REHTORIAJALTA

Senaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä 1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t. sijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi hoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi. Minut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani rehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli kiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali. Jos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu virkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta yliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin, ja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi rehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen sijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat ajaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin, ja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina, jolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin kuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin jäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea aika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi.

Vaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä. Kieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa melkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät suomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W. Runeberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä. Toukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R. Hermanson vararehtoriksi.

Ensimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi jaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta oli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus meidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko kansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka ilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa saman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi vastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli se herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi yhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka esiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja synnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä, jonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä ei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme valtiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin aluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä ja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten tietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin voittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia ja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita palvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen, alkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta luonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä.

Yliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä välittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin aluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä tai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään, saattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin seuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli vaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia kuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä verrattain häiritsemättä.

Rehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset kosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan sen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen keskitykseen.

Kanslerikysymys syksyllä 1899.

Kun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa 1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa ministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa antanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle toimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé erotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi nimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von Plehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden eivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein. Bobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin ollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla helppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja hallinnollisissa toimissa.

Kuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät annettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén yhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin, vapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut Procopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään hän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston kanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen. Se voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa palattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin ratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin kautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme akateemisen elämän luonteesta. "Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän", kirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle. Kaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että myöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä.

Voitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia kanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä, että tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa takaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi joku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen esille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten jälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin siitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein hallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto jälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että korkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka tarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja sisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen hallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen ollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten kansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto, vaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi olettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä kenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan yliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten sitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa ovi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli näkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena, kun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän kautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän yhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta varmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä, että tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta tekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi tilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota täytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin harkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että valtakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin yliopiston kansleriksi.

Kysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka siitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria toivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa hänen mielenlaatuunsa, "Gesinnung". Kaikki muut, jotka lausuivat mielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H. Majesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin paluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t. sijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle, johon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede ja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja konsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin täydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri vastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen jättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti.

Marraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä Pietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen käännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni hänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä. Käynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin virastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön sen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan, suuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa ministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän miehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla oli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän oli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme suurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti asiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää "Bittschriftin" konsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti levottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, "de quoi?" Kun hän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti ja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet kääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet hänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin. Selitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme arvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää kaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi tämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää asian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi, että tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä. Hän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että valtakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui syyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari oli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia vaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen asian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka, että mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat esitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements de peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe sanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta ja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten kansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään uutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia tietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi velvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella harjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti n. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja kohteliaalla ystävällisyydellä.

Tällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että tällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että hänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin vapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se pöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan venäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin. Että siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä.

Seuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana tutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä, olisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin v.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen mahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely ei olisi yliopistolle edullinen. Jos "maamme pahin vihollinen, kenraali Bobrikoff", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon yliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H. Majesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi, jos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe olisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä kokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä oikeassa.

Samana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse päivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli jättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin laatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet kenraalikuvernöörin luona.

Kotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä Armfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten kansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle.

Keisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun 21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä sijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe asiasta seuraavaa:

"Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti ratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston rehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan nimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa ei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän suvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan kuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen järjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin.

"Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston konsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa adressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H. Majesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen perustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison kasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen."

Konsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä vallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan ollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti — ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä laitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se selvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston erikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka piti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi vastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin siihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua kenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin mitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa kuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki päivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria ei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan sitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt yliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen kaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa.

Plehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900.

Maaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan Berliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno- kuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin hänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa koski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta poliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä kerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli tehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten puolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi siinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe osoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi myöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen sain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka oli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi puoleksi leikilliseen lauselmaan: että "arvostelu on helppoa, mutta taito vaikeaa". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että hän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja erikoisesti yliopistossa.

Hän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta myöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa ja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi. Toimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin rehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana päivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu senaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet, talonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali Schipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin kuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten muille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon "meidän kaikkien suuresti rakastamamme Suomen onnelle". Päivällisen tapauksista olen muistiin merkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin Plehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: "Sprechen Sie deutsch?" "Ei, ei", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti syrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli hetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä lausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä esiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä, että äskettäin olin saanut ritarimerkin, "joka hänellä oli ollut ilo minulle annettavaksi esittää", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli hyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen kiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta ylioppilastalollakäynnistä.

Tervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä hyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin hänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin, että mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki oli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän. Keskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta asiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen O. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä vastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan yleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa puolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti toista mieltä.

Tasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä, saapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin hänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen keskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia, jolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus kiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja, rahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä kirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa ja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe Mandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin läsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin venäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän, oman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä, oli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt sellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli hän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin Mandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon istuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä, että Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta erikoista luentoa häntä varten.

Klo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle. Juhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli lukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä olimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien kuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle myöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita, jotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui senaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun verran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla ylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen laulun. Hän pyysi sitten kuulla "Maamme laulun", joka laulettiin suomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen laulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin nopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja hallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli melkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että yliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin valtionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme katsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin asiassa.

Illalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja Plehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin apulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin ensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui erikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan laulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka seurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui hän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen. Hän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja valkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi, että tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu venäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille ylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei tullut näkyviin, mitä sen alla piili.

Plehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra Indrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut "pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta nuorisosta". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma, että meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat "herrasväkeä". Mitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut, mutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen matkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan hänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta hänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen suoruuden ja kunnioituksen leima.

Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.

Syyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta, lähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä muutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta lyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä Kangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu Hufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin virka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se ei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta. Samanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen johdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa.

Plehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri, vapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn kirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli tehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän erottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että professoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja että ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille professoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe huomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa ja että hän pelkäsi, "että jos professori ylläesitetystä syystä saisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia eroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne kärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen". Tätä tahtoi Plehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri ja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että professorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti yllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat professorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin sellaisen esiintymisen estämiseksi. "Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä selonteostani voi nähdä", oli kirjeessä edelleen, "on asia sangen vakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni on, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja koska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että neuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen." Indrenius pyysi pitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin.

Lokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa esitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä seurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta valtiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se voitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori Hermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta hallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana lähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille annettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: "Lähemmin ajateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut tarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria. Joka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori eikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen niitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät. Mutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä neuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita lähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja tavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen samaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi tukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne ikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua."

Gustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli painettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut painattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti Plehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin sensorin "imprirnatur"-kirjoituksella varustettu kappale tätä puhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä kirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri myöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen. Niiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli pitänyt yhdistyksessä. "Arbetets Vänner", oli lähetetty kirje sijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta, joka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä kesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta. Kenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston opettajakuntaa vastaan.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille, että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.

Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin, Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla, että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään, mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä. Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan". Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa, ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu. (Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.) Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin, koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa. Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa, hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!), jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän. Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen, josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner) yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme, olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.

Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa, sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme, ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa. Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit, saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan, vaan heitä oli siihen pyydetty.

Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu. Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860 varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H. Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.

Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me, ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).

Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä, niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen, inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään hämmästyneeltä.

Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m. seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden, Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin. Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he, välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa, mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden, mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä, kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella opettajatointaan."

Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia. Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan ollut vaikuttamatta.

Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t. kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi. Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti Wrede ja Söderhjelm.

Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.

Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901 ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa. Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta, joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa saattaisi syntyä.

Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä, että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille, ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan, sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut. Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä. Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.

Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.

Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto- ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä", niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa, joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut." Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.

Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa, ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin. Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita. 21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää, olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta, jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä heitä kunnioitti.

Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa. Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille, joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin, jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.

Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista, jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän, kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta suostumustansa.

Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään yhteiskunnan hermostuneisuutta.

Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m. oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun 18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen, jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni. Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue; lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti, oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)

Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen, ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.

Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia, enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin heitä vastaan aiottiin ryhtyä.

Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt. Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona. Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.

Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana. Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti. Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa, olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva nuorisoon.

Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista. Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu (minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa. Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen, ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla, joten adressi oli moitittava.

Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi, niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa, että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea. Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen. Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut ollut.

Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum, jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt. Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden, ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja, joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto, jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa, oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä, että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito, että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.

Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.

Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin. Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa, hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin syksyllä 1899.

Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa. Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa, sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.

Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous, jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m. kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3 p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset, jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä."

Käydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän oli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että hän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään kirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain yhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten toiminnasta kansanvalistusapostoleina.

Lähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta, että ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan perätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa, vaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä. Toinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen lopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen sijaa. Puhetta "viimeisestä veripisarasta" ei kukaan ollut kuullut ja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön sanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet muita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin vastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä seuraavaa:

"Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen perusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin on mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen nuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista, huomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa tietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta, jonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä tunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat loukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että ovat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei suinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa, jota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat ylläpitää.

"Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti H. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen lausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden tullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan ei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa ylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet tehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä valistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä. Yliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen, että opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän itseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi velvollisuudeksensa."

Päätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri Bobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä ollut käynyt häntä tervehtimässä.

Käynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa kirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle saksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä kieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa tulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu muutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että ylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia kokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö katsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen vaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista lapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei edes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli kansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että ylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle, jonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin keskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa tarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa ei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri kysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu luvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin, että meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on luvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi, että saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä hyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin sillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska se aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa. Tämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että yliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua tähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt mitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä vain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä hankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät. Kun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi kenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin ryhdyttäisi. "Man soll sehr vorsichtig sein" lisäsi hän saksaksi. Hän vakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja nousin jättämään hyvästi.

Kaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä aikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von Plehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille jättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa lähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri, lähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin lyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä huomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille itsellensä.

Kun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen kanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten mainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen mielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta perinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin hänelle kirjeenä minulta.

Kirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö on alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina erilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli kansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli pidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää sivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan keskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet julkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen perustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa kansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi käytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina kansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut kansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen toiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi ylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan kenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän työhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla.

Kirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen ilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli saanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös kummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja erittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin sattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei ollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja osakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta kansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän toimintaansa.

Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä: "Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme, ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen. — — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava pyrkimys on sille vierasta."

Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut, jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.

Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata. Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.

Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa, joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta, jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä, että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä, kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin, sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän. Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa hänelle sen epäilykset, johon hän suostui.

Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille, mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta. Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille. Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa. Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:

"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä."

Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin, että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.

Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:

— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä, jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja, joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi, että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät, alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c) kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.

Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä). Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä, silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön. Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän, ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.

Nyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille ja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien järjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin läheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana keväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen suostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään lähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut neuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille tiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä lausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi kyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: "Jos Teidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten kansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen minä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi olemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta. Sen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja tähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän raskaalta." Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa järjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä:

"Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä kansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille, jolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli mahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä. Sitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin tulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi niistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki ilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava huomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään että esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen. Kiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan ilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa."

Ehdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei tarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi tuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että kansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti seurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat eräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta.

Kirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui kanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu hyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän "näkee mahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen kysymyksestä". Hän kirjoittaa:

"Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää sellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai kuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä. Tämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka toimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa valiokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti päätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava voimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin.

"Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille toimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen myönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa vähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin pois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan rajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää vain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista, joita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle ilmoittavan.

"Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen tietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista yliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten esitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten vastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien luokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka viimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee minut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen ansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä sivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa."

Kun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan samana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että Plehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja Plehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen asiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka sisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t. kanslerille, lausui hän: "Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa tosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon niitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita, mihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä." Mainittujen herrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena vain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta heidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen johdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta syntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta jätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän kontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus kokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä, joka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta vaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden läpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin häiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin.

Kanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti luonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei ilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät kaikesta suoranaisesta osanotosta valvontaan, mistä seikasta kuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin kuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät, osaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät olivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1 päivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään tietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä annoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä annettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu, ja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti suurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään tyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään tahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei minun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin kanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut.

Mutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain tilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti kenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle niiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta hän saattaisi "arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön". Hänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston kautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain esitelmien nimet, "tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne olivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa". Tämän johdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille kirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi, samalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon esitelmistä, "jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden sisällöstä", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille. Tiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, "että hänellä on tilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin nähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi".

Seuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä olisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä ja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen minä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon parempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa lakkaisivat.

Vaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi saavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä siten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä sillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa oli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta tarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi helposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan poliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä päätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen peruutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana, jonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun 17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta, että toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan "hallitusvihamielisen" esiintymisen johdosta.

Sitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä koski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa kansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että jos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen mukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä esitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa ja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva kontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että se, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen tunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa ylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta jätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä esitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne joutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi uuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen riippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston asetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta opiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn kautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä, toinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä, joka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen lakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen sisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti.

