TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Tuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla ulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen viserrystä.

IRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä on ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli kotini — nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu. Onkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai ikävöipi minua, raukka.

Niin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet, niin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi minua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä. (Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).

Linnut ne laulaa ja käet ne kukkuu, Paimenetki soittaa. Päästä paimentyttö pois, Jo nyt päivä koittaa!

ORVO (tirkistää unisena luhdista). Hyvää huomenta, Tuukkalan pikku kotopeippo. Vallanhan sinä herätät minut.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Hyvää se vain tekee. Nyt on niin ihana aamu.

ORVO. Se on totta. Hullu kaiket aamut torkkuu. Ennen sinun tuloasi minä nukkua huristin päiväni puoleen.

IRJA (nauraa). Tästä lähtein laulan sinut joka aamu valveille.

ORVO. Tee se, niin saamme jutella ratoksemme. Tuukka, tiedän ma, vetää vielä näille päivin makeinta untaan.

IRJA. Samoin kuin Ennu kotiluhdissa.

ORVO. Ikävöitkö kotiasi?

IRJA. En, luullakseni. Sinä olet niin iloinen — sinä.

ORVO. Olen kai, kun sinä olet täällä.

IRJA (tarkoituksella). Hyvä, että olen edes jollekin ratoksi.

ORVO. No — kyllähän Tuukkakin on iloinen.

IRJA. Niin no, — kai hän, — mutta — —

ORVO. Oh! Älä välitä äidistä. Hän pauhaa sekä tuulella että tyynellä.

IRJA. Pitäneekö hän minusta?

ORVO. Muorilla ovat omat oikkunsa. Ennen minä olin aina hänen silmätikkunaan. Nyt olet sinä.

IRJA. Mutta Tuukka —?

ORVO. Niin, hän on äidin silmäterä. Oletko nähnyt Tuukan koskaan suuttuvan!

IRJA (säikähtyen). Enkä. Ja koskapa olisinkaan?

ORVO. No, — sitten äiti pitää suunsa kiinni.

(Äänettömyys).

IRJA. Suuttuuko Tuukka useinkin?

ORVO. Kerran kymmenessä kesässä.

IRJA. Eihän Tuukka vain minulle suuttune?

ORVO. Ei. —

(Äänettömyys).

IRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?

ORVO. Minä katselen sinua — ja onhan sitä siinäkin.

IRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan ketään tänne.

ORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.

IRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset — Tuukka ja sinä?

ORVO. Minä olen äitini luontoinen.

IRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.

ORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.

Näetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten vetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen kansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he päättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin tyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla poltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.

Äitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo orjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin ketun pentu — sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta samaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut Iljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin, kääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti pukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: "Siinä se nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine silmineen." — Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet ihmisiltä.

Äitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme kaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja ainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.

IRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?

ORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön takaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei katkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?

IRJA. No mitä?

ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi onkin äitini isänsä tytär —.

IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!

ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.

IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella sinua. — Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan lampaita.

ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.

ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa teitäkin hoitamaan, raukat.

IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.

ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia. Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.

ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.

ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu, jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!

ORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.

ELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka poikaani petetään.

ORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut nurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä). Tuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia nykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.

ELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.

ORVO. Ja vaimoaan!

ELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.

ORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.

ELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.

ORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt lähempänä Tuukkaa kuin sinä.

ELKKA (huutaa). Ei ikinä!

TUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää hyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja tänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni! Etkö laulanut äsken, pikku peippo?

ELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.

TUUKKA. Ei, äiti, — ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.

IRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).

ORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! — Äiti sitä kadehtii.

TUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina oma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.

ELKKA. Tuukka!

TUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?

ELKKA. En.

TUUKKA. Mihin sinä menet?

ELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on kulkenut hiiriä viime aikoina.

ORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.

ELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).

TUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.

ORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.

TUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän kaikkien parasta.

(Äänettömyys).

ORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?

TUUKKA. Kuinka niin?

ORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.

TUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.

ORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!

TUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.

ORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin tarkoitus. Mutta minä —

TUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.

ORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja toinen sileä.

TUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. — Onko sinulla liikoja jousen kaaria?

ORVO. On kyllä.

TUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja höllä. Tulehan pirttiin katsomaan!

ORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).

ORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia villoja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä sekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).

IRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse, ettei maitoa läikkyisi maahan.).

ELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää aamumaitoaan.

IRJA (menee edelleen vastaamatta).

ELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?

IRJA (menee yhä edelleen).

ELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä! Aiotko tappaa karjan nälkään?

IRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).

ELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!

IRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!

ELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!

IRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee pirttiin).

ELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän sylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan syli-kissa — muutaman yön ratoksi. — Ja nyt tuo etana jo tahrii lattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!

IRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).

ORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).

ELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin lasken lampaani.

IRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?

ELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.

IRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.

ELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?

IRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.

ELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien kuotusten käsiin.

IRJA. Opeta minua!

ELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!

IRJA (kiivaasti). Orjaa?

ELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan lehtolemmikkiä —

IRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.

ELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi. (Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin pyrstösulkasi pudota repsahtavat.

TUUKKA (tulee sisään).

ORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?

ELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.

ORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.

ELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin, että minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).

TUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?

IRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin temppuja.

TUUKKA. Äiti on vanha — sinun täytyy.

IRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.

ORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi. (Menee luhtiin).

TUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa pois —

IRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin — minä tarkoitin — silloin sinun tulee niin ikävä.

TUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.

IRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?

TUUKKA. Kultalintuseni! — Mene nyt auttamaan äitiä!

IRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!

TUUKKA (nauraen). Miksi?

IRJA. Näetkös — minä — pelkään niin kovin.

TUUKKA. Pelkäät?

IRJA. Niin, sinun — sinun suurta härkääsi.

TUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin turvissa!

IRJA. Suutele minua!

TUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!

IRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?

TUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).

IRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).

TUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan poikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja mairittele. — Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti — —. (Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?

(Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös — kaksi vesimyyrää!

TOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.

TUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat, senkin Karjalan vesimyyrät.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin ehkä nuo vielä vikisevätkin.

TUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään! (Karjalaisille). Millä asialla kuljette?

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain. Onpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.

HÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle sanomia Louhijärveltä?

KARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen immen-ryöstäjä?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!

TUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun aikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään varpusparveen.

KARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.

TUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu tänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!

KARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut asiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa talosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee orjakseen!

(Melua).

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis vastarintaan. Jatka!

KARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on sentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja lähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset puhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet sitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne poroksi poltetaan.

TUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?

KARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että olisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi Karjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat sitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää Ennu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.

TUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi loppuneet?

KARJALAINEN. Ovat.

TUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!

IRJA (epäröi.).

TUUKKA (kiivaasti). Tuo!

IRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).

TUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin). Kas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!

IRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys. Orvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.

ORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!

TUUKKA. En.

ORVO. Saat vaikka sata lammasta, jos —

ELKKA. Vaiti, Orvo! — Tuukka on isäntä talossaan.

TUUKKA (karjalaiselle). Ota ylös hame!

KARJALAINEN. Komenna itseäsi!

TUUKKA (hurjasti). Ota se ylös!

KARJALAINEN. En ikinä!

TUUKKA (hurjasti). Orvo, tuo tänne karhunkeihääni!

ELKKA. Niin, poikaseni, pistele ruojia kinttuniveliin, että he saavat ryömiä täältä nelinkontin ruuhiinsa! (Eräs hämäläinen ojentaa Tuukalle keihään).

ORVO (asettuu väliin). Ei, Tuukka! Se kääntyy meille häpeäksi.

IRJA (itkee).

TUUKKA (katsoo Irjaan, epäilee hetken aikaa ja heittää keihään karjalaisen eteen.). No, vie tuo sitte vastaukseksi Karjalaan! (Menee pirttiin).

KARJALAINEN (ottaa keihään). Se oli toista. (Orvolle). Kiitoksia, hämäläinen! Saammeko nyt mennä?

IRJA (hämäläisille). Saattakaa heidät pois!

ELKKA (seuraa heitä pari askelta). Te Karjalan myyrät! (Sylkee heidän jälkeensä.).

KARJALAINEN (toverilleen). Tuo on kai itse Lempo. (Elkalle). Kuule sinä, akka ärmätti, kun palaamme tänne toistamiseen, niin silloin nykäisemme sinut siipisangasta siskosi luo Louhijärvelle. (Menevät hämäläisten seuraamina).

ELKKA (polkee Irjan hametta. Eräälle hämäläiselle). Möttö, ota tuo karjalaisriekale ja ripusta se kurjimman orjasi kupeille!

MÖTTÖ (ylpeästi). Minun orjani ovat liian hyvät käydäkseen Karjalaisten ryysyissä. (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa toisia.).

ORVO (ottaa ylös hameen). Älä itke, Irja! Kyllä minä hameesi talletan. (Menee luhtiin.).

ELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää, kun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).

IRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa). Orvo!

ORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! — Mene Tuukan luo — ja saata hänet iloiseksi jälleen!

IRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).

ORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä muitakin ryysyjä. — Miksi juuri hän näki tytön ensin? — Hm — Irja on hänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.

Vaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan nyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta ryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren kukkulalle. — (Äänettömyys) — Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy vartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee luhtiin).

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Kolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen takana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari pesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän hätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty sudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.

ELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan täytyy ajaa hänet mieroon — tappaa — myydä — tai lähettää hänet korvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. — Niin, tavalla tai toisella — se ei liikuta minua — kunhan vain pääsen erilleni hänestä.

Hän ärsyttää minua, tuo Karjalan kaunotar — mokomakin! Niin — ja Orvo sitten! Miniäni lyyhistyy hänen turviinsa. He ovat yksissä vehkeissä, selvähän se. He pettävät poikaani, sen sokeakin näkee. Tuukka yksin ei älyä mitään, mutta minä kyllä avaan hänen silmänsä.

Entäpä jos Orvo —! Mitä hänestä! Orvoa en pelkää nyt enemmän kuin silloinkaan, kun hän oli vielä kohdussani. (Huomaa astiat. Ottaa pesemättömän astian). Tuo hourelias, kavala narttu! Täytyykö tässä itse pestä astiatkin? Mitä teenkään mokomalla hohkanärhillä, joka vain pettää poikaani? (Työntää kaikki pestyt astiat maahan). Tuukan ei tarvitse vaalia tuollaista kainalokanaa vieressään. Kiskokoon mieluummin vaikka orjaraiskan vuoteelleen!

Olen koettanut säikäyttää häntä silläkin, että karjalaiset tulevat tänne kostoretkelle. Kukaan ei ota sitä uskoakseen, ja tuo letukka itse on liian viekas tarttuakseen siihen koukkuun.

Pitäneeköhän Orvo yhteyttä Irjan kanssa? No, oli miten oli — Orvon täytyy muuttaa pois. Ja jos hän vie tuon västäräkin mennessään, niin sitä parempi. Sopiihan koettaa sitäkin keinoa! (Poistuu kiireesti vasemmalle).

ORVO (tulee perältä jousineen ja nuolineen, ammuttu metso olkapäällä. Kävelee vakavana ja synkkänä edes takaisin. Laskee linnun maahan ja istuutuu rahille).

Jospa vain tietäisin, kumpaako hän rakastaa, Tuukkaako vai minua?

Voiko hän rakastaa Tuukkaa, — miestä, joka ei edes huomaa, kuinka tyttöparka kuihtuu ja lakastuu. (Kiivaasti). Mutta Tuukka onkin sokea. Eikö hän näe, kuinka äiti kiusaa ja rääkkää Irja raukkaa? Eikö se mies ymmärrä mitään? Tai onko hän niin kietoutunut äidin verkkoihin, ettei hän pääse niistä irti? Tai pelkääkö hän äitiä? Sitä en usko. Ei, Tuukka ei käsitä kerrassaan mitään.

Mutta varo itseäsi, äiti, jos Tuukka kerran saa silmänsä auki ja hyökkää päällesi, kun et arvaa olla varoillasi! Silloin olet hukassa! Varo silloin henkeäsi! Ja sehän siitä lopuksi tulee, sillä sinä et ehdi alati vaihtaa nahkaasi.

Kun kerran heität verkkosi myrskyn valtaan, niin paikkaa sitten repaleita perästä päin.

Ja kuitenkin — jompaakumpaa, joko Tuukkaa taikka minua tuo Karjalan tyttö rakastaa. (Raivokkaasti). Jospa vain tietäisin hänen rakastavan minua, niin silloin, väkevä veljeni, silloin olisi sinun rautakourasi minulle liian heikko. Minä syöksyisin sisään, raastaisin Irjan vuoteestasi ja veisin hänet ylös vuorelle. Sinne sitten rakentaisin kotkanpesän — semmoisen, johon sinä et ikinä uskaltaisi kiivetä.

