TOINEN NÄYTÖS.

(Hiiden vuoren sisusta. Oikealla etu-alalla vuoren portti, sen takana hämäriä vuoren halkeamia, vasemmalla etualalla pajavehkeet, vasemmalla nurkalla kaukaa näkyy Hiiden omituinen linna. Perällä vuoren seinä, jossa on vankikomero ja ovi, oven vasemmalla puolella ympyrän muotoinen ristikolla varustettu aukko. Hiidet ovat raajarikkoisia ja kääpiöitä, kaikilla on musta tukka ja nokinen naama, leuvoissa pukinparrat, puvut omituisia ja kirjavia sepän pukuja. Hiidet ovat muuten ihmisten näköisiä.)

HIIDEN ORJAT laulavat.

Hahhahhaa, hahhahhaa, kaunis on aurinko, kaunis on maa, polkekaa, painakaa paljetta näin, takokaa, takokaa tulta päin, tahdomme kultaa ahjosta nostaa, ihminen on multaa; Tahdomme kostaa! Kulta se hurmaa ihmisen, suistaa sen surmaan turmellen, yössä me lietsomme vankeina vuoren, kerran me murramme rautaisen kuoren, meidän on aurinko, meidän on maa, takokaa, takokaa, hahhahhaa, hahhahhaa!

ISO-HIISI. (Iso avain riippuu vyöllä).

Ken vuoren porttiin yöllä kolkuttaa, kultaako taasen janoo kurja sielu?

TUHKIMO.

Ihana polku eessäin kisailee, puun juurilla nään kultakolikoita; Nyyrikki neuvoi: "niihin älä koske!" pois viekas kulta!

(Potkaisee kolikot menemään.)

ISO-HIISI.

Vältti kiusauksen, siis esiinloitsin kolme impeä, ne virvatulillansa vietelkööt!

(Vuoren halkeamaan ilmestyy kolme impeä, joista keskimmäinen on prinsessan näköinen.)

TUHKIMO.

Prinsessa! Mitä, oisko mahdollista! ei — Ihannelma, kylmä on sun katsees, kai harhanäky silmää häikäisee! "Vastaasi astuu kolme kaunotarta", Nyyrikki neuvoi, "niihin älä koske!"

(Lyö jousellansa ristiin rastiin kolme kertaa.)

Pois irvikuvat ihanat! Pois tieltä!

ISO-HIISI.

Maanalainen on hällä mahti varmaan; mies, terve tänne kerran tultuasi, mik' olet, mitä haet uhkamieli?

TUHKIMO.

Oon oman onnen seppä.

ISO-HIISI.

Seppä, sanoit, seppäähän täällä juuri tarvitaan, siis tartu seppä väkivasaraan, niin yhdessä me kultaa kalkutamme!

TUHKIMO.

Mut mitä täällä tehdään sydänyöllä?

ISO-HIISI.

Kruunua taomme me yötä päivää.

TUHKIMO.

Kruunua himoitsee siis itse Hiisi?

ISO-HIISI.

Kruunu on lasten lelu, siitä viisi, kuninkaan lintu mull' on häkissäni, nyt vanhaa kruunuaan se kaipailee ja samannäköistä nyt taomme.

TUHKIMO. (Teeskennellen tietämättömyyttä).

Kuninkaan lintu?

ISO-HIISI.

Tuolla!

TUHKIMO. (Itsekseen).

Kuningatar.

ISO-HIISI.

Se ensin pyristeli siivillänsä, löi päänsä vasten rautalankoja, nyt istuu ikävissään puikollansa ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.

TUHKIMO.

Miks'ette päästä sitä lentämään!

ISO-HIISI.

Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on, se kipenöi kuin helmikuuma rauta, omaksi ilokseni linnun liitän. Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä, enemmän kultaa, jalokiviä!

(Heittää ahjoon kultaa.)

TUHKIMO.

Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.

ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta, siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan, ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa, syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua. Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa paljetta että vuori vapisee!

(Siirtyy ristikon luo.)

