TUOMAS VITIKKA

Romaani

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

1.

Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä, arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki, paljastaen syntiinlangenneelle luomakunnalle pätevän, ankaran aatamiomenan sekä tärkkipaidan jalokivillä koristetut kultanapit. Kalvostimet seisoivat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu huolellisesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan pään-alaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävelykeppi, puoli tuumaa maahan pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskunta-siteiden lopullisen löyhtymisen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmälasitkin tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta, roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkeiden liivien päälle, jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas, likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja parempipalkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan, seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen. Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima on lempeä, kirkastettu ja oikeudenmukainen objektivisuus, mutta ainoa personallinen lisä asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi: Antti Vitikka.

Ojan varrella, jonkun matkaa edellisestä, istui Tuomaan äiti, nimeltään Maria Antoinette, omaa sukuaan Videnius, ja merkitsi miehensä uusia nenäliinoja punaisilla, taitehikkailla alkukirjaimilla. Hän oli kookas, komea, noin 45-vuotias nainen, kaula pitkä ja joustava, kasvot marmoriset. Yksivärinen, harmaa kesäpuku, jonka ainoa koriste oli pieni hopeainen rintasolki, kiertyi tiukasti täyteläisen, mutta jäntevän ruumiin ympärille. Tukka, lainehtiva tummanruskeissa suortuvissa, oli koottu edestä kultaisella otsalehdellä ja solmittu niskaan soreaksi puolipalmikoksi. Varren viivat piirtyivät täsmällisesti kuin kupariin. Jalorotuinen leuka kaartui voimakkaana, ylpeänä ja ylenkatseellisena. Suu, säännöllinen kuin sukkula, kertoi tyyntä, teräksistä itsetietoisuutta. Pitkien, majesteetillisten ripsiuutimien alta seijastuivat silloin tällöin suuret, viisaat, tähtikirkkaat silmät, niinkuin kaksi merta öisissä mainingeissaan. Toinen polvi lepäsi toisen päällä. Niska taipui tasasuhtaisesti eteenpäin. Hänen viileästä, vellamoisesta olennostaan ei uhonnut kesäkuun kirkas päivänpaiste, ei heinäkuun helle eikä elokuun haaveellinen kuudan, vaan syksyisen, korkean kuusimetsän mykkä murhe, siinä maassa, minkä alla on harmaa graniitti.

Kyljellään, vasemman kyynärpäänsä nojassa, lepäsi heidän takanaan Marian isä ja Tuomaan äidin-isä Konrad Napoleon Videnius, entinen senaattori ja salaneuvos. Pieni, pippurinen, mustanpuhuva herra, silmät vilkkaat ja eloisat, hapset ohimoilta harmentuneet. Viiksiniekka ylähuuli oli aina hiukan halveksivasti koholla; alahuulen ohut, teräsharmaa haivenpiikki taas niinkuin heittokeihäs murhaavasti eteenpäin ojennettu. Aika ajoittain napsautti hän ymmyrkäistä, hiirenherneen kokoista suumaloaan niinkuin mauserpistoolia. Hänessä eli kaikki, sieraimet, korvat, niska, päänahka. Kulmakarvojen seutu väreili alituista, pirteätä, mutta ärtynyttä ja kiusaantunutta älykkäisyyttä. Laiha, luiseva vartalo oli jännitetty energiseen puolikaareen, niinkuin sotajousi, vireessä kantapäihin saakka. Nenä, joka ei ollut ainoastaan kyömy, vaan kerrassaan kukkulainen, kiversi isiltä perityn, ylenluonnollisen kokkapuunsa korkealle ilmaan, niinkuin muinaisskandialainen käärmelaiva täysissä varustuksissaan, valmiina ajan etäisenkin myrskyjä halkaisemaan. Hän käytti rillejä sekä niiden lisäksi vielä liivinnapissa riippuvaa monokkelia. Tällä kertaa hän oli syventynyt ruotsinkielisen äänenkannattajansa perusteelliseen tutkimiseen:

Tasaisen maakiven ääressä, jolle sakkilauta nappuloineen oli levitetty, istui edellisen veli Kaarle Juhana, lumitukkainen, valkopartainen vanhapoika, yhteiskunnalliselta arvoltaan virasta eronnut hovioikeuden presidentti. Mitään vastapelaajaa ei näkynyt. Mutta korkea otsa säteili tyyntä, keskitettyä ajatustyötä. Hän oli jo vähintäin 90-vuotias. Harmaa, leveälierinen huopahattu päässään, suu lempeästi muhoilevana ja poskipäät vanhuuttaan punertavina, istui hän siinä niinkuin muistomerkki menneiltä ajoilta, kumma kansalle kasuavalle. Mutta kun hän silmänsä kohotti, loisti niistä katse niin kirkas ja nuori, että välttämättä täytyi lukea hänet nykyisimpään nykyhetkeen kuuluvaksi.

Korkean kuusen juurella, likinnä setäänsä, lepäsi vatsallaan salaneuvoksen nuorin tytär Anna, 17-vuotias, reput saanut ylioppilaskokelas, puettu keikailevaan taalalaispukuun. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä heinänkorsi, jolla hän teki julmaa kiusaa yksinäistä havutietään taivaltavalle muurahaiselle. Toinen käsi oli puristettu päättäväisesti nyrkkiin ja viety kauniin, itsepintaisen leuan alle. Kulmakarvat, jotka olivat kuin siveltimellä sipaistut, olivat tällä kertaa tuikeasti yhteen rypistetyt. Työn tärkeys ja sitä seuraava mielenkiinto näyttivät kokonaan hänen ajallisen järjenjuoksunsa vallanneen. Mutta aivojen älyllisistä maailmoista vähääkään välittämättä heilahtelivat takanapäin hänen piukat, peuramaiset säärivartensa, näyttäen punaisia sukkiaan, vuoroin toista, vuoroin toista, molempia yhtä huolettomasti ja hajamielisesti.

Vaalean päivänvarjostimen taakse, sinne, missä nurmi vihersi vehmaimmillaan, oli ojentanut rehevän ruumiinsa Aline, 25-vuotias, livertelevä leski, salaneuvoksen keskimmäinen ja kaunein tytär. Tukka, joka oli kostea vielä äskeisestä uimaretkestä, oli sitaistu vaan keskeltä kiinni. Väljän kesäpuseron toinen hiha oli valahtanut alas ja paljastanut kyynärpäähän saakka pyöreän, valkean käsivarren. Hänen hempeä kukkeutensa erosi tykkänään toisten sisarien mittaellusta muototyylistä. Hän ei ollut myöskään tumma hipiältään niinkuin he, vaan valkea ja punainen, tukka ja kulmakarvat kullankellahtavat. Edessään oli hänellä Paul Bourget'n romaani. Hän oli kuin lukeva Maria Magdalena. Silloin tällöin ylensi hän syyttömät, taivaansiniset silmäteränsä, luoden tutkistelevan katseen perheen valtavaan kahvipannuun, joka kiehui kahden kuumuudesta haljenneen kiven kolossa, nokisen kepin haarukassa.

Tämän tärkeän välikappaleen toisessa päässä seisoi Annan kotiopettaja, nuori maisteri Aavasaksa, liinatukkainen, pystynokkainen, vuohensilmäinen isänmaan-ystävä, joka oli viehättävään oppilaasensa heti ensi hetkestä silmittömästi vaikka toivottomasti rakastunut. Hänen leveä, rehellinen, täysikuinen naamataulunsa ilmaisi ihanteellista maailmankatsomusta. Isänmaallisesta kulttuuritehtävästä kertoi kultainen kravattineula, jonka päässä kimalteli Ylioppilas-laulajain mainehikas lyyra; periaatteellista pontta taas tiesi sininen raittiusnauha napinlävessä, samoin kuin alaleuan vaalea, huonosti ajettu parransänki. Hänen arvokas toimensa oli tällä kertaa nostaa ja laskea pannua, sikäli kuin tulen voima ja väkevyys näytti tekevän sen tarpeelliseksi. Hän otti hyvin totisesti tehtävänsä, kannatti kahvipannua niinkuin synnyinmaan kohtaloa kädessään, varmana, vapisemattomana, jalka tanassa. Ainoa, mikä jossakin määrin pyrki häiritsemään hänen ylevää velvollisuutensa täyttämistä, oli punasukkaisen Annan ärsyttävä ja tuiki epäkansallinen läsnäolo, joka ei suinkaan ollut omiaan nuoren maisterin polttavassa povessa ihmiskunnan kaikkein korkeimpia ihanteita herättämään.

Mutta korkealla, litteällä paasikivellä, niinkuin pylväspyhimys ylhäällä yli muiden kuolevaisten, istui isänmaa itse, Antti Vitikan isä ja Tuomaan iso-isä, vanha Paavo Vitikka, arvoltaan kunnallisneuvos ja valtiopäivämies. Hänen ulkomuotonsa oli suomalaisen heimonhengen suurin apoteosi. Lyhyenläntä, vanttera ukko, yhtä selkää kantapäihin saakka, eikä sääriä muuta kuin kaksi pientä kalikkaa, vain muodon vuoksi, jossakin siellä alipäässä. Otsa ei ollut korkea, mutta sitä leveämpi, silmänterä kova, nenä suora, mutta hiukan ryhmyinen ja ikäänkuin työkirveellä tehty. Tuuheat, kuusennaavaiset kulmakarvat antoivat hänen hahmolleen ankaran kunnian-arvoisuuden. Alaleuan lyhyt, isänmaallinen jäkäläparta, itsekin nähtävästi omat suuret traditsioninsa tietäen, kähertyi paidankaulusta vasten niinkuin katajainen kansallisuus. Ohuet huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Pukuna pitkä sortuuki, joka ei suinkaan ollut eilispäivän lapsi, päässä ruskea koppahattu, jalassa tylppäkärkiset anturakengät, liian leveät varret housunlahkeiden alla. Kädessä vihdoin kansallismielinen sanomalehti. Painetusta tekstistä paremmin selvää saadakseen hän oli istuttanut nenälleen merkilliset, muinaissuomalaiset kakkulat, pyöreät kuin viisauden pöllön silmät. Tuossa istui hän korkeana niinkuin Suomen jumala laulupaadellaan tahi niinkuin kivettynyt, elävältä kuollut kansanhenki, joka ennen aikojaan oli kavunnut muistopatsaalleen.

Maantien toiselle puolen oli pystyttänyt maalaustelineensä muukalainen tiedemies Friedrich Gottlieb Meyer, ylimääräinen estetiikan professori ja taidehistorioitsija Heidelbergin yliopistosta, jonka oikea kotipaikka tosin oli Hessen-Nassau, mutta joka ihastuneena tuhatjärvisen maamme luontoon ja sen voimakkaasen, alkuperäiseen kansan-elämään vietti jo kuudetta kesäänsä Vitikkalan vierasvaraisilla laitumilla. Hän oli mies parhaassa ijässään. Jalo tyyneys asui hänen valistuneilla Goethe-kasvoillaan. Suuren olkihatun alta valuivat pitkät, kastanjanruskeat suortuvat tammipuisille hartioille ja tumma, kiharainen täysiparta, kaikkien pohjan impien ihastus, liittyi kuvankauniisti tarmokkaasen, eteenpäin työntyvään alaleukaan. Hänen silmistään loisti viisaus, lempeys ja intohimoton itsehillitseminen. Samat kauniit ominaisuudet puhuivat jokaisesta hänen liikkeestään, jotka olivat sopusuhtaiset ja täsmälliset. Hän oli tällä kertaa puettu samettitakkiin, polvihousuihin ja silkkisukkiin, kuten aina silloin kuin hän suvaitsi ottaa käteensä siveltimen. Tietopuolisesta kasvatuksestaan huolimatta ja uutterien, uupumattomien taidehistoriallisten opintojensa ohella hän oli nimittäin saanut aikaa myöskin käytännöllisiin taideharjoituksiin, suorittaen kunnialla useamman kuin yhden akatemian täydelliset oppikurssit. Nyt koki hän hiki päässä kiinnittää kankaalle sitä kesäistä, pittoreskia kuvaelmaa, joka yllämainittujen henkilöiden muodossa säteili kuusten tummaa taustaa vasten, kirkkaan iltapäivä-auringon ihannoimana, heleän kahvisavun henkevöimänä ja hänen oman sopusointuisen maailmankatsomuksensa kauniiksi tekemänä.

Tämä oli seura, joka nähtiin Vitikkalan tiehaarassa eräänä leutona, lämpimänä suvilauantaina, kun päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja yksinäinen, myöhästynyt käki kukahteli kullalleen etäällä vaaran toisella puolen, metsän sinertävissä saleissa.

2.

Äkkiä kohotti Anna silmänsä ja sanoi:

— Tuomas tulee.

Rattaat ratisivat ojelmuksen päässä. Tuomas tuli.

Hän oli kesägeologi, jolla oli työnsä saman pitäjän pohjoiskulmalla; nuori, tuskin parissakymmenissä oleva mies, mutta jonkun verran kypsyneemmän näköinen ulkomuodoltaan, varhaisvanhan mietiskelyn ryppy kulmakarvojen välissä. Joskus voi se näyttää myöskin tuiman päättäväisyyden rypyltä. Isältään hän oli perinyt korkean, valistuneen otsan ja äidiltään hienopiirteisen suun ja jäntevän, hiukan ylenkatseellisen alaleuan. Vankat, tanakkatekoiset hartiat ja nelisnurkkaiset kasvot kulmikkaine poskipäineen olivat nähtävästi taas ukko Paavon itsepintaista perintöä. Hänen oma vielä kehittymätön personallisuutensa pilkisti kenties enimmän esiin silmistä, jotka olivat teräsharmaat väriltään ja vaihtelivat ilmeeltään kivikovan uhman ja korskean, ilkamoivan elämän-iloisuuden välillä.

Hän viihtyi hyvin metsissään. Jos hän sieltä joskus lauantai-iltoina saapui sukulaistensa luona pikimmältään pistäytymään, tuli hän päivettyneenä, parroittuneena ja kokonaan villiytyneenä ulkomuodoltaan, hyvinkasvatetun äitinsä suurimmaksi kauhistukseksi, mutta nuorten, kauniiden tätiensä äänekkääksi iki-ihastukseksi. Tällä kertaa hän oli jo kuitenkin edeltäpäin ilmoittanut tulostaan, jonka vuoksi Vitikkalasta oli lähetetty mies ja hevonen häntä noutamaan, niin pitkälle kuin kruunun valtamaantietä riitti. Loput matkaa sai hän rämpiä vetisiä kinttuteitä, miehekkäissä, haaroihin saakka ulottuvissa pieksusaappaissaan.

Rattaiden ratina ja tulijan tuttu, lippaniekka masinistilakki sai aikaan jonkinlaisen häiriön yllämainittujen henkilöiden muodostamassa ja professori Meyerin hyvin järjestämässä ryhmäkuvaelmassa. Anna ja Aline riensivät molemmat riemusta huhuilevina häntä vastaan; äiti tyytyi nenäliinaansa heiluttamaan. Protokollasihteeri venyttelihe flegmaattisesti istualleen eikä aluksi löytänyt unenpöpperöisistä aivoistaan yhtään toimeenpantavaa ajatusta. Sitten rupesi hän haukotellen pujottelemaan jalkaan keveitä puolikenkiään. Salaneuvos taittoi kärtyisänä sanomalehtensä kokoon; vanha presidentti taas kohotti ritarillisesti huopahattuaan. Maisteri Aavasaksa, joka huolellisen virkatoimensa takia oli naulittu paikalleen, osoitti toverillista mielenkiintoaan räpyttämällä innokkaasti vaaleita silmäripsiään. Professori Meyer teki kunniaa siveltimellään. Ainoa, joka ei vähääkään häiriytynyt, oli ukko Paavo: hän ei edes päätään sanomalehdestä kohottanut.

Mutta Anna ja Aline olivat äkkiä pysähtyneet ja osoittivat nyt molemmat äänettömän hämmästyksen merkkejä. Tuomas ei tullut yksin. Joku nainen näkyi istuvan hänen vierellään.

Kuka se mahtoi olla?

Nainen oli nuori ja tuntematon. Kenties oli se joku odottamaton kesävieras?

Maria Antoinette sipristi tyytymättömänä silmiään. Hän ei pitänyt moisista äkkiarvaamattomuuksista.

Mutta samalla olivatkin kärryt jo heidän kohdallaan. Tuomas hyppäsi keveästi maahan, auttoi alas oudon seurakumppaninsa, kohotti lakkiaan ja lausui kääntyen koko seuran puoleen:

— Päivää. Saanko luvan esittää morsiameni?

