PÄIVÄKIRJA. (continued 2)

Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.

Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.

Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä, tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.

Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen olisi tehnyt salahyökkäyksiä.

Tämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi aikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa: "Finskij gora" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko määräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka olivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja joidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat asettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun hän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme, Arab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee Balkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).

Kenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin pataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen ryntäsi päällemme.

Syystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi olikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat tehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: "minä olen varma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni, toimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny askeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala kanssamme. Ei askeltakaan takaisin".

H. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.

Joulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.

Nämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme täällä syntyneet ja olleet omassa "vasikkaha'assa".

Joulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas vartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.

Joulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen, koska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.

Joulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.

Koko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät valkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset talvella Suomen metsässä.

Nuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä ja kaikki olimme peittyä lumeen. — Ehtoolla pimeän tultua tapahtui eräs seikkailu.

Olimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista suojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.

Samanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi teimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli johdettu savureikä "seinän" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa ruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.

Mutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta kojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.

Oli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi palvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta, nimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): "Minä panen vähäksi aikaa levolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään". Kaptenimme nukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin päinsä.

Puut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet liekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan. Se oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi luntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon pimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan kauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja kumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut tuonlaisia "ilmonatsania" (ilotulituksia) käskenyt tekemään, erittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien suunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta y.m.

Mitä vielä, se oli valkean vaara. — Alekseijev, joka oli nukahtanut oven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut ravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän ulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.

Jumalan kiitos! hän on pelastettu. — Olipa tuskin nyt taas jonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta "huonekalut", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä pieni patanen lusikoineen kauhoineen.

Kaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan vaan: "katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan".

Kysyi sitte Alekseijev'ilta: "saitkos pelastetuksi piippuni?" "Sain", vastasi Alekseijev, "mutta kyllä se vähän vikaantui".

Se oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti nimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.

Siitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa sekä niiden lomahetkinä.

Ja juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. — — —

Miehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: "katsos sinä verkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos sen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt". Alekseijev oli itsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello kaulassa, on tapana sanoa. — Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat, nähdessään tuonlaiset "helkavalkeat" (suuret tulenliekit) nousevan Suomalaisten etuvartioilta: "kyllä maar noi Suomalaiset ovat aika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä tappelutantereellakin."

Joulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme pääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen, ett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin "säkissä" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia askareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme vuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.

Arvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä tilaisuus. — — —

Joulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta aikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt taas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko olivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon noustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä tykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa "höysteeksi". Ja samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet rukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla saimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet uloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. — Tämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen alkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin hurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin etuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan, mitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä valliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen merkitsisi.

Aamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun luoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja vanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun mennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun lähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat viholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän etuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa, mitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän yksitoikkoisuuden muutteeksi.

Ensin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä etuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi Turkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä mitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta, tehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille ajatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä tähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein reimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin paljon kuin kurkusta lähti: "rotaa-pli!" (suom.: komppania lauaiskaa). Näin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset heräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen pitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai tekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät ampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että etuvartio-ketjusta.

Meikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla sivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai tuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin käymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin taukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen jälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.

Minä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä tilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne herätimme.

Joulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria. Vähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme lausuen: "Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme kaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle ja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka komppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle tahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi vääpelimme, mitä te siihen sanotte?" — "Oikein, herra kapteni", sanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, "vääpelimme on sen täysin ansainnut". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle ilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien hurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin sydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti samalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan oli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten kunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee urhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!

Sen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne komppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä varusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli pataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki valitut eli ritarikandidaatit, lausuen; "H. M. Keisari on lähettänyt pataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi Pravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat ilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme aina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille — hurraa!" Raikkaat hurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan kunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli meitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella seuraamaan Suomen lippua.

"Ja sodass' rauhass' kuin olla saan, Mies joukoss urheain; Sotahan olen valmis ja kuolemaan, Jumal' aamun suokoon vain!"

Numero viisitoista Stolt.

Joulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli kyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun jälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita vähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.

Joulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain päävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä nousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme nähdä kahta syltä edemmäksi.

Joulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas Vratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut. Huoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät — ja lämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan lämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan, vaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he olivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat sodan jalkoihin jääneet.

Joulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp. saimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle kentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti jumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää Jumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin henkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta isänmaastamme j.n.e.

Lunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.

Bulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana, suuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.

Joulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle etuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin rankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme vaan niinkuin "lumiäijät". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme ympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin joku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että käsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme jäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen tapaan kuin hienohelmain "tärkätyt" alushameet.

Joulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille tykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut lähes puolen kyynärän paksuudelta.

Joulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään samoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä saimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin, kylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan herkeämättä.

Joulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä nokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei ollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme jääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä nokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja käsiämme. — Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä oli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten tapaan, joll'ei paljon hullumpaa.

Joulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli oikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren, sotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni "Lusper pumpussa", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella. Punaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä oikeammalle.

Joulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta oli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa kuin täysi pohjolan talvi.

Joulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme kylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa ennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa vallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat paukkuivat, suojaa tarvittiin. —

Huoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen lähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää joka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin jonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat, ahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia ryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi laatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne sattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat; silloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me olisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.

Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa, pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan taivaan alla.

Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme käsiämme ja jalkojamme.

Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan "savua pakoon".

Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille "asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin, sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!

Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle, jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. — Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. — Hetki oli tosiaankin juhlallinen. — Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. — Ja monen ehkä valtasivat nekin ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä juhlaa viettämään.

Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.

Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden. Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle. Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen kovilta, harmailta kourilta.

Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin ikävähköltä.

Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien ympärillä.

Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.

Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas, jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.

Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.

Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja Turkkilaisten linnoitukset.

Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. — sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.

Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.

Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita, kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia kauniita kotimaamme lauluja:

"Minä seison korkialla vuorella, viheriäisessä laaksossa" j.n.e.

sekä erästä toista:

"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.

Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta. Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan) ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.

Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä, sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla "nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä oli.

Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.

Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli, ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.

Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.

Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista, jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa. Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka. Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella. Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.

Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa käyneet tavallista totisemmiksi.

Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle. Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä, alaspäin ja aivan uutta tietä.

Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät, kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet, karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.

Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä, piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä tekemän".

Näin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän tultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa marssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen kylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja kiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa. Tästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja korkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin "muurahaispesä". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme nuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia, suojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä tuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään meitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa katosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.

Ensin vähän haukattuamme ehtoollista ja juotuamme teetä nukuimme nuotiomme ympärille, väsyneinä päivän ponnistuksista, raskaasen uneen.

Nukkuessani yöllä paloi minulta yksi osa päällystakkini liepeestä, joka teki sen hyvin rumaksi. Kun sitte aamusella näytin vahinkoani kaptenilleni, neuvoi hän minua ottamaan paikkaa selkämyksestä, sanoen: "onhan siellä kylliksi liikojakin ryppyjä".

Joulukuun 30 päivän olimme samassa kylässä. Aamupäivällä pääsimme erään talon huoneisin, joten meillä oli parempi maja ja oltava kuin edellisenä yönä. Täällä sitte istukselimme vallan tyytyväisinä paikkaillen Balkanilla revenneitä vaatteitamme sekä jutellen yhtä ja toista hupaisista ja vaikeista seikkailuista Balkanilla. Kuvittelimme myös, mitenkä nyt kohta päästään viljavampiin, lämpöisempiin maihin eli paikkakuntiin, joissa ei aina ole vilu ja leivän puute.

Tässä täytyi armottomasti odotella senkin tähden, että kaikki joukot kerkeäisivät yhtymään ja asettamaan varusteensa taas täydelliseen kuntoon, kun näet oli määränämme huomispäivänä hyökätä Mehmed-Alin armeijan kimppuun, selkä- eli takapuolelta Taschikissen'issa, sill'aikaa kun kreivi Schuvalov kävi päälle toisilla joukoilla etupuolelta Arab-Konak'issa.

Joulukuun 31 päivän aamulla kello 5 saimme polttavan kiiruun lähtökäskyn, kun näet satuimme vähän liiaksi nukahtamaan. — Yks' kaks', niin olimme valmiina kukin paikoillaan, jolloin kuului käsky-sana: "eteenpäin mars".

Marssittuamme muutamien pienempien vuoriharjanneitten sekä erään pienenlaisen joen ylitse, käännymme vasemmalle ja laskeunuimme alas suureen Sofian laaksoon. Täällä heti järjestettiin rykmentit, pataljonat ja tykistö täydelliseen sotarintamaan, hyökkäyskolonniin. — Ja leikki alkoi!

Turkkilaisilla oli suuri leiri Taschikissenin kylän lähellä eräällä mäentöyräällä. He olivat varustaneet mainitussa kylässä jokaisen talonkin puolustustilaan, ampuen ahkerasti huoneiden akkunoista ja aitovieristä, sitä paitsi oli heitä oikeata siipeämme vastassa useammilla mäkitöyräillä ja vuoren nyppylöillä hyvin varustetuissa linnoituksissa (pattereissa). Oikea siipemme saikin sentähden kärsiä suurempia vammoja, sillä Turkkilaisten sopi siellä ampua meikäläisiä (kolmatta kaartidivisiä) ristitulella. Siellä kaatui pari kenralia, upsereja ja sotamiehiä. Turkkilaiset pitivät joka paikassa sitkeästi vastaan. Mutta kun meikäläisten oiva tykistö pauhasi muutaman tunnin ja samalla ankarasti ahdistivat heitä jalkaväen ripeät, tarkat ampujaketjut, ampuen ja hurraan kanssa hyökäten päälle, ja kun Turkkilaiset vielä tämän lisäksi näkivät mitenkä heidän taaksensa Sofian laaksoon äkkiarvaamatta ilmestyi meikäläisten suuria sotajoukkoja, jalka-, ratsu- ja tykkiväkeä, niin äijät pötkivät pakoon viisituntisen kiivaan kahakan perästä vuoristoon, niin että fets-lakissa oleva tupsu häilyi ja jalkineet eli tassukat lapisivat jaloissa. Myötäjäisiksi läheteltiin heille vielä muutamia kranaatteja, niin että tantereella lumi pöllysi, sekä yksi että toinen heistä kaatui nurinniskoin maahan ja näkyi antaneen hyvin monelle viimeisen pyöräyksen, päästäen heitä "paratiisin iloon".