Plehwe vastasi minun esitykseeni myöntämällä, että hän tässä kysymyksessä oli toista mieltä kuin kenraalikuvernööri, mutta että hän ymmärsi, että tämä, ollen paikallisen hallinnon johdossa, halusi seurata ja tarpeen tullen puuttua ylioppilaitten kansanvalistustyöhön. Hän otaksui, että minä, jolla oli kokemusta ylioppilasnuorison johdossa, hyvin voisin suoriutua tästäkin asiasta. Minähän voisin, sanoi hän, ilmoittaa ylioppilaille, että olin esittänyt vastaväitteitä, mutta että asian oli ratkaissut "force majeure". Kiitin Hänen Ylhäisyyttänsä siitä hyvästä ajatuksesta, joka hänellä minun kyvystäni oli, mutta vakuutin, että ylioppilaitten käsitystä asiasta ei voisi muuttaa sellaisella selityksellä. Voitiin päinvastoin odottaa asian herättävän suurta tyytymättömyyttä ja ikäviä selkkauksia, jonka vuoksi minä pyysin, että valvonta saisi jatkua entiseen tapaan. Plehwe sanoi silloin tahtovansa tehdä sen myönnytyksen, ettei minun tarvinnut tässä asiassa joutua suoranaisiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa, vaan edelleen lähettäisin tietoja annetuista luvista yksinomaan kanslerille. Tämä piti kuitenkin tehdä hyvissä ajoin, ja lähempiä tietoja oli esitelmien sisällöstä annettava, milloin aine oman harkintani mukaan niin vaati.

Kun tämä asia siten päättyi onnellisemmin, kuin oli voitu toivoa, ei minun tarvinnut, niinkuin aikomukseni oli ollut, pyytää päästä vapaaksi valvonnasta, tai, jollei sitä olisi myönnetty, kehoittaa ylioppilaita luopumaan esitelmien kautta tekemästänsä kansanvalistustyöstä.

Kotiin palattuani lähetettiin tiedot niistä esitelmistä, joita pidettäisiin joululomalla. Niiden joukossa oli myöskin muutamia aineita Suomen uudemmasta historiasta. Tämän johdosta kirjoitti kanslerinsihteeri minulle ja ilmoitti, että v.t. kansleri toivoi, että minä "taivutellen" koettaisin estää esitelmien pitämisen keisari Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta ja heidän ajastansa. Kansleri halusi, että tämä ilmoitettaisiin yksityisesti eikä virallisesti.

Esitelmätoimintaa jatkettiin verrattain häiritsemättä. Sensuuri, joka oli rehtorin tehtävänä, ei herättänyt mitään tyytymättömyyttä opiskelevissa. Kun jotakin ainetta kehoitettiin välttämään tai kun annettiin neuvoja sisällön suhteen, niin he mielellänsä siihen taipuivat. Että kenraalikuvernööri silloin tällöin kanslerille esitti valituksia, on varmaa, mutta ainoastaan pari kertaa vaadittiin rehtorilta selitystä. Niinpä ilmoitettiin esim. (1902), että eräs ylioppilas B. oli pitänyt Pernajassa esitelmän Ranskan vallankumouksesta, ja koska osoittautui, ettei hän ollut pyytänyt rehtorin lupaa siihen, sääsi v.t. kansleri hänet erotettavaksi yliopistosta. Onnistui kuitenkin suoraan kirjoittamalla v.t. kanslerille tyydyttävästi selittää asia, ja toimenpide peruutettiin.

Kenraalikuvernööri pysyi kuitenkin mielipiteessään, että huomioonottaen vallitsevat valtiolliset olot esitelmät piti kokonaan kiellettämän, sekä koetti taivuttaa v.t. kansleria täihän suuntaan. Sitä voi katsoa ilmaisevan sen puolivirallisen kirjelmän, jonka kanslerinsihteeri lähetti minulle kanslerin määräyksestä joulukuun lopulla 1902. Siinä lausuttiin, että muutamia niistä esitelmä-aineista, jotka minä olin sallinut, kuten "äänioikeuskysymyksestä", "torpparilaista", "Irlanti 17:nnellä vuosisadalla" ja "uskonnollisista liikkeistä Suomessa 19:nnellä vuosisadalla", minun ei olisi pitänyt hyväksyä. Näitä aiheita voitiin käyttää poliittisiin harhailuihin ja rinnastelemisiin, eivätkä ne sopineet nuorten, kypsymättömien miesten esitettäviksi. Kansleri epäili, että ylioppilaat, varsinkin uusmaalaiset, tahallaan valitsivat aineita, jotka antoivat tilaisuuden politikoimiseen. "Alati hartaasti huolehtien hänelle uskotun korkeakoulun rauhallisesta kehityksestä", pyysi v.t. kansleri minua tunnustamaan oikeiksi nämä hänen ajatuksensa, koska hänen ehkä muutoin olisi pakko kieltää kaikki sellaiset esitelmät suojellaksensa yliopistoa selkkauksilta hallintovallan kanssa, "jonka vaikeana tehtävänä oli maassa vallitsevan rauhattomuuden hillitseminen".