Yleinen kivettyminen.

Se oli n.s. salama kirkkaalta taivaalta. Suku seisoi jähmettyneenä niinkuin suolapatsahisto. Kukaan ei kättään ojentanut, kukaan ei tullut sanaa sanoneeksi. Asia oli kaikille yhtä suuri yllätys.

Seurasi mykän ihmettelyn ja typerän avuttomuuden tuokio, pitkä kuin nälkävuosi.

Ei auttanut asiata sekään, että Anna löi kätensä yhteen nuorikoiden nenän alla ja lausui syvän ällistyksen äänenpainolla:

— Hän on ajanut partansa!

Aline purskahti ensin nauramaan, mutta tuli heti hyvin totiseksi. Protokollasihteeri katsoi neuvottomana puolisoonsa. Tämä taas seisoi liikkumattoman murheen olennoituna muistomerkkinä. Salaneuvos oli ottanut esiin monokkelinsa ja mittaeli nyt sen läpi uutta naissukulaistaan kiireestä kantapäähän. Vanha presidentti oli noussut juhlallisesti ylös ja ottanut askeleen tulijoita kohden, hattu kädessä. Mutta nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä, oli hänkin pysähtynyt ja siveli nyt hajamielisesti pitkää, valkeata partaansa, luoden apua etsiviä silmäyksiä ympärilleen.

Tuomas puri hermostuneena huuliaan. Tämä ei ollut se vastaanotto, jota hän oli heimon puolelta odottanut.

Tyttö punastui ja kalpeni hänen vierellään. Se oli turvaton, tutiseva kyyhkynen taikka toisin sanoen nuori, vaatimaton kansakoulun-opettajatar naapuripitäjästä, Emmi Alhola nimeltään. Puettu hetken merkityksen vuoksi mustiin kiireestä kantapäähän, kaulassa kultaiset kellonperät. Ainoa, mikä hänen ulkomuodossaan oli mainittavaa, oli silmät. Ne olivat nimittäin suuret, siniset ja säikähtyneet.

Kukaan ei Tuomaan sukulaisista tiennyt, oliko hän kala vai lintu.

Ukko Paavo toipui ensimmäisenä töperryksestään. Hän oli heti kuullessaan Tuomaan turmiota ennustavat sanat käsittänyt hetken pelottavan vakavuuden ja kavunnut kiireesti alas muistokiveltään. Nyt heitti hän vahingon-iloisen syrjäkatseen miniänsä ylimykselliseen isään ja saapasti hyväntahtoisena esiin nuorelle parille ajallista onnea ja autuutta toivottamaan.

— Ka, noh, lausui hän näppärästi, kaikkea mies katuu, vaan ei nuorna naimistansa. Olkoon onneksi kivenkalkuttajalle!

Hänen jälkeensä tulivat toisetkin, tosin epäröiden, mutta tulivat kaikissa tapauksissa. Äiti kosketti huultensa päillä Emmin otsaa; Anna pisti vain nopeasti kättä hänelle. Aline teeskenteli suurta hellyyttä, syleili ja suuteli häntä suulle. Tuomas pyöräytti ympäri nuorta tätiään. Salaneuvos heitti vielä viimeisen perusteellisen silmäyksen morsiameen ja ojensi sitten kaksi sormea hänelle.

Professori Meyer, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, ilahtui tavattomasti, kun kuuli kysymyksen olevan kihlajaisista.

— Nuori ystäväni, lausui hän kätellen herttaisesti Tuomasta, vain sen, joka pyrkii, voi taivas pelastaa. Te olette tällä kertaa saavuttanut rakkauden, joka onkin ihmisen ensimmäisiä ja kaikkein luonnollisimpia päämääriä. Seuraavalla kerralla te saavutatte kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Sallikaa, että onnittelen teitä.

Kohteliaisuus ei ollut juuri valittu nuoreen morsiameen nähden. Mutta se oli epäilemättä rehellisesti tarkoitettu ja omiaan sellaisena omalta pieneltä osaltaan hetken jo itsessäänkin suurta merkitystä ylentämään.

— Gratulor, sanoi maisteri Aavasaksa.

Hänen molemmat kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa. Hän tyytyi sentähden jälleen tulkitsemaan tunteensa vain räpyttämällä sydämellisesti vaaleita silmäripsiään.

Seurasi jälleen kiusallinen vaitiolo, jonka tällä kertaa katkaisi professori Meyer siirtyen takaisin maalaustelineittensä taa ja pyytäen seuraa hyväntahtoisesti ottamaan äskeiset asentonsa. Niin tapahtuikin. Tuomas ja Emmi istuivat tulen läheisyyteen, joka antoi aihetta pieneen kokkapuheesen ukko Paavon puolelta. Sitten katkesi keskustelu tykkänään. Salaneuvos otti esiin sanomalehtensä. Kunnallisneuvos seurasi pian hänen esimerkkiään.

Kukaan ei näyttänyt sen enempää nuoresta parista välittävän.

Tuomas oli tavannut tiellä jonkun pappilan kesävieraista, jolla oli ollut pari uutta valtiollista juorua kielellään. Hän turvautui nyt niihin saadakseen edes jotakin sananvaihtoa aikaan ja näkikin ilokseen, että molemmat neuvokset heti tarttuivat syöttiin.

— Siinä se nyt on seuraus perustuslaillisten politiikasta, lausui katkerasti ukko Paavo, laskien sanomalehden polvelleen.

Tämä oli suora sodanjulistus.

Oli oikeastaan Vitikkalan kesävierasten kesken ikäänkuin hiljainen sopimus siitä, ettei kunnallisneuvoksen kuullen puhuttu politiikkaa. Siten saatiin nimittäin läheisten sukulaisten välillä säilymään edes jonkinlainen heikko ja hauras aselepo. Mutta ukko Paavo rikkoi itse usein kaikki kainostelevan sopivaisuuden siteet, esittäen milloin tahansa ja missä tahansa tuiki epäperustuslaillisia mielipiteitään, joita hän tietysti omasta puolestaan piti kaiken maallisen valtioviisauden korkeimpana ennätyksenä.

— Saanko luvan kysyä, mitä herra kunnallisneuvos sillä tarkoittaa? kuului heti salaneuvoksen taistovalmis ääni ärähtävän.

— Minä tarkoitan, mitä minä sanon. Passivinen vastarinta päättyy aina, samoin kuin aktivinenkin, poliisikamarin tutkintopöydän taa. Sitäpaitsi tuo se mukanaan maahan joko sotatilan taikka yleisen anarkian. Sallikaa minun kysyä teiltä, hyvät herrat: oletteko nyt tyytyväiset?

Järkevä kysymys oli tietysti etupäässä tähdätty ukko Paavon vanhalle kielipoliittiselle vastustajalle salaneuvokselle, mutta sivusi myöskin ohimennen tämän perustuslaillista vävyä protokollasihteeriä, jota entisten sukusiteiden lisäksi nyttemmin liitti salaneuvokseen myöskin sama käsitys maata uhkaavasta vaarasta ja venäläisen virkavallan vastustamisesta. Tätä liittoa ruotsinmielisten kanssa ei ukko Paavo voinut koskaan antaa anteeksi pojalleen. Se oli hänen mielestään suoranainen valtiopetos, paljon pahempi laadultaan kuin se, mistä hänen omia puoluetovereitaan syytettiin.

Salaneuvos oli kimmonnut ylös kuin sähkö-iskun saanut. Myöskin protokollasihteeri katsoi velvollisuutensa vaativan kohota protesteeraavasti istuvaan asentoon. Hän oli nyt täysissä tamineissaan, silmälasit nenällä ja alaleuka korkean kauluksen arvokkaasti pönkittämänä. Yleensä esiintyi hän jonkinlaisena hyväntahtoisena ja tasapuolisena rauhantuomarina riitelevien neuvosten välillä, mutta kun tuli kysymys Suomen perustuslaeista, ei hän ymmärtänyt leikkiä ollenkaan. Silloin oli hänen hahmonsa virallisen kanneviskaalin.

— Jos suomenkieliset hallitusmiehet, loihe hän voimakkaasti lausumaan, olisivat heti alussa panneet jyrkästi vastaan, olisi pelastettu ainakin se, mitä pelastettavissa oli…

— Nimittäin? kysyi ukko Paavo painavasti, kohottaen samalla puoli otsaan kuusennaavaiset kulmakarvansa.

— Kunnia, kuului salaneuvoksen ääni kumeasti niinkuin Manalan alantehesta.

Hän mursi hiukan suomea puhuessaan, ääntäen e:n r:n edellä joskus ä:ksi ja u:n milloin o:ksi milloin ruotsalaiseksi u:ksi. Hän sanoi esim. "konnia" (pro: kunnia). Tämä voi välistä antaa hänen sanoilleen hiukan hullunkurisen vivahduksen, vaikka hän muuten hallitsikin täydellisesti kansan valtaavan enemmistön kieltä.

Ukko Paavo nauraa pähäytti lyhyttä, käheää ja kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan.

— Teidän kunnianne! sanoi hän. Se on germaninen käsite, jonka kanssa Suomen halveksitulla kansanheimolla on hyvin vähän taikka ei mitään tekemistä. Sillä on toistaiseksi ainoastaan yksi tarkoitus maailmassa, nimittäin elää. Ainakaan ei se aio kuolla omien sortajiensa kunnian tähden.

Tämä oli tuiki kova pähkinä purra salaneuvokselle. Hän pyörähti ympäri yhdellä paikallaan, niinkuin paarma, joka on saanut piikin takapäähänsä, mutta ennen kuin hän ehti intohimoisen vastauksensa linkoamaan, tuli esiin protokollasihteeri järeän juridisen tykistönsä kera.

— Ellei kunnian, niin lain ja oikeuden tähden, lausui hän ankarasti, samalla oikaisten valkeita liivejään ja kiinnittäen kunnallisneuvokseen musertavan katseen kultasankaisten silmälasiensa takaa. Onkos isä tutkinut tunnossaan, mitä merkitsee, jos kansan siveellinen oikeuskäsitys hämmennetään ja johdetaan harhateille?

Kunnallisneuvos rykäsi pari kertaa kiusaantuneena. Hän oli esivallan uskollinen alammainen, joka jos kukaan oli valmis lakia ja oikeutta pyhänä pitämään. Mutta eikö esivalta juuri edustanut ylintä s.o. jumalallista oikeutta maailmassa? Ainakin hän itse oli lapsesta pitäen kasvanut tähän käsitykseen. Pitikö hänen nyt, oman personallisen järkensä nimessä, joka jo inhimillisen luontonsa takia oli erehtyväinen ja sellaisena altis perivihollisen pahimmillekin houkutuksille, mennä ratkaisemaan, mikä oli oikein, ja nousta vastustamaan sitä, joka ei itse kristillisen kirkon tunnustuksen mukaan turhaan miekkaa kantanut? Jos tämä oli hänen velvollisuutensa, niin oli katkismus ensin kumottava. Eikä hän ollut varma siitä, kuinka sitten oli käypä sanan ja sakramentinkaan.

Siinä pulma, joka oli hänen, samoin kuin koko Suomen kansan valtaavan enemmistön aivoja viime vuosina ankarasti askarruttanut. Monet tunnetut kansallismieliset miehet, joiden nimillä oli hyvä kaiku ukko Paavonkin korvissa, olivat vaatineet selvää vastarintaa väärän esivallan käskyjä ja asetuksia vastaan. Mutta suurin osa papistoa, arkkipiispa etunenässä, neuvoi alistumista, vaikka tosin oli vakavia hengen miehiäkin, jotka eivät esimiestään seuranneet. Mitä oli näin ollen vaivaisen syntisen tehtävä? Mille kannalle oli yksityisen lainkuuliaisen kansalaisen tässä ajan myrskyssä asetuttava, joka jakoi kahtia sekä paimenet että lammashuoneet?

Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse. Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava, tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen, että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi johtanut suoraan kerettiläisyyteen.

Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.

Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja voitollisesti:

— Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä jumalan on.

— Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti protokollasihteeri.

Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella, jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta, oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia, kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin varoillaan.

Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin, olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.

Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen, syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan. Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda julki erästä toista ydinlausettaan:

— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio, ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle itselleen.

Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen, vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne, jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.

— Fiat iustitia, pereat mundus, toisti hän jälleen järkähtämättömän vaalilauseensa.

Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä, mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin kunniakäsitteellisistä siunauksista.

3.

Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä. Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin taistelevalta toreadorilta.

Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.

Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien määräysten kanssa.

Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle, pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän, että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.

Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen. Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta, vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja, joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin kitketyiksi.

Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt. Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, — ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.

Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis niin aivan kultaiseksi kehumaan.

— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta. Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te, Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?

— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin erämaihinsa.

Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten kansojen kohtaloon Venäjällä.

— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.

Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan, joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.

Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen vallassäädyn menneisyyttä.

— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia, herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä säätyluokkia?

— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin talonpojallekin…

— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.

— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta. Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.

Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt. Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi, ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.

— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton kunnallisneuvos.

Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien, vastaisiko.

— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja mahtipontisesti.

Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta, mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.

Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.

Hän loihe lausumaan:

— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa, omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa, rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.

Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:

— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim. muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s. jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan luola-ihmisiin.

Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran, ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian kauaksi aineestani.

Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.

Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis, kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme. Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen, minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.

He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat, vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.

Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin. Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen? Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.

Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?

Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt, kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan, josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.

Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne kaikki ollut musertanut raa'emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman valloittajan kantapää?

Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.

— Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.

4.

Tämän suuremmoisen ja lämmöllä lausutun esitelmän vaikutus oli valtaava, kuten saattoi odottaakin sekä puhujan valoisaan, isänmaalliseen paatokseen että kuulijain valistuneesen mielenlaatuun nähden. Ukko Paavo esim. oli aluksi kuunnellut suu auki nuoren maisterin sulavia sanoja, mutta niin pian kuin hän oli huomannut, että kysymys oli hänen perivihollisistaan vikingeistä, oli hän osoittanut mitä vilkkaimpia suosion ja hyväksymisen merkkejä. Mutta vihdoin kuullessaan korkeammasta maailmanjärjestyksestä ja oikeuden lopullisesta voitosta mainittavan oli hän tukahduttanut kaikki maalliset kostontunteensa ja kohottanut ajatuksensa eräänlaiseen kirkastuksen korkeuteen. Samalla hän oli kiireesti pukenut päälleen oman lerppahuulisen sunnuntainaamansa, jota hän muuten käytti vain kirkossa ja joskus säädyn keskusteluissa. Erityisesti oli hänen vanhaa sydäntänsä lämmittänyt nuoren maisterin dualistinen optimismi, joka hänen mielestään oli täysin sopusoinnussa myöskin kristin-opin päätotuuksien kanssa.

Protokollasihteeri ei ollut seurannut esitystä aivan yhtä jakamattomalla suosiolla. Hän oli tosin suomenmielinen mies niinkuin isänsäkin, mutta hänen mielestään oli valitettavaa, että tärkeimmätkin uuden ajan kysymykset, kuten esim. kansanvaltaiset reformipyrinnöt ja tällä kertaa perustuslakitaistelu, meillä aina sotkettiin kuluksi jauhettuun kieli- ja kansallisuus-asiaan. Sitäpaitsi hän, vaikkakin nuoruudessaan monen myrskyisen ja pilventakaisen ihanteen ajaja, oli nyt täysin järkiperäisen, kuivan ja käytännöllisen todellisuuden mies, jota eivät maisteri Aavasaksan muinaistieteelliset harharetket suurestikaan miellyttäneet. Kuitenkin oli hänenkin tyytymätöntä mieltään jonkun verran lepyttänyt puhujan kaunis ja lämmin vakaumus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, jonka hänkin puolestaan hyväksyi ja joka oli pohjana hänen omalle, täysin epäitsekkäälle taistelulleen Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolesta. Mutta tämä olikin ainoa arkipäiväisestä virasto-maaperästä ylenevä utuisen ihanteen tynkä, minkä karu elämä oli jättänyt hänen kerran niin nuoreen ja keväiseen protokollasihteeri-sydämeensä.

