SISÄLLYS: (continued 3)

No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.

— Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.

Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls se jäi. Jäi händ.

Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs — koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja levi juav valkost niskas ja kaulas.

Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. — Ja maistri miälehe lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos: "Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?"

Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses hän se ammus, ko hän luul sen getuks.

— Vai ketuks te luulitt meijän Gransu? Ong se miälestän getu näköne? — Oi nyp pahapolv sendä!

— Olik se hyvä koer?

— Jaa, ett jos se ol hyvä koer. No ol se koirattem barhait. Hyvä talovaht, nättruakane ja ystväline oudoillekki ja sitt nii erinomase hyvä lindkoer.

— Vai nii, vai ol hyvä lindkoer. — Kyll mar mnuu sitt täyty se maksa. Mikäst siin autta.

— Tiättvästengi deijä se maksat täyty. Ja se maksa pali, tiädättäk, ko se ol nii erinomane lindkoer, se meijän Gransu.

Maister räknöitt ittekses, kuip pali tämä lyst hänell maksanekka. Hän lask, ett hän linnuist ja jäneksist, ko hän nek kaikk myy, sais kuuskymmend markka ja jos tua äij ny vaati sata markkakin goerastas, nii nelikymmend markka siins sittengi o hävjö puhtas rahas. Ja mist hän otta ne raha yhtäkkin go häne jo muutongi on däytynn lainat elatustas varte ussema sata. — Maister oikken duskastus, ko hän näit kaikki ajattel, mutt viime hän rohkas ittes ja kysys: "No, kuip pali se sitt maksa, tua Kransu?"

— Jaa, ett kuip pali se maksa. En mittän diäd. Kyll mar nyk koerakki ovak kovas kursis, niingon gaikk muukki näi soda aikan. Ja ko hän vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis oll joku ihmne — niin, go hän vainaja ol nii erinomase hyvä lindkoer. Jaa-a, takka mnää se, ett jos vaa yksikki lind metäs ol, niin gyll hän se vissi löys ja stää elämä, ko häm bit, ko hän se ol puuhu ajann. — Nii händ, kyll se ol valla erinomane lindkoer, tua Kransu. — Ja tosa hän ny makka eik koska enä linnuj kaahist. — Ja mitä sano Juljaana?

Maister hikkol kuulesas tämäm buhe ja korott miälesäs Kransu hinna sattaviittengymmentte. Häm bur hammastas ja kysys: "Niin, guip pali tes siit meinatt sitt?"

— Em mnää händ oikke ymmär. Kyll o vaa asi semne, ett mnuun däyty kyssy Juljaanatakki. Ei se koer ol vähäll maksett, ko se näättäk ol niin gauhja hyvä lindkoer.

— Ei mar, sanokka ny vaan goht, mitä se maksa ko mnuun däyty lähtik kotti viäl tänäpä ehtost. Pimi täsä jo tleeki eng mnää kerkkeis odottama mitä teijä emänd täst vahingost meina.

— Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost lindkoera ei olt toist kon Gransu.

Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks linnuines ja jäneksines Helistöhö.

Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi; hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.

Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk, kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne häne miähes ol ja kysys: "Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi? — Ja misä Suleima o? — — Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole ambunns se."

— En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. — Mutt kyll mnää koerangi ambunn ole — viäran goera.

— Siunakko! — — Jouduiks snää maksama se — — kuip pali se makso?

— En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. — Ja maister heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk tillitt.

Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll. Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja sanos: "Se on dääll nys, se koera omistaja."

Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.

— Istuma — sanos maister.

— Kiitoksi pali, kyllän ole jo istukki saannk, ko rattaillt tlii, vastas äij ja istatt toolill ovipiälehe.

— Nii — sanos maister sitt, ko siin hetke aik ol hissuksis oltt — nii, mitäst te nys sitt olett ajatells sen goera hinnaks? — Täsä olis tupakki.

Äij ott paperossi, sytytt se ja sanos: "Jaa-a, kyll asja lait nii on, go Juljaanaki sano, ett niin giltti koera em me enä koska saa. Tiätäk maister, ko hän vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis ihmne oll — ko hän vainaja söi sualast silakkaki, ko vaan gaunist pyys händ tekemä se. Ko vaa sanos ett: 'Kransu o nii hyvä ja syä', ni söi ko söiki hän sualase silaka. Hamppa hirvis hän se söi, mutt söi vaan, go händ kaunist pyydetti. Kyll sill ol ihmeline järk, sill luandkapplell ja ko hän sitt viäl ol nii erinomane lindkoer."

Maistrin gäveväk kylmä värep pisi selkruatto, ko hän daas sai kuuli niist Kransu hyvist ominaisuksist ja hän gorott ittekselles se hinna jo kahtesatta. — Ei sunkka siit vähemällp pääs, ajattel hän. Mutt yritt hän sendä viäl kerra vettäs sen goera arvo alaspäingi ja sendähde hän sanos: "Mutt tyyriks tlee tämsin aigoin raakki koeraki."

— Niin gyll tleeki, jos o semnen goer, ko ruakki kreivaile. Mutt tämä meijän Gransu ei olls semne. Hän söi vaikk mitä. Niit on goeri, ko esimerkiks ei syä lainkka leippä, jos ei voit päällp panna. Ja o niit semssiäkkin go nualeva voim bois leiväm bääld vaa ja jättävä leivä siihe. Mutt Kransu! Ei tarvinn muut kom bari kertta sivalttap puukkoll leivämbalast juur niingo olis voit levittänns siihe, ni hän ott sen däydest ja söi se, niingo siin olis oll voit pääll. Nii viisas koer se Kransu ol ja sitt niin durkase hyvä lindkoer.

Vai nii. — No mikäst se hind nys sitt o?

Niin, gyll mar maister tykkä, ett se on dyyris. Mutt tiädättäk ett Juljaana, ko ai o vähä ylötöne makso-ottamises, määräs siit pali enemä. Sillaill oikke, nii ett kyll mnää meinasi, ett siit sendän darvittis saad — — — kuus markka. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

— Kuit tes sanositt? — — Kuus markka!

— Sillaill oikke — kuus markka oikke. Mutt kosk maister tykkä, ett se om bali, ni jos sitt vähenetäis viittehe. Vaikk kyll Juljaana mnuun gäsk kymmend pyyttäs siit. Mutt mnää ajattle, ett kyll viisikki sendäm biissa. Puale markka mnää siit itt makso, mutt se ol sillom benikk viäl, eng mnää sillo ymmärtänn, ett siit pit tleema niin erinomase — — —

— Nii erinomase hyvä lindkoer, täydens maister äijäm buhe ja anno hänell viide marka sedeli. Ja maister koitt oll vihase näköne, vaikk häne ol vaikki iloas hillit.

— Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema. Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. — Semne oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.

— Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. — Olettakkost tek koska linnuj ambunn?

— En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem belej ja toimituksi semse. — Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.

Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust. Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

Kolm valtta riidas

Me oli, mnää ja Mustaoja Frankke ja Telkklän Danu yhtens sunnunda-ehtopäevän joutunnk kuki asjoillas toinen doisen seoraha Luvjan girkoll. Me makasin, go me oll saann asjan glaariks, kedolls siink kirkkmaa aeda viäres, praakkali yht ja toist ja käryttlin dupakki. — No, ko siins sitt kappal aik ol jaaritellt ja pantt mailmam bitime laillssen gunttoho, ni sano Frankke: "Ny ovak, kuulem, kaikk mailman geisri ja kuninkka ja korkkema herra joutunnt toinen doises kraisuist kii ja tappleva nyskivä, nii ett tomu tuaksu. Ja mnää olen guull, ett piänemb väkiki ruppe pia ottama isomist esimerkki ja aika kans tapplema. Nii ett siin mar sitt vast krahin gäymä ruppe."

— Ruppe händ — sanosi mnää — sota siit tlee ja kamaleve kon goska enne.

— Sota siit tlee! Ett tek kans pali tämä mailma menoist tiäd — tartus Tanu meijäm buhesse — ei siit sotta tulk, ko se o jo. Mnää käve juur papplas ja kirkkherr puhel mnuull, ett jo oikke nes siäll lännembualell — en muist se maa nimi — toinen doissias ammuskleeva. Ja kirkkherr sanos — niingo se ongi — ett kyll hän sendä oikke ihmelist o, ett, vaikk mek kirjota 1914 ja ole niin daitamattoma sivistynnyj ja oppenuj olevannas, ni yks kaks mek keskell jumala suama viljan gorju aikka ruppen dappaman doinen doissiam bahemin go mikkäkkim bedo.

— Jaa-a, se olikin dosi puhe — sanos Frankke — Vai jo mar siällp paukutella. Mahta siin oll vähti ja meteli, ko nii mond valtta yhten dörmävä.

— Myrkkyne guhin siink käy — uskokkam bois poja - pist puhe jatkoks Riihilä faar, ko meijä huamamatan ol seisattanns siihe liki meit ja kuuli meijäm buhen. — Se o viss se, ett siint toisengin gynnek kärvendyvä. Mnää tiädä sen, go olen gans kerra oll lengeis, kon golm valtta riidas ol. Ja ny niit valloj on, guulem, ussevekin gon golm.

Met tiäsin gaikk, ett Riihilä faar ai ol semnen glookuttem buhelja ja tiäsi sengi, ettei äij oll olls sodas. Mutt pilam bäite Frankke sanos: "Vai nii, vai olett tekki faar sodas oll. Ja oikke semses suures sodas. Mikkäst kolm valtta sillo riitliväs sitt?"

— No nii, ei se ny juur mikkä sota oikkjastas oli, mutt turkasen giukkusest siins sendä rehgitti. — Ja nek kolm valtta — nii, ne olivak köyhys, esivald ja jumal.

— Voimakka valla oliva, sanosi mnää.

— Voimakka, voimakka oikke, pali voimalisemak ko nämäk, ko siällk kanuunoines äkseerava ja yks ol semne joukos, ettei händ vasta autakkam bulittamine.

— Nii händ, mutt kuulkkast faar jutelkkast meills se tapaus.

— Saa kyll, jos niin dahdott. Mutt ongost teillp pojat tupakki, ettän saa ens piippun däytte!

Faari kohde oijennettin goht kolmt tupakkukkro ja ko hän ol yhdest pistännp piippuhus ja saann valu siihe, ni hän löi ittes vatalles siihe meijä viäre ja algo.

— Niingon diädätt, ni mnää pidi yhte aikka tota piänd talo tuall metä reunas ja siinäköst sai täyden dehd, ko siit leipäs ott. Rasitust ol pali: syyting ol, rahatte intträss ol, papi- ja kruunuvero oliva, hollis täydys käyd ja päällsem bäätteks o se talo siunatt semsell maandiängapplell, ett se niskas sai vähdät suvet talve. Se on dua tanhva mutk tuall aukkjall ja niingon diädätt, ni suvells siihen dlee kaikk sadevesi, nii ett sand mene helkkrihim bohja myäde, syksyll ja kevälls se om bohjaton, vaikk siihe gaike mailma sanna ajais ja talvells se o huanomalls säällk koht lund täynn. Se o ai vaa ottamisem bäälls, se pahus. — No nii, yks talv jälls — siit o ny jo viidettkymmend aastaikka aikka — ni meill oliva niin gamalat tuiskus, siink kynttläm-bäevä nurkis, ett mnää rupesi olema valla hukas sen diängapplen gans. Juur ko mnää sai se auk, ni jumal hakkas se lund täytte ja tuskim byry kerkes harvenduma, ni jo ol falesmann mnuu niskasan huutamas, ett avast tiäosas auk, rakkar. Ja stää kest viikkaussi. Napisema mnää jo meinasi ruvet, ko jumal ja esivald mnuu köyhä miäst siin niin guransasiva. Ei mnuu jumalan deos sendä nii sydämellen gäynnk ko se falesmanni ainane nälkkimine ja pränkkämine. Meijä välillän ol, näättäk, semmost vanha riitta ja hän näytt mnuull ny, ett mnää oll oikken giusan gapple saann hänest Hän diäs, ett ny ol paras kupiikiajo aik ja ett mnuull olis olis siint toimes hyvä tjäänesti. Sendähde hän ai vahtasiki, ett olik mnuun diäosan auk ja joka tuisku jälkke hän ol valmis mnuu ahdistama.

Yks päev sitt tuli jälls semnem byry, ett mnää vast siinp pualpäevä jälkkem bääsin diängapplen gimppuhu. Aamuste ol taevas olit tähdes ja selkki, nii ett mnää oll lähettännt trengpojan gubiikkihi ja oll jäänn itt kottik, ko mnuull ol siäll yht ja toist toimitust. Mutt edellpualpäevä rupesikin gummingim byryttämä ja ehtopuall mnuull ol jo taas, niingo sanott, täys tyä sen diängapplen gans. Hiki juaks valla oikkjanas mnuun dukastan, ko mnää siin lappemell loi lund. Ja ko mnää sillaills siin hääräskle, ni mnää kuule falesmanni jumburi äänem Berängylän gulmald päi. Mnää ymmärsi, ett se tul virkmatkoildas Irjantteld ja koden mnää hänest tykänn, ni mnää käänsi selkän sinnppäi eng olit tiätvännäs mittä, ennengo falesman räyhäs mnuun dakanan: "Pruukata sannop päevä kans."

— Nii händ ja viäl hyväkim bäevä — falesmanill niingon gaikill lähimäisill ylipäätäs. Nii ett hyvä päevä kans vaa.

— Pahus olkko snuu lähimäises! Mutt kuule, ong tämä ny laitta ja räkninkki! Snuu on diäs jämt tukos, ko mnää kulje.

— Nii händ, eikän daevaline isä näy välittäväs kruunumiäste reisuist juur mittä. Äskö juur hän lakas hakkamast lund tähän danhvaha ja ny mnää ole jo kapple matka avanns stää.

— Kapple matka! Ongost se sillt teht, ett se avetan gapple matka. Sengi lurjus, mnää sakota snuu. — Ja luuleks snää, ett snää saa jättät tämä näi soukaks. Katost nyk, ko mnää levitän gäsivarten, niin doisest syrjäst toissehe mnuun gäten ulettuva.

Falesman ol hypänn, näättäk, reestäs ulos, avannp pälsys ja kykys nyk keskellt tiät ja mittas kui levjäks se ol luatt.

— Niin, dämä snuun diäs o valla liia soukk, lait se levjämäks vaa ja vähä liukkast sittengi, sanos hän viime ja läähött niingo juatimborsas auringombaistes.