Päivää ennen olin saanut kirjeen kenraalikuvernöörin apulaiselta, salaneuvos Deutrichilta, jossa hän kenraalikuvernöörin määräyksestä ilmoitti minulle, että tämä oli maassa vallitsevan kiihoittuneen mielialan johdosta päättänyt väliaikaisesti kieltää kaikki esitelmät, joihin hän ei ollut antanut henkilökohtaista lupaansa. Hän halusi väärinkäsitysten välttämiseksi pyytää rehtoria vastedes estämään kaikki ylioppilaitten julkiset esitelmät. Jos jossakin poikkeustapauksessa jotakin esitelmää pidettiin erikoisen hyödyllisenä, niin piti minun siitä ilmoittaa kenraalikuvernöörille, jolloin hän todennäköisesti ei estäisi sen pitämistä.

Seuraavana päivänä kävin tämän johdosta salaneuvos Deutrichin luona. Kysymykseeni, oliko kenraalikuvernööri esitelmien suhteen lausunut toivomuksen vai tahtonut asettaa minulle vaatimuksen, vastasi hän "toivomuksen". Minä esitin, että esitelmäkysymyksen oli kansleri järjestänyt keväällä 1900, ja että lopullisen luvan antaminen oli jätetty rehtorille. Deutrich sanoi tietävänsä tämän, mutta sanoi, että rehtorin asia oli hyväksyä esitelmäin aineet, ja siihen asiaan kenraalikuvernööri ei tahtonut sekaantua, mutta hän voi kieltää esitelmien pitämisen! Kun minä huomautin, etten saattanut ymmärtää, miksikä ei nykyistä asiain järjestystä ylioppilasten esitelmiin nähden saatettaisi pitää voimassa, koska minä en ollut antanut lupia poliittisaiheisten esitelmäin pitoon, vastasi Deutrich, että olivatpa aineet itsessään kuinka viattomia tahansa, esitelmänpitäjät kuitenkin usein olivat käyttäneet tilaisuutta liittääksensä esitelmiin poliittisia mietteitä. Minä puolestani rohkenin väittää, että sellaista ei yleisemmin liene tapahtunut, vaan että tämä käsitys johtui epäluotettavista ilmiannoista. Jos poliittisia kysymyksiä oli käsitelty, oli se viime aikoina tapahtunut erikseen eikä esitelmien yhteydessä. Niiden estäminen näytti minusta juuri olevan omansa ajamaan ylioppilaat agitatsionin alalle. Edelleen huomautin, että yliopiston historia viimeisen vuosisadan aikana oli osoittanut, että kenraalikuvernöörien sekaantuminen yliopiston asioihin aina oli tuottanut ikävyyksiä ja vaikeuksia yliopistoviranomaisille. Deutrich pyysi minua kirjallisesti tuomaan esille ajatukseni, jotta hän saisi antaa niistä tiedon kenraalikuvernöörille, sekä pyysi, että minä liittäisin mukaan luettelon niistä ylioppilaista, jotka joululoman ajaksi olivat saaneet luvan esitelmien pitämiseen. Joulukuun 31 päivänä lähetin minä salaneuvos Deutrichille kirjeen, jossa tein lähemmin selkoa siitä ajatuksesta, jonka suullisessa keskustelussa olin lausunut. Minä mainitsin myöskin, että kansleri minulle äskettäin oli lausunut sen toivomuksen, että suurempaa ankaruutta noudatettaisiin lupien myöntämisessä, ja tämän toivomuksen minä luonnollisesti täyttäisin, mutta esitelmien täydelliseen kieltämiseen ei suinkaan ollut aihetta. Sitäpaitsi aioin minä kääntyä v.t. kanslerin puoleen kuullakseni hänen ajatuksensa asiasta. Minä pyysin kenraalikuvernööriä toistaiseksi pitämään kaikkia niitä ylioppilaita, joille minä olin antanut luvan, minun suosittaminani. Deutrichin toivomuksen mukaan myötäliitin yksinkertaisen luettelon näistä ylioppilaista, joita oli 13.

