Pieni tuomari.

Harun al Rashidin hallitessa asui Bagdadissa mies, nimeltä Ali Chodjah. Hän harjoitti pientä kauppaa omassa talossaan, jonka hän oli isältään perinyt. Siten hän ansaitsi niukan leipänsä.

Kolmena yönä perätysten hän näki unen, joka vaikutti häneen hyvin valtavasti. Vanha, kunnianarvoinen ukko astui hänen vuoteensa ääreen, kohotti kätensä ja lausui lujalla äänellä:

— Ali Chodjah, miksi nukut toimettomana vuoteellasi? Nouse ja lähde pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan!

Joka kerta Ali Chodjah säikähti niin kovasti, että hän heräsi kesken untaan, ja kolmannella kerralla hän päätti heti lähteä matkaan. Hän möi kaikki tavaransa, vuokrasi talonsa toisille ja hankki matkatarpeita pitkää ja vaivalloista retkeänsä varten. Kun kaikki oli valmista, niin hän huomasi omistavansa vielä tuhatta sekiiniä, joita hän ei turhan päiten halunnut ottaa matkaan. Hän koetti keksiä jonkun varman säilytyspaikan, jonne hän rahansa piilottaisi, kunnes hän palaisi taas kotiin, ja hän luuli löytäneensä hyvänkin paikan. Aitassaan hänellä oli suuri, savinen ruukku, sen hän nyt otti, pani rahat ruukun pohjalle ja täytti astian oliiveilla. Sitten hän sulki ruukun visusti ja meni naapurinsa luo, joka oli hänen hyvä ystävänsä.

— Olen aikonut lähteä Mekkaan, kertoi Ali Chodjah ystävälleen, Mustafalle, tokko ottaisit tämän ruukun talteen ja säilyttäisit sitä, kunnes parin kuukauden kuluttua palaan takaisin?

— Mielelläni, sanoi Mustafa, tässä on aittani avain, laske ruukkusi minne sinua haluttaa. Kotiinpalatessasi löydät sen samasta paikasta.

He menivät yhdessä aittaan, ja Ali Chodjah laski ruukkunsa aitan nurkkaan. Sitten he sulkivat aitan ja Ali läksi matkaan.

Suuren karavaanin mukana hän saapuikin Mekkaan ja rukoiltuaan Muhamedin haudalla hän otti esille mukanaan tuomat tavaransa ja alkoi kaupitella niitä, sillä viisaana kauppiaana hän oli ajatellut myös omaa etuansa. Hän möikin tavaroitaan edulliseen hintaan, mutta kun hän kuuli kerrottavan, että tavaroiden hinta Egyptissä oli vielä paljoa suurempi kuin Mekassa, niin hän päätti lähteä sinne ja koettaa siellä onneansa. Kauppa onnistuikin hyvin ja menestys viekoitteli häntä kulkemaan yhä kauemmaksi ja poikkeamaan yhä useampiin kaupunkeihin. Siten hänen matkansa kestikin paljoa kauemmin kuin mitä hän alkuaan oli aikonut, ja kun hän vihdoin kääntyi kotimatkalle, olikin jo seitsemättä vuotta kulunut.

Sillä välin ei Mustafa ollut yhtään muistanut Ali Chodjahia eikä hänen oliiviruukkuansa. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui vaimonsa kanssa aterioimassa, sanoi vaimo äkkiä:

— Kylläpä nyt oliivit hyvältä maistuisivat! Meillä ei ole ollut niitä moneen aikaan.

— Maltahan, sanoi Mustafa, aitassa on ruukullinen oliiveja, jotka Ali Chodjah jätti sinne ennen matkalle lähtöänsä. Mutta siitä on jo lähes seitsemän vuotta, ja hän on varmaan sillä retkellä kuollut, koskei häntä ole takaisin kuulunut. Haepas ruukku aitasta, ja jos oliivit ovat vielä tuoreita, niin voimme syödä ne hyvällä maulla.

— Älä koske niihin, sanoi vaimo. Ethän voi tietää, vaikka Ali Chodjah tulisi huomispäivänä kotiin.

