PÄIVÄKIRJA. (continued 3)

Aamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla ihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin jo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania, suloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista, rakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi peittää maan valkoiseen vaippaansa.

Helmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä ankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän sievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin ohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että tuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli koottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli jotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan hyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen), jonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun päivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin "Pienen kakun kaupungiksi". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla katon alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja pakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin leivättä.

Helmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen keskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja pohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä ei tapahtunut.

Helmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella asuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa, puhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas niinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat eri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut häiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin. Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille turkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen tupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää, Vähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle "tuloryypyn". Talon emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa (kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin huoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta. Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata pööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin vallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä ja kahvelilla.

Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme siitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa, mutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää jotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin tavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No — mitäs muuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa talon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein luonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. — Talonväki nauroi makeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin heille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan maitoa kylästä.

Helmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti pataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne alipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja kuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan sekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.

Helmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle kaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan Jumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti juhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: "työmiehestä viinamäessä". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa kuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen hengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko loisti sangen ihanasti ylitsemme.

Helmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme äksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme käännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan aikana tarvitaan. — He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään unhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin opettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen kuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin syödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.

Tänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen ja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja mytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä mieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden puolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen työtakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas hauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme hyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin anteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän velvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja edustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. — Hankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston Balkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja ylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja käskystä.

Helmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa majatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja polttelimme oivaa Turkin tupakkaa.

Helmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta noutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse, arvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa erääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä marssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme valmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä kiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota meille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä marssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme kuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme iltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä Marmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen oli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui sinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs Kischikli niminen kylä.

Helmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme meille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa, Kaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut merestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen lävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa. Iloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka laivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä, tyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi Suuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt marssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin saimme kunnian kuulua.

Ehtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla mäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla. Kaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on eräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita, oikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme erään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein miellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä huokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin huokeita.

Helmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin; vähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin kohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa. Luostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti eli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö teki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan saaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten moskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme ehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin, eläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden ylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet ja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla olikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin meidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja peitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän talonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.

Helmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja huuto kuului: "Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia kohden!" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä reilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen aamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja oikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän valjetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään Marmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan. Tähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa oli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli järjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään komean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä ylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää korkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme eteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan suuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö vaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan arvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu. — Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon marssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla, avaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri jättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt Konstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi muruiksi. — Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö ja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä saavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi tunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin etuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä oli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän tykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.

Kenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman heidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän varustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.

Mainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen turkkilaisten päällikön vastanneen "myöntävästi". Siis jatkoimme matkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa, joka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän lävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia, katsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: "antaa heidän nyt tulla vieraissa käymään".

Tästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä kylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan tykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden. Ne miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita nuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja kellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.

Helmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä Konstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle kaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja samalla tervehti suomenkielellä sanoen: "juva päivä!" — "Jumala varjelkoon teidän K. Korkeuttanne!" — kuului riveistämme reima vastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen mainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien asemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky mihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli määrätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen mainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän eli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin, mainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin ulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa ennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena siellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan, möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin jutella ja selittää meille yhtä ja toista.

Helmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa; asetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala: Bosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat kaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret peitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon paisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä kevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa laivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.

Kartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka yhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli vielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja. Ympärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja, jotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka kaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä, kirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.

Helmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle lähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen), jossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto eli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me täällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita laakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään ainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.

Helmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan näin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään monta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi antanut yksin puolin tehdä: — siitä olisi seurannut samanlaisia kohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.

Helmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa olevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin). Mainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja olipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen muutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin puhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne, sonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa Marmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin. Katon kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille heittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa "kulkutautien estämiseksi". — Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä semmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen Helsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein kaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.

Maaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää. Väli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja sen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen kaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli, joka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis oli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. — Minäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia vieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli saattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.

Maaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli "paraattimarssia" sentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö (paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen vuosipäivän muistoksi.

Maaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös että sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin. Juhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi Konstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t Sofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan seurauksia. — Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla ilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet kuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima urhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi urhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden merkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.

Esitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs kenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen allekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti armeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa eteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: "Saan ilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet rauhan aikaan". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto kymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja jälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla lenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi piti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä nousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki ihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko polvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. — Erinomaiset tunteet täyttivät sydämemme. — Tanner, joka muutamia päiviä takaperin oli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan temppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä päivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun edestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen Kaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja erittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme H. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli hiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat juosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin osasto mennä entisille majapaikoillensa.

Maaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan ylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle ja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen johdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen päivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja vartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja rahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa y.m.s.

Maaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas perintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin tähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on pataljonamme — Suomen kaarti pataljonan — kunnia päällikkö. Pastori Rancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella olevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla. Pataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen Pietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa suvaitsi vastata seuraavasti:

"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä, sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin joukot saapuvat tänne. Aleksander".

Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.

Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa. Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet, asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla, valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen: "ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut, kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus ottaa pientä naukkua "tasku-matista".

Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille, jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu, Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme: Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä sai kuulla melkein kaiket yöt. — No, näin leikillisiä asioita ja tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä ehkä venyisi liika pitkäksi.

Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin, jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän opin kahleissa.

Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.

Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin (vuraskan).

Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden. Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M. Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.

Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9 aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla, emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan "pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. — Eräs meidän komppanian miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin tuljuu?

Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle. Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.

Laivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo toivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt muuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista hyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.

Huhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä joka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla olimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit vöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta astuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin asemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen komppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja hevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa sveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme virastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10 ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska siellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian kirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja se sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja riepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama viikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille, jotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan pauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois ja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon muutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme erääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan puoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada tuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko myös salleikin. — Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä. Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa kauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me vuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka luonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi ja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia, ajoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen toistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli "Pera"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen ravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme osasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän kustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja me taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä". Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa, vihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme jätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois. Kaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka meitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla vuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme, vaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme harvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin kävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen "sorttia" oikein reimasti.

Kaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen näköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat hyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri turbani, kellä taas pieni pata eli "fetz"-lakki tupsuineeen ja olipa muutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli kuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta näyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin iso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset enimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se hyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen laahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin naurettavan näköisiksi. — Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla loassa.

Siellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat ja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä tavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti sotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun Turkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan eräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.

Moni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla silmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa kurittaneet.

Eräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi yhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin, koska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä heitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät neitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.

Yleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin maansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa kävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin olisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä puutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä päästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän kanssansa kellon kauppaa.

Turkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2 hopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin maksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.

Näin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen kanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.

Saman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja sieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin joutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään "naru kaulaan" huuda siinä sitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.

Huhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava "pääsinpäivä", tuosta kuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.

K:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit lähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua lähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa "Porilaisten" sekä 30 vuotista sotamarssia:

"Meill' pohjola luminen on kotomaa" j.n.e.

San Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan ylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin majatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin tervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin, koko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme, sen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan lyhyen puheen. "Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet yksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet urhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat, palveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne".

Tähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.

Saman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen höyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23 päivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan kannen alla niinkuin "isänhihassa".

Huhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti liikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti jossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa edelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka "taidemaalarin sutille (pensselille)".

Bujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin laiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä kutsutaankin syystä kyllä "myrskyiseksi mereksi". Ennen mainittu laiva, jolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä pataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut kuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen lähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.

Huhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja pantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme viimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja varsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.

Vähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa ja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme sitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät leikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan enimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen, soitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin laivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.

Laivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, "puisissa padoissa" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka saattoivat ruo'an kiehumaan.

Muutamia meidän sotureita sairastui n.k. "meritautiin" ja näyttivät tässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan sanoen: "Joko sinä nyt pukkia nyljet". Samana päivänä antoi myös pataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:

"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi purjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet Ottomanilais-valtakunnan rajat.

"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen henkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa taisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona Lokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin luona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23 päivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla) vastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä kulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli vihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä, Dolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona Iskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin porttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli Tammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä Filippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.

"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta Marmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun 3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa Konstantinopolin muurien edustalla.

