III (continued 2)

— Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, — keskeytti Kyllikki hiljaa.

— Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi toisen ja jätti kotinsa.

Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut, mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.

— Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä, jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.

Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin empien, tulisiko jäädä vai lähteä.

— Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano — eikö tyttökin rakastanut häntä?

— Rakasti, — vastasi Kyllikki.

— Rakastaako hän vielä?

— Ei, — vastasi Kyllikki.

Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut, ei voinut uskoa.

— Kyllikki! — hän huudahti, — etkö siis voi antaa anteeksi minulle?

Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.

— Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan luvannut minulle mitään.

— Mutta rakkautesi — sammuiko se Margitin tähden?

— Ei se sammunut. Minä annoin sen Jumalan talteen. Se ei ole, ei saa olla enää sydämessäni!

— Miksi siis sanoit — vakuutit eräälle, joka sen minulle kertoi…

Kyllikki punastui.

— Kuinka hän sen tietää? En minä maininnut nimeäsi.

— Ei hän sitä tiedäkään.

He katsoivat hetken toisiansa silmiin. Sitte Kyllikki vastasi tyynesti:

— Sanoin, etten voi unohtaa sitä, jota olen rakastanut. Minä tiedänkin, Mauri, että en unohda sinua koskaan. Mutta se rakkaus, jota sinä kysyt, on toista.

— Miksi se on toista? — sanojen tyyneys kiihdytti Mauria. Hän ei nähnyt, mikä ankara kuohu kävi tytönkin sydämessä. Se yritti jo puhkaista pintansa.

— Älä kysy — oi älä kysykään! Ei meidän pidä keskustella kauvemmin. Lapsetkin sinä unohdat. Kuinka sievästi ja kiltisti he leikkivät — mutta ehkä heidän tulee kylmä.

Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia lehtiä heidän käsiinsä.

— Minun täytyy mennä kotiin, — sanoi hän. — Mutta keskustelumme ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile puolestani!

Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.

— Miksi sinä tulisit? — kysyi hän kuitenkin. — Eihän asia voi toiseksi muuttua.

— Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, — vastasi Mauri hillitymmin. — Auta minua varmuuteen!

— Tule siis, — sanoi Kyllikki.

He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.

Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.

Mauri kertoi Kyllikille kaiken — miten Margit oli kuollut hänen sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan. Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä — mutta oikeastaan oli ratkaisu jo tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.

— Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että ensi sijassa tahdon valita hänet. Pyytäisin sinua omakseni — oi, sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa — mutta omin lupini en etsi sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.

— Minä rakastin sinua sanomattomasti, — sanoi Kyllikki, — mutta Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani — luovuin sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa. Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.

Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:

— Miksi Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että tiemme erkanevat — meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä uskon, mutta minä tahtoisin myöskin ymmärtää.

Täti mietti hetken aikaa.

— Muistatko israelilaisten korpivaellusta? — kysyi hän. — Herra tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan, vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi, että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen johdatustansa seuraamaan.

— Olen joskus lukenut siitä, — sanoi Mauri. — Myöhemmin he katuivat menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.

— He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa. Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.

— Näin olen minä ajatellut, — sanoi Kyllikki. — Jos et enää voi rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella tavalla häntä muistaa.

— Emme, — se oli Maurille selvää.

— Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja tarvitsee sinua — ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.

Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.

Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja rakastamaan.

— Sitä tietä pimeys valkenee! — huudahti hän vapautuneena, nostaen katseensa, josta uusi toivo loisti. — Kiitos, Kyllikki, että olit se, miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen tahtoonsa.

— Me emme saa pyytää onnea, — sanoi Kyllikki. — Me alamme koota "syvyyksien aarteita".

Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä puolesta — ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta tämä oli kysynyt!

Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa — ja Mauri — oliko hän vahvempi?

Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan, niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt — raskas, vaikka Isän sallima.

— En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, — ajatteli hän. — Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa — mutta minun täytyy lähteä.

12.

Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi, nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.

Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja Mauri auttoivat.

— Täti! — huusi heleä, iloinen ääni.

— Täti! — huusi toinenkin.

Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. — Täti saa, — he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.

Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.

— Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille — oman äitini…

Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet. Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.

— Kyllä minun tulee hyvä olla, — sanoi hän hymyillen, lohduttavasti äidillensä. — Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.

Sitte hän ojensi Maurille kätensä.

— Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee —

— Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.

Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta — ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä, siunatusta vaikutuspiiristä — se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se oli paras ratkaisu — Mauri itsekin käsitti sen.

Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä. Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta — hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa avaraan maailmaan.

Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli annettu Jumalan talteen.

Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois. Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin vakuuttaaksensa: — Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!

— Isä! — kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: — Isä!

Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet:

— Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis — eikö niin, Heli? Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi säveliä — ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen ei ole kukaan vesikivellä soittanut…

Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin keväisen päivänpaisteen keskelle.

Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki, avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.

Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella. Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt miksi. Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen päämäärän saavuttamiseksi?

Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan rantaa?

Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa, sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.

Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi jatkamaan valkenevan tien vaellusta.