TUOMAS VITIKKA (continued 2)

Roskaväki tarvitsee jumalia, roskaväki viihtyy vain puolihämärässä. Napoleon Bonaparte tunsi roskaväkensä. Valistusfilosofia oli avannut hänelle maailman ja hän teki siitä — teurastuslavan.

Hän oli kiihtynyt ja häntä rupesi ryvittämään. Hän vei nenäliinan suulleen ja kun hän otti sen takaisin, näkyi siinä pieni punainen täplä. Hän sylki verta. Kukaan ei huomannut sitä.

Salaneuvos, joka oli spiritisti, ei voinut hyväksyä järjen ylenmääräistä ylistämistä.

— Veljeni Kaarle Juhana, sanoi hän, ei ole sopiva mies puhumaan muiden uskonnoista. Kuinka voisikaan hän omalla järjellään tuomita tunteiden totuuksia? Se on sama kuin joku tahtoisi mitata kuutioita hehtaareilla taikka punnita peltoa kilogrammeilla. Toisin sanoen: nonsens! Sitäpaitsi vie pelkkä järki ihmisen raakaan materialismiin.

Kenties ensimmäisen kerran elämässään katsoi ukko Paavo voivansa täydellisesti kannattaa salaneuvosta periaatteellisessa keskustelussa. Hän nyökäytti päätään hyväksyväisesti.

— Veljeni Konrad Napoleon, lausui vanha presidentti hymyillen, puhelee henkien kanssa. Hän tahtoo myöskin materialiseerata henget eräiden materia-ilmiöiden avulla, joita hän nimittää medioksi. Kysytään, onko hän sopiva mies puhumaan muiden materialismista?

Oltiin jo valmiit kotiin lähtemään. Samassa kuului yleinen ihastuksen sorina. Vitikkalan päällä näkyi kaunis päivänkaari, jonka toinen sakara meni suoraan keskelle Poutajärveä, mutta toinen hävisi korkealle puiden latvain taa. Professori Meyerin mielestä kuvasi se meille mitä hurmaavimmalla tavalla kauneuden ijäistä valtakuntaa, joka yksin voi kutoa sillan maasta taivaasen sekä yhdistää äärellisen ja äärettömän elämän sovittamattomat vastakohdat.

— Vesikaari, lausui ukko Paavo vakuuttavasti, on Herran liiton merkki. Toivon kuitenkin, että he ovat saaneet heinät korjuusen.

8.

Seuraavana päivänä lähtivät kaikki muut kirkolle, paitsi vanha presidentti, joka oli tuntenut itsensä hiukan pahoin voivaksi ja sentähden mieluummin pysyi huoneessaan. Kunnallisneuvos kävi ripillä naimattoman sisarensa Karolinan kanssa, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti emännän virkaa Vitikkalassa. Salaneuvos ja protokollasihteeri, joita Anna ja Maria Antoinette seurasivat, keskustelivat sakastissa vanhan ystävänsä kirkkoherran kanssa. Tuomas ja Aline taas kävelivät kirkon-ajan viheriöitsevällä, linnunlauluisella hautausmaalla, herättäen iloisella pajatuksellaan julkista pahennusta koko ulkopuolelle jääneessä kirkkokansassa.

Päivällinen syötiin vakavan mielialan vallitessa. Illaksi oli koko suku kutsuttu koolle kunnallisneuvoksen tilavaan, soikeaan päätykamariin, sillä hän tahtoi nyt jo tehdä tiettäväksi, mitä hän eilen oli lakimiehen läsnäollessa määrännyt ajallisen omaisuutensa vastaisesta kohtalosta.

Hän luki testamenttinsa juhlallisen äänettömyyden vallitessa ja kysyi, olisiko jollakin läsnäolijoista sen johdosta jotakin muistutettavaa. Tietysti ei ollut kenelläkään. Ukko Paavo huomautti kysyvänsä sitä sen vuoksi, että hän ei tahtonut muistoaan kerran käräjänkäynneillä ja perintöriidoilla pilattavan. Seurasi jälleen pitkä, kiusallinen vaitiolo.

Tuomaalla oli kyllin aikaa katsella ympärilleen. Hän tunsi hyvin tämän huoneen, hän oli viettänyt kaikki koulukesänsä Vitikkalassa, joskaan hän ei lapsena ollut iso-isänsä traditsionellista tyyssijaa milloinkaan ilman suurta sydämen pamppailua lähestynyt. Kaikki tässä huoneessa oli tuiki tukevaa ja kansallista. Kirjoituspöytä kartanonpuoleisen ikkunan ääressä, sen takana korkeakarminen ruuvituoli, peräseinän pitkä nahkasohva, takanurkan petsattu piironki ja kahden-istuttava, keltaiseksi maalattu keinutuoli, — kaikki oli omiaan herättämään hänessä vaistomaista kunnioitusta. Piirongin päällä oli vanhan vaskihakaisen raamatun paikka. Taideteoksia ei muuta kuin mikä oli välttämätöntä, nimittäin parin suuren vainajan kipsiset rintakuvat.

Se, mikä ukko Paavon huoneessa kuitenkin aivan erityisesti oli aina Tuomaan huomiota kiinnittänyt, oli korkea, katosta lattiaan ulottuva kirjakaappi, kirjoituspöydän ja oven välissä. Usein hän oli poikavuosinaan harjoittanut sen sisällykseen nähden seikkaperäisiä tutkimuksia. Se oli täynnä Kansanvalistusseuran kirjasia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista kansanrunoutta. Ei puuttunut myöskään uudempaa kotimaista kaunokirjallisuutta, ei Juhani Ahon Panua eikä J.H. Erkon Ainoa, ei Pietari Päivärinnan Tintta-Jaakkoa tahi Aleksis Kiven Valittuja teoksia. Klassillista käännöskirjallisuutta edustivat Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset korukansissaan, Walter Scottin Perthin kaupungin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Luonnollisesti myöskin Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat. Lisäksi eräitä maanviljelys-oppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan-matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Muuten täyttivät ajantiedollisen lukemisen tarpeen Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ja Nuijasota. Joku Agathon Meurmanin valtiollinen lentokirja ja pari postillaa täydensivät luettelon.

Ei täälläkään mitään turhanpäiväisen ja helppohintaisen yksilöllisyyden tavoittelua. Kaikki vaan sellaista, mistä mielipiteet eivät olleet jakautuneet ja mikä oli saavuttanut koko kansan kunnioittavan tunnustuksen.

— Hm, ajatteli Tuomas hymähtäen, siihenhän se taitaa lopulleen sisältyäkin se meidän n.s. kansalliskirjallisuutemme.

Kerran kun Tuomas joku vuosi sitten juuri oli ollut kyykkysillään kirjakaapin edessä, oli ukko Paavo äkkiarvaamatta astunut sisälle.

— Taidat taas penkoa siellä minun sivistystäni? oli hän äreästi murahtanut.

— Omaani minä tässä vaan mieleeni muistuttelen.

— Antaapa olla hypistelemättä! Ei se olekaan siellä fariseuksia ja kirjan-oppineita varten.

Mutta nyt toi Karolina sisälle viiniä, joka hiukan helpoitti rasitettua mielialaa. Ukko Paavo istui tyytyväisenä keinutuolissaan kirjoitellen ilmaan pitkällä piipunvarrellaan ja tarinoi pienellä anteeksi annettavalla ylpeydellä isiltäperitystä maatilastaan, jonka hänen oma kenties piankin päättyvä elämäntyönsä oli nykyiseen korkeaan arvoonsa kohottanut.

— Vitikkala ei ole mikään pikkutila, lausui hän miellyttävän itsetietoisesti. Se on jo manttaaliltaan yksi Keski-Suomen suurimpia. Sen metsät ovat hyvin tunnetut kaikkialla maamme puutavarakauppiasten keskuudessa, jotka loistavista tarjouksistaan huolimatta ovat aina saaneet tyytyä vain vuosittaiseen ja vaaksoittaiseen kappale-erään. Sen pellot, niitut, karjakartano, ja vaikka sen itse sanon, suuremmoinen suoviljelys ovat esimerkiksi kelpaavia koko pitäjälle, vieläpä niille lukuisille maanviljelyskoulujen oppilaille, jotka, kuten herrat tietävät, joka vuosi agronomiensa johdolla tekevät tutkimusmatkojaan sen tiluksille. Sen myllyt, pajat, riihet ja ajan vaatimuksia vastaava maanviljelyskalusto herättävät jokaisen asiantuntijan ihastusta, yhtä paljon kuin sen taitehikkaasti kudotut kivi-aidat ja moitteettomat ojat.

Protokollasihteeri pyyhki liikutettuna silmälasejaan. Hän toivoi isänsä vielä kauan elävän ja menestyvän maailmassa, mutta lupasi, sikäli kuin hänestä riippui, että ne vankat periaatteet, joita tähän saakka oli polvesta polveen talon hallituksessa noudatettu, tulisivat myöskin vast'edes jumalalle iloksi ja Vitikkalalle suureksi siunaukseksi sen hoitoon nähden järkähtämättöminä säilymään.

Vaatimattomasti kyllä, jätti ukko Paavo tällä kertaa mainitsematta, että ulommaksikin oman paikkakunnan, vieläpä oman läänin rajoja oli vierähtänyt Vitikkalan maine nykyaikaisen suurviljelyksen mallitalona, jonka olemassa-olo oli kerrassaan kunnia isänmaalle ja yhteiskunnalle. Sen voi esim. oli Helsingin hienoston parasta pöytävoita. Sen siipikarjan tuotteet taas noteerattiin korkeimpien hintojen mukaan kaikkialla, missä siipikarjan tuotteita ylipäänsä ymmärrettiin. Näkyipä silloin tällöin sanomalehdistössä, sekä paikallisessa että pääkaupunkilaisessa, tarkkoja tietoja siitä, montako litraa hyvin hoidettu lehmä voi vuosittain lypsää Vitikkalassa, — tietoja, jotka arvoisa toimitus, milloin ei suorastaan artikkelia asian johdosta kyhännyt, kuitenkin aina varusti otsakkeella "seurattavaa" ja lopetti muutamilla valituilla ja mieleenpantavilla sanoilla kansamme kahden pää-elinkeinon, maanviljelyksen ja karjanhoidon käsikätisestä kehittämisestä. Pisin ruis-olki ja täyteläisin tähkäpää, joilla nuoret kesätoimittajat itseään ja lukijakuntaansa ilahduttelivat, löydettiin aina Vitikkalan vainiolta, pihlaja kukki sen pihalla aina kaksi kertaa, ja sen uudet, ulkomailta tuodut rotuporsaatkin katsoivat velvollisuudekseen osoittaa meidän ahtaissa oloissamme verratonta ja julkisen sanan valoa ehdottomasti vaativaa lisääntymistä. Olipa kerran itse mätäkuun ihme, suuri merikäärmekin, tehnyt talolle kunnian ja näyttäytynyt sen nuottavesillä.

Näin tavattomat ja kansan yksimielisen hyväksymisen saavuttaneet ansiot olivat tietysti vähitellen vaatineet myöskin valtion ja yhteiskunnan virallista tunnustamista. Niinpä olivatkin Vitikkalan salin seinät kerrassaan paperoidut paikallisten ja yleisten maanviljelysnäyttelyjen myöntämillä palkintokirjoilla ja sen isäntä itse tuiki välttämätön jäsen kaikissa armollisen hallituksen asettamissa yleishyödyllisissä komiteoissa. Paitsi kunnallisneuvoksen arvonimeä ja keisarillista nuuskarasiaa hohtokivien kanssa oli hänet eräänä pääsiäisenä koristettu Pyhän Stanislain 3:n luokan tähdellä, jota hän juhlallisempina hetkinään, kuten esim. tänään rippikirkossa, uskollisesti ja lainkuuliaisesti kantoi rinnassaan. Tämä viimeksi mainittu kunnia lienee kuitenkin tapahtunut hänelle pikemmin hänen poliittisten kuin maataloudellisten ansioittensa takia.