Ihana linnanjoutsen, kaarikaula!

KUNINGATAR.

Mun kruununi, mun kruununi!

ISO-HIISI.

Se tehdään, ei muuta vastausta teiltä saa, "mun kruununi!" te varhain valitatte, en tänne kruunuanne tuottaa voi, se linnan kappelissa kätköss'on piirissä ristin, jota täytyy kiertää.

AARTEENKAIVAJA. (Tuhkimolle).

Kuulehan, kerran autoit mua suosta Tapion tanhuvilla, muistatko?

TUHKIMO.

Sinäkö täällä, Aarteenkaivaja?

AARTEENKAIVAJA.

Niin, kovaonni tuli osakseni, ma vuorenporttiin yöllä koputin, kun kiiltokasoja ma kopeloin, pois sammakkoina hyppi kultarahat; nyt olen onnettomin Hiiden orja. Oi, ole viisas sekä varova, kavahda Ropaa, Hiiden tytärtä, hän joka nurkan takaa hähättää, nyt Hiisi hänet varmaan sulle naittaa, miks tänne tullitkaan?

TUHKIMO.

Mun aikoo naittaa? Ei, ennen jauhan Rovan ruumeniksi.

AARTEENKAIVAJA.

Ei, ole niinkuin kaikkeen suostuisit, lie sulla voima suurempi kuin mulla, voit vielä paeta!

TUHKIMO.

En pakene, ma vuoren vangin tahdon pelastaa.

AARTEENKAIVAJA.

Se varmaan nousee yli voimiesi, rautaista ovea ei kukaan murra, ei Hiisi jätä koskaan avaintansa ja vaikka avaimen hän antaisikin, niin turhaan päin ja vasten saisit vääntää.

(Tuhkimo ja Aarteenkaivaja takovat.)

ISO-HIIlSl. (Kuningattarelle).

Te ette koskaan täältä päästä voi, ma huvinaisekseni teidät tahdon, suurempi mull'on voima, valtakunta kuin kellään kuninkaalla maailmassa; ihana vapaus tai musta luola, valitkaa ihana!

KUNINGATAR.

Mun kruununi!

ISO-HIISI.

Enemmän tulta ahjoon, nokinaamat, eikö jo kruunu ala valmistua?

AARTEENKAIVAJA.

Puuttuu vain otsarengas, kolme naulaa.

ISO-HIISI.

Hio se Hiiden tulta kirkkaammaksi; nipistä koru tiukkaan pihtiisi, jos kruunu putoo sinun käsistäsi, niin korvas kekäleellä kärvennän.

AARTEENKAIVAJA.

Se tuossa tuokiossa valmis on!

ISO-HIISI.

Kas niin, ma siihen kiinnitän kalleista kallehimman timantin, sen arvo kolmen valtariikin on, kuin auringosta siitä säde sinkoo.

TUHKIMO.

Se loistaa niinkuin itse aurinko.

ISO-HIISI.

Hähhää, sen sinä sanoit oikein, poika.

AARTEENKAIVAJA.

Kas noin, ei siin'oo pihdin piirtoa, vasaran jälkiä ei missään näy, se puhdas on kuin puhtain uusi lumi ja kirkas niinkuin itse Hiiden silmä.

ISO-HIISI.

Tuo tänne orja, minä vien sen itse, suloinen kuningatar, täss'on kruunu!

TUHKIMO.

Kovin on kuningatar kalpea.

AARTEENKAIVAJA.

Ei hällä ole ilonpäiviä, hän ensin huusi, itki hajahapsin, ei syönyt, juonut, vihdoin uupui, — teräsi, kulki ristiraudan luo, siin' irvisteli vuoren riettaat peikot, pois kauhuissaan hän käänsi kasvonsa; niin kolme päivää, yötä raukka riehui, väsähtyi viimein, silmä sumeni, suu mykistyi ja sydän yksin löi, nyt hiuksiaan hän yhä palmikoi, taas purkaa, punoo, heittää hajalle kuin punois muiston lankoja hän.

