtööri oli keksinyt pitkin kesää uutta ja uutta. Mitä nyt vielä oli jäljellä? Nerokas ajatus juolahti hänen mieleensä. Se vetää! Jaetaan lopettajaisissa kolme palkintoa naisille ja samoin kolme herroille: kauneimmalle, kauneimmin puetulle ja sille joka parhaiten tanssii. Hänen keksintönsä oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa ja hyväksymistä. Muulloin kylpyvieraat olivat lähteneet jo kahta viikkoa varhemmin. Nyt ne viipyivät viimeiseen asti.

Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.

He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket, venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut — salaperäisesti sytyttävät puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä rinteillä… ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund, ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein hämmästyttävän kehittyneeseen.

— Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, — sanoi Raimund kerran. — Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!

Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus. Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: — Näenhän minä, että hänen vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen riippumaton nyt. Virka minulla on — se on vielä pikkuasia perinnön rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän naisen menettämiseksi!

Hän katui. Margit katui.

Ja nyt — nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas, sanomaton — ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat tyttösen haaveita — ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.

Vielä yksi ilta — viimeinen, loistavin.

Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa, oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin — ei Margit edes tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.

— Rouva on ihastuttava, — sanoi kampaajatar.

Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.

— Margit, Margit — sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! — huudahti hän peittelemättömällä ihailulla.

Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä. Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta, syleilevin silmin.

— Oh, Margit, — sanoi hän äkkiä, huumautuneena. — Minä rakastan ja ihailen sinua — nyt enemmän kuin milloinkaan!

Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän torjui: — Älä, Raimund, älä puhu — oi, minä olen onnettomin kaikista ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?

— Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.

Margit katsoi ylös säikähtyneenä. — Kuinka — Raimund!

— Sano vaan, Margit — tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä, tiedämmehän molemmat, että —

Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi olla läsnä, ja herra professorin myös.

Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen. Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti Margit Koivulle…

Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi hänelle.

— Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! — remusi yleisö, etenkin herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta. Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. — Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto neiti N:lle…

Mutta herrat huusivat meluten: — Kaikki palkinnot rouva Koivulle!

Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.

— Hyvä herrasväki, — sanoi hän sukkelasti, — minä kumarran teille ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän tarjota toisille sulottarille.

Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi helpotuksesta. Asema oli pelastettu.

Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja, professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.

— Se ei ollut mikään vaikea saavutus, — väitti kuiskuttaen joku kateellinen. — Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa, joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.

Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään arkipäiväisyyteen…

Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä, lapsellisella tavallansa.

— Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa — katsokaa nyt, kuinka hän on ihana — ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea mitä voi toivoa!

— Hiljaa, lapseni, — hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa ihmisparvessa.

Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä puhumista Margitin äidin kanssa.

Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.

— Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan. Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti tytärtänne vastaan — sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee —

Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan kulumista.

Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. — Margit ja sisareni varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! — Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.

— Vasta huomenna, muistattehan! — kuuli hän tuomarinnan huutavan vielä jälkeensä. — Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta, kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi mielikuvien vallassa.

Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.

"Margit, rakas vaimoni!

On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni. Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.

Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja minä saan olla hänen ikiomansa.

Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä. Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.

Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä, kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys. Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut — ja itseni myös, miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että nyt olemme täysin avoimet toisillemme.

Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.

Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit, minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen." Sydämissämme pimeys valkenee, olen varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!

Mauri."

Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut kuoleman hätään.

— Margit — rakas — mitä on tapahtunut?

Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.

— Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä…

Tuomarinna tuli avuksi. — Tulkaa, minä kerron teille.

He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan olisi pitänyt mennä naimisiin.

— Sittehän kaikki on selvää! — huudahti professori keventynein sydämin. — Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä pikemmin, sen parempi.

Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi — terveytensä hoitamisen tähden… Kotiin hän kirjoitti, että hänen hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. — Äitini on ahdasmielinen, — hän ajatteli. — Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa. Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen — sitäpaitsi seison omilla jaloillani.

Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.

Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet, kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?

— Hän oli hyvä minulle, — nyyhki Margitin sydän. — Ja lapset, Heli ja Tapani — oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä. Ja kuitenkin…

Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.

— Antakaa minulle Heli, — hän pyysi. — Saahan Mauri pitää pojan. Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!