Vaikka ukko Paavo olikin nimittäin etupäässä harras ja pitkämielinen peltomies, hän ei silti ollut laiminlyönyt käyttää tervettä ymmärrystään ja monipuolista käytännöllistä kykyään myöskään tuon suuremman pellon, kansallisen viljelyksen vainion, ajanmukaiseen kuntoon muokkaamiseksi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsee elääkseen myöskin suuria ajatuksia, joiden ei suinkaan aina ole pakko omia olla, pikemmin päinvastoin. Ihmisen oma ajatus, sen tiesi ukko Paavo kokemuksestaan, on erhettyvä ja usein varsin epävakainen asia, se on pitkin ikää alituisen kehityksen alainen, vaatii joka päivä uutta muovausta ja muodostelua eikä siitä tahdo tulla oikein valmista milloinkaan. Toisin on muilta lainatun ajatuksen laita. Sen voi häikäilemättä kiinnittää kepin nenään sellaisenaan, kerta kaikkiaan, se ei siitä sen enempää muutu, ei murene, ei pääse eikä päkähdä. Jos se taas on kyllin suuri ajatus, voi sen suorastaan julistaa aatteeksi ja silloin se kerrassaan aateloi omistajansa, kukkuupa vielä kunnian käkenä hänen haudallaankin, joka aatteen alkuperäiselle keksijälle itselleen hyvin harvoin tapahtuu. Monessa tapauksessa saattaa ajallista kunniaa seurata vielä iankaikkinenkin, sillä yleisenä sääntönä on pidettävä, että aatteet, varsinkin n.s. laina-aatteet, ovat sitkeähenkisimpiä ja miltei kuolemattomia olioita maailmankaikkeudessa.

Mitään sellaista omaa, erhettyvää ja epävakaista suurta ajatusta ei ukko Paavo tietysti ollut koskaan ollut tilaisuudessa keksimään. Hän oli siis luonnollisista syistä valinnut sen, mikä hänelle suomalaisena talonpoikana oli läheisin, nimittäin Hegelin kansallisuus-ajatuksen, sellaisena kuin se Snellmanin suuresti julistamana, Yrjö Koskisen käytäntöön sovittamana, vanhan suomalaisen puolueen purettamana ja kielitaistelun täydelliseksi tahkoamana hänelle joka päivä kansalliskiihkoisen sanomalehdistön palstoilla tarjottiin. Tietysti ei ukko Paavo itse ollut koskaan Hegeliä lukenut eikä juuri paljon Snellmanniakaan, mutta jos hän olisi lukenut, olisi hänen yhteiskuntaa-säilyttävää henkistä rakennettaan epäilemättä enimmän miellyttänyt se oppi, että "kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä". Nyt tuli hän sen sijaan omaksuneeksi kansallisuusaatteen ja vaatineeksi sen nojalla sangen syvällekäypiä muutoksia oleviin oloihinsa.

Toimittuaan varhaisesta nuoruudestaan saakka kunnan asioissa oli hänestä aikaa voittaen tullut koko Suomen maanviljelijäin kunnia, valtiopäivämies, yksi talonpoikaissäädyn parhaita puhujia ja saman säädyn valitsema varajäsen pankkivaltuustoon. Hän oli taattu työntekijä kansallisen viljelyksen vainiolla, aina valmis hellittämään tukevan kukkaronsa nauhoja milloin oli kysymyksessä suomenkielisten koulujen perustaminen, etenkin ruotsalaisiin rannikkopitäjiin, taikka osakekirjoitus uusiin isänmaallisiin liike-yrityksiin. Kotipuolensa isäntäyhdistyksen esimiehenä ja rahvaan yksinvaltiaana oraakkelina hän oli kansallismielisen politiikan kulmakivi koko siinä maakunnassa. Puolueen helsinkiläisessä pääkortteerissa kohdeltiin häntä suurella kunnioituksella. Hän oli väsymätön hommaamaan adresseja, johtamaan lähetystöjä, edustamaan koko kansaa ja toimeenpanemaan, vähälläkin väkiluvulla, miellyttäviä ja erittäin onnistuneita kansalaiskokouksia, joiden ponnet hän oli itse ennakolta laatinut ja kaikessa hiljaisuudessa jonkun pääjohtajan punnittaviksi alistanut. Hänen erikois-alansa olivat kuitenkin lyhyet, ytimekkäät ja voimalliseen muotoon laaditut sähkösanomat isänmaallisten merkkimiesten syntymä- ja kuolinpäiviksi. Hänen aatteellinen harrastuksensa ei ollut sitä löyhää ja vallatonta vapaamielisyyttä, joka heilahtelee ajan tuulten mukana ja ilmenee niin mielellään m.m. omain miesten arvosteluna. Ukko Paavo ei arvostellut milloinkaan, hänen mielestään olivat omat miehet aina oikeassa ja vastustajat silmin-nähtävästi väärässä, ja vaikka ei aina olisi niin ollutkaan, hän ei koskaan olisi suostunut sitä edes itselleen kahden kesken tunnustamaan. Korkeintaan olisi hän siinä tapauksessa leimannut asian epävarmaksi. Mutta juuri sellaisten itsepintainen ajaminenhan hänelle aina oli tuottanut suurinta huvia käräjätuvassakin, samoin kuin sen jännittävät nautinnot jo ammoisista ajoista saakka ovat syvälle juurtuneet koko kalevan kansankin selkämuniin.

Ukko Paavo jätti, kuten sanottu, tämän kaiken tänään vaatimattomasti mainitsematta. Sitä enemmän ajatteli niitä asioita nyt Tuomas ovensuussa istuessaan, paperossia poltellessaan ja puhallellessaan harvinaisen säännöllisiä savu-ympyröitä nuorten tätiensä äänettömäksi ihastukseksi. Eikä hän malttanut olla Annalle puoli-ääneen kuiskaamatta:

— Vitikkala on meidän isänmaallisen itserakkautemme ensimmäisiä tyyssijoja.

— Kuinka niin? kysyi Anna.

— Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä juuri muita ylpeyden aiheita olekaan.

— Häh? kysyi kunnallisneuvos korviaan heristäen.

Protokollasihteeri loi poikaansa isällisesti nuhtelevan silmäyksen. Myöskin muut läsnäolijat osoittivat ilmeisiä tyytymättömyyden merkkejä.

Parantaakseen asiaansa pyysi Tuomas saada kertoa tarinan Vitikkalan muinaisuudesta, johon ainakaan professori Meyer ei sanonut ennen olleensa tilaisuudessa tutustumaan.

KOLME VELJESTÄ.

Oli asunut kerran kolme veljestä tällä tilalla, jonka he myös olivat kylmään korpeen raivanneet. Heidän nimensä olivat olleet Matti, Jaakko ja Pekka. Työt olivat heidän välillään olleet jaetut siten, että Matti, joka oli vanhin heistä, piti huolen maanviljelyksestä, Jaakko lypsi karjan ja keitti ruoan, mutta Pekka veti verkot ja asetti ansapuut. Kukin oli herra omalla alallaan eikä toisen ollut toisen ammattiin kajoamista.

Emäntää heillä ei ollut eikä kukaan kaivannutkaan. Kirkossa he eivät käyneet koskaan eivätkä muuta kylälläkään kuin kerran vuodessa veronsa maksamassa ja välttämättömimmät ostoksensa tekemässä. He elivät kaikki hirveän vanhoiksi ja ovat nykyään kuolemattomia.

Matti oli heistä viisain ja neuvokkain. Hän rakensi m.m. Vitikkalan vesimyllyn, jonka kivinen kuurna on säilynyt meidän päiviimme saakka. Hän hakkasi harmaasta kivestä myöskin Vitikkalan kuuluisat portinpylväät, jotka nykyisen ajan kunnioittavaa kulkijata niin arvokkaasti tervehtävät. Samoilta ajoilta lienee myöskin se paatinen, puoleksi maahan uponnut tienviitta, joka näyttää, mihin kruunun sarka loppuu ja mistä alkaa Vitikkalan pyhitetty perintötila.

Uuden ajan edistyksistä eivät veljekset yleensä paljoa piitanneet, eläen omaa elämäänsä kaukana salojen sisässä. Kun tienteko-velvollisuus tuli ja heitä vaadittiin ottamaan osaa kylän yhteiseen työhön, suostuivat he siihen kyllä vastahakoisesti, mutta eivät millään ehdolla omaan taloonsa viepää kapeata ja kivistä kinttutietä laajemmaksi levittämään. "Jos jollakin on meille asiaa", sanoivat he ylpeästi, "saa hän osata sitä tietä, mitä mekin heille". Sellaiset olivat Vitikkalan ensimmäiset, onnelliset asukkaat.

Mutta veljekset vanhenivat ja kävivät ijällisiksi. Ensimmäiseksi heistä sairastui Jaakko ja ilmoitti kuolevansa. Toiset istuivat murheellisina hänen vuoteensa vieressä. Matti sanoi: "Kuka nyt keittää ruoan meille?" Pekka sanoi: "Pahoin teet, Jaakko kulta, kun kuolet." Jaakko sanoi: "Toisen teistä on mentävä naimisiin."

Matti sanoi: "Totisesti, rakas veljeni, näen minä nyt, että aiot jättää meidät. Et sinä koskaan eläessäsi sellaisia ajatellut."

Jaakko sanoi: "Minä kuolen." Pekka sanoi: "Paha, kun kuolet, sillä sinä juuri olisit ollut meistä sorjin sulhaseksi."

Jaakko sanoi: "En tullut ennen ajatelleeksi tuota." Matti sanoi: "Kyllä sinun olisi pitänyt ajatella." Pekka sanoi: "Nyt on sinun kuolemasi korvaamaton tappio talolle."

Jaakko sanoi: "Ihminen on tuhma kaikkena elinaikanaan." Pekka sanoi: "Kenties kuitenkin vielä jaksaisit vihille?" Jaakko sanoi: "Minä menen nyt kosimaan Tuonen morsiamia."

Matti sanoi: "Pekka on nuorempi meistä kahdesta." Pekka sanoi: "Matti on vanhempi ja viisaampi meistä. Hän taitaa paremmin valita myös vaimon itselleen." Matti sanoi: "Ei kaunista Pekkaa hänen käytöksensä. Hän ei tarkoita talon parasta, vaan ajaa omia yksityisiä pyyteitään."

Näin kinastelivat he hetken keskenään eikä kumpikaan heistä halunnut luopua levollisesta elämästään ja lähteä avioliiton epävarmalle valtamerelle, jossa heidän mielestään niin monet tuhoatuottavat myrskyt myllersivät. Kenties kinastelisivat he siinä vielä tänäkin päivänä, ellei kuoleva olisi vihdoin suuttuneena kimmonnut kohoksi vuoteessaan, temmaissut kirveen seinältä olkansa takaa ja kiljaissut hirvittävällä äänellä: "Perkele, luuletteko minun tässä omalla voimallani puhuvan? Jumalan voimalla minä puhun."

Mutta silloin säikähtivät eloon jäävät veljet ja he lupasivat tehdä kaikki, mitä korkea henki valisti kuolevalle. Sovittiin sitten niin, että Pekan oli heti peijaisten jälkeen lähdettävä kosioretkelle. "Noh!" sanoi Jaakko ja kuoli kunnialla.

Veljet surivat häntä katkerasti kolme kokonaista päivää ja yötä, mutta sitten täytti Matti Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi riikinrahaa ja sanoi: "Autuaan Jaakon vertaista emäntää me arvatenkaan emme löydä koko maailmasta. Mutta mene nyt ja hae työ-ihminen itsellesi!"

Pekka meni eikä palannut ennen kuin joulun aatto-iltana. Matti sanoi: "Löysitkö?" Pekka sanoi: "Näinhän nais-ihmistä montakin. Mutta en vielä Jaakon vertaista työntekijää."

Seuraavana aamuna täytti Matti jälleen Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi uutta riikinrahaa ja sanoi: "Kunnia ja kiitos Jaakko-vainajalle. Ilman häntä emme olisi vielä näinkään pitkällä."

Pekka meni eikä palannut tällä kertaa kotiin ennen kuin juhannuksena. Matti sanoi: "Luonnistuiko?" Pekka sanoi: "Jo näin montakin työtä tekevää. Mutta ei ollut niillä Jaakon lempeää ja ihmisrakasta luonnonlaatua."

Huomenelta lähti hän kolmannen kerran kosioretkelleen. Kekrinä palasi hän ja jo oli hänellä työ-ihminen kerallaan. Se oli leveälanteinen, vankkaraajainen Anna-Mari, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin, taisi sekä keittää että paistaa, kyntää ja kuokkiakin, jos niin tarvittiin, eikä lapsivuoteessa päivää enemmän lojunut. "Hyvän toit", sanoi Matti. "Jouti nyt Jaakko kuolemaankin."

Mutta nähtyään, kuinka hyvin hänen veljeänsä oli vaimon valinnassa luonnistanut, rupesi Matinkin tekemään mieli avioliittoon. "Johan nyt joutavia", sanoi Anna-Mari. "Ja jos niikseen tulee, on tässä emäntää sinullekin."

