SISÄLLYS: (continued 2)

— Kuit te meinatt faar meinattak vissi niingo mnääki, ett se o se?

— No meinan gaiketakki. Ei sunkka heone läpi lukitu ovem bääs ja eks nähnk, kuis sen gaavoist valu leiskus, ko se läpi porsto men ja huamak kaiketakki snää se, ett täällt tulikiven gräässä o, nii ett tupettumam bakka.

— Jaa, mutt nii ongi, sanos Luatt ja nuuske joka haarall; — tulikivi oikken dääll haise.

Siihen dul sitt Kyärikin dallist ja ol valkone niingo lakan eik puhunns sanaka. — Hemblä faar rupes säälimä ittiäs kiiruman gautt kottippäi, mutt ei hän enän dalli siutte mennk, kon dek oikke aika mutka vallan doissippäi ja kiärs vast tuulmyllyn dakka torppatas kohde. Mutt ennengo hän läks, ni hän sanos, ett kyll tämä viäl jottan gamala tiätä, sillett ei semne riätas talost lähd ilma suuri mullistuksi.

Ja kyll faar oikke ennust. Seoravanp päevän olivak kruunumiähe jo huameltta aikasin Gyärin dorpas ja heijä fölisäs ol se mustlaine ja sanos, ett Kyär o häne valkos viänn.

Kyär löi nyrkkis pöyttähän, gäsk niitten doisten guullp pääll, mitä se muijaan hänest puhele ja sanos, ettei hänell ol valkost heost oll montte vuatte. Sitt hän vei heijän dallihin gattoma ja ko fallesman ei nähns siäll muut heost ko se musta, ni hän dek jo lähtö poispäi. Mutt sillo se mustlaisem baha kast heintuko vettehe ja rupe sill musta tahkoma. Ja kui hän siins sen gans tuhtas ja vähtäs, ni valkoseks oikke se rupes muuttuma. Sillongost Kyäri vast ahdistama ruvetti ja kodei hän taitannt todista, millaill hän ol saanns se heose, niin gii häm bantti ja tuamitti linnaha, vaikk hän gyll koitt sanno, ett hän syytön ol. Mutt ei siin mikkä auttann. Tuamariki sanos vaa hänell, ett hän vast oikke aika prakindekki ongin, go otta ens toise heose ja färjä se sitt mustaks, ettei stää tunnetais.

Lutt itk vähä harttast, kon Gyär Turkkuhu viätti, mutt Hemblä faar lohdutt händ ja meinas, ett kyllkaiketakkin Gyär se satsin darvitteki, ei sunkka hän muuto lakkaiska niist heosevahetuksistas.

Ja parannukseks oikke se reis Kyärill ol niingo monell muullekki. Ko hän linnast palas, nii ei hän enä markknoill menn, ei ryypänn eik niim bali ett olis fiooli kättes ottann. Ja pali hän ol Turus ollesas raamattu tuteerann ja hengelissi kirjoj lukenn.

Lutt ol oikke ilone, ett Kyär semseks tuli ol eik heijän gesken goskam buhutt niist heosevahetuksist. Mutt yks ehto ko Hemblä faar jäll ol heill, ni faar sano: "Jaa-a Kyär, snää ole viisas miäs, mutt pahom bäevi snuu sendä niis heosengaupois kekatti."

— Mnää viisas miäs! — vastas Kyär — em mnää ol mikkä viisas. Kyll mnää enne mailmas semses luulos oll ittekki, mutt tiädättäk, mitä Lutheerus semsest sano.

— No mitäst hän sano sitt?

— Hän sano, ett se o ensmäine hullu merkk ihmses, ko hän luule ittes viissaks.

Tasala Vilku valehammas

Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas — ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej maam bovehe. — Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja platika ja värki. Nii händ — ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku uus ihme.

Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust, ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki, ett Vilkk sai siit rangastukses.

Ja se käve näi. — Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii, mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp, mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi. Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.

— Vai hamppaistas kapteen sen diätä — sanos torpa faar. Ne mar ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.

Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon, ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli, ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää. Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans. Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll, nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema, ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se harmin gapplem bois Vilku suust.

— Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi, ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. — Kyll niill vissi hammaski lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.

— No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.

Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne vaa asjas ajava.

Vilkkukim bist ittes sinnp peräkamarihin, go mes siäll niin gaua joudusi askroittema ja ko hän näk plattongi Iiron gynsis, ni hän rupes aavistamani baha ja kysys, ett pahustak mes semsill vehkeill meina.

— Huals snää siit, sanos Iiro vaa ja klimssauttel pihdeilläs.

— Hualin gyll mnää siit, sill ett luulettak, etten mnää ymmär, ett te meinatt noill raodoill ruvet mnuu suutan gyndämä, mutt koittakkast tull vaa, ni mnää tainauta nii, ett teijä oma hamppan ovak kurkum beräs.

Sillo mnää oikke suutusi ja rupesi Vilkulls selittämä, ettei täsä mikkä muuka aut, kodei tuulen dähden gaupunkkingam bäästä.

Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go siäppas lakkis ja läks liässuhu.

— Menkkö vaa, siäll hän saa kiljuk kilppa kalakaijatten gans eik häiritt täsä meijä lystiän — tuumal Iiro sillo.

— Nii menkkö vaa, ei hamppambolde siälls sunkkam baremaks tul — päätt torpa faar.

Eik se paremaks siällt tullukka, muttko hullu hullumaks niingom Borström Borin goulus. Ei ollt, tiädättäkk, kulunnp puald tiimaka, ennengo Vilkk tlee takasi ja oikke rukkole, ett me otaisi sen girotu hamppam bois ja sanos, ett se händ enimä harmitta, kodei hän ymmärtänn anttas sen Duru mestri värkät stää.

No, mitäst täst, me rupesin goht valmistuksihin. Mek käskin dorpa ämmäm bannt todivede lämppemä ja Iiro rupes sokeri palottama ja ennem bitkä me istusin glasi noka all ja käski Vilkum gallistell uskoste ja karast luanttoas.

Em mnää sendä ment takkama, ett tliik Vilku luand siit sen govemaks, mutt se mnää tiädä, ett kyll Iiro vissin gäve kamalaluandoseks, ko mes siinp piäne rooti oll ryypänn.

— Kas nii Vilkk — puhel hän — jua aikatavall vaa, se on darppessen dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.

Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus kii ko ett hän jahta niin gamali.

— Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.

Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks tlee.

Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.

Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men hamppambolde niingom byhjett.

— Siins sen daudi lääke oliki — meinas torpa faar sillo ja kaas koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.

Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."

Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä, ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.

Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.

— Mnää eppäle stää sama, vastas Iiro ja käsk meijän dullk kansas ulos. "Ny o vissirn bia aik ruvet toimeihi" puhel hän, hak plattongis ja pist mnuun gätten yhde vanha nahkkandisen girja.

— Pahustak mnää tällt tee? kysysi mnää.

— No eks snää stää ymmär, ett se panna Vilku hamppatte rakko siks aikka, ko mnuun doimituksen gestä. Se vasta pehmjäld, nääks.

Ko mes sitt tliim bihall, ni Vilkk istu siäll yhden give nokas ja ko mep pääsi häne viäres, ni hän sanos: "Älkkä istukk, pojat, tällk keinuslaudall, ei se kest meit kaikki, kosk se jo mnuungi allan notku niin gamalaste."

— Ny hän o juur parhamallas, huus Iiro sillo, niingoten mekki stää olis ymmärtänn, ett ihmne sillo jo on davalisest pois mailma asjoist, ko hän istu kive nokas ja luule keinuslaudallk keikuttleevas.

Me rupesi sitt siint tuumalema, ett kui Vilku leua oikke auk saada, muttko hän samas rupes trallittama jäll, ni Iiro sanos mnuu: "Pass nyk, Kalkke, päällk, kon dlee semnem baikk ett hänen däyty avat suus oikke auk ja pist sillo kiri häne hamppattes rakko."

Kaikeks onneks Vilkk samas rupesiki vetelemä stää veisu ett: "Se oll yks suvi-ilta, kun laaksosa kävelin." Ja ko mnääkin daeda se veisu valla hyvi, ni mnää odoti siks ett hän dul siihe "laaksosa" sanan gohdall, misä se nuatt niin gamalan gorkkjall mene ja sillo mnää suttasingi sen girja vähä nätist häne suuhus, faar karas ranttemihin gii ja Iiro nappas plattongeillas hamppa häne suustas, nii ett yks krahaus vaa ol. Eik Vilkk tiättos pistänn, ei stää ko merkk.

— Oi nyk koohot sendä, ihmettel faar, — mutt se mar ny vast käveki nätist! Takka mnää vaa se, ettei mikkän dohtor olis stää tyät paremi dehn.

— Paremi! Sanokkan def faar vaa, ettei mikkän dohtor olis stää nii hyvin dehn, tiuskas Iiro ja ol ylppi niingo rott Nyyberi merras.

Ja kyll hänell ol syytäkki oll ylppi mnuungi miälestän, sill ett oikke seivakkast hän se hamppa Vilku suust nappas. Kyll mnuu se sannot täyty.

No, mitäst täst. Me vei Vilkun dorpam beräkamarihi maat, kääresi häne fällytte sisäll ja enne montta hän nukus niingon dorrakas.

Mutt me istusi sitt viäl iso aikka ylhäll, join dodi ja praakkaskli muinassi. Mutt vaikk me olsi mist jutell, ni ai meijäm buhen sendän giärs takasi siihe hamppa ulos ottamissehen, go se nii nätist käynn ol. Ja ko siihen gerrangi jällt tultti, ni faar sanos: "O mnuullakkin dosa yks paha juuren dröntt; ei stää julmettu polttann ol, mutt kuka sen diätä, kosk se ruppe kurelema. Mahdaisingon antta ottas sem bois vastukseltta, gon gerra olen dämsen dohtrim bareihim bääss."

— No kuingastetett annais, sanos Iiro ja rupes vähtämäm blattongeines.

Eik oll aikkaka ni hän jo käve faari hamppandrondin gimppuhu. Mutt ei se lähtenykkä nii huakkjast ko Vilku hammas, vaikk Iiro vähtäs ko hemmett ja faari suu rupes vähitelle olema niingon guakkmaa. Viime faar suutus, ko Iiro pit asjas pääll, vaikk faar kiäls ja siint tul oikke aika metakk. Eik stää tiäd, kuik kaua stää olis piisann, mutt sillo aukeskin doisem beräkamari ovi, torpa ämm tul ulos, ott faari ja Iiron grivoihin gii ja heitt heijä ulos ovest ja plattongip peräs.

Em mnää olp pali nii riuskast ämmä nähn, ei se yht sana puhunn, muttkon dul ja men niingon duulispää ja tek puhdast jälkki niingo seki. Vaikk kyll mnää se sendä sano, ettei Iirot nii lyyryteltt olis, jo ei hän olis niim bali karass luanttoas rommills sinä ehton.

Nii händ. Ja ko faar ja Iiro sitt oliva aikas pehtroinns siällp pihall, ni het tliivas sisäll jäll ja me menin gaiki maat, mnää Vilkun gans peräkamariin, ja Iiro ja faar tuvam bengill.

Päev ol jo likitellem bualillk ko mnää heräsi ja ko mnää katosi Vilkku, niin dämä istu sängysäs sormes suus ja pitä piänd kirolemist edesäs.

— Ei sunkka snuullt tiämäs hamppamboldett ol? kysysi mnää.

— Ei, ei stää raatto enä pold, vaikk se o hyvi ark, mutt mnää en ymmär ett mihi jumala nimehe mnuu stifthamppan o joutunn?

— Snuu stifthamppas! huusi mnää, mutt samas mnää ymmärsingi asjam, bisti housu jalkkahan, menin duppaha ja sanosi Iiroll ja faarill: "Älkkä vaam buhukk enä sanaka siit hampa ulosottamisest."

— Kui nii sitt? kysys Iiro. Eik hyvä tyätäs enä kehhus sais?

— Ann ollk kehumat vaa. Nääks, snää es ottanukka stää kippjä hammast pois, muttkos temmasi Vilku valehamppan diähes ja nys se pitä kauhja meno siit, ett mihi se o joutunn.

— Helkkris! sanos Iiro eik hän mittä muut sillk kerralls sanonnukka.

Ja em mes siit jutust se eräm beräst pali puhell ol, mutt fundeerann mnää stää ole usse ja tulls siihem päätöksehe, ettei meijän glummin oll mittä muut ko rangastus Vilkulls siit, ett hän ol kehunns stää valehammastas liiaks ja ett mekkin gerra sai oll välikappli ylimäise isän gäsis.

Kon Dasala Vilkk sulkku saerast

Kyll niis taudeis vaan goera on gaikisakki, mutt se o sendän gaikkjan gamalimppa, ko ihmne joutu sulkku saerastama. Em mnää stää sembualest san, ett mnää stää koska saerastann olsi, mutt Tasala Vilkk, kon gaikki on goitann, saerast stääkin gerra.

Taikk ei hängä stää sendä saerastannp peräldäkkä, mutt hän sai kerra vaa niin gamala yskä, ett hän luul se sulkku olevas ja nii luuli mnää ja Hakkri Iiroki ja siitt mnää sen diädä, ett se sulk häijy tautti o. O händ.

Hän sai se yskäs, ko hän ol fölis, sillongon "Gasakk" mäkke men, ja niin gova se ol, ett se oliki sitt vast yskä. Antteks se, ettei se häne nukku andann, mutt hän sanos ett joka kert, ko hän gröhäse, ni se sattu niingom baha katti vedetäis takakondeist pisi häne rindrustingeijas — sisäpuald meinate.

No ymmärtä se, ett kon doinen gerra nii huanos kunnos ol, ni em me händ ruakottomuutte jättät taitann. Em maare jättänykkän, gon droppama me händ rupesi ja oikke isoma jouko lääkkeit mes siint touhus kulutingi ja vähä mond sorttiakki, ennengo häm baranema saatti. Ja mond harmi ja vastust meills siin huuslaagamises ol. Ol händ.