Kysynkö Irjalta? En! Siten vain pahentaisin asian. Silloin hän ei enää hakisi turvaa minulta. En, minä en tärvele hyvää väliämme.

He ajaisivat minut halusta pois — äiti ja Tuukka. Sen kyllä älyän. Mutta minä en väisty, en askeltakaan.

Sinä olet sokea. Tuukka! Kuitenkin sentään rakastan sinua. Ja sinä rakastat Irjaa. Jospa sinä vain kuuntelisit ja uskoisit minua, mutta sitä et tee! Äiti on sokaissut silmäsi ja riippuu sinussa kiinni kuin Hiiden iiliäinen.

(Tuukka ja Elkka tulevat).

TUUKKA (nyreästi). Hyvää iltaa! Olitko vahdissa yöllä?

ORVO. Olin.

TUUKKA. Orjiin ei ole luottamista. Ja saanhan tästä minäkin lähteä vuorostani ensi yöksi. He saattavat hypätä niskaamme koska hyvänsä.

ORVO. Oho! Sitä en ikinä usko. Eilen illalla pistäysin Parkasniemen puolessa. Siellä näkyivät Lauson rannassa veistelevän uutta sotipurtta.

TUUKKA. Vai niin! — Oliko siellä paljonkin väkeä?

ORVO. Olihan siinä joukkoa kuin muurahaista.

TUUKKA. Pian ne sitten venheen veistävät.

ORVO. Kyllä kai! Mutta minä aion ottaa ensi yönä poika-parven mukaani ja soutaa sinne kokkotulille.

TUUKKA (lyö häntä innoissaan olalle). Oiva tuuma! Tiedätkös, minä lähden mukaan. Tulehan pirttiin, niin saamme neuvotella!

ELKKA (väijyskellen). Orvo, anna tänne lintu, niin nykin sen.

ORVO (nyreissään). Enkä, mieluummin annan sen Irjalle. (Menee.).

ELKKA. Huomasitkos, Tuukka? — Orvo on nuori — vaimoa vailla, ja Irja taas —

TUUKKA (suuttuen). Älä puhu enempää kuin kielesi kestää.

ELKKA. Kyllähän minä naiset tunnen. Me emme voi ikinä vastustaa kaunista miestä, ja Orvo on kaunis.

TUUKKA. Irja on minun.

ELKKA. Olkoon vaikka kymmenesti. Ei se naisen mieltä muuta.

TUUKKA (kiivaasti). Sinä valehtelet.

ELKKA. Ja miksi Irja olisikaan uskollinen? Ryöstithän sinä hänet väkisin. Milloin orja on uskollinen?

TUUKKA (laskee kätensä Elkan olalle, pudistaa häntä). Uskallatko väittää, että Irja on uskoton?

ELKKA (viekkaasti). Enhän sitä väitäkään. Ja jos hän pettäisikin sinua, niin hän pettää vain oman veljesi kanssa. Mutta pahoin pelkään lopuksi niin käyvän, jos ei jo ole käynytkin.

Parasta, että jo ajoissa karkoitat hänet sen silkoisen tietä ja otat itsellesi toisen naisen. Silloin edes vanha äitisi saa elää loppuikänsä rauhassa. Silloin ei minun tarvitse kärsiä rivon karjalais-nartun haukkumisia.

TUUKKA. Hiljaa, äiti! Taikka —!

ELKKA. Ja mikä onkaan karjalainen kaunotar? — Lähde sinä vain tuonne suolaisten vetten rannoille ja tuo sieltä tyttö itsellesi! Siellä ovat naiset tulisemmat ja liekkinä he polttavat poveasi. Tämä vain riistää leipäpalan suustani ja kiusaa minua. Oi, salli vanhan äitisi kuolla rauhassa!

TUUKKA (kääntyy pois hänestä). Tuo puhe ei miellytä minua. Se viiltää korviani kuin käärmeen suhina ruohikossa. (Kääntyy Elkan puoleen). Varo itseäsi, äiti! Jos valehtelet, niin tapan sinut.

ELKKA. Mutta Irjaa sinä suutelet, vaikka hän on liukas ja kavala kuin — —

TUUKKA (hurjasti). Kavala?

ELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin kavalalta.

TUUKKA. Silloin minä —. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa maahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi talostani.

ELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin häijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä hellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta, mutta —. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata puhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et ymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.

Sinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea ja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana kuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna sinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä, usko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.

TUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!

ELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.

TUUKKA (kiivaasti). Sano heti!

ELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.

TUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.

ELKKA. Sitä en sanonut.

TUUKKA. Sanoit kyllä.

ELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi hänen hameensa.

TUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut. Nyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni muistoksi ja karjalaisten häpeäksi. — Entä mitä muuta tiedät?

ELKKA. Minun täytyy jo lähteä.

TUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!

ELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he yhdessä sitä kynimässä. (Menee).

TUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei ole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä. Mikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin oikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi huomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä kunnioitetaan, ja — Irja on kovin kiivas.

IRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa. Rupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua Tuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?

TUUKKA. Niin tein.

IRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?

TUUKKA. Niin — sinusta.

IRJA (äänettömyyden jälkeen). Teillä on ollut paljo puhuttavaa minusta viime aikoina — sinulla ja äidillä.

TUUKKA. Onpa kyllä.

IRJA. Ja valittamista on kai molemmilla?

TUUKKA. Äiti rakastaa sinua samoin kuin minäkin.

IRJA. Vai niin — samoin kuin sinäkin?

TUUKKA. Niin hän sanoi.

IRJA. Sanoiko todellakin? — Oletko koskaan kuullut äitisi valehtelevan?

TUUKKA. En.

IRJA. Vai et! No, kai se sitten totena pysyy.

TUUKKA. Miksi sinä olet noin —?

IRJA (lyhistyy maahan ja tyrskähtää itkuun). Minä olen niin väsynyt ja riutunut.

TUUKKA (hellästi). Onko äiti sinulle ilkeä?

IRJA (kiivaasti). Sinä et kuitenkaan usko minua. Katso itse!

TUUKKA. Minä en käsitä teitä naisia. Aina te vain itkette. Ettekö voi elää sovussa?

IRJA. Onko se minun syyni? Kysy Orvolta!

TUUKKA (kiivaasti). Orvolta! Näkeekö hän muka paremmin kuin minä?

IRJA. Niinpä luulisin.