Sille puhein se asia oli jäänyt. Eikä Matti ollut koskaan sen koommin enää naimahaluaan haikerrellutkaan.

Mutta Pekka oli eukon ottaessaan täsmälleen 67 vuotta vanha.

* * * * *

Jos Tuomaan tarkoitus kukaties oli ollut tarinallaan ylentää hetken juhlallista mielialaa, niin oli hän siinä todellakin surkuteltavasti erehtynyt. Anna ja Aline nauroivat ääneensä; myöskin Maria Antoinetten oli vaikea pysyä vakavana. Salaneuvos maiskutteli tyytymättömänä huuliaan. Protokollasihteeri kannatti häntä vetäen otsansa arvelevaisiin kurttuihin ja luomalla jalosti soimaavia katseita ympärilleen. Kunnallisneuvos itse oli seurannut tarinaa suurella mielenkiinnolla. Professori Meyer taas, jota varten se oikeastaan oli kerrottu, oli ottanut asian varsin vakavasti, pitäen sitä hyvinkin autentisena lähteenä muinaisen suomalaisen kansanelämän seikkaperäiselle tuntemiselle.

— Onkohan tuo nyt kaikki totta? kysyi Aline.

— Ei siinä ole valetta kuin siteeksi, vakuutti Tuomas. Ja tästä Anna-Marista, joka eli 125 vuoden vanhaksi, me sitten kaikki polveudumme, niin Vitikat kuin Videniuksetkin.

Nyt rypisti jo ukko Paavokin kulmiaan. Tämä ei ollut hänen mielestään mikään sopiva tilaisuus tuon vanhan riitakysymyksen esille ottamiseen, varsinkin kun hänen vintiö pojanpoikansa tahtoi väittää heidän kaikkien mahdollisesti polveutuvan suoranaisesta sukurutsauksesta.

— Hm, sanoi salaneuvos filosofisesti, se on tietysti ainoastaan kansan ääni, vox populi. Mutta mikä on vox populi? Se on yleissumma hyvin monen ihmisen puheesta. Mutta koska hyvin monet ihmiset useammin puhuvat valetta kuin totta, on enemmän kuin luultavaa, että vox populi valehtelee.

— Kenties kirkonkirjatkin? ei ukko Paavo kuitenkaan malttanut olla väliin pistämättä.

— Minä en usko muuhun kuin täydellisiin, genealogisesti todistettuihin sukuluetteloihin, selitti salaneuvos. Ja sikäli kuin Surcillien kantakirjat kertovat, on meidän sukumme ensimmäinen tunnettu esi-isä ollut Jacob Eric Videnius, pastori eräässä Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisessa rannikkopitäjässä.

Tämä oli jo liikaa ukko Paavollekin.

— Taitaa olla tämän niinkuin monen muunkin herrassukumme laita, lausui hän myrkyllisesti, nimittäin että ne kyllä johtuvat Ruotsista, mutta Halikon kautta.

Salaneuvos tuhkasi sotaisesti sieraimiaan.

— Minä en tiedä, virkkoi hän hillityllä raivolla, mistä monet muut maamme herrassuvut johtuvat, mutta niin paljon tiedän minä omasta suvustani, että jos se jostakin johtuu, se ei johdu Sysmästä ainakaan.

Kaikki nauroivat, myöskin kunnallisneuvos.

— Sen raikas suomenkieli, lausui hän hyväntahtoisesti, viittaa ainakin maan sydämeen.

Salaneuvos kuuli mielellään, että kehuttiin hänen jotakuinkin moitteetonta kielenkäyttöään, ollen itsekin ylpeä siitä ja esittäen itseään usein terveenä esimerkkinä nuoremmille ruotsalaisille virkamiehille. Hän tuli heti koko joukon sovinnollisemmaksi kuullessaan ukko Paavon antaman tunnustuksen.

— Minä olen elänyt suurimman osan ijästäni suomalaisen rahvaan parissa, sanoi hän, ja jos minä taidan ilmaista ajatukseni sen kielellä, on se mielestäni meriitiksi eikä virheeksi luettava. Toivon ainakin, että se minulle tässä seurassa luetaan siksi.

— Kyllä, vastasi ukko Paavo.

Hän pyysi vaan kysyä, eikö kieli, joka niin kauniisti sointui salaneuvoksen omassa suussa, ollut luotu myöskin maan viralliseksi pääkieleksi, mahdollisesti Suomen yliopistoonkin nähden.

Tämä oli arka kohta salaneuvokselle. Hän räjähti heti kuin raketti.

— Kaikki historiallinen kehitys, lausui hän tulisesti, kulkee historian määräämässä järjestyksessä. Mutta teidän tienne ei ole enää evolutsionin, vaan revolutsionin. Eikö suomenkieli ole saanut kaikkia luonnollisia oikeuksiaan? Minun lapsuudessani saivat nuoret tytöt ja pojat koivurieskaa, jos he joskus tulivat hollituvasta ja erehtyivät puhumaan "pärkkeleen kieltä" vanhempien ihmisten läsnäollessa. Nyt puhumme sekä minä että minun tyttäreni sitä. Eikö kansanvaltaisuus ole huimaavilla askelilla edistynyt? Erästä minun isäni virkatoveria senaatissa pidettiin kuriositeettina, siksi että hän teetti pukunsa maalaisräätälillä. Nyt teetän minäkin kaikki kesäpöksyni tässä pitäjässä.

— Sen ne ovat näköisetkin, ajatteli Tuomas. Mutta hän ei enää uskaltanut lausua ääneensä sitä.

Kielitaistelu olisi ollut jälleen valmis. Salaneuvos, jonka vahvoja puolia oli juuri kultuurihistorialliset pikkujutut, nautti jo mielessään siitä, miten hän niillä vastustajansa perin pohjin musertaisi. Onnettomuudeksi tultiin juuri silloin pyytämään ukko Paavoa ulos. Joku asiamies tahtoi puhutella häntä.

9.

Salaneuvos oli ukko Paavon mentyä pysähtynyt kartanonpuoleisen ikkunan ääreen, toinen käsi puuskassa, toinen miettiväisesti pöytään rummuttaen. Samalla harhaili hänen katseensa epämääräisenä pitkin laajoja niittuja ja viljavainioita.

— Olisiko siitä tullut suurikin vahinko? kuului hän puoli-ääneen virkahtavan.

— Mistä? kysyi protokollasihteeri.

— Jos hänen heinänsä eilen olisivat kastuneet.

Salaneuvoskin tahtoi joskus ymmärtää maataloutta.

— Epäilemättä, selitti protokollasihteeri arvokkaasti. Hyvin suuri vahinko.

— Sen arvoa ei yksinkertaisesti voi määritellä rahassa, väitti Tuomas.

— Hm, sanoi salaneuvos, lakaten rummuttelemasta ja pistäen peukalonsa liivin taskuun. Mitä tarkoitat sinä sillä?

— Tarkoitan Vitikkalan suurta kultuurimerkitystä, vastasi Tuomas, joka ei vieläkään ollut irtautunut äskeisistä ajatuksistaan. Talo, missä meidän iso-isämme asuu, ei voi olla mikään tavallinen talo, yhtä vähän kuin hän itse on mikään yksityinen mies. Hän on tuhat ja satatuhatta. Jos hän hymyilee, niin se suinkaan ei ole mitään halpaa yksityistä hymyä: se on kansallista hymyä. Jos hän iloitsee, niin se ei koskaan ole sellaista pientä personallista iloa, kuten useimpain muiden kuolevaisten: se on isänmaallista iloa. Jos hän suree, on meillä maansuru. Jos hän suuttuu on koko Suomenniemi Auran rannoilta Ruijan suuhun siveellisesti indigneerattu. Mutta jos hän kulmakarvansa rypistää, jyrisee koko suomalaisugrilainen olympo, suuret vainajat heräävät haudoistaan ja astuvat hirvittävänä, silmänkantamattomana armeijana Porthanista ja Taneli Jusleniuksesta vihoviimeisten päiviemme pyhiin saakka onnetonta, syyllistä 20-vuosisadan lasta tilille vaatimaan. Zeus-Juppiter ei ollut koskaan niin mahtava mies maailmassaan kuin iso-isä on omassaan. Sentähden, jos hänen heinänsä kastuvat, niin se ei ole mikään tavallinen maataloudellinen tappio, vaan se on kansallinen tappio ja yleissuomalainen onnettomuus.

— Tuomas, varoitti äiti. Poissaolevista ei muuta kuin hyvää.

— Hyväähän minä puhunkin vaan, väitti Tuomas. Eikö Suomen suuri pirtti ole juuri samantapaisista tarvepuista rakennettu? Eikö se ole niistä vastakin rakennettava? Eikö meidän iso-isäämme voida paljon paremmalla syyllä sovittaa ne kauniit sanat, jotka runoilija aikoinaan lausui Elias Lönnrotista: "Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot."

— Epäilemättä on hän maamme harvoja merkitseviä itseoppineita, huomautti hiukan kuivakiskoisesti salaneuvos.

Ukko Paavo palasi ja istuntoa jatkettiin. Naiset nousivat kuitenkin pian ja siirtyivät ylärakennukseen. Hetken perästä palasi heistä Anna, itkien, juoksujalkaa, ja huusi hätäytyneenä ovelta:

— Setä kuolee!

Syntyi hirmuinen hälinä. Kaikki kiirehtivät ylärakennukseen.

Vanha presidentti lepäsi henkitoreissaan. Hän oli saanut halvauksen eikä voinut aluksi liikuttaa muuta kuin hiukan vasenta kättään ja vain vaivoin puhuakin. Lähetettiin heti hakemaan kunnanlääkäriä.

Tämä saapui hetken perästä, Vitikkalan parhaan oriin kiidättämänä, mutta ei voinut antaa mitään toiveita. Vanhan presidentin tuntilasi oli auttamattomasti juossut loppuun. Kuolema voi tulla vieraaksi taloon millä hetkellä hyvänsä. Ei ollut sanalla sanoen mitään muuta tekemistä kuin odottaa.

Siitä tuli pitkä ja pimeä ilta kaikille Vitikkalan asukkaille, odotus, jonka mykkää murhemielisyyttä vielä tuulinen taivas ja puutarhan kohisevat koivut lisäsivät. Tuntui jo aivan siltä kuin olisi syksy tehnyt tuloaan, vaikka oltiin vasta keskellä heinäkuuta. Tähän saakka oli tultu ilman tuletta toimeen ja menty levolle valkeassa kesä-yössä. Nyt täytyi ensimmäisen kerran tänä kesänä sytyttää kynttilät, jotka tuikkivat surullisesti ja kuoloa ennustavasti. Ilma huoneissa oli äkkiä käynyt kummallisen raskaaksi ja ahdistavaksi. Kuljettiin varpaisillaan, puhuttiin kuiskaamalla, kukaan ei muistanut illallista ajatella. Päälle päätteeksi kuului vielä joku koira ulvovan kylällä.

Vitikkalan päivänpaisteinen ja vierasvarainen talo tuntui äkkiarvaamatta siirtyneen ikäänkuin synkkään sydänmaahan. Tiet ja taipaleet olivat pitenneet suunnattomasti, lähimpään naapuriin tuntui olevan peninkulmia ja lähimpään kaupunkiin monen viikon vaellus. He olivat kaikki yht'äkkiä heitetyt yksin, kukin omalle kohisevalle metsäpolulleen, jokaisen edessä vaani tuntematon vihollinen eikä kenelläkään ollut muuta turvaa kuin hänen omat avuttomat ajatuksensa. Oli pitennyt myöskin matka ihmisen ja ihmisen välillä, äänet ympärillä tuntuivat tulevan pyörryttävästä etäisyydestä, toisella ei ollut mitään toiselleen sanomista. Ajatus seisahti samoin kuin keskustelukin. Kaikki elämän tavalliset arvot tuntuivat väkivaltaisesti reväistyn juuriltaan.

Vanha presidentti lepäsi enimmän osan yötä tainnoksissa. Aamupuolella hän tuli tuntoihinsa, tahtoi tarkan tiedon lääkäriltä, kuinka hänen laitansa oli, ja sen saatuaan hyvästeli kaikki läsnä-olijat. Tuomaan käsi viipyi kauan hänen kädessään.

— Nuoret miehet, lausui hän tuskin kuuluvasti, muistakaa, mikä mahti nuoruus on. Säilyttäkää uskonne järjen hegemoniaan. Ei ole mitään muuta tietä ihmisille annettu. Olkaa uskollisia omalle kuvallenne.