Iiro sanos koht, ko Vilkk ol selittännk, kuis se taut oikke äkseeras hänen gropsas, ettei semne vika ol mistän gotosi ja meinas, ett munatodi semsse om baras lääke ja ett sills se mene niingom byhjett. "Ei mittä muut ko snää ota munatodi vähä runssambualsest, nii ett oikken dukasas tundu ja sitt mep pistä snuu vahvattem beitotte ali, nii ettäs hikkoile hyvim bäevi ja se hien gans meneväs sitt kaike mailma roskas snuu ruumistas ja viävä yskä mennesäs", pauhas Iiro ja ko met tiäsi — niingo jokanen diätä — ettei munatodi olekkan gaikkjan goohomppa lääkett yskähä ja mone muuhungin dauttihi, ni me meinasi, ett sillaill oikke se ongin, go Iiro se o selittänn.

Mitäst täst. Vilkk ost ussemam bualen doopim böhkö rommi ja Tasala muar hakkas koko ehtopualem bäevä munangeldvaist ja fiini sokeri sekasi, nii ett vähä henkki ol. Ja ko hän viime lakas siit toimest, ni oikke runssast stää trahtmentti karttunn ol; stää ol kannum bilkkum melkkem barttattes tasall. Asi ol näättäk semne, ett Vilkk meinas, ett mep pidäisi hänell vähä niingo seora siin lääkittemises, nii ett häne olis hauskeve nauttis stää.

— Sillaill oikke — meinas Iiro — kyll se nii ongi, ett saera o ai hupeve, ko joku toinengi nautti lääkkeit hänen gansas, ettei häne niit yksnäs tarvitt niäleskell eik se munatodi meillekkä sunkkam baha tee. Ei stää tiäd, mikä taut meis kullongin gyte ja munatodi o oikke hyvä lääkett noi niingo vastukselttaki nautti.

Kos viiti jaaritell, mnää ajattli itteksellen, mutt em buhunns sendä mittän, go anno Iirom bauhatt ja kyll se poik pauhasiki.

Ko sitt ehto tul, ni me istusin gaikin Dasala salis ja joi munatodi niingon galja vaa eik ol aikkaka, ni Vilkk, ko ol heikondunnt taudistas, tul siihe reeda, ett hän rupes tapplust hiistlemä. Sillo Iiro vilkautt mnuulls silmä ja me Vilkun grivoihin giik, kallisti häne sänkkyhy ja Tasala muar toi suure hööhembolstri hänem bäälles. Se polstar kuulus kans niihi Iiro orneerauksihi. "Nii Saksasakkim bruukata", sanos hän ja kyll nii dosi ongi, ett Saksas niim bruukata ja lämmi sillaill maates tleekin, go om bolstar all ja pääll. Kyll Vilkk siins sitt viäl vähä aikka vastam byristel ja koitt pääst ylös, mutt hyvi me häne sendä hoilasi ja viimem boik väsys ja nukus.

Tasala sali ol juur niingo siäll olis aupsioom bidett, ko mes sitt kotti läksi. Muar tul meit portills saattama, pyhkeskel silmiäs liinanglipuihi ja sanos: "Kyll te nyp, pojat, tropann olett kukatiäs vähä liiemäksikki, mutt ei sill väli olk ko saadais Vilkk vaan derveks."

— Se o jo terv — puhel Iiro ja sitt hän rupes veissama, nii ett koko kaupung kajatt ja mnää pelkäsi, ett mes saisim brannvahti niskahan.

Seoravan aamun me menin Dasalaha Vilkku kattoma. Siälls se makas viäl polstris all ja Iiro kysys koht: "Oleks hikkoll?"

— Ole, — oikke laimiskottaisi — vastas Vilkk ja pyhkeskel ottatas. — No sitt men ysk kans sem bitkän diä, meinas Iiro.

— Älä luulekka, vastas Vilkk ja yskes, takos — kyll mnää vaa siit ny oikke ornaar yskä saann olen, gosk tundu rinnoisanikki niingo olsi riivrauda niäll.

— Mitäst nyt tehdängä, Iiro, sanosi mnää siihe.

— Mitä nyt tehdä; ei mittä muut ko anneta sill yskäll uus sats munatodi tänäp ehtost.

Ja nii met teingi sinä ehton ja viäl seoravanakki ehton, mutt kodei se ysk vaa ottann mennäkses ja Iiro olis tahtonn ettippäingim bitkittäs stää lääkitystäs, nin Dasala muar sanos, ettei hänen ganases saa niim bali muni kokkon, go mek kolme niit hotki ja ettei hän sunkka rupp muni ostama semssen dohtroittemissen, gon ei mittä näy auttavas.

Kyll Iiro koitt vastam bulitta, mutt ei häne mikkä auttannk, ko mnää ja Vilkkuki vähitellen gallistusi muarim bualell. — Ja sitt algovak kova aja Vilkull. Ei siink kyll, ett me ajo hänehen gaikengaldast lääkett, pikiöljyst ja kalamaksöljyst ruvete, muttko lisseks laahas Tasala muar sinn Vilkun dyän gaikk kaupungi ämmä ja kyll niill orneeramist piisas, kuingastetei, kosk niill vaimihmsill nyk kerra o se luand, ett he ova olevannas semssi piäni tohtrej jokikine. — Vilkk park niäl kaikk lääkke niingo miäs ja ol välist viäl semselläkkim bääll, ett häm byys meit osalisiks niihi lääkkeihi ja muistutt Iirot niist häne sanoistas, ett saera o ai hupeve, kon doisekki nauttiva lääkkeit hänen gansas. — Olsitt sillo nähnk, kuik kamala vinttaha Iiro suu men ja hän rupes koht pauhama, ett hän nyp pärjä oikke isoma aikka ilma lääkkeitäkkin, go hän stää munatodi nii runssast joudus nauttima. Nii oikke "joudus nauttima" hän sanos, vaikk mnää takka, ett se ol hänell hyvingi miälulist lääkett. Vaikk olkko se asjan gans niin daikk näi, ni summ ol vaa se, ettei se Vilku ysk vaa lähtennt tiähes ja hän ol jo nii laihtunukki, ett luu oikken grapisivat toissias vastas, ko hän liikus eik koko miähest oll enä muut kom baljas riiting jälill.

Sillo mek kaikk päätingi, ett kyll se vaa sulkku on, go Vilkk saerasta ja ko se asi meills selkes, ni mnuu rupes harmittama niitte ämmätte vehke Vilkun gans ja yks päev mnää sanosingi Vilkull: "Tiädäks, ny o asi semne, ett snää aja nua ämmäk kotti mukuloitas kaittima ja menet tohtrin dyä, oikke laillsen dohtrin dyä."

— Em mar menekkä, sanos Vilkk, — kyll mar sen diätä, ett tohtor ruppe mnuu ruakan määrämä. Sano, ett stää ja stää es snää saas syäd. Mutt semmost em mnää sallikka. Mnää syä mitä mnää tahdo eng kaikengaldassi klutuj, kon dohtri määrävä.

Mutt mnää en andanukkam berän, go jahnasi stää tohtrill, meno niin gaua, ett Vilkk vihdo viime läks. Nii oikke, läks oikke hän, mutt täydes kiukus hän ol mennesäs.

Oikke nuugasten dohtor sitt olikin dutkinns se Vilku, ol knaputell ja kuulustell händ, kirjott sitt lääkke hänell ja määräs häne juaman gaturiäska oikke vähä enemän gon durkasen davall.

— Vai kuturiäska, ihmettel Tasala muar, — no, mistäst stää otetan, gonei kuttu olk koko kaupungis eik likimaisakka.

— Mist se oteta, sanos Iiro. — Kodisjoeld se oteta; siäll on gutuj vaikk kuip pali ja huamispäevän mnää lähde sinnk kuttu ostaman, go vaa raha annatt.

— Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi kahdengymmne marka sedelim böyttähä ja nii se asi ol sitt päätett ennengo mnää kerkesi mittäm buhuma.

Asja lait ol näättäk semne, ett mnää pelkäsi, ettei se asi mennykkä ny lailist kurssi. Sill ett sanottakko mitä hyvänäs, ni nii hyvä miäs ko Iiro ongi merell, niin gyll hän mais o mond krohelon dyät tehn ja kutungaupoihi mnää en koskam bäästäis stää poikka mnuu rahoillan, eng juur muittenga rahoill, jos mnuull vaa sanavald olis. Mutt niingo sanott, ny hep päätiväs se asja nii äkki, etten mnää keijenn ajatustan sanoma eng tahtonnp perästpäi ruvet heijäm bäätöstäs kähjämä.

No nii, Iiro läks seoravan aamun ja tul ehtohämys kotti oikke aika piänes. Mutt ol sillp pahalls sendän guttuki rattaill, oikken gaunis kutt oliki ja mnää oll hyvim bäevi ilone, ett hän se asja nii hyvin doimittann ol. Mutt ei stää ilo kestännk kaua. Se ol näättäk sillaill, ett ko muar sitt hiljemppä ehtost mene stää kuttu lypsämä, ni hän dleeki vähä äkkin dakasi, präiski ovej, nii ett koko talo tudju vaa, heittä kiulus kööki harkum bääll, nii ett yks kropsaus o ja hoke yhtmita: "Saastane muatt!"

— Mikäst ny o, muar kuld, sanosi mnää, — ong se paha potkima vai? — Kyll mnää tleem bitämän giis siit, jos ei se ann lypsät ittiäs.

— Menn vaam bitämän gii, josas tahdo, mutt mnää en rupp pukki lypsämä! Saastane muatt, se Iiro. Olis se täsä, niin giulun mnää mänttäisi säpäliks se hulttemem bäähä. Koerangureillas se tämän dyän dehn on, go se semne ylönannett o.

Ol oikke Jumala onn, ett Iiro ol kerjennp pistämä ittes kotti, ennengon Dasala muar huamas, kumsen gutu hän ol tuannt tullesas. Kyll häne muuto huanost olis käynns, sill ett siin o leikk kaukank, ko se Tasala muar oikkem baha nahkas käändä.

Mnää rupesin goittama hiuka lauhdutta muarin giukku ja sanosi: "Ei se sendä nii mahd oli, muar, ett Iiro sen gaupa ehdon dahdon dehn o, muttko händ om brakatt jäll oikkem bahom bäevi."

— Kas nii, rupp nys snää viäl pauhama hänem bualestas — vaikk mikses ruppeis, kon de olett juur yhtläissi aabrotei kaikk — snää niingo Iiroki, mnää meina. Vilkk teit tähä astikk o saann vähä aisois pidetty, mutt Jumal tiätä kuit teijän gäy, jos hängi nyk kuale tohon gamala yskähäs.

Ja sitt muar rupes itkemä oikke harttast. Nii händ, kuingastetei, sill ett mnää ole menn ja merkinns se, ett semssi ne vaimihmse ova ai. Ens hek kiukuttleeva hyvim bäevi ja sitt hep parguva ja siihe se heijän giukkus sitt lahoki. Se o niingon gattiki, ettei se tykk märjäst.

Mutt se Tasala muarin giukk oliki sendän dällk kertta vallan doist sortti. Stää kest näättäk viäl jälkke sem bargumisengi ja Iiro sai aika kiärun, go hän jällt tul Vilkku kattoma. Nii oikken, gunnjas oikke hän guulls sai, hän ja koko hänen sukus. Ja Jumalan gaikk kymmnen gäsky ja pitkä rämsy huanen daulust ja Davedi salmeist ja saltrist muar siin yhtäkkin grapist häne ettes, nii ett mnää takka se, ett poik ol ripitett, ko muar vihdo viime saarnas lopett. Mutt niim bali se löylytys sendä vaikutt, ett Iiro rupes koittama joingin gorjat stää kutujuttuas ja viime hän geksekin goko hyvän gonsti.

Yks päev ko muar jäll ol huanollp pääll ja kiukuttel stää, ettei Vilkullk kuturiäska saattukka, nii Iiro sano: "Kuulkkast muar, mnää olen däsä itteksellen fundeerann, ettei juust oikkjastas ol mittä muut kon guivattu riäska ja kosk kutujuusto saa osta joka toripäev, ni anneta Vilkum daunat kutujuusto, siks ett Kalkke kerkke ostama uuden gutun, gosk se mnuun guttun gans semnem biän glumm tul."

Ei muar siihe mittä vastann ja mitä hän olis vastanns sitt, sill ett kyll se Iirom buhe ol nii sliipatt puhe kom bääsiki. Siihem bäähä me lopuld kaikk tlii ja ensmäis toripäevän mnää menin gutujuustoj ostama. Mnää saingin gässihin yhden Godisjoe äijä, ostin gaikk häne juustos ja käski hänen duad niit enemän Dasalahan, go hän gaupunkkin dlee.

Muttko mnää tlii juustoinen Vilkun dyä ja muar ol maistann niit, ni hän suutus kon dupakk ja sanos, ett semmost se on dähä aikka mailma, ettei enä saa lailist kutujuustoakka: "Näihi juustoihi" — sanos muar — "om bantt kummingim bualiks lehmäriäska." Ja sitt sai Iiro jällk kuuli, ett mikä hän oikke o. Mutt ei Iiro pali tiättos pistännk, ko men peräkamari Vilkun dyä ja hetkem bääst mnää kuulin, gui nep pojas siäll naurovak krikotiva ja kuiskuttliivak kesknäs.

Mnää tunne nep pruuni nii hyvi, ettän diäsin goht, ett niill ol joku koeranguri taas miäles ja ko mnää menim beräkamarihi, nii Iiro kysyki: "Kuulestis Kalkke, kosk se Kodisjoe äij jällt tlee tänn juustoines?"

— Lauanda se lupas tuli.

— Vai lauanda, sanos Vilkk, me ole nääks ajatell, ett kyll mes se junkkrim bane lailissi kutujuustoi mnuull laittama.

Siin oltti, ajattli mnää, ja meinasi ruvet heit nuhtlema, mutt em buhunns sendä mittän, gon diäsi ett semnem buhe vaikutais heihi juur saman, go jos kakkii seikka vett viskatais.