— Vai o liia soukk. Kuingast pitude lait sitt o, ongost stää tarppeks falesmanni miälest, meinasi mnää, kon gans rupesi suuttuma.

— Soo-o, vai viisastleema snää täsä viäl ruppe. Ei se lainkka liiam bitk olt tämä snuun diäosas. Jos mnää olsi saann määrät, niin däsä olis mitta pali enemä. Ny ei stää olk ko: yks, kaks, kolm — — — falesman rupes pisin diäviäru syldräkningill mittama stää mnuu maandiängappaltan. Mutt ko hän siin mittaskel ja kykyskel alas hangereuna kohde, ni mnää näin, go häne flombuukkis putos pälssyttem boviplakkrist hankkehe. Ei hän stää siint touhusas huamannk, ko mittaskel ai ettippäi, pysäs ai joukko henkkiäs vetämän daikk haukkuma mnuu ja läks taas mittaskleema ettippäi sen danhvam bitutt. Mutt keske stää hänen doimitustas rupesiki jällp pyryttämä ja lund tul juur jämt kom bussi suust. Mnää pisti lappeme hankkehe, meni falesmannin dyä ja sanosin: "Kyll ny o semnem baikk, ett täyty laat tästä toimest, kosk ruppe tleema uutt lissä ja hämykin däsä jo vähä fiira."

— Koitast laat vaa, sengi laiskur, niis nääk, kuis snuun gäy talvkeräjis.

— No, mnää lua sitt viäläkki vaa. Mutt ottakast nys sendä, falesman hyvä — — —

— Suus kii, mnää en ot mittä vaari snuu valituksistas.

— Nii mutt em mnää välit mittän, go sanoisi vaa — — —

— Jassoo, snää ruppet täsä kruunumiäst vastustleema! Suu kii ja paikall!

No, koskes tahdk kuull, ni ol ilman, gylläs viäl kadukki. Koskas olet tomne mnuu vasta — mnää ajattli — ni oma snuu syys o, ettäs viäl saas hakkiakki flombuukkias. Mutt ett se sendä viäl löydetäis, ni mnää oti oikke nuuga peilingi, misä se makas. Se ol siin risteykses, ko mnää ens sihtasi nii, ett yks pitk aedaseippäm bää, ko ol meijä ruisvainjo veräjämbiäles tul päin gukot kelltapulin dorni huipus ja sitt nii, ettän sai naaprin diäosa viäres oleva virstastolpam bäi meijä riihe luuva ovi. Nii, ett hyvi mnää tiäsi, mist se löydetäis. Ja miksen olis tiätännk, ko ole, niingo mek kaikk luvilaise melkke järjestäs, merell oll ja peilinkki joutunn ottama monek kerra. Nii händ, tiäsi oikke mnää, misä se makas, vaikk se ny jo ol valla lume all. Mutt falesman ei vaan diätänn mistä. Hän seisoskel toises pääs tiäosa ja odott kaiketakki, ett hän jälls sais jotta nälkkimise syyt, mutt viimen dul aik sendä hänellp pitkäks ja hän huus: "Tuast mnuu heosen dänn, mnää lähden gotti!"

— Tuan gyll vaa ja kotti lähden däst ittekkin, gosk stää näky ruppevan dleema, nii ettem me enä tahd joukko mahtu. Eik täsä enä mittä dahd nähdäkkä.

Mnää vei heose falesmannin dyyijö ja häm baiskas ittes rekkehe, ett yks tömäys vaa ol, temmas ohjaksek kädestän ja läks menemä hyväst sanomat. Heonem bist koht nätti travi — hyvä heone sill raadoll oliki — ja falesmann pit ohjaksi toises kädes ja pan doisellp pälssytten gnapej kii. Mutt ei hän oll mennk ko jongun gymmengund sylttä, ennengo hän yhtäkkin doppas heoses ja huus: "Jumal siunakko, Riihil, mnää ole flombuukkin hukann! Tleest tänn!"

Mnää meni falesmannin dyyijö. Hän gääns heinä reesäs mulli malli ja hak flombuukkias ko riivatt.

Mutt konei hän stää löytänn vaa, ni hän gääns ittes mnuu päi ja sanos surkkjall äänell: "Ei stää vaa olt tääll; mitäst ny tehdä, Riihil?"

Mnää ymmärsi, ett ny ol tuli uus vaihe siins sodas taikk riidas, miks mnää händ sanoisi; ett jumal ny ol andann esivalla mnuun gässihin rangastavaks. Ny ol sanalls sanott köyhys voitoin bääll, nii ett kyll mnuus ny äijä ol ja mnää vastasi: "Mitäst siin muut tehdän go odoteta. Taita joku kunnjaline ihmne se löyttä ja tes saatt sem bian, daikk löytä se joku roist ja sillo saatt sanno, ett kiär hännäst. Ja taita niingin gäyd, ett se nähdä sitt vast ko lumes sulava."

— Älä puhels semssi. Tiädäks siin ol liki 8000 markka raha, muitte rahoj ja jos em mnää tee niist viimestäkki ylihuamen dili, niim brääkk miäs mnää ole. Linnaha mnää joudu.

— No mitä sill väli o, o siälls suuremppiki herroj istunn. — Sills sitt ittiäs lohduttat täyty.

— Siunakkon, gumssi snää puhele! — Ei maar, ny mennängi hakema stää ja paikall.

— Mistäst stää haida. Irjantteld kait tet tleett ja kyll siink kähjämist meill o, jos mek koko sen gapple kruunusarkka ruppen goperoittema läpitte. Eik stää pimjäs tehdä millä muatto. Ja händäst tämä lumem baljous sitt.

— Ei meijä stää niin gaukka hakkit tarvitt. Mnää tiedä, ett se ol mnuull, juur ennengo mnää snuun gansas rupesim buhelema.

— Kaunis puhelemist! Eiköst soveis sanno: "Ko mnää snuu rupesi nälkkimä, niingo mnuun dapan o."

— Älä ny niist hual, Riihil hyvä, muttko ment tuama lyht ja ruvetan goht hakema stää.

— Kyll mar se ymmärätt, ettei siit mittän dul. Huame stää hakkit täyty. Ja taita tull esillk, ko mnää tiäsossatan aurama ruppe.

— Aurama! Oleks snää vallam böhkö. Ei stää sitt koska löydetä, jos snää aurallk kaikk riipi raapim bane. Ja snuun diäosallas se pudonn o. Se o viss asi. Nii ett stää ei auratakka huame.

— Aurata oikke. Mnuun däyty pittät tiäosan kunnos, muuto falesmann sakotta mnuu. Aurat mnuun däyty, siin ei aut mikkä.

— Autta mar. Mnää pane miähi kaevama auk tämän danhva, nii ettei snuun darvitt tikku ristim bann.

— Se on doine asi. Olkko sitt menneks nii, mnää anna oll auramat, vaikk mnuullk kyll olis oikkeus aurat.

— Olis händ, oikkeus snuull olis aurat. — Voi, voi sendä! Mahtak huamenakka ollk kaunist ilma.

— Nii ei stää tiäd, kumse ilma jumal meillk kunaki aikank könttä, mutt eiköst mahd huame sendä ollk kaunist ilma, kosk lännes klaara. — Jaaha, hyväst ny. Ruppe tleema vilu täsä.

— Hyväst, hyväst.

Sitt me erosi. Mutt yhtäkkin gääns falesman jäll ymbärs ja pyys saad yäsija meill. Mnää sanosi, ett kyll hän se vaa saa ja ymmärsin goht, ett häm byys kortteeri meills sendähde, ett hän sais vahdat mnuu. Häm belkäs, ett mnää yäll mensi stää flombuukki hakema. Sendähde mnää ajattlingi ny itteksellen, ett äläst hual, siit snuull lisätä hiuka rangastust.

Viäl saman ehton falesman lähett meild sanan gylähä, ett kymmne miäst lappjoines tliis meill huame aamust tyähö hyvä päevpalkka vasta.

Seoravan aamun ol koko plutuun meijän gartnoll ja sitt menttin dyähö falesmannin gomeno jälkke. Mutt mnää jäin gotti ja sanosi meijä miähi, ett he läksisiväk kupiikkihi vaa. — "Kyll täällt tiäm bualest nyt toimen dulla. Falesman o ottanns se aukpitämise urakall" — puheli mnää.

— Oi nyk koohot sendä, ei mar stääkä uskois, josei näkis — sanosiva miähe eik lainkka saann järkkes, mikä maailma meno näi muuttann ol. Ei net tiätänn niitten golme valla riidast yhtikäm behu.

Mnää istuskli, niingo sanott, koton ja kattli akknast falesmannin droikan doimitust ja ko mnää pualpäevä aikan näi, ett olttim bääst tiäosa lopp-pualehe, ni mnää meni heijä joukkohos, kävelin gäde houssuim blakkreis ja piipp hamppais ja tervettli oikkjall ja vasemall ja kyseli, ett kuingast se tyä ny oikke luana. Ei äijä mittä vastann; mikä nauro hiraautt ja mikä taas vilkautt silmä mnuull. Viime mnää tlii falesmannin dyyijö. Hän ol väsynny näköne ja pleikk naamastas ja sanos, ettei vaa ol mittä löydett.

— Jaa, sanosi mnää ja kykysi ja mittaskli niingo falesmanniki eilä, jaa-a tämä ei olt tiädättäk tarppeks levjäks luatt. Kyll o semnem baikk, ett levittät tätä täyty, levittä oikken durkasest, ennengo mittän diädetä.

Falesman pur hammastas, kato luinautt mnuu ja sanos miähill: "Kaeveta levjämälttä!"

Ja äijäk kaevama. No, ko siins sitt ol vähä aik kulunn, ni mnää sanosi falesmannill: "No mutt ongost ihme, ettei mittä löydet; ett te olk kaevannt tarppeks pitkälttä. Tätä mnuun diäossatan o runssamin gon de luulett ja sais stää ollp pidemälttäki. Eiköst nii ollf falesmanni miälest eilä?"

Nii, ett kyll mnää ylppeli ja nautesi mnuu viholisen nöyrytyksest niim bali, ettän rupesi jo pelkkämä, ett se kolmas pia vissi mene esivallam bualell. — Mutt käy kuik käy, lissä mnää viäläkki hiuka — ajattli mnää, meni jongu ajam bääst taas falesmannin dyä ja sanosi: "Valla liia matalaltta tek kaivatt. Kyll täyty vaa syventtä joka paikast." Ja niin dehtin go mnää käski. Mnää oll niingo mikäki genraal.

Mutt ei stää keijett syvendämä, ennengom bäev jo rupes ehtollk käymä ja kon ei flombuukki vaa löydett, ni falesman julist tuskisas, ett se saa 100 markka löytjäissi, ko se löytä.

Siilo mnääki oti lappemen gätten. Oli ensin gähjävännäs siäld-tääld, mutt viime otim beilingistän selvä, pisti lappeme hankkehe, väänsi ja siin makas lumikokkras flombuuk mnuu nokkan all.

Kaikk kokkonusiva mnuu ymbrillen ja huusiva, nii ett viimen guul falesmanniki ett flombuuk ol löydett. Ja hän dul nii iloseks, ett hänen daulvärkkis oikke sättel ilost. Mutt ko hän guul, ett mnää se löytänn oll ja melkken goht, kon gaevama rupesi, ni hän ymmärs, ett mnää oll händ rangass. Ja saiki ymmärttä.

Kyll hän oll happama näkönen, go hän anno mnuull 100 marka sedeli flombuukist ja makso miähillp päevpalka, mutt viäl enemä händ harmitt, ko händ pitkä ajas se jälkkem bilkatti siit jutust ja kyseltti häneld, ett ongost hän vaan bitänn vaari siit, ett Riihilän diäosa o auk. Hän sai siit tiäst niin darppeks, ettei hän goska enä siit kronglann.

Nii, ett semne se asi ol. Köyhys siin riidas vihdo viime sittengi voitollp pääs ja hyvi se sota lopus. Ja hyvi loppu tämäkin, go ny alkann o. Se siinf fliiteihis lopuldakki saa, ko huanomppatas ja heikomppatas enimän giusann ja sortann o. Nii siink käy. Uskokka mnuu sanan, mnää tiädä sen, go oll fölis sillongin, go ol kolm valtta riidas.

Kuip pali prässi siit ol, ennengo Raumall merikoul saatti

Se ihmispolv kon diätä ja tunde, kuip pali prässi siin ol, ennengo Raumall merikoul saatti, ruppe jo vähitelle harvenduma. Ja harv niist jälill olevistakkan, go stää asja ajovat, tiätäväk kaikist niis piänist esteist, ko se laitoksen diällk koitettim bann. Harv tiätä esimerkiks sen, go mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro tiätävä, ett Moson gapteeni huushollerska, ko ol Fiia nimeldäs, ja Pajala handelsmanni Agaatta ja pari muut heijän duttvatas, kom balveliva parhamis paikois Raumall, olivak koko semse laitokse vastustaji ja sanosiva, ett kaikk semsek koulu ova vallan darppettomi eik pohjaldas mittä muut ko Antikristukse vehkeit. — Sillaill oikke he meinasiva ja ko he, niingo sanott, palveliva hyvi ylösotetuis huusholleis, niin Dasala Vilkk, ko ol kovasten goulum bualellp, pelkäs, ett hep pia saava isändväkeski villitty. Sendähde häm byysikim Birksteeti Jankken, gon diäs, kui vaimväkketten gans kunaki aikanp puhella, mennk koittaman gäänttä Fiia ja Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas.

Pirksteeti Jankke ol kovast valmis semssem bissnessihi ja yks sunnundaehto-pual, ko Agaatta ja ne muu ämmä, ja Moson gapteenim basurpoik, Penu nimeldäs, istusivaf Fiian dykön viärasill Moson göökis, niin dlee Jankke sinnp, puhele ens ilmast ja häist ja maahambanjaisist ja sano sitt yhtäkki: "No, olettak kuull, ett pidäis saatama merikoul tänn Raumall?"

— Kyll mnää semmost juttu kuull ole — sanos Fiia — ett semmostakkin dänn rustat meinata ja se o mnuu miälestän hyvi halju toimitust se.

— Halju oikke semne ruljangs o. — Tlee siitäkkin daas yks Belsebuubim belivärkk tähän gylähä, puhel Agaatta ja anno Fiian gatillk, ko istus ja kehräs häne sylysäs, kaffett tassistas.