TUUKKA (katkerasti). Hän tietysti pitää sinusta hellempää huolta kuin minä.

IRJA (katsoo häneen). Mitä ihmettä sinä tarkoitat?

TUUKKA. En mitään. Aion vain ruveta tästä puolin yhtä huolelliseksi kuin Orvokin. Minä en kärsi enää näitä rettelöitä! Tarkoitan — sinun täytyy koettaa totella äitiä!

IRJA (pahastuen). Miks'et manaa Orvoakin nöyryyteen?

TUUKKA (kiivaasti). Orvo — ja aina vain Orvo!

IRJA (hypähtää ylös ja nauraa). Ei mutta — ethän vain ole lemmenkade?

TUUKKA (hämillään). Tule ja suutele minua!

IRJA (kietoo kätensä hänen kaulaansa). Oi, Tuukka! Älä laske ketään väliimme!

TUUKKA. Ja kenenkä laskisinkaan, kultakäköseni! Minä en ole täydessä tajussani tänään. Mutta suothan sen anteeksi. Hiivi, hiivi likemmäksi, kyyhkyseni, ja kuhertele jälleen povellani. Äiti keittää sappeaan ja suhisee kuin käärme.

IRJA. Usko minua, Tuukka — kyllä hän pistääkin osaa.

TUUKKA. Onko hän pistänyt sinua?

IRJA (kiivaasti). Jollet minua usko, niin älä sitten hyväilekään. Hylkää minut tahi polta otsaani orjan merkki!

TUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?

IRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta silloin minä syöksyisin järven pohjaan.

TUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.

IRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi! Niin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi. Miksi puhutkin alati tuosta —?

TUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt alan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.

IRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun vuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet pois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen kuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi, ilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa nähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse, Hämeen emä-ilves. Orvo — niin — nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee kiihtyneenä astioita.).

ELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni ohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on viekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen luokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa — pestäänhän yhdessä!

IRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!

ELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut huomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme äreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka, mutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.

IRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.

ELKKA (pesten). En ole.

IRJA (pesee). Ja mikä nyt on mielesi muuttanut?

ELKKA. Tietysti Tuukka.

IRJA. Vai niin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Minä puhuttelin juuri häntä.

IRJA. Niin minäkin.

ELKKA. Johan tuon Tuukka sanoi.

(Äänettömyys).

IRJA. Minä kerroin Tuukalle, että sinä — —

ELKKA. Tiedän, tiedän. Tuukka sanoi minulle jo kaikki.

IRJA. Vai niin.

ELKKA. Tuukan mieli on muuttuvainen. Häneen ei ole luottamista.

IRJA (jyrkästi). Sitäpä en ennen tiennyt.

ELKKA. Mutta Orvo on luotettava ja vakaa.

IRJA (itsekseen). Vai niin. (Ääneen). Niin, Orvo on hyvä poika.

ELKKA. Hyvähän Tuukkakin on, mutta —

IRJA (vilkkaasti). Hm! Mutta Orvo on niin reipas ja iloinen. Eikö totta, anoppi?

ELKKA. Sinä kai pidät Orvosta.

IRJA (empien). No, aina vähin.

ELKKA. Hm — eihän asia enää salaten parane. Näetkös, Tuukan rakkaus rupeaa jo ruostumaan, ja hän arvelee, että sinä et sovi hänelle.

IRJA (iloisesti). Sanoiko Tuukka niin?

ELKKA. Hän arvelee, että sinä sopisit paremmin Orvolle.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Voi sitä Tuukkaa! — kaikkia se puhuukin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Orvo on mieltynyt sinuun.

IRJA (katsoo maahan). Onkohan vain?

ELKKA. Ja Tuukka ei voi ikinä rakastaa naista.

IRJA. Ehkäpä ei! Sinä kai hänet parhaiten tunnet.

ELKKA. No niin, ehkäpä ihanaa orjatarta, mutta sehän on vallan toista. Tuukka rakastaa vain äitiään, Orvoa ja — sitten —

IRJA. Ja sitten?

ELKKA. Hän katuu ottaneensa —

IRJA. Mitä? Sano suoraan vaan.

ELKKA. Sinä näytät olevan tyynellä mielellä. Niin, Tuukka katuu sitä, että hän anasti sinut Orvolta.

IRJA (vilkkaasti). Ja nyt hän tahtoisi antaa minut hänelle.

ELKKA. Niin, Orvo saa oman pirttinsä vuorelle.

IRJA. Ja ottaa minut mukaansa?

ELKKA. Ottaa kyllä, kun hän vain tietäisi, rakastatko sinä häntä.

IRJA. Ja nyt Tuukka tahtoo, että minä sanoisin sen Orvolle.

ELKKA. Niin — Orvo ujostelee. Me naiset saamme usein ottaa ensi askeleen.

IRJA (avomielisestä). Ja kaiken tämän on Tuukka sanonut sinulle?

ELKKA. Niin.

IRJA (kiihkeästi). Kaiken tämän?

ELKKA (empien). Niin — kaikki tyyni.

IRJA. Miksi hän ei sanonut sitä minulle itselleni?

ELKKA. Tuukka — pelkää — ja siksi hän valehtelee sinulle.

IRJA (hypähtää). Ha, ha, ha! Sinä kavala ilves! Sinä vaanit ja väijyt, hyökätäksesi niskaani puremaan minua. Mutta minäpä houkuttelinkin sinut satimeen. Sinä ilkeä Louhi! Luulit kai, että minä tyhjentäisin sydämeni sinulle. (Ylenkatseellisesti). Mene, anoppi, miniäsi on sinua viekkaampi. Kehrää paremmin! Puno ansasi hienommasta langasta, sillä nyt sodin sinua vastaan elämän ja kuoleman kaupalla.

ORVO (tulee jousineen ja nuolineen). No, mitä nyt taas?

IRJA. Äitisi täällä kärkkyy päälleni.

ORVO. Mitäpä uutta siinä on?

IRJA. Kyllä sentään. Sillä nyt saat kerrankin kuulla —

ELKKA. Niin, jutelkaa te vain. Minua ei kuitenkaan kukaan usko. (Aikoo lähteä).

ORVO. Ei, äiti! Sinä jäät tänne.

IRJA. Laske hänet, Orvo! Hän menee vain Tuukan luo.

ORVO. En. Minä tahdon tietää jupakan syyn. Jos tätä yhä kestää, niin jonkun tästä todellakin täytyy väistyä.

ELKKA. Niin, muuta pois! Se on Tuukan hartain toivo.