No, ko sitt lauanda tul, ni ol mar sillo Iirollt toimitust siällt Tasala salis. Ja hyvä häne oliki askroit, ko muariki ol niin gipjängörrö, ettei sängystäs pääss, ko makas toises peräkamaris. Ja Iiro ol hankkinn ittelles apulaisengi, se Linnala uurmaakri, yks hyvä kans, ko ai o valmis pahuttehe ja kaikengaldast jekku tekemä. Uurmaakar kruuvas parastaikka salim böyttähän giis semmost svarvi, ko uurmaakrik käyttävä jumal tiäs mihin darkotuksehe ja Iiro pladas muarin glasisilmäp pääs yht ijangaikkise vanha nahkkandist kirja.

— Kas nii, sanos Linnala uurmaakar, ko mnää siin hetke olin gatell heijän gohinatas, — kas nii, nys saa Kodisjoe äij tullk kosk hyvänäs.

Ja samas se osas tullakki ja ol viäl ottann muijaski fölihis.

— Hyvä päevä, mnuull olis täsä kutujuustoi, kon dilattin dähän daloho — pan äij.

— Jumal andakko, vastas Iiro, — se o hyvä ett toitt, andakkast tänn.

Äij ott kymmengunna juusto pussistas ja oijens ne Iiroll. Iiro rupes koht syynämä niit, käändel niit ja haistel ja ol se näköne, ett Kodisjoe äij vissi luul, ett siin ongi semnem boik, kodei olk koko elämä ijäsäs tehn mittä muut kon gutujuustoj.

— Näis o lehmäriäska joukos, räyhäs Iiro viime.

— Ei yhtikäm bisara, sääkkräs äij.

— Vai ei ol, no, kyll se pian dotte näytetä. — Panest snää härashööring tämä siihe oktanttihi.

Linnala uurmaakas ott juustom, ban sen giis siihe svarvihis ja rupes veivama, nii ett juust näytt valla ymbyrjäiseld, ko se siink kiäpus se svarvi nokas.

— Ong siin lehmäriäska? kysys Iiro, ko uurmaakar ol hyvä aikka veivaskel.

— O oikke! vastas uurmaakar.

— Siin oltti, sanos Iiro ja kattel luinauttel klasisilmättes yli vähä kalppjast stää äijä ja ämmä. — No, mitäst te nys sanott?

Mutt ne juustomyyjä oliva jo niim belgo hallus, ettei nes saanns sanaka suustas. Ja sillongost Iiro ol äijä, ko hän se äkkäs.

— Jaahah, sanos hän, kuulestis härashööring, misäst se paikk on däsä kirjas, ko selittä mitä siit seora, ko juustoj väärenetä.

— Neljäs luku, ykstoistas parangraaff — vastas se julmett ja ol niin dotine ett mnuu oikke harmitt.

— Sillaill oikke, mnää lue nys sitt teijä etten sem barangraafi — puhel Iiro jällk, ko hän ol hetkem bladaskells stää kirjatas.

— Ei stää meill lukkit tarvitt, asessor hyvä, rupes ämm selittämän, — gyll se tosi ongi, ett mnää panim biänen dilka lehmäriäska joukkon, go mnää näit juusto tei.

— Vai piänen dilka, vastas Iiro, — panest, härashööring, se toisen graadi veivaus toime, ni nähdän, gui iso se tilkk o oli.

Uurmaakar riisus jakkus, sylk piohos ja veivas, nii ett yks fyrin vaa ol salis ja juust kiäpus ko helkkar. Sillongost äijäm bolve rupesivat tutisema ja leuk tärräs, nii ettei sill oll mittä määrä. Ja ämmä vet nii heikoks, ett häm butos lussuhu niingon dyhi säkk salim bengill istuma.

— Stopp, huus Iiro, kuip palist se oktant ny näyttä?

— Kuus kymmnett ossa lehmäriäska, — vastas urmaakar taikk härashööring, joks händ nyk karahteeratti.

— Kuus kymmnett ossa! — huus Iiro. Se o vähä enemän gon doinem bual lehmäriäska. Teijän dilkkan o vähä isosorttine, muar. — — Ja laki sano semsist tilkoist näi, jatko se junkkar ja rupes taas kiijatas pladama.

— Älkkä lukekk, — sanos äij sillo, muttko sovitam bois tämä asi ilma mittä muut. — Oles snää kans ämm, oikken gamal, kos niim bali lehmäriäska olep pann näihi juustoihi.

Mutt sillo muar virkosiki vähä äkki ja tiuskas: "Vai nii, vai snää täsä ruppe mnuu viäl syyttämä, vaikkas itt ai närise, ett meijä juustoihi liiam bali kuturiäska panna." — Ja yks kaks pariskund ol semses riidas ettei paremast puutett.

— Kas niin, gas nii — sanos Iiro, ko hän ol aikas stää meno kuulusteli — ei sill hyvä, ett te olett lai unhottann, mutt nyt te unhotatt viäl evangeeliumingi. Kuingast papp teills sanos, kon de vihill olitt? Käskikös hän deijä riidell? Kyll te olett, näämäs, oikken gaunist sellskaappi.

Siilo se riit lopus niingon duppehe ja sitt tehti semne sovind, ettei Iiro ilmotais koko asjast kruunumiähillk, ko hän vaa lailissi kutujuustoj saa. Ja nii äij ja ämn läksivä, mutt ovesuus äij pyäräytt viäl takasin, gatos stää svarvirustinkki vilaukseld vaa ja kysys: "Kui, mikä tomse mäsiini nimi jäll olika?"

— Oktant se o, vastas Iiro.

— Vai oktant, kyll on glookk nimi, mutt kyll on glookk masiiniki — puhel äij ja men.

Piisas mar niills sitt, Vilkull ja Iiroll ja uurmaakrill nauru ja puhe ainett koko sem bäevä ja naurat täydys mnuungi, vaikk mnuu samas harmittiki heijän gureilemises.

Kyll Vilkk se jälkke sitt lailissi kutujuustoj sai ja oikken dusingaupall hän niit sitt piänensiki, mutt ei hän sembualest yskästäs ero saann. Eik olis kukatiäs koska ero saann, josei Raumall olis tuli väliaikkanen dohtor. Vilkk men sen dyä ja se sanos, ettei hänells sulkku ol, kirjott lääkke ja käsk häne lähtik Kokemäellt taikk Eorahan daikk johonkki semssem baikkaha, ett häm buhdast ilma saa.

— Semssi hullutuksi, sanos Vilkk, ko hän gottit tul, — niingonei Raumall ilma tarppeks olis.

Mutt mnää rupes fundeerama stää asja ja sanosi Vilkku: "Tiädäs, mnää luule, ettei täsä autakka vastan gränittämine, muutko snää tee juur niingon dohtor käske. Mnää ole nähns se, ett vanh kellon grapaki ruppe käymä, ko siihem buhaleta oikke lujaste ja miksedei sitt ihmsengi sisikund klaaranuis, ko Jumalan duulep pääsevä oikken gulkema se läpitt. Ja huakkjast net tomsen gropa läpitt meneväkkim, gon ei ol muut jälillk ko suure luu ja nahk niittem bääll."

Se puhe vai Vilku järkkihis ja hän läksiki Säkylähän, go se o siäll Eoran gulmill ja siäll on gutuijakki. Mutt kahde viikkom bääst tämä pahus tlee takasi, vaikk mek kaikk näi, ett hän ol rahdum bareve.

— Oles snää sendä oikken gahko, kos tleep pois, juur kos paranema ruppe, sanos Tasala muar sillo ja mnää sanosi sama.

— Älkkän gohisk, älkkän gohisk, puhel Vilkk, — paremaks oikke mnää tull ole ja viisas miäs se tohtor o, mutt kyll hän sendä hiuka erhettynn o.

— No, mitäst snää nys sitt meinat tehd?

— Lähde merells, Saksa reissuhu ja niim bian go suingi. "Efrosiina" on glaar lähtemän gosk hyvänäs ja tänäp ehtost mnää jo menem buurihi.

Semsellp pääll oikke Vilkk ol eik siin mikkä auttannk, ko hän gerra siihe järken dull ol. Naha yll hän haminaha läks ja nii heikk hän ol viäl, ett oikke hoipproitt. Mutt ko hän guude viikkom bääst palas kotti, ni hän ol endses höyskäsäs eng me oikken dahtonns silmiän uskok, ko me häne näi.

— No, snää ole nys sitt vallan derv, mnää sanosi — mutt kyll se sendä nii o, ett ilma stää tohtri snää makkaisi ny Nummellk, kolmk kyynrä muitta peitton.

— Taedais kyll nii ollakkin. Kyll se tohtor viisas miäs o, mutt kyll hän sendäm biäne erhetyksen dek. Nääks, Kalkke, hän ei ymmärtänns stää, ett merimiähe ruumis vaati vähä friskemppä tuuld, ko mitä tääll maillt toime saada. Mutt mnää ymmärsi sen goht, ko mnää näi, ett mnää paremaks tlii siälls Säkyläs. — Mutt viissa miähe net tohtris sittengi sendä ova.

Nii händ, kyll mes siihem bäähän dliin gaikk, mnää ja Tasala muar ja Vilkk, ett se tohtor Vilkum barans, mutt menkkäst Iirolls sanoma semmost, ni hän gattle niingo hän eppälis, ett te olett Seilist karkkum bääss ja sano, ettei Vilkust olis ikipäevi miäst saatt, jos ei hän olis lailissi kutujuustoj Vilkullt toimittann.

Pitsreunane nestuukk

Ko Sipin gapteen viätt häitäs, ni me olin gaikin golme, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro käskety niihi, niingo valla luanolist olikin, go me oll mond reissu kapteenin gans tehn. Ja komja hää ne olivak kaikim buali. Ei ollt trahtmendeist puutett, ei maakan; gyll niis vaan gaikengaldast suuavaust tarjotti nii hyvi haukattava ko ryypättäväki. Ja kyll eritottengi ne ryypättäväk kiärus saiva, niingo odottas soveskin, go Nuurmanni Iisak ol edeskäyp. Sill ett hän ol semne edeskäyp, ett ei niit olekka montta nii sopeva miäst semssen därkkjän doimituksehe.

Sillaill oikke. Ja hyvällp pääll mes semsis olois pia olin goko hääväki. Tiättvästengi ens alus oltti vähä ykstotissi ja juhlalise näkössi niingo seorkunna reklemendeihin guulu ja ihmisten dava vaativa. Muttko vihkimine ol toimitett ilmam biänindäkkän glummi, niin gyll puhe luistama rupes jokatteld, nii ett yks sorin vaan gäve koko hääsalis.

No, ja ko siins sitt istutti ja laudeeratti, nin dlee morssi puhuttleema Vilkku ja sano kesken gaike: "Mitäst tes, snää ja Hakkri Iiro, vihkimise aikan suutan nii nauru veditt ja nyäkäytitt toinen doisellen. Tliik siint toimitukses joku virhe, vai?"

— Ei maare, laillsse justeerinkkihi se kaikk tul, ei menn lainkka flinilles se asi, mutt kyll tosi o, ett meill vähä lysti tul, ko me näim bitsreunase nestuukin deijän gädesän.

— No, mitäst naurettava siin ol?

— Ei mittä. Mutt kyll o vaa asi semne, ett ain go me nääm bitsreunase nestuuki, niin doinen daikk toine meist lykkä kambraattias kylkke ja sano: "Muistaks?" Ja meit pakka sillo väkisingi nauruttama. Asi o näättäk semne, ett me olen gerra, mnää ja Iiro, joutunn hakema sengaldast parselli ja se oliki nii säserä toimitust, ett siin ol leikk kaukan, vaikk me ny vanhemallp puall ikkä nauran, go mes stää kertta muistle. — Andakkast mnää juttlen deillk koko asja.

Siit o ny jo mond herra vuatt Me oll valla nuari sillo. Ol yks lauandapäevä ehtopual. Ja ko meijä äitem bit lähtemä seoravam bäevä aamust Vasaraisten gulmills sukuloittema ja jäädp pois sunnundaisest jumalambalvluksest, ni hän sano mnuull: "Nii, ny o asi semne, ett mnää mene ehtorukkouksehe ja snää Vilkk tleef fölis. Ei snuu o jäll isold aikka nähtykkän girkos."

Oikkjastas tämne oortel tek kamala mullistukse mnuu räkningeisän, sill ett me oll Hakkri Iiron gans meinann juur lähtis Samppuste salmehe uiduksell. Muttko mnää, niim bali ko mnää mailmas olengin goonns stää synnindaakka niskoillen, sendä ain olen goittannp pittäs stää neljätt käsky kaikes kunnjas, ni mnää muutim barema vaatte yllen ja äit rupes samoihin doimeihi. Ja sitt me läksi, mnää edell ja äit peräs, niingon girkko mennes, maahambanjaisis ja semsis juhlalisis askreis pruukata, ett miähe menevä edell ja vaimihmsek kulkevap peräs. Mutt ko met tliin girkosillall, ni äit sano: "Pyssäst, Vilkk, mnää oll niin dohro, ettän unhoti nestuukkin gotti. Karast snää yhtäkki ja tuas semne mnuull. Täsä ova avame, ylimäises piirongiloodas oikkjall o nestuukej koko tusin. — — Taikk, odotast nys sendä, snää muljat tiätystengin goko looda ylösalasi, snää kos semnen grohelo ole. Mnuu vihtorinise hamem blakkris om bitsreunane nestuukk. Se hame o isos kaapis vasemall, ei siäll muut hamett olekka, nii ett kyll snää se löyd."