Anna ja Aline itkivät, Maria Antoinette laski kätensä viihdyttäen kuolevan otsalle. Mutta Tuomas tunsi polviensa merkillisesti vavahtavan.

Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan Tuomas-epäilijä.

Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.

Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen vastainen elämänsä muodostuva?

Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja, konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa, naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi, pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan. Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.

Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.

Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen ohitsensa.

Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin. Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista. Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä toivotellut.

Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi tarkoitusperä.

Mutta mikä?

Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?

Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.

Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.

Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.

Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan mitään sen enempää annettavaa.

Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla. Elämässä täytyi olla jotakin muuta.

Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia sitä.

Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään. Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen nimensä oli Tuomas Vitikka.

Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti, toivoi ja ikävöi?

Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta, jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin. Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää sellaisenaan.

Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään, jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?

Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta, tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan. Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi osaksi maailman kaikkeudesta.

Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä, huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset sarjat.

Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.

Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? —

Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan jumalankieltäjän kammioon.

Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.

— Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.

Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.

— Mitä hän sanoo?

Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta puolen:

— Hän sanoo: écrasez l'infâme!

10.

Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.

Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi liian ylimalkaisesti.

Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja. Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua, että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua suuttumusta.

Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen, kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta, jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta, väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja — jos niitäkään enää puuttui — käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi. Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava. Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".

Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen. Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.

Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa, joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.

Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla, vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe, laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä, joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.

Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella. Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa, suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla. Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha, rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa, kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.

Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä usein aamupuoleen yötä väsytetty.

Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat, veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista. Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.

Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.

— Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille. Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat meidän parhaat liittolaisemme.

Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.

— Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.

Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan. Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä. Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.

— Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri. Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla, muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa tapahtunut.

Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään. Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden kansalaisten yhteis-omaisuutta.

Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin innostunut ihailija.

Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan. Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi, hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton alakuloisuus.

Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar, nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä, kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään, silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan sydämeen.

Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta, jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään, isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.

Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt, jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt, mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.

Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.

Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.

Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin tyytymätön.

Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut mitään.

Tuomas oli aina ollut tavattomasti kiintynyt äitiinsä eikä vähimmän sen jälkeen kuin hän oli ruvennut hämärästi aavistamaan tämän traagillista rakkaustarinaa. Nyt tiesi hän liiankin hyvin, miksi äidin silmä oli niin suuri ja surullinen. Mies, jolle hän oli vaimoksi mennyt, ei ollut vastannut Maria Antoinetten alkuperäistä, korkeata ihannekuvaa. Antti Vitikka oli tosin nuorena ollut hyvä mies, hieno mies, mielialojen mies, vieläpä suurten suunnitelmienkin mies, mutta hänessä ei ollut koskaan ollut sitä ajatusten ankaruutta, sitä vakaumuksen vaskivuorta, jota Maria Antoinette oli hänessä kerran uneksinut. Hänessä ei ollut terästä. Vuosi vuodelta oli protokollasihteerin, ei alkuaankaan niin aivan syvä, personallisuus käynyt yhä kuluneemmaksi ja pintapuolisemmaksi. Vuosi vuodelta oli Maria Antoinette saanut nuoruuden unelmiensa kallisarvoista kuvaa pienentää, ilman että hänellä vieläkään oli mitään toiveita saada säilymään se edes sellaisena kuin se nyt oli. Se oli ensin ollut aivan ylenluonnollisen suuri, mahtuen tuskin koko maailmaan, ainoastaan suureen ja rakastavaan nais-sydämeen. Pian oli oma pieni isänmaakin käynyt sille jo aivan liian laajaksi. Nyt täytti se enää vain vaivoin edes sen vaatimattoman paikan, minkä ahdas puolue-elämä ja hengetön virkakoneisto jätti keskinkertaisilla järjen lahjoilla varustetun lain-oppineen käytettäväksi. Se oli nyttemmin aivan jokapäiväinen muotokuva luonnollisessa koossa, jonka huoleti voi ripustaa minkä arkikodin seinälle tahansa, ilman että se siinä oli omiaan mitään suurempaa huomiota herättämään. Sen entisistä suuruuden ajoista ei muistuttanut enää muu kuin tyhjä sija Maria Antoinetten sydämessä sekä sen puitteiden kulunut kultamaali, joka uhkasi yhä enemmän kulua, samoin kuin ihannekuva itse yhä suppeampiin suhteisiin pienentyä. Varmaan oli se kerran aivan taskukokoon kutistuva.

Sellainen oli Tuomaan äidin äänetön murhetarina. Mutta juuri se oli kutonut monet salaiset ja lujat langat heidän välilleen.

Pojastaan oli Maria Antoinette usein toivonut kaikkea sitä, mitä hänen miehensä oli luvannut, mutta ei pitänyt. Oli uneksinut hänelle sitä hengen aateluutta, sitä luonteen lujuutta ja sitä ylhäistä, koskematonta yksilöllisyyttä, joka olisi lainsäätäjä omalle sydämelleen, tekojensa herra ja herra omien heikkojen ajatuksiensa, ei tinkisi elämän taistelussa, seisoisi siinä, missä hänen paikkansa oli, sellaisena kuin jumala oli hänet luonut, taittuvana, ei taipuvana. Hän oli ilokseen nähnytkin Tuomaan nopeata ja itsenäistä kehittymistä. Hän ei toivonut pojastaan mitään suurta merkkimiestä tieteen, taiteen tahi yhteiskunnallisen elämän aloilla. Eipä edes siveyden sankaria tarvinnut hänestä tulla. Äidille oli riittävä vain se tieto, että hänen poikansa oli kaikissa elämän kohtaloissa oleva uskollinen itselleen.

Noin oli Maria Antoinette usein parhaina hetkinään toivotellut. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut horjumaan. Kenties hän sittenkin oli väärässä vaatiessaan itseltään ja muilta niin rajatonta yksilöllisyyden pyhänä-pitämistä? Kenties oli hänen käytännöllispoliittinen miehensä sittenkin oikeassa? Kenties oli elämä sellainen, että sitä vastaan oli myöskin halvoilla, typerillä ja pikkumaisilla keinoilla taisteltava? Kenties ei sittenkään ollut korkeinta olla ylevämpi kuin elämä? Kenties hän oli erehtynyt? Kenties oli taivuttava, tingittävä, myönnyttävä ja mukauduttava? Kenties oli totuus sellainen suuri kultaraha, joka ei sopinut jokapäiväisen elämän kaikkiin pikkutarpeisiin? Kenties saisi hänen poikansa kerran kalliisti maksaa sen, että hän katsoi asiakseen sitä joka paikkaan tyrkytellä?

Toistaiseksi hän oli kuitenkin vielä aina voittanut epäilyksensä. Tietysti hän oli oikeassa, tietysti oli myöskin Tuomas oikealla tolalla. Mutta Maria Antoinette tunsi jo liian paljon elämää. Hän tiesi, mitä merkitsi vuosikymmenien kuluessa edes koettaa olla itselleen uskollinen.

— Äiti, sanoi Tuomas äkkiä. Mitä sinä ajattelet?

— Sinua.

— Älä viitsi, äiti. Se ei todellakaan kannata sen enempää ajattelemista.

— Mikä ei kannata?

— Tuo sanomalehti-artikkeli. Eikä muukaan. Se on nyt kerran sellaista kuin se on.

— Millaista?

— Typerää.

— Kuitenkin olet sinä lähtenyt taisteluun sitä vastaan?

— Minä en tee sitä enää koskaan. Siinä tulee pian itse typeräksi.

Tuomaan sanoista puhui syvä katkeruus. Hän ei ollut vielä voinut oikein antaa anteeksi isälleen, että tämäkin oli häntä niin arkipäiväisillä neuvoilla opastanut.

Mutta Maria Antoinette hengähti helpotuksesta. Täten oli hänen poikansa säästyvä monesta kovasta koettelemuksesta. Näin oli häneltä itseltään myöskin säästyvä vaikea vaali, oliko hän vai hänen miehensä lopullisesti elämään nähden oikeassa.

11.

Heti päivällisen jälkeen tuli harvinainen vieras, nimittäin maisteri Aavasaksa. Hän tahtoi tavata Tuomasta eräässä hyvin tärkeässä asiassa.

Hänet ohjattiin Tuomaan kamariin.

Tuomas ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Hän tarkasteli sentähden tavallista suuremmalla mielenkiinnolla muinaista kilpailijaansa Emmin suosiosta. Mitä henkistä elämää hän eli? Miten oli Emmin rakkaus häneen vaikuttanut? Tuomas tiesi, että maisteri Aavasaksa ei runoillut enää. Mutta kenties oli hänessä sen sijaan joku toinen syvä ja kaunis lähde läikähtänyt.

Sitä oli kuitenkin hyvin vaikea havaita näin päälle päin. Maisteri Aavasaksa ei ollut muuttunut ensinkään ulkomuodoltaan. Mahdollisesti hän oli saanut hiukan enemmän ryhtiä, käytti leveämpiä liikkeitä ja puhui äänekkäämmin. Muuten hän oli sama pyöreänaamainen, pystynokkainen idealisti kuin ennenkin, parta huonosti ajettu ja sininen raittiusnauha napinlävessä.

Sisällisesti näytti hän kadottaneen jokaisen jäljen entisestä huumoristaan. Tuomaan edessä seisoi nyt tuiki totinen ja vakavanha mies, ilman mitään syrjähyppyjä, pyhän aatteen ritari pelvoton ja moitteeton.

Hänellä ei ollut aikaa istahtaa. Hän oli tottunut olemaan liikkuvalla jalalla ja hän tahtoi kaikessa kiireessä, palttoo päällä ja kalossit jalassa, asiansa selvittää.

— Mieliala on sellainen, sanoi hän, minun edustamissani kansallismielisissä ylioppilaspiireissä, että jos sinä tulet tuohon juhlaan ylihuomenna, voit sinä hyvin helposti joutua ulos ajetuksi.

Tuomas nauroi.

— Vanhan ystävyytemme nimessä, lausui maisteri Aavasaksa värähtävällä äänellä, pyydän minä sinua olemaan siihen juhlatilaisuuteen saapumatta. Sinä et tunne situatsionia. Mielet ovat kaikkialla kovin kiihtyneet. Sitäpaitsi tiedät sinä, että meidän pojat ovat jo vanhastaan tottuneet viheltämään.

— Kyllä, hymyili Tuomas. Savikukko on usein kiekunut suurta herätys-osaa Suomen aamukoitossa. Mutta lintu lentää ja laulaa, vaikka sillä enää ei ole päätä eikä kaulaa.

— Älä naura! Ei tarvita muuta kuin merkki ja skandaali on valmis. Ellet tahdo siis antautua sen alaiseksi…

— Niin, sanoi Tuomas, mitäs sinä siinä tapauksessa tekisit?

Maisteri Aavasaksa viivytteli vastausta.

— Periaatteessa, lausui hän vihdoin välttäen vanhan toverinsa silmäystä, minä en ole mikään väkivaltaisten mielenosotusten ystävä. Mutta käytännössä voivat ne toisinaan olla hyvinkin paikallaan.

— Niinkö? hymyili Tuomas. Mutta sehän on jesuiittamoraalia. Minä olen pitänyt sinua tähän saakka järkähtämättömänä aatteen miehenä, joka olisit valmis kaikessa seuraamaan vakaumustasi. Siksi, vaikka en voi hyväksyäkään mielipiteitäsi, jotka minusta ovat naurettavat, minä en ole koskaan tahtonut kieltää sinulta mieskohtaista kunnioitustani. Nyt sitä vastoin…

Maisteri Aavasaksa puri huuliaan.

— Sinun kysymyksessä oleva kirjoituksesi, sanoi hän, oli todellakin sitä laatua, että se teki lopun myöskin minun mieskohtaisesta kunnioituksestani. Ilmoitan siis, että minä rauhallisista periaatteistani huolimatta en tule pikkusormellanikaan estämään puoluetovereitani. Mahdollisesti tulen minä päinvastoin heitä tuohon tekoon yllyttämään.

Tuomas myönsi, että tämä oli terve näkökanta. Häväistys ei tulisi olemaan hänen, vaan maisteri Aavasaksan sekä tämän puoluetoverien. Hänen mielestään voisi heidän keskustelunsa nyt päättyä, samoin kuin heidän tuttavuutensakin. Kaikissa tapauksissa tahtoi hän ilmoittaa juhlaan saapuvansa.

Maisteri Aavasaksa seisoi vielä hetken aikaa äänetönnä.