ORVO. En ainakaan niin kauan kuin sinä olet talossa miniäsi kiusana.

IRJA (pilkallisesti). Minunhan onkin määrä seurata sinua.

ELKKA. Niin, Orvo, lähde sinä vaan ja ota Irja mukaasi! Se on paras kaikille.

ORVO. Joko sinä nyt himoitset omaa vertasi?

ELKKA. Ei Tuukka sinua tapa.

ORVO. Mutta kenties hän tappaa sinut?

ELKKA. Tuukka?

ORVO. Taikka minä?

ELKKA. Juovathan valkoisetkin kärpät verta — ja tulevat siitä yhä valkeammiksi.

ORVO. Ja korpit myös — ja muuttuvat vielä mustemmiksi.

IRJA. Lakkaa jo!

ELKKA (päivitellen). Voi, lapset, — miksi te yhtenään kiusaatte minua? Minä olen vanha ja nuoret vetävät aina yhtä köyttä. Selvähän se. Minä olen ärtyinen ja etsin riitaa. Oikein Orvo, että pidät Irjan puolta — kun ei Tuukka kuitenkaan välitä hänestä. Että minäkin, vanha ihminen, vielä viitsin tulistua! Pitäisihän minun jo olla ymmärtäväisempi. Älkää nyt olko pahoillanne, lapsikullat! Ja kävi, miten kävi, mutta sen vain sanon, että paremmin te olisitte sopineet toisillenne kuin Tuukka ja —.

Voi sua, orpo-raukka! Niin, niin — minua sinun ei tarvitse peljätä. Olettehan te kaikki kolme minun rakkaita lempilapsiani! (Menee. Äänettömyys).

IRJA. Ole varoillasi, Orvo!

ORVO (hammasta purren). Villikissa kyyristyy väijyksiin —!

IRJA. Lähde pois Tuukkalasta!

ORVO (kuin ennen) — Ja liehuttaa häntäänsä!

IRJA. Äläkä koskaan palaja!

ORVO. Nyt se asettaa takajalkansa hyökkäykseen.

IRJA. Oi, Orvo, — mitä jos hyökkäys onnistuu?

ORVO. Ha, ha, ha! Nyt se syöksähti saalistaan kohti ja keikahti kuoppaan. — Kutsulintu laulaa kuten ennenkin häkissään, ja metsästäjä vie sen kotiinsa. (Seisoo hetken aikaa Irjaa katsellen. Kiivaasti). Mutta ken on metsästäjä? (Poistuu kiireesti, unohtaen jousensa).

IRJA (yksin). Ketä hän tarkoitti? Mitä jos anoppi sittenkin puhuisi totta —? Olenko minä kutsulintu? Tuukka — Orvo! — Oi miksi en saa nauttia elämätä juuri silloin, kun se tuntuu niin ihanalta, kun kaikki on niin uutta ja suloista. Orvo ei saa lähteä. Ei! Minun tästä on väistyminen. — Mutta minne? Kotiinko?

Nyt kaksi heimoa vihaa ja vainoo toisiaan. Täytyykö heidän tappaa toisensa minun tähteni?

Oi, minun täytyisi lähteä manan maille! Mutta sitä en voi. En vielä. Elämä tuntuu niin ihanalta. Mieluummin lähden kotiin. Vaan missä on kurjan koti?

ENNU (hiljaa pensaikosta). Irja!

IRJA (säikähtyen). Ken siellä?

ENNU (tulee esille varovasti). Irja, oletko yksin?

IRJA (juoksee hänen syliinsä). Oi, Ennu, Ennu!

ENNU. Joudu, pakene kanssani!

(Elkka ja Orvo tulevat yhtaikaa eri puolilta. Elkka peräytyy heti nähdessään Irjan olevan Ennun sylissä. Orvo tulee noutamaan joustaan, vaan jää seisomaan paikalleen huomatessaan Irjan ja Ennun. Elkka ei huomaa Orvoa).

IRJA. Mihin?

ENNU. Meille — Lyylikin luo.

IRJA. Teillekö?

ENNU. Tule — venheeni on tuolla pehkojen suojassa!

IRJA. Niin, teidän, ja Vainan luo, mutta en isän.

ENNU. Isä on jo —

IRJA (säpsähtää). Eihän isä vain ole täällä?

ENNU. Ei. Isä on kuollut.

IRJA. Kuollut!

ENNU. Kyllähän sitten kerron. Joudu nyt vain!

IRJA (liikkumatta). Vai kuollut!

ENNU. Meitä varrotaan venheeseen.

IRJA (nopeasti, vetäytyy oikealle). Onko — onko teitä montakin?

ENNU. Eikä. Ainoastaan kolme.

IRJA. Kolmeko vain?

ENNU (tulee alemmaksi). Onko täällä ketään lähistöllä?

IRJA. Väki on pirtissä.

ENNU (tulee vielä lähemmäksi, hyvin tarkasti katsellen). Niin, isä on kuollut ja Vaina on hulluna. Ja nyt hän viruu puolialastomana karjapihassa ja pitelee yhtenään tuota sormusta, jonka isä sai hänen poikansa hinnaksi. Luuletko tänne tulevan ihmisiä?

IRJA. Älä mene sinne!

ENNU. Milloin hän kaivaa sen lantakasaan, milloin taas penkoo sieltä ylös.

IRJA (levottomasti). Mitä katselet?

ENNU. En mitään. — Hän luulee sormuksen kasvavan ja muuttuvan pojakseen.

IRJA (yhä levottomammin). Miksi menet sinne?

ENNU (vetäytyy takaisin). Hyvähän on tuntea paikkoja jo vähän edeltäkäsin.

IRJA. Aiotteko tulla tänne?

ENNU. Kenties. Tule nyt!

IRJA (jännittyneenä). Joko piankin?

ENNU. Saathan nähdä. Tule nyt vain!

IRJA (hyvin levottomana). En! Mene, mene!

ENNU (kummastellen). Mikä sinun on?

IRJA. Mene pian! Minä en tule!

ENNU (aikoo viedä hänet muassaan). Sinun täytyy!

IRJA (riistäytyy irti). Minä huudan apua!

ENNU. Irja — oletko järjiltäsi?

IRJA. Älä koske minuun! Minä olen uhrannut Lemmelle!

ENNU. Haa!

IRJA. Mene ja jätä minut rauhaan! He voisivat tulla.

ENNU. Minäpä huudan väkeni avuksi.

IRJA. Minun väkeni on likempänä.

ENNU. Sinun väkesi!