— Silmäräpäykses mnää sen dännt toimita, vastasi mnää ja läksin gippaman gottis, sill ett kyll mnää se ymmärsi, ett olis ollk kamalaki, jos äit olis tullk kirkko eik olis ol nestuukki virskirja ymbärs. Ja kyll mnää se vihtoriinhamen goht löysi. Siälls se killus isos kaapis korkkjaltta naulas. — No nii, siihe aikkam bruukatti semssi hameit, ko olivat taaja laskutetu pitkittäisi vyätreist liäppeihi saakk ja mnää ymmärsi, ett jongu semse laskumbohjas plakkrisuum bit olema. Mnää rupesi sitt koperoittema niit laskuj ylhäld alas astikk, mutt ko mnää oll heit kymmengunna läpitten gähjänn eng vaa löytänns stää plakkri suut, ni mnuu lykkäs miälen, ett nyt täisikin dulls semnen dyä etten, ettei stää saadakka nii äkki valmiks ko luulla. Mnää karasi sendä luandon ja pauhasi itteksen: "No, no, kylläs viäl ettengin dleep, plakkrim bahus, ei stää sendän dämssem barsellihi öks semnem boik, ko valdmerildäkki on gotti löytänn." Mutt ko mnää miälestän jo kerra oll se hame myättämbäevä ymbärs koperoinn, plakkri löytämät, ni mnuum bakkas jo pistämä harmiks. Ja ymmärtä sen, gon giirukin gans ol. Mnää pääti sendä oll levoline ja sanosi ittellen: "Älä häd, Vilkk, kyll maares se ymmärä ettei täsä hätimisest sunkka mittä appu ol." Ja sitt mnää rupesin giärtämä stää hamett vastom bäevä lask laskuld. Mutt luulettak, ett mnää löysim blakkri suu, vaikk mnää miälestän vissin darkka tyät tei. En, en löytänn vaa, ja voi turkanen go mnää suutusi. Mnää rupesin goperoittema riipi raapi stää hamett, kiärsi stää, pudisti stää ja nytkesi stää. Viime ripustin repes siit ja se putos mnuu ylitten, nii ett mnää yks kaks sekosi siihe niingo Vassberg paittahas.

Ny on diätättäk asi semne, ett ko mnuull on giirutt taikk jottan dähdelist toimitust edesän, ni mnuu montte synttetten rangastukseks, luule mnää, tua Iiro ai lähetetä mnuu niskahan. Nykkin go mnää se hamen gans siint tappli ja koitim bääst päevä valkkeutehe jäll, niin diättvästengi Iiro tlee meijä salihi niingon duulispää, ruppe naurama ja sano: "Aim bahustak snää nyt toimita?" — Seköst mnuu kismitt. Ja ko mnää sillo juur pääsi vapauttehe jäll, ni mnää sullosi se hame yhte myttyhy, heiti se Iirot päi silmi ja vastasi: "Mitä mnää toimita! Hae meijä äitim bitsnestuukki tua hamem blakkrist, mutt en löyds stää nestuukki eng pahus soikko ol miäs löytämä siit plakkriakka. Hai snää ny voorostas ja älä siin hirvittel."

— No, mutt voi snuuas sendä, Vilkk! Oleks snää todestakki niim bahapolve saamaton! Niingo semse löytämine mikkän gonst olis.

Ja sitt Iiro rupes kiärittleemä stää hamett, hak vyän gohdan gässihis, pudist stää, nii ett se jäll ol hame näkönengi, syynäs stää ja sano sitt: "Pahukse muatt, kos ole ripustimengi revellp poikk. Annast neula ja lankka, niim banna se ens kunttoho jäll, ennengon däsä mihinkkä muihin doimeihi ruveta. — Ong tämä ny enä kristelist, ett snää toilaili hantteerat tämmöst fiini vihtoriinhamett. Luuleks snää, ett tämssi vaimihmiste vaateparselleit saa reppi ja venutta niingo jotta vanhoj seilej. — Ei tiädäks. Järjell ja kärsvälisydell niit pidellä." —

— Älä siins saarnk, ko haip plakkar. Ja kraatroittema es snää täsä viäl rupp, sill ett meijä äite istu kirkosillall ja odotta nestuukkias. Me olen girkkoho menos ja jumalambalvlus alka tosa paikka.

Sillo Iiro pääst pitkä vihelykse niingo hänen dapas on, go hän vihdo viime saa jongu asja järkkehes, ja sitt hän sanos: "Vai nii." Se enemppä ei hän sillk kertta sanonnukka, muttko sylk kourihis, levitt se hame sänkkyhy, koperoit niit laskuj vähä aikka ja sanos: "No, Vilkk, tleest nyt tänn, ettäs nääk, kumne ijangaikkinen glaakkar snää ole!" Ja todestakki, aukk siin ol vyäträtten gohdall yhde laskum bohjas ja mnää ihmettli, etten mnää stää oll löytänn. Iiro nauro, kattel mnuu niingo jottan girkovaevast ja pist kätes sisälls siit aukost. Ai syvemälttä ja syvemälttä hänen gätes siihe men ja mitä syvemälttä hän dul, stää noloma näköseks hän gäve. Ja ko hänen gätes viimen dul liäppe ald näkyvi, ni hän sanos: "Tiädäks, ei tämä olekkam blakkar."

— Mnää nää se, sanosi mnää, ja mnuus rupes ny voorostan olema äijä oikken durkasest.

— Tiädäks snää, mikä aukk tämä o — puhel Iiro sitt. Tämä o hameaukk ja siit ei mennäp plakkrihi, siit pääse vaikk mailma äärihi.

— Pali mahdolist, mutt em mnää ols sill autett. — Ymmärtä se, ett mnuu harmitt semsep puhe. Mutt Iiro o ai nii. Kon ei joku tyä häneld luanist taikk hän därvle kaikk, mitä hänellk käsill o, nii ei hän yhtä hiukka häpp, muttko hän ruppe pitämäm bitki selityksi, millaills se tyä oikke olis pitännt tehtämä ja mitä kaikki semsell rustingillt tehdän, go hän o ottann laittakses. Mutt ko mnää sitt näin, guis se poik taas vähtäs se hamen gimbus, ni mnää unhotin giukkun ja unhoti muarin, go istus kirkosillall ja odott nestuukkias, unhotin girko ja papi ja lukkri ja sanosi enemäm bilam bäiten go suutuksisan: "Es ols snääkä muutko ijangaikkinen glaakkar, näämäs."

— Ol ny verka ja ann mnuu hakki rauhas, räyhäs Iiro. Ja ko hän siin ol jäll hetke aikka rehkinn, ni hän istatt toolill, pyhkes hikki kasvoildas ja sanos: "Tiädäks, mitä met tee? Snää saa ottat tämä hame ylles, ni mnuu om bareve hakki ja sillaills se plakkar vihdo viime löydet." Mitäst täst, mnää oti hame yllen ja sitt me molema hai oikke harttast, mnää ylhäld ja Iiro alhald. Muttkon ei siitäkkä sem baremppa tuli, nii Iiro meinas, ett olis vissi luanikkamppa, jos hän otais hame ylles ja mnää hakisi yksnäs.

— Tehdä nys seki, vastasi mnää siihe, — mutt puhaletast yks hiukk ens, täsä ruppe jo vähä niingo väsymä.

Ja siihe me jäti se hame laattjall, istutti ja ruvetti vetämä sauj.

— Ihmelinem barsell o, sanos Iiro viime ja osott piipuvarrellas stää hamett.

— Peräte ihmeline.

— Niin, gyll hän oikken glookku o, jatko Iiro, — ko mnuull o sendän gymmengund plakkri vaatteisan ja monell miähell o viäl ussemangi ja mnää takka, ett kuka hyvänäs löytä niihi. Ja tosa hames ei olk ko yks aino, luule mnää, eik stääkä löyd, vaikk kaks miäst hake, nii ett vähä henkki o. Ymmäräks snää, mitä järkki siin o, ett se yks plakkri vaevane niim biiloteta.

— Engä mnää händ ymmär. Se vaimihmse järk kulke vallan doissi polguj ko meijä.

— Niin gyll kulkeki, toissi polguj oikken gulke ja kaikk meneväp päi mäntty.

Ja ko me oll semssem bäätöksehen dull, ni me istusi jäll hissuksis ja piipp ryähäs kummangi suus.

Muttko mes siint taas oll hetke aikka huilann, ni Iiro kimmatta seisoma ja sano: "No, mutt ole mar mes sendä oikke aika tohroj."

— Kui nii sitt?

— No, eks snää ymmär? Käänetäst se hame väärimbuali, nii sitt hän oikke helkkar o, jos ei plakkri löydet.

Jaa-a, sano mnää vaa se, ett vaikk tua Iiro mnuu miälestän o vähä semnen dyhmändotkone miäs, ni o sem bääkopas välist jäije välädyksiäkki ja ny hän ol mnuungi miälestän oikke hyvän gonstin geksinn. Sillaill oikke. Me heiti jakkun yldän, Iiro kääns hame yhtäkki väärimbuali ja pist ylles, ja jos uskott taikk ei, niim blakkar ilmanus koht. Siins se killus nii selvän, ett se olis silmä ummes löytänn.

— Pid nyk kiis siit, sanos Iiro, ni mnää hae suu. Ja Iiro hak ja hak, mutt ei löytänn vaa. Hän ott sitt hame yldäskin, gääns sen daas oikkjam buali ja varott mnuu, etten mnää vaa hellitäis plakkrist. Eng mnää hellittännykkä; mnää pidin giis siit niingo sika leiväst Iiro jatko vaa hakemistas, muttkon ei siit tahtonn mittä valmist tuli, ni hän suutus ja tuhres se hame yhte läjähä ja silmäk kipinöittivä hänem bääsäs.

— Järjell ja kärsvälisydellt tämssi kapenoit pidellä eik niingo vanhoj seilej, sanosi mnää händ sillo.

— Hiistleks snää riitta vai, siin — tiuskas Iiro ja nous seisoma. Mnää nousin gans ja siin olis tulit tapplus, jos em me yhtäkki olis molema huamannp palanun gräässä nokasan. Me aavistin goht paha ja valla oikke, nys siit hamest nous sau. Me oll siin rehkitesänp pudottann valu piipustan ja nys siihe hainesse ol palann nätimbualnen, gahden, golme sormembään gokkone aukk. Iiro siäppäs kousa vesisaavist ja samott valu ja mnää astusi vissemmäks vahvudeks jalallan sen gytöväm baikam bääll. Ja ko mes sitt rupesi stää läppi nuugemi syynämä, ni me näi sem bohjas jotta valkost. Mnää sai siihen gii ja vedi stää ulos ja sillo me huamasi, ett se ol juur se pitsreunane nestuukk. Nii ett sem balanu aukon gautt me se sitt sai vihdo viimen gässihin. Mutt misä plakkri suu ol, stää em mes saant tiättä. Ol se nestuukkiki hiukan gärvendynn, mutt Iiro hurras vaa ja ol ilone ja meinas, ett ei semne mittän dee. Hän gäsk mnuu lähti juur liukkast viämä nestuukki, ettei muarin darvittis koko ehtokautt istus siällk kirkosillall. Ja kiiruste mnää vedinki jaku yllen. Iiro kastel sormias suuhu, silittel stää auko syrjä ja harjas stää jakuhiallas, ko mnää läksi nestuukki viämä. Mutt em mnää kerjenn viäl ovesuuhunga, ennengo meijä äit tlee sisälls salihi, eng mnää viäläkkä ymmär, kui hän nii yhdell ainoalls silmäyksell äkkäs, mitä kaikki ol tapattunn. Ja siin ol sillo leikk kaukan. Se ol turkasen dylkki paikk nii Iirollk ko mnuullekki.

— Mitäst muar sanos sitt, kysys joku hääväest.

— Nii ett mitä hän sanos. — — — Mnää luule, ettem mek kerjenns stää oikken guulema. Meillt tul niin gova kiiru naaprihi. Siäll ol karvriversta ja suur asti hylkkerasva täynn. — Ja se o erinomast voidett, sillon gom bäänahka pakotta ja hiuste juuri karvastle.

Kanniston Gyäri automobiilreis

Niingon gaikk Eorjokilaiset tiätävä, ni se Kanniston Gyär asus jokune vuas takaperi Vähäll Raumall, siällp Porin gaupungin gyljes. Hän dek lahti siäll ja myys lihoj Porin dorill ja osteskel ja vahettel heossi ja pit yht ja toist peli se lihamyymses siull. Ja hyvi nek kaupa hänell luanistivakki, niingon diädätt.

No nii, yks suviehto hän sitt istus siällp Poris jossan drahtööris ja joi klasi olutt, ko hän ol saannt tavarastas hyvä hinna ja ol kaikim bualin dytyväinen dähä maalisse elämähäs. Ja ko hän siins sillaill istu ja röyhäse ai joukko hyvivoinisas, ni hän guule vähä kamala kohina ja fyrinä ulkko. Hän gysysikin goht yhdeld toiseld miäheld, ko istus ja nukus toises pääs huanett tuutning noka all, ett mikä kamal särin semne o.

— Vängstiil se o, sanos se toine miäs ja kattel pisin gado raja.

— Vai vängstiiliks tommost rustinkki nimitetä, ajattel Kyär, ko istus akkna viäres ja näk ko semne automobiil, kon dähä aikka mailma pöffättä kosk hyvänäs maandiäll meijä nokkan ettem, bysäs siihen drahtöörin draputten dyä ja kusk tul sisäll. Komjas, nuar miäs se ol ja fiini vaattes sill oliva yli, samettine jakk ja samettise housu ja nahkases säärykkä jalas ja ruski, nahkane lakk pääs. Se istatt hyvi liki Kyäri toise akkna ette, nii ett se hyvi näk vaunus ja tilas kupin gaffet ittelles.

Mutt ko siink kappal aik ol istutt, nin Gyär, ko semnem buheljas miäs o, rupes praakkamisen doimeihi, nyäkkäs päätäs sillk kuskill ja sanos: "Guud ivning." — Näättäk, Kyär meinas, ett om baras näyttäk koht semsell herrall, ett o hängi mailma nähn ja ko hän o merells seilann, ni häm bist engelskaks.

Mutt ei se kusk siihe mittä vastann.

— Hyvä ehtopualdpäevä, sanos Kyär jälle hetkem bääst, räpyttel silmiäs ja nyäkkäskel päätäs hyvi harttast.

— Jumal andakko, vastas kusk viime.

— Mistäst kaukka olla? kysys Kyär koht ja meinas, ett nyt täyty pittän päällk, ko sladin gässihis o saann.

— Turust mnää ole, vastas se toine ja kääns selkäs Kyärill ja ol ylppjä näköne.

Mutt ei Kyär hellittänn, hän ryyppäs klasis tyhjäks, kröhäs yhdem bahan gerra ja räyhäs: "Se taita ollk koko mato menemän domnen vängstiil."

— Kui mikä? sanos kusk, ja kattel Kyäri niingo hän olis meinannk karat Kyärim bääll.