Mutta Raimund selitti, ettei Margit tietänyt, mitä puhui. Siitä tulisi selkkauksia monenlaisia. Sitäpaitsi tyttö aina muistuttaisi entisyydestä.

— Ei, pikku Margit, kaikki siteet poikki! Sillä ehdolla olet minun omani ainiaaksi. Vaadin sinut kokonansa!

Margit ei yrittänytkään vastustaa, eikä hän epäillyt valintaansa. Hän laski kätensä Raimundin käteen. Mutta rajulla riemulla hän ei syöksynyt maailman syliin. Hän lähti niinkuin se, joka uneksitun onnensa omistaessaan tuntee parhaan itsensä itkevän, omantunnon kolkutusten saattamana lavean tien ruusutarhoihin.

9.

Tieto löi salamana kylän pieneen yhteiskuntaan; sillekin, jonka sydämeen isku sattui, se tuli aivan odottamatta. Margit ei palaa — ei milloinkaan. Mauri oli täysin ymmärtänyt heidän suhteensa vaikeuden ja haikeuden, mutta hän oli ajatellut sitä ristinä — ajaksi annettuna tai elinkautisena — niinkuin Herra tahtoi. Pimeä tie voi valjeta, myöskin ulkonaisesti, kun kärsimys on tehnyt tehtävänsä. Jos Jeesus oli hänet saavuttanut, miksei ihme voisi tapahtua yhtähyvin Margitin sydämessä?

Nyt oli kaikki lopussa.

Sanoma oli saapunut lyhyenä: "Hyvä Mauri, anna anteeksi minulle. En voi enää tulla luoksesi. Sinun kotisi ei voi olla minun, se on selvinnyt minulle päivä päivältä varmemmaksi, kuin tuskassa olen taistellut palaamisesta. Suo minulle vapauteni! Lapset ovat onnellisemmat sinun ominasi kuin minun. Minä rakastan ja kaipaan heitä, usko, että se on totta. Sinua, Mauri, kiitän kaikesta. Sinä olet parempi minua — mutta me emme sopineet toisillemme. Onnea ei ihminen voi tehdä, ei koettamallakaan. Jos se tulee, se tulee tavoittamatta."

Tuomarinna kirjoitti myöskin. Margitin isä voi hoitaa ulkonaiset asiat, jotka ero tuli aiheuttamaan. Toivottavasti Mauri oli kyllin hienotunteinen, suostuaksensa ilman ehtoja ja vastustusta. Jos hän oli Margitia rakastanut, ei hän suinkaan tahtonut hänen onnettomuuttansa.

Maurin sydämessä voimakkaat tunteet risteilivät. Margitin kirje oli hänessä herättänyt vaativan halun kirjoittaa heti ja pyytää kahta hartaammin juuri sitä, minkä nuo rivit tahtoivat riistää. Kaikki entiset kärsimyksetkin tuntuivat unohtuvan, ja rakkaus tulvehti esiin kuin lämmin aalto.

— Tule, tule kuitenkin, edes päiväksi, katso minua silmiin, syleile lapsia — oi, et sinä voi lähteä, kun kerran olet tullut! Ei onni synny koettamalla, olet oikeassa. Sen me saamme lahjana, siltä ainoalta joka voi antaa. Tule, Margit —

Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.

Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet… Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi, vakavasti, kuin toveri toverille.

"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan, kerro kuin sille, johon todella luotat, miksi haluat ryhtyä niin vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon, ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin vaatia ja pakottaa. Ei, Margit — yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä, miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että Herra voi korjata kaiken."

Vastaus kuului:

"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on kuin vyöry vuorilta — sitä ei voi vastustaa… Minä olin Raimund Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt itseäni — en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin tiedät…"

Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:

"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut — se siis olkoon rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä. Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."

Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen ympärillensä.

Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.

Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle nuoren lempensä — oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan ollut ihmekään, että niin kävi — sillä Margit oli hemmoteltu maailman lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää, hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.

Mutta toisen oma — toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.

Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen pyhäkköönsä.

Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?

10.

Silloin tuli Kyllikki,

Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas, elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.

Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin kevätlintujen toivonlaulu.

— Mauri, — hän sanoi, — "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko". Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.

Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.

— Sinä jäit köyhäksi, — hän jatkoi, — mutta vielä sinulla on aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?

Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä, kävi kuitenkin sydän surulliseksi.

— Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.