ISO-HIISI.

Ei ääntä, ei hiiskausta, päätään ravistaa, kas, täss'on kruununne.

KUNINGATAR.

Mun kruununi, ei tämä ole minun kruununi.

AARTEENKAIVAJA.

Hän houreistansa ehkä selvenee.

ISO-HIISI.

Tulinen, kipenöivä kirous, nyt kruunun paiskaan minä palasiksi!

TUHKIMO.

Hän pelkää teitä, tuokaa kruunu mulle, ma vien sen, käykää syrjään!

ISO-HIISI. (Siirtyy ahjon ääreen).

Koeta, houkko!

TUHKIMO. Kuningatar, kuningatar, kuuletteko?

KUNINGATAR. Älä minua kiusaa, irvistävä peikko!

TUHKIMO. Minä en ole peikko.

KUNINGATAR. Mikä sinä sitte olet, jollet peikko?

TUHKIMO. Olen kuninkaan tallipoika. Minä tulen linnoilta.

KUNINGATAR. Minä en tunne sinua, sinä ilkamoit.

TUHKIMO. En ilkamoi, tallimestari ilkamoi, muistatteko tallimestaria?

KUNINGATAR. Tallimestari!? Uu, oletko sinä tallimestarin äpärä, tallimestari on paha, hänellä on musta naamari?

TUHKIMO. Hänen muistonsa on hämärä.

KUNINGATAR. Sitte, sinä kuitenkin olet peikko. Minä en pistäkkään päätäni ansaan, minä en ole puhunut pahaa tallimestarista, te löisitte minua.

TUHKIMO. Ei teitä kukaan lyö, minä varjelen. Kuningatar, tässä on kruununne!

KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!

ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.

KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!

TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä olen tullut teitä pelastamaan.

KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää piikillä.

TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen, koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan kuningatar.

KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja, katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!

TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne aukaisisin!

ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?

TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden kanssa häihin, sanoi.

ISO-HIISI. Hähhää, niinkö sanoi kiiltävä kuninkaan lintu?

TUHKIMO. Niin sanoi.

ISO-HIISI. Olisipa nyt kaava, johon katsoen se kruunu pitäisi tehtämän.

TUHKIMO. Kuulkaas, minä kävin usein linnan kappelissa, kirjolasikaapissa minä näin sen kruunun.

ISO-HIISI. Hiisi vieköön, sanonpa sen itse, ettäkö sinä sen todellakin näit?

TUHKIMO. Omilla silmilläni näin ja muistan sen muodon tarkalleen.

ISO-HIISI. No, mitäs muuta, sinä teet sen, kuoleman haastolla sen käsken. Jollet kruunua valmiiksi saa ennenkuin huuhkain vuoren rotkossa kolmannen kerran huutaa, niin panen sinun pahimman palkeeni polkijaksi, se palje, näetsä, lyö sinua, joka kerta kun polkemasta lakkaat. Mutta jos sinä kruunun valmistat, niin tyttäreni, hyvä ruskea Ropa on omasi, Ja sttte me vielä tänä yönä vietämme hurjia, kiimaisia kaksoishäitä.

TUHKIMO. Ropa?

ISO-HIISI. Niin, Ropa on mielestäsi ehkä ruma ensi näkemältä. Hähhää, teillä ihmisillä on silmät nurin päässä, sanoo usein Ropa, Ropa onkin viisas ja kaunis, hänen vertaistansa ei ole koko vuoren valtakunnassa.

TUHKIMO. Kiitos kunniasta!

ISO-HIISI. Tässä on kultaa, keltakiviä, vihreitä ja punaisia kiviä ja hohtokiviä niin paljon kuin vaan tarvitset.

TUHKIMO. Kyllä tässä on tarpeeksi. (Itsekseen.) Ajatukseni käyvät ristiin. (Ääneen.) Mutta minä tahtoisin olla kahden tämän aarteenkaivajan kanssa.