— Tomne vängstiil taita oll oikkem beto ettippäim bääsemä, sanos Kyär ja ajattel, ett koitast poik tuli näihin gourihi, niin gyll sametist maandiän domu lähtevä.

— Vängstiil! — snää oles se vängstiil, sanos kusk ja kääns jälls selkäs Kyärill.

— Vängstiiliks mnää olen dommost kuullp puhuteldavas.

— Kyll tep porilaise olett niit vängstiilej, mutt automobiil tomne vaa o, ettäs toisten diädäs se.

— Vai automobiil. No olkko sitt, mutt mnää olen guull, ett semne mene päisi vähä jumalattomast.

— Mene se.

— Vai mene; tämä o ensmäinen dällp paikk-kunnall, mutt mnää ole niist juttu kuull, ett niillp pääse vähä jouko jouttu ettippäi.

— Pääse kyll vaa.

— Vai nii, vai pääse, mutt ei se mnuu rautikkon siutt sendä men.

— Snuu rautikkos! älä snää puhel snuu rautikostas ja mnuu automobiilistan samanp päevän!

— Soo-o, kuule snää es tiädäkkä, ettei semmost heost menemän go mnuu rautikkon ol näillk kulmkunnillakka.

— Olkko vaikk kui hyvä, ni siutt mnää mene noill vankkreill, ettäs jää rautikoines niingo seisoma.

— Mutt se ongi vähä aika vale. Tiädäks mnää ole Nakkla reisullp pysynns sill heosell valuvaunuttengi rinnall. Siäll mene nääks rauttiä ja maandiä rinnasim bitkä matka.

— Olet taitann ajak kilppa jongun davarjunan gans, ko rähmi päisi niingo etan!

— Tavarjuna — no, olkko sitt tavarjuna, mutt valuvaun o sendä valuvaun ja mnuu rautikkon ei annp perä semsellekkä.

— Ja mnää jätän deijän gaikk, snuu ja snuu rautikkos ja valuvaunu ja värki ihmettleemä, ett mihi mnää joudusi, jos kilppa mennä.

— Mutt se o vale.

— Eip, ko on dosi.

— Eip, ko o vale. Tiädäks mnuu rautikkon meneki, nii ett vissi syndymköhnäs snuum bäästäs lähtevä, josas se rattaillt tlee.

— Ja snuu seisova hiukses taappäi niingo rautlanga, vaikk myät tuulehengi mennäis, josas noihi vaunuihi istu.

Sillaillk Kyär ja kusk riitliväk kesknäs ja oliva niin giukkuse ett hakkasiva nyrkeijäs pöyttähä, aingo hek kehuliva tavaratas. Eik stää tiäd, vaikk siit olis tulit tapplus viäl päälsem bäätteks, jos ei se kolmas miäs olis yhtäkkin dull heijä välihis ja sanonn: "Älkkä semsest siin riidelk ko lähtekkä ajaman gilppa, nii ett mnää saa rauhas juad tuuttninkkian."

— Lähdetä vaa ja juur koht, meinas Kyär, ko rupes luattama rautikkohos ai enemä ja enemä.

— Pahus soikko, lähdetä vaa, sanos kuskiki, mnää odotam batruuni, kon dlee yäjunas kell yks ja ny on gell pualyhdeksä. Misä snuu heoses o?

— Raumalls se o. Ensmäine asumus oikkjall.

— Raumall! — — — yks, kaks, kolm — — — neli ja pual tiima.

Olkko menneks, ist vaunuihi!

Kyär paiskas oluklasi liiveihis, kusk joi kaffekuppis tyhjäks ja nii sitt lähdetti. Pehmi ja hyvä Kyäri miälest niis vaunuis istu ol ja kon gaikk heosek, ko vastan dliivap, pelkäsiväs stää, nii ett kuskin däydys palanajan dakka pysättä, nin Gyär sano: "Jos tällaill vaan guljeta, ni mnää pääse jalkasim bikemi rautikkon ottama."

— Suus kii, ei automobiil-ohjajan gans saap puhells sanaka.

— Miksei saa?

— Sendähde, ett jos snää seota mnuun däsä ohjamisen doimeis, ni automobiil o yhtäkki ojas ja snää ole murskan ja se ei olis vahingo eik mikkä, mutt mnää loukkaisin gans itten ja se olis jo vahing se, mutt kaikkjam bahin o ett automobiil kukatiäs menis rikk ja se olis ni suur vahing, ettei ne muu vahingo olis mittä se rinnall.

— Vai nii se asi o.

— Semne oikke se o ja ny ruveta sitt menemän, gosk ei ol vastanduljoit enä lainkka.

Kusk taitt ittes hiuka etunojoho, koperoitt hetke aikka vaunumbohja ja sillo se vaun rupes fyrisemä vähä kiukkusest ja sitt mentti. Kyär sano, ett o hän däydes myrskys joskus men ettippäi oikken duhanen giljuvan davall, mutt koska ei hän ol semmost faartti kulkennk, ko siin vängstiilis taikk automobiilis, mikä se o. Kyll hän ämmäski näk kuistills seisovas, ko hes sen golmk kilomeettri olivak kulkennp Porist Vähäll Raumall, ja koitt hän huuttakki sillk kuskill, ett täsä mnää asu, mutt ei se mittän guullk, ko mäsiin hakkas niin duhane viätäväst taikk ei ollk kukatiäs kuulevannas. Ja kon Gyär lakas hollamast, ett täsä mnää asu, ni he oliva jo jättännp Piätniäme aukkja ja tliivak kankkall.

— Jaaha nyp panna viäl enemä häkkä pääll, puhel kusk ja todestakki se vauhum bahus friskas faartti ai vaa. Tiä ol epätasanengi hiuka ja Kyär poukkroitt yhdest vaunu nurkast toissehe. Hän rupes jo ajattleema, ett hän otta kuski niskast kii ja luke sill lai, mutta sillo hän muist, mitä se ol ennustann, jos hän ohjamises häiritä. Ja Kyär ajattel kauhistuksell, mimnen gamal präiskäys se olis, jos se vaun kiäpautais pois tiäld. Eik hän enä päässykkä semsist ajatuksist. Välist häm belkäs, ett jos se kusk sittengin deke jongu virhen, daikk jos joku mutter taikk aksel falska, ni valla mäskin he ovak kaikk — vaunu ja miähe. — Siunakko sendä! ja ny me ole jo Knapernumme ahte niskas. — — Ptruu, ptruu, pysät nyt turkasen gusk, täsä on doist kilomeetri myätmaat ja mutkanen diä — ptruu, ptruuu — — tähä o moni poik ajann ittes hengettömäks. — — — Topp ny jo helkkris! — — — Ei, ei se ko mene vaa ja lissä faartti, lissä ja lissä eik lainkkan dopp. Kas niin, dosa o Luvjan girkk. Kyär ott lakkis pois pääst ja rupes lukema ehtorukkoust ja ko hän sem bäähä ol pääss, ni he olivap Pinkkjärven gohdall Irjantte ja Luvia välisellk kankkall. Ja siint tul händ vasta yks tutt ihmne, Riihilä faar. Hän duns faari ruumiasenost ja hän huus siutt mennes: "Oi, voi, faar kuld, kyll mnää nyp peevelen gelkkaha ole joutunn."

Mutt ko hän ol se saanns sanotuks, ni he oliva vissi jo kilomeettrim bääs faarist ja kaukembanakki. Ja ai vaa mentti enemä ja enemän Gyäri miälest. Ain go joku äkknäisemb mutk tul, nin Gyär tuns ett sisäpualsep pyärä nousiva ylös maast ja ko hän muist mimsen gamalan daitte se maandiä teke Irjanttells, siin Laorlan dalon gohdall, ni ei hän taitann muut ko ruvet valmistama lähtöäs täst suru ja murhe laksost. Hän vaevus polvilles vaunum bohjall ja rupes muistlemam bahoj teoijas. Ja ei hän olis koska luull, ett niit niin gamalam bali ol ollukkan, go niit ny yhtäkkin dul häne miälehes. Hän vallan Kauhistus. — — Ei mutt mnää vast olengi oll oikke aika rakkar, tuumal hän, go hän siin elämätäs ajattel. — Väärä mitta mnää olen gäyttänn ja prakannt toissi heosengaupois, totisestakko mnää ole varas. — — Mnää olen gerran gäräjis, siin Lakari Maija jutus, puhunnp pali enemän, go mnää oikkjastas tiäsingä, mnää ole väärä valan dekki. — Kamala sendä! Ollek stää käsky lainkkan, gon em mnää ol rikkonn. — Annast katto, olengon mahtann murhatakki ihmissi. — Jaa-a, kyll vaa niin gauhja o, etten mnää ols siitäkkä rikoksest puhdas. Jos mnää olsi varottanns stää Olkkari Vikut, ko hän läks — — — voi, voi sendä, voi voi! Kyär paino silmäs kii, sill ett nyt tul juur se Laorla mutk — — — huuh! Kas nii! Ei Kyär oikken dahtonn ymmärttä, ett hän viäl ol hengis, vaunu olivak kallistann nii, ett hän valla ajattel, ett ny nek kaatuva, mutt ei mar kaatunns sendä ja ny he oliva jo liki Maaden gylä. Kyär meinas juur ruveta soimama ittiäs jälls siit, ettei hän varottann Olkkari Vikut, mutt kom bääst se menemä heosines ja reines sinn Oijasaare salmehe, vaikk hän diäs, ett siäll ol sula. Mutt ko heill ol semmost vanha vihan gauna kesknäs, ni ei hän sanonn Vikull mittä ja sinns se sitt men. Sinn men ja sinn jäi — — — Kyär katos ymbrilles ja yhtäkki hän unhott kaikk pahat tekos, ko hän näk ett Lavila aukkjalt tul heone heit vasta. Ähäh, saastane muatt, kylläs nys saap pysätt ja sillo mnää hyppängim bois näist komppeist, ajattel Kyär ja unhott yhtäkkin gaikk syndis. Mutt kui olika, ni heonem bist ittes vähä nätist yli maandiä oja Lavia vainjoll ja automobiil paino ettippäi, nii ett yks firaus vaan guulus, ko he menivä niitten giviste veräjtolppatte siutte. Ja Kyär joudus jällen dunno vaevoihi. Eorjoen girkom bortim biäles hän näk vilaukse siit Lazaruksen guvast, ko siin o vaivastukkin ja sillo hän muist, kui hän ja muup pahailkisep poja yks elokuu ehto oliva viänns se äijän guva jokkehe ja Kyär ol sanonnk, ko se sinnp paiskatti, ett kyll hiuka uimne hänell hyvä tekekin, ko hän goko suvikautte on dosa auringombaistes seisonnt töllöttänn. — Niin, dätä tapaust hän ny muistel, ko automobiil suriste ja fyriste men niingon gulo ylös Vastmäe ahdett ja taas tliiva nek kaikk muukki synni händ ahdistama. — Varas mnää ole ja väärä valan dekki mnää ole ja murhmiäs ja kirko ja kaikem byhäm bilkkaja ja — jeska sendä, vikakost ny o? — Kyär kimmatt syllä verra ylös ja putos niingo säkk vaunuttem bohjahan dakasi.

— Pahuksek kom bitävä maandiändrumppus kamalas ruakos, huus kusk ja sitt mentti jäll.

Kyär pitel paikoijas, jos ne viäl oliva ehijäs sen däräykse jälkken, go hän saann ol ja ihmelist kyll häm bääs siihem bäätöksehe, ett kaikk luu olivap paikallas eik yksikkäm boikk sendä, vaikk nek kaikk oliva arga ja kippjä. Ja ko hän ne luus ol saanns sortteeratuks, ni he oliva jo siutt Taiple ja kusk huus, ett ny hän lissä häkkä viäl yhde eine, ni mennän gahdeksam benikulma tunnis.

— Liss vaa, sanos Kyär — ko ol kaiken doevos kadottann — liss vaa ja aj meijä jongun given gylkke niin gräämiks, ett tuul viä palase eik meist ol huame ehtost jälill muut ko märk plätt.

Ja kusk lisäs häkkä ja vängstiil men go riivat ja Kyär luk synnindunnustust polvisiltta vängstiilim bohjas. Ei hän enä uskaldann ettes katto, muttko ummist silmäs ja luk ittekselles kaikk, mitä hän muist aabeskirjast ja katkesmuksest. Kuik kaua hän stää toimitust siinp pit, ei hän lainkkan diäd, mutt yhtäkki hän lens päin guski istund ja ko hän virgos siit täräyksest, ni hän ymmärs, ett automobiil ol pysänn ja ko hän ava silmäs, ni hän näke, ett he ova Rauman gaupungis, Orelli sillall.

— No, men ny äkkin duama se rautikkos sitt, huus kusk ja ava vaunutte ove.

— Tuama rautikkos! Luuleks snää, pahus, ett mnää tääll asu!

— Misä snää asus sitt? Ensmäises asumukses oikkjall mar snuum bit asuma. Sans sitt, misä se talo o, niim bia mnää snuu sinn lennätä.

— Kyll jää vaa snuuld lennättämät. Em mnää täsä kaupungis as.

— Mutt snää sanosi, ett snää asu Raumall.

— Nii sanosingi ja Raumall mnää asungi, Vähäll Raumall. Tämä o Iso Raum.

— Paha heng viäkkö snuu ja snuu Vähä Raumas ja Iso Rauman gans. Mitä snää sitt sanosi, ett snää Raumall asu, vaikkas asukki Vähäll Raumall.

— Nii mep Poris ai sano. Em mek kiiruisan Vähäst Raumast kerkk puhelema.

— Kyll te olett niit tohroj — No, misä se snuu Vähä Raumas o sitt?

— Kolmk kilomeettri se om Borist tännppäi.

— Turkane sendä ja snää ole andann mnuun gyydit snuu tänns saakk.

— Mikses topannk, ko mnää käski.

— Topann ja topann! Ei sillon dopatak kom bäisi mennä. — Vaikk sama se o. Tiima ja neljäne osa met tännt tlii. Ist takasi vaunuihi, ni mnää viä snuun diimas takasi ja mek kerkke hyvi viäl ajaman gilppa snuu rautikkos kans.