— Vai halju toimitust se o, ja Belsebuubim belivärkk se o — — Niin des sanott ja sanokka vaa, — tiuskas Jankke — mutt ei se merkit mittä, mitä tes sanott, kon de olett näis asjois juur niingo hull myllys. Mutt mnää, ko ole vanh merimiäs, mnää ymmärän dämä asja ja mnää sano, ett se ongi vast vähä surkkjan darppeline alstantt, semne merikoul. Meill o mailmas pali turhutt ja tarppetond, niingo esimerkiks tomsek katirakkrik, kon des syätätt ja juatatt — —

— Sanosiks snää, Jankke, katirakkriks tätä kiltti elukka, huus Agaatta ja yhtäkki Fiian gatt ol kynne harillas Jankke noka all.

Mutt ei Jankke tiättos pistänns semsist. — Pysytäst asjas, hän sanos vaa ja jatko puhettas. — Nii, stää om bali turhutt mailmas, mutt älkkäst tulkk sanoma, ett merikoul on darppeton. Jos tet tiädäisitt, kuit tämä mailm oikke o rakenett ja tiädäisitt, kumses pelis stää joutu olema semnen, gom bistä nokkas vähä kauemaks ko Rauman dulli ulkpualell, ni ett tep puhuis mittä merikouluist ja sengaldasist. Näättäk, ei seilamine mikkän gonst ole. Kyll mar jokane laevan gulkema saa, ko Jumal vaan duule anda ja ko lyä seilej pääll vaa surkkelemat, niingo moniki deke ajattleemat, kuip pali se kustanda astjam bääll, ko liiaks seili fyärä. — Nii händ, ei seilamine mikkän gonst ol, jos ei mittä muut tahd, ko menn ettippäi vaa niingo mikäkin grohelo. Mutt ei se ettippäi meneminengän däsä mailmas koko autus oi: täyty tiättäk kans, mihi mennä ja misä kullongi olla. Ja siihen darvita vähä enemä hujumentti gon davalise ihmsem bääkopas o, siihen darvita oppi ja se opi saa merikoulus. Nääks nyf Fiia, jos mnää sido liina snuu silmilles ja kiäputa snuu oikke riivatust ymbärs täsä laattjall ja sitt —

— Koitast kiäputta vaa, niis saas nähd, kuis snuun gäy!

— No ol ny vai, pöhkö, mnää meinasi vaa, ett jos mnää niingo esimerkiks sidoisi liina snuu silmilles ja sitt viipotaisi snuu oikke aika tavall ymbärs, ni — —

— Ni snää saisikki nähd vähä kirkka vastukse. — Em mnää mein ruvett snuu esimerkikses, älä luulekka!

— No, mutt Herra nimes, jos mnää teksi se —

— Mutt kodes snää teekkä stää, se o vale se! Koitast tull vaan dänn, ni mnää revi silmäp pois päästäs!

— Oi voi sendän deit vaimihmissi, kon deill o annett niim bali sissu ja nii vähä järkki. Mutt mnää selitä sittengin deillt tämä merikoulu asja, ettet siin ijangaike stää hauk ja nälk. Ajatelkkast nys sitt, ett mnää panen duam basurpojam, Benu silmill liina ja viipota händ.

— Jaaha, viipot vaa ja oikke aikatavalls sittengi, kyll se junkkar sen guurin darvitteki, sanos Agaatta voorostas.

— No, mutt ol ny vai Jumala lahi ja ann mnuu selittä. Mnää kiäputa händ ymbärs silmä ummes täsä laattjall ja jätä häne siihe sitt. Luulettak, ett hän diätä, misä hän o.

— Tiätä kaiketakki hän se, ett hän o Moson göökis, huusivak kaikk ämmä yht haava.

— No te mar ny olett oikken gahkoj. — Niin, diätä kaiketakki hän se, ett hän o Moson göökis, mutt luulettak, ett hän diätä misä uun o ja misä ovi ja misä akkna ova ja misä te istutt, jos olis mahdolist usko, ett tep pidäisitt suunn gii. — Ei, hän ei tiädäis yhtikäm behu niist asjoist, muttko läksis kävelemä, siks ett löis pääs seinä ja sitt hän gulkis pisi seini, siks ett hän vähitelle löydäis akkna ja ove ja muuri ja teijä ja kaikk ja tiädäis, kuip päin gaikk ova. Nii, ett ei häne oikkjastas sendä mikkä hätä olis enemppä ko näitte meijän goulun gäymättömätten gippreittengän, go sohlava Rauma ja Saksa väli semses rapakos, ko Itämeri o. Ei siins seilates mittä oppi tarvita, ko mennän golistella vaa yhden give nokast toissehe, siks ett ollam berill. Mutt toist se on, gon dulla Aklandi valdmerell. Sendähde ei heit päästetäkkä sinn laeva kuljettama, sill ett siäll he olsiva ilma merikoulu oppi niingo, jos mnää veisi snuu Agaatta pimiäns syysyän Lavila aukkjall ja lykkäsi sitt liässuhu ja jätäisi snuu sinn.

— Jaa ett mnää tliisi snuun gansas pimjäns syys yänf fliitoma Lavja aukkjall? Tiäd vähä huutti sengi aabrott!

— Nii mutt ko mnää ny sanosingi ett, jos mnää veisi snuu sinn —

— Nii juur snää meinasi; mutt tiäds snää se, Jankke, ettei siit tul mittä; ei tapadk koska, ett mnuun guallu muldam bäällt tulla sanoma, ett tosa ny makka hängi eik enä kohk ja kuah Pirksteeti Jankken gans turuill ja tanhvill. Nii ei käyk koska ja styyr vähä suus, se neuvo mnää snuull anna, sengi uutskott.

— Olett tes nys sendä oikken giusan gappli, te ämmväki. Mutt sama se, en mnääkän dliis snuun gansas Lavila aukkjall, pys snää kotonurkisas vaa, mutt mnää sano se vaa, ett ko Aklandill olla, ni se o Itämere rinnall niingo mnää täst köökist veisin duam Benu Lavila aukkjall ja Lavila aukki olis sadoj kerroj laajeve ko ny, nii ettei silm kannais toisest äärest toissehe—

— Vai nii, mutt mnuu miälestän siin o jo nykki enemän gon darppeks avarutt yhde miähe lääniks.

— Nii mutt ei se ol mittä Aklandi rinnall ja pids suus kii, ett mnää saan dämä asja selittä. — No nii, jos Lavila aukki olis nii avar, ettei lainkka sem bäät näkis, ei millän gulmall ja mnää veisin dua siunatum Benu sen geskell liin silmill ja sanoisi hänell, ett hän saa otta liinam bois parin diimam bääst ja korjaisin goippen oikke aika kiäru, nii luulettak, ett Penu sitt tiädäis, mihim bäi hän läksis menemä. Ei maare. Ei mittä hän diädäis. Nii olis seonnk ko Vassberg paittahas ja kyll vaa itku väänäis, ennengo ehto maili olis ja travat sais risti ja rasti niingo Jeerusalemi suutar eik vaa löydäis mihinkkä. Semmost se Aklandillakki gulkemine olis ilma merikoulu oppi. Joko ny ymmärätt?

— Ymmärrän gyll mnää, mutt mnää tiädä ja se, ettei Aklandill lähdetäkkä liin silmill. — Älästis koitakka, Jankke, tull meist pilkka tekemä.

— Oi voi sendä, Fiia, kyll snää ny olik koko viisas olevannas ja järkeväs ihmne snää ylipäätäs olekki, mutt näit asjoit es snää ymmär lainkka. Nääks, ei siäll Aklandill aut lainkka vaikkas pidäisi yäp päeväs silmäs seljälläs. Siäll ova nääks pimjä yä ja taevas o ussem bilves, ettes nää aurinkko ekkäs tähdej viikkausin; es nää muut kon daevast ja vett, vett joka haarall niim bitkälttä ko silmäs kanda, sill ett Aklandis ongi liänd tiädäks vähä enemän go Itämeres ja muis kuraproteis. Ja kos sitt oles seilanns siäll Aklandill voorkausräkningill risti rasti, niin dakka maare mnää se, ettäs viimen gysyisi, misä jumal siunakko mnää mahda oll ja kuit tääld kotti löydetä.

— Jessimandessikast sendä! Jaa, mutt kuingast vissi siäld lainkkan gotti löydetä?

— Äähäh, jokos ruppe ymmärtämä, ett se o vähän dylkki paikk. Mutt ny ongi nii, ett ei siihen darvita mittä muut, ko ett kapteen, go o merikoulu käynnt, tlee ulos kajuutist, otta höyde ja kara kattoman grunumeettri ja räknöitte yhde hiuka ja sano sitt, ming numrase merendiaanim bääll olla.

— Kuis snää sanosi? — Merendiaan. Mikä se o?

— Nii, siin ny näätt! Puhelett merikouluist ja seilamise opist ettäk tiäd edes stää, ett mikä merendiaan o. Mutt mnää selitä sitt sengin deill. Näättäk merendiaani ovas semssi pahuksem bitki tervatuj trossej, ko om biukotett maan doisest navast toissehe semsis paikos, misä valdmert o — mais ja piänemis vesis ei niit ol eik niit siällt tarvitakka. Eik siink kyll, ett niit o semssi merendiaanej, ko menevä maa yhdest navast toissehe, muttko niit o viäl toissiakki semssi, ko ovap piukotetup poiki näitte, nii ett koko valdmeri o sillaill jaett ruuduihi eik semse miähen, go o merikoulu opi saannt, tarvitt mittä muuttkon daeva merkeist ja sekstandeist ja oktandeist ja muist alstandeist räknöit, ming numrasem bisittäisi ja ming numrasem boikimbäi menevä merendiaanim bääll olla ja sitt hän näyttä yhtäkki sormembäälläs kartast, misä laev o.

— Siunakko sendä, vai semmost se seilamine oikkjastas ongi.

— Semmost oikke se ongi, se pareve ja korkkeve seilamine.

— Jekka sendä, mutt kuule, eik ne laevas sekk niihin drossruutuihi?

— Ol vaik kaaho ol! Pohjas ne ova.

— Vai pohjas. Mutt kukast nes siäll näke.

— Äij. Kapteen niist selgo otta sekstandeines ja oktandeines ja kiikreines ja värkeines, niingo mnää jo sanosi.

— Kyll on glookku! No kruunun gapeni ne merendiaanit tiättvästengi ova.

— Kruunu vehkeit oikke ne ova. Kenest muun gon gruunu.

— Jaa-a, on däsä maailmas sendäm bali ihmelist — Mutt kuule eik semne merendiaan goska menp poikk?

— Mene händ. Mene oikke. Siäll Aklandim bohjall o semssi suuri krauijakkin, go välist saava merendiaani saksettes rakko ja katkasevas se, ett yks klipsaus vaa o. Ole mnääkin gerra ollp paikkamas yht poikkis-merendiaani, ko men yli Aklandi Englannist Ammeriikkaha.

— Mahdo siin ol vähti.

— No se saatt usko, ett me hiki hatus siin vähtäsi. Ymmärtä sen, go meri käy, nii ett ei kunaka aikant tiäd, misä o ja joutu siins semmost hirmust trossi plissaman, go o niim baks ko mnuu reiten. — Eng mnää toist kertta enä menekkä semssen daksvärkkihi. — Ei mar, täyty lähtit täst maatakkin daas, kon ei tiäd vaikk jo huame aamust aikasi lähdetäis painamam bois gotto, kosk tuul näyttä käändyväs semsellk kandill, ett o hyvä menn. — Nii ett hyväst ny vaa!

Siihe Jankke jätt koko seorkundas ja kulus pitk aik, ennengo ämmäs saivas sana suustas. Mutt vihdo viime Agaatta meinas, ett olis hän ennen diätännk kaiken dämä, ni ei maare hän merikoulu sunkka vastustann olis.

Siihem buhesse sanos Fiia jatkoks, ett kerkke mar sen goulum bualest viäläkkim buhuma ja ilmottaman gaikill ihmsillk, kuit tarppeline laitos se o.

Ja kyll Fiia ja Agaatta ja ne muuk, ko Moson göökis kuulivap Pirksteeti Jankke selitykse, sitt puhusivakkin goulum bualest, nii ett oikken dupettumam bakkasiva.

No nii. — Vähäs pali seiso. Raumalls saattingi sitt merikoul, mutt siin uskos mnää ole, ett jos ei Tasala Vilkk olis lähettänns semse miähen gom Birksteeti Jankken, go ol oll merendiaanej paikkamas, käändämä Moso Fiia ja Pajala Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas, ni ei Raumallk kukatiäs viäläkkä olis merikoulu.

"Esmeralda" jungi joulaatt

"Ansion" gajuutis Liverpuuli redill istutti ja viätetti joulu: Meill ol nainn miäs kapteenin ja hän ol ottannf frouas fölihis täll reisull ja se frou kaiketakki se ol, ko ol pannt tämsen davalist juhlaliseman galaasi joulaattehtost toime. Ei siink kyll, ett miähek käskettin gajuuttihin, daijottin gaffett ja nisust ja todi ja ett kokk keitt ja paist ja hääräs ko helkkar kaikengaldaste joulräätettem baris, muttko se frou ol kaike lisseks viäl toimittann josta — en ymmär mist — kuusengräksynkin gynttlöines pöydäll ja timber ol laittannk komja himmelin gattoho. — Nii händ ja tupakki ol jos jotaki sortti siinp pöydäll. Ol Jaakobstaadin gämmboot, ol viis veljest ja ol Rettingin gasakkaki ja pikanelli ol niingom bitki kärmeit vaa. Sillaill oikke. Komja juhla meill oikke ol laitett ja oikke joululd tunnus, vaikk olttingin gaukanp pois kotto. Ja ymmärtä se, ett siinp puhe rupes luistama semslen drahtmenttettem baris. Pauhatti oikke siin yht ja toist ja tul siins sitt viimem buhe siitäkki, mimsis olois kukin gulloingi ol joutunn jouluas viättämä reisuill ollesas. Ja ymmärtä se, ett semses joukos, kon ei oll ensmäise reisum boikki muit kon gokk, ol yks ja toine viättänns se juhla monells sortill, millo hyvingi hauskast, millon gurjutt kärsite.

Ja viime rupes puhe käymäm boosuldakki, vaikk hän davalisest istus ja kuulustel vaan, gon doisep pauhasiva.

Nii, sanos boosu, — monellt tavall oikke stää merimiäs joutu jouluas viättämä ja enimitte hyvi ikävällt tavall. Ole mnääkin gerra joulaattont tull Chicagoho hirtettäväks eik sekkä tiukka hauskald tundunn, vaikk mnää sendä vihdo viime hyvim bärjäsi itten siit reisust eik siit hirttämisest mittän dullk, koskan viäl täsä istu ja kurkkun viäl o siin reedas, ett todi luista turkase hyvi huiluan myäde alas, niingo näätt. Ja vaikk mek kyll ilman todistuksiakki olsi uskonn boosu sanat todeks, ni häm bist yhdells siämauksellp pualen glassi todi liiveihis, sylk truiskautt hampattes raost ja jatko juttuas.