ISO-HIISI. Niin, menkää sysisilmäiset sikiöni, yöllä saatte ehkä ikenet irvissä tanssia leiskuvan, vihreän tulen ympärillä.

HIIDEN ORJAT. Ikenet irvissä, hähhähhää!

(Menevät.)

ISO-HIISI. Minä menen nyt, muista, kolmasti kun huuhkain huutaa… Älä yritäkkään paeta, et pääse täältä kuuna kulloinkana. Ja kuninkaan lintu, hähhää, pysyy häkissäni, katsos tämä (näyttää avaintaan) hänet pintehestä päästää.

TUHKIMO. Kummallinen avain, siinä on riimuja ja kukon kynsiä ja sen pää on kuin häntäänsä pureva vesikäärme.

ISO-HIISI. Niin näes, tällä avaimella ei voi lukkoa avata kukaan muu kuin itse Iso-Hiisi, ovi lupsahtaa itsestänsä kiinni, eikä tällä avaimella sisäpuolelta ulos pääse, ei pahinkaan hiisi pääse. Tietysti minä pääsen, minulla on vielä kolme avainta kolmen vaskisen seinän sisällä. Hähhähhää, nyt et tullut siitä hullua hurskaammaksi.

TUHKIMO. (Itsekseen). Kyllä muistan salaiset sanasi.

ISO-HIISI. Minä tulen hetken päästä työtäsi katsomaan.

(Menee.)

TUHKIMO. Voi riivattu! Mitäs tästä lopulta tulee?

AARTEENKAIVAJA. (Ottaa kruunun). Älä siinä toimetonna seiso, vaan tule takomaan!

TUHKIMO. Olisinpa nuorempana ollut edes sepän opissa.

AARTEENKAIVAJA. Minä olen täällä sitä tointa hiukan oppinut, sano muististasi, millainen se kruunu oli!

TUHKIMO. Niin, kappelin kruunu oli hiukan pienempi ja otsarenkaassa oli seitsemän kiveä vuoroin viheriäisiä ja keltaisia, etupuolella loisti iso timantti, kruuunun lehdestä nousi kultainen risti, sen ympärillä kolme tähteä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) "Kolme tähteä", aina ne kummittelevat aivoissani. Siitä pouvasi Musta-Mirjakin.

AARTEENKAIVAJA. Hiiteen pouvaamiset! Lietso! Ristin minä pian valmistan.

KUNINGATAR. Oi, jumalainen armias, muroita minulta tämä kivinen, sydämmetön seinä!

TUHKIMO. Kuules kuinka vaikertaa!

KUNINGATAR. Päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!

AARTEENKAIVAJA. Minusta tuntuu kuin hän saisi tajunsa ja tuntonsa.

KUNINGATAR. Tai lennätä tulinen vaaru, puhkaise pohjaton vuori, iske nuolesi verta vuotavaan sydämmeeni, jossa kuolema jo käy! Minä kuihdun ja kuolen.

TUHKIMO. Tämä jo tuskaksi käy, minä tukehdun, täällä ei ole tarpeeksi ilmaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, ei ole aikaa rupatukseen, risti on jo valmis!

TUHKIMO. Kruunussa oli vielä puoliympyrän muotoisia kaiverruksia pitkin otsarengasta.

AARTEENKAIVAJA. Kaikki käy kuin naulaan. Jos kuningatar tämän omaksensa tuntee, niin luulen, että hänessä tapahtuu suuri, sisällinen muutos.

TUHKIMO. Luoja sen suokoon!

(Ropa tarttuu toiseen palkeeseen.)

AARTEENKAIVAJA. Mutta kuinka sinä lietsot, ihanhan kekäleet ahjosta lentävät!

ROPA. Hähhähhää!

AARTEENKAIVAJA. Ropa! Mitä sinä täällä!

ROPA. Tulin sitä uutta seppää katsomaan. (Käy Tuhkimon kainaloon.) Tule likolammille kapaloimaan!