Tappiot eli mieshukat eivät olleet kummallakaan puolen aivan suuret. Ehtoon tullen oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.

Yöksi asetuimme lähelle mainittua Taschikissenin kylää, josta sitten kannoimme puita nuotiotuliimme ja olkia allemme. Kenttä eli pelto, jossa meidän tuli maata, oli peitetty lähes kyynärän paksulla lumella. Siis oli kaivettava ensin nuotion tilalta lumi pois, ennenkuin voi tehdä nuotiotulia. Samoin teimme makuusijaimmekin suhteen, jotka kaivoimme. Vielä vähän kuopakkaisiksikin, sitte levitimme oljet alle ja pystytimme teltat päälle sekä teimme nuotiot siihen lähelle, että sopi teltasta pujahtaa lämmittelemään koska vaan halutti, ja niin olivat meidän oivat yösijamme valmiina.

Kylään ei menty eikä laskettu sentähden, kun viholliset olivat niin lähellä, vähän matkaa vaan vuoristossa, ja olimme siis velvoitetut olemaan kentällä yötä valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi. Siellä kylässä sanottiin myöskin olleen muutamissa taloissa Turkkilaisten kipeitä, paleltuneita, jotka heidän äkkinäisen ja kiireen pakonsa tähden olivat jääneet sinne, sekä muutamia kymmeniä sotavankeja.

Tammikuun 1 päivän aamulla k:lo 6 v. 1878 saimme käskyn lähteä marssimaan sotalinjan oikeaan siipeen. Marssittuamme neljä tuntia pienenlaisia vuorisolia ja polkuja, saavuimme lähelle Dolny Kamartzij'in kylää, joka oli eräässä laaksossa Arab-Konak'ista poikkeevan Latitza'an vievän maantien varrella. Heti, päästyämme aukeammalle, näimme suurenlaisen Turkkilais-kolonnan, erään paschan johdolla arviolta muutamia tuhansia, jotka par'aikaa tekivät pakomatkaa marssien hiljalleen Latitza'an päin. Toinen pää kolonnasta oli vielä kylässä, ja muutamia myöhästyneitä vielä tälläkin puolen, nimittäin sillä puolen, mistäpäin mekin olimme sinne marssissa. Meikäläisiä ei ollut tässä saapuvilla kuin kaksi tarkk'ampuja-pataljoonaa, meidän suomalainen ja eräs venäläinen.

Johtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen järjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me Suomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti marssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin Turkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä talojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli piiloutunut.

Bulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja asukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän piilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: "turk", "turk"; toiset heistä antoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina, mutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa, veitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen huoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa; toisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan millään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa itsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä pienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne Turkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin; kylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme vastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa tästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle kiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä; tykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita kranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan perästä kuului torventoitotus ja huuto: "haitaa!" Silloin läksi koko turkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin useampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme Turkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista pahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille leipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta. Surumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos Turkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi pahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. — Kylä näytti varakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.

Täällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille useampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. — No, ei muuta, kun keitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika sianlihakaistaleita, — ei häränliha taas tällä kertaa maistunut miltään, — niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen uudenvuoden-päivällinen.

3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän osastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja puhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme marssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla pilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä nuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei siinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri aikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme marssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika tavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja erittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti nukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului: "eteenpäin mars!"

Ehtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta, eräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat asettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän sillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen siltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte, voitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka paleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet kovanlainen pakkanen.

Heti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla saimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä, hajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin rivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa ehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.

Joku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer lausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: "älkää painako pojat päätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne urheita poikia"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat Turkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo alkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla hyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan lähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän palamaan.

Sillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta milläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja kylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja mukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat meitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä eräästä vakantapaisesta astiasta.

Saatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi hirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja lapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön vallan majattomiksi.

Kun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat etulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään yöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme etulinja-miehiä.

Nyt asetuimme majoihin, plutona taloon. Siinä talossa, johon minä menin 1:sen plutonan kanssa, ottivat asukkaat meitä vastaan erittäin tunteellisesti. — Tytöt ja vaimot, tervehtiessään meitä, tahtoivat suudella likaisia, ahvettuneita käsiämme, mutta kuka hullu sellaista olisi sallinut.

Vähän aikaa oltuamme talossa tuli sinne eräs toisen joukon sotamies ja aikoi heti ottaa eräästä sivuhuoneesta majatalomme ainoan lampaan, jonka baschibozuk'itkin olivat jättäneet. Kun isäntä meni lammastaan puolustamaan, kysyi soturi häneltä vaan noin sopivasti: "tahdotkos nahan takaisin, niin saat itse tappaa ja nylkeä sen, mutta lihat minä tarvitsen". Me toiset kielsimme soturia tekemästä noin sydämettömästi, sanoen: "äläs kajoo siihen, tää on meidän majatalomme, sulla ei ole mitään täällä tekemistä". Samalla neuvoimme häntä olemaan lihatta, niinkuin itsekin olimme; silloin soturi jätti aikomuksensa ja meni tiehensä. Tämä tapaus lisäsi talonväen luottamusta meihin ja sehän olikin luonnollista.