— Se ol näättäk sillon, go mnää jungins seilasi Esmeraldas. Ol seki aikanas hyvä alos oll, mutt vanh ja paikotellem berstandunns se jo ol sillon go mnää siihe hyyry oti. Vanhema merimiähe varotivakki mnuu ja sanosiva, ett älä hual menns siihe astjaha, sill ett ei stää tiäd, kosk se rojo reppe ja snuull o viiminem bapuruak edesäs. Mutt mitäst mnää, ko oll nuar ja järjetön, olsi neuvoist hualinn. Mnää oti hyyry vaa eritottengin, go siin maksettim baremppa palkka ko muis laevois. Ja maksettin gaiketakkin go siin henges kaupall miäs brasseis joudus olema. Sillaill oikke ja sitt lähdetti. Mutt juur ko me värkeinen oli menos alas haminahan ganalvahtkopan dykkö, niin dlee Pihala muar preiv ja jongumoine tullo kädes ja kysy: "Ettäkköst te ment talvreissuhu ja Ammeriikkaha saakk?"

— Semne oikke olis meining, vastasiva miähe.

— Semssi se äij pauhas, ett viädäm blankklast Cardiffihi ja siäld painetam bainolastis Pensakoolaha.

— Oi voi sendä, ettäk tes sitt otais toimittaksent tätä preivi ja tämä sukkpari sill meijä Vikull. Se asu Ammeriikas siink kaupungis, kon däsä preivim bäälls sano. Kyll mar te vaa siäll Ammeriika rannas näät jongun, go mene siihen gaupunkkihi ja toimitta nämäs sändi ettippäi ja paikall.

— Älkkä hulluijan gohisk, muar kuld. Ei siäll ni nässist preivej ja tavara saak kulkema reissavaisten gans ko Suames. Siin Ammeriikas ongi, näättäk, vähä enemä lääni ko meijä maas. Lähettäkkäm bostis vaa, mitä teill o lähettämist

— Nii, mutt se tlee niin dyyriks, ruikuttel Pihala muar ja itk ja pyhkes nokkatas esliinahas.

— Läggoo, huus styyrman samas ja mnää ja kokk ja kajuuttvaht oll jo pann Esmeralda isom baati fongliina yli olgan ja oli ruppemaisillas vetämäm baatti miähines ja lasteines hamina kohden, go mnuu yhtäkki lykkäs miälen, ett kummost sendä olis, kon goitais toimittas se muari asja. Ja siins samas mnää jo olingi muarin dykön ja sanosi: "Andakkast äkkin dänn net tavara, muar, kyll mnää toimita se asjan, goskei kukka muu ot stää tehdäkses."

— No, snää mar oles siunatt miäs! Saas nähd, ettes kad, ettäs ole vanha ihmist auttann. Jumal snuu siunakko ja onnelist matka ny vaa!

Mnää pistim breivi liivim boviplakkrihi ja pidi sukkpari kädesän, siks ett haminaham bäästi ja pani nes siällk kistuhun ja ajattli itteksen, ett olis stääki lyst tiättäk, kosk Viku saa preivis ja sukkas, jos hän goska saa ne.

Meill ol sitt vallan gaunej ilmoj ja myättässi tuuli, nii ett se meijä matkan Cardiffihi men oikkem bualkundasest. Vähä runssasten gyll se Esmeralda vuas, mutt ei sendä nii, ett se asi pahast harmiks pistänn olis. Ja ko mes sitt Cardiffis oll losannp plankklastin, ni me läksim bainama yli Aklandi. Ja kaunist ilma ol nykki, siks kom bäästi Meksiko lahtehe. Mutt siäll meills sitt algokim beli. Mes sai semse myrsky ylitten, etten mnää ol enne eng jälkkem bali semses oll ja jos ei meill olis oll semnen gapteen, go ol tottunns sualese vede hajuhu vähä enemän go moni muu, ko laeva fyärä, ni merem bohjas mnää ja kaikk muu Esmeralda miähe ja päälysmiähe makkaisi. Mutt, niingo sanoit, se meijä äij tiäsiki, mist nuarast kullongi vedetä ja me olsin gukatiäs hyvingim bärjänn itten lopuld, jos ei meijä astjan yhtäkki olis ruvenn vuatama. Ei se paha kestänns stää myrsky rundlemist, muttko repes jostakki saumast ja ny meill algo semnen dyä, etten mnää toist kertta tahdois semses oli. Mes kun bumbut yä ja päevä ja sittengi ol nässist, ettei mentt pohjaha. Ja mitä enemä mep pumppusi vett pois stää enemä stää pakkas lissän dleema laeva ruumaha. Alus em me ottanns stää pumppumisen doind niim beräte vakavald kandild, kon dehtii riuskast tyät ja Teuko Frankke, ko semne veissutten dekki ai joukko ol, laitt pian dämse värsym bätkä:

Pumppukam bumppukka, hii ja ohoo! Kattokast, Aklantt tyhjendy jo!

Stää mes sitt veteli aikan guluks jolla vanhall junttamiäste nuatill ja hakkasim bumppu ko riivatu. Muttko stää tyät rupes piissaman golmanell voorkaudell, nii gyll veissamine unhotus ja Frankke sanos, ett hän mene huilama ja hukku niingon gatimboik miälumin go hän hakka ittes hukka sem bumbun gyljes. Mutt meijän dimber, ko ol pali mailma nähn ja pali kirja lukenns, sanos, ett hän luule, ett jos merimiäs kualttuas kadotukselle joutu, ni ei händ kuumudellk kiusat, muttkom bumppuma häm banna rangastukseks syndisest elämästäs ja pahoist töistäs. Ja juur ko hän o saamaisillas astjan dyhjäks, ni se vesi ko hän o saannp pois pumbutuks kaadetan dakasi sinn, mist se on dullukki. Ja hän saa vaam bumbut ja pumbut. Semnem buhe sai Frankke vähä fundeerama ja nokk noros hän daas hakkas pumppu, nii ett vähä henkki ol. Mutt ei meit sittengä mikkäm bumppumine auttann olis, josei yks tansklainem brigi olis meit pelastann juur viimesell hetkell. Sillett tuski mes sem baateihi olim bääs ni Esmeralda kallistus ja vajos syvytte niingon givi.

Se tansklaine men ja Pensakoolaha, nii ett sinn me lopuldakki sendän dlii ilma mittä muut omasutt ko ne vaattek ko meijä yllän oliva ja mitä niittem blakkreis ol. Mutt em mes stää surr, em mnää kummingan, go nuar ja riuskas oli. Ja mnää päätingi, ett em mnää rupp odottama, ett mnää kotti lähetetä, muttko ota hyyrym Bensakoolas ja lähde mailmall. Ja kyll aloksi oliki ja hyyryj ol tarjoll vaikk kuip pali. Mutt mnää olin dull vahingost viissaks ja ajattli itteksen, ett käy kuik käy, ni ei mnuu semsse laevaha saad, ko vuata, nii ett yhtmittam bumppuma joutu. Ja sendähde mnää meningi laevast laeva ja oti vaari, misä pumpptang ol kiildäväks kulunn. Eik semsist sunkkam buutett oli. Ja aingo mnää semsen giildäväm bumpungahva näi, ni mnää ajattli. "Ei poja, ee-ei, tähän guppihi ei mnuu kekatakka."

Mutt yks päev ko mnää jällk käveli siinp pisi rantta ja poikkesi ai joukko jongu laevam bumpuvartt kattoma, nin dlee yhtäkkin gaks miäst, ottava mnuun grajvärkeihin giinp, pistävä hansklova mnuu ranttemihin ja sanova, ett ny om baras tuli heijä fölisäs vaa.

En mnää sillo viäl pali engelskat osann, mutt koiti mnää stää solkat hiuka ja kysysi, ett vikakost ny on, go mnuullt tämmöst evervaltta tehdä. Mutt ei ne miähek ko naurova vaam, byäräytiväk kätes ymbärs kaulatas ja vahtasivat taevast kohde, ni ett mnää ymmärsi, ett naru jatkoks he mnuum bistä meinasiva. Ja se tunnus tylkkjäld, ymmärtä se. Sitt hep paniva mnuu ajopeleihi, eik ollk kulunn monttaka hetki, ni mnää jo olim Bensakoolan gistus.

Seoravan aamunp pistetti hansklova jäll mnuu ranttemihin ja sitt lähdettin gulkema rauttiät myäde, en diätänn mihi. Mutt kahde voorkaudem bääst mep pysäsi kauhja isson gaupunkkihi ja mnää kuljetetti jälls sen gylän gistuhu. Ja ko mnää siäll oll vähä aikka istunn, niin dul iso joukk semssi poliismiähi mnuu vauhkottleema ja sopotiva engelskatas. Viimen dul sitt viäl yks vanh herr ja rupes andaman giäru niillk kahdellk, ko mnuu pisi Ammeriikkat laahann oliva. Ja ko hän aikas ol heit klumminn, ja kironn ja pärmändänn, ni hän läks menemä harmeisas. Nek kaks mnuu miästän gattliva hetke aikka toinen doistas hyvi nörkö näkösin, mutt yhtäkki he ottiva mnuu välihis ja sitt lähdetti ulos fanghuanest kaupunkkihi. Mutt hetke matkam bääst ne junkkri läksivä liässu ja siin mnää nys seisosi oudos kaupungis valla avuttoman.

Niingo sanott, em mnää pali engelska osann, mutt osasi mnää stää sendä se verra, ettän taisin gyssy yhdeld semseld maistraatimiäheld, ko seisos keskelk kattu, ett mikä tämsen gaupungi nimi oikke o. — Mutt voi turkanen, go se suutus ja pudist nyrkkiäs mnuu nokkan all ja käsk mnuu menns se ainasen diä.

— No, om mar tämä nys sendä oikken gamala, ajattli mnää, meni jäll vähä matka ja kysysi yhdeld herrald, ko ol hyvälaita se näköne, ett mikäst kylä tämä oikke o.

— Jeerussalem, vastas se roist, men menoijas ja nauro holott mennesäs.

Engöstän sendä vihdo viime mahd löyttät tääld jongu viissangi ihmse, ajattli mnää ja tramppasi ettippäi vaa sinnppäin go mnää ymmärsi, ett kaupungin geskkoht ol. Ja ko mnää sitt kulje ja kulje ettippäi, ni mnää tlee semsellk kadullk, ko ol puadej täynn kummallakkim bualell ja ko mnää sitt luin dankkasi niittem buadettem bäällkkirjotuksi, ni niis ol ussemis sana "Chicago."

Annast katto, engöstän mahd oll Chicagos tuumali mnää ja ko se nimi ai ussemi ja ussemin dul mnuu silmihin, ni mnää ymmärsi, ett Chicagos oikke stää ny oltti.

Mnää olin gaikes onneks kuulit tämsestäkkin gaupungist puhett, nii ett mnää tiädä, ett semne o mailmas, ja ko mnää sinn ny oll joutunn, ni ei ny enä ollk kysymyst muutt ko, ett millaillt taas kunjallp päästän dääld kottippäi. Ja se oliki vähä kiper kysymys, kodei mnuull oll rahakan gukkrosan go muutam engelska silling muistaksen. Vissemäks vahvudeks mnää sendä istusi yhdellp pengillk, ko ol siink kadu viäres, otin gukkron esill ja rupesi räknöittemä, ett palik mnuull ol stää ainelist hyvytt. Mutt ei stää herunns siäld enemppä ko viis sillinkki ja yhdeksäm benssi. Eik semsells summall pitkällp potkit semses kyläs. Kyll mnää se ymmärsi. Mnää käänsi sitt viäl kaikk plakkrinikki väärimbuali, ko mnää ajattli, ett jos sinn olis joku raha öksynn. Ja ko mnää sitt koperoitti liivim boviplakkariakki, niin dul kässihin se Pihala muarim breiv, ko mnää valla jo oll unhottann. Mnää kato stää preivi ja ko mnää sitt lue sem bäällkkiijotukse ni siins seisos ens: "Viktor Pihala" ja se all: "Chicago" ja sitt kadu nimi ja talo numra.

No mutt ol nyk klookku sendän, gom Bihala Viku asuki näämäs tääll, ajattli mnää, tahkosi silmiän ja lui sem bäällkkirjotukse viäl toisen gerran, gom belkäsi, ettän gukatiäs oll erhettynn ensmäisellk kerrall.

Mutt engä ollukka mnää erhettynn ja ny mnää meni vähä äkki jälls semse maistraati miähen dyä ja kysysi häneld, kuis siihe daloho mennän, go siinp preivim bäälls sanota. Ja kyll hän gadu hyvin diäs ja neuvos mnuu, kui mnuum bit se löytämä. Ja nii mnää sitt läksi. Käveli ja käveli ja näyti ai joukkom breiviän ihmsill ja sai uussi neuvoj. No, em mar mnää tämängaldasesakkam bisnesis oll olis se jälkken, go mnää pikku poikans stää meijä mullvasikka joudusin gaahistama Vasaraiste metis, puheli mnää itteksen, go mnää siin ilosell miälellk koiti luusat itten määräm bäähä. Ja tul mar mnuu vasta vihdo viime semne ihmnen, go sanos, ett tosa se o ja näytt yht talo toisellp puallk kattu. Ja todestakki ni siin ol semnem buadindapane ja ovem bäälls seisos: "Viktor Pihala." No, mitäst täst, mnää meni vähä äkki sinn, avo ove ja valla oikke, siälls seisos Viku keskellk kaikengaldaste mööblette ja mnää ymmärsi, ett hän ol niit ruvenn värkkämän, go hänes ai semmost nikkri vikka ol oli.

Viku kattel mnuu hetke aikka vähä pitkäst, mutt sitt hän sanos: "Katost Jokela Jankket, oleks snääkin dääll?"

— Ole händ, niingos nää. — Hyvä päevä kans vaa ja terveksi Raumald.

— Päevä, päevä. — Kiitoksi vaa, mitäst kuulu Raumald ja misas asjois snää täällppäi liikkell ole?

— Ei mnuulls sem baremppa asja olk kon dulin duaman dätä preivi snuu äidildäs. — Anno hän viäl yhdem bari sukkiakin mnuun duadaksen, mutt niitten gans tul semnem biän glumm, ett ne menivä merem bohja Esmeraldas, ko se haaverin dek Meksiko lahdes.