Tämän luettelon lähettäminen johtui pelkästään kohteliaisuudesta eikä tarkoittanut mitään virallista ilmoitusta. Mutta tälle auliudelle annettiin aivan toinen merkitys. Kahta päivää myöhemmin sain nimittäin jälleen kirjeen Deutrichilta, jossa hän sanoo, "että kenraalikuvernööri Teidän vakuutuksenne johdosta, että ne ylioppilaat, jotka ovat saaneet Teidän lupanne esitelmien pitämiseen, eivät käytä väärin hyväksyttyjä aiheita, eivätkä myöskään Teidän luottamustanne ja pysyvät erillänsä kaikesta agitatsionista, antanut minun tehtäväkseni Teidän tietoonne saattaa hänen suostumuksensa siihen, että ne henkilöt, jotka ovat Teidän meille lähettämäänne listaan merkityt, saavat esitelmiä pitää, ja tästä olen minä myöskin ilmoittanut kaikille kuvernööreille asianmukaisia toimenpiteitä varten". Samoin ilmoitti hän, että kenraalikuvernööri, "jolle on annettu yksinoikeus antaa lupia esitelmäin pitoon, on vastedes salliva ainoastaan sellaisten ylioppilasten pitää esitelmiä, joiden aiheet Te olette hyväksynyt, ja joista Te olette minulle ilmoittanut Hänen Ylhäisyydelleen tiedoitettavaksi, ja joista Te olette taannut, että he eivät käytä väärin sitä lupaa esitelmien pitämiseen, jonka hän, kenraalikuvernööri, heille antaa".

Kenraalikuvernööri esitti siis asian siten, kuin olisin minä taipunut hänen toivomukseensa. Lähetin kirjeenvaihtoni salaneuvos Deutrichin kanssa kanslerinsihteerille ja pyysin häntä ottamaan asian puheeksi v.t. kanslerin kanssa. En pitänyt velvollisuutenani alistua kenraalikuvernöörin vaatimuksiin, mutta en tahtonut ilman v.t. kanslerin tukea saattaa yliopistoa selkkauksiin maamme korkeimman siviiliviranomaisen kanssa. Mieluimmin olisin tahtonut, asiain näin ollen, kieltää kaikki luvat esitelmäin pitoon.

Tammikuun 6 päivänä (1903) sain kanslerinsihteerin vastauksen. Hän ilmoitti, että myöskin v.t. kanslerin mielestä olisi parasta, ettei rehtori vastedes antaisi mitään lupia esitelmäin pitoon, sillä kenraalikuvernöörin toimenpiteet johtaisivat selvenemättömiin selkkauksiin, jotka ainoastaan tuottaisivat yliopistolle vaikeuksia.

Tammikuun 13 päivänä kokoontuivat osakuntain inspehtorit neuvotteluun. Minä selostin kysymyksen silloista vaihetta, ja he olivat kaikki yksimielisiä siitä, että olisi parasta kehoittaa ylioppilaita vastedes olemaan pyytämättä lupaa esitelmäin pitoon. Ne, jotka siitä huolimatta pitivät niitä, saivat tehdä sen omalla vastuullaan. Sitävastoin saattoi kansanvalistustyö luoda itselleen uusia muotoja. Inspehtorien piti ilmoittaa osakunnille asia, mikä tapahtuikin lukukauden alussa.

Mitään muuta ilmoitusta en kenraalikuvernöörille asiasta tehnyt. Kun uusi v.t. sijaiskansleri (Danielson) huhtikuun 23 päivänä kävi kenraalikuvernöörin luona, oli myöskin puhe ylioppilaitten esitelmistä. Hän mainitsi, ettei rehtori ollut katsonut voivansa toistaiseksi antaa lupaa näihin esitelmiin, koskei hän voinut tehdä lupaansa riippuvaiseksi kenraalikuvernöörin jälkiharkinnasta. Tämä selitti silloin, odottamatta kylläkin, olevansa valmis palaamaan tässä suhteessa aikaisemmin voimassa olleeseen järjestykseen, kunhan rehtori vastaisi siitä, ettei esitelmiä käytettäisi poliittisen kiihoitustyön harjoittamiseen. Inspehtorien kokouksessa ilmoitettiin heille siitä, mutta pidettiin parhaana antaa asian levätä toistaiseksi.

Ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät lakkasivatkin itse asiassa melkein kokonaan kevättalvella 1903, eikä niitä koskaan enää uudelleen toimeenpantu samassa määrässä kuin ennen. Ainoastaan ani harva pyysi sen jälkeen rehtorin lupaa esitelmän pitoon. Siihen ei kuitenkaan heidän kansanvalistustyönsä päättynyt, vaikka se menetti vilkkauttansa, vaan se loi itselleen uusia muotoja. Esitelmiä pidettiin laillistettujen yhdistysten kokouksissa, varsinkin raittius- ja nuorisoseuroissa, samalla kuin kansankirjastoasian ajaminen sai uutta vauhtia. Suuri joukko ylioppilaita työskenteli ylioppilaitten yhteisen kansanvalistuskomitean Helsingin työläisnuorisolle järjestämillä alkeiskursseilla. Niiden suhteen tuli tosin rehtorille jonkun verran hermostuneita kyselyjä sekä kuvernööriltä että Pietarista, mutta sitten kun selitykset oli annettu, jätettiin nämä kurssit rauhaan.