Myöskään salaneuvos ei ollut mikään korkeamman maailmankatsomuksen vihollinen. Uskoi hänkin iankaikkiseen oikeuteen täällä murheen laaksossa ja luotti hänkin siihen vanhurskaasen kaitselmukseen yksilöiden ja kansojen kohtaloissa, jota milloin jumalan sormeksi, milloin historian geniukseksi sanottiin. Mutta luonnollisesti hän ei indogermanisille periaatteilleen uskollisena mitenkään voinut hyväksyä maisteri Aavasaksan ylitsekuohuvaa, suomalaisnatsionalistista innostusta, jonka vuoksi hän jo useampia kertoja oli suuttuneena yrittänyt keskeyttää puhujaa. Nyt keskitti hän kipunoivan kritiikkinsä pariin jäätävään ivan ja yliolkaisen ojennuksen lauselmaan, jotka hän heitti ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:

— Herra Himalaya on, kuten me kaikki tiedämme, runoilija. Mutta juuri runoilijana pitäisi hänen tietää, että on olemassa jotakin, jota vastaan itse jumalat turhaan taistelevat. Mitä se on, sen sanon minä hänelle joskus toisti, sitten kuin hän on rauhoittunut.

Ja maisteri Aavasaksa itse? Hän seisoi yhä edelleen oman dityrambisen ajatusjuoksunsa huumaamana, hänen poskensa hehkuivat pyhien ihanteiden tulta ja hänen pyöreä, pystynokkainen naamataulunsa säteili punertavalla valolla, niinkuin keskiyön aurinko sen vuoren päältä, joka oli hänet nimittänyt. Hän oli tosin ensin alottanut pienen juhlapuheensa keveällä, leikillisellä ylemmyydellä, mutta pian oli hän tempautunut itse täydellisesti mukaan ja samalla kadottanut kaiken itsehillitsemiskyvyn. Sanat olivat vierineet tulivirtana hänen huuliltaan, hän oli ollut suuren aatteensa haltioima, korkeampi henki oli ottanut häneen asuntonsa. Hänen laupiaat, vaaleanharmaat silmäteränsä syleilivät ylenluonnollisina etäisiä, näkymättömiä taivaanrantoja ja hänen oikea kätensä, jonka hän oli uhkaavasti ojentanut kohti kuustenlatvoja, häilyi niinkuin Damokleen miekka kaikkien kansansortajien ja hengen tyrannien poloisten päiden päällä. Hän oli tuntenut olevansa Johannes Kastaja korvessa, Moses Israelin lasten edessä. Mikään mahti maailmassa ei voinut häntä kerran viitotulta uraltaan järkähyttää.

Nyt, kun hän kuuli salaneuvoksen loukkaavat sanat, hervahti hänen kätensä voipuneena alas.

Samalla heräsi hän takaisin julmaan ja ankaraan todellisuuteensa. — Maisteri Aavasaksa oli muuttanut nimensä, (se oli alkuperäisesti ollut Lindström), "rehellisen, isiltäperityn nimensä", kuten salaneuvoksen oli tapa sanoa, joka ei koskaan voinut sitä antaa anteeksi hänelle, vaikka hän muuten suuresti kunnioittikin kotiopettajansa vakavaa ja ihanteellista mielenlaatua. Kuitenkaan ei tämä tärkeä askel nuoren maisterin elämässä, jonka salaneuvos puolestaan katsoi kaiken pyhän häväisemiseksi ja neljännen käskyn säädyttömäksi ylitsekäymiseksi, suinkaan ollut johtunut mistään huonoista taikka halpa-arvoisista vaikuttimista, yhtä vähän kuin se oli otettu kevytmielisessä taikka äkkipikaisessa isänmaallisen innostuksen puuskauksessa. Se oli päinvastoin ollut pitkän ja kypsyneen harkinnan tulos, jonka vähittäinen esillepuristaminen oli monet tuskalliset yöt silloista herra Lindströmiä hänen orjantappuraisella vuoteellaan valvottanut. Ollen jo silloin kotiopettajana ruotsinmielisen salaneuvoksen perheessä ja rakastunut alaikäiseen Annaan, hän oli kuvitellut olevansa sorretun kansallisuuden edustaja, jolle elämä äkkiä oli asettanut tuon julman vaalin luopua joko periaatteellisesta vakaumuksestaan taikka huolettomasta toimeentulostaan ja sydämensä utuisesta unelmasta. Periaate oli voittanut, hän oli kestänyt kunnialla kiusauksen. Tosin hän ei suinkaan ollut menettänyt paikkaansa, kuten hän oli pelännyt, eikä siis ollut ollut tilaisuudessa uhraamaan myöskään onnetonta rakkauttaan köyhän ja kurjan isänmaan alttarille — joka siitä epäilemättä olisi paljon rikastunut — mutta jokainen salaneuvoksen pistosana herätti hänessä aina edelleen tuon miellyttävän, povea paisuttavan marttyyritunteen. Hän kuuli itseään nimitettävän milloin minkin kukkulan tai maantieteellisen merkkipaikan mukaan, kuuli usein hammasta purren ja verta vuotavin sydämin, sitä suuremmasta syystä, koska se tapahtui usein hänen oman armaan Annansa läsnäollessa. Mutta hän kärsi vainon, yhtä paljon palavan lempensä kuin kalliin kansallisuusaatteensa tähden. Eikä tuo enemmän kuviteltu kuin todellinen vaino suinkaan häirinnyt hänen näistä kumpaisestakin onnenlähteestä pulppuavaa tunne-elämäänsä. Se päinvastoin ikäänkuin pyhitti hänelle ne molemmat ja asetti hänet omien saavuttamattomien ihanteidensa arvoiseksi, sekä sen ajallisen, jota Anna edusti, että sen iankaikkisen, joka isänmaan nimellä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka piirretty hänen sydämensä syvimpään.

Tavallisesti vastasi hän varsin arvokkaasti salaneuvoksen pikkumaisiin nimittelyihin. Niinpä esim. viime viikolla, jolloin salaneuvoksen päähän äkkiä oli pistänyt ruveta kutsumaan häntä hra Niagaraksi, hän oli reippaalla, vaikka hiukan kömpelöllä leikinlaskulla kääntynyt nauravan Annan puoleen ja kaikkien kuullen pyytänyt häneltä lupaa saada kutsua häntä Caramiaksi. Tosin hän oli heti itsekin punastunut omaa rohkeuttaan, mutta ainakin sillä kertaa oli typerä pila tyrehtynyt hämmästyneen salaneuvoksen huulilta.

Tällä kertaa oli nuori maisteri Aavasaksa kuitenkin vielä liiaksi omien suurten ajatuksiensa kuohuttama voidakseen suoriutua leikistä yhtä menestyksellisesti. Hänen äänessään soinnahti sentähden huonosti salattu katkeruus, kun hän lausui, samoin ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:

— Herra salaneuvoksella on tietysti oikeus nimittää minua miksi häntä suinkin huvittaa. Minä pyydän vain kiinnittää arvoisan seuran huomiota siihen seikkaan, että jos tässä seurassa jokaista henkilöä mainittaisiin hänen omalla alkuperäisellä nimellään, voisi siitä syntyä suurta sekaannusta. Sillä lukuunottamatta professori Meyeriä ja minua, ei täällä kenties siinä tapauksessa olisikaan läsnä muita kuin Vitikoita.

Ukko Paavo nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siinä sai salaneuvos muukalaispäätteisestä nimestään! Mutta tälläkin oli heti vastauksensa valmiina.

— On ero nimellä ja nimellä, lausui hän kuivakiskoisesti. Jos joku minun tuntematon esi-isäni satoja vuosia taaksepäin todellakin on liittänyt latinalaisen päätteen alkuperäiseen Vitikka-nimeensä, jota sivumennen sanoen ei koskaan ole todistettu, niin siitä sievistyksestä en ole vastuunalainen minä eivätkä minun perilliseni. Mutta jos meidän päivinämme joku herra Pyrenea muuttaa nimensä herra Sulitelmaksi, niin kysytään, eikö asianomainen vuorenhuippu ole jäänyt satoja vuosia jälelle omasta ajastaan?

Nyt katsoi kunnallisneuvos olevan syytä kannattaa kansallismielisten periaatteiden puolesta taistelevaa nuorta maisteria.

— Herra Aavasaksa, lausui hän, on tehnyt aivan oikein, kun ei ole hävennyt omaa suomalaista sukuperäänsä, vaan on karistanut ainakin omilta niskoiltaan sen vieraskielisen ikeen, joka niin raskaana painaa vielä kansamme kalleimpiakin sivistyspyrintöjä. Mielestäni voisi meidän maassamme yhdellä ja toisella epäkansallisella herra Schaffhausenilla, jos niin saan luvan sanoa, olla hänestä tässä suhteessa oppimista.

Protokollasihteeri ei lausunut mitään. Häntä ylipäänsä vain kiusasivat tämäntapaiset nalkutukset.

Professori Meyer tahtoi välttämättä puristaa puhujaa kädestä.

— Nuori ystäväni, lausui hän lämpimästi, teillä on eheä, hyvin eheä maailmankatsomus. Vahinko, ettette ole runoilija, sillä siinä tapauksessa voisi teistä todellakin tulla jotakin suurta.

Maisteri Aavasaksa tunnusti punastuen kirjoittelevansa runojakin joskus joutohetkinään.

— Sitä parempi, lausui professori Meyer ihastuneena, sitä parempi! Pääasia jokaiselle tosirunoilijalle on kirkas ja ihanteellinen maailmankatsomus. Kaikki muu, kuten tunne, järki, fantasia tai elämänkokemus, tulevat kysymykseen vain tois'arvoisiin kykyihin nähden. Sallikaa, että vielä kerran onnittelen teitä. —

Enin kaikista ihastunut oli kuitenkin Emmi Alhola, joka oli seurannut maisteri Aavasaksan leimuavia sanoja mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Hän tunsi vaistomaisesti ja vielä aivan itsetiedottomasti, — että tässä oli luu hänen luustaan, liha hänen lihastaan, ainakin aivan toisessa määrin kuin se kylmä ja ylpeä sukulaispiiri, johon hänet tänään vasten tahtoaan oli johdatettu. Maisteri Aavasaksan suuresta ja suitsuavasta nuorukaissydämestä uhosi häntä vastaan se herttainen, kotoinen uuninlämmin, johon hän oli tottunut ja jota hän ei tällä kertaa löytänyt edes oman umpimielisen sulhasmiehensä rinnalta. He kaksi kuuluivat tässä seurassa yhteen. Luonnollisesti ei kumpainenkaan heistä vielä tajunnut sitä, ei Emmi, joka olisi yksinkertaisesti kauhistunut, jos hänelle olisi sanottu, että hän jo nyt tietämättään teki itsensä syypääksi salaiseen uskottomuuteen, eikä maisteri Aavasaksa, joka katsoi olevansa uskollisuus itse oman sydämensä toivotonta unelmaa kohtaan. Mutta kohtalo kutoi näkymättömiä lankoja heidän välilleen. Tästä nuoren maisterin hurmahenkisestä juhlapuheesta, jota kauniimpaa Emmi ei muistanut kuulleensa koko elämässään, päiväysi kahden jalon ja toistaan janoavan sydämen side, jotka nyt vielä kumpainenkin erotettuina omia teitään hapuilivat ja harhailivat.

Emmi nousi, poimi ojanvarrelta päivänkukan ja ojensi sen oman sulhonsa silmäin edessä puhujalle.

— Kiitos, lausui hän kainosti ja suloisesti. Epäilemättä te olette tällä hetkellä tulkinnut koko Suomen kansan pyhimmät tunteet.

Hänkin puhui aivan vaistomaisesti, samoin kuin ukko Paavo, koko kansan nimessä. Itse asiassa ei siinä ollutkaan mitään ihmeteltävää, sillä Emmi Alhola ei todellakaan tällä hetkellä ollut enää mikään yksityinen henkilö; hän oli pikemmin kansallinen, kalevalainen heimonhengetär, joka tervehti säteilevin silmin sankarillista vapauttajaritariaan.

Maisteri Aavasaksa kiinnitti kukan mielihyvällä napinläpeensä.

Tuomaan otsa oli yhä yöllisemmäksi synkistynyt. Hän oivalsi kurkussaan omituisen karvastelun, jonka hän vain vaivoin sai painumaan pahansuovaksi keräksi syvälle sydänalaansa. Hän huomasi olevansa lyöty auttamattomasti laudalta, vieläpä tänään, hänen omana juhlapäivänään. Hän tunsi vihaavansa tällä hetkellä kaikkia läsnäolijoita: sukulaisiaan, siksi että nämä olivat ottaneet niin kylmästi vastaan hänen kihlatun morsiamensa, maisteri Aavasaksaa, siksi että tämä oli kaunopuheisuudellaan saattanut hänet kokonaan varjoon, ja vihdoin Emmiäkin, siksi että Emmi oli tuon hänen mielestään tuiki joutavanpäiväisen sanatulvan silminnähtävästi hyväksynyt. Mutta samalla, vaikka hän uuden kilpailijansa avuja vilpittömästi halveksuikin, tunsi hän sydämessään salaisen katkeruuden siitä, että hän itse ei osannut noin puhua. Tuomas paralla ei nimittäin ollut yhtään sellaista valtavaa, ylitsevuotavaa ajatusta, josta hän olisi voinut edes itse haltioitua, saati sitten muita tuleen ja liekkiin sytyttää. Hän oli yksinkertaisesti vaan Tuomas, täydellisemmin merkittynä Tuomas Vitikka, aivan yksityinen ja vähäpätöinen henkilö, vailla mitään yleisempää merkitystä isänmaalle taikka ihmiskunnalle. Omasta mielestään hän oli Tuomas-epäilijä. Mutta se oli vain ikäänkuin pieni korvaus hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ollut ja jota hän tällä hetkellä olisi tahtonut olla, puolustaakseen vaatimatonta paikkaansa elämän taistelussa. Hän sai itsensä täten edes jonkun yleisemmän henkisen arvon alle lajitelluksi.

Kuitenkaan ei ollut yksinomaan Tuomas Vitikan oma syy, ettei hänen ollut onnistunut luoda itselleen mitään pysyvää ja järkähtämättömiin, iankaikkisiin totuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Hän oli kyllä hänkin rehellisesti yrittänyt. Hän oli heikkojen voimiensa mukaan kokenut harrastaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita, toivoen että niiden pohjalta lopultakin löytyisi sen murenemattoman maailmankatsomuksen kulmakivi, jota hän milloin ihaili, milloin halveksi, useimmiten kadehti ympärillään elävissä ja häärivissä ihmisissä. Mutta hän ei ollut koskaan onnistunut pyrkimyksessään. Parhaatkin aatteet olivat muuttuneet tomuksi, kun hän oli niitä kohden oman, nähtävästi kirotun ja epäpyhän kouransa kurottanut, ihmiskunnan jaloimmatkin ihanteet olivat näyttäneet hänelle vain nurean puolensa ja niin oli hänelle kaikista puhtaimmistakin ponnisteluistaan huolimatta jäänyt vain hänen oma, pieni, yksilöllinen minänsä, joka ei merkinnyt tuon taivaallista siinä maassa ja maailmassa, missä ihmis-arvo määrättiin vain vakaumuksien, mielipiteiden ja käsitteellisten ajatussarjojen perustalla. Niin oli hän lopuksi lohduttautunut sillä, että hän oli oman tuntemattoman jumalansa edessä julistanut itsensä Tuomas-epäilijäksi.

Nyt hän oli esim. viime talvena liittynyt Suomen aktivisen vastustuspuolueen jäseneksi, revolveri housun takataskussa. Hän oli tehnyt sen mitä vilpittömimmässä vakaumuksessa, että hänelle vihdoinkin oli auennut oikea toimi-ala. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa kielletyn kirjallisuuden levittämiseen, oli ominpäin suunnitellut erään suuripiirteisen dynamiittivarkauden, joka valitettavasti oli epäonnistunut, ja ollut mukana lataamassa eräitä synkän valtiollisen vanhurskauden pommeja, jotka sittemmin eivät tahtoneet sytyttämälläkään räjähtää. Kun hän sen lisäksi oli halveksinut kaikkia pikkumaisia varovaisuus-toimenpiteitä ja esiintynyt aivan julkisesti omassa osakunnassaan sotilaskiväärien välittäjänä ja jalon, isiltäperityn ampumataidon jälleen-elvyttäjänä, olikin hän jo ilokseen saanut kuulla salaperäisiä huhuja mahdollisesta vangitsemisesta ja kotitarkastuksesta. Toistaiseksi olivat nuo huhut tosin vielä osottautuneet perättömiksi, mutta jo se seikka, että hänen yhteiskunnalle vahingollisena henkilönä oli kenties onnistunut kiinnittää korkeiden viranomaisten huomiota, oli suuresti lisännyt hänen arvoaan ainakin hänen oman itsensä silmissä. Mutta ikävä kyllä ei hän ollut tätäkään epäilemättä aivan oikein valittua tietä jaksanut päästä mihinkään pysyvään ja sopusointuiseen maailmankatsomukseen. Hän oli siinä suhteessa yhä edelleen yhtä typerä kuin ennenkin eikä hän suinkaan ollut ruvennut aktivistiksikaan sen vuoksi, että hän olisi ollut tuon liikkeen takana piilevästä ajatuksesta niin varmasti vakuutettu, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli häntä huvittanut. Kesän tullessa hän olikin tuntenut intonsa jo melkoisesti laimenevan.