TUHKIMO. Hyi, kuinka olet tahmea, naljasilmä, ihan kuin mudassa kuteva kiiski. Kapaloimaan?

ROPA. Kapaloimaan niin, teidän kielellänne sanotaan kuhertamaan. Sinä sanot vain sulia sanoja. Inehmoilla on silmät nurin päässä.

TUHKIMO. Syöjättären sikiö!

ROPA. Ylen sinä minua mairittelet. Katsos, Syöjättären suku tässä vanhassa vuoressa on vanhaa, jaloa sukua.

TUHKIMO. Olkoon vaikka rikkikoiran sukua.

ROPA. Minulla on kuningaskäärmeen nahasta tehty hame, voi, jospa näkisit sen hameen, liepeissä roikkuu sudenkorennon päitä ja sisiliskon silmiä, ja vyö on tehty sirisevän heinäkirpun luista, ja sitte on minulla ruosteesta ja homeesta kudottu vaippa, hallatar sen kutoi syysyönä, kun punainen pyrstötähti lensi läpi mustan taivaan.

TUHKIMO. Hiiden narttu, mene siitä, minun täytyy takoa kruunua!

ROPA. Tao se pian, sittenhän olet omani! Häävuoteella yöllä minä sitten käännän silmäsi. Mikä maailmassa on rumaa, sen me täällä kauniina pidämme. Esimerkiksi, sinä salassa sentään rakastit äitiäsi, Annikka siskoasi ja Tähkimö veljeäsi, se oli pahasti tehty, sinun olisi pitänyt salaa yöllä pistää heiltä silmät puhki ja sinun äitisi…

TUHKIMO. Älä mainitse saastaisella suullasi vanhan äitini nimeä! Sekoitathan pyhimmät ajatukseni.

ROPA. Silloin kuin sinä sanoit, että äidilläsi on linnun naama, silloin olit sinä kelpo poika.

TUHKIMO. Mistä sinä kaikki tiedätkin? Häpeän väri poskelleni nousee, kun sitä muistelen. Kiusa ja kuolema, mitä se sinua liikuttaa!

AARTEENKAIVAJA. (Kuiskaa). Älä kiihdy! Sano kauniita sanoja, niin Rovan silmät käyvät nurin!

ROPA. Pistikö, hähhää, pisti että kirveli. Mikset ampunut jousellasi keskelle veljesi maksaa, maksan olisit polttanut hiljaisella tulella suupalaksi Rimmesuon nälkäisille kurjille.

TUHKIMO. Mitä sinä veljestäni? Sinun maksasi minä paistan omissa kyyneleissäsi.

AARTEENKAIVAJA. Puhu hänelle kauniisti, siitä ruoja suuttuu!

TUHKIMO. Niin, sinulla on silmät kuin taivaalla tähdet.

ROPA. Hyi sinua!

TUHKIMO. Ropa, sinulla on ihan enkelin sydän.

ROPA. Enkelin? (Purskahtaa itkuun.) Sinä pilkkaat minua. Enkelithän ovat rumimpia olentoja mitä maan ja taivaan välillä löytyy. Siipi-ihmisiä, lintuihmisiä!

TUHKIMO. Niinkö luulet? Ja sinä olet viatoin kuin eilen syntynyt lapsi.

ROPA. Tuhannen sauhuavaa tulikivijärveä! Minä revin silmät päästäsi. Minä menen isälleni kantelemaan.

(Huuhkain huutaa kerran.)

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle). Kuulitko, huuhkain huusi?

ROPA. Niin se huutaa sinulle kuin kuoleman kiljahdus. Minä kostan, hähhää.

(Menee.)

TUHKIMO. Tämähän on kamalaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, kruunu on kohta valmis!

TUHKIMO. Se huuhkain huutaa kuin Tuonelasta.

AARTEENKAIVAJA. Lietso! Kas noin, nyt sitä hiukan hion ja vasaroin. Selvä kuin päivä, valmis, vie!

TUHKIMO. Käteni vapisevat, vie sinä!