— No niin, lausui hän sitten hiukan epävarmasti helähtävällä äänenpainolla. Tee kuin tahdot. Minä olen vaan tahtonut sinua varoittaa.

Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. Tuomas ei ollut sitä huomaavinaan, meni ikkunan luokse ja avasi ilmareiän ikäänkuin hän olisi tahtonut tuulettaa ulos entisen ystävänsä. Sitten meni hän ovelle ja avasi senkin.

Silloin ymmärsi maisteri Aavasaksa. Hän pyörähti ylpeästi kantapäillään ja osasi opastamatta eteiseen. Mutta hänen silmänsä olivat tavallista soikeammat ja hänen suupielensä olivat omituiseen irvistykseen vääristyneet, kun hän ovella pysähtyi, kohotti kätensä teatterimaisesti ja lausui juhlapuhujan paatoksella:

— Minä annan sinulle anteeksi, sillä sinä et tiedä, mitä sinä teet.

Tuomas nauroi täyttä kurkkuaan. Mutta sitten tuli hän heti hyvin totiseksi. Hän sulki oven, mutta ilma kamarissa tuntui hänestä raskaalta ja ahdistavalta. Hän sytytti paperossin, otti jonkun kirjan käteensä ja päätti siirtyä isän huoneesen.

Ei ollut parempi olla täälläkään. Laipio näytti ikäänkuin laskeutuneen, seinät siirtyneen lähemmäksi toisiaan. Hänen täytyi avata ikkuna täälläkin eikä hän sittenkään saanut mielestään kyllin raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hetkisen käveli hän hermostuneena edes takaisin, pysähtyi, teki pari voimisteluliikettä ja istahti vihdoin kirja kädessä uuninkulmaan miettimään.

Siinä isän kirjahyllyn vieressä oli vanhastaan ollut Tuomaan lempipaikka. Hän oli siinä saanut ensimmäisen europalaisen sivistyksensä, samoin kuin hän oli saanut kansallisensa ukko Paavon päätykamarissa, kaukana Suomen sydänmaalla.

Tuossa lepäsivät hänen edessään kaikki nuo realistiset, kapinalliset kirjailijat, jotka kerran olivat saaneet aikaan niin suurta meteliä ja myrskyä maailmassa, ranskalaiset keltaisissa sotisovissaan, norjalaiset teräsharmaissa haarniskoissaan. Seisoivat siinä käsi kädessä ja hyvässä asesovussa kaikki nuo erilaatuiset ja eri kehityskulun käyneet henget, joilla jokaisella oli kuitenkin ollut sama päämäärä: yksilöllisen totuutensa täydellinen, häikäilemätön ja perinjuurinen julistaminen. Ibsen ja Björnson, Jonas Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja vielä joku muu. Nietzscheen päättyi sarja. Siitä alkoi hänen oma kirjastonsa.

Tuomas oli usein selaillut näitä teoksia. Ensin hän oli lukenut niitä omasta mielenkiinnostaan, sittemmin tutustuakseen tarkemmin isänsä protokollasihteerin nuoruuden ihanteisiin. Hän oli nimittäin jo nuorella ijällä huomannut, että jos ihminen tunnettiin ystävistään, joita hän usein ei itse valitse, hän tunnettiin vielä enemmän kirjoistaan, jotka hän aina on tilaisuudessa itse valitsemaan.

Oli hyvä uneksia siinä uuninkulmassa. Tuomas olikin siinä ensimmäisinä poikavuosinaan nähnyt monta kirkasta ja kullankimaltavaa unelmaa.

Oli ollut siihen aikaan kevättä ilmassa, oli ollut sitä myöskin täällä heidän omassa kodissaan. Tässä huoneessa oli ollut koolla usein kaikki, mitä suomalaisen kultuurin alalla oli nuorta ja innokasta. Hän itse oli pyörinyt heidän jaloissaan piimäsuuna pikkaraisna, istunut sittemmin totisena tuolillaan ja painanut kaikki, mitä puhuttiin, suureen ja kummastelevaan lapsensydämeen. Ne olivat vieläkin siellä säilyssä, jokainen leimuava sana ja jokainen rohkea, repäisevä ajatus. Hänen ei tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin tulvehti sieltä häntä vastaan tuhansien kauniiden muistojen sarja, niinkuin päivännousu päältä Karjalan metsien, tuoreiden koivunlehtien lomitse, vilisevien virtojen poikki, ja näytti rakentavan siltansa suoraan taivaasen.

Missä oli nyt tuo lumous?

Sitä ei ollut olemassa. Se oli mennyt niinkuin hänen isänsä protokollasihteerin pyhän innostuksen aika. Helposti saatu oli helposti huilahtanut. Tuomas oli kuulevinaan vielä korvansa juuressa isänsä lausuvan leveällä vatsapohja-äänellään:

— Totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle summakaupalla. Se on anniskeltava varovasti ja vähittäin.

Juuri sitä käsityskantaa vastaan oli protokollasihteeri ynnä hänen nuoret ystävänsä kerran tulisimmin nousseet taisteluun.

Merkillinen mies tuo isä, ajatteli Tuomas. Hän on näytellyt niin kauan tuota leveää, vatsa-äänistä yhteiskunta-rooliaan, että hän on kokonaan unohtanut oman varsinaisen olemuksensa. Kuitenkin lepäsi kerran uuden ajan marskisauva hänenkin laukussaan. Oikeastaan pitäisi hänen nyt puhua falsetissa. Hän oli pohjaltaan hieno, tunteellinen mielialojen mies, jonka viisas luonto alkuaan oli varustanut melkoisella, ylempää iskevällä ironialla, turvaksi elämän taisteluun. Mutta sikäli kuin nuoruuden herkkä, runollinen tunne-elämä hänestä kului, pyöristyi itsepuolustavan ivankin kallisarvoinen oka hänessä karkeaksi, tylppäpäiseksi huumoriksi, joka sekin jo viime vuosina oli haihtunut hänestä. Nyt oli hänessä kaikki jo yhtä pyöreätä. Jälelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen mukava, optimistinen levollisuus, peittona suurelle itsekkäisyydelle, sekä ylimalkainen luottamus korkeamman maailmanjärjestyksen toimeenpanevaan voimaan palauttaa maahan se laillisuus, jota hän kyllä katsoi itsensä kutsutuksi säätämään. Perustuslaki-taistelu oli kuitenkin hetkeksi hänet untelosta mielentilastaan hereille ravistanut. Mutta se olikin enää hänen henkisen elämänsä ainoa keidas, jota hän rakasti niinkuin kameeli vesileiliä. Kaikkialla sen ympärillä levisi hänen aivoissaan kuivakiskoisen, hitaasti toimivan virastojärjen ääretön, hedelmätön hiekka-erämaa, jonka karua kuoleman-autiutta vaan joku yhteiskunnallisen ajatuksen pyhiinvaeltava karavaani taikka vahingoniloisen puolue-elämän kitupiikkinen kaktuskasvi joskus vaivaloisesti virkistivät. Pian oli hän oleva kokonaan pyhä. Hiekkameri oli lainehtiva hänen ylitsensä.

— Ja sitten ei hänestäkään enää muuta kuin hyvää, päätti Tuomas ajatuksensa.

Mutta kuinka oli sellainen ylimalkaan mahdollista? Oliko se maailman meno? Pitikö sen siis välttämättä aina olla niin? Oliko siis maailman alusta niin määrätty, ettei kukaan milloinkaan missään voinut pysyä uskollisena oman nuoruutensa autuaille ihanteille? Alkoiko kaunis tarina aina niin oivallisesti, vain sitten päättyäkseen niin pahanpäiväisesti? Vai eikö se ollut koskaan ollutkaan kaunis? Hänkö yksin tässä istui ja ihannoitsi menneiden aikakausien auringoita? Muisteli oman lapsuutensa kultaisia päiviä ja luuli kaikkien muidenkin siihen aikaan aamun kullassa kulkeneen?

Mutta olihan ollut kevättä ilmassa, olivathan torahtaneet korkeamman ihmisyyden taistotorvet. Päivä oli paistanut päälle tuhansien järvien maan. Nuo sittemmin niin sankarillisen kuuluisuuden saaneet "idän pilvet" olivat jo tosin olleet olemassa, mutta vain sopivan välimatkan päässä, niin etäällä, että ne muodostivat koristeellisen taustan kansan kesäiselle juhlatunnelmalle. Uusista, suomenkielisistä opistoista oli virrannut kaikkialta nuorta, toivorikasta väkeä kansallisen viljelyksen vainiolle, iloista, päivänpaisteista väkeä, jotka eivät ikinä olleet mitään kielitaistelun vaikeuksia kokeneet ja joiden sydämiä ei mikään sorretun kansallisuuden tunto ollut milloinkaan myrkyttänyt. Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät olleet vielä paljastuneet, säätyero ei vielä vaaralliseksi kärjistynyt, puolue-elämä ei vielä saanut nykyistä kiihko-agitatorista muotoaan. Itse kansa oli vielä ihanteellinen, puoli-etnografinen, puolimuinaistieteellinen, kenties myöskin kielitieteellinen käsite, josta erinomaisesti sopi isänmaallisissa laulujuhlissa innostua ja sen suurelle tulevaisuudelle 9-kertaisia eläköönhuutoja kohottaa.

Siitä sopi olla myöskin kaunotieteellisesti huvitettu, ainakin siellä, missä se vielä eli alkuperäisessä koskemattomassa luonnontilassaan. Sopi huomautella sen sattuvia, kuvailevia murresanoja, jotka kaikki olivat välttämättä kirjakieleen otettavat, ihailla sen yksinkertaista, korkeata tunne-elämää, jossa herrasväen ihmeeksi oli hienouksiakin, vieläpä myöntää eräänlainen esteettinen merkitys sen kulmikkaille kasvoille, koruttomalle kotitaiteelle ja vaateparren varmalle, pietistiselle tyylikkäisyydelle.

Oli tullut muotiin oikea kansan ihannoiminen. Mutta kun kansa useimmissa paikoin vielä oli raakaa ja sivistymätöntä, ei siitä ollut kuin yksi askel raakuuden ja sivistymättömyyden ihanteluun. Tuota viimemainittua seikkaa ei kuitenkaan oltu huomattu vielä. Kansa seisoi loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa kuin maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin), maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen, isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kultuurimuistoineen etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansanvalistusta, tietysti jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti ja uskovaisesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania, luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ja liehutettiin Suomen lippua. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että kultasäkkiä kantava aasi ei sittenkään aina pääse korkean muurin yli ja että noista kallisarvoisista, mutta useinkin ajan kuluttavan hampaan jäytämistä ihanteista oli paljon peitettävä tien-oheen, jos mieli päästä sen ryteikön läpi, jonka kautta jokaisen kehityskelpoisen kansan jokaisessa uudessa miespolvessaan kuitenkin oli kulkeminen.

Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistysvaltio, joka oli voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla ja kohosi jälleen ehompana entistään. Totuus, kauneus, oikeus, ja kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta, tuskaa, sanomattomia uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään, ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia, vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan taikka vasempaan, vain eteenpäin, vain edestä Suomenmaan. Ylöspäin oli hiukan vaarallisempi marssia, sillä siellä voi ihmisparka aina joutua vaaralliseen kollisioniin taivaallisen isänsä kanssa, joka juuri oli aivan erityisellä tavalla Suomen syrjäiseen kansanrotuun huomionsa kiinnittänyt. Siksi oli ajan tunnussana: eteenpäin!

Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldin kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo silloin kuin Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta, sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet 1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas käsittämättömässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan tulevaisuuden.

Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli sen päähän alkanut tunkeutua Länsi-Europasta uusia, vapauttavia ja hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia, jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat poloisen yksityisen kansalaisen erityistä huomiota osakseen. Tulivat yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön merkityksestä, subjektivisista siveyslaeista, elämän-ilosta ja vapaan arvostelun välttämättömyydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon, avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia nurkkajuuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.

Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnallisena ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää kaipausta ajattelematta.

Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä, talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous, ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä, ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli itse oma tuomarinsa, luonto yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat. Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.

Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häilyneet ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväisiäkin lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria, tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella, kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitettavien kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielestään ulos Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.

Missä olivat nuo miehet?

Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.

Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi, mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen, valhe-ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattelemisen oraat. Se oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen edistyksen. Muuten riemuitsi reaktsioni kaikkialla, puritanismi näytti vahvemmalta kuin ennen, tekopyhyys seisoi niinkuin seinä ja yksilön arvo oli alempi kuin milloinkaan. Poliittisella alalla oli punainen terrori astunut mustan sijalle. Edistyneimmissäkin henkisissä piireissä käsiteltiin ihmistä vain sosialisena käsitteenä.

Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen, mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla, täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.

Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut "virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä. Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa mahdottomaksi.

Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.

Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli tämä vallankumous muodostuva?

12.

Suomen Kansallisteatterin korkeat pääty-akkunat säteilivät tulijalle jo kaukaa yli Rautatie-torin viileän kevät-illan vaaleansinertävässä hämärässä. Taajojen kansanjoukkojen nähtiin sitä kohden virtailevan. Siellä oli isänmaallisen merkkimiehen muisto vietettävä.

Illan onnistuneen ja arvokkaan ohjelman muodostivat puhe, juhlaruno, ylioppilaslaulu, pari kuvaelmaa, orkesterimusiikki sekä eräät näytökset parhaasta kotimaisesta ja ulkomaisesta draamakirjallisuudesta. Jokainen paikka oli myöty. Liikkeellä oli kaikki, mitä pääkaupungin suomalaisessa sivistys-elämässä oli etevintä ja edustavinta, vieläpä suuri osa ruotsalaisestakin, kuten kuului keskustelukielestä käytävillä ja aitioissa. Kaikkialla tunkeili hännystakkisia herroja ja valkopukuisia naisia, siellä täällä joku oikein suuressa toaletissakin, puheen sorina oli tavaton ja ilma täynnä iloista odotusta, tervehtimistä ja miellyttävää toistensa tapaamista.

Mutta samassa kilisivät sähkökellot keskeyttäen seurustelun, hoputtaen puvustonhoitajattaria ja vaatien vahtimestareita katsomon ovia sulkemaan. Kaikki kiirehtivät paikoilleen. Alkumarssi raikahti, esirippu kohosi ja lavalle astui juhlapuhuja, eräs tunnetuimpia ja arvokkaimpia isänmaan-ystäviä. Siellä täällä tunkeusi vielä sisälle joku myöhästynyt juhlavieras, paukahti jossakin aition-ovi ja kuului voimakasta, intohimoista hyssytystä. Sitten syntyi vähitellen syvä hiljaisuus.

Tuomas istui vanhempiensa kera eräässä ensimmäisen parven sivu-aitiossa. Hänellä oli täältä erinomainen tilaisuus tarkastella katsomoa.

Tuolla vastapäätä näkyi salaneuvos perheineen. Hän ei yleensä enää huveissa käynyt, mutta saapui kuitenkin mielellään tämäntapaisiin vakavampiin juhlatilaisuuksiin, todistaakseen valistunutta ja tasapuolista mielenkiintoaan suomenkielisen kansanaineksen parhaimpia sivistysrientoja kohtaan, joihin hän luki taiteen, kirjallisuuden ja teatterin. Ne olivat hänelle suomalaisuuden liikkeen kauniita ja miellyttäviä puolia, samoin kuin sen yhteiskunnalliset ja valtiolliset vaatimukset rumia ja vastenmielisiä. Täten ei hänen platooninen harrastuksensa kansallisuus-asiaan nähden suinkaan sotinut vastaan hänen korkeita, yleis-inhimillisiä ihanteitaan, eipä edes hänen poliittista kantaansa kieli-asiassa, jossa hän sitäpaitsi olikin maanpakolaisuutensa jälkeen täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle kehittynyt.

Samassa aitiossa nähtiin, paitsi Annaa ja Alinea vielä eräs neljäs henkilö, nimittäin lakkautuspalkaila oleva luutnantti Måns Müller, sorakielinen, kiveräviiksinen, diskreetin-näköinen herra, jonka ylähampaat olivat aivan liian suuret, mutta alaleuka taas liian vähän kehittynyt. Totteli muuten toveripiireissään lempinimeä Putte. Hänellä oli jo nyt vakiutunut asemansa Alinen uskollisimpana ihailijana, ei yleensä enää koskaan luopunut hänen viereltään ja luettiin salaneuvoksen lähimpään perhepiiriin kuuluvaksi.

Permannon ensimmäisellä tuolirivillä näkyi eräitä kansallismielisiä valtiopäivämiehiä könöttävän, niiden joukossa ukko Paavo. Hän oli vanha tottunut teatterihabitué, vakinainen vieras, milloin vaan sattui kaupungissa olemaan, kaikissa isänmaallisissa illoissa sekä Shakespearen, Schillerin y.m. maailman suurten mestarien klassillisissa esityksissä, joita hän omasta puolestaan piti täysin kansallisina juhlatilaisuuksina. Niissä taputti hän aina käsiään tuhannen vietävästi, huusi "hyvä" jokaisen näytöksen jälkeen, viipyi viimeiseen mieheen saakka ovella ja voi toimittaa välistä aivan yksin, kiitos olkoon omien vankkojen kämmeniensä, mitä pyramidillisimpia menestyksiä mitä kehnoimmillekin taide-esityksille. Kotimaisissa ensi-illoissa huusi hän aina äänensä käheäksi, vaati voimakkaasti tekijää esiin ja otti mielellään osaa laakeriseppeleesen, jonka hintaa tekijän ystävät väliaikoina käytävillä ja tupakkapuolella yleisön keskuudessa keräsivät. Muuten oli hänen taidemakunsa sitä romantillisempi, mitä realistisempi ja käytännöllisempi hänen tavallinen elämänkäsityksensä. Taide oli hänen mielestään toista ja elämä toista, — dualismi, joka oli verrattavissa vain siihen syvään ja ylitsepääsemättömään juopaan, joka hänen kristillisen maailmankatsomuksensa mukaan oli taivaan ja helvetin välille kiinnitetty. Niinpä hän, vaikka hän yksityisesti ei suinkaan ollut mikään maailmallisen prameuden rakastaja, vaati näyttämöltä nähdäkseen loistavia pukuja, kirjavia kulisseja, kilpiä, miekkoja, kiliseviä kannuksia ja heleäväristä hetalekomeutta loppumattomiin saakka. Yksityisesti hän oli myöskin varsin rauhallinen ja pitkämielinen mies, joka ei koskaan ryhtynyt tekoihinsa ilman tyyntä ja monipuolista harkintaa. Mutta teatterissa piti hänelle olla hirmuista toimintaa, kiihkeitä intohimoja, mylviviä kansankohtauksia, jopa miesmurhiakin, ukkosen jyrinän ja vanhurskaan taivaan salamoiden todistaessa. Silti hän ei suinkaan ollut tunteeton myöskään hengen vienommille nautinnoille. Raukeat, hiukaisevat kuutamokuvaelmat, pienen soololaulun ja surumielisesti hyrisevän sähkövalon säestyksellä, olivat hänen henkistä himoruokaansa, petetty ystävyys, poljettu hyve ja viattomasti vainotun valitus taas asioita, jotka eivät koskaan olleet vaikuttamatta häneen syvästi ja ylösrakentavasti. Eipä hän halveksinut edes pientä lihavanläntää balettiakaan, kun se vaan pysyi kaiken kansallisen siivouden rajoissa — joka taas aina eittämättömästi tapahtui —, tarkasteli suurella mielenkiinnolla teatterin nuorempia naispuolisia jäseniä ja otti aina esiin suuren, yksisilmäisen merikiikarinsa, milloin hovipoikien pyöreät, isänmaalliset pohkeet näyttämölle ilmestyivät. Hänen mielipiteensä suomalaisen näyttämötaiteen suhteen oli sama kuin kirkon ja armonvälikappaleidenkin, nimittäin ettei sen siunauksellinen ja salaperäinen vaikutus suinkaan riippunut papin saarnan hyvyydestä taikka huonoudesta; se asui taiteen temppelissä itsessään. Jokaisen, joka ei ollut ihastunut yhtä paljon kuin hän, julisti hän armotta epäkansalliseksi. Niille, jotka hänen kuultensa joskus pyrkivät esityksen heikkoja puolia huomauttelemaan, sanoi hän suoraan, että he nähtävästi olivat kadottaneet kyvyn ylipäänsä nauttia taiteesta. Hänen selkämunansa sai Shakespearen paatos aina tärisemään. Hänen nenäliinansa veti Maria Stuartin liikuttava kuolema aina esille. Hänen mielinäytelmänsä oli kuitenkin Orleansin neitsyt, joka monipuolisimmin tyydytti hänen romantisia, kristillisiä ja isänmaallis-ihanteellisia tarpeitaan ja jota hän uskollisesti kävi katsomassa niin usein kuin sitä vaan esitettiin.

Permannon ensimmäiset tuolirivit ukko Paavon sivulla ja takana olivat täytetyt pelkillä tunnetuilla henkilöillä, siinä professoreita, siinä sanomalehtimiehiä, siinä korkeampain virkakuntain edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, joukossa joku nuhteeton nuori maisteri taikka piikkipartainen varatuomari, jolla vielä oli tulevaisuutensa edessään. Siinä myöskin monta, jolla se jo oli takanaan. Permannon keskipaikoilla, joka yleensä oli opiskelevan nuorison ja heidän mielitiettyjensä hallussa, näkyi maisteri Aavasaksa morsiamineen. Ovensuissa seisoi taas sankat parvet valko-rusettisia, pitkäkaulaisia ylioppilaslaulajia, jotka siinä omaa ohjelmanumeroaan jännitettyinä odottivat.

Tuomas siirsi silmänsä ensimmäiselle riville, jota samoin kuin suurimmaksi osaksi permanto-aitioitakin vanhat kansallismieliset perheet hallitsivat, mahtavine yhteiskunnallisine rouvineen ja vienosti kukoistavine, kainosti dekolteerattuine tyttärineen. Hän siirsi silmänsä toiselle riville, joka sekin, vaikka tavallisissa oloissa työväen paikka, näkyi tällä kertaa olevan opiskelevan nuorison ja varakkaan porvarissäädyn hoteissa, siellä täällä kuitenkin joku kurkottava seppänaama tahi jyrkkäpiirteinen kansan tahdon toimeenpanija. Sieltä erotti Tuomas myöskin vanhan tuttavansa Pertin, Vitikkalan entisen renkipojan, sittemmin torppari-agitaattorin, joka nyttemmin oli eronnut sosialidemokraattisesta puolueesta ja liittynyt yhteen eräiden samanmielisten toveriensa kanssa ajaakseen tarmokkaasti omia iloisia, kommunistisia ihanteitaan. Viimeksi hän oli istunut vangittuna eräästä pankkivarkaudesta, mutta todistusten puutteessa päästetty jälleen hänelle niin kullankalliiseen vapauteen.

Kaikki yhteisen kansallisen taiteen korkeain kaarten alla, kaikki kokoontuneina muistamaan jalon vainajan sopusointuista elämäntyötä. Se oli todellakin näky, joka oli omiaan jokaista isänmaallista mieltä suuresti ilahduttamaan.

Protokollasihteeri haukotteli. Juhlapuhuja ei ollut vielä oikein päässyt vauhtiinsa, tapaili sanojaan otti pari kertaa hermostuneena takaisin ja liikkui ylimalkaan liian tuulentupaisissa ilmakerroksissa. Tuomas ei voinut olla jälleen isäänsä syrjäsilmällä tarkastelematta.

Epäilemättä ei siinä istunut mikään laiha-säärisen entusiasmi-ratsun kaistapäinen kannustaja, vaan tyyni, taittunut keski-ijän mies, jonka mielenrauhaa ei enää muu kuin vastapuolueen poliittinen "kiihoitus" — se on aina vastapuolue, joka "kiihoittaa" — voinut levollisesta tasapainostaan järkähyttää. Istui leveän, lainopillisen yhteiskuntajärjestyksen vankka tukipuu, itse sen isänmaallisen veräjän horjumaton pihtipieli, jonka läpi nuoret vasikat vasta pitkän parannuksen, katumuksen ja usein uudestasyntymisen peson jälkeen valtion luvatuille virkalaitumille lasketaan. Tuomas tunsi itsensä tuiki vähäpätöiseksi hänen vierellään.

Mutta juhlapuhuja oli nyt saanut siivet alleen. Hänen hyvin veistetyt ja tarmokkailla taidepausseilla varustetut lauseensa kiersivät salia niinkuin pitkät viipaleet ja hänen varma, vakuuttava silmänluontinsa pyyhki parvekkeita ikäänkuin hän olisi esiintynyt Ison-Britannian a Irlannin yhdistettyjen kuningaskuntain parlamentissa. Protokollasihteeri ei haukotellut enää. Hänen tyyni, intohimoton katseensa oli kultasankaisten silmälasien takaa kiinnitetty järkähtämättömästi puhujaan. Silloin tällöin nyykäytti hän päätään tyytyväisenä.