— Ei, se on paennut pois, — huokasi Mauri.

— Se palajaa, — vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.

Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa. Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.

Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa — todellista soittoa hän ei jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa. Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja avartamaan näköalojansa. — Nämähän olivat ensi rakkauteni, — hän hymähti surumielisesti. — En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen kaikista kalliista vesipisaroista — minä janoinen, yksinäinen kulkija. — Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi — kunnes taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä oli hänen luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään. Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä heräsi hänen mielessänsä.

Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua jollekulle.

— Sinulla, veli, on suuri suru, — hän sanoi, — ja minulla myös. Sinä sait omasi — hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.

Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.

— Kyllikki Kotiranta — niinkö?

Pastori nyökkäsi päätänsä.

— Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä — odotin julkaisua.

— Niin kaiketi muutkin odottivat, — sanoi pastori hiukan hermostuneesti, — ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa. Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka pettävät käytöksellänsä.

— Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin —

— Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa. Kun hän sen sanoi, on se totta.

Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa, jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla, hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi olleensa Kyllikin läheisin ystävä.

Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.

Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa? Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä. Nyt hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä. Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa — uskollisesti "myötä- ja vastoinkäymisessä" — ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta mitään itsellensä — hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!

— Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! — Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.

Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa, iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.

— Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! — hän huokasi.

Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.

— Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.

Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani, ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me olimme kaksi vierasta saman katon alla.

Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?

Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet — ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset — ne eivät Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli. Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle… Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni… Jumalan kiitos, minä tiedän, etten ollut uskoton.

Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla, niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.

Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani — uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni, elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini. Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.

Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa… Mitä siitä, että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.

Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani, oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.

Tieni valkenee, kevääni koittaa, onneni puhkeaa vihdoin, vihdoinkin! —

Mikä sai Maurin useasti äkkiä hillityksi kesken tunteiden valtavan kuohunnan? Mikä kolkutus kuului omantunnon ovelta?

— Onko tämä jotakin väärää? — hän kysyi itseltänsä. — Ei, miksi se olisi? Minähän olen vapaa.

Kuitenkin se esti hänet lähestymästä Kyllikkiä. Tultuaan hänen seuraansa Mauri ei voinut avata huuliansa. Hän sai vaan palavan halun rukoilla. Kerta kerran perästä hän anoi samaa: — Jumalani! — hän pyysi. — Anna minun nyt ottaa sinun kädestäsi se onni, jota värisevä sydämeni tuskin tohtii uskoa. Kerran ennen otin itse osani ja tulin onnettomaksi. Mutta tämänhän täytyy olla sinulta — sinun sanomaton lahjasi. Anna minun nähdä täysi valkeutesi ja ylistää sinua! Älä salli minun astua harhaan!

11.

Mauri luki raamattuansa. Hän luki ja tutki yhtä ahkerasti kuin suuren hengellisen ratkaisunsa ihanina aikoina. Hän tiesi, että sanasta yksin oli Jumalan tahto hänelle avautuva.

"Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee aviorikoksen häntä vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, niin hän tekee aviorikoksen."

Ne olivat Jeesuksen omat sanat, epäämättömät ja vakavat. Mauri ymmärsi ne hyvin. Tämän oli Margit tehnyt hänelle.

Mutta hän itse? Eikö hänen asemansa ollut aivan toinen? Hän ei ollut hylännyt — itse hän oli hylätty; ei hän ollut eronnut — hänet oli erotettu. Olihan hän vapaa — sillä Jeesus sanoo, että on yksi synti, joka purkaa liiton… se johon Margit oli langennut menemällä toisen vaimoksi.

"Joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen."

Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa. Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle — Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.

Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa, mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.

Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi. Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa, ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin? Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen — aivan varmaan. Voiko pappi tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä vastaan.

Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen, niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."

Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin kaikki sen kautta, joka minut väkeväksi tekee — Kristuksen."

Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä, onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen toisella puolen? Niin — jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?

Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.

Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.

Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet yhteen.

He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.

— Kyllikki, — hän sanoi, — olen kauvan halunnut puhua kanssasi.

Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.

— Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä leikkimään.

Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.

— Oli kerran poika, — hän alkoi, — ja oli kerran tyttönen myös. He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui, he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät erilleen.

— Miksi kerrot meistä? — kysyi Kyllikki.

Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: — Poika eli kaksinaista elämää: mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton, kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.