NUORANPÄTKÄ.

Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.

Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet ja sääret pistivät lystikkäinä esille.

Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.

Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät, nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat sysäykset niin ankarilta tuntuisi.

Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi, joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat, vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.

Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.

Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä, jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä; ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.

Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja elukan virheistä.

Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän vieressänsä.

Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:

"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"

Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä soi angellista, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat ravintoloihin.

Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.

Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella; makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle tuulelle.

Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin.

Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin. Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle, vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.

Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.

Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:

"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500 markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja 10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin palkkio."

Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.

Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai menettää lompakkonsa.

Päivällisaika oli vähitellen lopussa.

Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:

"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.

Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:

"Täällä on."

"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."

Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan, nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan, sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:

"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."

Ja niin he poistuivat yhdessä.

Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä mies.

"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."

Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:

"Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"

"Juuri te."

"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä."

"Joku on nähnyt teidät..."

"Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?"

"Satulaseppä Malandain."

Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti harmistuneena:

"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."

Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.

Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.

"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"

Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle todistaaksensa viattomuutensa:

"Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen myöskin vakuuttaa."

"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa, olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti pormestari.

Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:

"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"

Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.

Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään.

Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa.

Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle.

Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.

"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.

Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.

Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa.

Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.

Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.

Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.

Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen isännällensä.

Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän riemuitsi.

"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös, että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."

Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti hän saadakseen puhua heille asiasta.

Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen selkänsä takana.

Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville, jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.

Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi mennessänsä. Miksi?

Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja ja taputti häntä vatsalle sanoen:

"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"

Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"

Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.

Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:

"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."

"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.

"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."

Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.

Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle.

Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta.

Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin.

Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.

Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin.

"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana.

Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.

Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.

Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän.

Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.

Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:

"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!"