— Hän puhuu hyvin, lausui hän puoli-ääneen Tuomaalle. Juuri niin kuin tämäntapaisissa tilaisuuksissa on kansalle puhuttava.

Puhe päättyi ja palkittiin korvia huumaavilla kättentaputuksilla. Heti sen jälkeen ilmestyivät lavalle ylioppilaslaulajat esittäen "Jos sydän sulla puhdas on". Vielä pari muuta isänmaallista laulua, kättentaputuksia ja välihetki. Protokollasihteeri nousi vaimoineen. Tuomas seurasi heitä.

Käytävän hälisevässä ihmistungoksessa tunsi hän jonkun koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi katsomaan ja näki edessään kehittymättömän alaleuan sekä kaksi ystävällisesti hymyilevää ylähammasta. Se oli Putte.

— Hörrr du brrorrr, sanoi sotilaallisella sorakielellään, minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä puhuttavaa.

He siirtyivät seinävierelle. Putte selitti äänellä, joka ilmasi suurta levottomuutta, kuulleensa huhuna mainittavan, että kansallismieliset ylioppilaat — "dessa förrrbannade finnpojkar" — aikoivat toimeenpanna jonkun skandaalin Tuomasta prikatakseen. Kenties olisi sentähden parasta, että Tuomas, joskaan ei suorastaan pakenisi, johon Putte sotilaana ei suinkaan tahtonut kehoittaa häntä, kuitenkin käytännöllisistä syistä näkyisi niin vähän kuin mahdollista.

— Minä en ole lukenut sinun arrrtikkeliasi, lisäsi Putte, mutta minä olen kuullut mielihyväkseni, että siinä on ollut karrrvaita pillereitä. Kuten tiedät, en minä yleensä seuraa sanomalehtiä. Mutta jos sinä, vaikka sivilimiehenä, olet osoittanut urrrhoollisuutta, pyydän minä upseerina kiittää sinua.

Tuomas omasta puolestaan kiitti taas Puttea toverillisesta huolenpidosta ja kysyi kesken kaikkea, millä kannalla hänen suhteensa Alineen oli.

Putten huolestuneet kasvot kirkastuivat päivänpaisteisiksi.

— Iiihahaha, hirnui hän tuttavallisesti, imarrrtelematta itseäni voin sanoa, etten luullut sen niin helposti käyvän. Mutta rrrrakkaus on kaikkivaltias. Asia täytyy vielä toistaiseksi pitää salassa. Läheisenä sukulaisena olet sinä kuitenkin jo nyt, olematta tunkeileva, tilaisuudessa grratuleeraamaan minua.

Tuomas onnitteli häntä sydämellisesti. Putte kysyi, mihin toimeenpiteisiin hän aikoi ryhtyä personallisen turvallisuutensa suhteen.

— En mihinkään.

Putte katsoi häneen ällistyneenä. Mutta sitten kävivät hänen ystävälliset kasvonsa hyvin totisiksi, hän ojensi lämpimästi oikean kätensä Tuomaalle ja lausui vasen käsi miekankahvassa:

— Brrra brrorrr, brra. Sinä olet jurrnalisti ja minä pidän jurrnalisteista. Mutta jos sinulle täällä jotakin tapahtuisi, niin tiedät kyllä, että ystävyys on lähinnä isänmaata minun korrrkein tunnussanan. Farrväll!

Hän teki kunniaa, kilahutti kannuksiansa ja meni. Tuomas näki hänet jälleen heti kohta virkatoimessaan, tarjoamassa Alinelle kermatorttua lämpiön tiskin takana.

Protokollasihteeri oli tavannut appensa ja löytänyt vapaan pöydän-nurkan. Keskustelun lomassa, joka koski illan ohjelmaa, kumartui salaneuvos Tuomaan puoleen ja lausui hänelle puoli-ääneen hyvin merkitsevästi:

— Mainitsiko luutnantti Müller sinulle jotakin?

— Kyllä.

— Ja sinä?

Tuomas kohautti olkapäitään. Häntä alkoi todellakin jo hiukan hermostuttaa tämä huolenpito.

Salaneuvos mursi leivoksen lautasellaan.

— Hm, lausui hän, luonnollisesti minä en voi hyväksyä sinun kaikkea pieteettiä puuttuvia periaatteitasi. Mutta vielä vähemmän voin minä hyväksyä niitä väkivaltaisia keinoja, joista olen kuullut puhuttavan. Kenties olisi parasta, että siirtyisit minun aitiooni. Siellä toivon toki jo virka-arvon sinua suojelevan.

Tuomas kiitti kohteliaasti. Hän arveli olevansa kyllin turvattu omassaankin.

— Mistä on kysymys? tiedusti protokollasihteeri, joka kumma kyllä ei ollut tähän saakka kuullut asiasta mitään.

Salaneuvos selitti hänelle parilla sanalla situatsionin.

Protokollasihteeri veti otsansa huolestuneisiin kurttuihin. Hän otti asian hyvin vakavasti.

— Sinun on hetipaikalla poistuttava teatterista, lausui hän ankarasti Tuomaalle. Sinun artikkelisi ei todellakaan ollut sen arvoinen, että sen vuoksi tapahtuisi ikävä häiriö isänmaallisessa juhla-illassa. Se ei ollut järkevästi kirjoitettu. Minä myönnän kyllä, että epäkohtia on olemassa, mutta niiden poistamiseksi on olemassa vaan yksi keino, nimittäin laillisuuden, minä tarkoitan täyden laillisuuden palauttaminen.

Tuomas katsoi äitiinsä.

— Entäs sinä, äiti? Pyydätkö sinäkin minua poistumaan?

Maria Antoinette viivytteli vastaustaan.

— Minä arvelen, että isäsi on oikeassa, lausui hän sitten hiljaisesti.

Tämä oli Tuomaalle jotakin odottamatonta. Hän ei tahtonut uskoa omia korviaan.

— Äiti, sinä et voi tarkoittaa, mitä sanot. Pitäisikö minun väistyä, minun, vaan siksi, että jotkut kansallishullut tahtovat sitä? Mahdotonta.

— Sinä teet tietysti niinkuin tahdot. Minä arvelin vaan, että se olisi parasta sinullekin.

— Siis sinunkin mielestäsi on työläs potkia tutkainta vastaan?

Tuomas odotti jännityksellä hänen vastaustaan, silmä terävänä kuin peitsenkärki. Oliko tässä hänellä uusi vihollinen? Eikö siis enää äitikään häntä ymmärtänyt?

Maria Antoinette katsoi poikaansa surullisella silmäyksellä. Hän ei jaksanut enää. Ajatus, että hänen Tuomaansa joutuisi julkisen häväistyksen, kukaties mieskohtaisen väkivallan esineeksi, oli liian kiusallinen hänelle. Hän taipui. Ensimmäisen kerran elämässään hän myönsi, että protokollasihteerin sovitteleva kanta yleiseen mielipiteesen ja kansan ääneen nähden sittenkin saattoi olla ainoa mahdollinen.

— Niin se lienee, lausui hän hiljaa ja surumielisesti.

Tuomaasta tuntui aivan kuin olisi äiti noilla sanoillaan kieltänyt hänet. Eikä ainoastaan häntä, vaan oman ylpeän olemuksensa, joka oli hänet muista erottanut, oman mykän murheensa ja kärsimyksensä, joka tähän saakka oli äidin hänen silmissään aina niin ihanaksi aateloinut. Tuomas ei tuntenut enää äitiään. Hän huomasi olevansa yksin, niin yksin kuin ihminen maailmassa voi olla. Hänen sydämensä kutistui kivikovaksi. Raudan-raaka kylmyys levisi hänen ympärilleen.

— Minä jään, virkahti hän hampaittensa välistä. Toivon kuitenkin, ettei perhe tule minun tähteni häpeään.

Maria Antoinette katsoi häneen äänettömästi nuhdellen, pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta tuntui jälleen kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä. Vai olivatko ne joutsenia enää? Eikö hän kuullut korppien koikkuviksi?

— Syytä sitten itseäsi, sanoi protokollasihteeri suuttuneesti. Mutta älä luule, että kukaan täällä panee tikkua ristiin sinun puolestasi.

— Minä panen miekkani rrristiin, kuului samalla Putten sankarillinen sora-ääni julistavan. Niin kauan kuin minä olen tässä seurassa, ei kukaan ole hänen päästään hiuskarrrvaakaan koukistava.

Tuomaan täytyi hymyillä vasten tahtoaankin.

Anna nauroi sydämettömästi ja ilmoitti, että hän jo pitkän aikaa oli halunnut olla mukana jossakin jännittävässä. Salaneuvos antoi ankaran muistutuksen hänelle, huomauttaen että skandaali oli jotakin plebeijimäistä. Ei sopinut hänen tyttärensä iloita sellaisesta. Aline ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat suurta levottomuutta. Hän ei nähtävästi oikein luottanut Puttensa suojelukseen.

Protokollasihteeri oli oikeastaan suuttuneempi kuin mitä hänen tavallinen mielen tasapainonsa olisi myöntänytkään. Hän ei ymmärtänyt tuollaista kirottua itsepäisyyttä! Se oli hänen mielestään sekä typerää että kloppimaista. Hän olisi mielellään sanonutkin sen Tuomaalle, mutta hän huomasi tämän tuimasta ulkomuodosta ja rypistyneistä kulmakarvoista, etteivät parhaatkaan sanat tällä kertaa olisi tepsineet mitään. Hän päätti sentähden tehdä sen joskus toisti ja sitä tuntuvammin.

Tuomas puolestaan ei kunnioittanut häntä enää silmäykselläkään.

Syntyi pieni äänettömyys.

Ihmiset tunkeilivat heidän ympärillään. Äkkiä näkyi ikäänkuin ilmestys niiden lomasta ukko Paavon kunnioitusta herättävä haamu.

Hän oli hetken merkityksen johdosta puettu tärkkikaulukseen ja valkeaan rusettiin; muuten oli hänen musta sortuukinsa sama kuin ennenkin, ei vähemmän tylppäkärkiset anturakengät. Hän tervehti kohteliaasti seuraa.

— Hyvin miellyttävä isänmaallinen tilaisuus, lausui hän.

Myönnettiin.

— Erinomainen ohjelmakin, huomautti hän sitten. Myönnettiin. Mutta keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan.

— Tuleppa tänne Tuomas, lausui hän lopuksi.

Minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä.

— Me tiedämme jo asian, sanoi Tuomas tarjoten tuolinsa hänelle.

Ukko Paavo kohotti kulmakarvojaan.

— Minkä asian? kysyi hän taitavasti.

— Että minua uhkaa vaara tulla tunnetuksi henkilöksi, vastasi Tuomas.

— Yhyy.

Kunnallisneuvos olisi mieluummin puhunut kahden kesken. Mutta kun Tuomas toistamiseen tarjosi tuolinsa hänelle, hän istahti.

— Suon mielellänikin sinulle, sanoi hän, pienen terveellisen nipristyksen. Toivon, että se tulee jonkun verran hävyttömiä mielipiteitäsi justeeraamaan. Mutta onhan tuo sentään häpeä minullekin, jos oma liha tulee tällaisena päivänä julkisesti ristiinnaulituksi. Pyysin sentähden maisteri Aavasaksaa, että hän jättäisi mielen-osotuksensa toistaiseksi.

— No, ja mitä sanoi maisteri? kysyi protokollasihteeri jännitettynä.

— Hän sanoi, että päivän merkitys on juuri erityisesti kaikkia kansallismielisiä velvoittava.

Salaneuvos huomautti, että hän pesi kätensä Tuomaan mahdollisten harha-askelien suhteen. Politiikka oli hänen mielestään asia, jota oli taidolla hoidettava. Jos sen mieli koskaan kohota tiplomatiaksi, joka oli politiikan korkein muoto, oli se säilytettävä harvojen yksityis-omaisuutena. Missään tapauksessa sitä ei ollut jätettävä raakojen kansanjoukkojen, saati sitten kehittymättömän nuorison leikkikaluksi. Nykyajan ylioppilaat rupesivat politikoimaan liian aikaiseen.

— Politiikka, vastasi ukko Paavo, on ihmisen korkein tehtävä maan päällä, lähinnä luonnollisesti hänen uskonnollista kutsumustaan. Mutta politiikkaa ei voi olla ilman valistunutta yleistä mielipidettä, ja juuri tämän yleisen mielipiteen valmistamisessa voivat nuoret reippaat ylioppilaat, samoin kuin lämmin kansallismielinen sanomalehdistö, saada paljon hyvää ja oikeata aikaan.