"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin syntymämaallemme.

"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia aikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme saaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.

"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä miehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan ikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa komppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja tulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken aina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa näkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun Narvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.

"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka laulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin vuorten nimellä.

H. M. Keisarin sivusadjutantti Översti Procopé."

Huhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta kovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika tavalla tuuditetaan.

Monelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi ulos "suun kautta". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet tottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika "urhoja".

Huhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan, iloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme mannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle, heti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen ja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja vietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.

Sen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli pataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät Venäjänkielellä uteliaina: "mikä pataljona tämä on?" me vastasimme: "Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona", Sitä he näkyivät ihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.

Odessassa viivyimme kaksi päivää.

Huhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan hyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset ihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin sattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis, leveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin; rakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin olleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.

Huhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta rautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.

Muutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina oli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin saavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja 30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.

Toukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin edellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.

Toukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin asemahuoneella.

Toukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä viivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme Suuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan pysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian erittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman puoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari on nimittänyt meidät "vanhaksi kaartiksi". Eihän sitä kukaan tiennyt.

Sen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.

Asia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana syntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan "vanhaksi kaartiksi", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja kunniaan.

Jonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti ilmoitti.

Tänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä tapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.

Toukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin ja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.

Sen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä varsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä tarkastelemaankaan.

Toukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen keisarikaupunkiin Pietariin.

Täällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita kouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: "mitäs sodasta kuuluu", me vastasimme: "kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme kyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin Manulle iltanen".

Samana päivänä k:lo 12 pp. käski H. M. Keisari meidät katselemukseensa Mihailov'in suureen harjoitushuoneesen (maneissiin) jossa hän tahtoi taas pitkän ajan kuluttua nähdä "armaita Suomenpoikiansa" niinkuin H. Majesteettinsa itse sanoi. H. M. tullessa katselmuspaikalle, seisoimme koko pataljona rivissä tehden "kunniaa", soittokunta soitti ensin pataljonamme "kunniamarssia" ja sen perästä Venäjän kansanlaulun: "Bosche tsarja hrani". H. M. tervehdittyä seurasi raikkaat ja loppumattomat hurraahuudot, jotka kesti kaiken sen aikaa kuin H. M. ratsasti pitkin rintaman edustaa, tarkastellen jok'ainoata soturia.

Sen jälestä kutsui H. M. kaikki pataljonan upserit rintaman eteen, kiitellen heitä suuresti, sitten kääntyen miehistön puoleen, kiittäen ja lausuen: "nyt kuin olette tulleet koroitetuksi vanhan kaartin arvoon, niin palvelkaa yhtä uskollisesti, järkähtämättömästi isän-maatanne ja hallitsijaanne kuin tähänkin asti. Suomen kaarti on aina näyttänyt, niin sodassa kuin rauhassakin, täydellistä sorurin luontoa, rohkeutta ja taitoa". H. M. puhui vielä paljon pitemmältä, vaan minä en voinut kaikkea oikein tarkoin kuulla.

Sen jälestä kutsui H. M. rintaman eteen kaikki, joilla oli P. Yrjänänristi, kysyen kultakin minkä tappelun johdosta oli ne saanut. Sen tehtyään jätti H. M. meidät hyvästi kiitellen vielä lähteissäänkin monta kertaa.

Tultuamme maneisista ulos, panivat Pietarissa asuvat Suomalaiset soturiemme painettein kärkiin kukkakimppuja ja seppeleitä. Soittokunnan soittaessa marssimme kaupungin lävitse ja menimme Kyrassierin maneissiin jossa olimme majaa.

Toukokuun 8 päivän aamulla marssimme Suomen rautatien asemahuoneelle, johon Pietarissa asuvat Suomalaiset olivat hankkineet meille oivan päivällisen, jonka nautittuamme ja kiitettyämme, astuimme junaan joka vähän ajan perästä lähti kuljettamaan meitä rakasta Suomea kohden.

Ehtoopäivällä saavuimme Viipuriin, jossa meitä eläköön huudoilla, soitolla ja riemulla vastaan otettiin.