Mutta Mustafa ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän meni aittaan, sytytti lyhdyn ja etsi ruukun nurkasta esille. Se oli tarkasti suljettu, mutta kun Mustafa avasi sen ja maisteli paria marjaa, niin ne olivat aivan pilaantuneet ja homeessa. Hän kallisteli ruukkua nähdäksensä, olivatko ne pohjaa myöten pilaantuneet, ja silloin hän kuuli kilahtavan äänen ruukun pohjalta. Hän ei malttanut nyt olla kaatamatta koko ruukun sisällystä toiseen astiaan, ja ihmeekseen hän näki, että ruukussa olikin joukko kirkkaita, kiiltäviä kultarahoja.

Ruukussa olikin kiiltäviä kultarahoja.

Kiusaus oli liian suuri. Kiireesti hän pisti rahat taskuunsa, kaatoi oliivit takaisin ruukkuun ja sulki aitan oven.

— Ne olivat aivan pilaantuneet, sanoi hän vaimollensa, ei niitä kukaan voi syödä.

Mutta vaimo oli levottomalla mielellä.

— Ei sinun olisi pitänyt niihin koskea, sanoi hän. Jos Ali Chodjah palaa takaisin, niin hän on varmaan pahoillansa, kun hänen ruukkuunsa on koskettu.

Siitä Mustafakin pelästyi. Kaataessaan oliivit ruukusta oli osa pudonnut maahan ja tahraantunut, eikä niitä käynyt enää ruukkuun paneminen. Sitä paitsi kun rahatkin olivat poissa, niin astia ei ollut enää yhtä täynnä kuin alkuaan. Siksipä Mustafa osti tuoreita oliiveja, täytti ruukun niillä ja asetti sen jälleen entiselle paikallensa. Ei kukaan voinut nyt huomata, että ruukkuun oli koskettu.

Eipä kestänytkään monta viikkoa ennenkuin Ali Chodjah palasi kotiin. Ensi työkseen hän meni ystävänsä, Mustafan, luo. Hän tervehti iloisena ystäväänsä, joka koetti myös tekeytyä iloiseksi, vaikka hän sydämessään tunsikin levottomuutta ja pelkoa. Kun Ali Chodjah oli kertonut matkastaan ja onnistuneista kaupoistansa, pyysi hän saada saviruukkunsa takaisin, jonka hän ennen matkalle lähtöään oli jättänyt Mustafan luo talteen.

— Mene itse sitä aitastani hakemaan, sanoi Mustafa, itsehän parhaiten tiedät, minne sen panit. Minä en ole koko ruukkua sen koomin nähnyt.

Ali Chodjah otti ruukun aitasta ja läksi kotiinsa. Heti sisään tultuaan hän kaasi oliivit ruukusta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että kultarahat olivat poissa. Hän tuli kovin pahalle mielelle ja kiiruhti heti takaisin Mustafan luo.

— Rakas ystävä, sanoi hän astuessaan sisään, kun annoin tuon ruukun haltuusi, oli siinä tuhatta sekiiniä, mutta nyt ne ovat kaikki poissa.

— Mitä ihmettä, huudahti Mustafa, oliko ruukussa tuhat sekiiniä! Jos ne olivat siinä lähtiessäsi, niin ovat ne siellä vieläkin. Ethän voinne epäillä, että ystäväsi olisi sinua pettänyt?

— Ei, sitä en tosiaankaan tahtoisi, mutta ihmeen kummallista tämä on. Lähtiessäni ruukussa oli tuhat sekiiniä, mutta nyt ne ovat poissa. Ehkä olet ollut rahan tarpeessa ja olet lainannut ne? Jos niin on, niin tunnusta rehellisesti. En minä sinua siitä syytä. Saathan maksaa sitten kun jaksat.

Mutta silloin alkoi Mustafa huutaa ja sättiä.

En minä ole saanut muuta kuin ruukullisen oliiveja.

— En minä ole saanut muuta kuin ruukullisen oliiveja, sanoi hän vihasta väristen. Ei kukaan ole sanaakaan puhunut rahoista. Yhtä hyvin voisit vaatia minulta helmiä ja jalokiviä!

Ali Chodjah koetti kaikella tavalla saada häntä tunnustamaan ja uhkasi, että hän vetäisi asian oikeuteen, jollei toinen hyvällä tunnustaisi. Mutta Mustafa pysyi yhä väitteessään, ettei hän ollut rahoja nähnytkään. Hän tuli yhä äkäisemmäksi ja alkoi sättiä Ali Chodjahia. Ihmisiä kertyi paikalle, ja Mustafa selitti nyt kaikille, jotka halusivat häntä kuulla, kuinka hävyttömästi Ali Chodjah häntä syytti ja koetti pilata hänen hyvää mainettansa. Ja hän lupasi vaikka valalla vannoa viattomuutensa.