Salaneuvos nielaisi viimeisen murun lautaseltaan. Hän oli valmis.

— Kansallismielinen sanomalehdistö! sanoi hän. Tietääkö herra kunnallisneuvos, mitä se on tuo teidän kansallismielinen sanomalehdistönne? Se on kansalliskiihkoinen sanomalehdistö, epärehellinen, luikerteleva ja jesuiittamainen prässi, joka on ottanut isänmaallisuuden urakalle ajaakseen omia itsekkäitä, hyvin itsekkäitä pyyteitään. Mitä on n.s. kansallismielinen sanomalehdistö muissa maissa? Minun tarvitsee viitata vain valistuneen Ranskan ja pimeän Venäjän yhtäpitäviin esimerkkeihin.

Kunnallisneuvos kuunteli vain toisella korvallaan, mutta hän kuuli hyvin silläkin. Samalla loi hän levottomia katseita ympärilleen. Salaneuvos oli nimittäin korottanut äänensä eikä ukko Paavo millään muotoa tahtonut kiinnittää yleisön huomiota.

— Yksi ottaa urakalle yhden, toinen toisen asian, lausui hän pitkäveteisesti; yksi perustuslaillisuuden, toinen…

— Ei sitä siihen voi verrata, väitti salaneuvos. Tuo on juuri teidän tavallisia yrityksiänne johtaa keskustelu harhateille.

Kansallisuus-aatteelta hän puolestaan ei tahtonut kieltää kunnioitustaan, vielä vähemmän Snellmanilta, joka tosin oli ollut itsekäs, hyvin itsekäs mies, mutta kuitenkin harvinaisen kyvykäs koulurehtori. Hän ei vaan voinut hyväksyä sitä tapaa, millä Snellmanin aatteita nykyään suomenkielisen kansan keskuudessa ajettiin.

— Te sanotte suomalaiselle talonpojalle, jatkoi hän, "ole suomalainen, ole niin tuhannen pärkkeleen supisuomalainen!" Mitä luulette, että tästä talonpojasta, joka ei ole muuta kuin suomalainen eikä ikinä ole ollut muuta kuin suomalainen, mitä luulette hänestä tulevan? Hänestä ei koskaan tule muuta kuin suomalainen talonpoika. Häh? Te tapatte kaiken kehityksen maasta.

Tämä oli salaneuvoksen klassillinen todistelu suomalaisen kansallisuusliikkeen nurinkurisesta ajamisesta. Mutta ukko Paavo ei ollut vielä lyönyt pöytään viimeistä valttiaan.

— Minä olen itse tosin vaan oppimaton suomalainen talonpoika, alotti hän vaatimattomasti.

Silloin oli piru merrassa, kun ukko Paavo katsoi vaivakseen vedota tähän ankaraan argumenttien. Tietysti se oli vaan sanantapa taikka pikemmin sotaviekkaus, jolla hän voi hankkia itselleen erinomaisen strategisen aseman, saada keskustelussa ikäänkuin ala-otteen ja ahdistaa vastustajaansa aivan uudelta, odottamattomalta kannalta. Siitä voi sitten aina vähitellen siirtyä hyökkäyssotaankin ja edetä varovaisesti, niin pitkälle kuin vaatimaton perus-asema myönsi. Eikä se juuri esteitä tehnytkään, sillä ukko Paavo oli tietysti talonpoika vaan nimeksi eikä suinkaan oppimaton. Mutta hänen herrasvastustajansa menivät tavallisesti mitään pahaa aavistamatta paulaan, ottivat ikäänkuin hyväntahtoisesti häntä opastaakseen, kunnes ukko Paavo äkkiä vetäsi pussin suun kiinni parilla terävällä, toisen sanoista tehdyllä johtopäätöksellä ja loi voitollisen silmäyksen ympärilleen: katsokaa, tässä on säkki, johon oppimaton suomalainen talonpoika on voinut pistää noin suuren ja ylpeän herran! — Tämä taistelutapa teki aina tarkoitetun vaikutuksensa sekä sanomalehdistössä että säädyn keskusteluissa.

Mutta nyt soivat sähkökellot, väliaika oli lopussa eikä ukko Paavo enää ollut tilaisuudessa erinomaisia johtopäätöksiään vetämään. Hän tyytyi sen sijaan, muut hyvästeltyään, lausumaan Tuomaalle seuraavat onnettomuutta uhkaavat sanat:

— Tästä tulee sinulle vielä tupenrapina, poika.

Todellakin näkyi jonkun matkan päässä parvi parrattomia nuoria miehiä, jotka keskenään kuiskutellen kiinnittivät Tuomaasen tuiki lähenteleviä silmäyksiä.

— Entä jos tupessa olisi puukkokin? sanoi Tuomas.

Hän aikoi mennä aitioonsa. Mutta samalla kuuli hän Alinen vielä mainitsevan hänen nimeään.

— Tuomas, sanoi hän. Minä en ymmärrä politiikkaa. Mutta jos katsot olevasi oikeassa, niin pysy paikoillasi!

— Kyllä, sanoi Tuomas. Mutta kuinka sinä olet tullut siihen tulokseen?

— Minä keskustelin asiasta Puten kanssa. Niin, älä naura, hänellä on hyvä sydän ja…

— Kyllä, sanoi Tuomas. En minä hänen sydämelleen hymyillytkään.

— No niin, hänen päänsä ei ole parhaita, mutta se riittää minulle. Ja sitten tuntui minusta niin ikävältä, jos sinä luulisit, ettei kukaan meistä sinua ymmärtäisi.

— Ja sitten?

— Ja sitten tahdoin minä tarjota sinulle tämän suklaatitötterön. Ota se! Minä tiedän sinun pitävän suklaatikaramelleista.

— Aline, sinä olet paras nainen taivaan alla. Onnellinen Putte!

— Luuletko todellakin, että tulemme onnellisiksi?

— Kyllä. Minä olen aivan varma siitä.

— Minä olen joskus epäillyt sitä. Kuule, Tuomas, sinunkin olisi mentävä naimisiin.

— Mahdotonta. On olemassa vain kolme naista, joiden kanssa minä ehkä olisin voinut tulla onnelliseksi. Kaksi heistä ovat minun tätejäni.

— Ja kolmas?

— Oli äiti. Mutta hänkin on nyttemmin…

— Mitä nyttemmin?

— Rouva protokollasihteeri.

— Tietysti hän on rouva protokollasihteeri. Ei, kyllä minun nyt täytyy mennä. Minä näen, että Anna aikoo vietellä tuolla minun sulhaiseni.

Todellakin näkyi Anna käytävän päässä keimailevan aivan sopimattomasti Putten edessä.

— Näkemiin siis.

— Näkemiin. On niin paljon haittaa nuoremmista sisarista.

Seuraavalla väliajalla tuli Emmi.

Tuomas ei ollut nähnyt häntä sitten kuin heidän kihlauksensa oli purkautunut. Hän tarkasteli sentähden muinaista ihannettaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Emmin kehitys oli nykyään käynyt jättiläisaskelilla eteenpäin. Hänen siveäsydämisiä kyhäyksiään, aina vaan nimimerkillä "Salon tyttö", painatettiin jo mielihyvällä pääkirjoituksina kansallismielisessä sanomalehdistössä. Sanottiin hänen sitäpaitsi viimeistelevän laajaa yhteiskunnallista romaania, jonka nimeksi tulisi "Raakuus ja rakkaus". Yleinen mielipide oli sen suhteen jo ennakolta hyvin suosiollinen.

Hän käytti yhä edelleen mustaa pukua, pitkät kellonvitjat kaulan ympäri kiinnitettyinä. Hänen kasvonsa olivat kenties kalpeammat kuin ennen, mutta hänen silmänsä yhtä siniset ja viattomat.

— Tuomas, lausui hän hätäisesti, älä usko, että minä tahdon sitä. Minä olen pyytänyt ja rukoillut sulhaistani, ettei hän tekisi sitä. Hänen puoluetoverinsa odottavat vaan hänen merkkiään.

— Ja mitä sanoo sulhaisesi?

— Hänen sydämensä vuotaa verta. Mutta hän ei voi. Hänen täytyy periaatteittensa tähden. Ymmärrätkö? Hänen täytyy.

— Minä ymmärrän.

— Sitäpaitsi yllyttää kunnallisneuvos häntä.

— Kuinka?

— Minä kuulin hänen äsken tekevän sitä. Voi, kyllä tämä on niin kauheata!

Ahaa, ajatteli Tuomas. Iso-isä pistää välisti pienen hätävaiheenkin.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä luulen, että sulhaisesi etsii sinua.

Emmi katsoi häneen rukoilevasti.

— Tuomas, minä ajattelin… Eikö sinun sopisi poistua? Eihän sinulla ole mitään periaatteita.

— Entäpä minulla olisi joku.

— Sinähän olet jumalankieltäjä. Eihän sellaisilla ole mitään ihanteita. Sinä voit sen tehdä. Tee se minun tähteni, Tuomas.

Tuomas ei enää viitsinyt kuulla häntä. Hän meni kohteliaasti kumartaen.

13.

Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.

— Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?

Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa, mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet, saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.

Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.

— Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?

Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen onnellisuudesta.

— Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia "Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman lisäystä.

— Mitä Pertti tarkoittaa?

— Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.

— Minä en ymmärrä.

— Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on vielä enemmän törkyä.

— Mitä purkkeja?

— Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?

— Pertistä on tullut runoilija?

— Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?

— Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio osakseni.

— Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.

— Niinkö?

— Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.

— Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.

— Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?

— Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä johtajananne.

— Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten tinamiitia?

— Ei.

— Revolveri herralla kuitenkin on?

Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.

— Täällä on.

— Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.

— Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä. Kenties minä pian liityn heihin.

— Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä tullaan.

— Hyvä, hyvä.

— Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.

Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton, että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle kulunut.

— Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.

Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.

— Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä. Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus. Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat luonnonkäsitteet.

Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.

Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.

Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.

Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.

Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman piti.

Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.

Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.

Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina saadakseen selville, mitä tapahtui.

Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.

Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika. Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi sentähden paras poistua täältä.

— Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.

Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja ärsyttävästi:

— Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle mikään miellyttävä tuttavuus.

Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.

— Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.

Miesjoukko rupesi lähenemään.

Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän hyökkääjiä.

— Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?

Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.

Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki kiirehtivät katsomaan.

Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena, tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.

Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia. Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?

Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten ojennettuna kohti korkeutta.

— Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin, Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka, poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!

Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen. Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.

Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin maisteri Aavasaksan:

— Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg, vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks…!

Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.

Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni. Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:

— Tuomas, älä ammu!

Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.

— Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.

Hän hyppäsi penkiltä alas.

Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.

Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.

Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia. Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli häntä.

— Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.

Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan eteen nyrkit puristettuina ja huusi:

— Sinä! Sinä!

Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.

Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä sormellaan ja sanoi:

— Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa vasten omia kansalaisiaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo. Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut pahalla vastustettava.

— Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.

Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja kypsymätön ymmärtämään.

Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.

Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta peukalostaan.

14.

Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä, hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.

Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette, jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan mukaan Kaarle Juhanaksi.

Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet siltä tieltä käännyttää.

Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä kotiin pistäytymään.

Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.

Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä, matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.

Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa, kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot olivat marmoriin kirkastetut.

Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi, menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä harjoittanut.

Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut, enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas, sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä. Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt. Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.

Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta, kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä. Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat vihannes-omeletit.

Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m. luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta, voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti hänelle uskotun läänin siunaukseksi.

Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi, että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi haltuunsa Vitikkalan.

Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle. Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle kiinnittää.

— Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.

Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin.

— Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä, on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen. Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa. Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.

Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.

— Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.

Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.

— Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.

Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä. Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin valkopartainen, lumitukkainen hahmo.

— Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän. Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan määrittelemään.

— Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti. Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.

Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.

Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä puolikymmentä pientä pellavapäätä.

— Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.

Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla "Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa taloihin ja torppiin tien vierellä.

Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin tapahtunut.

— Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä moneen kylään.

Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.

— Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?

Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.

Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä asemasta.

Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, — oli ylimalkaan sangen vaikea keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä. Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää Tuomaallekin yhden niistä.

— Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut pidättää itseään, voitonriemuisesti.

— Mitäh? sanoi Tuomas.

— Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.

Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.

— Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18 vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.

— Kokonaan? kysyi Tuomas.

Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.

— Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut mitään kompromissausta.

— Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan historiaan.

— Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas. Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni. Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.