Täälläkös nyt vasta oli pöydät koreana, syötävää, juotavaa kaiken laatuista oli yltäkyllin, soittokunnat soittivat koko aterioimisen ajan ja hurraa- sekä eläköön huutoja kaikui joka taholta.

Kansaa oli kokoontunut summattoman paljon joiden joukossa myös omaisiamme ja tuttaviamme; tämä sydämmellinen vastaanotto oli erittäin hupaista ja mieltä ylentävää. Kaupungin naiset (neitoset) olivat valmistaneet laakeriseppeleen Suomen värisillä nauhoilla, jonka he lahjoittivat mainekkaalle sotalipullemme. Parin tunnin kuluttua jatkoimme matkaamme Helsinkiä kohden.

Toukokuun 9 päivänä k:lo 1 j.pp. saavuimme lähelle Helsinkiä, juna pysähtyi Töölön puistoon Alppila nimisen huvilan alapuolelle, iloisina hyppäsimme vaunuistamme ja muodostimme rintaman sekä marssimme tuolle suurelle nurmelle, joka alenee Tölön lahtea päin.

Pataljona korotettiin niinkuin jo ennen on mainittu "vanhaksi kaartiksi", sekä kaikki jotka olivat sodassa olleet saivat metallisen muistometaljin, kirjoituksella: "ne namj, ne namj, a imeni dvoemy", suomeksi "ei meille, ei meille, vaan nimellesi Herra".

Tässä päiväkirjassa on ollut parhaasta päästä tietoja, niinkuin jo kertomuksen eli päiväkirjan alussakin mainitsin, ainoastaan yhdestä (kolmannesta) komppaniasta. Toisen komppanian suhteen ei minulla ole ollut oikein tarkkoja tietoja heidän toiminnoistaan, jonka tähden olenkin katsonut parhaaksi olla niistä kaikin paikoin mainitsematta.

Korkeasti kunnioitettavat lukijat: pyydän teitä ei tuomitsemaan ajattelematta huonoa kirjailija-kykyäni, sillä tämän kertoja onkin "miekka-mieheksi luotu".

Ja niinkuin sotaretkellä yleiseen, jossa tämä päiväkirja on muistoon kirjoitettu, ei sotureilla monestikaan ole aikaa ihailla maisemia, arvostella ja tutkia ihmis-luontoja, maanasukasten tapoja y.m.s. Kuulkaas kun kerron: jos johonkin pysäytetään tappelujen loma hetkinä, niin täytyy olla itse emäntä ja isäntä, keittää ja paistaa ruokansa, puhdistaa, paikata, pestä vaatteitansa ja korjata varastokalujansa sekä olla muutenkin kiltin pojan tavalla paikoillaan, vaikka joskus kyllä olisi aikaakin, sillä päällikköjen luvatta ei saa mennä eikä poistua askeltakaan leiri- eli asentopaikasta, senlainen on soturi-järjestys. Marssilla taas ei myöskään saa jättää rivistä itseänsä hetkeksikään, vaikka kyllä monta kertaa saa tuntea kovanlaisia vatsan puruja, janoa y.m., se on sitte vaan se niin kutsuttu harmi "poritsuuni".

Se on myöskin huomattava että kirjailijatoimet kasarmielämän hyörinässä, jossa tämä on puhtaaksi kirjoitettu, eivät oikein tahdo menestyä eikä sujua, siinä on aina häirittynä yhdeltä ja toiselta pieneltä toimelta ja askareelta sekä sotaohjesääntöjen päähän "pänttäämiseltä", vaikk'ei se sentään hartioita halkaise.

Että kertomukset eli muistoonpanot, edellä kerrotussa päiväkirjassa, ovat ihan tosia sekä perin luotettavia, sen todistamme eli todistavat kolmannen komppanian neljäkymmentä seitsemän (47) jylhää, vahvaa, kivettynyttä (useat arpisiakin) "kivekästä", jonka nimen vihimme itsellemme Floria Tschekmedschen kartanon härkänavetassa Marmorameren rannalla, — ja sen ne kyllä ansaitsevatkin. Ei ainoatakaan päivää, ei hetkeäkään riveistään pois, niin olivat kuin tammi vankkumatta, josta heille kohottakaamme maljamme ja huutakaamme niin että tanteret raikuu: kolmannen komppanian kivekkäät eläkööt! — Ja niin myös kaatuneitten sankaritovereimme muisto, sekä toistenkin komppaniain: eläkööt!