Sijaiskanslerin vaihdos vuonna 1903.

Valtioneuvos Reinin asema sijaiskanslerina alkoi horjua syksyllä 1901. Plehwellä oli nähtävästi suuri henkilökohtainen kunnioitus häntä kohtaan, johon huomattavasti vaikutti hänen erinomainen J.V. Snellman-elämäkertansa, joka Plehwen toimesta — vaikka tosin poisjättämällä muutamia kohtia — käännettiin venäjäksi. Mutta sittenkuin Rein oli allekirjoittanut joukkoadressin asevelvollisuuskysymyksestä ja kirjallisesti perustellut kantaansa häneltä vaaditussa selityksessä, näytti sangen todennäköiseltä, ettei hän kauan voisi pysyä korkeassa luottamustoimessaan. Hän oli julkisesti liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen, ja oli yleisesti tunnettua, että hän oli innokkaasti ottanut osaa poliittisten vastustusryhmien kokouksiin. Kenraalikuvernööri ja myöskin eräät senaattorit antoivat ymmärtää, että ylioppilailla oli sellainen käsitys, että sijaiskansleri tuki heidän poliittista toimintaansa. Kevät ja kesä 1902 kuluivat kuitenkin ilman että mitään kuului sijaiskanslerin vaihdosta. Reinillä oli huhti- ja toukokuussa virkavapautta ulkomaanmatkan vuoksi, mutta hän ryhtyi taas kesäkuussa hoitamaan virkaansa. Plehweä nähtävästi arvelutti mihinkään toimenpiteisiin ryhtyminen mainittuun asiaan nähden. Minä olin kuitenkin huomaavinani, että Reinin vaikutus kansleriin väheni, ja että mainittu henkilö jossakin määrin sivuutti sijaiskansleria yliopiston asioissa, ja että usein käännyttiin suoraan rehtorin puoleen, milloin tie oikeastaan olisi kulkenut edellämainitun kautta.

Joulukuun puolivälissä 1902 oleskeli ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsingissä. Hän ei käynyt Reinin eikä minun luonani, vaikka Plehwe ilmeisesti oli antanut hänelle jonkun tehtävän yliopiston asioissa. Joulukuun 14 päivänä kävi luonani professori Danielson, joka vaitiolon lupausta vastaan ilmoitti minulle, että hän oli tavannut Oerstrœmin ja että tämä oli antanut hänen ymmärtää, että Rein ei enää saattanut jäädä sijaiskansleriksi. Se, että hän suosi vastarintapolitiikkaa ja otti osaa poliittisiin kokouksiin, ei sopinut hänen asemaansa. Ylioppilasten agitatsioni ja heidän suhtautumisensa asevelvollisuuskysymykseen saivat siitä tukea. Plehwe tahtoi kuitenkin menetellä hienotunteisesti ja kehoittaa Reiniä itse pyytämään eronsa. Oerstrœmillä oli tehtävänänsä kysyä Danielsonilta, tahtoiko hän ottaa vastaan sijaiskanslerin toimen. Hän oli Plehwen mielestä ainoa yliopiston virkamiehistä, joka nyt saattoi tulla kyseeseen. Hänen Majesteetillaan ei olisi mitään Danielsonin nimitystä vastaan, koska hän oli lukenut hänen lentokirjasensa, ("Mihin suuntaan"), joka oli tyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernöörillä oli kyllä muitakin ehdokkaita, mutta Plehwe tahtoi suojella yliopistoa mullistuksilta. Danielson oli Oerstrœmiltä pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi antaa varmaa vastausta, ennenkuin kysymys Reinin jäämisestä tai eroamisesta olisi lopullisesti ratkaistu. Hän huomautti kuitenkin, että se poliittinen kanta, jota hän oli puoltanut, ei ollut yleisen mielipiteen mukainen, sekä että hänen voimansa oli ollut siinä, ettei kukaan ollut voinut syyttää häntä henkilökohtaisista vaikuttimista. Jos hän nyt ottaisi vastaan sijaiskanslerintoimen, olisi se ajatus lähellä, että hänen poliittiseen esiintymiseensä oli liittynyt pyrkimys saada tämä virka. Henkilökohtaisesti olisi hänelle sentähden vastenmielistä ottaa sitä vastaan, ja siihen tulisivat lisäksi ne vaikeudet, joita hänen heikot silmänsä tuottaisivat hänelle sellaisessa toiminnassa. Jos sitävastoin yliopiston etu ehdottomasti vaatisi myöntävää vastausta, niin oli Danielson selittänyt, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä syrjään, mutta tässä asiassa tahtoi hän ensin neuvotella konsistoriin kuuluvien vanhempien virkatovereiden kanssa. Oerstrœm oli tähän vastannut m.m. että oli kysymys Danielsonista ja jostakin yliopiston ulkopuolella olevasta; henkilöstä, mahdollisesti venäläisestä, niin että hänestä tuntui, ettei Danielsonin pitäisi epäröidä. Niin pian kuin päätös Reiniin nähden tehtäisiin, ilmoitettaisiin siitä Danielsonille, ja hän voisi silloin antaa lopullisen vastauksen. Ratkaisua ei pitäisi lykätä, koska yliopiston toiveet saada tyydyttävä mies paikalle vastedes olisivat epävarmemmat kuin nyt. Danielson huomautti edelleen Oerstrœmille, että hänen poliittinen kantansa oli hänen kirjailijatoimintansa kautta tunnettu suomalaisisänmaalliseksi ja siitä hän ei missään tapauksessa väistyisi, jos hän saisi tehtäväksensä olla sijaiskanslerin toimessa. Danielsonin kysymykseen, tahtoiko Oerstrœm puhua minun kanssani asiasta, vastasi tämä, ettei hän nyt katsonut olevan syytä siihen. Sitä vastaan taas hänellä ei mitään ollut, että Danielson ilmoittaisi minulle heidän keskustelunsa sisällön.