Silloin Ali Chodjah tarttui häntä käsivarteen kiinni.

— Hyvä, sanoi hän, minä menen nyt tuomarin luo, hänelle et ainakaan voi valehdella. Mutta pidä mielessäsi, että varotin sinua.

Ali Chodjah odotti vielä pari päivää, sillä hän toivoi Mustafan katuvan ja tunnustavan tekonsa. Mutta kun hän ei sitä tehnyt, niin Ali Chodjah meni tuomarin luo ja kertoi hänelle asiansa. Tuomari kuunteli hänen kertomustansa ja kysyi:

— Onko sinulla todistajia?

— Oi herra, vastasi Ali Chodjah, minä en uskaltanut kertoa kellekään, mihin rahani olin piilottanut, mutta minä luotin ystävääni ja luulin, että hän oli rehellinen mies.

— Sitten minä en voi muuta tehdä, sanoi tuomari, kuin käskeä mies valalle.

Mustafa saapui röyhkeänä tuomarin eteen ja vannoi, ettei hän ollut rahoja nähnyt eikä tiennyt niistä yhtään mitään. Ja kun todistajia ei ollut, niin tuomari julisti hänet syyttömäksi.

Kun todistajia ei ollut, niin tuomari julisti hänet syyttömäksi.

Ali Chodjah läksi suruissaan kotiinsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuollaisen onnettomuuden oli pitänyt häntä kohdata. Mutta kaikkea toivoaan hän ei kuitenkaan kadottanut. Hän päätti kirjoittaa anomuskirjeen Harun al Rashidille ja anoa häneltä oikeutta, ja pantuaan pyyntönsä paperille, hän läksi kalifin palatsiin.

Kalifi otti vastaan Ali Chodjahin anomuksen ja määräsi, että seuraavana päivänä oli pidettävä uusi tutkinto asiasta, ja lupasi itse saapua paikalle.

Mutta vielä samana iltana läksi Harun al Rashid tapansa mukaan valepuvussa kaupungille ja yhdessä visiirinsä kanssa hän samoili pitkin katuja ja toreja, nähdäkseen omin silmin miten hänen alamaisensa elivät. Hän astui suuren torin yli, jossa parhaillaan muutamia lapsia oli leikkimässä, ja hän pysähtyi heidän leikkiänsä katsomaan. Siinä oli noin kaksitoista poikaa, jotka istuivat piirissä kuutamossa, ja Harun al Rashid kuuli erään nuoren, kauniin pojan sanovan tovereillensa:

— Ruvetaanko leikkimään Ali Chodjahia ja Mustafaa?

Toiset olivat heti valmiit. Poika, joka oli leikin ehdottanut, rupesi tuomariksi ja kävi istumaan suurelle laatikolle vakavan ja juhlallisen näköisenä. Kaksi muuta poikaa rupesi Ali Chodjahiksi ja Mustafaksi.

— Astukaa esiin, sanoi pieni tuomari.

— Astukaa esiin, sanoi pieni tuomari korkealta tuomioistuimeltansa, ja esittäkää kumpikin asianne.

Kun Harun al Rashid kuuli Ali Chodjahin nimen, niin hänen mieleensä muistui kauppiaan anomuskirje, ja hän jäi kuuntelemaan poikien leikkiä. Tuo oikeusjuttu oli varmaan herättänyt koko kaupungin huomiota, koska lapsetkin siitä puhuivat, ja hän päätti kuunnella, miten tuo pieni tuomari suoriutui asiastansa, ja minkä tuomion hän langettaisi.

Molemmat pojat, jotka olivat olevinaan Ali Chodjah ja Mustafa, astuivat nyt tuomarin eteen, ja tämä kysyi heiltä:

— Ali Chodjah, mistä sinä syytät tätä kauppiasta?

Syyttäjä esitti asiansa seikkaperäisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, niin tuomari kääntyi sen pojan puoleen, joka esitti Mustafaa, ja sanoi hänelle:

— Mitä sinulla on tähän syytteeseen vastattavana ja miksi et antanut kultarahoja takaisin?

Syytetty vastasi aivan samoin kuin todellinenkin Mustafa oli vastannut, ja oli valmiina vannomaan väitteensä todeksi.