Tammikuun 3 päivän lepäsimme mainitussa talossa ehtoosen k:lo 8 asti, jolloin saimme kiireen käskyn valmistautua poislähtöön.

Oli jo vallan pilkko pimeä, kun lähdimme marssimaan isosta valtamaantiestä oikealle kädelle; oli nimittäin tarkoitus kiertää vihollisen asemia, jotka lepäilivät Sofiassa. Yön hiljaisuudessa marssimme lumista raivaamatonta, tietöntä kenttää; hikikarpalot tippuivat otsiltamme, vaikka oli kylmä ilma, kunnes k:lo 3 Tammikuun 4 päivän aamulla saavuimme erääsen kylään noin kahden penikulman paikoille Sofiasta. Täällä saimme huoata kuusi tuntia, siksi kunnes kaikki joukot kerkeäisivät tekemään saarrosliikkeensä kaupungin ympärille, kun nimittäin oli aivottu kaupunki väkirynnäköllä valloitettavaksi. Erään talon pihalla oli asentopaikkamme, siihen teimme nuotiotulen ja kannoimme heiniä allemme; sitte istuskelimme niitten päällä nojallamme nuotion ääressä, kun yhtäkkiä kuulimme lähellä olevasta pienestä kanakoppelista erään kukon raikkaalla, heleällä äänellä vetävän aamuvirttänsä. No, eipäs tähän sen enempää tarvittu; pari toveria pujahti heti kanakoppiin eräästä sen seinässä olevasta pienestä aukosta. Sieltä löytyi sitte kolme kaunista kukkoa ja viisi kanaa; saalis jaettiin paikalla ja paistoimme murkinaksemme aika hyvän kukkopaistin, ajatellen: olisihan ne muut sieltä kuitenkin ottaneet, niin yhtä hyväthän ne olivat meidänkin suuruspaloiksi.

Turkkilaiset, nähtyänsä että Gurko aikoi ahdistaa Sofiaa luoteestakin päin, missä se oli suojatoin, vetäytyivät sieltä pois ja riensivät idemmäksi. Turkkilaiset, paetessaan kaupungista, veivät parhaat tavarat mukanaan; jotensakin kiiru lähtö taisi sentään Turkin pojilla olla, koska jättivät 30:neen tuhanteen mieheen sairaita ja haavoitettuja sinne tänne ympäri kaupunkia, jotka suurimmassa kurjuudessa ryömivät pitkin katuja, siksi kunnes meikäläiset korjasivat heitä parempaan korjuun ja hoitivat sekä antoivat lääkkeitä ja lohdutusta.

Turkin säännöllisen sotaväen lähdettyä kaupungista alkoivat Turkkilaiset ja Bulgarialaiset ryöstellä toisiansa. Tässä sekasorrossa lähettivät kaupungin jälellä olevat porvarit pyytämään apua kenraali Gurkolta, joka seisoi väkinensä kaupungin ulkopuolella. Hän antoikin heti käskyn heille marssia kaupunkiin.

Mekin lähdimme ennen mainitusta kylästä kl. 9 e.pp.; vähän aikaa marssittuamme pysähdyimme erääsen kylään, vähäksi aikaa "pieni privalli", josta taas vähän ajan kuluttua jatkoimme matkaamme eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme kaupungin edustalle, jossa jäimme lumihangessa ja pakkasessa seisoa väsyneinä ja nälkäisinä pari tuntia.

Oli jo varsin pimeä, ennenkuin saimme käskyn marssia kaupunkiin; vaan iloisesti ja uljaasti se kuitenkin kävi: — soittokunnat soittivat, rummut pärisivät ja laulajat lauloivat (meidän pojat Suomea); hyvin mukavilta soitot ja laulut sentään kaikuivat marssiessamme kaupungin pilkkopimeitä katuja.

Ryövärit, varkaat ja muut roistot piileilivät pitkin kaupungin nurkkia ja katuja, saaliinhimoisina koettaen rientää, toimittaa ammattiansa tavallista ahkerammin, ennenkuin meikäläisten joukot kerkeäisivät oikein sijoittumaan sekä saamaan järjestyksen palajamaan. Tänlaiset veijarit näyttivät ja houkuttelivat vielä sotureitakin sanoen: "ottakaa vaan tuosta ja tuosta, eivät nämät ole kenenkään", saadaksensa siten itse ottaa parhaimmat.

Me pysähdyimme eräälle kolmikulmaiselle torille niin kauaksi kuin majoittajat hakivat sopivia majataloja. Kapteenimme löysi meidän komppanialle oikein hyvät majapaikat, kahteen turkkilaiseen taloon, joista asujamet olivat paenneet. Ainoastaan talon uskollinen vanha kissa, kahden pentunsa kanssa, oli jälellä, ja ne näyttivät hyvin kummastelevan uutten tulokasten (meidän) heille jutellessa suomeksi: "kuinka mirri jaksaa j.n.e."

Astuessamme talon huoneisin olivat ne sangen mukavasti sisustetut, pitkin seinustoita sohvia (divaneja), joilla meidän sitte oli aivan mukava loikoa; se tuntui ehkä senkin tähden niin herttaiselta kun olimme jo monta kuukautta olleet yhtä mittaa päivät ja yöt paljaan taivaan alla. Vielä ehtoolla myöhään, kun istuimme talon pihalla nuotion ympärillä keitellen ja lämmitellen, lenteli luoteja vinkuen yli talon kattojen ja pihan, sekä kuului väliin paukahduksiakin; ties Herra sitten mistä ne tulivat!

