IVALLISIA.

»IHAN KAAVAHAN KEISARIKUNNAN!»

»Voi raukkaa rahvasta Suomenmaan, Jota verojen kuormilla vaivataan, Vain virkamiestä se hyödyttää — Tämä surkeus meitä jo säälittää». Näin Moskovan lehti se itki.

»Niin, niin tämä surkea Suomenmaa, Sehän meidänkin mieltämme karvastaa; Ois hallusta herrain se saatava pois — Kun tehdä sen hyödyksi jotain vois?» — Ja Novoje Vremjakin itki.

Ja kyynelet heillä on silmissään He huokaavat suuressa säälissään, Ja yhdessä tuumin he miettivät näin: »Tämä kaikki on kääntyvä toisapäin, Kun autamme Suomen kansaa!

»On orjana, kurjana kansa nyt Monet kymmenet vuodet jo itkenyt Ja pyrkien kanssamme liittohon Se aikoja ammoin jo huoannut on: »Venäjältä on onnemme saapa!

»Venäläisiksi tahdomme tullakin, Venäläisinä nauramme herroihin: Kulijauhoista leipeä leivottais, Verokuormista vapaaksi rahvas sais, Venäläistyä tahdomme kaikki!»

Näin miettien tuumasta toimeen he käy Ja keinoja karttavan eivät he näy, Näät keinot ne tarkotus kaunistaa Ja sääli ja surkuhan velvoittaa: Pelastettava kansa on Suomen!

Se on saatava suurehen yhteyteen Ja huomaava omaksi onnekseen, Mitä etuja yhtymys heille tuo, Joka onnelan auringon paistetta luo Yli soisen ja surkean Suomen.

Mitä siitä jos antavat aksiisit Sekä venäjänkieliset kimnaasit? Verokuormat ne tietysti kasvaa vaan — Vähät siitä, kun saatu on laitos maan Ihan kaavahan keisarikunnan.

Ota onnesi, kansa, jos ymmärrät, Nämä vaalithan järkesi määräävät! Ja tästähän riippuvi kohtalo sun — Tee siis, kuten kuuluvi neuvoni mun Ihan Moskovan lehtien malliin:

Ota vastahan onnesi aurinko uus, Heit' hiitehen kieli ja kansallisuus! Mitä arvoa moisella moskalla on, Kun saamme me uljahan valtion Ihan kaavahan keisarikunnan?

1891.

TURVASSA VANHAIN JA VALTION!

Sä lassa et paljoa aatellut, Et päätäsi miettein vaivannut, Vain vanhempiisi sä turvausit Ja huolesi heille sä tyhjensit.

Muut silloin eestäsi aattelivat, Käsipuitakin suojaksi laittelivat, Ja että sun vaaraton käydä ois, Ihan ohdakkeetkin he nyhtivät pois.

Kuin tarhassa kasvoit, aitoja vaan Et lapsena sentään huomaakaan; Noin leikkien, tanssien luulet ain': On maailma tanssia, leikkiä vain!

Mut ruumis ja henki ne kuitenkin Yhä elpyvi aikana leikkeinkin, Jo tunnet sä voimia suonissas, Jo pyrkisit pois sinä tarhastas.

Vaan nytpä on eessäsi aidat nuo, Ne tuskinpa liikahtaa sun suo, Niin uhkaavaisina kohoovat Ja vapaan tiesi ne sulkeevat.

Emokulta sun varjeli ennen ain', Ettet sinä vaaraan joutunut vain, Ja jos milloin sä loitoksi uskalsit, Isän piiskasta tarhaasi palausit.

Nyt vanhat on äitisi toimessa, Myös piiskan he valtasi taatolta: Ken moittia heitä nyt uskaltaa, Se vanhasta taattojen piiskasta saa.

Ei itkuas ensiksi kuullakkaan, Saat huoleti ilmahan huutaa vaan: Tuhannet ovat laillasi huudelleet Mut — huudettuaan ovat vaienneet.