— Odotahan hiukan, sanoi pieni tuomari miettivän näköisenä, ennenkuin vannot, tahtoisin nähdä sitä saviruukkua, jonka Ali Chodjah antoi sinun haltuusi.

Se pojista, joka oli Ali Chodjah, läksi etsimään jotakin astiaa ja palasi hetken kuluttua rikkinäinen ruukku kädessä.

— Onko tämä sama ruukku, joka oli sinun aitassasi? kysyi tuomari Mustafalta.

Hän myönsi sen samaksi. Silloin tuomari pisti kätensä ruukkuun ja oli ottavinaan sieltä oliiveja.

— Hyviäpä nämä ovatkin, sanoi poika maiskutellen suutansa. Ja hän puraisi niin, että hampaat narskuivat.

— Mutta sepä on ihmeellistä, jatkoi hän hetken kuluttua, kuinka ne voivat olla näin tuoreita ja hyvänmakuisia, vaikka ne ovat olleet seitsemän vuotta ruukussa? Miten sen asian laita oikeastaan lienee? Onko täällä yhtään oliivikauppiasta?

Kaksi poikaa astui esille.

— No, mitä te arvelette, sanoi tuomari, kääntyen poikien puoleen, jotka esittivät oliivikauppiaita. Voivatko oliivit pysyä seitsemän vuotta pilaantumatta?

— Armollinen herra, vastasivat oliivikauppiaat, se on aivan mahdotonta. Oliivit voivat säilyä korkeintaan kolme vuotta hyvinä, mutta silloinkin ne ovat kadottaneet kauniin värinsä ja hyvän makunsa.

Tuomari ojensi heille ruukun tarkasteltavaksi.

— Katsokaa näitä, sanoi hän. Voitteko suunnilleen sanoa, kuinka vanhoja ne ovat?

Oliivikauppiaat olivat ruukusta ottavinansa muutamia oliiveja, maistelivat niitä ja vakuuttivat:

— Herra, nämä oliivit ovat erinomaisen hyviä ja aivan tuoreita.

— Sepä kumma, sanoi tuomari, sillä ne ovat jo seitsemän vuoden vanhoja. Seitsemän vuotta sitten, kun Ali Chodjah läksi pyhiinvaellusretkellensä, hän pani ne tähän astiaan.

— Se on mahdotonta, väittivät oliivikauppiaat, kysy keltä tahansa, mutta nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa.

Pieni tuomari katsoi ankarasti syytettyyn ja sanoi:

— Jos nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa, niin silloin sinä olet varas ja petturi! Ja rangaistukseksi sinut ripustetaan hirsipuuhun.

Kun pojat kuulivat tämän tuomion, niin he hyppivät ilosta ja taputtivat käsiänsä, ja sitten he ottivat sen pojan kiinni, joka oli esittänyt Mustafan osaa ja olivat ripustavinaan hänet läheisimpään puuhun.

He ottivat pojan kiinni.

Kun leikki oli lopussa, niin Harun al Rashid ja hänen visiirinsä läksivät pois. Mutta kalifi oli niin ihmeissään pojan viisaudesta, että hän käski visiirinsä ottamaan selkoa pojasta ja tuomaan hänet seuraavana päivänä palatsiin. Myöskin hän käski hänen antaa sanaa Ali Chodjahille ja Mustafalle, että hekin saapuisivat palatsiin seuraavana päivänä, ja että Ali Chodjah toisi saviruukkunsa mukanaan.

Kylläpä poika ja hänen äitinsä hämmästyivät, kun niin suuri vieras, itse kalifin visiiri, astui heidän matalaan mökkiinsä, mutta heidän hämmästyksensä muuttui peloksi ja kauhistukseksi, kun hän käski pojan seuraamaan mukanaan kalifin palatsiin. Äiti luuli pojan tehneen jotakin pahaa ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta visiiri lohdutti häntä ja vakuutti, ettei pojalle tulisi mitään pahaa tapahtumaan, ja että hän pian pääsisi taas kotiinsa. Äiti puki hänen ylleen hänen parhaat vaatteensa, ja sitten poika läksi visiirin kanssa linnaan.