— Älä uskokkam boik, ett mnää istun dohon goppaha! Pahapolv siihe menkkö! Snää ole mnuu siinp pudistann, niingo sika keriläisen duahkontti.

— No, millaillast snää kottit tlee?

— Rauttiät mnää meinam balat.

— Vai junalls snää tlee. Snää oles sitt vast huame ehtosten goton.

— Vaikkan olsi vast nousvall viikoll, ni snuu vängstiilihis em mnää tul.

— Älä hauk stää vängstiiliks! Se o automobiili.

— Sama se o, mikä se o, mutt kyll mnää hänest juur tarppeksen ole saann.

— No, jäät tänns sitt, mnää painan dakasim Borihi.

Ja kusk kiäpautt vaunus ymbärs. Mutt ennengo hän oikken govast läks menemä, ni hän sanos Kyärill: "No, snää taeda ymmärttä, ett ei snuu rautikkos piiss mihinkkän dämä rinnall."

— Stää ei ol viäl koitett, vastas Kyär, ko ol vähitelle virgonn ja ol jäll yht luja heosmiäs ko ennengi.

Preciosa Maij

Eks snää sengim bahapolven goukknokk meinp puhhu, vai! — Kuule Maij, sanp päevä — hyvä päevä, sengi julmett! — Vai nii; vai es mar snää mein ruvet puhelema. — — Mutt mnää näytängi, ett snää viäl pauha ja vähä miälelläs sittengi, ennengo leikist lakata, — sengin gynimätön, mulkosilmäne hakokolpus!

Se ol boosu, ko näi jahnas "Preciosa" skansis. Me makasi Amsterdamini redill. Boosu ol oll mais ja tuli buurihi oikke aika kännis ja ain go hän siin reedas ol — ja semne hän ol joka kert, ko hän mais ol oll — ni hän dahdos opettak kapteenim bapukaija puhelema. Kapteen ol, näättäk, ostannp papukaija ittelles Riios. Ennengo hän se ost, ni hän gysys, ett taitak se puheli ja se herr, ko se myys, ol sääkkränn, ettei Ammeriikka herram bäevill ollk koska olis semmost miäst suutas soittaman gon dämä papukaij. "Se on gyll tosi" — lisäs hän — "ettei se puh muut ko Spanjan giäld ja engelskat, mutt stää ei tarvitt eppäl einettäkkä, ettei se op puhuma mitä kiäld hyvänäs." — Ei se sitt ihme oli, ett kapteen ost se ja makso siit hyvä hinna. Hän meinas, ett saa siit vähä niingo seora, jos täst jäis yhdeks talveks kottikki. — Nii händ, sillaill oikke se papukaij "Preciosam" buurihin dul ja Maij sill nimeks annetti. — Sillaill oikke, Maijaks oikke händ sanotti ja kajuutas stää enemäst pääst pidetti. Muttkon dyvend ol ja ko haminas oltti, niin gapteen toi se skanssihi ja sanos: "Koittakkast tekkim, boja, opettat tätä turkast puhuma. Kyll mnää ja styyrmann jo ole sen gans tarppeksen vähdänn, mutt ei se vaam buh sanaka, ei engelska eik spanska — suamest ei olp puhettakka." — No, se ol miäste miälest kovast lysti toimitust ja kyll Maijall ny opettaji ol. Boosu koitt saad händ hyvä päevä sanoma. Koki miälest olis ollk kovast naseva, jos se opeis sanoma: "Puur pala pohja." Timber, ko semnen dotine ja jumaline miäs ol, huakkaskel häki viäres ja koitt saad Maija sanoma: "Varjel meit." Mutt jungman, yks jumalaton pojanolkk Vermundilast, istus ain gon doise oliva väsynn opetustoimehes Maija viäres ja kiros nii ruakottomast, ett konstikin, gon gans ol koko julmett ärräm bääll jauhaman, dykkäs, ett jungim buhe ol vallan gamala ja ett oikken dulikiven gräässä tunnus skansis joka kert ko jung Maija opett.

Sillaill oikke. Ja, niingo sanott, me oll ny Amsterdammi redill ja boosu tek taas maistri virkka Maija häki viäres. Se pois pit uskost asjastas kii. Toiste miäste opettamise halu pakkas jo tokeneman, gonei Maijaham bystynn heijä opetukses. — Eikä Maij olit tiätvännäs, muttkon gatos muljautt opettajias pää välist toisell ja välist toisells siullk kallellas. Jung ol jo toisengin gerra sanonn, ett se o vallan durhambäeväst jaaritust, ko sanota, et lind puhelema oppe. Mutt boosu, ko ol montta lai mailmas nähn, sanos, ett se ei ol mikkä vale, kosk hän gerra ol seilann ammerikkalaises ja siäll ol ollp papukaij, kom buhel kaikki mailmattomi. Ja nii hes sitt jatkova opetustas ja eritottengim boosu, ainakki sillon go hän mais ol käynn ja häyry päähäs saann.

Sendähde hän nykki jälls sitt istus Maija edes ja jahnas: "Kuule Maij! San hyvä päevä! — Hyvä päevä — perhana juniperus! — Kuule Maij, san nyk kildist hyvä päevä." — —

Niin gaua hän siins stää läksyäs luk, ett timber, konei juur koska mais käynn, kääns kylkkiäs koijis ja sanos: "Pahustaks siin rähise juapnuspäite!"

— Juapnuspäite! Snää juavuksis ole, vastas boosu ja nii siins sitt käve niingo mond kertta enne ja jälkke, ett ko äijä oliva aikas toinen doissias haukkunn nälkkinn, ni he joudusivak kraivärkeist kii ja boosu sai selkkäs. Sillett vaikk timber ol vanhambualne äij, ni luja se sendä ol kooristas ja selkkäs oikkem boosu sai, selkkäs oikke ja tarvittikki saad.

Mutt ei Maij tiättos pistänn, vaikk äijäs skansi laattjallk kiärittliivä, kattel vaam bää kallellas ja pist joukkon doise silmäs kii joukkon doise ja välist molema.

Kom boosu ol seljennt tappluksest ja näk se, ni hän heritt nyrkkiäs Maijall ja sanos: "Vai nukkuma snää ruppes, sengin guato, kon doinen däsä henges edest rehki!"

Tämmöst elämä meill ol joka haminas ja merelläkkin, gon gaunist ilma taikk tyvend ol. Nii ett oikkjastas se Maij ol yks siunatt elukk siit, ett hänen gansas yks ja töine sai aikas kuluman, gon ei mittän giirutt tyät oli. Mutt ei se puhuma ruvenn, ei se ko merkk.

Vihdo viime mes sitt yks syyskuu ehtopual pääsin gotti Rauma haminaha. Ja ko ol saatt ne viralise asjat — tulli ja muuk — klaaratuks, niin gapteen sanos konsti: "Kuule konst, mens snää nys sinn meill ja viät terveksi Agaattalls, sill mnuu huushollerskallen ja san, ett mnää ole viäl tämä yässem buuris, ko o yht ja toist täällt toimittamist ja tlee tutuijakim buurihi hiukan deet juama ja muut semmost. — Nii ja viäs sitt tämä Maij ja sinnk kotti ja san, ett kyll sill häkis ruakka on, go Agaatta vaan gatto, ett se saa vett astjahas."

Konst läks viämän dervekse ja papukaija maihi ja kovast ilone huushollerska ol, ko hän niin gauni linnu hoittakses sai. Häm baniki häkin goht peräkamari sengim bääll, pes se vesikupi, pan uutt vett siihe ja puhel: "Oi, voi, ole mar snää oikken gori ja raar lind — — mutt kamal nokk snuull o." Ja sitt hän dek vähitellen gaikk muu ehtoaskres, siunas ittes ja pan maat.

Seoravan aamun ol viäl hämy, ko Agaatta heräs siihe, ett seinkell salis hakkas viitt. Hän dahkos unem bois silmistäs, istatt sängylaedall, luk aamusiunaukse ja rupes sukkatas jalkkaha vetämä. Mutt ei hän olis saanns stää viäl kom bualväli säärt, ko hän dykkäs, ett joku huakkas ja sanos: "Varjel meit." Agaatta peljästys, nii ett hänen gätes putosiva hermottoman alas ja hän guulustel korva hörilläs, ett mist semne ään dul. Mutt ko ei mittä vaan guulunn, ni hän lepys vähitelle, vet sukkas polvehe saakk ja rupes toist haparoittema. Mutt sillo sanottim beräldpuald huanett juur niingo joku olis sengim bääll oli: "Sanp päevä — sengim bahapolven goukknokk, sanp päevä — snää raat" — — Ny Agaatta ymmärs, ettei hän äskö erhettynn oli. Häm beljästys nii, ettei kondit tahtonn händ kannattak, ko häm bakistem baedallas läks karamam bakkon, doine sukk jalas, toine gädes ja alushame kainlos. Tämses reedas hän dul naapurtaloho valla hengästynnynn ja pyärys koht, ko häm bääs yli kynnykse.

— Jumal siunakko! huus naapri Maij, ko seisos taka viäres ja liikut aamupuuroas, jumal siunakko, ny on gapteenill valu vallallas. — — Kene mnää nys saan gelloihi menemä ja kuka tota Agaattat hoita? — Mutt ei hän siins sendän gaua fundeerann. Siihem baikka hän jätt Agaatta ja puuros, siäppas vesiämbrin gättehes ja läks kiiruman gautt kapteenin daloho.

Siäll oliva oves selkittömä seljälläs. Maij men vesiämbär kädes ensmäitteks köökkihi. Hän gävel ymbärs laattja ja nuuske. Mutt kon ei hän gräässä siällt tundenn eik valu missä nähn, ni hän men ämbreines salihi. Siäll hän jällk koperoitt joka nurka. — Ei, ei hän siälläkkä löytänn mittä valuvaara merkej eik peräkamari ovestakka mittä sengaldast näkynn. Hän lask ämbris laattjall, ott priisi ja rupes fundeerama, ett tääll o vissingin gäynn ryävrej — Ja taitava oll viäläkkin duallp peräkamaris — mutt olkko, mnää en heit pelkk, meinas Maij ja men peräkamarihi. Hän vet salusiinis siull, ja avo akkna auk, ett tulis valkoseve huanes ja kattel sitt ymbrilles. Agaatta sänkk ol auk, peitt yhdes mytys jalkpääs ja vaatte riipi raapi sängy viäres. Maij ott pranstakan gättes kakluuni nurkast ja syynäs kaikk semsep paika misä pahandekkjä olsivat taitann ollp piilos. Viime hän gykys kattoma, ett olisik nep pistänn ittes sängy all.

— Hyvä päevä! — hän samas kuul sanottavan dakanas. Hän dul oikke iloseks, ko hän meinas, ett ny o joku muukin dull händ auttama. Maij nous ylös ja katos ymbrilles, mutt ei siällk kettä huanes oli. Hän garas akknahan gattoma, ett olik joku siutt mennes huutann hyvä päevä hänell. Mutt ei — ei se ään siäld tull oll — katu ol vallan dyhi.

— Kuule Maij, eks snää raat sanp päevä? kuulus taas yhtäkki hänen dakanas. Maij pyäräytt ymbärs, mutt ei siäll vaan gettä näkynn. Maijam bolve rupesivat tutisema ja kylm hiki pissol häne otalles. Ny Maij ymmärs, ett aave se ol, ko ol Agaattangim beljättänn. Hän goitt lähtip pois, mutt jala oliva niingon gii naulatu laattjaha ja hän väris ko langvyht. Ei hän olis valu eik ryävrej peljänn, mutt — aave, hyijyi — kylmä viluvärek kiipesiväp pisi häne selkruattoas, ko hän ajattel, kenem barihi hän ol joutunn.

— Kuule Maij, puur pala pohja! sanos aave taas.

Maij huakkas, lyyhistys polvilles ja rupes ruaklu'uj lukeman, gonei hän hädisäs saanns sopivema rukkouksem bäähän gii.

Mutt kesken dätä toimitust aave rupes kiroma niin gamalast, ettei Maij koska ollk kuullk kenenkkä nii ruakattomast ja yhtmittan giroleva. Se käve sild aaveld niingo veisate vaa. Olo tunnus Maija miälest niin dylkkjäld, ett hän gokos kaikk voimas viimessem bonnistuksehe ja pääs kom bääsiki lykkämä liässuhu, vaikk hän unhottiki vesiämbrin giirusas.

Naapris ol Agaatta vähitelle virgonn ja ko Maij peljästynnyn ja kovan gohinan gans tul kotti, ni Agaatta rupes juttleman, gui aave häne aamuste ol peljättänn, nii ett hänen däydys paedallas pakko lähti.

— Älä mittäm buh, älä mittäm buh — mnää tlee juur siäld ja — — Ny ova vissi viimse ajak käsis — — läähött Maij ja huus akknast jokase ämmä sisällk, ko siit siutt meinas menn. Ja kyll heit sillaillk kokkonus. Ja sitt keitettin gaffet ja ämmäs siunasiva ja kläppäsivä ja hurautiva ai joukkom biäne virrembätkä.

Niingo sanott, ni met tlii saman aamun ylös buurist ja kapleen käsk meijän gaikketten, goko Preciosa väe, hänen dyyijös ottamam biäne aamuknapi, ennengo erota. Ko mes sitt pääsin Kapteenin daloho, ni äij kiukuttleema ja pärmänttämä, ett mitälai semne on, gon gaikk oves selkittömä seljälles ova ja vesiämbär keskells sali laatijat ja peräkamar semses ruakos ko siäll olis joku fletk asunn eik häne vanh, siivo ja kaikimbualin gunnjaline Agaattas. — Ja ihmettli me muukki stää räkninkki, ko met tiäsi, ett Agaatta oliki nii jäijestyst rakastavaine ihmne, ettei olekka montta. Mutt kyll mes sai viäl enemä ihmettlemise syyt. Käve näättäk nii, ett juur kon gapteen ol saannp piirongin glaffis auk ja kaata meill viina klaseihi, niim beräkamarist huudeta: "Kuule Maij — hyvä päevä — sengi julmett, sanp päevä."