Mutta kahvi oli nyt valmista ja vaati pian yleisen huomion osakseen.

Siirryttiin kehään nurmikentälle. Maria Antoinette kaasi kuppeihin ja Aline tarjosi, kullekin omansa, ensimmäiseksi päivän sankarille, joka hänenkin mielestään oli ehdottomasti maisteri Aavasaksa.

— Herra maisteri, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään, teidän isänmaalliset sananne ovat aateloineet meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on tarjottavana; vain ruumiillista virkistystä.

Ukko Paavo kohotti arvelevaisesti kulmakarvansa, uumoillen nuoren lesken imartelevassa kohteliaisuudessa piilevän jotakin salattua ivaa isänmaan pyhimpiä ihanteita kohtaan.

— Kaunis sukulaiseni, lausui hän vakavasti, on tällä kertaa sanonut sanan paikalleen, joka on harvinaista. Suomen kansan suurten vainajien henget näyttävät todellakin syntyneen uudelleen maisteri Aavasaksan miellyttävässä personassa. Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että sanon sen teille niin suoraan, mutta se on nyt kerran minun tapaistani. Tahtomatta silti esiintyä minään merkillisenä profeettana omalla maallani, pyydän minä vain omana yksityisenä mielipiteenäni julki lausua, että teillä kaikesta päättäen on suuri ja siunauksellinen tulevaisuus edessänne. Maljanne, herra Maisteri!

Yksi henkilö oli seuralta kokonaan unohtunut. Se oli Pertti, Vitikkalan tuskin täys-ikäinen renkipoika, joka oli kyydinnyt Tuomaan lähimmästä majatalosta. Hän oli tähän saakka nuokkunut velttona ja hervottomana kärryissään, odottaen hyvällä omallatunnolla isäntäväkensä lähempiä määräyksiä. Mutta kun ei kukaan näyttänyt hänestä vähääkään välittävän, sai hän nyt äkkiä tilapäisen tarmonpuuskan, kiskasi voimansa takaa kaksin käsin suitsista hepoaan, joka pyrki tien varrelta heinänkorsia suuhunsa hamuilemaan, ja lausui jotenkin karskisti:

— Hakaanko minä sen vien vai tähänkö minä sen riisun?

Kysymys oli tietysti tarkoitettu lähinnä kunnallisneuvokselle, joka tässä seurassa oli Vitikkalan isäntä-auktoriteetin yksinvaltias edustaja. Mutta samassa muisti Tuomas oman kesävieras-velvollisuutensa, löysi hopearahan liivintaskustaan, löi sen pojan käteen ja komensi:

— Heh! Ja nyt näytä, kumpi on ennen kotona, sinä vai ruuna.

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa.

— Kiitoksia. Keke, perkele, sitäkö saatanata sinä siinä telkkuat!

Kiviseltä kujalta kuului vielä piiskanläjähdys ja pari mojovaa voimasanaa. Kärryt hävisivät niinkuin maanjäristys.

5.

Pari vuotta oli vierähtänyt.

Ne eivät olleet ohi menneet jättämättä syviä jälkiä koko Suomen kansan kohtaloihin, yhtä vähän kuin yllämainittujen henkilöiden elämänjuoksuun. Salaneuvos ja protokollasihteeri olivat molemmat olleet karkoitetut Tukholmaan, palanneet sieltä takaisin riemukulussa, silloin kuin venäläinen virkavalta teki kokokäänteen, ja saaneet jälleen, monien kansalais-kunnianosotusten ohella entiset virkansa ja asemansa. Silti ei kuitenkaan rauha ollut suloiselle Suomenniemelle palautunut. Pitkät sortovuodet olivat paljastaneet syvällekäypiä epäkohtia maan omassa yhteiskuntarakenteessa, samoin kuin ennen arvaamattomia mätähaavoja ihmisten sydämissä ja munaskuissa. Molempia parantamaan oli tuntenut itsensä velvoitetuksi monen muun ohella nuori maisteri Aavasaksa, joka ei suinkaan enää joutanut pitelemään kahvipannun kepakkoa Vitikkalan kesävierasten yhteisissä kekkereissä.

Hän matkusti nyt maita ja mantereita sovinnollisen ja samalla tuiki taistokelpoisen suomalaisuuden asioissa, piti yhdessä kylässä esitelmän raittiudesta, toisessa osuustoiminnasta, kolmannessa sukupuolipuhtaudesta, neljännessä nimenmuuttojen kansallisesta merkityksestä. Kaikkialla antoi hän samalla kertaa innostunutta yksityisopetusta suhteellisista vaalitavoista, joita ymmärtämään monet olivat kutsutut, mutta harvat valitut, sekä perinpohjaisten yhteiskunta-uudistusten silminnähtävästä tärkeydestä. Eheän ja ihanteellismielisen maailmankatsomuksensa mukaan, joka halveksi kaikkea puolinaista, hän oli samalla kertaa täysverinen kansainvälinen sosialisti ja yhtä täysverinen kielikiihkoinen natsionalisti, samalla harras kristitty ja tuiki pakanallinen muinaissuomalainen. Hänen ainainen mielilauseensa, jolla hän pyysi yhdistää kaikki puolueet ja joka jo oli saavuttanutkin usean oikeinajattelevan kansalaisen innostuneen hyväksymisen, oli se, että uusi, kansanvaltainen ja vapaamielinen Suomi oli rakennettava Kalevalan, kansallisuusaatteen ja Mikael Agricolan ensimmäisen suomalaisen raamatunkäännöstoiminnan taivaalliselle perustalle, mihin samalla olisi kaikkien mahdollisten kommunististen mulleruksien varalta, neljänneksi, murenemattomaksi kulmakiveksi, liitettävä myöskin tuo ihmisen ajallisempaa autuutta turvaava oppi yksilöllisen omistusoikeuden loukkaamattomasta pyhyydestä. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään vastakohtia. Hän sulki syliinsä kaikki, mitä maan ja taivaan välillä oli, ja sulatti sen oman suureen, leimuavaan apostolisydämeensä.

Luonnollisesti ei maisteri Aavasaksa yksin tehnyt tätä työtä. Hän oli saanut uskollisia liittolaisia kaikista kansankerroksista, erittäin nousevan ylioppilasnuorison keskuudesta, jossa hänen epäämätön kykynsä sekä aatteellinen auktoriteettinsa oli jo entisiltä osakunta-ajoilta tunnettu ja tunnustettu. Kun hän samalla oli fanaattinen nais-tasa-arvon puolustaja, m.m. tulevan yksikamarisen eduskunnan kokoonpanoon nähden, jonka jäsenistä ainakin puolet, mutta mieluummin 2/3 osaa hänen mielestään piti olla puustavillisestikin hameväkeä, hän oli saavuttanut myöskin kauniimman sukupuolen vilpittömän kiitollisuuden ja kunnioituksen. Kansalliskiihkoiset neitoset pääkaupungissa suorastaan jumaloivat häntä eikä heidän joukossaan maaseudullakaan ollut olemassa muuta kuin yksi mielipide siitä, että juuri hän, maisteri Aavasaksa itse, oli sopivin ehdokas parlamentin naispuolisen enemmistön lukua vahvistamaan.

Enin kaikista ihaili häntä kuitenkin Emmi. Hänen ja Tuomaan kihlaus oli purkautunut jo puolitoista vuotta sitten koko Vitikkalan vallasväen suurimmaksi mielihyväksi. Heti sen jälkeen hän oli hakenut ja saanut opettajatarpaikan eräässä vastaperustetussa kansakoulussa Helsingin ruotsalaisella, laiminlyödyllä lähistöllä, jonka harvalukuisen suomalaisen asutuksen heikot sivistysharrastukset hän heti oli ottanut omaan tarmokkaasen käteensä ja ryhtynyt innokkaasti ajamaan sekä raittiutta että siveyttä että etenkin juuri siinä pitäjässä tuiki tarpeellista kansallisen itsetunnon elvyttämistä. Jumalan ja oman alttiin, uhrautuvaisen työnsä avulla oli hänestä täten tullut niiden samojen jalojen ihanteiden vaatimaton esitaistelija, joiden olennoidun ilmestysmuodon hän maisteri Aavasaksassa näki, hänen työnsä oli kruunattu menestyksellä ja hänen oli onnistunut saada aikaan voimakas herätys omassa rajoitetussa piirissään; sitäpaitsi täydellisesti voittaa myötäsyntynyt ujoutensa. Hän esiintyi jo puhujalavalla sangen tottuneesti, voi milloin tahansa ja missä tahansa pitää pienen kansallisen hartaushetken eikä olisi enää hämmästynyt kriitillisemmänkään kuulijakunnan, kuten esim. Vitikkalan kesävierahiston edessä. Päinvastoin tunsi hän jo omien aatteellisten harrastustensa nojalla seisovansa koko joukon ylempänä tavallista tyhjäätoimittavaa vallassäätyä, jonka ihanteetkin hänen mielestään olivat epäkansalliset, länsimaiset ja mädänneet. Tämän hän oli useammin kuin kerran lausunut jo julkisissa kokouksissakin sekä pitäjän nuorisoseuran käsin kirjoitetussa sanomalehdessä. Painettuun sanaan saakka hän vielä ei ollut suuremmassa määrin yhteiskunnallista toimintaansa tosin ulottanut, mutta kyllä jo sen sijaan kaunokirjallista, julaisten siellä täällä sanomalehtien alikerroissa, nimimerkillä "Salon tyttö", pieniä tarkoitusperäisesti väritettyjä pätkiä luonnosta ja kansan-elämästä, juoppouspaheen poistamisesta sekä ruman yöjuoksun siveydellisistä vaaroista nousevan nuorison kehitykselle. Kerran oli hänellä jo sitäpaitsi ollut tilaisuus nähdä tekeleensä pääkaupungin kansallismielisen äänenkannattajan yleisöosastossa. Se oli silloin kuin hän oli tuonut julki omasta puhtaasta povestaan pulpahtaneen mielipiteensä erään päiväntapauksen johdosta ja pannut väräjävän vastalauseensa sitä kamalaa valtiollista harha-oppia vastaan, ettei rikos olisi rikos eikä murha murha kaikkialla ja joka tapauksessa.

Tuomas oli jäänyt auttamattomasti jälelle ajastaan. Hän oli tosin tällä välillä suorittanut kandidaattitutkintonsa ja ylennyt geologisen kesäretkikunnan päälliköksi, mutta se olikin miltei ainoa positivinen tulos, minkä ajan myrskyt olivat hänelle tuoneet mukanaan. Hän ei kuulunut enää aktiviseen vastustuspuolueesen, jonka nykyiset päämäärät olivat aivan liian syvät hänen pintapuoliselle mielenlaadulleen, mutta oli sen sijasta liittynyt vapaamielisen ylioppilasnuorison vastaperustamaan Prometheus-yhdistykseen ja harrasti, noin ylimalkaan ja yhtä ulkopuolisesti kuin ennen vallankumouksellisia pyyteitään, nyt hengen vapautta, yksilön oikeutta, uskontojen tasa-arvoa sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Mitään pysyvää, murenematonta maailmankatsomusta hänen ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut löytää itselleen, eipä edes mitään syvempää, järkyttävämpää mielenliikutusta, joka olisi hänen henkiseen rakenteesensa välittömästi vaikuttanut. Hän oli sama Tuomas kuin ennenkin, kenties hiukan iloisempi ja kevytmielisempi, mutta aina edelleen ulkopuolella ajan ja yhteiskunnan. Ero Emmistä oli vaikuttanut häneen pikemmin virkistävästi kuin masentavasti ja hän oli joltisellakin mielentyyneydellä kuullut huhuna mainittavan maisteri Aavasaksan olevan salakihloissa hänen entisen morsiamensa kera. Hän oli vain välinpitämättömästi hymähtänyt sille, samoin kuin useimmille ajan harrastuksillekin, erittäinkin sellaisille, joiden takana hän ei omasta mielestään nähnyt mitään erikoista ja vaivalla hankittua yksilöllistä vakaumusta.

Oli nimittäin ylimalkaan tapahtunut suuri ja äkkipikainen muutos vallitsevissa käsityskannoissa. Kaikki puolueet olivat äkkiä muuttuneet hillittömiksi edistyspuolueiksi, jokainen niistä oli kirjoittanut pisimmälle menevät kansanvaltaiset uudistukset ohjelmaansa eikä ollut oikeastaan enää erimieliä muusta kuin siitä, kuka ehti niitä toisten edellä käytännössä ja julkisuudessa ajamaan. Innokkain kaikista oli tässä suhteessa kansalliskiihkoinen puolue, johon myös ukko Paavo itsensä luki ja jota tähän saakka oli monessa kysymyksessä pidetty rutivanhoillisena. Jotkut viittailivat myrkyllisesti, että venäläisen virkavallan sijaan, jonka edessä puolue äsken oli taipunut taittumatta, oli nyt tullut uusi hirmuhallitsija, nimittäin Hänen Majesteettinsa Kansa, jonka suosiota tavoittelemalla kunnallisneuvoksen puoluetoverit jälleen toivoivat hetken herroiksi pääsevänsä. Mutta moiset puheet olivat arvattavasti vain pelkkää panettelua. Ainakin julisti ukko Paavo ne sellaiseksi, huomauttaen samalla, että kansanvaltaiset yhteiskunta-uudistukset jo ajan alusta olivat kuuluneet suomalaisuuden ohjelmaan, joskin ne siitä joskus olosuhteiden pakosta olivat valitettavasti syrjäytyneet. Hänen mielestään oli Suomen nuori sosialidemokraattinen puolue, jonka pääagitaattoreita nykyään oli Pertti, Vitikkalan entinen renkipoika, sentähden kaikkien todellisten kansallismielisten luonnollinen liittolainen. Kuitenkin oli hänen mielestään sangen sopimatonta, että Pertti, joka taas oli paikkakunnalle ilmestynyt, oli kohdistanut sosialidemokraattisen toimintansa juuri Vitikkalan torpparien keskuuteen.

Muuten oli ukko Paavon ja salaneuvoksen perheen väli yllämainittujen valtiollisten erimielisyyksien tähden ollut jo kokonaan rikkoutunut, mutta tullut jälleen ainakin näennäisesti solmituksi, kiitos olkoon protokollasihteerin hiljaisen ja intohimottoman valtiotaidon. Olipa molemminpuolinen hyväntahtoisuus, merkillistä kyllä, mennyt vielä niinkin pitkälle, että perheet jälleen mahtuivat kesäksi samalle maatilalle, kuitenkin vasta sitten kuin ukko Paavo oli poikansa tähden kirjoittanut asiasta pitkän ja kohteliaan kirjeen salaneuvokselle. Protokollasihteeri ei yleensä mielellään viettänyt kesiään muualla, kuin vanhassa isänkodissaan Vitikkalassa ja niin olivat myöskin Videniukset seuranneet häntä sinne, ottaen haltuunsa suuren, komean ylärakennuksen, jonka ainoa tarkoitus olikin juuri palvella talon varsinkin ennen takavuosina viljavia vierastarpeita. Kunnallisneuvos itse majaili, kuten ennenkin, oman vaatimattoman alarakennuksensa päätykamarissa.

Oli jälleen kesäinen lauantai-ilta. Jälleen oli Vitikkalan vallasväki saapunut kahvinkeittoon talonsa tiehaaraan ja jälleen oli Tuomas koteutunut työpaikoiltaan, jotka tällä kertaa olivat kymmenkunnan peninkulman päässä toisen läänin rajalla. Jälleen istui vanha presidentti äänettömänä sakkilautansa ääressä, jälleen ukko Paavo itse-ottamallaan kunnia-istuimella, tietysti syventyneenä oman kansallismielisen äänenkannattajansa perinpohjaiseen tutkimiseen. Myöskin muut seuran jäsenet olivat professori Meyerin pyynnöstä, jonka mielenkiintoa tuhatjärvisen maamme luontoon eivät mitkään valtiolliset myrskyt voineet järkähyttää, ottaneet entiset, traditsionellit asentonsa, kuitenkin sillä pienellä poikkeuksella, että kahvipannun kepakkoa hoiteli tällä kertaa protokollasihteeri itse omassa leveäperäisessä personassaan. Professori Meyer viimeisteli nimittäin yhä edelleenkin epätoivon innolla suurta tauluaan suomalaisesta kansanelämästä, samaa, jota hän jo oli seitsemisen kesää pensselöinyt ja jota hän ei mielestään koskaan saanut suuren aiheensa arvoiseksi.