Visiiri vei hänet heti kalifin luo, ja kun poika kumarsi hänelle syvästi ja katsoi häntä rohkeasti silmiin, niin kalifi taputti häntä olkapäälle ja sanoi hänelle:

— Minä kuulin eilen teidän leikkinne, poikaseni, ja siksi olen käskenyt sinut nyt luokseni. Tule mukanani, niin saat tuomiosalissani uudistaa leikkisi ja ratkaista oikean Ali Chodjahin ja Mustafan riidan.

Hän otti poikaa kädestä kiinni.

Hän otti poikaa kädestä kiinni ja astui hänen kanssansa tuomioistuinsaliin, jossa koko hovi oli koolla. Ali Chodjah ja Mustafa seisoivat keskellä lattiaa, ja vähän matkan päässä heistä tuomari, joka oli langettanut väärän tuomion. Sillä kalifi tahtoi antaa hänellekin pienen opetuksen, miten tuomittaessa oli otettava asioista selkoa.

Kalifi nousi tuomioistuimelleen ja nosti pienen pojan viereensä istumaan. Kaikki katsoivat ihmeissään tuota köyhää poikaa, voimatta ymmärtää, mitä tekemistä hänellä saattoi olla tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Nyt käski kalifi, että Ali Chodjah ja Mustafa esittäisivät asiansa. Mustafa vakuutti jälleen syyttömyyttään ja oli valmis valalla vannomaan viattomuutensa, ja Ali Chodjah pyysi, että hänelle annettaisiin takaisin kadottamansa rahat.

Kun molemmat kauppiaat olivat lopettaneet kertomuksensa, sanoi pieni poika kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi:

— Älä vanno, Mustafa, ennenkuin sinua käsketään. Tuokaa saviruukku tänne, jossa oliivit olivat säilössä.

Ruukku tuotiin esille, ja Mustafan täytyi tunnustaa, että se oli sama astia, joka hänen aitassansa oli ollut seitsemän vuotta. Sitten poika kääntyi kohteliaasti kalifin puoleen ja pyysi, että hän maistaisi oliiveja.

— Totta tosiaan, ne ovat erinomaisen maukkaita, sanoi kalifi, pistäen yhden suuhunsa.

— Totta tosiaan, ne ovat erinomaisen hyviä, sanoi kalifi.

— Kuuletteko, sanoi pieni tuomari, oikeauskoisten hallitsija sanoo, että ne ovat maukkaita. Mutta kuinka kauan oliivit voivat säilyä? Jos täällä olisi oliivikauppiaita, niin voisimme saada sen tietää.

Visiiri oli pitänyt tästäkin seikasta huolta, ja kutsuttanut useita oliivikauppiaita paikalle. Nämä astuivat nyt esille ja sanoivat olevansa valmiit lausumaan mielipiteensä.

— Kauemmin kuin kolme vuotta eivät oliivit voi säilyä, sanoivat he.

— Tutkikaa näitä ja sanokaa, kuinka vanhoja ne voivat olla, sanoi pieni tuomari.

Oliivikauppiaat tekivät niinkuin heitä käskettiin, ja kaikki väittivät yhdestä suusta, että ne olivat saman vuoden satoa.

— Sehän on mahdotonta, huudahti pieni tuomari, seitsemän vuotta sitten Ali Chodjah antoi ne Mustafan haltuun!

Mustafa kalpeni ja aikoi sanoa jotakin puolustukseksensa, mutta kalifi pakotti hänet vaikenemaan.

— Sinun rikoksesi on tullut ilmi, sanoi hän Mustafalle, tämä lapsi on sen paljastanut kaikille. Viekää pois varas ja hirttäkää hänet, mutta vasta sitten, kun hän on tunnustanut, minne hän on kätkenyt Ali Chodjahin rahat.

Vahdit ottivat Mustafan heti vangiksi ja veivät hänet pois, ja kalifi kääntyi tuomarin puoleen, joka oli tuominnut Mustafan syyttömäksi.

— Ota oppia tältä lapselta, sanoi hän laskien kätensä pojan päälaelle, ja muista, että tästälähin tutkit tarkemmin asiaa, ennenkuin tuomitset.

Sitten kalifi syleili poikaa ja käski antaa hänelle tuhat kultarahaa vanhempiansa varten. Eikä siinä kylliksi. Hän piti huolta siitä, että poika sai hyvän kasvatuksen, ja kun hän oli varttunut mieheksi, otti kalifi hänet palvelukseensa ja osoitti hänelle aina suurta suosiota ja hyvyyttä.