AARTEENKAIVAJA. Minä vien. — Kuningatar, tässä olisi nyt se teidän oikea, oma kruununne, orja viipyi kauan tiellä, kuningas sen lähetti ja käski sanoa paljon terveisiä.

KUNINGATAR. Samallainen vaan ei sama. Se on ihan kuin minun sydämmeni, joka ei ole sama kuin ennen.

AARTEENKAIVAJA. Polvillani teitä rukoilen, koettakaa sitä!

KUNINGATAR. Se on liian raskas, pääni on muutenkin kipeä.

AARTEENKAIVAJA. Siitä riippuu koko kohtalonne.

KUNINGATAR. Minä en ota. Minun kruununi!

(Huuhkain huutaa toisen kerran.)

AARTEENKAIVAJA. (Palaa Tuhkimon luo). Mahdotonta.

TUHKIMO. Mahdotonta. Nyt en muuta keinoa tiedä kuin että viritän jouseni ja ammun Iso-Hiiden kuoliaaksi.

AARTEENKAIVAJA.

Et viljon veikko sitä tehdä voi, ei häneen pysty nuolet eikä keihäät.

TUHKIMO.

Miksen ma jäänyt metsän pyhään helmaan, Tapion tarhoihin ja pyyntimaille, miss' ympärilläin tanssi miss' opin salon taikasäveleet, ja ihmetaijat, tarut Tapion.

AARTEENKAIVAJA.

Tapion?

TUHKIMO.

Hyvä oli mulle metsä aina, ma metsää rakastin, en kotiani, metsän ma päästin kirouksen alta, metsältä sain ma lahjat kallihimmat.

AARTEENKAIVAJA.

Mies, mitkä lahjat?

TUHKIMO.

Metsolaisten lahjat.

AARTEENKAIVAJA.

En kiittää saata lykkylahjojasi, kun et voi niitä käyttää; mitä sait?

TUHKIMO.

Sain teirin sulan, se on lakissani.

AARTEENKAIVAJA.

Kai tavallinen sulka, teirinsulka.

TUHKIMO.

Iloitse, huuda, nyt on riemun yö, minull' on ihmesulka, taikasulka, tällä kun sivallan, niin koituu kruunu!

AARTEENKAIVAJA.

Sivalla, aika on jo tärkeä!

TUHKIMO.

Sis sas, kuin kellot sois, kappelista kruunu pois!

AARTEENKAIVAJA.

Puhkes kuin tähti talvitaivahalle.

TUHKIMO.

Kas, kuningatar, täss'on vihdoin kruunu.

KUNINGATAR. Tämä on minun kruununi. Oh, silmistäni suomut putosivat. Koska minä heräsin, minä olen kauvan nukkunut? Missä olen?

TUHKIMO. Hiiden vuoressa vankina olette, mutta nyt on helpoituksen hetki lyönyt.

KUNINGATAR. Mistä tulet?

TUHKIMO. Kuninkaan linnasta suloiset sanomat tuon.

KUNINGATAR Elääkö kuningas, armas avioni?

TUHKIMO. Elää.

KUNINGATAR. Ja nuori tyttäreni?

TUHKIMO. Elää ja on entistänsä ehompi.

KUNINGATAR. Ja minä elän, oi, iloa rajatonta!

TUHKIMO. Kuningatar, voitte pelastua ainoastaan siten, että olette suostuvinanne Iso-Hiiden vaimoksi.

KUNINGATAR. Minä pelkään.

TUHKIMO. Kun rautainen ovi takananne kiinni lupsahtaa, niin vapauden portti edessänne aukenee; suostukaa, aika on tärkeä!

KUNINGATAR. Jollei muuta neuvoa löydy, niin minä suostun.

(Huuhkain huutaa.)

AARTEENKAIVAJA. Jo tulee Hiisi. Riennä, aseta kruunu alasimelle, kalkuttakaamme!

TUHKIMO. Vain yksi avain riippuu vuoren ukon vyöllä. Minä hengitän taas.