Me ymmärsin goht, ett se ol Preciosa Maij. Ja siinäköst ilo tul. Maija häkk nostettin geskell laattja ja Maij pauhas; hyppäs ja pauhas yhtmitta. Boosu ol kovaste ylppi, ko se palanajan dakka sanos: "Hyvä päevä" ja jungman nauro, nii ett hän vallan giärittel, ko Maij kiros pahemin go juapunn merikarh. Mutt viäl lysteve ol kuullk, ko se ähkys ja puhkus ja pan ai joukko, ett — koitast lyäd — — rakkar — vai nii — vai pures snää — koer!

Juur semseld se ol kuulunnk, kom boosu ja timber tapplivap Preciosa skansis. — — Ol mar meill lysti! Ja ko Maij viimen doisellk kondillk kraape nokkatas ja huakkal: "Puur pala pohja", niin gokkiki ol suu levjänäs korvihi saakk. Me meinasin gaikk, ett o siin Maijas sendä viissautt. Erinomase hyvi hän ol kaike meijä opetukse onkkehes ottann, vaikkei häm buuris sanakam buhunn. Mutt mep pääti, ett hän ol vissi oll merikippi.

Kapteen gaas sitt toisengi ryypy meill ja meinas, ett kyll hän ny aikas kuluma saa, ko hänellt tämnen gambraatt o.

Mutt kesken gaike me näin glasist, kon gymmengund ämmä tul poikin gadun gapteenin daloho. Ensmäisenk kulk boosu avjopual, viimeste joukos ol naapri Maij ja kaikkja viimesen laahustel kapteeni Agaatta peljästynnynn, surkastunnunn ja lainvaatteis. Me vähä äkkim bapukaijam beräkamarihi ja oven gii.

Ko vaimväki sitt tul sisäll, ni hep peljästysiväk, ko he näkiväk kapteeni ja meijäm boosu ämm sanos: "Jeskandeerakast, tääll on gapteeniki jo koton, hyvä huamend ja tervtulo kotti."

— Jumalandakko ja kiitoksi vaa. Mutt mitäst te ny näin guljett juur niingo maahambanjaisprosessis mnuun dyän.

— Meinasi vähä veisat ja lukki jumalasana tääll, ett saadais se aave pois.

— Aave! Ong tääll aaveit näht?

— Ei näht ol, mutt kuultt o, nii ett siit laist autta.

— Soo — vai nii, kenest haam täälls sitt äkseeranne?

— En diäd vissi — mutt mnää luule, ett se o se handelsmanni frou vaina, kosk se möyhä miästäs, ett hän rähise juapnuspäite.

Sillom boosu pääs vähä äkki ämmätten geskell ja sanos: "Nii, semmost siit sitt tlee — siins se ny näätt! Haukkukka viäl miähiän, go he joskus hiuka firris kottit tleeva — — pitäkkä semmost meno vaa viäläkki, ni ett saas sitt haudasakka rauha, muttko spöökkäilett tääll ihmisten gauhistukseks. — Ja se rangastuksen det tarvittettki."

Ymmärtä se, ettei semnen buhe muiji rauhottann. Mutt meill ol täys tyä pidättä nauruan ja olsi vissim burskattannukki naurama, jos ei se heikove sukupual olis ruvenns siin veissama yht hengelist laulu. Se nuattihi mekki sitt kaiki oti vähitellen gii ja tykkäsi, ett kyll täsä nyt tämmöst jo tarvitangi. Mutt ko ämmä oliva menn, niin gyll me nauro ja ihmettli stää boossu, ko hän ni äkkin gekses, kuis semsestäkkin dapauksest hänell ja monell muull hyätty tliis.

Ja kyll boosu sanap piam bisin gaupunkki levitetti eik äiji lainkka enä torutt, ko hes sillon dällön vähä toisellk kymnellk kottit tliiva. Eikän gom basatti ja plääjätti, ettei sill mittä määrä oli.

Nii ett yks siunatt lind se Preciosa Maij ol. Mutt ei meillk kaua hänest lysti ja hyätty oli. Ensiks hän gylmistys ja ol kippi ussema viikko eik puhunns sanaka. Me en näättäk lainkka huamann, ett peräkamari akkun ol jätett auk ja sillo hän sitt sai syyskylmyde verehes. — Nii händ. Ja ko hän sitt paranus vihdo viime, niin dul yks uudengaupungilainen gippar ja pyys ja rukkol stää lainaks. Hän meinas ett tarvitais saad Uudeskaupungisakki asjas samall hyvälls sortillk ko ne Raumall oliva. Ja kapteen ol niim böhkö — en daedp paremi sanno — ett anno se lainaks. Se viätti Uuttengaupunkkihi ja siäll yks katt koht ensmäis ehtont tapo ja söi se.

Jaa-a niit uudengaupungilaissi! Hyväm berä he ai ova oll, mutt ko he jotta hyvä saann ova, ni ei hes stää pittä olt taitann. — Kati makkohom bäästiväs se viissa ja korja ja raari linnungi. Sillaill oikke. Semse lopum Breciosa Maij sai. Ja Raumall rupes vähitellen daas olema levotond ja riittast kalaasette ja lystette jälkke, ja o viäläkki. Sillett semmost linttu kom Breciosa Maij ol ei sinn olk koska enä saatt. — Eik saadakka.

Tasala Vilku naimisreis

Mnää istusi Anundilam borstokamaris etukumaras kädep poskill ja kyynärpääp polveijan vasta nojattun. Ol mnuullp piippuki hamppais, mutt se ol aikka samonn, koden mnää oll muistann imis stää. Ja olis mnuulls siin oikke montta lai paremppakin dyät ollt toimitettavan, mutt ei siit mittän dul nyk, ko mnuull niim bali fundeeramist ol. Asi ol näättäk semne, ett Tasala Vilkk näihi aigoihi ol tull nii glookuks, etten mnää lainkka ymmärtännk, kui häne laitas oikke ol. Ei hän hullutell niingo enne eik mittä lysti toimem bann, muttko rypistel silmkulmias, ko mnää taikk Iiro jotta sengaldast hänell esiti ja sanos, ett semne on gläppmäist ja ihmettel, ett mikä siin on, goten mek koska järkken dul. Tupakimbolttamisengi hän ol vähendänn ja ko hänell aikka liiknemä ol, niin girjoj hän luk ja pladaskel. Nii ett kovaste oikke Vilkk muuttunn ol ja stää mnää siin nyt tuumali, ett mikä semne vika oikke mahta oli. Eik se oll ensmäine gert, ko mnää stää asja fundeerasi ja mnää oll mond kertta jo sanonnt Tasala muariakki, ett vissin dua Vilkk kippi o ja jos ett te vaan goit hoittas stää, ni saatt nähd, ett se kuale.

Mutt ei muar tiättos pistänn, mutko nauro vaa ja sanos, ett mitäst hän Vilku sitt teke. "En sunkka mnää händ hengis saap pysymä, jos se kerra nii näht o, ett hänen dähän dauttihin guallt täyty", pauhas muar.

— Keittäkkä ny jumala nimes edes rusinsoppa hänell, ettet ann hyvä miähe noi vaa ilma mittä vastust tekemät kuall.

Sillaill oikke mnää muarills saarnasi, mutt niingo sanott, muar ei olit tiätvännäs ja mikä sukkeleve ol, muar tul melkke ai ilosemaks ja ilosemaks stää myäden go Vilku miäl käve huanomaks.

Olikost sitt ihmekä, ett mnuull ol fundeeramist, ja nykki mnää, niingo sanott, ajattlin dätä asja kesken giiruan.

Mutt yhtäkki se mutk selkes mnuull, mnää hyppäsim bystö, napsauti sormeijan ja sanosi itteksellen: "No, mutt ole mar mnääki sendä aika tohro. Kon em mnää stää koht ymmärtänn! — Se hänes vikan o, se oikke se o, on händ." Ja nii iloseks mnää tlii jäll, ettän yks kaks pisti seilhanskan gätten, valikoitti ittellem barhama seilneula, pani langa silmähä ja vooron drallitteli, vooro viheldeli siin neulotesan.

Ko mnää siins sitt olim biäne aikka täsä toimesan oli, ni auke ovi ja Iiro tul sisäll ovest. Mutt ei hän dull niingo yks tuulispää, niingo hänen dapas ol oll ai enne, muttko oikke venuttamall niingo iiliskott joem bohjall hän haalas syndisen groppas yli kynnykse, istus toolill ovibiälehem, bist lakkis tooli all ja töllöttel siin hetke aikka, niingon darhpöll, ennengo hän hyvä päevä sanos.

— Päevä, päevä, vastasi mnää ja jatko viheldämistän ja trallittamistan.

— Snää oles sendä vähä jumalaton miäs, sanos Iiro viimen, go hän gapple aikka ol stää mnuu nuattian guulustell.

— Taeda mar ollakki ja o se sendä oikke ihme, ettän ole semseks jäänn, vaikkan ole goko piäne ikän elänn nii hurskaste miästem baris ko snää ja Tasala Vilkk.

— Rupp nys siinp pistlemä viäl.

— Vai pistle mnää! — Mutt kuule, mist snää se huamann ole, ett mnää ole jumalaton.

— Mist mnää se huamann ole! — No, kyll snää kans taedak kyssy. Snää viheldele ja trallittlet tääll, vaikkas kyll ole huamann, ettei Vilku lait ol lailles. Snää tiädäk, kui hän o muuttunn ja jos hän dätä hyämy vaa huanone, ni haudas hän o enne montta. Mnuun gäy händ nii surk, ett em mnää tämsis olois sais noin drallitelttu ko snää.

— No nii, jos täsä oikken dott puhuta, ni olek kaiketakki snää nähn, ett tämä asi mnuukim bainann o, mutt äskölttä mnää juur tlii ajatelluks, mikä stää Vilkku vaeva ja ett se asi saadan glaaratuks.

— Luuleks vissi nii?

— Luule händ.

— No mikäst händ sitt vaeva oikke?

— Jaa, ett mikä händ vaeva? Eks snää todestakka saas stää onkkes, Iiro.

— En, em bahus soikko saa, vaikkan ole fundeerann, nii ettän ole vallam böhköks käynn. Ming via snää luules se olevas?

— No mato! Mikäst muu se sitt olis.

— Jaa mutt helkkris sendä, nii se ongi! Koden mnää stää tuli ajatelluks!

— San muut, ny vast mnääki siit selvillp pääsi. Mato se on, go Vilkku vaeva, ja snää lähde ny liukkast apteekkihi ja osta matosatsi ja viäl tänäpä Vilkk panna se ottama.

— Ja vissi, mutt kuule, kyll om baras, ett anneta hänellk koht dubblaste semnen davaline sats.

— Niin gyll ongi. Ot kaksi satsi ja pyyds stää kaikkja lujimppa. Tästäs saa raha.

Mnää anno Iiroll rahakukkron ja Iiro läks paikall apteekkihi. Mutt ei ollk kulunnk ko muutam silmäräpäys, niin dlee Tasala muar meill, sano hyvä päevä, niistä nokkas hameliäppehes ja kysy, kui mnää voi.

— Hyvi vaa, vastasi mnää ja kysysin dakasi, ett kui Vilkk ny jaksa.

— Hyvi hän jaksa, hyvi hän jaksa se verran go mnää tiädä. Hän ei ole nääks nyk koton, hhän läks sinnt Turum bualehe.

— Kuit Turum bualehe. — Terveyttäs hakema vai?

— No nii, sanota ny niingi. Se asi on gui häne otta, sanos muar ja nauro nii, etten mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Jos tet tiädäisitt, muar, kui häijy mnuun deke sydämesän, go mnää ole huamann, ettet te ollt tiätvännäs, vaikk te näätt, ett Vilkk o saeras. Vai ettäk te ol huamannk, kui nörköksis hän istuskle, ei puh pali mittä, ei syä eik jua niingo enne ja käy luule mnää laihemaksikkim bäev päeväld?"

— No, no, Kalkke, älä nys sendän däsä mnuu klummima rupp, vastas muar, — luestis ny ensin dämä preiviki, se o Vilkuld, hän gäsk mnuun dullt tuama se snuullk koht, ko hän o lähtenn, — ett niin, däsä se ny o.

Muar oijens mnuullp preivi, mnää avo se ja lui:

"Hyvä veli.

Tämä meijä muar kohise vaa yhtpäät semmost, ett mnuum bidäis menn naiman, gosk mnuull on dalo ja asti ja muut olemist niim bali, ett olis oikke synd stää viäraill jättä, ko mnää joskus panen gursi stää hamina kohden, go on kaikkette meijä reissuttem bäämäär. Ja mnää olen dulls siihem bäätöksehe, ett o niis muari jutuisakki jottam berä. Ja ko mnää, sillongo mnää lastasi siällt Turun dakan, opesin dundema yhde flika, nii mnää lähde nyk kysymä, ett suastuk hän gaupoihi ja jos nii o, niim bapp saa splisat meijäm bogseertrossi yhte ja mnää ota häne slääppihin iangaikkisudest iangaikkisuttehe. Mutt älä puhelt täst asjast kenellekkä muillk ko Iiroll.

Vilkk."

Semnem breiv se ol. Mnää oll niingom buust pudonn, ja muar kattel mnuu suu vekkulmaises naurus ja kamalan dytyväise näkösen. Ja ko mes siins sitt istu ja vauhkottle, niin dlee Iiro takasi apteekimatkaldas ja sano: "Täsä ova ny lääkke. Kaks satsi mnää oti ja lujas sittengi."

— Soo, sanosi mnää, mutt hukka ne lääkke menivä. Ei Vilkku vaevakka mato.

— Jumal siunakko, mikä händ sitt vaeva?

— Hän o rakkauden gohinois.

— Kui misä?

— Rakkaudes hän o, niingo Imblan giss kuarttes.

— Vai semmost kuulu. — Ei siins sitt matokuurist appu ol. — Mutt kuule, snää valettle vissi.

— Em mar valettlekka. Luest tämä.

Mnää oijensim breivi Iiroll ja hän rupes lukema stää oikken govall äänell. Ja ko hän ol pääss sem bäähä, ni hän ol yht hölmistynny näkönen go mnääki eik kukka meist puhunns sanaka. Mutt muar ei naurann nyk, ko itk liikutuksest ja pyhkeskel ai joukko nokkatas esliinahas.

