MIETELMIÄ.

»TUNNE ITSESI».

Kuin houkkio hulluja hourehiaan Yhä hautovi, toivoo vain, Kuin hulttio koirakin ruokkijataan Läpi etsivi maailmain — Niin aatetta elämän etsinyt oon, Kunis koito jo kyllästyin, Niin juossut mä toisien jälkiä oon, Kunis vihdoin mä hengästyin.

Jään yksin — ja sieluni sirpalehet Taas vankaksi tammeks saan, Min latvassa vuossadan hengettäret Nyt soittavat soitintaan; Mut pohjalta sieluni löydän mä sen, Mitä muualta turhaan hain: Elon-aate ja hengetär kaikkeuden Oli kätkössä rinnassain.

Kuin narri mä haavetta hapuilin, Oman aarteeni unhottain Kera varjoni vauhkona kilpailin; Sisällystäni sieltä mä hain, Mikä outoa, onttoa kuorta on vaan, Jos kuinkakin pettävä lie — Niin, ystävä, onnehen korkeimpaan Oman sielusi tutkimus vie.

Koko luonto sun täytyvi yllättää, Tuhatkarvanen kaikkeus on; Vaan muita sä kuin voit ymmärtää, Oma itseys outo jos on? Siis syöpyös sielusi rikkauteen, Oma pohjasi sieltä sä luo, Elontarkotus, kätketty kaikkeuteen, Oman henkesi helmasta tuo!

1893.

ELON MAHTI.

Sä kysyt multa, mik' on elon mahti Ja mikä toimeen käskee kiihottain; Se uhraavainen lienee rakkausko Tai onko itsekkäisyyttä se vain?

Niin, itsekkäisyys vaiko rakkausko? Nää yhdess' elon mahdin muodostaa; Vaan kaiken ponsi ain' on vankka usko, Se voimaa antaa, mieltä kannustaa.

Tää usko olkoon, mikä olkohonkin, Kun johonkin se luottamus vain on, Se silmillemme kehrää taikahunnun, Ettemme nää kuin tyhjää työmme on.

Ja kumman kumma on se ihmelähde: Se toiveit', intoo, voimaa pulputtaa; Vaan tältä hetteeltä jos kauas käynet, Sun valtaa velttous, jouses laukiaa.

1893

KUKA ON ONNETON?

Mä luulin kerran tiedon onneen vievän Ja tutkin tieteitä ja maailmaa — Vaan turha toivo: onneen ei vie tieto, Se ihanteet vain valheiks paljastaa. Ei onneton oo se, ken pettyy lemmessänsä, Ei onneton oo se, ken nääntyy näljissänsä, Vaan onneton, ken ihanteit' on vailla Ja ei voi elää perhon eikä — porsaan lailla.

1892.