Siitä piti tulla nimittäin klassillinen teos, samalla yksityiskohtainen ja samalla ylevästi tyylitelty, samalla mahdollisimman realistinen kuva elämästä eikä kuitenkaan ilman suurta, aatteellista merkitystä. Sen tuli sovittaa kaikki vastakkaiset taidesuunnat ja samalla myöskin ajan ristiriitaiset ajatukset. Helppotajuinen oli se oleva, niin että sylilapsikin sen käsittäisi, mutta kuitenkin humiseva inhimillisen hengen korkeimmissa ilmakerroksissa. Henkilöiden tuli siinä astua esiin valokuvauksellisen varmasti, jokaiseen hiuskarvaansa saakka, mutta silti he eivät suinkaan saaneet peittää taulun tavatonta ja päivänpaisteista romantiikkaa. Siitä piti tulla mallitaulu kaikille tuhatjärvisen maan nuorille taiteilijoille, monumentalinen kooltaan ja kansallinen luonteeltaan, mutta samalla oli sen tulkittava koko ihmiskunnankin ijäisyyden pyrkimyksiä. Sen piti puhjeta syvistä, personallisista sieluntaisteluista, mutta samalla olla suomalaisuuden suurin epopeia.

Eipä ihme siis, jos professori Meyer hikoilikin. Milloin oli hän ottanut asiansa aivan liian ihanteellisesti, milloin taas astunut liian lähelle raakaa todellisuutta. Milloin oli vika väreissä, milloin henkilöiden ryhmityksessä. Silloin täytyi hänen taas alottaa kokonaan alusta. Joku toinen olisi jo aikoja lannistunut, jättänyt työn kesken tahi siirtynyt uuteen, kiitollisempaan. Niin ei professori Meyer. Hän oli päättänyt tehdä sen valmiiksi, vaikka hänen olisi siihen ollut kulutettava puoli elämäänsä, koko elämäkin sai mennä, aika ei ylipäänsä hänen mielestään tullut kysymykseen taiteessa, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Siksi hän ei hätiköinyt, ei pilannut kiireellä asiaa, teki tosin työtä ahkerasti, mutta ei myöskään rasittanut itseään liialla tuotannolla. Jokaisen turhaan rauenneen yrityksen jälkeen oli hän taas kahta toivorikkaampi ja iloisempi. Sen täytyi vielä kerran onnistua. Kuka olisikaan paremmin tainnut sen tehdä, koska ei kukaan paremmin tiennyt, mitkä olivat oikean ja pysyvän taideteoksen vaatimukset! Näin jatkoi hän työtään lujassa, valoisassa luottamuksessa, huolimatta siitä että kesät keikkuen menivät ja iltalinnut yhä useammin lauloivat hänen ympärillään.

Tämän pysyvän muiston tahtoi hän jättää oleskelustaan Suomessa, toisessa isänmaassaan, kuten hän sitä nimitti. Hän oli luvannut sen lahjaksi omalle ystävälliselle isäntäväelleen, asetettavaksi Vitikkalan kansalliseen galleriaan taikka n.s. "Suomalaisuuden latoon", joka tosin ensi katsannolta oli vain tavallinen niittylato kivenheiton päässä uimarannasta, mutta jonka merkitys Suomen kansan sivistyshistoriassa oli syvä ja symbolinen. Elias Lönnrot oli maannut siinä yön, J.V. Snellman kurkistanut sen ovesta sisälle ja eräs suuri, sittemmin autuaasti nukahtanut, suomenkielinen kaunokirjailija oli siinä puolen kesää paitahihasillaan kirjoittanut. Siksi oli sen seinälle ripustettu tuohitorvi ja viisikielinen kannel, siksi oli sen jokaiseen kolmeen nurkkaan asetettu suurten vainajien kipsiset rintakuvat; paikkakunnan nuorisoseurat tekivät sinne haltioituneita toivioretkiään, Suomalaisuuden Liitto oli syntynyt sen edustalla eräänä pyhän innostuksen iltana ja nuoret, kansallispukuiset neitoset koristivat sen joka juhannus lemuavilla lehdillä ja kukkasilla.

Neljäs nurkka oli vielä tyhjä professori Meyeriä varten. Että hän oli saksalainen syntyperältään, ei varsinkaan senjälkeen kuin hän oli oppinut maan kielen voinut olla minään esteenä hänen astumiselleen tuohon Suomen kansallissankarien ijäiseen pyhäkköön, sillä olisihan siinä tapauksessa niin suuri osa muutakin suomalaiskuosista kultuuria ollut leimattava tavaramerkillä "tehty Germaniassa". Hänen taiteellista toimintaansa seurattiin yleisellä jännityksellä, vaikka aika välistä alkoikin käydä liian pitkäksi odottavalle kansakunnalle. Kuitenkin oli sen arvostelu jo ennakolta mahdollisimman ihaileva.

Tuomas oli juuri päässyt puolipiloillaan kysymästä, kuinka edistyi professorin työ.

— Nuori ystäväni, lausui puhuteltu laatuisasti. Kaunis on vaikeata. Minulle erityisesti on se hyvin vaikeata. Mutta minun lohdutuksenani on tieto siitä, että helposti tehty helposti katoaa. Vain jokapäiväisen ahkeroimisen ja itsepintaisen ponnistelun kautta me voimme joskus onnellisina hetkinämme leikata palasen kauneuden jumalattaren iankaikkisesta manttelista.

Hän levähti tyytyväisenä työstään ja ilmoitti samalla, että hänellä juuri tänään oli ollut sellainen onnellinen hetki. Kaikki keräytyivät piiriin professorin ympärille.

— Minäkin tahtoisin tulla taiteilijaksi, lausui Anna, joka nyt oli ylioppilas eikä tiennyt vielä mitään varmaa elämänrataa itselleen. Paremman puutteessa hän oli tämän kesää keimaillut kauniille, pitkätukkaiselle professorille, tosin sangen huonolla menestyksellä.

Professori Meyer hymyili lempeästi ja anteeksi antavasti.

— Taide on pitkä, elämä lyhyt, lausui hän huoahtaen. Jos armollinen neiti tuntee pyhän kipinän polttavan siveässä povessaan, tahdon minä puolestani olla viimeinen sitä tukahduttamaan. Mutta ellei teillä taas ole kipinää, en minä tahdo olla ensimmäinen teitä taiteilijan orjantappuraiselle tielle kehoittamaan.

Hän puhui tyynesti, viisaasti ja valistuneesti. Oli todellinen nautinto kuulla häntä. Salomon itse kaikessa korkeudessaan ei olisi osannut ajatuksiaan sen soreampiin sanoihin sovittaa.

Anna arveli punastuen, että hänellä sittenkin mahtoi olla kipinä. Hän ei ollut vain oikein varma siitä, oliko se pyhän taiteen kipinä.

— On niin vaikeata nuoren tytön tietää sellaisia, lausui hän ujossa avuttomuudessaan. Milloin polttaa sieltä, milloin täältä. Kenties professori kuitenkin voisi antaa hyvän neuvon minulle?

Professori Meyer rohkaisi häntä ystävällisellä pään-nyykähdyksellä.

— Juuri teidän jalo epäilyksenne, armollinen neiti, lausui hän, antaa aihetta luulemaan, että te kenties sittenkin olette syntynyt taiteilijaksi.

— Taiteilijan unelmaksi hän on syntynyt, huoahti Tuomas.

Anna puri punaisia huuliaan estääkseen itseään julki nauruun purskahtamasta.

Professori Meyer kumarsi käsi sydämellään, mutta jatkoi alkamaansa ajatusjuoksua. Hän puolestaan ei sanonut rakastavansa näitä nykyisen ajan taiteellisia hirviöitä, jotka eivät epäile milloinkaan, vaan syöksyvät kauneuden pyhitettyyn yrttitarhaan niinkuin murhamiehet, ikenet irvissä ja silmät veripunaisen entusiasmin samentamina. Myöskin monessa tämän maan taiteilijassa hän oli ollut huomaavinaan saman turmiollisen harhasuunnan. He sanoivat silloin ottavansa taiteensa totisesti.

— Elämä on totinen, jalot naiset ja herrat, julisti professori Meyer, mutta taide hilpeä. Todelliseen taiteelliseen hilpeyteen päästäksemme on meidän juuri itseämme elämän murheilla muokattava.

— Hänen periaatteensa ovat selkeät ja suloiset kuin Herran sana, kuiskasi Tuomas äidilleen. Vahinko vaan, että hän niin vähän taitaa sovittaa niitä käytäntöön.

— Ole vaiti! kuiskasi äiti.

— Jumaliste, väitti Tuomas. Minä selailin eräänä kesänä hänen taidehistoriallisia teoksiaan. Ne ovat mahdottomia niinkuin hänen maalauksensakin.

— Tämän maan taiteilijat ovat sivistymättömiä, huomautti ohimennen salaneuvos.

— Samoin kuin suomalaiset kirjailijatkin, lisäsi protokollasihteeri ylenkatseellisesti. Kuinka moni heistä on esim. suorittanut mitään tutkintoa?

— He eivät lue mitään muita kirjoja kuin omiaan, nauroi Aline.

— He ovat nälkätaiteilijoita, ilvehti Tuomas.

— Epäkansallisia, lausui lakoonisesti ukko Paavo.

Salaneuvos päristeli sieraimiaan. Hän vainusi sotaa.

— Jos Suomen kirjailijat olisivat epäkansallisia, tuhahti hän, niin he epäilemättä olisivat enemmän sivistyneitä. Mutta heidän vikansa on juuri se, että he ovat liian kansallisia. He matelevat liiaksi maaperässä. Heiltä puuttuu se korkeampi hengen lento, jonka kosmopoliittinen maailmankatsomus yksin on omiaan antamaan.

Kunnallisneuvos hymyili pirullisesti.

— Kaikki todellinen sivistys, alotti hän hitaasti ikäänkuin kärventääkseen vastustajansa hiljaisella tulella, on mahdollinen ainoastaan vankalla kansallisella perustalla. Jokainen, niin kansa kuin yksilö, joka ei ole rakentanut sille pohjalle omaa hengenviljelystään, jää siten itse teossa koko elin-ijäkseen sivistymättömäksi.

Professori Meyer puhui parhaiten silloin kuin hän sai puhua yksin, ilman vastaväittäjiä, ikäänkuin omalle akateemiselle auditoriolleen. Hän odotti sentähden kärsivällisesti, siksi kuin muut olivat sanottavansa sanoneet, ja loihe lausumaan tyynesti, suvaitsevasti ja sopusointuisesti:

— Monessa muodossa viihtyy kauneus, sattuivat hänen sanansa, monessa myöskin inhimillinen hengenviljelys. Suomalaisen kultuurin päävika on mielestäni kuitenkin se, että siltä puuttuu hengen salamoita. Niitä taas ei ole omiaan synnyttämään muu kuin raskas, filosofinen ja mieluimmin metafysillisillä kaasuilla ladattu ilmakehä.

— Luulenpa todellakin, että saamme pienen Herran-ilman, lausui ukko Paavo huolestuneena, tarkastellen taivaan toolauksia.

— Hiottamaan tässä rupeaakin tavallista kuolevaista, lisäsi Tuomas. Mikäs se on tuo muu kuin ukkospilvi?

Luoteisella ilmalla näkyikin mustan, uhkaavan longan laita. Se herätti yleistä levottomuutta. Joku ehdotteli jo kotiin lähtöä.

— Se kiertää järven puolelta, vakuutti protokollasihteeri asiantuntijan arvokkaisuudella. Minä tunnen nämä Vitikkalan pilvet. Niillä on juuri se merkillinen ominaisuus, että ne aina purjehtivat ympäri taloa.

— Voi olla, myönsi ukko Paavo. Tulisi muuten koko ropsaus talolle.

Mutta hän ei vieläkään tuntenut itseään täysin levolliseksi. Hänellä oli monta lato-alaa tänään heiniä hajallaan eikä hän ollut oikein varma siitä, tekisivätkö torpparit velvollisuutensa. Ne olivat viime aikoina, varsinkin tuon silmittömän sosialistisen agitatsionin johdosta, käyneet tuiki kelvottomiksi ja uppiniskaisiksi.

Professori Meyer oli jälleen tullut ikävällä tavalla keskeytetyksi. Hän ei saanut enää kiinni alkuperäisestä ajatuslangastaan ja tyytyi sen takia vain yksinkertaiseksi tosiasiaksi merkitsemään, että tässä maassa kilpaili luonto liiaksi taiteilijain kanssa. Siksi ei hänen mielestään täällä taide kukoistanut.

— Niinkuin esim. kritiikki, pisti Tuomas. Se kukoistaa!

Professori Meyer katsoi häneen pitkään ja surumielisesti.

— Suomalaiset arvostelijat, lausui hän, eivät ole koskaan vakavasti selvittäneet itselleen tieteen ja taiteen pääperusteita, eroa niiden välillä ja samalla niiden syvää yhteenkuuluvaisuutta. Mikään muu ei nimittäin voi olla taitamista kuin se, mikä ennen kaikkea on tietämistä. Sillä mitä on taide muuta kuin korkeinta totta s.o. tietoa. Tieto tulee taiteeksi, silloin kuin se esiintyy meille kauneudessa. Taide on tietämisen läpitunkema ja jalostama aistinlaatu, toisin sanoen tietämyksen ja aistimuksen yhteys, sellaisena kuin se ilmestyy ihmisille välittömästi havainnollisen muodon täydellisyydessä. Ihminen, joka kaikelle, mitä hän ajattelee ja tuntee, voi käytännössä antaa sellaisen täydellisen aisti-ilmaisun, taikka niinkuin me sitä nimitämme decorum, on tosi s.o. taiteellinen. Jos hän tekee sen esteettisessä ymmärteessä, hän on taiteilija. Sillä kaikki, mikä on taidetta, ei vielä ole kaunista taidetta, jonka suurin voima ja sulo on ylevän sielun koko arvokkaisuus, hänen tapansa tuntea ja ajatella. Siitä seuraa siis, että taide, joka objektiviselta luonnoltaan on aistimilla havaittavassa muodossa ilmestyvää kaunista taitoa, ei subjektiviselta luonnoltaan ole muuta kuin kaunista tietämistä. Epäilemättä on taiteen näin ollen kaikissa luomissaan ennen muuta tunnustettava ja ylistettävä tieteen s.o. totuuden majesteettia.

Se oli täydellinen pikku estetiikan luento, joka palkittiin yleisellä hyväksymisen sorinalla. Anna loi silmänsä häveliäästi maahan. Aline katsoi uneksien kohti puiden latvoja. Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan, kuten hänen tapansa oli juhlatunteellisissa tuokiotiloissa. Salaneuvos julki lausui ilonsa saada kerrankin, meidän ahtaissa oloissamme, kuulla niin valistuneita ja yleis-inhimillisiä mielipiteitä. Kunnallisneuvoksen mielestä oli professori Meyerin taidekäsityksellä vielä sekin etu, että se silminnähtävästi oli yhtä pitävä myös kristin-opin päätotuuksien kanssa.

Aline oli poiminut tien-ohesta päivänkukan, jonka hän nyt keimaillen Annan kiusaksikin kiinnitti professori Meyerin napinläpeen.

— Herra Professori, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään. Te olette kerrassaan aateloinut meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on: vain luonnon antimia.

— Luonto onkin minun ensimmäinen rakkauteni, lausui professori kohteliaasti.

— Mutta ei toivottavasti viimeinen? hymyili Aline.

— Asia ei riipu ainoastaan minusta. Professori Meyer suuteli häntä kädelle. Anna kalpeni lemmenkateudesta.

Tuomas muisti elävästi tuon lauantai-illan pari vuotta sitten, jolloin hänen oma morsiamensa oli maisteri Aavasaksan niin äkkiarvaamatta kukittanut.

— Vahinko, kuiskasi hän puoli-ääneen äidilleen, etteivät kauniit tätini ole tilaisuudessa tarjoamaan hänelle vielä luonnollisempia antimiaan. Professori Meyer ei nimittäin välitä naisista. Hän on kirkas. Hän on idea.