Koska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut Oerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta sijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä oli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli jouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi. Korkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen äänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun 12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu siitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi itsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä lähemmäksi tätä päämääräänsä.

Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin joulukuun 22 päivänä.

Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella. Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta." Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin, asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta. Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa suurempi kuin milloinkaan.

Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua. Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku "vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.

Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi, että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi. Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.

Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O. Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se kehoitus, että hän ei itse pyytäisi eroa. Radikaaliselta taholta oli ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi, jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan ei kuunneltu.

Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä opintovapautta rajoitettaisi.

Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia. Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin, mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig angesehen wird".

[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas."]

Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat: Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A. Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin, ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.

Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen. Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta, koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa, että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta, sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin. Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai ei.

Helmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut tavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta seuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä liittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin ollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen, koska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko, että Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan voimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H. Majesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten uudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti asevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla ei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan asevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin ymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa aikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin ylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun agitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei toivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin professoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun Oerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen poliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen hallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun Oerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa suostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen.

Sijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti yliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet ottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin yleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin Runebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut osaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen puolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli keskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys aihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä Danielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen kysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys jo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että kirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen vastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner, Tigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta ehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström ja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin helmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus oli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista kannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon, niin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen muoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia allekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä ilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa odotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. "Me olemme", sanotaan kirjelmässä, "olleet täysin vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan toimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan hylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme pitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi säilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle vierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita nyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen suhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme myötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on luonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi surulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä sen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston asioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan." Kirjelmässä lausuttiin tunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston parasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen toimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme oli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut "katsantokantaa, joka eräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme ja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja takeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja kansallisen olemassaolomme hävittämistä". Kirjelmä päättyi seuraavaan lausuntoon: "Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille esiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin Te meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa työssänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä yliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin täytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen vastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten etujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän mielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden välttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa voi omaksua."

Kirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson telefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa. Hän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä Pietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin keskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa vastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään.

Helmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille, jossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin että kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui vallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli sentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä edellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen vastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi virkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje loppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa allekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin luona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille luettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi selityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli väärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan hänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata häntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen kirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka vastaan.

Samaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet ottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja lähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän pysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään toimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta, tämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt.

Mutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista, joita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina mainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng sekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff. Kuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta, mutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli "voll Groll und Wut gegen die Universität". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui Danielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää esille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin jyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen sopiva.

Osoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat ylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun 8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat laulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten hankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut erikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään "skandaaleja" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät ylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut. Puheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin vastauspuhe ei kosketellut politiikkaa.

14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella. Viralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm. Noin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin läsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt. Niitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään mielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut.

Seuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys konsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein "pyynnöstä" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut sanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli konsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin puolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme eroavalle sijaiskanslerille.

Danielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona, huhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun Plehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja sanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli nimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain niin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle. Luultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio hänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa puuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa tämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin mitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta tuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla, akateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta sijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta luottamusta.

Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.

Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten, mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.

Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä. Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18 päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa. Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat, jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja. Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä kutsumalla.

[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus. Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia järjestyksen ylläpitämisessä."]

Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti, että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta. Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu, eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin, joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi. Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei senjälkeen kuulunut mitään.