Viku ott preivi ja sanos: Älä siin ny hulluttel, niingo snuun dapas o, muttkon duls sisäll ja selit kuis snää tänn joutunn ole. — Nii ja kiitoksi preivist. Se om barhamppi joullahjoj, mitä mnää tänäpä saa.

Jaa mutt taita mar ollakki joulaatt tänäpä, sanosi mnää, ko oll joutunn jo valla viikkvillihi niis vastongäymsisän.

Joulaatt oikken dänäp o ja se snää viätä meill, puhel Viku ja vei mnuu asumuksehes, ko ol piham beräll. Ja siäll ott Viku frou taikk emänd, miks mnää händ sanoisin, go se ol semne oikke fiin ja nätt ihmne, meijä vasta ja kamalast mnuu trahteeratti ja plääjätti. Ja kyll meill juttu piisas, se saatt usko. Eik Viku lakann ihmettleemäst stää, ett mingtähde nep poliisi mnuu fanginn oliva ja laahann mnuu Chicagoho saakk. Mutt vihdo viime Viku frou äkkäsikin, guis se asja lait ol. Hän garas toisse huanesse ja ko hän siäld dul, ni hänell ol ammeriikkalaine aviis kädes ja sitt hän ja Viku rupesivas stää lukema ja naurova, nii ett he pakattumam bakkasiva.

— Pahustakkost tes siin nauratt? kysysi mnää viime.

— No ko snää ole otett siks suureks rauttiäryävriks, kon däällppäi om bahoijas tehn. Katost, täsä o hänen guvas. Kyll se ongi snuu muatoses. Ja täsä prändis sanota viäl, ett tämä ryävär ei olt taitavannas engelskat, jos hän giikkihi joutu. Ja pahus soikkon, gon däsä mainita viäl, ett hänell o arp viildem boiki noka juur niingo snuullakki.

— Sanotang vissi nii? — Nii, siinäs ny nääk, kui nep pahat teo ain duava rangastukse jälkkes. Niingos muista, ni mnää sain dämä haava ja arven, go mnää putosi apteekin dregooli aedald sillongo me molemas, snää ja mnää, pikku poikin oll omeni varkkais.

— Sillaill oikke, sillo oikke snää se sai ja on daitanns se ryävär-Dick saad arpes samois toimis, mutt summ se ny vaa o, ett ko snuull o se arp ja oles se ryävrin gokkone ja näkönengi hiuka ja ko snää kulji laevast laevaha ja hyvi eppälyttävällt tavall vauhkottli ymbrilles ekkäs engelska taitannt taikk olit taitavannas, ni em mnää ihmettel lainkka, ettäs joudusip poliisetten gässihi.

Semne oikke asja lait ol ja fundeerasi me Vikun gans, ett jos mnää ruppeisi rautrahoj hakema niild viraomasild, mutt sitt mep pääti, ett kosk o semne vuade aik, ett pitä oleman gunni Jumalall, rauh maas ja ihmsill hyvä taht, ni em mekkän dahtonn ollp pahasuappassi, muttko jätin goko asja sikses.

Ja hauskemppa jouljuhla mnuull o harvo ollk ko siäll Vikun goton. Mutt tul mar mnuu miälehen, go mnää siin istusi ja nautesin gaikengaldast trahtmentti ja o mond kertta jälkkembäingi miälehen dull, ett millaill mnuu oikke olis käynn, jos em mnää stää Pihala muarim breivi olis ottann ettippäin doimittaksen.

Semssi se boosu pauhas. Ja se ol meijä muitte miälest semne hiuka opettavaine jutt. Eritottengi met tlii siit ymmärtämä, ettei saas sendä vallan dohromaisest töllötells sillongan, go laevattem bumbuj syynämäs käy.

Kalljongylä sepp ja rauttiän gondukteer

Kaikk ihmsek Kalljongyläs oliva ihmeisäs sendähden, go heijä seppäs ol valla muuttunn. Ei nii, ettei hän olis töitäs tehn niingo ennengi, ei maare. Yht hyvi hän heosen gengitt ko ainakki ja jos kirves tarvittin derästät, taikk jos sirpin daikk vikattem buuttes oltti, ni ei siint toissi seorkunttihi lähtit tarvinn. Kyll Kalljongylä sepp vaan gaikk semse asjak klaaras yht liukkast ko ennengi. Nii ett seppättem barhait oikke hän ol niingo ennengi. Mutt se vaa ol erotus, ett hänem bajastas enne ain guulus trallitust ja nauru vasaran galkutukse joukos, mutt nys siäll ol juur niingo joku aave olis tyäkaluj pidell. Ei veisumbätkä siäld kuulunn ja ihmses sanosiva, ett tuski sepp ny hyväm bäevä sano, ko joku asjoillas hänem bajahas mene.

— Ny o meijä sepp vissi saeras, tuumaliva isändmiähek, ko heijän geskes sepäst puhe tul. Mutt ämmä meinasiva, ett kyll mar meijä sepp ny vissi mene naiman, gosk o niin dotiseks tuli. Ja kyll jo o aikaki ja hyvä miähe hänest saaki, se ko häne saa.

Nii ett kyll kalljongyläläisill nyf fundeeramist ol, ko heijä seppäs nii gamalast muuttunn ol humööristäs. Ja viime Äimlä isänd, jong maalls sepä asumus ja paja olivap, päätt lähti ottama asjast vähä nuugemppa selkko. Hän ol jo aikka meinanns sen dehd, mutt ol siin elongorjus oll niim bali sähinä ettei hän ollk kerjenns semssi ajattleema. Mutt nyk ko hän muutongi joudus tekemän gaupungireisu ja hänen diäs sillo men sepäm baja siutt, ni hän ajattel, ett poikke mar mnää nys sendä vihdo viimengi sepäm buheill ja ota selgon gaikist.

Ja nii hän dekiki. Seoravan aamun hän läks asemallp päim bari tiima aikasemin, gon darvinn olis, sillett ei Äimläst olit taksuunahan gon gnafft kolmk kilomeettri. Ja sepä asumuksest ol vaan giveheitt. Mutt jo pitkä matkam bääs sepä asumuksest hän guul, kuit tämä veisas pihallas yhde värsy doises perä ja ko häm bääs paja ove suuhu, ni sepp huus: "No, hyvä päevä Äimlä, mihist snää nys sutta."

— Päevä, päevä, kaupunkkihi olis niingo meining mennt täst.

— Vai nii, vai kaupunkki. — No, mutt se vast sopiki. Sinnt täyty mnuungi menn. Nii ett tleest nyt tonns sisäll meill, ni mnää ruakko ittiän vähä sinä aikank, ko snää juak kupin gaffett. Ei ol mittän giirutt viäl. Juna lähte vast seittmäm baikkeill ja ny ei kell ol viäl muut kom bual kuus.

Ja sisälls sepä asumuksehe meniväs sepp ja Äimlä. Ja Ruahmaa muar, ko sepä huusholli pit, rupes koht paneman gaffekupej pöydäll. Sepp men oitis peräkamarihi vaatteit muuttama ja sillo Äimäl tykkäs, ett ny om baras aik kyssy muarildakki siit sepä miäle muuttumisest ja hän guiskas muarin gorvaha: "Mitä ne ihmsek kohiseva, ett tua meijä sepp o niin gauhjan dotiseks ja ykstoikkoseks tuli? Mnuu miälestän hän o juur niingo ennengi."

— No sanokka ny muut! Juur niingo ennengi hän jäll o. — O oikke. — Nii händ. Mutt kyll asi sendä nii oll on, go ihmses stää jahdann ova. Nörköksis ja totine oikke hän oll o siit saakk, ko hän duanan gaupungis käve. Ja vast eilä ehtost, ko hän ol päättänn, ett hän jälle lähte kaupunkkihi, hän dul yhtläiseks ko ennengi. Nii ett kyll asi nys sitt selkki o.

— Em mnää ymmär, ett se selkki o.

— No mutt isänd, sanos muar, ja nyhjäs Äimlät kylkke silmäs sirrilläs ja suu nii messingis, ett se aino hamppa-sohlo, ko hänell ol ala-leuas, tul näkyvi. — Ettäk tes stää ymmär, ett hän o löytänn morsjame ittelles siällk kaupungis ja stää hän o ikävöinn. Ja nyk ko häm bääse sinn jäll, ni hän o nii ilone go ennengi. — Nii, nii, se rakkaus o raatto, se vetä voimakkamin go seittmäm bari härkki, pruukkas Tanila inspehtor ai sanno.

— Se rakkaus ja rakkaus! Te vaimihmse olett niin gaahoj! Ett tes saa järkkehen, ett meill miähill on däsä mailmas muitakki asjoit miäld painamas kon deijä vehken.

— Nii, ja mitä sitt viäl. No nii, suutta kyll oll niingi, ettän ole erhettynn. Mutt suutta oll niingi, ett mnuus o oikkeus. Peräspäi se nähdä. O semmost ennengi näht. Esimerkiks kon de stää teijä nykyst emänttätän — — —

— No, no, no, no! Ei täsä niist nyp puhett ol. Pääasi o, ett meijä sepp o jäll endsis voimisas. Kyll asjast sitt kaikim buali selk oteta.

Siihe se sitt lopus se muari ja Äimlä välinen geskutlemine. Muar kaas kaffett kuppihi, oikke runssan gupin gaasiki ja ennengo Äimäl ol saanns se juaduks, ni jo ain dul seppäkim beräkamarist pyhävaatteis ja kahde litram bott kädes. Siinp potus ol oll viina ja sen gyljes ol viäl klapp jälil, ja siins seisos "Fennia-viina."

— Snää meina näämäs ainett hankki ittelles täll reisulls, sanos Äimlä, ko hä näk potu sepän gädes.

— Nii händ, ainett oikken dähä darvita saad ja hyvä ainett sittengim, buhel sepp ja kärsk muari anttak korkim botusuut varte.

— Kyll mar niit prundej viinpuadis o, vastustel muar.

— Olkko vaa, mutt mnää tarvitten goht korkin dähä, vastas sepp, men vesiämbrin dyä ja rupes kousall ajama vett pottuhu. Ja ko hän ol saanns sen däytte, ni häm byhkes sen guivaks, ott muarild korki ja pist sem botu suuhu. Sitt hän avo ruakvakkas ja pist potu sinn reisrua joukko.

— Kas nii, ny mes saa sitt vähitelle ruvet lähtemä mnuum bualestan, sanos sepp, ko hän ol kaiken dämän dehn.

Ja sitt äijä läksivä. Mutt ko ol kappal matk kuljett, ni Äimäl sano seppä: "Snää olek kuulem ollk kovast totine ja hiljane näit aikoj."

— Ole händ. Ole saannf fundeerat, nii ett päänahkatan oikke on garvastell.

— No, mitä sitt?

— Yht krongeli asja. Nääks, ko mnää täsä tuanan gaupunkki läksi, ni em mnää sinnp pääss.

— Es pääss. Pahusikost siin sitt oi?

— Mnää ajettim bois junast ja jätetti Saunlamme asemallt töllöttleemäm bimjäs.

— Älä nyk koohoijas! Kuka snuulls semsen dek?

— Se häij kondukteer. Se ko ai ihmisten gans äkseera. Sanos, ett mnää ole juavuksis ja jätt niingo jättiki mnuu Saunlammell. Ja ko mnuulls siihe aikka ol kova kiirutt töitten dähde, ni em mnää enä seoravanp päevän ruvenn yrittämänkkän gaupunkkihin, gom balasi aamujunas kotti. Hukka men diketi hind Saunlammeld kaupunkkihi ja sain gustantta ittellen yäsija viäl Saunlammell.

— No, olettak hullumppa kuull! Mutt snää olik kaiketakki juavuksis.

— En oll, en se enemppä ko met täsä. Yhde ainoa ryypy oll ottann, ett mnuu hengen gukatiäs hais viinald, mutt se on gyll tosi, ett mnää hulluttli ja puheli leikki, niingo mnuun dapan o. Sendähden gaiketakki se gondukteer päätt, ett mnää juavuksis oli.

— Ol mar se ilkki jutt. Mutt kuule, es sunkka snää semmost piänd vahinkko surr ol viittinn.

— Surr! En mnää surs suuremppiakka. Ole vaa fundeerann, ettkui mnää saa sild kondukteerild se rahan dakasin, go mnää syyttömäst hävesi hänen dähtes.

— Jaa-a. Kyll siin vaa fundeeramist ongi. — Kuule, älä viit semssi ajatell, muttko san mennyks se summ ja sill hyvä.

— Ei, ei stää asja sendä siihe jätet. Ei mnuu luandon salls stää. Kondukteer saa maksa mnuulls sem biljeti hinna ja yäsija Saunlammell. Siin ei aut mikkä!

— Kyl mar se häne velvolisutes olisiki. Mutt millaills snää häne siihem bakota? Menek keräjihi hänen gansas? — Se on durha!

— Turha oikke se olis. Ei siit tliis mittä muut ko hirmunen gasa protokolli ja ne maksava raha, ne. Ei, em mnää keräjöittemä viit ruvet hänen gansas. Mutt mnää olen geksinnt toisen gonsti ja mnää luule, ett se luana hyvi. Saadast nähd vaa, ni mnää viäl tänäpäm bane sen gondukteeri maksama mnuu vahingon. Mutt muist se, ettes puh sanakan, go mnää ja kondukteer hiistle. Sillo menis mnuun goko tuuman hukka.

— No o stääki lysti nähd ja kuull. Ja kyll mnää vaa hissuksis ole — vastas Äimlä, ko hän ja sepp astusiva aseman drapuj ylös ja meniväp piljetej ostama.

Ko hes sitt menivä junaha, ni Äimäl sanos seppä, ko hän näk junailija: "Nyk käveki hullust, ny ongi näämäs se toinen godukteer eik olekka se häij."

— Älä hättäl, vastas sepp. Kyll takasin dulles o se häij, mnää ole ottann asjoist selgo.