IRJA (juoksee rummun luo ja tempaisee pois sudennahkan rummulta). Paetkaa täältä taikka nostatan koko kylän sotajalalle!

ENNU. Haa! — Sinä olet hämäläinen! — Jospa vain olisin sen tiennyt! (Poistuu kiireesti).

IRJA (laskee kätensä rummulle). Oi, Ennu! (Miettii vähän aikaa, rummuttaako vai eikö.).

ORVO (itsekseen). Hän ei seurannut! (Ääneensä). Irja, älä rummuta!

IRJA. Orvo!

ORVO (tyynesti). Anna olla. Älä huoli suotta rummuttaa. Minä kyllä tiesin venheen olevan kulkusalla. Mutta heistä ei ole vaaraa.

IRJA. Sinä et ampunut?

ORVO. Sinun veljeäsi! Ja mitä varten?

IRJA (rukoillen). Oi, älä virka mitään! Anna hänen paeta!

ORVO. En minä hänen surmaansa tahdo. Ja hän tekikin asemassaan aivan oikein. Miksi et seurannut veljeäsi?

IRJA. En, en! Tiedä, he tulevat tänne — Usu ja —

ORVO. Ei Usu uskalla tulla tänne.

IRJA. Sanotaan kuitenkin Tuukalle.

ORVO. Ensi yönä lähden Tuukan kanssa liikkeelle ja poltan heidän venheensä. Ja sittenhän jo jäätyvät järvetkin.

IRJA. Kyllä he kuitenkin hiipivät päällemme.

ORVO. Meillä on vartija koskella.

IRJA. He tulevat metsän lävitse!

ORVO. Vahteja on kaikkialla.

IRJA. He tulevat yön aikaan ja polttavat.

ORVO. Älä pelkää. Eivät he uskalla. Miksi et lähtenyt?

IRJA (käsiään väännellen). Kyllä he kuitenkin tulevat.

ORVO. No, antaa heidän tulla. Me olemme valmiit.

IRJA. Oi, tappelu siitä vaan syntyy.

ORVO (hymyillen). Niin, verinen tappelu sinun tähtesi.

IRJA (nojaa puuta vasten ja painaa päänsä alas). Minun tähteni! —

ORVO (hellästi). Miksi et lähtenyt Ennun kanssa?

IRJA. Enhän voinut. Olenhan minä nyt teidän!

ORVO (laskee kätensä hänen olalleen. Tulisesti). Meidän! Kenenkä?

IRJA (katsoo häneen). Pitääkö minun lähteä?

ORVO (yltyvällä intohimolla). Sinä et saa lähteä.

IRJA. Oi, jospa vain tietäisin sen varmaan.

ORVO. Minä kyllä noutaisin sinut takaisin.

IRJA. Sinä! Ei, ei! Sitten vasta verta vuotaisi! Mieluummin syöksyn järveen.

ORVO (syleilee häntä). Minä rakennan sinulle oman kodin vuoren taakse.

IRJA. Ei, Orvo. (Riistäytyy irti). Äitisi sanat —!

ORVO. Mitä äidistä. Hän valehtelee.

IRJA (itkee katkerasti). Ei, ei, hän ei valehtele.

ORVO. Pelkäätkö äitiä? Minä kyllä suojelen sinua.

IRJA. En, en! Minä en pelkää äitiäsi. Nyt pelkään sinua.

ORVO. Irja, — kumpaako sinä rakastat, Tuukkaako vai minua?

IRJA. Orvo, miksi sinä kiusaat ja viettelet minua? (Elkka ja Tuukka tulevat nopeasti samassa kuin Irja riistäytyy irti Orvon sylistä. Elkka osoittaa Irjaa Tuukalle).

ELKKA. Katsos! Valehtelenko minä? Hän on vieläkin Orvon sylissä. Varro vähän aikaa, niin saat kyllä nähdä.

TUUKKA (työntää äitinsä syrjään ja astuu esiin). Irja! Orvo!

ELKKA. Älä koske Orvoon! Tuo luuska on hänet vietellyt.

TUUKKA. Orvo!

ELKKA (huutaa). Pakene, Orvo!

TUUKKA. Pysy paikallasi! Minä tapan sinut!

ORVO. Minä olen puolustanut Irjaa siitä saakka kuin hän tuli taloosi, ja puolustan häntä vieläkin.

(Veljekset tappelevat. Tuukka haavoittaa Orvoa kirveellään, mutta joutuu heti tunnonvaivoihin. Tappelu taukoo).

IRJA. Tuukka! Nyt olet Hiiden hallussa!

TUUKKA. Äiti, äiti! Oletko valehdellut? (Heittää kirveen kädestään).

ORVO (istuu kivelle, koettaen sulkea haavaansa. Hammasta purren). Irja, sano vain, että sinä rakastat minua — ja minä nousen ylös ja tapan veljeni. (Orvo hyökkää Tuukan päälle).

IRJA (asettuu väliin). Kirves pois! Meidät on Lempi liittänyt toisiimme niin lujasti, ettei kukaan voi meitä eroittaa. Kuuletko, ei kukaan! Tuukka, armahda veljeäsi! Suo hänelle anteeksi!

ORVO. Sinuako siis tuo Karjalan tyttö rakastaa?

ELKKA. Olisinko minä erehtynyt?

VAINA (mielipuolen ja hurjan näköisenä nousee vuorelle ja viittaa sauvallansa itää kohti).

IRJA. Vaina! (Juoksee rummuttamaan). Vihollinen tulee. Sotaan, hämäläiset! Tuukka, puolusta vaimoasi! Orvo, puolusta kotiamme! Sotaan, hämäläiset! He eivät ole minun kansaani.

ORVO. Sotaan, hämäläiset! Kultarengas jokaisesta Karjalan tytöstä, jonka käsiinne saatte. (Rientää pois).

TUUKKA. Irja, aja karja vuorille. (Elkalle). Kun palajan takaisin, niin vaadin sinun suonistasi veljeni veren. (Menee).

(Hämäläisiä juoksee näyttämön ylitse. Sotamelske lähenee).

ELKKA. Minä tahdon katsella tappelua — nähdä, kuinka uljaat poikani raatelevat heimoni vihollisia! (Menee vuorelle. Joukko naisia tulee).

(Hurjasti). Kas, kas! Tuolla he kiemuroivat kuin kaksi suhisevaa käärmettä. Toinen sininen, toinen valkoinen. Ja minun väkevät poikani loistavat siellä kuin pari säihkyvää silmää tuon valkean hirviön päässä.