Mutta äiti käski ankarasti hänen pitää suunsa kiinni ja olla puhumatta tuhmuuksia. Professori Meyer oli hyvin oppinut ja etevä mies, jonka kesävierailut tuottivat suurta kunniaa niin Vitikkalalle kuin koko Suomen maalle ja kansakunnalle. Jospa meillä vaan olisi omassa maassamme ollut sellainen kauniiden taidetten professori!

6.

Kahvia juotaessa tuli Pertti Vitikkalan torpparien puolesta pyytämään kunnallisneuvokselta työpäivän lyhennystä.

— Perkele, kirosi ukko Paavo, kokonaan tavallisen tekopyhyytensä unohtaen. Parhaana heinäaikana?

— Heinät ne ovat proletariaatinkin heinät.

— Mikäs neuvottelija sinä olet? Et sinä ole minun torpparini.

— Minä olen Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuttama.

Sanat vaikuttivat salaperäisesti ja kammottavasti kunnallisneuvokseen. Hän oli kyllä kuullut Pertin jälleen tienoolla kiertelevän, mutta ei ollut uskonut, että tämä toki tohtisi tulla vanhalle isännälleen hävyttömyyttään jakamaan. Nyt tiesi hän, mistä tuuli puhalsi. Suomen sosialidemokraattinen puolue! Sen kanssa ei ollut kansallismielisen miehen riitaan antautumista. Kuka muuten toteuttaisi kansan musertavan tahdon ruotsalaisiin sortajiin s.o. herroihin nähden?

— Täytyy kaiketi siihen myöntyä, lausui hän hymähtäen, ikäänkuin kääntyen koko seuran puoleen. Mutta kyllä se on kovin vaikeata näin kesäkiireellä. Enpä tässä joutaisi itsekään oikein kahvittelemaan.

— Kyllä niillä aikaa on, jotka kansalta veren imevät.

Se lurjus ei näkynyt pitävän kunnallisneuvostakaan juuri herraa parempana. Ukko Paavo yritti jo kimmastua, mutta muisti samassa oman puolueensa radikaalin torppari-ohjelman, jonka hän itsekin oli muiden mukana hyväksynyt. Se lupasi myönnytyksiä, joiden toteuttamisen hän kaikesta kansallismielisyydestään huolimatta toivoi lykkäytyvän epämääräisimpään tulevaisuuteen. Kuitenkin olivat vaalit tulossa eikä nyt ollut sopiva aika ruveta rettelöimään.

— Minä suostun, lausui hän lyhyesti.

— Se on sitten sanottu niinkuin vierasten miesten kuullen?

— On. Mutta sillä ehdolla, että he eivät anna tuon pilven kastella kulmaniittua.

— Kukapa sen voi estää pilven satamasta.

Hän meni menojaan, tärkkikaulus vinossa, toinen housunlahe toista ylempänä, heiluttaen leveästi valkoista kävelykeppiään, jonka samoin kuin tulipunaisen kravatinkin hän oli hankkinut uuden arvonsa eittämättömäksi tunnusmerkiksi. Kunnallisneuvos huusi hänet takaisin ja ilmoitti, että hän päivän merkityksen johdosta pitää pienet illalliset alustalaisilleen Vitikkalan pihamaalla. Jos Perttiä halutti, voisi hänkin katsoa itsensä kutsutuksi.

— Minä tahdon antaa esimerkin Suomen maanviljelijöille siitä, miten työriidat ovat ratkaistavat, lausui ukko Paavo ikäänkuin tunnustellakseen maaperää. Toivon, että porvarilliset puolueet tulevat minut oikein ymmärtämään.

— Kiitoksia, sanoi Pertti raapaisten jalallaan ja samalla vilkuttaen silmäänsä keskinäisellä ymmärryksellä. Siitä tulee raportti annettavaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattajaan.

Mutta Pertin käynti antoi aihetta laajaan keskusteluun aikamme yhteiskunnallisista virtauksista yleensä sekä Suomen sosialidemokraattisesta liikkeestä erittäin.

Salaneuvoksen mielestä oli työtätekevän säädyn tila yleensä hyvä meidän maassamme, mutta kansa itse ei ollut vielä kypsynyt vasta saavutettua vapauttaan oikein käyttämään. Tarvittiin sentähden hallituksen puolelta valistuneita, mutta voimakkaita toimenpiteitä.

— Suomen sosialidemokraattinen liike on suureksi osaksi vain viranomaisten leväperäisyyttä, julisti hän juhlallisesti.

— Meidän maassamme ei ole mitään oikeita, todellisia sosialisteja, valitti protokollasihteeri, joka tukholmalaisen maanpakonsa jälkeen piti itseään länsimaisten yhteiskunta-liikkeiden erikoistuntijana. Meillä on vain suunpieksäjiä, roistoja ja anarkisteja. Jospa meillä olisi edes yksi Jaurés, Bebel tahi Milleyrand!

Oikea sosialismi ei salaneuvoksenkaan mielestä ollut mikään vaara valtiolle ja yhteiskunnalle. Ikävä vaan, että oli niin paljon väärää sosialismia.

— On tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän sosialismin välillä, vakuutti protokollasihteeri innokkaasti. Oikea sosialismi henkii lujaa ja valoisaa luottamusta valtiota ja valtion ainoata autuaaksitekevää vaikutusta kohtaan. Virkamiehenä ja erittäinkin Suomen Keisarillisen Senaatin virkamiehenä minä en voi olla oikeata sosialismia lämpimimmin kannattamatta.

Salaneuvos myönsi vävynsä osittain olevan oikeassa.

— Oikea sosialismi, pisti Tuomas, henkii todellakin aivan tervettä ja perusteltua epäilystä yksilön omien kykyjen, alotteen, uskalluksen ja eritoten hänen järjenjuoksunsa suhteen. Tämä epäilys on maailman alusta asti ollut yksi kaiken hallinnollisen toiminnan pyhimpiä kulmakiviä.

Erittäinkin nykyisenä riihattomana ja vallankumouksellisena aikakautena voi oikea sosialismi Tuomaan mielestä olla juuri se jumalan lähettämä apu, joka oli luotu valtiolaitoksen horjuvaa auktoriteettia tukemaan. Meillä se tosin oli ottanut vääriä ja levottomuutta herättäviä muotoja, mutta niin kauan kuin hallituksen ohjat olivat nykyisen perustuslaillisen ja kansaansa rakastavan virkamiehistön käsissä ei hän puolestaan epäillyt puhua luottamuksella rakkaan isänmaansa tulevaisuudesta.

Hän puhui taas puita heiniä, kuten tavallisesti. Salaneuvos loi häneen myrkyllisen silmäyksen ja protokollasihteeri tuijotti häneen niinkuin lehmä uutta konttia, tietämättä, mitä hänen tuli tästä poikansa äkkinäisestä isänmaallisesta mielenmuutoksesta ajatella.

— Valtiolaitos horjuu siksi, lausui ukko Paavo painokkaasti, että usko jumalaan ja hänen pyhään sanaansa on horjahtanut. Mitä taas perustuslailliseen hallitukseen tulee, niin on se kylläksi jo oikean virkavaltaisen karvansa osoittanut.

Salaneuvoksella oli vastauksensa jo valmiina ja myrsky olisi epäilemättä mylvähtänyt. Mutta protokollasihteeri riensi taitavasti uhkaavaa vaaraa torjumaan.

— Se juuri on oikeassa sosialismissa jaloa ja suurenmoista, lausui hän, että se ei tee mitään eroa hyvän ja huonon hallituksen eikä myöskään hyvän ja huonon virkamiehistön välillä. Se antaa luottamuksensa valtiolle kokonaisuudessaan, joka on aate ja sellaisena sekä ikuinen että erehtymätön.

Professori Meyer nyykäytti hyväksyväisesti päätään. Se oli hänen mielestään niinkuin naulan päähän osattu.

— Oikea sosialismi, uskalsi Tuomas jälleen huomauttaa, ei tee myöskään mitään eroa huonon ja hyvän työmiehen välillä, saati sitten viisaan ja tuhman. Se ei ylipäänsä tee eroa kenenkään välillä, joka juuri todistaa, että se on jumalasta. Mutta koska se on jumalasta, tulee se epäilemättä voittamaan ja valloittamaan maailman, niinkuin kaikki, mitkä johtaa alkuperänsä tuosta ainoasta autuaaksitekevästä ja tyhjentymättömästä armolähteestä, joka paistaa niin piruille kuin vanhurskaille.

— Tuomas, varoitti äiti.

Tuomas oli taas mykkä niinkuin hiiri. Olikin aika jo, sillä vanhempien herrojen vakavuus ei tällä kertaa jättänyt tilaa keveälle leikinlaskulle.

Kunnallisneuvos oli Tuomaan puhuessa kohottanut kulmakarvojaan. Lampaanpäässä oli hänen mielestään hyviäkin paikkoja eikä ollut mahdotonta, että sokeakin kana voi joskus löytää terveen järjen jyvän. Täytyi olla läsnä vain oikea mies onkimaan se esille tuosta vilisevästä typeryyden virrasta.

— Myöskin valtio-aate, alotti hän hartaudella, oli kerran jumalasta. Sentähden se myöskin on voittanut ja valloittanut maailman. Mutta sittemmin on se omassa itsekkäässä yltiöpäisyydessään kieltänyt korkean ja ylevän kotiperänsä. Siksi horjuvat nykyään kaikkien valtioiden rakennukset. Niitä ei järkytä sosialismi eikä kapitalismi eikä anarkismi, vaan yksinkertaisesti se vallaton, uskoton, harhaan mennyt ja maailman-mattilainen vapaamielisyys, jota ne nykyään muka kauniimmalla nimellä sanovat humaniteetiksi. Myöskin meidän rauhallisille rannoillemme on tämä länsimaisen sivistyksen myrkky nyttemmin tunkeutunut.

Kaikki mätä tuli ukko Paavon mielestä läntiseltä ilmansuunnalta. Sieltähän olivat ensiksikin kotoisin hänen perivihollisensa sveessit ja lipilaarit, sieltä olivat perustuslailliset maanpakolaiset palanneet ja siellä oli myöskin sen mystillisen murhaajapuolueen tyyssija, jonka salaperäisistä aselähetyksistä hän oli juuri äskettäinkin kuullut kamalia asioita mainittavan. Jossakin samalla taivaanrannalla, mutta vielä kauempana, olivat vielä ne n.s. Parisin lokaviemärit, jotka tässä takavuosina olivat realistista kirjallisuutta y.m. aivan päätä-viemaavaa löyhkää Suomenkin etäisille sydänmaille huokuneet. Nykyään oli niiden valta, jumalan kiitos, jälleen murrettu ja uusi, terve ja isänmaallinen henki oli jälleen ruvennut raittiisti puhaltamaan pahimpienkin entisten lantakirjailijain teoksissa. Tietysti ne eivät vieläkään täyttäneet kaikkea kunnallisneuvoksen kansalliskirjallista mittapuuta, mutta kuitenkin oli niissä hänen mielestään ilmeinen ja vilpitöntä tunnustusta ansaitseva edistys-askel sekä yleensä muodon kristillis-siveelliseen siivouteen että erittäinkin isänmaallis-ihanteelliseen sydämen hartauteen nähden tapahtunut.

Keskustelu teki nyt pienen partioretken korkeamman valtio-opin alalle. Tuomas ilmaisi nimittäin totisen epäilyksensä siitä, että nykyaikainen valtio ei antanut aina tarpeeksi turvaa kansalaisvapaudelle.

Protokollasihteeri ojensi häntä hyväntahtoisesti.

Koko tuo n.s. kansalaisvapaus oli hänen mielestään tyhjä mielikuva. Sitä ei toisin sanoen ollut koskaan ollutkaan olemassa. Yksityinen kansalainen oli, niin kauas kuin nykyaikaisen valtion juuret ulottuivat, aina enemmän tahi vähemmän kuulunut valtiolle. Hänellä oli valtioon nähden eräitä oikeuksia ja eräitä velvollisuuksia, mutta ei vapautta. Hänellä oli esim. oikeus vaatia, että hän sai vapaasti puhua, kirjoittaa, kokoontua ja lisääntyä. Että hänellä taas oli tämä oikeus ainoastaan niin kauan kuin hän ei sillä vahingoittanut valtiota, se lankesi luonnostaan niinkuin Manulle illallinen. Mikään hyvin järjestetty valtio maailmassa ei nimittäin voinut sallia itseään solvattavan. Se oli rangaistavaa. Juuri sitä varten oli kokoontumis- ja painovapauslaki olemassa.

Yksityinen kansalainen voi protokollasihteerin mielestä monella muullakin tapaa vahingoittaa valtiota. Hän voi esim. olla periaatteellisesti myöntämättä, että jokainen verisolu hänessä kuului valtiolle. Silloin hän epäilemättä periaatteellisesti varasti valtiolta. Kaikkein hirvittävin ja roistomaisin rikos, mitä yksityinen kansalainen voi valtiotaan kohtaan harjoittaa, oli itsemurha. Se oli suorastaan ryöväys valtiolta. Jos sellaiset rikokset voittaisivat alaa, josta kaikki pyhät meitä varjelkoot, kadottaisi valtio-aate ennen pitkää kaiken maallisen merkityksensä. Tosin ei yksityinen kansalainen ollut tilaisuudessa tavallisesti harjoittamaan sitä useammin kuin kerran elämässään, mutta katsomatta ollenkaan tämän teon periaatteelliseen konnamaisuuteen oli se protokollasihteerin mielestä jo personallisesti niin tuiki röyhkeä ja raaka, että sen pelkkä yrityskin olisi tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnassa kuritushuoneella, kenties myöskin häpeällisellä kuolemalla rangaistava.

— Roomalainen valtio-aate, lausui hän, joka on kaikille kansoille ja kaikille ajoille esimerkiksi kelpaava, ei kukkaansa kehitettynä tuntenut mitään yksityisen kansalaisen vapautta. Yksityinen kansalainen kuului kokonaan valtiolle. Hänellä oli oikeus tästä vastalahjaksi vaatia, että valtio syötti, juotti, pesi ja vaatetti hänet. Sitäpaitsi oli valtion velvollisuus hankkia hänelle huvituksia, tehdä teitä hänelle, rakentaa taloja ja temppeleitä, vieläpä pitää huoli hänen kuolemattomasta sielustaankin ja toimittaa se, ellei juuri kaikkein korkeimmille kunniasijoille, niin kaikissa tapauksissa välttävään ja laatuunkäypään asemaan myöskin haudan tuonpuolisessa maailmassa.

Samaan korkeaan päämäärään oli hänen mielestään myöskin aikamme yhteiskunnallinen liike, oikein käsitettynä, pyrkimässä. Siksi oli sitä jokaisen valistuneen ja aikaansa seuraavan valtion, vaikka tosin aluksi varovasti, kannatettava. Yksilöt, jotka kuuluivat katoavaisuuden maailmaan ja olivat pääasiallisesti vain ajallisia ilmiöitä, eivät tosin sellaisinaan merkinneet mitään valtiolle, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Mutta koska valtio samalla oli pakotettu elämään myöskin ajassa, oli sen turhan tyytymättömyyden välttämiseksi myöskin omien alamaistensa onnesta mahdollisimman isällistä ja monipuolista huolta pidettävä.

Protokollasihteeri oli mennyt viime keväänä juomalakkoon, näyttääkseen muille heikommille sieluille hyvän esimerkin, ja katsoi sentähden uhranneensa viimeisenkin yksilöllisen vapautensa yhteisen isänmaan alttarille. Siitä saakka hän oli myös ruvennut puhumaan eräänlaisella jalolla, värähtelevällä ja epäitsekkäällä marttyyripaatoksella, jota hän nytkin käytti ja joka aina teki syvän vaikutuksen kaikkiin oikein-ajatteleviin kuulijoihin.

Salaneuvos oli ylimalkaan yhtä mieltä valistuneen vävynsä kanssa.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on syntynyt juuri siksi, etteivät nykyaikaisen valtion virkamiehet ole kaikkialla täyttäneet velvollisuuttaan. Siksi on havaittavissa laajalle levinnyt tyytymättömyys kaikkien sivistyneiden kansojen pohjakerroksissa. He eivät usein tiedä itsekään, mitä he positivisesti tahtovat, mutta negativisesti tietävät he liiankin hyvin, että he eivät tahdo täyttää niitä velvollisuuksia, mitä nykyaikainen valtio vaatii heiltä. Kysytään sitten, mitkä ovat yksityisen kansalaisen velvollisuudet?