— Vai nii, vai nii, meinas Äimlä, ko hes siins sitt painovak kaupunkki kohde. Ja kaupunkki het tliivak kaikellk kunnjall, toimitiva asjas lailes ja ehtopuallp päevä het taas läksiväk kottippäi. Mutt ny oliki se häij kondukteer heit kuljettamas niingo sepp ol ennustann. Ja sepp ol hyvällp pääll, naureskel ja puhel hulluijas, nii ett kaikillk, ko siin vaunus istusiva, ol kovaste lysti. No, ko sitt hetke matk ol kuljett, ni sepp otta matkvakkas hyllyld, ava se ja ruppe syämä. Ja vahvam brovjandi hän oliki rustann vakkahas. Tuarett voitt ol ja nisukakko ol ja oikke aika pala keitetty fläski. Hän leikkas puukkollas aika viiplen gakko, pan runssast voit pääll ja ai ennengo häm bur palase voileiväst, ni hän dälläs hyvän gäikle fläski sem bääll ja söi taunas, nii ett rasv kiris suupiälist.

— Haukkast nys snääki, sanos hän hetkem beräst Äimläll ja oijens puukkos ja fläskingapple hänell.

— Ei, kiitoksi vaa, em mnää uskals syädf fläski, vastas Äimlä, mnuull o nääks vattkatar.

— Vai vattkatar snuu vaeva. No, mutt sitt vast fläsk ongi oikkem boikka. Mnuull o ja oll vattkatar, mutt fläskill mnää se olem barandann. Nääks, mnää olen dulls siihem bäähä, ett semne vattkatar tlee siit, ko vata seinäp pääseväk kuivama liiaks, kräppistyvä ja krahnavap pahast toinen doistas vasta. Ja ymmärtä se, ett rasv siins sillo hyvä vaikutuksen deke.

— Ollek vissi nii?

— O oikke, rasv mnuuki auttann o. Ole jo yhde sia syänn ja täsä on doine menos.

Ja ko sepp ol se sanonn, ni hän leikkas taas oikke aika palase fläski, pan voileipäs päälls se ja pist poskehes.

— Sillaill oikke, rasva oikke vatt kaippa, sillongo se kippi o ja ryypy ai joukko, jatko sepp puhettas ja rupes vakkas pohjald koperoittemam bäevävaloho stää Fennia-pottuas, ko hän goton vedellt täyttänn ol.

— Älkkä helkkris ny ottak viinpottuan esillk, kondukteer tlee ny juur, huus joku heijä viäresäs.

Ei sepp olls stää puhett kuulevannas, hän nost Fennia-pottus korkkjall ylös ja rupes pruntti suust yrittämä. Mutt samas tulikin gondukteer, nappas takkapäim botu sepän gädest ja sanos: "Jaaha, snää olekki se sama miäs, kon duanam bois junast jätettin, gos oll juavuksis ja nys snää meina jäll ruvet trankkaman däsä. Eks snää tiäd, ettei junas saa ryypät? Ja sendähde mnää otangin dämäm botu nyt talttehen. — Näytäst piljettis. — Mihi snää mene? — Jaaha Kalljongylä asemall. — Siälls snää saap pottus takasi."

— Engöst mnää sendä sais ottap piänd ryyppy siit ens? Kyll mnää se sitt miälelläs annangin deijä halttuhun.

— Ei tippakka, vastas kondukteer ja men menoijas sepä Fennia-pott kädes.

— Siin men nyk koko lääke, naurovat toises sepä ymbrill, mutt ei sepp olit tiätvännäs, ko jatko syämistäs ja pist piänem bilapuhe ai joukko, niingo ei mittän dapattunn olis. Ja Äimäl fundeeras, ett mitä järkki niis sepä vehkeis lopuks olleka.

Mutt kyll häm bia se ymmärtämä rupes. Kon dulttin Galljongylä asemall, ni sepp men viinpottuas hakema sinn virkhuanehe. Ja ko se hänell annetti, ni hän nappas korki auk ja ennengon gukka ol ajatellukka estä händ ryyppämäst asema virkhuanes, ni hän jo ol ottann aika siämauksem botustas. Mutt tuski hän ol ryyppys ottann, ni häm bruiskas kaikk pois suustas ja sanos: "Fyi pahus, vett! — — Vai semmost te mnuullt teet; otatt mnuu viinpottun, ryyppätt sen dyhjäks ja panett vett sija! Mutt tiädättäk, mitä siit tlee? Tänn mnuu viinan hind taikk saattakki nähdt toist!"

Siinäköst sitt vast upra tul. Kondukteer ol valla helisemäs ja vaikk hän sääkkräs, ettei hän ollp potun gorkki pidellykkä, ni nii siins sendä vaa lopuks käve, ett hän sai maksas sepäll viina hinna. Ja kiirust sittengi, sillett ei juna seis muut kon gymmne minuutti Kalljongylä asemall.

Ja ko Äimäl ja sepp sitt ehtohämys tallustliivak kottippäi, ni sepp ott plakkristas ne rahak, ko hän ol kondukteerild saann, räknöitt nep, pist nek kukkros ja sanos: "Täsä o melkke jämt niim bali, ko mnää hävesi sill edelisell reisullp piljetistän ja makso yäsijastan. Nii ett kondukteer ja mnää ole nyk kuiti, vaikkei tämä kaikk juur nii lailist tiät mennykkä. Mutt oikkeus o semne, ett stää joutu tämne miäs välist hakeman giärttäten gaarttate."

Herashöödingi muuttorpaatt

Naapurkaupungi herashööding ol vuaskaussi souttas sohlann ja seilannk kränittän huvilas ja kaupungi väli. Ja ai hän ol hyvim berillp pääss. Ei hän ollk koska hiljastunn raastuvaoikkeude istunoist maanandaisi vaikk joukko ol hiuka lystikim bidett sunnundaehtosins siäll herashöödingi huvilas, niingo ymmärettäv asi ongin, gon gerra suvilystis olla. — Sillaill oikke. — Eikä oll mittä suuremppa klummi koskan dull ja jos päätäkki joskus hiukam borott semsten galaasette jälkke, niin gyll raerituule ja soutaminen daikk skuuteist venuttamine semsep piäne vaevap pia lopetiva. — Nii ett kaikim bualin dytyväine herashööding ol huvilahas ja paattihis ja aeroihis ja seileihis.

Mutt sitt ruvettin gohisema aviiseis ja kalaaseis ja misä vaan gaks taikk usseman gaupungi herroist satusiva yhten dleema, ett ny ei tarvitt enän genenkkä soutta eik seiletten gans präsät, ko ol keksitt semne mäsiin, go o niim biänen gokkone, ett se mahtu vaikk soutpaattihi eik stää tarvitt puills syättä, mutt ko anda sill vaam biänen dilka valuöljy nokkaha, ai jo se käy huhki niingo riivatt. Ei herashööding tämssi jutuj alus ottann oikke uskoakses, muttko ol pari vuatt kulunn ni jo niit semssi masiimbaatej sanotti olevan Durus vaikk kuip pali ja yks kaunis päev, ko herashööding kryssäskel vasttuules huvilatas kohde, nin dotisestakko hän näke piäne, valkosem baatin, gon dlee, nii ett vesi keulas kohise ilma seilej, ilma aeroj ja ilma mittän gorsteeni. Ol, pahus soikko, juur jämtt niingo joku näkymätön gäsi stää olis kuljettann eik siit mittä äändäkkän guulunn ennengo se ol häne siuttes menn ja pääss tuulem bääll. Sillo siäld kuulus jotta hakkamist ja tuiskautt ai se yhtmitta jottam biänd saungräässäki, mutt ei stää tuli niingo valulaevois korsteenist muttko ahterist ja juur vede rajald.

— Klookk kapen o, saamaren glookk kapen — puhel herashööding ja vauhkottel stää, nii ettei huamannt tuulembuuska, kon dul Lammaskari nokan dakka, ennengo se jo kallist hänem baattias, niim ett se ott hyvä ryypy leembualeld.

— Kas niin, geikatan däsä väärimbuali viäl tomsen durkase uudeaikkase masiimbaatin dähde, puhel herashööding, piukott klyyvarskuutti, vääns bummin geskellp paatti ja anno paattis käänttät toisell laedall, nii ett seil est häne näkemäst koko tua uudeaikkase otukse.

Mutt vaikk se nys sitt olikim bois häne silmistäs, ni ei hän sild stää pois miälestäs saann. Yälläkkin, go hän heräs, ni hän ajattel, kuip pahukse nätist tomsell muuttorpaatills sendäm bääsis kulkeman gaupungi ja huvila väli. Ja ko seorhuanes taikk muuhall istutti ja praakkaskeltti, niin gyll vaa ol niingo noidutt, ett semssi muuttorpaateihi herashööding lopuldakki sai ne jutu menemä.

— Älä semssi fundeer, sanos hamingapteen sitt kerran, go niist jäll ol tullp puhe. — Älä niit fundeer, pränkkrustingej ne ova.

— Vai meinas snää nii, ett ne ovap pränkkrustingej.

— Meina mnää nii, ja se ongin diädäks totinen dosi. — Kuulestis, tunneks snää Sundbergska. —

— Jaa, ett jos mnää tunne Sundbergska. — — Een, — en mnää händ tunn.

— Se on vahing se, taikk oikkjastas snää ole onnellinen, gon es tunns Sundbergskat. Tiädäks, se on gaikkjam bahangurisin vaimihmnen, go maa päälläs kanda. — — Esimerkiks snuu frouas — ai saamar, snää olekki vanh nuar miäs — no nii, esimerkiks mnuu muijan dila händ pyykill huame. Luuleks, ett hän luppa tull. Ei maaren, go nosta nokkas pystö ja sano, ett enne hän nälkkä näke, ko hän semssen dyähön dlee. Mutt huame aamust hän o ensmäinem byykktuvas ja ko hänells sanota, ett häne sijalles o haett toinen, go ei hän luvannt tull, ni hän gulke ymbärs kaupunkki ja haukku koko meijä huusholli valla huut helkkrihi ja sano, ett händ om betett. Semsen dyä hän deke esimerkiks. Semne se Sundbergska o. — No nii, ja tunnek kaiketakki snää se Leppkarin Gristofferi. — — Vai niin, vai es tunn. Se on doine hyvä. Ilkkjämppä miäst es snää juur nami löyd näild kulmkunnild. Mutt hyvä paattmestar hän o. Paras paattmestar ko mnää tunne, vaikk vähä ulkpuald tätä lääniäkki hakema ruvetais. Tekevä ne muukkim baatej — — —

— Pahustak mnuullk kuuluvas snuu Sundbergskas ja Leppkarin Gristofferis? Puhuta ny niist muuttorpaateist vaa.

— No, no, älä hättäs kual, kyll niihi viäl tulla. — Nii nääks, tekevä ne Ahvenluadom boja ja Ryjäskärim bojakkim baatej, mutt ei ne heijäm baattis oikken dahd vette soppi. Mutt annast ko Leppkarin Gristoffer lyä paatin gokko, ni se om baati näköne, siin o fasuun ja se on gaikim bualin gelvolinen galu. Mutt kylläs saa rukkol händ kans, ennengo hän snuullp paatti tekemä ruppe. Ja kymmenssi kerroj hän dlee stää tehdesäs sanoma snuull, ettei hän diäd, ett saak hän stää valmiks enne joulu, vaikkas sen gevättalvest tilann ole. Ja josas vaa sano, ett snuu on giiru sem baatin gans, ni hän lyä ittes valla lehmäks, eik vasara eik saha kättes ot. Semne se Leppkarin Gristoffer o. Saastasem bahoj kurej täynnk koko miäs. — Ja jos snää nyp panek kaikk Sundbergskan gurelemise yhte ja kaikk Leppkarin Gristofferi vikuroittemise yhte ja multtipliseera — kertomiseks stää, herra nähkön, dähä aikka maailma sanota — nii händ — multtipliseera nek kymmnell, ni es snää sittengä viäl oikke selvä käsityst saas semse muuttorpaati masiinim bränkkämisest. — Nii raadoj ne ova, nii saastassi raadoj ne ova, ne rustingi. — Ei stää tiäd lainkkan, gosk nep paha nahkas käändävä ja siins stää sitt olla.

No, ymmärtä se, ett tämnem buhe sai herashöödingin duumaleman doisengin gerra stää muuttorpaati ostamist. Ja siink kulusikin gaks vuatt, ennengo hän vihdo viimen gaikist varotuksist hualimat ost ittelles semse rustingi.

Fiin ja nätt se ol ja Elida se nimeks pantti ja herashööding opettel itt panema sen gäymä eik oll aikkaka, ni ei häne muut tarvinnk kom baiskat veivist se vauhtpyärän gerran daikk pari ymbärs ja sitt karat ruarihi ja nii stää sitt mentti, nii ett rytis vaa. Ja nii sitt kulus koko suvi, eik yhtän gertta koko sill ajalls se paatt ollp prängänn, muttko ol kulkennk kildist ja säädylisest, niingo hyväluandose muuttorpaatin dleekin gulkki. Ja ko herashööding kaupunkkin dullesas men kalamiästem baatette siutt, nii ett kihatt vaa, ni hän gysys joskus pilam bäiten galaäijild, ett ong heillt terveksi viädk kaupunkkihi, ni sopi sanno vaa, mihi niit viädä. Ja ko hän ajo kommesroodi muuttori siutt, ni hän välist näytt köydem bäät ja kysys: "Haluttak veljen dullp pukseerill?" Mutt sillo vast herashöödingill juhla ol, ko jongu muuttor ol menn epäkunttoho. Sillo hän giärs se montten gertta, anno hyvi neovoj ja sanos lopuks, ettei sais ostak kaikengaldassi krapeluj, muttko semsen go häne muuttoris esimerkiks. — — Hän ol näättäk kovast tytyväine muuttorihis ja kehus stää pahemin go mustlaine heostas. Eik oll ihmekän, gon ei se koskam brängänn. — Nii händ ja niingo sanott, sillaill ol sitt suvi kulunn ja syks ol käsis, ko herashööding taas yks maananda-aamu läks huvilastas painaman gaupunki. Hän vääns muuttorin gäymä, istus ahterihi ruari pitämä ja tuumal siink, kui harmiloist sendä olis, ko olis semnem bränkkmuuttor miähell, nii ett hiljastuis raastuvaoikkeude istunost. Jaa-a, tliis mar siit nykki aika harmi. Se Annila isänän destmenttjutt menis vallam blöröks ja siin olis kahdenduhane meno, sillett niim bali hän ol räknännt tiänavas siit. Ja Kaerlam boik, ko ol tapells syysmarkknoist ja puukkos kans sohinnk kaverias, jäis pelastamat linnast ja ussema sata siinäkki menis häneld hukka. Ja se Tätilän gylä meijerskan gunnjaloukkausjutt; — niin no, ajattel herashööding, se sais miälelläs mennäkki mytty. — Ei herashööding ollk koskan dykänns semsist kunnjaloukkausjutuist. Ne olivat turha-aikkassi ja lapselissi häne miälestäs.