Kaikkein viimeiseksi olkoon lausuttuna meidän soturien alammaiset, vilpittömät, sulimmat, sydämmellisemmät kiitokset, siitä verrattomasta urhoudesta, reippaudesta ja taidosta, jolla meitä johdettiin, aina vaan suoraan voittoja kohden, päällystöllemme alkaen Suuriruhtinas Nikolaista ja kenraali Gurkosta, joka olikin meidän vakituinen johtajamme, aina nuorimpaan vänrikkiin asti! Niinkuin varsin hyvin on vanhastaan tietty ja tunnettu asia, että millainen on päällikkyys, senlainen on miehistökin. Muistelkaammepa entisiltäkin ajoilta esim. tuota jaloa, urheata Adlercreutzia, ja taas jos viitsimme vilkaista tuohon kehnoon, kelvottomaan pelkuriin Klingspor'iin, niin niissä on selvä todistus tähän tarkoitukseen.

Eläköön uskollisuus ja urhoisuus Suomen sotureissa, eläköön kristinusko ja vapaus, koko maailma ja kaikki kansat kiittäkäät Herraa Jumalaa ja Hänen pyhää nimeänsä ijankaikkisesti.

Jos kunnioitettavat lukijat eivät millään tavalla ottaisi pahakseen, niin lisäisin tähän vielä Suomen kaarti pataljonan historian lyhykäisesti kerrottuna, ihan samassa järjestyksessä kuin se meille alipäällistölle ja sotamiehille on opetettu.

* * * * *

Henkivartiaväen 3:nen Suomen tarkk'ampuja pataljoonan historia.

Sen jälkeen kun Suomen suuriruhtinaanmaa yhdistettiin Venäjän keisarikuntaan, asetettiin Suomessa suomalaisia jääkärirykmenttiä, ja eräs niiden joukossa, joka asetettiin syyskuun 18 päivänä 1812, kutsuttiin "3:mas Suomen Jääkäri rykmentti". Tämä mainittu rykmentti on ollut pataljonamme (Suomenkaarti pataljonan) perus eli alkuperä. Ja 18 päivänä syyskuuta, jolloin se rykmentti asetettiin, vietämme vieläkin joka vuosi sen muistoa eli niin kutsuttua pataljonamme vuosijuhlaa.