Juo nyt verta, sinä valkoinen käärme! Revi heidät palasiksi! Heittele renkaita vihollistesi ympärille! Rusenna heidät niin, että louhelaisten veri paisuu kevättulvana seutujemme ylitse ja iäksi lannoittaa Hämeen maan.

Kirotut olkoot Louhelan miehet! Uljuutta, valkoinen käärme! Karkoita heidät rantaan! Syökse heidät alas kallioilta! Hukuta heitä kuin hiiret! Aallot kyllä kuljettavat haaskat Louhijärven rantamille! Kirotut olkoot Louhelan naiset! Hämeen miehet polttavat kaskekseen pyhät lehtonne, ja teidän täytyy muokata maata ja korjata viljaa sortajainne aittoihin. Poikamme ottavat orjikseen teidän tyttärenne, ja Hämeen nuoriso tanssii heimonne haudoilla.

Kirottu olkoon koko Hiiden heimo! Tuoni avaa veräjänsä. Sen musta joki kohisee ja pauhaa! Manalan koirat ulvovat! Niin! — Kirottu ollos, Karjalan kansa!

(Sotamelske lähenee ja yltyy yhä hurjemmaksi).

IRJA (hajalla hiuksin, juoksee epätoivoissaan edestakaisin. Vaipuu vihdoin maahan, käsiään väännellen). Oi, kaikki tää veri vuotaa minun tähteni! — Haa, Usu!

USU (tulee kallioiden välitse. Näkee Irjan. Syöksyy heti hänen päällensä ja sitoo hänen kätensä ja jalkansa). Kas, siinähän se! — Nyt on kosto minun!

(Aikoo viedä hänet pois. Samassa tulee Tuukka).

TUUKKA. Usu!

(Tulinen tappelu Irjasta).

VAINA (vuorella). Katsokaa, kuinka Lapin Jumalat kostavat! Ha, ha, ha!

Väliverho.

KUUDES KUVAELMA

Metsä. Yö.

VAINA. Naiset itkevät. Sudet ovat nähneet verta ja repivät nyt toisiaan. Ha, ha, ha! Mitäpä se minua liikuttaa. He eivät ole minun heimoani.

USU (tulee kantaen Irjaa, joka on sidottu käsistä ja jaloista. Karjalaiset kuljettavat naisia ja lapsia näyttämön ylitse. Huutoa, itkua ja melua).

Mitä lemmon leikkiä? Miksi laahaatte tänne akkoja ja sikiöitä? Tappakaa, mitä ei kannata kotiin kuljettaa! Taikka laskekaa heidät lietsuun! Kyllähän susiparvi haaskasta puhdasta tekee. (Heittää Irjan maahan, istuu kivelle ja pyyhkii otsaansa). Utto! Nuo tytöt ovat minun orjiani! Sido heidät kiinni johonkin mäntyyn. Mutta muista, että minä kaivan maksasi maalle, jos he saavat jyrsiä paulansa poikki.

Irja, missä on olutta?

IRJA (vaikenee).

USU. No! Etkö saa suutasi auki? Pitääkö minun vääntää sinulta leukapielet longalleen? (Parvi karjalaisia tuo meluten oluttynnyrin näyttämölle). Ahaa! Oikein, veikot! Antakaa tänne sangollinen ensi janooni.

(Eräs karjalainen laskee ja tuo hänelle olutta. Usu juo yhtä päätä ja muuttuu sitä lempeämmäksi, mitä enemmän päihtyy).

Kuulepas, Irja! Taltu nyt elämään mielin kielin, sillä sinä olet minun vallassani! Hoi, miehet! Sytyttäkää kylä tuleen, niin saamme paistaa Tuukkalan härkiä hääateriaksi. Talon saatte säästää morsiusvuoteekseni. Ulvokaa, tytöt! Sillä nyt on Lauson Usu sotaretkellä Pähkän kirotulla perukalla ja kostaa karvaasti jokaiselle, jossa vain henki on. Ulvokaa ja uliskaa, Hämeen naiset! Huomenna ovat kurkkunne käheät kuin ruokaansa rääkkyvien varisten.

Lisää olutta! Lauso pitää nyt kestiä Pähkälässä.

(Eräs karjalainen laahaa näyttämölle nuoren tytön).

Kas Mettu! Mistä olet sen kaunoisen kalan kaapannut? Annas kun katson! — Tyttö on liian kaunis sinulle. Hän on minun!

METTU (suuttuen). Eipä kun minun!

USU (hypähtää seisaalleen). Minun, sanon minä!

METTU (raivostuen). Ja minä sanon, että hän on minun!

USU (paiskaa kirveen Metun päätä kohti, mutta heittää harhaan). Ja kenen hän nyt on?

METTU (raivoissaan). Varo itseäsi, Usu!

USU (istuu jälleen, nauraa hohottaen). Mitä suotta riidellään! Ha, ha, ha! Pidä hänet sitten, koska en osannutkaan kalloosi. (Ojentaa hänelle olutsangon). Oivaa olutta! Juo, Mettu, äläkä siinä mörköile! Tänä iltana iloitaan ja juodaan hämäläisten hautajaisia. (Nostaa Irjan polvelleen ja hyväilee häntä). Istu vain koreasti, sanon minä! Sillä nyt olet minun vallassani. Niin, pikku pulmuseni, sinuun on aina mieleni palanut ja nyt tahdon rakastella sinua Tuonen tuville saakka. Kymmenen poikaa täytyy sinun synnyttää. Älä siinä suotta tempoile! Kyllä paulat kestävät, eivät ne kortena katkeile. Niin, niin. Minä tunnen tapasi, enkä laskekaan sinua vapaalle jalalle. Mutta huomenna, sen lupaan ja vannon, olet sinä masea kuin uitettu kissanpoika. Mitä teet tuolla puukolla? Anna se pois — muuten voisit sillä vielä tuhoja tehdä. (Ottaa puukon hänen vyöltään ja heittää sen kiviröykkiöön. Vaina on istunut siellä kenenkään huomaamatta. Havaitsee puukon, ottaa sen käteensä ja näyttää terävin katsein tarkastelevan Usua). Hoi, miehet! Sytyttäkää nuotio ja tuokaa tänne olutta ja olkia! Kohta on ilo ylimmillään, ja silloin Usu viettää häitänsä Irjan kanssa. (Aikoo hyväillä häntä, mutta Irja puree Usua sormeen. Usu työntää hänet pois luotaan). Kirottu ilveskissa! Sinulla on terävät hampaat. (Pudistelee kättään). Kas tuossa! (Ojentaa hänelle sangon). Juo, tyttö! Sinä miellytät minua! Kuulkaa, miehet! Metsäsiat eivät ole saaneet Karjalan ketunpentua lannistetuksi. Ja sekös vasta Usua miellyttää! Niin, lempo soi! (Juo). Juo, Irja!