Semssi herashööding ajattel, ko hän siink kulk kaupunkki kohde ja kuulustel, ko häne muuttoris hakkas harttast vanha tuttu tahtias. — Mutt yhtäkkin guulus kesken gaikem biäm bihaus, muuttor hiljens toimitustas enemä ja enemä, niingo se olis väsyn ja viime se pysäs niingo naulaha.

Herashööding karas keulam bualehen gattoma, ett olik hän unhottannp pann valuöljy tankkihi. — Ei, ei hän valuöljy oll unhottann, stää liänd ol siäll niingo itämert. Sitt hän goitt, ong sytytysrusting lailses reedas ja ol oikke se kunnos, ei siin mittä vikka oli. Hän syynäs sitt viäl kaikk ratta ja muttri ja kraana, mutta ehjä ne oliva ja hän dul siihem bäätöksehe, ettei sill muuttorill oll mittä oikkeutt ruvet lakko tekemä. Hän vääns veivist vauhtpyärä oikken giukkusest. "Tjuhississis, tjuhississis — puh — puh", sanos muuttor ja siins se taas seisos ja ol totinen go Laustim bundar. Herashööding tartus veivihi jäll, vääns ja kiros ja saiki se masiinin gäymä, nii ett häm bääs pari sata syltä ettippäi, mutt sitt ol jälls stopp. Hän syynäs uudestas kaikk tapi ja värki ja pyärä ja kas näi väändämä veivist jäll. "Tjuhississis, tjuhississis, pu — puh — — puuh" ja siins stää taas seisotti ja taas algo veivamine.

— Ong masiin epäkunttoho menn? kuulus yhtäkkim baabuurim bualeld. Se ol yks kalastaja ko ol pysänn herashöödingi muuttori viäre. Herashööding oijens ittes, katos luinautt stää kalaäijä ja sanos: "Ei, ei se epäkunnos ol."

— Vai niin, vai ei olekka epäkunnos. — Mnää ajattli vaa, ett se om brindullk, kon ett tep päisi men ja kon de nii riivatust veivatt siällp paatim bohjas.

— Aim bahustak se teillk kuulu, jos mnää veivan daikk olen veivamat. — Mnää ole vapa Suamen ganslaine, ripellk käyp ja myndi ja rokotett ja mnää saa veivät oma muuttorkonettan niim bali ko mnää tahdo ja saa oll veivamat, jos em mnää tykk siit toimituksest. Eik semse miähe ol mittän dekko sill, jos mnää tee stää taikk tätä.

Ja sitt herashööding kiros viäl niim bitkä rämssy, ett kalaäij kiitt onnias, kom bääs erikses nii jumalattomast ja kiukkusest miähest.

Mutt muuttorpaatisas herashööding jatko veivamist ja pääs joukko sata, joukko parisataki sylttä ettippäi ja harvimitte viäl hiuka enemängi, ennengo ol jälls stopp. — Hän huakkal, haukus stää masiini, kiros, sylk kourahas ja kas näi veivama jäll.

— Tleek veli bukseerill? Se ol komesrood, ko ol muuttoreines pysänns styyrbuurim bualell ja kysel semssi.

— Bukseerill? Oleng mnää pyytänns snuuld bukseeri. Tarjoskels semsillk, ko stää pyytävä ja — tarvitteva.

— No, mutt tarvitte kaiketakki veli bukseeri, kosk se paatt seiso paikallas yhtmitta ja veli veiva nii harttast.

— Veiva! Eng mnää saa veivät? Se o nys sendä vallam berhan, ettei mnuu annet veivät rauhas. — Tohtor o määränn mnuull ruumiliikuntto ja mnää veiva. Mutt luuleks, ett mnää saa rauhas veivat. En, kon däsä tleevak kaikengaldase nälknuatavetäjä ja tyhikalloses sillinguristaja mnuu häirittemä luvalises toimesan.

— No, no, ei veli ny noi sendä — — —

— Pahapolv olkko snuu veljes, muttko men nys sinnk kaikkja sisimppä — nii, em mnää viit sanno, mihi herashööding käsk komesroodi menn, mutt se mnää takka, ettei komesroodi vilu olis vaevann, jos hän olis herashöödingin gehotust noudattann.

Mutt ei komesrood seorannukka semssi oordelej, kom ban muuttoris käymä ja läks kaunist kotti. Ja herashööding veivas ja veivas ja pääs taas piäne matka ettippäi. Mutt keskengaiken go hän siin rehki polvillas vauhtpyärän gyljes, niin dlee se valulaev, kon gulke Turu ja Vaasa väli ja kon gapteen näk muuttorin, go ol pualvälis tuulajoll, ni häm bysätt laevas ja huus: "Muuttor ohoj!"

— Vikakost ny o sitt? vastas herashööding ja nous seisoma.

— Heitäng me endan heill?

— Oleng mnää pyytännt teijän drosseijan! — Menkkä helkkrihin, daikk mnää ajan deijäm bäällen.

— Vai nii! Mnää ajattli vaa, ett tommost muuttorpaatti o vähän dylkki kuljettak kaupunkkihin gäsivoimi veivate.

— Soo-o. Kenen dämä muuttor o? Ong se teijä? — Ei, ko se o mnuu ja mnää saan gulkkis sill niingo mnää tahdo. Ja mnää tykkän dämsest veivamisest ja tahdoisi rauhas tehds stää. Mutt ett tep pahukses sua mnuulls stää lysti.

Ja nii suuttunn herashööding ol, ett hän siäppas kruuvavame ja koitt heittäs sen gapteenim bäähä, mutt ei osann.

Sitt herashööding istus paattis laedalls, sytytt paperossi, pyhkes hikki kasvoistas ja ko hän ol hiuka leppynn, ni hän rupes jäll veivama.

Mutt kaupungi rannas odotiva händ harttast Annila isänd, Kaerlam boik ja Tätilä meijerska. Annila isänd ja Kaerlam boik istusiva laitri syrjäll ja polttivap piippuas, mutt meijerska ol niim bois ittestäs, ettei hänell ol leppo istu, muttkon gävel siin ettittakasi. Ja siin odotellesas hes selitiväp prosessias toinen doiselles. Annila isänd puhel kovastem bali perindkaarem baragraafeist ja todistel, millp perusteill häne se juttus voittat täyty. Kaerlam boik meinas, ett häm bääse hyvi vähällk, ko hän ol oll niim bali piänes, ettei hän diätänn, olik hän gettä lyänn ja Tätilän gylä meijerska ol vakutett siit, ett häne riitpuales vähindäs vuade saa siit, ko se häne niin gamalast haukkunn ol.

— No, miksist hän snuu haukus sitt? — kysys Annila isänd.

— Pluttana-angaks — ajatelkkast nyp — pluttana-angaks. Ong se enä kristelist? Ja eikös siit tul enemä rangastust, ko joku toise rehelist elingeino pilkkama ruppe?

— Jaa stää asja em mnää nii nuugasten dunn, sanos Annila isänd, — mutt kyll mnää luule, ett hän siit aikatavallk kölvihis saa. Jaa-a, stää julmettu, vai pluttana-angaks haukus. — Mutt kuule, kuis snää kans väänä ruumistas noin go snää liiku ja ko snää flikk park viäl kävele varppas sisällppäi. Ei olt, tiädäks, lainkkan gaunist ko ihmne ja eritottengi vaimihmnen gävele jalas sisällppäi.

Sillaill hes siin riitjutuijas sortteerasiva ja oliva ylipäätäs siinp pääs, ett heijä hyvin gäy oikkeudes, ko herashööding heit auttamas o. — Se vaa ol kamala, kon ei stää miäst viäläkkän guulunnt tleevaks, vaik kell jo kahttoist käve. Hek kyseliväkkin gaikild ko siäld mereldpäin dliiva, ett eik herashöödinkki oll näkynk kaupunkkipäin dulos. Mutt ei kukka händ nähn oli. Vihdo viime sendä yks kalastaja sanos: "Juu, kyll siäld tämppäi on dulos yks piän must miäs muuttorpaatis."

— Se o juur herashööding, huusivak kaikk kolm. — Joko se o likiki?

— Ei ol eik äkkin dleekkan, go se siällk käsi veivate ettippäin gulke. Ja kamalan giukkune se o ja kiro ja pärmänttä, nii ett älkkä herran dähde vaa händ puhuttleema ruvekk.

Ja kon gomesrood hetkem bääst tul, ni hek kysysivä häneldäkki, ett tullek se herashööding siäld piakkoiste. Komesrood sanos, ett kyll mar se kans siäld enne auringo lasku tlee, mutt kyll om baras, ett korjat koippenn goht, ko se näkyvis ruppe olema, sillett ei niin gauhjan giukkuse miähem baris olt turvaline oll. Ja valulaevan gapteen puhel, ett o oikke siäld tulos yks piän must miäs, ko veiva muuttorias, nii ett vähä henkki o ja rupes hänen dappaman, go häm buhuttels stää.

Ei oll ihme eik mikkä, ett Annila isänd ja Kaerlam boik ja Tätilä meijerska semsten diädotte jälkke olivap pelgo hallus, ko hes siin herashöödinkki odotiva. Mutt odotta händ hes sittengim bäätiväk, ko heill niin därkkjä jutu oikkeudes ol. Ja odotta hes saivakki. Kell tul yks, ja tul kaks ja vast siink kolme nurkis herashöödingi muuttor rupes rantta lähenemä. Ja muuttorim bohjas ol herashööding polvillas ja veivas mäsiini ja kiros ja ol niin giukkune, ett vallan gihis. Kaikeks onnettomudeks Annila isänd sitt oijens hänells saharipan, go hän löys rannald, ja käsk herashöödingi ottak kiis siihe, nii ett hän saada yhtäkki vedetyks ranttaha. Siitäköst vast upra tul. Herashööding kimmatt pystön, demmas ripa Annilan gädest, paiskas se häne selkkähäs ja sanos, ettei hän ann ittiäs tranut ettippäin, go hän gonevoimallk kulke. — Ymmärtä se, ett Annila isänd semsest suutus. Siins samas tul sitt viäl raastuva vahtmestar, ko ol nähn akknast, ett herashööding ol pääss kaupunkkihi ja sanos, ett herashöödingi jutu ovak kaikk jo aikka sitt huudett esill ja menn vallam bilivinnihi. Sillo Annila isänd ja Kaerlam boik ja meijerska katosivat toissias silmäräpäykse ja rupesivas sitt andama herashöödingill semmost kiäru, ett herashööding kiitt jumala, ko hän sai muuttorpaattis käännetyks ja rupes veivama stää huvilatas kohde jäll.

Ja siäll huvilasas hän gaiketakki sitt ol räknöinn, ett semse muuttorreisut tleeva välist hyvin dyyriks, kosk seoravam bäevä aviiseis ol semne ilmotus, ett uus, vähän gäytett muuttorpaatt ol myytvän. Ja haluliste ostjattem byydetti hakema likemppi tiädoj lehden gonttuurist nimimerkill: "Varma käynti."

Röyskä isänd todista Myllkoske ja Leppkorve jutus

Keräjtalo aitan dakan vet Myllkoske isänd viäl kerra halstoopim böhkös poviplakkrist ja sanos Röyskä: "Ot yks viäl, niis ole rohkeve."

— Mahtak tull liiaks, sanos Röysk, pääst klossis pioho, sylk ja ott oikke aika troppri. — — — Ää-h, mörätt hän sitt, pyhkes suus kätes päälystähä ja jatko puhettas. — Nii, stää mnää täsä meinasi niingo sanno ett mahtak tull liiaks. Vaikk kyll asi semne o, etten mnää ilma sydäme vahvistust sunkka sinn menis, ko olen guulem viäl aino todistajaki ja ensmäisen gerran dämsis toimituksis. Mutt, niingo sanott, stää mnää täsä pelkkä, ettei vaan dliis tätä liänd liiaks nautittu, ko mnuus o, niingos tiädäs, se vika ettän ruppe änkkämän, go mnuull hiuka liiemäks häyry pääsän o.

— Taedoll mar snää stää ainett ennengi nauttinn ole. Ole aim bitänn vaari, ettes ol ottanns stää viimes ryyppy, stää, kon gondip pois miähe ald korja. Ja siins se koko konst ongin dämä lääkke nauttimises.

— Niingo sanott o, siink koko konst o, se o viss se. — Mutt kuule, sills Sambullk kuulu olevas alvoseerajaki apulaisen. Ong joku härashööring peräte? Kyll mar mnää siälls sitt ahtallp panna.

— Mitä viäl, mikä herassööring se olis. Se Lindi Frankkem baha häne alvoseeraajas o — Kas nii, ny huudetti jo jutt esill. — Mnää mene ny ens ja tulls snää sitt koht, kon dodistajak käsketä. Älä yhtäm belkk, kom buh niingon dosi o.

Myllkoske isänd läks menemän gäräjtalon guisti kohde ja Röyskä isänd tul hiljaksis peräs ja istatt kuistin drapuill, ett hän gummingin guulis, ko händ tulla hakema.

— Puh niingon dosi o — — kuingast muuto sitt. Totus ennen gaikki, vaikk talo menis, ajattel Röysk ittekselles, ko hän siin istus vooroas odottamas. Eik hänen gaua darvinn odottakka, ennengo hän gäsketti sisäll.

Häm byhkes jalkas haoihin, go olivak kuisti edes, niist nokkas ja ott lakkis pääst, ko hän gäräjtuva ove avo. Kovast juhlaliseld ne nyk kaikk näytiväkki häne miälestäs, vaikk vallan duttu väkki olivat, tuamar niingo lautmiähekki. Hetke aikka hän gattel siin ymbrilles, mutt sitt hän meinas, ett mene kaiketakki hän sendäm bistämän gätt tuamrillk, ko he vanhat tutu ova. Käsi oikkjan hän astusiki jo tuamri kohden, go fallesman nytkäse hänen dakasi jaku liäppest ja sano: "Älkkän däsä pöllöttleemä ruvekk, Röysk."

— Jaaha, Röysk teke valas, huus tuamar samas ja fallesman gäsk Röyskäm bannk kaks sormi raamatum bäällk, ko ol auk pöydäll.

— Minä Juha Abraham Röyskä — — —

— Ei mutt, tuamar hyvä, kyll tes sendä olett leikkeväs miäs.

— Ei Röysk saa ruvet täsä turhi puhuma — — No, minä Juha Abraham Röyskä — —

— No mutt tämä vast klookku o.

— Mitä Röysk oikke meina?