Ko mnää ja Iiro siins sitt oll hetke aikka toinen doissian vauhkotell ja muar itkennk kollottann, ni sano muar: "Merkiline, merkiline miäs se om bännästäski sendä se meijä Vilkk. Kukast muu olis tämsengi asjan daetann niin gaunist sannok ko hän: 'Ja ota häne slääppihin ijangaikkisudest ijankaikkisuttehe, aamen.'"

— Ei siin mittä aamend oll, ja olkko häm bännästäs mikä hän o, niim bäästäs hän ny on gummingim behmendynn, tiuskas Iiro.

— Vai päästäs pehmi! Ja se sanos snää, snää Hakkrim bahudem besä, villittijä ja uutskott! Kyll mar kaiketakki snuu ny harmitta ja snuu kans, snää Anundilan dekopyhä haask, ett Vilkk mene kristilisse avjoliittoho eik enä annt teijä haukutell ittiäs yhdest koerangurist toissehe. Ny ruppeva aja muuttuma, näättäk ja koittakast vaa sitt tulit Tasalaham baneman gaikk mulli malli, niingo nii mond kertta enne, nii nuar emänd ja mnää revi silmäp pois päästänn, sengi julmetu — — —! Viimeses sana huus muar overaost mennesäs ja paiskas sitt oven gii, nii ett koko talo täris.

— Siinäs nyk kuuli, mikä snää oikke ole — sanosi mnää Iirot, ko me hetke olin gatellp päi ovi ja odottann ett viäläk stää löyly lisätä.

— Nii, ja snää kans. Ei ol eno settätäs pareve täsä troikas.

Mutt meit harmitt tämäm bäevä vastongäymse, nii ett me oti ajanguluks ryypy miäst pääll, söim buulaagis ne Vilkku varte ostetu lääkke ja pisti se jälkken glasi rommtodi liiveihin. Ja viimeseks mep pääti ett huame me lähdem bois gaupungist laitlan gulmill yht mettlohko kattama, ko mnuum bit ostama.

Seoravan aamun aikasi Iiro sitt tul mnuun dyän ja ko Savila Juss, kon gyytmiäs ol, tul koht jälkke, ni me olin duat hättä valmi lähtemä.

— Kyll o ehto käsis, ennengo me ole Laitlas, ko eilän duiskas koko päevä ja ny ruppe taas tuulema ja pyryttämä, puhel Juss ko me liikkell läksi.

Ei ol väli, vaikk siinp päästäis vast huame, ei meijä olk kiirutt, lohduti me händ, ja nii mes sitt läksi.

Mutt kyll Juss oikke ol ennustann. Tiä oliva niin dukos ett meijän däydys jääd Ihodehe yässeks ja vast seoravanp päevänk kirkoaikan — se ol sunnunda päev — me ajo siutt Laitlan girko. Ja ko mep pääsi siihen gylähä, mihi meill asja ol, ni rupes jo hämyttämä. Me ajo siäll yhten duttun daloho ja ko ol saatt heonen dallihi ja päälisvaatte yld, nii me istusi Savila Jussi ja se viäran dalo isänän gans ja join gaffet ja pani hiuka rommi joukko. Ja ko mes siins sitt istu ja juttle, ni mnää kysy isänttä, ett ovak tuall häät tuall naapris, kosk siäll nii o valkkja joka huanes.

— Ei, ei siäll hää oli, muttkon kihlajaiskalaas siäll o, vastas isänd.

— Vai kihlajaissi siäll viätetä. Mistäst friiar o?

— Raumald kuulu olevas ja kapteen miäs. Muuton guulu käynnyn glookusten goko se jutt.

— Kui nii?

— No, asi ole semne, ett se raumlaisen gapteenim bit oikkjastas lähtemä johonkkin donnt Turun daa naima, muttkon se kamal tuisk eilä algo ja tiät tukko menivä, nin gapteen poikkes toho naaprihi. Se isänd o näättäk ja merell oll ja he ovat vanhat tutu. Ja ko äijäs sitt istusiva ja todasiva ehtost, niin gysy tämä naapri isänd, ett misäst asjois hänen gambraattis liikkel o. — Turun daa naima, vastas se raumlaine gapteen. — Es snää Turun daam bääs, ennengon gukatiäs viikkom bääst ja vaevaloine reis siit sittengi tlee. Ja pahustaks täsä ittiäs rääkkämä ruppe, o niit vaimihmissi likemälläkki, o mnuullaki däsä tyttri, ot yks niist. — No, äijät tuumalema stää asja, joivat todi ja viime se raumlainen gapteen sanos: "Tiädäks, kyll asi o niingos sano, en diäd vaikk olis jo kuallukki se flikk siällt Turun dakan ja vaevaloine sinnk kummingi ny om bääst, nii ett mnää seora snuu neovoas." — Ja nys siäll on gihlajaiskalaas, niingo näätt.

Mnää ja Iiro oll silmäs seljälläs ja korva hörilläs kuulustelit tätä isänä juttu ja ko hän ol sem bäättänn, ni me meni siuhuanesse ja sanosin gumbiki: "Se on Vilkk." Ja sitt mep pääti, ett mek kokkon gylä nuare miähe ja mennä huutama morsjand ja friiari ulos. Eik oll aikkaka, ennengo meit marses koko joukk miähi naapurtaloho, ja niingaua mes siinp pihall roinasi: "Nuar pari ulos", ett he viimen dliiva. Ja Vilkk oikke se ol. Mnää rupesin goht häne morsjandas kattoma ja ajattli itteksen, ett ol voi flikk park, es snää kauneudellt turmellt ol, mutt ei sill väli ol, kauneus katto ja jos snää vaa ole riht ja reedu ihmne, ni ei mittä hättä lainkka. Mutt Iiro, ko ai hättäne o eik koska ajattel asjoj, muttko yhdeld kandild, sylk hetkem bäästä ja huus: "Fyi perhan Vilkk, tulp pois!"

Mnää näi, ett Vilkk kiukustus, kon gaikk naurova Iirom buhett, mutt kukatiäs olis sendän goko jutt päättynn levolisest, jos ei yks nuar miäs, ko ol liki kuisti ovi, olis sanonn: "Ei olf friiarika minkkä näköne, kelvannek muuks kon gaevovindimbainoks." Se puhe ol jo liiaks Vilkull. Parillp pitkäll asklell hän ol alhallp pihall, sanos sill nuarell miähell, ett katotast ny, mihi mnää kelppa ja humautt stää nyrkilläs keskell otta, nii ett se pyärys siihem baikka. Mutt sillo Vilkk sai koko kylä nuare miähe niskas ja siit tul semnen dapplus, ett me harvo ole olis semses, vaikk mes siihengim belihi sillon dällö joutunn ole. Siin lensiväk kive ja jäängapple, siin vingusivas sualvyä ilmas, siin ryskysiväp puumbalika ja aedaseippä, siin ähgytti ja puhgutti ja hakatti selkruadoj niingo Sumberim byykki. Ja ämmäk kirkusiva ja koera haukusiva.

Me meni ymmärrettäväst koht Vilkum bualell ja ko meill niim bali vastustaji ol, ni mnää sanosi Vilkull ja Iiroll, ett mek koitaisi hiljakselles siirtty naapurtalo kohde ja viimem bistä itten sisällk koijuhu. Nii met teingi. Mutt naapurtalo veräjämbiäles Vilku jalk luiskatt ja hän gaadus. Silmäräpäykses hän niskasas ol kymmengund miäst, kom behmitivä händ niim bali ko he jakso va. Ja ko me viime naapurtalo väe ja Savila Jussi avulls sai hänem bois, ni hänell ol pää täynn aukoj ja häne luus oliva nii rikk, ett ko me händ tunnustli, ni ol jämt niingom bapusäkki olis pidell. Leivomes me häne sitt sisällk kannoin, go mep pelkäsi, ettei hän muuto olis koos pysynn, ja leivomes me vei häne Uuttengaupunkkihin dohtrin dyä. Kyll tohtrill hänen gansas tyät ol ja ko hän vihdo viime ol neulott ja paikatt ja sidott, ni hän ol niin däynnt tolloj, ettei suu takka näkynn muut kom bualiks. Hän ei oll virgonn viäläkkäm byärtmyksestäs ja tohtor sanos, ett pulsi hänes lyävä nii huanost, ett tuski hänest enä miäst tlee. Mnää olin govast pahoillan ja ajattli, ett mitä Tasala muar sano, ko hän guule kaiken dämä ja ko Vilkk sitt viäl kuale. Mutt Iiro lohdutt mnuu ja sanos: "Ei Vilkk tomsest kual, se friska händ vaa ja taeta ajap pois verest kaikk rakkaude hullutuksekki."

Ja kyll Iiro oikke ennust. Ko aamu valken, ni me näi Vilkun gatanost, ett hän ol virgonn ja ko mnää kysysi händ, ett "tahdoisiks snää, ett muar tliis tännt taikk tahdoks snää pappi puhutell, taikk mitä snää tahdoisi", ni Vilkk vet suurell vaevallt toisin gäsin dukom bois suu edes ja sanos: — "Ruakka."

Ja me anno hänell ruakka; paisti hänell viis sualast silakka, pani runssast voit uunilämmiä leiväm bääll ja Vilkk söi ja joi piimä pääll. Ja stää päät hän friskanduma rupes. Ja kuukaudem bääst hän ol yht virkone go ennengi. Siihe häne naimseski sitt lahos, eik hän olp puhunns sanaka siit enne eik jälkke. Mnää en diäd, morsjan vai Vilkkuk se naimisjutu myttym ban menemä, mutt jos kysytt stää asja Tasala muarild, ni hän syyttä kaht viatond ihmist — mnuu ja Hakkri Iirot.

Erinomase hyvä lindkoer

— Jaa-a, nämä ovak kamala aja — kamala aja oikke ova. — — Laihtunn oles snääki, Suleima — — ja laihtunn olen däsä ittekki. — — Saas nähds Suleima, ett mep pia ole semse, ett luuk krapiseva meis, ko mek kävele — — — ole juur niingon gaks luusäkki olis saannk kondi alles. — — Sillaill oikke. — — Jaa-a, mnääki ole saann ens lukkip puale ikän ja pann raha ja vaeva siihen doimituksehe ja ny ole sitt semsellp palkall, ettän saan dehd uutt velkka, ennengo vanha o maksos ja nähd nälkkä päälsem bäätteks. — — — Nii händ, nähd nälkkä oikke, se on dotinen dosi. — — Mutt kyll o niingi, ett jongu rangastukse mnuun gärssit täyty siit tyhmydestän, ettän ole virkmiäheks itten lukenn. — — Nii ett valla oikke ja kohtulist o, ett mnää täsä nälkvyätän giristäs saa.

Semssi Tornjaiste maister juttel, ko hän siink kävel ettittakasin gamaris laattjall. Semssi hän juttel Suleimall, mutt ei Suleima pali tiättos pistännk, ko makas pää etukäpälättes välis ja seoras silmines maistri, ko hän siink kävel. — — Muttko maister viimem bysäs häne ettes ja sanos: "Tiädäks, Suleima, ett snuum bäeväs ova jo luetu, ei mnuull ol vara ruakkis snuu enä", ni Suleima vääns ittes istuma, haukottel äänes ja kattel maistri nii moittivast silmihi, ett maister sanos: "No, no, koitetan gärssik, koitetan gärssi." — — Tiädäks, snää ole jo aikka kualeman duamitt, mutt em mnää anns snuu nuijat, mnää tahdo itt päästäs snuum bäevild ja ambumall. — — Kunnjalise ja kivuttoman gualema snää ole rehelisest ansann, sill ett snää ole oll hyvä koer, paras koer, ko mnuullk koska o oli. — Sillaill oikke — — — Aikka mnää jo olsi snuu ambunn, mutt ei mnuull olk kruutti ja haulej. Eik niit ny mistä saa. Ny ovas semse aja.

Ja maister rupes taas tramppama ettittakasin gamaris laattjall ja Suleima kävel hänem beräsäs askel askleld. Ja kovast fundeeravaise näköse he olivak, ko hes siin laattja mittasiva. Maister ott sitt kesken gaike flombuukkis plakkristas, pladaskel stää ja räknöitt rahas. Muttko hän ei saanns stää siäld heruma enemän go viistoist markka, ni hän heitt sem böydäll nii ett flatkatt, pysäs, kraape korvandaustas ja kattel yhtem baikkaha ettehes. Suleima pysäs kans ja kattel vooro maistri silmihi ja vooro stää paikka siin laattjall. Ja nii hes siins sitt seisosiva ja vauhkottliiva, niingo he olsiva odottann ett siäld laattja ald joku apu olis ilmestynn heijä ettehes. Mutt ei siäld mittän dull. Se sija ovi aukes ja maistri frou tul sisällp paperkäärö kädes ja sanos: "Tääll om Briia maistri lesk ja sano, ett hän o löytännt tämä miäsvainajas pöytloodast ja ko siin vissi o jottam byssyvehkeit, ni hän lahjotta nes snuull."

— Annast tänn, sanos maister ja avo käärö. Ja ko hän se ol saann auk, ni hän rupes hyppämä ymbärs huanett ja sanos: "No kyll meijä nyk kelppa; tääll on gruutti ja haulej ja patruunej koko roukki. Nyt täsä tleeki juhl."

— Nii, ja nys snää saas sitt lopetat tua Suleimangin dost syämäst. — Suleima park!

— Mitä snää juttle. Ei, ko ny me mene Suleiman gans metill joka sunnunda ja lupapäev ja met tua linnuj ja jäneksi, nii ett vissi lihas pysytä ja saada viäl myydäkki. Ny o räkning semne. — Annast kattot, tänäpä om berjanda. Jaaha, huame ehtopuall me lähde Helistö äijän dyä. Hän o nii mond kerta valittann, ett jäneksek karavas siälls hänen dorppas ymbärs niingo lamppa ja syävä häne rukkiorakses vallam bilall.

Maister siäppas pyssys seinäst ja rupes stää puhdistama. Muttko Suleima näk se, ni häm bist voorostas tansiks ja haukus, nii ett akknat tärisivä.

Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän, go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet. Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis kiirutta.

Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister metill ole menos ja meijä on giiru.

Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras. — Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.

Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk, ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä, ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.