PELASTUNUT.

Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella, sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.

Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto, jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.

Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa vasten naamaa.

Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa; seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia, joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.

Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:

"Äiti!"

"No, mitä nyt?" kysyi äiti.

"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.

Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä paikoillansa katsellen mökille päin.

Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista jalkaansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.

Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen, sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.

Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.

Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja. Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen päivineen.

Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle pariskunnalle kaksi lasta.

Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa. Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ... myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä, Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:

"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." — — —

Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.

"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."

Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä ollut, sen hän heti näki.

Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo, jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.

"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.

Tämä vastasi käheällä äänellä:

"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä ketään?"

Vaimo tiuskaisi vastaan:

"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin vakoilisitte taloa?"

Mies vastasi hiljaisesti:

"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen tien vieressä?"

Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.

Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse. Sitten ei häntä enää näkynyt.

Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.

"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.

Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.

Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää, juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:

"Äiti, se ukko on taas täällä!"

Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:

"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"

Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies, leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.

Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen kanssa talolle päin.

Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:

"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä pariin päivään."

Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita väistäen.

Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa vierasta.

Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:

"Mistä kaukaa vieras tulee?"

"Viimeksi Cettestä."

"Aivanko jalkaisin vai —?"

"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."

"Ja minne asti ollaan matkalla?"

"Ei tätä edemmäs."

"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."

"Paljo mahdollista."

Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi kärsinyt paljo.

Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:

"Mikä vieraan nimi on?"

Nostamatta päätään sanoi tämä:

"Martiniksi minua on kutsuttu."

Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin kysäisi Levesque:

"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"

Tähän vastasi tämä lyhyesti:

"Täältä minä olen."

Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.

Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:

"Oletko se sie, ukkoseni?"

Hitaasti vastasi tämä.

"Olen."

Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.

Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:

"Siekö se siis olet, Martin?"

Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:

"Miehän se vain olen."

Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:

"Mistäs sinä nyt tulet?"

Martin kertoi vaatimattomasti:

"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen. Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."

Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.

Hetken kuluttua kysyi Levesque:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin kysyi vuorostansa:

"Oletkos sinä hänen miehensä?"

"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.

Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.

Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia tyttösiä pään nyökähdyksellä:

"Nuoko siis ovat minun?"

"Nuo kaksi", vastasi Levesque.

Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:

"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"

Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi hän:

"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä."

Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:

"Niin, mitä me nyt teemme?"

Levesque oli saanut uuden ajatuksen:

"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."

Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa:

"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!"

Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt.

Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli.

Levesque seisoi odottaen vieressä;

"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."

Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.

"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.

Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti, että näytti vallan menehtyvän.

Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.

Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:

"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"

"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.

Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan tyhjä.

"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ... muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa 'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja palannut takaisin!"

Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä — suurivatsainen, verevä ja lihava mies — puuskuttaen heidän luoksensa ja sanoi rauhallisesti:

"Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?"

"Niin olen", vastasi Martin.