— Meina stää vaa ett se o mnuu nimen. Mnää Juha Aapraham Röysk ole eik tuamar. — Sillaill oikke: Juha Aapraham Joosepimboik Röysk oikke. Se ole mnää se.

— No nii olettakki. Mutt ettäk ymmär, ett mnää sano edell ja tep peräs niingo vihill ollesannt tehti.

— Vai nii, vai sillaill. Andakka antteks, tuamar hyvä. Kyll mnää sitt jo tiädängi. Näättäk, korkki laki ja oikkeus hyvä, mnää ole näis häis ensmäisen gerra. Sillaill oikke, ensmäisen gerra oikke, ei pidäis papingirjas mittän dräkki olema ja talo mnuull o semne —

— No, no, kyll piissä. — — Minä Juha Abraham Röyskä.

Ja ko Röysk kerra sai onkkehes, mitä tuamar oikke meinas, ni valas hän dek ja puhtast sittengi.

Ko vala ol otett, nin duamar sanos Röyskäll: "Nii, asi o nys semne, ett tämä Samuel Leppkorp valitta, ett viimis syysmarkknois ehtosten dämä vastaja täsä, Myllkoske isänd hakkas hänem bahom bäevi Alhombään gankkall ja Leppkorp sano, ett te olitt Myllkoske rattaill ja taedatt todistak, kui asi ol."

— Vai semssi puhele. Niin gyll oikke asi semne o, ett Myllkoske rattaill oikke mnää viimsild syysmarkknoild kottit tlii. Tlii händ, fölis oikke mnää oli.

— No jutelkka nys sitt kaikk mitä tet tiädätt täsä asjas, niingo valallann äskölttä lupasitt.

— Kyll, tuamar hyvä, kyll mnää juttle se asja niingo se ol. Alust astikk mnää se juttele. — Näättäk se ol nii ett markkinaatto ehtopäevällt tämä Myllkoske isänd, mnuu naaprin ja riht ja reedu miäs siin ai, misä miäst tarvita, nii, hän dul mnuun dyän ja sano: "Kuulest Juss, sano hän, lähdetäst ehtost markknoill, olla yät kaupungis, tehdän gaikk torikaupa edellppualpäevä ja tulla aikanas huame ehtost kotti." — En diäd, sanosi mnää, ko vähtäsi juur heosen gengitykses — ei mar, ei se nii ollukkan, go hiosim buukkoan, go mnuum bit lyämäm benkkihi se meijä mustam bässin, go näättäk, tuamar hyvä, se riivatt — — —

— No, mutt ei se kuul asjahan, deijän däyty puhhu siit, kon dek kottit tliitt ja mitä sillon dapatus.

— Sillaill oikke, siit oikke, odottakast nyk, kyll siihe viäl tulla. — Nii näättäk, tämä Myllkoske isänd tul mnuun dyän markkinaattehtoste ja sanos, ett lähdetäst Juss markknoill — — —

— Nii ja Röysk läks ja te olitt marknoill ja joitt ja hurrasitt — —

— Ei mutt se ongi vast klookku, ongost tuamarikin guulls siit.

— Ole; ja sitt te läksitt kottippäi ja sitt — nii, jutelkka nyk, kuis sitt käve.

— Niin no, sitt käve nii, ett me istusi molema rattaill ja lauleskli ett: "Hurjasti vaan, sano Rannan poika, kun ajeli fjäätereillä", ja mond muut laulu. — Näättäk, ko me olin dodestakki yhde einen gaffes ja meill ol lysti ja heone men miälelläs kottippäi. Mutt ko mes siin veissaskli, ja mnää kattli yhte ja toissem baikka, ni mnää näi, ett Myllkoske viinlekkrin gorkk falskas. Nii händ, falskas oikke. Joka kert ko rattak kolativa hiuka enemä, nim bääs liänd ulos siäld lekkrist ja mnää sanosi Myllkoski, ett ptruu, ptruu, pysätäs ny, kekkulin gorkk falska.

— Nääks vissi raatto, falska oikke se, sanos Myllkosk, ko hän ol pysättänn heose ja katells stää kekkotas hetke aikka.

— Ei tämä kuul asjaha, koitt tuamar muistuttak, ko Röysk pit se verra väliaikka, ett hän ott nestuukim blakkristas ja pyhkes hiem bois kasvoistas.

— Kuulu mar, korkki laki ja oikkeus, olkkast hyvä ja odottakka, ni ymmärrätt, ett se kuulu asjaha. — Nii händ, se kekkon gorkk falskas ja ko mes siinf fundeerasi, ett kuis se vika paraneta, ni met tlii siihem bäätöksehe ett ryypätä hiukani bois siit lekkrist, ettei se viin siinp prundi suus läik. Ja me ryyppäsi molema yhde eine. Ja sitt lähdetti jäll ja tralliteltti mennes. Mutt kon gappal aik ol kulunn, ni mnää huamasi, ett se kekkom bruntt vuas sittengi ja mikäst siins sitt autt, ko meijän däydys jäll ryypät siit hiuka, ettei se viin niin gamalan gorkkjall läikyis siäll. Ja sitt Myllkosk sanos mnuull, ett pan nys se pruntt lailles kii. Mnää kääresingim baperi se ymbärs ja suttasi se oikkem biukka, mutt ko mnää vissemäks vahvudeks viäl kerram baino stää, niim blutt se sanos ja putos sisäll lekkrihi.

— Pids stää sylysäs ja panp peuklos prundiks, sanos Myllkosk viimen go mes siin oll aikan duumaskell, ett mitä nyt tehdä ja ottannp piäne ryypyngi, ett järk paremi olis juass. Ja kyll se aino kuri oliki, vaikkei se mittä lysti toind oll mnuu miälestän. Ei stää uskois, kuis sorm puuttu, ko stää lekkrim brunttin joutu pitämä ja ni oikke se mnuungim beuklom buulus, ett mnuun däydys ai joukko vettäs se ulos tekkendymä ja ryypät hiukam bois stää sisälystä, ko se nii läikkymäm bakkas.

— Kuulukost tämä kaikk nyt tähä asjaha — sanos tuamar vallan duskastunnun. Eik Röysk nyt taedais kaikes lyhykäisydes sanno, mitä siäll Alhombään gankkalt tapadus.

— Kyll vaa o niin, duamar hyvä, ett kaikk tämä mnuu miälestän guulu tähä asjaha ja jos em mnää saat tätä todistustan oikke alust saakk perustell, ni ei ols sanott, ettän muistan gaikk. Semne oikke o räkning, korkki laki ja oikkeus. Semne ai o räkning, semne.

— No, jatkakka nys sitt vaa.

— Juu, kyll mnää vaa jatka. Mutt misäst mnää jäll olinga. — — Nii näättäk, mnuum buutus peuklon ja kerra jällk, ko mnää anno se huilat ja oti ryypy ja käski Myllkoskengi ottap piänen droppri, ni hän sanos: "Koitastis panns se lekker rattattem bohjall jäll, ei taed enä truisku mittä ulos siäld." — — No, mnää pani lekkri rattattem bohjall ja totisestakko ei siäld enä mittän dull ulos. — Ei taedt tull vaikk vähä enemängi rönkkäis, ajattli mnää ja kallisti stää lekkri, kallisti ja kallisti ai enemä ja viime mnää käänsi se alassuute. Ja ihmelist sendä, ei siäld tulit tippaka ulos. — Se ol tyhi, tiädättäk — — Jaa-a kyll meild sillo stää väkevä ainett pali maaha men. — Mutt ny mnää saim beuklon glaariks jäll ja juur ko mnää siit ilotte, nin dämä Pränkk Sampp sautta meijän glameines ja ruppe koht haukkuma meit nii go rakkoer.

— Pahustaks siin hauku, nälki, sanos Juss, mutt ko ajs siutt.

Mutt ei Sampp ajanns siutten, gom bit asjas pääll.

— No kyll mes snuum bia jätä, sanos Myllkosk, löi heost selkkä ja ko me olin gulkenn virsta verra, ni ei Samppu kuulunn eik näkynn. Muttko meijän däydys hiljenttäs siin Alhombää ahtes, niin dämä pahus sai meijän gii jäll ja ajo meijä ettehen, nii ett hän gulk meijä edellän, go me Alhombään gankkallp pääsi.

— No, me ole nys sitt, jumalan giitos, vihdo viime Alhombään gankkall, sanos tuamar, kon dykkäs vissingi, ett Röysk perustel todistustas vähä liia nuugaste.

— Juur mnuu sanan, duamar hyvä! Me ole jumalan giitos vihdo viimengi sendä Alhombään gankkall, sanosi mnääki Myllkoski eik meill olk ko virst enä kotti, lisäsi mnää. Niingo, näättäk, ei siit olekkan go virst meijän gylähä, semnem bitk, vanha-aikkane virst — mnää meina. Mnää meina ai semmost, ko mnää virstoist puhele; em mnää hual eng tiäd yhtikä mittä näist uudeaikkasist ryssä virstoist taikk kilomeettreist taikk mikk he ovak, ko ny muudis ova — — —

— Nii, nii, mnää ymmärä, teili ol virst viäl kotti ja nyt te olitt Alhombään gankkall ja mitäs nys sitt tapadus, se o juur pääasi.

— Vai nii, vai om mar se pääasi. Se vast klookku o.

— On gyll se pääasi. Jutelkka nyk, kuis sitt käve.

— Juttlen gyll vaa. — Vai pääasi se o. — Nii, näättäk sitt käve nii, ett mnuu ol väsyttänn jo oikken durkasen davallk, ko mnää stää peukloan siin lekkrin gorkkinp pidi ja nyk, ko mep pääsi Alhombään gankkall, ni mnuu väsytt, nii ett mnää nukusi, nukusi nii raskast, etten diäd, olengon goska nii raskast nukkunn. Taisiva ne ryypykki vaikutta lamauttavast ja vaikutivak kaiketakki, mutt summ se vaa ol, ett mnää nukusi.

— No, ettäk te heränn mihinkkä rähinähä?

— Heräsi händ. Rähinähä oikke mnää heräsi. Meijä emänd o vähän giukkust sortti ihmist ja mnää heräsi siihe, ett mnää makasi rattattem bohjall ja — — täytyköst mnuun gaikk jutell?

— Ei, ei Röyskän darvitt jutellt turhi. Kotonak te vast heräsitt?

— Ko-ko-o-ko koton oikke.

— No, ettäk tet tiäds sanno, ett hakkasik tämä Myllkosk tua Sambu siink kankkall?

— E-e-en diäds sannos semmost. Kuuli vast jä-jälkkembäi, ett Sampp ol selkkäs saann. Ja mnää ajattli, ett eläis mar se P-p-p Prami muar ny, ni seköst olis ilone, go se sanos ai — — —

— So, so, annetam Brami muari oll levos ny. — Ett te nähns sitt, ett Myllkosk löi Samppu?

— Kuingast mnää nähn o-o-olsin, go mnää nukusi. — — Kaka-ka-kas nii, ny-ny-mnää ruppe ä-ä-ä-änkkämä. Kuule Myllkosk stää tul sittengi liiaks. Annast snää Lindi Viku nuaremakses to-to-tool tänn, ett mnää saa i-i-istatta.

Mutt ei Lindi Viku tooli andanuk, ko sanos tuamarill, ett kun mielestäs Röysk o dehnp pilkka oikkeudest ja o juavuksis ja o haukkunn Leppkorppi Pränkk Sambuks.

— Niingon kuulett, teit syytetä Röysk siit, ett te olett tull juapnunn oikkeude ette. Ong siinp perä?

— O, oikke. Ku-ku-kuka pa-pa-pahus — tänns se-se-se selkkjänt t-t-t-tliis. — To-to-totus ennen ga-gaikki, vaikk ta-ta-talo me-menis.

— Jaaha, astukka ulos! — Ja tuamar käsk poliisi viäd Röyskä ulos vähäks aikka selkkemä.

— Ky-kyll mnää vaa ittekki me-me-mene — Hyväst ny — puhel Röysk mennesäs.

Muut liia aikasi Röysk hyväst jätt. Kon gappal aikka ol kulunn, ni hän gäsketti jälls sisäll ja tuamar julist semsem bäätökse, ett Röysk saa sakko viiskymmend markka siit, ett hän o juapnunnt tuli oikkeude ette.

— Vai mnuu täsä sakoteta, sanos Röysk sillo, älkkä su-suututtak mnuu, sill ett täsä ongi semsen da-da-dalo isänd, ett mnää pa-pa-pa-pane viis pari heossi ä-ä-äkke ette ja käänä mulli mallin goko teijä la-lakinn ja o-o-oikkeutenn. Ka-ka-kattokkast ny ens stää t-t-tuamri oijenusnuara.

— Astukka ulos, räyhäs tuamar sillo niin giukkusest, ett Röysk korjas luus juur äkki eik kerjenn hyväst sanoma.

Ja liia aikast se nykki olis olls, sill ett hän gäsketti uudestas sisäll ja tuamar sanos, ett ko stää oijenusnuara ny o gatott, ni Röysk saa sakko kolmssata markka. Ja tuamar anno viäl kova nuhte Röyskäll ja sanos, ett jos hän näi jatka, ni linnaha häm buhu ittes. Ny om barast, että Röysk mene ulos sanaka sanomat, lopett tuamar viimem buhes.

— Jaaha, taita niim baras ollakki, t-t-t-tuamar hyvä! Ja mnää en a-a-a-appleerakka sitt, vaikkan me-me-meinasi. Hy-hy-hyväst ny vaa.

Ja Röysk ol hyvin dytyväinem bäevtyähös. Mutt ko hän sai kuuli, ett Myllkosk vapautettin gaikest edesvastauksest todistajattem buutten dähde, ni hän rupes käräjtalom bihallp pitämä vähä kamala meno siit, ett hän saa sakko, ko Myllkosk Pränkk Sambulls selkkä anda. Viime Myllkosk sai häne sendä leppymän, go hän ymmärs sanno, ett ensmäis syysmarkknoill Röysk saa hakat Pränkk Sambu ja Myllkosk saa sakko.

— No, niin se ongi. Sillaillt tämä harmin daam bäästä. — Tleest nys snääki Sampp tänns saama ryypy ja pariki, niis kestäs sitt paremin, gos näihim bihdeihi joudu.

Sovinos siins sitt maisteltti Myllkoskem botust ja ihmsek, ko olivak kokkondunnk käräjtalom bihalls, sanosivak, ko näkivä Röyskä ja Myllkoske ja Sambu istuvas yhdes praakkaskleemas, ett noi olemangim bitä, asi se on go riitle eik miähe.