Vastauksen asemasta pyysi salaneuvos vain viitata muinais-egyptiläisiin pyramideihin, joiden pystyttäminen oli vaatinut miljonia ihmishenkiä, myrjadia kyyneleitä ja verenpisaroita, mutta jotka nyt kantavat kaikille ajoille jaloa todistusta faraoiden hallituksen verrattomasta voimasta ja kunniasta. Mitä merkitsivät tämän kivisen, vuosituhansien takaa puhuvan kultuurimuodon rinnalla kaikki yksityisten kansalaisten kärsimykset ja kyyneleet? Ei ollut kenenkään tarvis sääliä eikä surra heitä. He olivat päinvastoin kadehdittavia, sillä he olivat kärsineet ja kuolleet edestä isänmaansa.

— Valtiorakennus, jatkoi salaneuvos, itsekin ihastuneena onnistuneesen vertaukseensa, on tehtävä lujaksi ja loistavaksi. Se on muurattava niin kiinteäksi, ettei mikään yksilöllisen itsekkäisyyden kyykäärme pääse sen raosta sisään luikertamaan, ja se on kohotettava niin korkeaksi, ettei mikään personallisen pyyteen haaskalintu ylety sen räystäiden ylevyyttä häpäisemään. Lausun tämän eritoten silmälläpitäen oman kallisarvoisen syntymämaani valtiorakennusta. Kenties on aikamme yhteiskunnallinen liike luotu juuri tekemään tämän suurtyön. Mutta sitä ennen on yksityisten kansalaisten meidän maassamme opittava alttiiksi antautumista ja uhrautumista. Heidän on otettava esimerkkiä siltä jalolta ja yksinkertaiselta kansakunnalta, joka on Kufun, Kafran ja Totmes-Ramseiden pyramidit pystyttänyt. Yhtä paljon kuin me nyt rakastamme ja kunnioitamme niiden Spartan pyhien poikien muistoa, jotka kaatuivat Thermopyleen vuori-ahtaissa, kalpeessa kamppaillen vastaan päälleryntäävän vihollisen ylivoimaisia laumoja, yhtäpaljon tulevat syntymättömät sukupolvet kerran siunaamaan niiden jalojen miesten ja naisten kirkastettuja henki-olennoita, joille on suotu onni kantaa niin sanoakseni savea ja tiiliä Suomen suurruhtinaskunnan tulevaan, loistavaan, olkoonpa vaan vaikka sosialidemokraattiseen valtiorakennukseen. On turha sääliä ja surkutella heitä. He ovat täyttäneet vain velvollisuutensa, pyhimmän, mikä yksityisellä kansalaisella tässä maailmassa on, taikka n.s. kansalaisvelvollisuutensa.

Salaneuvos oli liikutettu. Tämä ei tapahtunut hänelle usein eikä oikeastaan enää muulloin kuin joskus muistaessaan oman maanpakonsa surullista ja sydäntäsärkevää aikakautta. Hän ei pitänyt omaa vaatimatonta passivista vastarintaansa suinkaan minään suurtyönä, eipä edes millään erinomaisemmalla tavalla isänmaan kiitollisuutta ansaitsevana. Hän tunsi olevansa vain yksi noista tuhansista, nimettömistä ja uhrautuvista isänmaan-ystävistä, joiden valjenneista luista niin monen valtakunnan kalleimmat kansalliset muistomerkit olivat kohotetut.

Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan. Samat muistot yhdistivät heitä.

Kunnallisneuvos oli istunut kotvan äänetönnä, harkiten omaa mieskohtaista suhdettaan siihen yhteiskunnalliseen liikkeesen, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen omalla maatilallaan. Nopeasti hän oli kuitenkin mielessään tullut siihen rauhoittavaan tulokseen, ettei siitä käytännössä ainakaan tälle kesälle enää mitään suurempaa vauriota olisi. Keventynein mielin tunsi hän itsensä kykeneväksi ottamaan osaa asian tietoperäisempäänkin tarkasteluun.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on kristin-oppi elämään sovitettuna. Mutta niinkuin usein lapsi nousee isäänsä vastaan ja muna rupeaa kanaa neuvomaan, niin on myöskin Suomen sosialidemokraattinen puolue, sen pahempi, ryhtynyt parjaamaan kirkkoa ja papistoa. Kuitenkin on juuri kansankirkko ja evankelis-luterilainen seurakunta niin meillä kuin muuallakin enemmän kuin mikään valmistanut jalansijaa heidän tasa-arvoisuuden vaatimuksilleen.

Nyt ei Tuomas enää mitenkään voinut hillitä itseään.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, matkien varsin sopimattomasti iso-isänsä hurskasta äänenpainoa, ei minunkaan mielestäni suinkaan sodi vastaan valtion ja kirkon ijäisiä, pyhinä pidettäviä periaatteita. Se päinvastoin täydentää niitä. Samoin kuin pappi ja nimismies meidän maaseudullamme nykyään toimivat rinnakkain kansallisen viljelyksemme siunauksellisina etuvartioina, samoin tulevat vastaisuuden sosialidemokraattisessa valtiossa viihtymään veljellisesti vierekkäin maallinen ja taivaallinen oikeus, molemmat yksinvaltiaan työpehtorin personassa edustettuina. Silti ei tämä suinkaan tee tarpeettomiksi pappeja eikä nimismiehiä. Ne tarvitaan kyllä kaikki kolmekin valtion ja valtiokirkon horjuvaa auktoriteettia tukemaan.

Koska kaikki hyvät asiat olivat kolmi-yhteiset, kuten evankelis-luterisen uskontunnustuksemme jumalalliset personatkin, ei hän puolestaan tahtonut asettaa epäilyksen alaiseksi, ettei yllä-esitetylle kolmijaolle rakennettu valtiolaitos vastaisi myöskin n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kaikkia kohtuullisia vaatimuksia.

Naiset eivät ylipäänsä ottaneet osaa keskusteluun. Nyt katsoi Anna kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa, että aikamme yhteiskunnallinen liike epäilemättä tulisi poistamaan sodat maailmasta.

— Ja niiden mukana sotaisen kunnon, valitti Aline.

Hän ei suinkaan ollut vähemmän vilpitön ikuisen rauhan ystävä kuin nuorin sisarensa, mutta hän oli viime talvena eräissä tanssiaisissa Uusmaalaisen osakunnan talolla tutustunut muutamaan lakkautuspalkkaa nauttivaan, kiveräviiksiseen luutnanttiin, nimeltä Måns Müller, joka sittemminkin oli osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa hänen kaunista ja kaihomielistä leskeyttään kohtaan. Siitä saakka katsoi Aline ikäänkuin viralliseksi velvollisuudekseen olla solidarinen sotilassäädyn kanssa.

— Sosialismi, lohdutti Tuomas, ei suinkaan tule hävittämään sotia, vielä vähemmän seisovia armeijoja. Se tulee muuttamaan ne vaan kansanmiliisiksi taikka n.s. punakaarteiksi, joiden uljaasta ja rohkeasta mielenlaadusta meillä omassa maassamme lienee jo kyllin sitovia todistuksia.

Protokollasihteeri huomautti arvokkaasti, että ero entisen feodalisen valtion ja nykyisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä oli juuri sotaisen kunnon saattaminen etuoikeutetulta aatelissäädyltä kansan kaikkien asekelpoisten nuorukaisten yhteisomaisuudeksi. Hänkään ei lainkaan ollut mikään seisovien armeijojen ihailija. Hänen mielestään oli valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä esim. meidän maassamme parhaiten turvattavissa vapaaehtoisilla kansalaisjärjestöillä. Siten oli kaikkialla meidän maassamme, tuhanten vetten partaalla ja läpipääsemättömimmissä viidakoissa, ylenevä uljas, rohkea ja sotakuntoinen heimo, jota ei mikään ulkomainen vihollinen maailmassa uskaltaisi hätyyttää.

— Sotakunto, lausui hän jalolla, värähtävällä vatsapaatoksellaan, on jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa myös kaiken todellisen rauhankunnon oikea pohja ja perustus. Tulevaisuuden sosialidemokraattinen valtio-ihanne, jota minä puolestani en pidä mahdottomana, on ottava nämä molemmat kunnot palvelukseensa. Minun ei tarvinne huomauttaa, mikä arvaamaton etu tästä tulee olemaan juuri kysymyksessä olevalle valtio-ihanteelle.

— Siitä on kaikesta päättäen muodostuva hyvin sotainen valtio-ihanne, ivasi Tuomas. Yksityiset kansalaiset, niin miehet kuin naisetkin, tulevat kaikki jalossa kilvoittelussa rakentamaan tämän uuden Jerusalemin muureja, toisessa kädessä miekka, toisessa muurauslasta. Mutta jokaisessa Pyhässä kaupungissa pitää, ollakseen oikein pyhä, olla myöskin Pyhä hauta. Jokainen kansa voi sellaisen vähällä vaivalla itselleen kustantaa. Yksi voi haudata siihen faraonsa, toinen faraon kissan. Minä puolestani ehdotan, että me hautaamme sinne yksilön vapauden.

Kukaan ei katsonut hänen sanojensa enää edes mitään ojentamista ansaitsevan.

Kahvi oli juotu ja kukin ottanut jälleen paikkansa nurmipenkereellä. Herrat olivat sytyttäneet sikaarinsa. Professori Meyer siirtyi takaisin maalaustelineittensä taa. Ainoa juomaton kahvikuppi oli enää vanhan presidentin, joka edellisen aikana ei ollut katsettaan edes kertaakaan sakkilaudasta kohottanut. Aline luki, Maria Antoinette teki käsityötä. Anna oli jälleen löytänyt kesäisen mielikuvituksensa, erään suuren muurahaiskeon, jonka läheisyyteen hän oli istahtanut harjoittaakseen julmia ja sydämettömiä tutkimuksia sen kaikkien kansalaisten työlle perustetusta, terveestä ja yksinkertaisesta yhteiskunta-elämästä.

7.

Tuli puhe huomisen päivän ohjelmasta. Tuomas ehdotteli huviretkeä saareen, Aline taas, että heti eineen syötyä lähdettäisiin kaikki yhdessä marjoja poimimaan. Jälkimmäinen ajatus sai yleistä kannatusta osakseen.

— Jaa, ei minun sovi, sanoi ukko Paavo.

— Miksei sovi? kysyttiin.

— Minulla on huomenna rippikirkko.

Tuomaan silmät välähtivät veitikkamaisesti.

— Eikö iso-isä pelkää syövänsä ja juovansa päälleen kuolemaa? kysyi hän hyvin huolestuneella äänenpainolla.

— Häh?

— Ettei pitäisi riskeerata niin vanhan miehen. Kuka tietää, ei satu sielu olemaan oikeassa tämmingissä.

— Haista hapan!

Kunnallisneuvos nauraa pähäytti lyhyttä, kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan. Hän oli tuntenut itsensä viime aikoina hiukan raihnaiseksi ja syventynyt sentähden entistä enemmän sielunsa autuutta ajattelemaan. Kuitenkaan hän ei silti laiminlyönyt maallisempiakaan meininkejään. Niinpä hän oli esim. tänään aamupäivällä tehnyt testamenttinsa, jossa hän oli juhlallisesti luvannut Vitikkalan talon täysineen päivineen vanhimmalle pojalleen protokollasihteerille. Toinen poika, Jussi-niminen, joka oli pappina Itä-Pohjanmaalla, oli hyvitetty vastaavalla rahamäärällä, joka ukko Paavon viisaan ja toimeliaan huoneenhallituksen kautta oli vähin erin karttunut Kansallis-Pankin helsinkiläiseen pääkortteeriin.

Talonsa toimitettuaan tunsi vanha kunnallisneuvos itsensä tänään ylimalkaan tavallista reippaammaksi ja iloisemmaksi. Hän oli ikäänkuin palannut takaisin niiltä taivaallisilta torpanmailtaan, joilla hänen aatoksensa oli viime aikoina liiaksikin askarrellut, ja tarrautui jälleen kaksin käsin sen maan kamaraan, jolla hän niin hyvin viihtyi ja josta hän ei suinkaan aikonut vielä vallan ensi hädässä erotakaan. Testamentin teko oli nyt hänelle enää vain muodollinen toimitus, jonka hän tosin oli päättänyt Herran pyhällä ehtoollisella vahvistaa, kuten hän vahvisti kaikki muutkin tärkeämmät maalliset tekonsa, m.m. poliittiset, mutta jonka silti ei suinkaan tarvinnut hänen puoleltaan sisältää mitään ennen-aikaista autuaaksi tulemista. Päinvastoin oli hän päättänyt elää vielä kauan eikä tuntenut ketterissä kantapäissään vielä vähintäkään halua astua ajasta iankaikkisuuteen.

Hän esitti sentähden jotenkin pakanallisella hilpeydellä, joka oli ukko Paavon pahin perisynti, mielipiteensä Herran armopöydästä.

— No, minä häntä olen syönyt ja juonut jo kohta puolen vuosisataa, lausui hän, niin enpähän ole kuollut kertaakaan. Parempana ihmisenä minä aina olen palannut sieltä.

Jos joku muu esim. Tuomas olisi lausunut nämä kerettiläiset sanat, olisi ukko Paavo ja hänen mukanaan epäilemättä muukin seura heti julistanut sen kaiken pyhän herjaamiseksi. Mutta nyt lausui hän ne itse eikä kenelläkään ollut asian johdosta mitään muistuttamista. Muuten kohdeltiinkin häntä tänään, jo tuon testamentin takia, tavallista suuremmalla kunnioituksella.

Tuomas yksin nauroi kohti kurkkuaan. Mutta hänen erikois-ominaisuutensa oli juuri nauraa mitä sopimattomimmilla hetkillä ja mitä juhlallisimmissa tilaisuuksissa. Siksi ei hänen taitamaton iloisuutensa tälläkään kertaa mitään enempää huomiota herättänyt.

— Ehtoollispakko olisi kuitenkin poistettava, lausui protokollasihteeri varovaisesti.

— Ja kirkko erotettava valtiosta, lisäsi salaneuvos.

Hänkään ei ollut vieras uskonnollisille kysymyksille, vaikka hänen parhaalla tahdollaankaan ei ollut onnistunut löytää lohdutusta Suomen evankelis-luterisen kirkon helmasta eikä Herran pyhän seurakunnan yhteydestä. Hän oli sentähden tyydyttänyt ijäisen ikävöimisensä tarpeet Svedenborgilla, spiritismillä ja okkultismilla, joita hän oli käynyt tutkimassa Englannissa saakka, tunsi personallisesti useimmat ajan mainehikkaimmista medioista ja oli heidän avullaan onnistunut kerran tapaamaan oman rakastetun vaimo-vainajansa, joka oli ilmoittanut olevansa jo puoleksi kirkastettu. Ukko Paavon mielestä hän oli varoittava esimerkki siitä taikauskosta, mihin joutuu inhimillinen järki, jos se hylkää uskon ainoan vankan ja todellisen kallion ja lähtee omien voimiensa myrskyisälle merelle rimpuilemaan.

— Kyllähän se pappien palkkauksen kannalta hyvä olisi, myönnytteli ukko Paavo. Kovin käypi kalliiksi tämänkin seurakunnan sielunhoito. Mutta toisakseen, eivät ne rahat silti ole kankkusen kaivoon heitettyjä. Tosin on Herran sana meille kyllin selkeä ja syvä raamatussa, jota ei mikään papin saarna voi parantaa, ja luulisinpa minä puolestani samoin kuin muutkin varakkaammat talolliset tulevani toimeen pelkällä kappalaisellakin, ilman kirkkoherraa, joka on paha perustuslaillinen. Mutta noita itsellisiä, mäkitupalaisia, torppareita ja piikaletukoita, niitä ei pirukaan voisi pitää kurissa ilman kahta pappia. Näkyypä siinä olevan täysin tekemistä itse kolmi-yhteiselle jumalallekin, joka kuitenkin on sekä kaikkiviisas että kaikkivaltias.

— Täytyy saarnata enempi helvettiä, pisti Tuomas. Nykyaikaiset sielunpaimenet ovat käyneet liian lauhkeiksi ja lammasnahkaisiksi. Tulinen järvi ei pelota enää ketään, tuskin edes varakkaampia talollisia, ja samalla on myöskin Abrahamin helma kadottanut kaiken houkuttelevan merkityksensä. Nykyaikaiset teologit puhuvat vain uskosta, rakkaudesta ja lunastuksesta. Pitäisi puhua enemmän vanhan testamentin liitosta, Jehovasta ja Faraon vaunuista, Sinain vuoresta ja Punaisesta merestä. Jos tällaista tapainturmelusta saa jatkua, järkkyvät kaikki isiltäperityn yhteiskunnan perustukset, köyhälistö rupeaa palvelemaan Mammonaa ja koko kolminaisuus jää rikasten miesten ainoaksi yksityisomaisuudeksi!