Sittenkuin tuli maatapanon aika, ja koska eivät kaikki sohville mahtuneet miesten paljouden tähden, niin loppujen täytyi tyytyä permantoon, josta sovittiin "pitkän tikun" vedolla, joskus palvelusansioihinkin katsoen. Miehiä oli väliin nuo pienet tupaset niin täpö täynnä kuin "silakoita suolassa", josta öiseen aikaan oli se harmittava seikka, että kun tarvitsi vähänkin liikkua, niin heti tallasi jonkun käden, jalan ja väliin vallan keskinaamankin päälle, jolloin soturi kiljahti sanoen: "katso etees"; vaan miten katsoa, kun oli pimeä kuin säkissä. Kävelijät eivät liioin virkkaneet sanaakaan, ett'eivät tallatut heitä tuntisi; ähkivät vaan hiljalleen mennessään oveen päin sekä ulkoa palatessaan, ja menivät paikoillensa nukkumaan.

Ehtoolla, ennenkuin panimme maata, lukitsimme majatalomme portit kiini, se on tietty niinkuin isännät ainakin.

Tammikuun 5 päivän olimme vielä samassa majatalossa, jossa olikin kyllä mukava ja lämmin oleskella, paikkaillen vaatteitamme, sekä yhtä ja toista pientä korjausta. Ruoasta ei myöskään nyt taas tällä kertaa ollut puutetta; meidänkin pojat olivat hankkineet itselleen kaikenlaista ruokatavaraa, eihän sitä toki sopinut kädet ristissä neuvotonna istua, jos oli aikomus eteenpäin marssia, ja kun kaikki muutkin hankkivat. Turkkilaisten aitoista (makasineista) saimme jauhoja ja voita, joista valmistimme leipää ja keitimme puuroa.

Ruumiita loikoeli kaupungin kaduilla ja nurkissa, ei Turkkilaisilla eikä Bulgareilla näyttänyt olevan suurta halua niiden hautaamiseen. Eräskin moukka venyi monta päivää kuormansa päällä, hirtettynä nuora kaulassa, eikä se näyttänyt sentään ohikulkevissa herättäneen sen suurempaa huomiota eikä kummastusta kuin muutkaan vähäpätöisemmät asiat eli tapaukset.

Majatalomme pihakin oli arvattavasti ollut suven aikaan kaunis ja siisti; lumesta pisti esiin myrttipensaita ja kukkapenkereitä. Tulisijat olivat särjetyt joka huoneessa, ja meidän kun tarvitsi keittää ja paistaa, niin teimme nuotiotulen, heti samana ehtoona kuin sinne tulimme keskelle talon pihaa; olimme sentään saaneet ankaran varoituksen, ett'emme vaan millään muotoa taloa polttaisi, siis jonkun piti aina olla pihalla vartioiden ja paistaen istua tahi seisoa nuotion ääressä, sekä vedellen savuja Turkkilaisten savipiipusta, jossa paloi oivaa Turkin tupakkaa.

Sofian kaupunki olikin erittäin rikas savipiipuista, arvattavasti oli siellä niiden tehdas; meidänkin soturit tulivat savipiipuista niin rikkaiksi, että niitä oli melkein joka taskussa.

Tammikuun 6 päivän aamulla kl. 8 lähdimme marssimaan majatalostamme, kun olimme tulleet määrätyiksi menemään etuvartioiksi kahden virstan päähän kaupungista, Filippopoliin vievän maantien varrelle. Siellä oli eräs Turkkilaisten jättämä leiri vahvoilla pattereilla ja varustuksilla, he olivat sinne myös jättäneet isoimman osan telttojansa, joissa oli niiden miesten, jotka eivät olleet vahtia seisomassa, aina väliaikoina suojainen ja lämmin oleskella.

Tänä päivänä antoi myös kenraali Gurko joukoillensa seuraavan päiväkäskyn:

"Sotajoukot minulle uskotussa osastossani!

"Voitolla taisteltuanne Gorny-Dubniak'illa Lokakuun 24 päivänä ja 28 päivänä Telisch'in tykönä piirititte Osman Paschan Plevnan luokse, hävititte häneltä varasto-tiet ja laskitte tuon rautapiirinne Plevnan ympärille, jonka jälestä Osman paschan armeijan hävitys oli ainoastaan ajan kysymys.

"Pian sen jälkeen eli 10 päivänä Marraskuuta valloititte urhollisella ratsuväen hyökkäyksellä Vartza kaupungin.

"Tämän jälkeen jätettyäni nämät teidän verellänne valloitetut asemat hiljan tulleiden kranatöri-joukkojen haltuun, vein teidät 17 päivänä Marraskuuta Mehmed-Alin armeijaa vastaan, joka aikoessansa rientää Osman paschan avuksi oli asettunut Orhanien seuduille. Voitettuanne viholliset tappeluissa ensin Pravetz'illa 22 ja 23 päivänä Marraskuuta, sekä 26 päivänä Edropolin tykönä ja loistavan taistelun jälkeen valloitettuanne Vratscheschin kukkulat ja vihdoin Arab-Konakin tykönä voitettuanne Turkkilaiset, valloititte melkein kaikki Balkanin vuoret, pois ahdistaen viholliset useoista erinomaisen kovista varustuksista aina viimeisiin Balkanin ääriin asti.