Jos kiusaa sentään liiaksi teit Ja ruokailurauhan jos vanhoilta veit, Niin ehkä he armossa vastuun suo, Silitellen päätäsi lausuvat nuo:

»Tää tieten on tehtynä turvakseis, Ettei sua vapaus villitseis, Ja etkös sä nää kuin leutoa on Näin turvassa vanhain ja valtion!

Et tarvitse päätäsi huolittaa, Et järkeä vaivata, kuormittaa, Olet nöyrä ja tottelevainen vaan, Me eestäsi kylläksi aatellaan.

Viel' oot kovin nuori sä vuosiltas, Siks ei sun kuunnella huutojas, Mut vuota ja kärsi ja työtä sä tee, Sun vaivasi valtio palkitsee».

Sä kuuntelit tuota ja mietit näin: »Ei liene se niinkään mäntyyn päin; Sä asema yhteiskunnassa luo Ja sitten sä murskaa aidat nuo!»

Mut silmiä, poika, jos päässäs ois, Ne vanhojen kasvoista nähdä vois: »Nyt, laps, olet vaiti sä kumminkin, Tuo keino on auttanut ennenkin!»

ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.

Niin musta on tumman tukkasi vyö Kuin synkin ja pilvisin syksynen yö Ja helmyet keskeltä suortuvien Ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.

On hieno sun poskesi pinnaltaan Kuin keväällä raitojen umput vaan Ja purppura niillä on hurmaavin Kuin ruskonen taivas on iltaisin.

Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on Kuin nousu on Pohjolan auringon Min pilvien juontehet varjostaa Kuin katsetta kulmasi kaunistaa.

Suu sulla on pienonen mansikkasuu; Sen mettä jos juo, niin hullautuu, Ja kaulasi luntakin valkeemp' on Ja rintasi kumpu on moitteeton.

Ihanteitaan luojasi kai unelmoi Juur hetkellä sillä, kun sun hän loi — Ja työhönsä itsekin hurmaus' niin, Ett' jäi hältä järkesi — unhoksiin!

1892.

ERÄÄLLE ÄIDILLE.

Liehumalla tyttäresi rakkaan kinterillä Koitat miestä toimitella hälle vaikka millä: Juokset tanssit, konsertit ja tutkin miesten mieltä, Kaupatessa kultiasi käytät juorukieltä.

Miehen hyvän, viisahan sä tahdot tyttärelles, Kun nyt kerran uhrin tään sä uhraat rakkaudelles. Jalo lie sun tarkoitus, sen kaikki kyllä myöntää, Vaan kuitenkin he kultasi ja tyttös luotaan työntää.

Syynä mikä olla voi? näin mietit ainiansa: Onhan tyttös lempeä ja kaunis, viisas kanssa, Ja kultia on kuormittain ja nuoren suloisuutta — Siis miks ei miehet kiinni käy, se sulle viel' on uutta.

Jos kallis sulle tosiaan on tyttäresi armas, Jos voit sä kuulla totuuden, mi toisinaan on karvas, Tää keino paljo varmemp' on kuin tyttäresi kulta: Sä kosijoita kieleltäsi säästä kirotulta!

Sä yksinänsä tyttäresi anna toimiella, Hän tietää kyllä sulollansa miehet kietoella. Sä sillä aikaa kotonas voit kieltäs rauhoitella Ja ylipäänsä vaitioloon itses totutella.

KEVÄTKYLMÄT.

Kevätkylmä ne runteli tunteeni oraat, Vei henkeni helpehet hennoimmat; Mut lohdutus sentään pieni on mulla: Syyshalla ei harmaja paljoa saa.

ERÄÄLLE ARVOSTELIJALLE.

Kuin tulis kirjoittaa, sitä narrihan neuvot sä mulle, Vaikka sä ymmärtäin et kirjoa lukea voi.

VANHOJEN MATKIJALLE.

Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät, Vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät.

Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama, joka sun ei omas oo, vaan muilta lainaks saama! Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin, Joka miestä matkiessa otti taaton mällin, Puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin — Kunnes huomas, kaikkialla että pilkkaa tehtiin.

1893.