ISO-HIISI.

Noo, kuinka sujuu työ?

TUHKIMO.

Kuin laulu vaan, pajasta kuulitte kai kalkutuksen.

ISO-HIISI.

Miks' suututit mun tyttäreni äsken?

TUHKIMO.

En syytä tiedä.

AARTEENKAIVAJA.

Pieni erehdys, ei seppä tunne meidän tapojamme, hän sanoi Ropaa taivaan enkeliksi.

ISO-HIISI.

Vai niin, sen arvasin, no kyllä leppyy, iloinen seppä, ootko työsi päässä?

TUHKIMO.

Niin iloinen en ole ollut koskaan, kas tässä työ kuin tarkan kaavan mukaan.

(Iso-Hiisi vie kruunun.)

ISO-HIISI.

Jos nyt on työsi tehty turhaan taas, niin sulle, seppä, koittaa kuumat päivät. Kuninkaan lintuseni, täss'on lelu.

KUNINGATAR.

Mun kruununi, se mulle antakaa!

ISO-HIISI.

Nyt suostutte kai vuodekumppaniksi?

KUNINGATAR.

Voi, häpeätä, oi, no niin… ma suostun.

ISO-HIISI.

Hähhää, jo suostuu, tänne väki kaikki!

(Puhaltaa avaimen päähän, Ropa ja Hiiden väkeä tulee.)

ROPA.

Hyi, häijy seppä!

TUHKIMO.

Sisilisko, hyi!

ROPA.

Nyt olet hyvä taas, ma laitan häät.

ISO-HIISI.

Nyt päästän pienen linnun häkistäni.

(Aukaisee oven.)

KUNINGATAR. (Astuu horjuen).

Ah, päätä huimasee, ma varmaan kaadun.

ISO-HIISI.

Näin kruunun lasken minä kulmillenne, hei, hiidet hyppikää nyt peikon polskaa, nyt puuttuu ilosta vain kuningas, se sairas kuokkavieras, hähhähhää!

TUHKIMO.

Porttia kohden, hiljaa kuningatar! (Hiiden harakka nauraa.) Harakka, senhän ammuin.

ISO-HIISI.

Ammuit, mitä? Petosta haistan.

TUHKIMO.

Lasken pientä pilaa, voi, kirkastus ja kauhu, katsokaa, linnanne palaa, palaa, leimuaa!

(Iso-Hiisi kääntyy, Tuhkimo työntää hänet voimakkaalla ryntäyksellä luolaan ja salpaa oven kiinni. Kuningattaren päästä putoo kruunu ja kierii.)

Nyt huuda Hiis' kuin ylkä häissään huutaa!

ISO-HIISI.

Jyrise julma ilma, irnu, iske, vapise vuori, kaada kattilaasi inehmot, inhat lapset, räisky, läisky, avuksi huudan kaikki hiiden henget!

(Okkonen käy.)

ROPA.

Kavallus! Peikot käykää kimppuhunsa, tulkatte hirviöt ja rienan raiskat, maan alta, ilmasta ja kuilun yöstä, ylitse vuori käyköön, poikki, päälle!

(Peikot käyvät Tuhkimon kimppuun, joka peräytyy portille taluttaen kuningatarta, jousellaan lyö hän ristin merkkiä.)

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle.)

Kumppani, joudu, nyt on horna irti!

(Tuhkimo ja kuningatar ulos portista.)

AARTEENKAIVAJA.

Ma tulen, mutta ensin hiukan kultaa evääksi elämäni retkillä.

(Kokoo syliinsä kultarahoja, portti ponnahtaa kiinni.)

Voi, mua onnetonta, kurja kulta!

(Kaatuu itkien kultakasojen päälle.)

ISO-HIISI.

Tuli ja tuska, lennä noidan nuoli, rymäjä, rysky raskas rautavuori!

(Käy kovempi ukkonen, Ropa sieppaa kruunun ja heittää sen ahjoon, joka leimahtaa pitkään lieskaan.)

Esirippu.