Vuonna 1817 lähetettiin mainitun rykmentin ensi pataljonasta (nimeltä Viipurin pataljona, arvattavasti mainittu rykmentti eli pataljona majailikin Viipurissa, vaan tässä meille opetetussa historiassa sitä ei ole mainittu) noin 150 miehen suuruinen komennuskunta Luolajan aholle (malmille) lähellä Hämeenlinnan kaupunkia pysyväisen (vakinaisen) harjoitus komennon asettamista varten. Maaliskuun 19 päivänä 1818 määrättiin mainitusta komennuskunnasta asetettavaksi Helsinkiin eräs "Opetus pataljoona". Joulukuun 23 päivänä 1824 tuli pataljonamme niihin kasarmeihin, jossa se vielä nytkin asuu. Armollisen käskykirjeen mukaan huhtik. 20 p:ltä 1827 nimitettiin mainittu pataljona "Suomen Opetustarkk'ampujapataljonaksi". Heinäkuun 28 päivänä 1829 tuli pataljonamme Pietarhovin kaupungissa, jossa se silloin oli vahdin teossa H. M. Keisari Nikolai I:ltä ylennetyksi "Nuoreksi kaartiksi". Tammikuussa 1830 lähti pataljona Helsingistä marssimaan sotaan Puolan kapinoitsijoita vastaan ja oli siellä osallisena Varschovan kaupungin valloituksessa 6 ja 7 päivänä syyskuuta 1831. Maaliskuussa 1832 palasi pataljoona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa sai pataljona P. Yrjänän ristin sotalippuunsa (Yrjänän sotalipun.) Vuonna 1845 tuli H. K. K. Suuriruhtinas perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovits nimitetyksi pataljonan kunnia päälliköksi. Kun Venäjän armeijat Itävaltaa auttamaan v. 1849 hyökkäsivät Unkariin, joka oli nostanut kapinan Itävaltaa vastaan, seurasi tämä pataljona myöskin sotaretkelle, mutta ei kuitenkaan saapunut sotaan, vaan sai Brest-Lithovskin kaupungista länsi-Venäjällä kääntyä kotimaallensa. Vuosina 1853-1856 kun Englanti, Ranska, Turkki ja Italia hyökkäsi Venäjän päälle, oli pataljona toisten kaarti joukkojen kanssa Puolassa. Pataljona marssi silloin Helsingistä maaliskuussa 1854 Pietarin kautta ja saapui syyskuussa samana vuonna Lithauen maakuntaan Puolassa. Siellä olivat he sitte koko loppu vuoden 1854 ja seuraavan suvenkin, kunnes palasi takaisin ja saapui joulun aikana 1855 Uudelle kirkolle Viipurin läänissä. Täällä oli pataljona majoitettuna koko sen talven ja vielä seuraavan suvenkin. Sieltä marssi se sitte Pietariin, josta rautateitse vietiin Moskovaan, jossa syyskuun 7 päivänä 1856 oli läsnä H. M. Keisari Aleksander II kruunattaessa. Sieltä palasi pataljona Helsinkiin lokakuussa 1856. Vuosina 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan lähti pataljona Helsingistä syyskuun 6 päivänä 1877. Marssi Tonavan yli lokakuun 3 päivänä. Oli osallisena tappelussa Gorny Dubniakin edustalla lokakuun 24 päivänä. Sekä Pravetzissa 22 ja 23 päivänä marraskuuta. Seisoi vastapäätä Turkkilaisten varustettua leiriä koko joulukuun eräillä vuorilla (Suomen vuorilla) lähellä Vratscheschin kylää. Meni Balkanin vuorten ylitse joulukuun 28 ja 29 päivänä 1877 ja oli osallisena Taschikissenin tappelussa joulukuun 31 päivänä. Tammikuun 1 päivänä 1878 Dolny-Kamartzyn luona. Vraschdebnajan luona Iskeri virran yli rynnättäessä tammikuun 2 päivänä. Pari päivää sen jälkeen eli 4 päivänä Sofian kaupunkia valloitettaessa. Kahlasi jääkylmässä vedessä Maritza-virran ylitse tammikuun 14 päivänä. Oli osallisena kolmipäiväisessä tappelussa lähellä Filippopolin kaupunkia 15, 16 ja 17 päivänä tammikuuta. Sieltä marssi Adrianopolin kautta Konstantinopoliin, jonka lähellä oli majoitettuna eräässä Floria Tschekmedsche nimisessä kartanossa eli huvilassa. Niin myös oli osallisena siinä suuressa rauhan-paraatissa, joka pidettiin 3 päivänä maaliskuuta Konstantinopolin muurien edustalla. Pataljoona läksi takaisin Turkinmaalta huhtikuun 22 päivänä, jolloin se astui laivaan San Stefanon satamassa ja purjehti Bosporan ihanan salmen läpi Mustanmeren ylitse Odessan kaupunkiin, sieltä rautateitse Pietariin, jossa pataljona esitettiin H. M. Keisari Aleksander II:nelle Mihailovin maneisissa. Toukokuun 9 päivänä 1878 saapui pataljona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa, tuli pataljona H. M. Keisari Aleksander II:lta hänen korkeana syntymäpäivänänsä huhtikuun 29 koroitetuksi "Vanhaksi kaartiksi".

Vuonna 1881 maaliskuulla kun H. K. K. Perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch nousi keisarin valtaistuimelle, suvaitsi H. M. jäädä edeskinpäin Suomen kaarti pataljonan kunnia päälliköksi. Joten Suomen kaarti pataljona nyt on "Hänen Majesteetinsa" nimellinen pataljona.