"Niin tuli aika astua Balkanin ylitse; siellä ei ollut teitä, ympärillänne kohosivat jylhät pilvenkorkuiset vuoret näyttäen mahdottomilta niihin kiivetä vahvalla lumella peitettyinä. Vaan tämäkään ei teitä estänyt. Esimerkittömillä vastuksilla raivasitte itsellenne tien ja Umgartschin kukkulalla sekä Mustalla vuorella kiilsivät Venäläisten painetit ja raskas venäläinen tykistö, jonka olkapäillänne sinne olitte raastaneet. Teidän sitkeytenne, kärsivällisyytenne ja järkähtämättömyytenne vastuksissa ja puutteissa sekä eriskummallisen vaikeissa työskentelyissänne on ihmetyttävä jokaista, joka edes heittää silmäyksen noille jylhille vuorille.

"Joulukuun 31 päivänä astuitte alas Sofian laaksoon ja samana päivänä ryntäsitte uskollisesti Taschikisen'in vahvoihin linnoituksiin, väkirynnäköllä valloititte turkkilaiset sotavarustukset ja jyrkät vuoret sekä pakoititte Schakir paschan armeijoineen pakenemaan yöllä kovin varustetusta Arah-Konakin linnoituksesta, joka aukasi suoraan maantiekulun vuoriston läpi Orhaniehen. Jätettyäni 3:nen jalkaväen kaartin-divisionin ja suuremman osan 9:stä armeija-osastosta vapaaherra Krydenerin johdolla vihollisia takaa ajamaan, lähdin itse 2 päivänä Tammikuuta jälelle jääneellä joukollani Sofiaa, tuota Servian keisarikunnan ikivanhaa pääkaupunkia vastaan.

"Valloitettuamme, 2 päivänä tammikuuta, Isker virran yli menevän sillan Vraschdebnan kylän tykönä, lähestyimme Sofiaa, jossa ainoasti näkömme jo niin koreasti säikähdytti Turkin sotajoukkoja, että ne, luvultaan 25 pataljoonaa, eivät uskaltaneet ryhtyä puolustamaan Sofian linnoituksia, vaan pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä yöllä Tammikuun 4 päivää vasten, jättäen tuhansia haavoitettuja ja sairaita ilman hoidotta ja avutta. Sofian valtoihimme ottaminen lopettaa tämän loistavan osan sotaretkestämme.

"Balkanin ylikäynti kummastuttaa jokaista ei ainoastaan urhollisuutenne ja rohkeutenne tähden tappeluissa vihollisia vastaan, vaan yhtä paljon järkähtämättömyytenne ja kärsivällisyytenne tähden taistellessa lunta ja pakkaista vastaan vuoristossa. Aika on tuleva, että, kun vuosia on kulunut ja meidän jälkeentulevaisemme joskus astuvat näille jyrkille vuorille he huudahtavat uljuuttamme ihmetellen: 'täällä on Venäjän armeija kulkenut, täällä on Suvarov ja Kumiantschov urhoitten jalo kunnia uudestansa alkanut kukoistaa'.

"Kiitän teitä, urheat pojat, näistä urotöistänne, kiitoksia siitä ilosta, jonka olette hallitsijalle ja isänmaalle tuottaneet, siitä kunnialla loistavasta joululahjasta; jonka hänelle olette antaneet". Gurko.

Tammikuun 7 päivän aamulla k:lo 9 saimme muuton etuvartio-palveluksesta ja tulimme takaisin kaupunkiin, samoihin majataloihin, joista olimme lähteneetkin.

Tammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille paikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme kutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli antanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina täydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme ilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.

Pataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä "keksi"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei anneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä eväänsä kanssa, panna nimittäin "suu säkin mukaan".

Tammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin päin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli kauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat tulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli turkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa melkein poroksi.

Tähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa vaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka hyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne näin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona; niistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi! kuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä lempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: "nyt sitä jouten marssii vaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät saappaat jalkoihinsa!"

Me olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen niiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: "eipähän nuo Suomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille ovat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia".

Tammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme komentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä Suomen kielellä oikein reimasti: "hyvää päivää, Suomen pojat!" Vastaus kuului riveistä: "Jumala varjelkoon Herra Överstiä!" Tämän jälestä herra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin oli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi tulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan Lom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja tervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta palveluksestamme.

Yöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui pieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi pahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen tähden täytyi ampua.

Tammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie oli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa meitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne mäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden voitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.

Marssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin kaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta, vaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt tyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa menin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme löysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa oli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi niissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata, sillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava siellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia yösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme kätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija täytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: "ulos huoneista, asettukaa kadulle poislähtöön!"

Tammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta voimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, — ja saavuimme vähäisen marssin perästä noille mainioille "Trajanin porteille" eli eräille sen nimisille vuorisolille.

Siellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin kuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin hirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin katsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen härkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja härkäin koivet pystyssä taivasta kohti.

Jotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten lävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja kuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me laskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään peljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos nimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan kiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.

Neljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki sitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois; sivulle meneminen ei käynyt päinsä.

Tällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän kappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää vasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin väsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka se aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän kertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja viinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas virkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin satuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan päivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka kyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon, milloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä; kylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia pitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian asumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.

Kaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.

12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:

"Päiväkäsky.

Annettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin kaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.

N:o 260.

Kunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!

Olette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on kulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen varustetun leirin nimeltä "Kotkan pesä" korkeassa Trajanin notkossa ja lopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.

Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet minua käskemästä teitä vuorten yli kiipeämään. — Olin varma siitä, ett'ei Venäjän sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa ja päälliköt käskevät.

Ja niinpä menitte. Eräät kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta, painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen Venäjän sotalippuja. Toiset, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja rehellisesti, nureksimatta.

Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.

Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen kiitokseni.

Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.

Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, — sinun kanssasi ei minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. Nikolai."

Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15 virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita, ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä yösija se sentään olikin.

Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana pulppusi.

Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse, soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. — Rikkaimmat ja varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja tuleen sytytettäessä.

Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.

Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme eteenpäin, — ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät yhtä ja toista pahaa.

Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. — Kreivi Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne". Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin kelpaatte".

Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin 300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti, joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken, ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.

Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, — ja pakkanen se rupesi meitä märkiä miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.

Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja urhollisuuttaan.

Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.

Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.

He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme, sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.

Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun, joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla. Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän Jussi vääpelin".

Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton, tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa, täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin. Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.

Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky, sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen; rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.

Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille, kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas vähitellen.

Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa (villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman suuressa härkämajassa.

Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.

Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä (räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen; toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla. Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme, tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.

Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja. Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen lunta verellään.

Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.

Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana. Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.

Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja Keisaria kohtaan.

Tappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte ruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin, sai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan vielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä ja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan ruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne maistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän tehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun navettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme ja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme j.n.e.

Tammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan Filippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä mainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.

Mainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso onkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden viljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä silmäkannot matkaa.

Mainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku meikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi mahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia turkinviinejä. Kas se oli löytö! —

Ensimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin hyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin joukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli juomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa laukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä sattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä. Viimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat tapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä sitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat onnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.

Tätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi sitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti ratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, "järjestyksen palajamiseksi".

Moni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta astiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta. Mainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi, helkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.

Viimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan napauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini, niin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän "kieleensä" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.

Parin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme Filippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin rykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti kenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin, urhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä kutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja säännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa. Varoittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa. Huomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi urhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi pitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian. Tämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia kaupunkiin.

Uljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja soiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä vastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä ja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle Kreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja seisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys loisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti Mahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat olivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse isäntiä.

Vähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä sohvilla (divaneilla).

Kaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa, kolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee kaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia. Rakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla likaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään komeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia ja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta, joka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.

Kaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen (moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja tähditeltyine kattoinensa.

Täällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla puhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä paikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin kaupungillekin jaloittelemaan.

Viiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta, eikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri sotajoukko majaili kaupungissa.

Eräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen sotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut ennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja huusivat Mannillekin: "nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun". Mutta Mannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli kuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti päälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä oleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.

Itse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen lepopaikkaansa; haudalla lu'imme "Herran rukouksen" ja "siunauksen" ja sen jälestä peitimme haudan. — (Pastorimme, joka tällöin seurasi kuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).

21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin Adrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä hyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla (eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin Adrianopoliin.

Me mättäsimme pussimme "keksi" leivällä aivan täyteen eli niin paljon kuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet kaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput majataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan kiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.

Annettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin mukaan, joita sitte niinkutsutut "härkämiehet" ajoivat kolonnan perästä (jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan kuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin "Tasku-Matteihimme" myöskin hankimme jotakin "kanalian sotkua".

Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin marssikolonneihin.

Tämän jälestä alkoi marssi. — Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi niitä samoin sieltäkin joka taholta. — Siellä loikoili miesten, naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien, koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita, matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.

Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. — Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".

Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta, ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! — vaikka tulisi vastaamme itse "paholainen".

Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue oli toista virstaa pitkä, — horjuvat hevoiset ja härät vetivät vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. — Toiset jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.

Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"

Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.

Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit" kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.

Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:

"Eloa kosto tarkoittaa, Mut' hauta kaikki sovittaa".

Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset, joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.

Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa, päivän vaivoista uupuneina.

Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin, ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.

Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. — Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi, nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.

Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että oikein harmitti.

Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla. Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta. Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja nälkään.

Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita) tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin, jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, — Hirvittävä kuva ihmisolennosta. — Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen olennon halveksimista. — Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie", "Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.

Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:

"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää kaikenmoisen kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p. Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."

Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään; silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta ja säikähdys vallitsi.

Kaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa näkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni Sukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan yli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen kanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin useampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri osa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus oli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän karkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat matkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän ulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa ne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.

Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.

Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat, koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina; muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä, huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla. Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein kaikki lokaan.

Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia, jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia, pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja, niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä. Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla, keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi, avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin ryysyille, joiden päällä ne makasivat.

Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita, jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500 makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000 vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan kaupungin ulkoreunalla.

Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian. Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia, ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa Venäläisille.

Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät, tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten, sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi, syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet, vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri. Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden; sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi saada nimi: "Kuoleman tie".

Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme, saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme isännyyttä.

Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin, jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita. Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme "keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen päivällinen.

Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö, juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas isosta aikaa.

Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut ison matkaa ohitsemme.

Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi; ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi; olimmepa kuin "järvestä nostetut".

Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle, josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. — Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä. Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta (valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.

Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin valui vesi.

Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.

Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin, mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa. Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.

Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.

Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.

Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.

Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten, josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, — ja onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja miehet. — Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.

Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; — eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut viiden leiviskän puntit jaloissamme.

Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä ehtoona mukana ollut.

Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.

Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni", vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin, kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran sotamies", sanoi toinen.

Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.

Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita, olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot, joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti, nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.

Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike, kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen, mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.: "vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori! voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli kolmikerroksinen suuri kivikartano. — Tähän meidät pysäytettiin; se sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli paennut Konstantinopoliin.

Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon. Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu. Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä. Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit (akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita, jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.

Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi" istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja. Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.

Suuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät huipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja tähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine hautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla, niinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. — Heillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä kiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja näköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli "Fetz"-lakkia, usein maalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä paikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.

Kaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset, monimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia käsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot on vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli katokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon, sekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin täällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria kauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa Europan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä olivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli tekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden verstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän (trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään menivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos vanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään tohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan akkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan tohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari ottaa mitan ja kauppa on valmis.

Tammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan, iloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla sijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua riveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, ratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja pataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla hurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas kaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja sotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt antaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, tappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja Filippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa siinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja miehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia ja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit rintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen meitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta mainituissa tappeluissa.

Tammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme ja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa rypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea väliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun rivistä ei saa poistua askeltakaan.

Tammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8 ehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo) olisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen uutinen!

Ympäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua ja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun todellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.

Helmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp. käskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka jälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla tuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen eräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: "toivokaamme onnea ja menestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!" Raikkaat, innokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta soitti "Maamme".

Hetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa sydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. — Sen jälestä ryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan tulolle — ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat että — kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat pääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki sotakulungit.

No, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?

Helmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme vaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö oli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen seuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja puhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin hyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain lävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat sinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä, pohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.

Helmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja korjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että vaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali Ellis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan. kaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina komannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista, jos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta. Sekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä sitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.

Helmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme kiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja toista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla kauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa linnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.

Tämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty ensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet aprikoitsivat: "Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi teitä edes kuulain kanssa tutustuttaa".

Helmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä saimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin Konstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain sopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.

Tänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta seuraavan päivä käskyn:

"Päivä-käsky.

Annettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle Helmikuun 5 päivänä 1878.

N:o 4.

Urhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien yli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte väsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet läpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin, (Zargradin) lähelle.

Matkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan, poisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette voittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen pääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian meren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on laskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.

Nämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä urhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja ja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus jäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä, voinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta päälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti täyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä teille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla peitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi allekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan hyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.

Levätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei vertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja vakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja kunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.

Tahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi heittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä valloitettuun kunniaan. Nikolai".

Helmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta Adrianopolista, jättäen sen taaksemme, — kuka ties iki pitkiksi päiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät (neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä katselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine, suurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän opin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.

Sittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi marssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja tasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös hyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on liian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla matkoilla on melkein aina jotain harmillista.

Koko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin yömajalle.

Helmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun olimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä; jolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei siis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä niinkuin "järvestä nostettujen". Koko päivän marssittuamme ahkerasti saavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se oli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä juhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi kylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me olimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä. Asujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.

Helmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli) päivää ja vedellen unia niinkuin "hirsiä". Jalkamme, jotka olivat marssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi ja terveiksi.

Leipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme jauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.

Helmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Vähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän vasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät olivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui saappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia; olipa ikäänkuin olisi ollut "laukku" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän harmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä ajoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa pääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen taloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli haltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis sopii sanoa "räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy".

Oikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun pääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi tahi yöksi.

Helmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei ollutkaan enää minkäänlaista puutetta.

Niissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa ja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija ja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin sammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten Roomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia — ja hyvin tarunaikaisilta ne ulkonäöltäänkin olivat.

Ehtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään. Se oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa raatoja, likaa ja pahaa hajua.

Helmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Ilma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä muuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.

Leivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin hauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä muistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä Pohjolassa on se herttaisin aika.

Marssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä kukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja korkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi kaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.

Kello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle, johonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä marssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös eräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka, jonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme pantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin kaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä järjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali Ellis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille siitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme hänen kohdallensa lausui kenrali: "kiitoksia veikot ripeästä marssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain tulee". Me vastasimme: "Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!" samassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. — Sen jälestä sai kukin komppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin. Minä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen taloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan ullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten asuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä olevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä kuin "nukenkaappi".

Talon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan nähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he vallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli hullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä käski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä tointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti ihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on noin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.

Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja hupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää isotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella ole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat istinkukkulat ja emännillä erittäin.