VAINA (on noussut kuullessaan mainittavan Irjan nimen). Irja — Irja!

USU. Hiisikö sinutkin on tänne laahannut?

VAINA (pitelee päätään). Irja — Irja — Kuka onkaan Irja?

USU (nauraa ja menee miesten joukkoon).

IRJA (kääntyy Vainan puoleen).

VAINA. Niin, Irja! Irjahan oli suden tytär. (Tulee Irjan luo ja pyyhkii pois hiukset hänen otsaltaan). Tyttö, oletko nähnyt Irjaa?

IRJA (hiljaa). Vaina, tapa minut!

VAINA (työntää Irjan pois luotaan). Ei! Sinä olet vierasta heimoa! (Lempeästi). Voi, kuinka sinä olet kalvas, niin kalvas!

IRJA. Vaina!

VAINA (kuuntelee). Vaina!

IRJA. Vaina — älä mene!

VAINA. Minä olen kai nähnyt unta sinusta! Sinä näytät niin lempeältä. (Synkästi). Kuule — (Osoittaa Usua) — tahtooko tuo tehdä sinulle pahaa?

IRJA. Oi, tahtoo. — Vaina, pelasta minut! (Usu kääntyy toisaalle. Vaina leikkaa poikki Irjan paulat ja antaa Irjalle puukon).

USU. Hei, miehet! Nyt on ilo ylimmillään. Joudu nyt, Irja, häiden viettoon sulhosi kanssa. (Hoipertelee Irjan luo).

IRJA (hypähtää Usun luo ja iskee puukkonsa hänen rintaansa, häviten heti yön pimeyteen).

Väliverho.

SEITSEMÄS KUVAELMA.

Tuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella. Kuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.

(Äänettömyys).

ELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan ruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja laulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin näyttämöä). (Laulaa):

Läntehen jo laski päivä, Pähkän päivä, Tuukan tähti, Pimeys Hämehen peitti, Iki-yö pimitti ilman. Hiiden heimo hirmulainen, Verikoira karjalainen Orjaksi Hämehen hääti, Miehet miekkahan upotti, Pilloi piiat, riistat ryösti, Pirtit poltteli poroksi. Oi Hämehen onnettuutta, Hävitystä Tonnin heimon! Voi, voi Tuukan turmiota, Kaunokaiseni katoa! Voi, voi vaivaista emoa, Heimon murhe hartioilla. Silmät itkuhun sulavi, Suru syömen halkaisevi.

IRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun, sitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan viereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu verkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa säihkyvin silmin).

ELKKA. Myöhään tulit sinä, Tuukan vaimo!

IRJA (huomaa Elkan, huudahtaa). Sinäkö? — He sitoivat minut vangikseen. Nyt vasta pääsin irti —.

ELKKA. Lähde takaisin! Olethan vielä nuori. Häme on hävitetty! Riemuitse! Sinä olet vapaa. Ryöstäjäsi on kostettu!

IRJA. Älä pilkkaa kurjaa!

ELKKA. Mene matkoihisi! Mitä teetkään täällä? — Sinä olet Karjalan heimoa, ja minä vihaan sinua!

IRJA. Anoppi!

ELKKA. Minä olen Hämeen naarassusi. Sinä riistit minulta penikkani ja tapoit ne.

IRJA. Minäkö?

ELKKA. Niin, sinä!

IRJA (peittää käsin kasvonsa). Oi, minäkö?

ELKKA. Miksi et repinyt silmiä päästäsi, kun poikani näki sinut?

IRJA. Oi, mua kurjaa! Miksi äitini synnytti minut?

ELKKA. Miksi et purrut huuliasi rikki, kun poikani suuteli sinua!

IRJA (vääntelee käsiään).

Parempi mun oisi ollut, Parempi poloisen raukan Syntymättä, kasvamatta Näille päiville pahoille, Ilmoille ilottomille.

Oi tapahtuuko tää kaikki minun tähteni?

ELKKA. Niin, juuri sinun! Miksi en minä kuristanut sinua silloin heti, kun Tuukka toi sinut morsiamenaan meille? Ole kirottu sinä, kansani turma!

IRJA (pitelee sydänalaansa). Oi, auta! Älä kiroa minua! Muuten kuolee Tuukan lapsi sydämeni alla.

ELKKA (huudahtaa). Irja! Oletko raskaana Tuukalle?

IRJA. Oi olen.

ELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä). Tule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille! Haa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on poika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta kohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran kostetaan Hämeen häväistys! Tule!

(Korpit koikkuvat.)

IRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.

ELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!

IRJA (heittäytyy Tuukan ruumiin yli). Oi, en voi —

ELKKA (kuiskuttaen). Tule pois! Piiloudu! Karjalaiset lähestyvät. (Vetää Irjan mukanaan kallion rotkoon.).

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Mitä tässä suotta laukkoo? Antaa tytön juosta jolkutella. Ja johan nyt on jo pilkkoisen pimeäkin. Toista on istua lekottaa nuotion ääressä ja juoda pähkäläisten oluvia.

TOINEN KARJALAINEN. Äläs nyt! Hanka on rikas. Se joka sieppaa Irjan käsiinsä, saa periä ukon. Usu, näet, korahti jo äsken viimeisillään.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Silloin saat myös Pähkän penikan vastuksiksesi, sillä kyllä kai tyttö jo raskaana on.

TOINEN KARJALAINEN. Entäs sitte! Pianhan pojan hengiltä nutistaa.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Niin, käyhän sekin laatuun. Mutta minä nyt luistan kumminkin tieheni! (Häviää).

TOINEN KARJALAINEN. Minäpä etsin tytön käsiini. Usu on kuollut, ja minusta voi tulla Hangan talon isäntä, jos Irjan löydän. (Pois).

IRJA (hiipii esiin). Elkka, paetkaamme täältä!

ELKKA. Minä kannan sinua, kultakyyhkyseni. Sinussa elää Hämeen heimon kosto!

(Menevät nopeasti. Lunta sataa. Korppiparvi laskeutuu taistelukentälle).

Väliverho.

Loppu