Kunnallisneuvos kiinnitti häneen tuiki merkillisen katseen kuusennaavaisten kulmakarvojensa alta.

— Ei sinun tarvitse tulla minulle isiesi uskon pää-artikkeleita tikuteeraamaan, lausui hän kuivasti. Ja mitä taas rikkaisiin miehiin tulee, on heillä tässä matoisessa maailmassa jo niin paljon huolta ja murhetta, että jos heidän kuolemansa jälkeen vielä täytyy mennä hyvässä lykyssä neulansilmän läpi, niin ei, eipä piessa ollen, pitäisi heidän kohtalonsa olla kenellekään juuri kadehdittava.

Tämä raamatun paikka oli ukko Paavoa aina syvästi huolettanut. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, ettei se kuitenkaan mahtanut olla niin aivan puustavillisesti ymmärrettävä.

Protokollasihteeri, joka ylipäänsä vältti kaikkea metafysiikkaa, huomautti ohimennen, että ennen oli olemassa myöskin kirkonkäynti-pakko. Vanha Ruotsin laki ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan sellaisen suhteen, joka jumalanpalveluksen aikana matkusti Herran temppelin ohi sinne sisälle poikkeamatta. Rangaistiinpa vielä jalkapuulla jokainen, joka ennen aamukirkkoa oli polttanut piipullisen tupakkaa.

— Ne pitäisi saada jälleen voimaan nuo määräykset, kannatti vilkkaasti kunnallisneuvos. Minulla oli tässä viime talvena kunnia puhella arkkipiispan kanssa, joka hänkin valitti, että kirkkokuri on arveluttavasti löyhtynyt meidän aikoinamme.

— Mutta jos ei tee mieli kirkkoon? kuului Anna muurahaiskekonsa luota viattomasti virkahtavan.

Tämä oli loukkaus neljännen käskyn pyhyyttä vastaan.

— Anna, kuinka sinä puhut? lausui salaneuvos ankarasti.

Hän ei itse suinkaan ollut mikään ankaran kirkkokurin mies, tuskinpa edes kotikurinkaan, mutta hän ei sallinut lastensa puhuvan kevytmielisesti ijäisyyden asioista, varsinkaan vanhempien ihmisten läsnäollessa.

Anna painoi päänsä katuvaisena alas. Mutta samalla päästi hän pidätetyn huudahduksen. Joku tavallista äkäisempi keon asukas oli toimeenpannut hänen suhteensa sukukoston ja purrut häntä jonnekin, jota hän ei ruvennut lähemmin määrittelemään. Hän hävisi niinkuin hirvi tiheimpään viidakkoon.

— Vanhurskas taivas rankaisi häntä, nauroi Tuomas.

Salaneuvos murisi jotakin huonosta kasvatuksesta.

— Anna tarkoitti tietysti, ettei ihmisellä aina voi olla hengellistä kutsumusta kirkkoon, riensi Tuomaan äiti vakavasti välittämään. Ja mitä taas Tuomaan puheisiin tulee, katuu hän niitä kyllä itsekin, kun tulee vanhemmaksi.

— Kutsumusta! jankkasi ukko Paavo itsepintaisesti. Herra kutsuu meitä kaikkia. Tätä kutsua on toteltava ja jätettävä vaalinvalta hänelle, joka kyllä taitaa nisunsa ohdakkeista erottaa.

Kirkonmenon lohduttava ja virkistävä vaikutus ei hänen mielestään suinkaan aina riippunut ihmisen sisällisestä sieluntilasta. Se asui Herran temppelissä itsessään, aivan niinkuin Hänen armonsa asui viinissä ja öylätissä.

— Minua rupee kirkossa aina niin haukotuttamaan, lausui Aline, lyöden samalla kiinni ranskalaisen romaaninsa. Melkein samoin kuin pitkäveteistä kirjaa lukiessa.

— Aline, lausui salaneuvos nuhtelevaisesti, sinä et ole lapsi enää. Sinun pitäisi olla esimerkiksi nuoremmalle sisarellesi.

— Hän nyt välittäisi minun esimerkistäni!

Mutta ukko Paavo meni vapaamielisessä suvaitsevaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän rupesi pakanallista kaunotarta puolustamaan.

— Haukotteleminen ei olekaan synti, lausui hän, varsinkin jos oikein sydämensä pohjasta haukottelee. Eipä edes pieni terveellinen nukahtaminen ole välistä poissa paikaltaan, tapahtuipa se sitten vaikka itse Herran pyhässä temppelissä. Se on sitäpaitsi vanha kansallinen tapa ja jo sellaisena kunniassa pidettävä. Lepopäivän jumalalle saattaa se olla aivan yhtä otollista kuin koskaan palavin valvominen, joka kuitenkin on aina perisynniltä ja ihmisen oman sydämen pahoilta aivoituksilta ahdistettu. Sitä vastoin voi juuri usein olla hengellistä ylpeyttä ja saatanan niskakarvojen nostamista tuo nykyaikainen puhe kutsumuksesta ja kutsumuksesta. Asetetaan Herran armolahjat niin korkealle, ettei niihin tavallinen vaivainen syntinen enää ylety kurottamaankaan. Hipristellään muka Kristuksen ruumista ja vertakin eikä enää muuta kuin hiukkasen kalkin laidassa huultensa päitä kostutetaan. Minä häntä olen aina ottaa hivauttanut täyden kulauksen.

Kunnallisneuvos esitti vielä kotvan yhtä rehevästi sitä leveää ja tuttavallista kantaa, jolle hän puolestaan oli suhteensa iankaikkisuuden Herraan asettanut. Tuomaan äiti tyytyi vain hiljaisesti huomauttamaan, että nykyinen kirkollinen järjestys oli mitä suurimmassa määrin omiaan kasvattamaan nimikristityitä.

Ukko Paavo veti pitkän sauhun sikaaristaan.

— Tapani ei ole juuri antautua väittelyyn naisten kanssa, lausui hän hieman rykästellen, mutta sen verran voin minä arvoisalle miniälleni ilmoittaa, että viskin on annettu Herralle eikä ihmisen ole asia mennä tekemään tuomioita hänen pyhän seurakuntansa jäsenten keskuudessa. Kaikki on annettava kasvaa elon-aikaan saakka.

— Kaikissa tapauksissa olisi saatava kunnollinen eriuskolais-laki aikaan, huomautti salaneuvos.

— Sitäpaitsi on nykyinen siviili-avioliiton muoto kerrassaan skandaali sivistyneelle yhteiskunnalle, lisäsi päättävästi protokollasihteeri.

Tämä oli ukko Paavolle tulta tappuroihin.

— Ja sen minä sanon, kivahti hän, että joka ei kristillisen evankelis-luterisen kirkon helmassa viihdy, ei se sitten viihdy muualla kuin koirankuontolaisten maassa ja hottentottien seurakunnassa. Niinkuin tässä olisi mikä hätä elää! Jumalan sana on selkeä meidän edessämme ja Augsburgin uskontunnustus takaa meille totuuden tien niin täydellisenä kuin pimitetty ihmisjärki ylipäänsä voi sen ymmärtää. Hullu merta etemmäksi kalaan menee. Tuollaiset puheet eivät ole muuta kuin aikamme löyhtyneen siveyskäsityksen ja vallalle päässeiden intohimojen ilmauksia, jotka sen pahempi ovat saavuttaneet jalansijaa myöskin kasvavan nuorison keskuudessa. Minä olen kyllä ollut nuori minäkin ja väitän tajuavani nuorisoa. Nuorten mieli tekee aina asettaa oma tahtonsa jumalan tahdon edelle ja elää lihan eikä hengen mukaan. Mutta on suuri ero entisen ja nykyisen nuorison välillä. Tehtiin sitä syntiä ennenkin, jumala paratkoon, tehtiin minunkin nuoruuteni päivinä, mutta tiedettiin sitä sentään huutia ja kaduttiin. Nykyinen nuoriso taas ei kadu ollenkaan. Se ei ole enää elämää jumalassa, vaan isässä perkeleessä.

Saman paatuneen katsantokannan hedelmiä olivat hänen mielestään kaikki nuo nykyaikaiset parannus-ehdotukset, joilla tahdottiin tärvellä meidän vanha hyvä kirkkojärjestyksemme. Ensin muka eriuskolais-laki, sitten sivili-avioliitto, sitten porttous, sitten lapset valtion ja kunnan elätettäviksi! Epäilemättä olisi se miellyttävää asianomaiselle synninorjalle, olisi varmaan "hilivetin hipleätä", mutta kysytään, olisiko se jumalan tahdon mukaista? Kyllä siitä meidän rakkaassa isänmaassamme juupelijuhla tulisi, tulisipa peto vie oikein hollolan polska ja Turkin musiikki, jota menoa kaikki kunnialliset ja oikein-ajattelevat kansalaiset saisivat vain korvat lupalla aidan takaa assistierata.

— Jaa, miksei, jatkoi hän tuohtuneena, en minäkään tahdo kristillisen seurakunnan ja pyhäin ihmisten yhteydessä kaikkia varkaita ja huorintekijöitä pidättää. Menkööt vaan ravitsemaan itseään tämän maailman ravalla, niinkuin kerran tuhlaajapoika, koettakoot syödä sikojen kanssa, niin tottapahan tulevat tuntemaan kitalaessaan, miltä maistuu maamiehen kulta. Onpa moni kyllä aikoinaan palajava Isän huoneesen, onpa palajava totisesti häntä koipien välissä, vaikka minä puolestani en olisi taipuvainen mokomien tähden edes syöttöporsastani teurastamaan. En, vaikka syntini veriruskeiksi tulisivat!

Vanha presidentti oli kaikkien ihmeeksi kohottanut silmänsä sakkilaudasta, seuraten kunnallisneuvoksen yhä kiihtyvää esitystä ilmeisellä mielenkiinnolla.

— Rauhan evankeliumin julistajat, lausui hän lempeästi hymyillen, ovat aina personallisesti niin sotaisia. He puhuvat myöskin niin kovin mielellään verestä, ruumiista ja teurastuksesta. Tarkemmin asiaa ajatellen on se kuitenkin varsin luonnollista. Se johtuu vain kristin-uskon dualistisesta maailmankatsomuksesta. Elämä sellaisenaan, lähinnä tietysti elävä ihmis-olento, on jo kauhistus kaikelle tosikristilliselle mielenlaadulle. Heidän sormiaan rupeaa heti syyhymään, missä he näkevät lihan ja hengen sopusointuisesti viihtyvän keskenään. Koska ne kerran heidän oppinsa mukaan ovat kaksi täydellisesti eri asiaa, niin mikä on sen luonnollisempaa kuin että ne erotetaan satunnaisesta yhteydestään. Kaula poikki! Ilmankos ei minkään muun uskonnon nimessä olekaan niin monta henkiruumiillista olentoa teurastettu.

Hän oli itse vanha järkeilijä ja jumalankieltäjä, jonka kirjahyllyillä 18:n vuosisadan ranskalaiset valistusfilosofit ja encyklopedistit viihtyivät veljellisessä sovinnossa Revue des deux Mondes'in koottujen vuosikertain kanssa. Hän ei ylipäänsä enää seurannut nykyisen ajan aatteellisia virtauksia, eipä ollut edes huvitettu poliittisista päiväntapahtumista, mutta kirkolliset kysymykset, erittäinkin Waldeck-Rousseaun, Combes'in ja Clémenceaun Ranskan kaunis taistelu katoolisia kongregatsionejaan vastaan, olivat vielä viime vuosinakin saaneet vanhan ratsionalistin veren nuoruuden tulta hehkumaan. Mielihyvällä hän oli kuullut, että myöskin Suomen nousevan nuorison keskuudessa samat ylevät päämäärät olivat herättäneet vilkasta vastakaikua.

Hänen tapansa ottaa osaa keskusteluun, joka tapahtui hyvin harvoin, oli hiukan omituinen. Jostakin yksityisestä sanasta sai hän aiheen esittää omia kiteytyneitä mietelmiään, jotka aina kävivät samaan suuntaan ja joiden loppuponsi oli tunnettu kaikille läsnäolijoille. Hän puhui vähemmin muille, enemmän itselleen, tuntien silloin tällöin halun julki lausua ne vuosisataiset ihmiskunnan ihanteet, jotka hän oli varhaisimmassa nuoruudessaan omaksunut ja joille hän oli ollut halki pitkän elämänsä järkähtämättömästi uskollinen. Kaikissa tapauksissa oli ukko Paavo saanut uuden vastustajan, jonka kanssa ei suinkaan ollut leikkimistä.

— Kristin-usko, huomautti hän lyhyesti, on kaksiteräinen miekka: kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään.

Mutta vanha presidentti ei antanut itseään niin vähällä kuitata.

— Minä myönnän, lausui hän tarmokkaasti, että paraskin asia, kuten esim. jalo viini taikka Ranskan suuri vallankumous voi raa'an rahvaan käsissä tulla hirveästi väärin käytetyksi. Mutta kysymyksen-alaiseksi jää, onko kristin-usko jalo viini taikka suuri vallankumous.

Hän puolestaan pyysi epäillä sitä. Kristin-usko oli käynyt läpi maailman niinkuin murhan-enkeli, risti oli alkanut aina siitä, mihin miekka oli lopettanut, pappi oli siunannut ruumiit ja korjannut sielut. Joskus oli pappi käynyt myöskin sotajoukon edellä. Mutta silloin oli hänen jäljestään aina saapunut se, joka teki lihaa.

— Ihmisjärki on pimitetty, sanovat kristityt. Ainoastaan sydämessään voivat he tuta jumalan. Näin ovat he korottaneet sydämen, joka on ihmisen alempi, itsetiedoton osa, yläpuolelle järjen itsetietoista toimintaa. Siinä juuri on ovi, joka vie pimeyteen, julmuuteen ja barbariaan. Sillä ihmissydän ei ole mikään mallikelpoinen esine. Se on päinvastoin hyvin apokryfinen auktoriteetti, joka seuraa villien vaistojen ja menneiden kehityskausien usein sangen omituisia siveyslakeja. Jos ihmiskunta yleensä on parannettavissa, voi se tapahtua ainoastaan järjen vähittäisen valistamisen avulla; sillä hyvät, oikeat ja kirkkaat ajatukset ovat omiaan tuomaan mukanaan hyviä, oikeita ja kirkkaita tekojakin.

Tuomas loi kadehtivan katseen valkopartaiseen presidenttiin. Jospa hänellä itsellään olisi ollut tuo järkähtämätön usko inhimillisen järjen valoisaan ylemmyyteen!

— Ihmisjärki, huomautti ukko Paavo, teki vararikon Ranskan vallankumouksessa.

Silloin nousi vanha presidentti. Hän oli jälleen niinkuin haamu vuosisatojen takaa, kookas ja kunnioitusta herättävä, lumivalkeiden hapsiensa seppelöimä. Ukko Paavon sanat olivat sattuneet hänen sydämensä arimpaan. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Ranskan vallankumoukselle, että se oli vetänyt lokaan ja vereen oman ylevän alkuperänsä.

— Järki, lausui hän juhlallisesti, Voltairen, Diderot'n ja Dalembertin järki julistettuna valtiouskonnoksi! Ylhäinen järki, joka on juuri vastakkainen kaikelle hämäräperäiselle, jolle onneksi ei voida mitään uskontoja perustaa! Tuo majesteetillinen järki, joka kulkee huipulta huipulle, usein poljettuna, aina vainottuna, ei koskaan kukistettuna, voitosta voittoon, aina eteenpäin, aina ylöspäin, kohti uusia taivaita ja auringoita. Tuo pieni, kallisarvoinen koru, taottu tuhansista epäselvistä tunteista ja mielikuvista, kummitustaruista ja kuolemankauhistuksista, kiteytynyt ankaran painon alla, säteilevä omalla valollaan, pilkkopimeässä yössä ja ahdistuksessa. Mitä osasi roskaväki sillä tehdä? Ainoastaan julistaa sen — valtio-uskonnoksi!

Mutta niin oli hänen mielestään aina roskaväen laita. Anna sille päärly ja se sanoo: "Tämä on hyvä nauriin siemeneksi." Anna sille vapaus ja se sanoo: "Tällä on erinomainen sortaa muita." Lahjoita sille ihmis-ajatus ja se tekee siitä — giljotinin!