Epäilevä sulttaani.

Useita satoja vuosia sitten eli Egyptissä sulttaani, joka ei ollut muitakaan ihmisiä parempi, mutta hänen oli hyvin vaikea uskoa todeksi niitä ihmeitä, joita kerrottiin Jumalan tehneen profeetta Muhamedin aikana.

— Siitähän on jo niin pitkä aika, oli hänellä tapana sanoa. Ja mikä on tapahtunut hyvin kauan sitten, siitä ei koskaan voi olla aivan varma. Jos nyt tapahtuisi jotakin ihmeellistä, jota minä itse saisin nähdä, niin se olisi toista. Silloin minä kyllä uskoisin. Mutta sellaista ei tapahdu.

Eräänä päivänä hän oli neuvotellut kauan aikaa ministeriensä ja muiden viisaiden miesten kanssa maan asioista, ja sitten he alkoivat puhua henkisistä asioista ja sanoivat, ettei mikään ollut Jumalalle mahdotonta.

Vanhin miehistä kertoi sen johdosta esimerkkinä, että Jumala antoi kerran ylienkelinsä Gabrielin tuoda luokseen profeetta Muhamedin suoraan vuoteesta, ja pidettyään kahdeksankymmentätuhatta keskustelua hänen kanssaan eri aineista, oli enkeli kantanut hänet takaisin maan päälle hänen omaan huoneeseensa. Mutta meno- ja paluumatka sekä nuo kahdeksankymmentätuhatta keskustelua eivät olleet kestäneet edes niin kauan, että hänen vuoteensa sillä välin olisi ehtinyt jähtyä. Niin, eipä edes vesi ruukusta, jonka enkeli Gabriel sattui kaatamaan nurin, ollut ehtinyt juosta loppuun.

— Loruja, sanoi sulttaani, kun viisas mies oli lopettanut kertomuksensa. Kuinka viisas ihminen voi uskoa tuollaisia tyhmyyksiä? Ei kukaan saa minua uskomaan, että profeetta Muhamed olisi kulkenut niin pitkää matkaa niin lyhyessä ajassa. Jokainen tietää, että jos kaataa ruukun nurin, jossa on vettä, ja kiiruhtaa nostamaan sitä pystyyn, niin vesi on sittenkin jo ehtinyt juosta kuiviin. Sanopa siis minulle, miten Muhamed saattoi nähdä veden vielä juoksevan ruukusta lattialle, kun hän matkusti kaikkien seitsemän taivaan halki päästäkseen Jumalan luo, ja kun matka kustakin taivaasta toiseen kestää viisi päivää, sillä sen lyhyempi se ei taida olla! Tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka pystyy selvittämään sellaista laskuesimerkkiä.

Viisaat miehet selittivät, että Jumala oli kaikkivaltias ja saattoi tehdä mitä hän tahtoi. Ihmetyö oli ihmetyö, eikä sitä voinut selittää siten, että kuolevainen sitä voisi ymmärtää. Mutta sulttaani suuttui, kun toiset eivät olleet samaa mieltä kuin hän, ja hetken kuluttua hän lausui neuvottelun päättyneeksi.

Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä alamaisilleen.

Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.

Dervishi Shahabeddin.

Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen valistaa ja käännyttää häntä.

Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.

Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa, mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa, niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:

— En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai kokenut.

Silloin dervishi nousi paikaltansa.

— Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.

Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.

Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.

Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa, rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi eteenpäin ryntäävästä joukosta.

Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.

— Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!

Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran katsomaan ulos ikkunasta.

Hän totteli ja seisoi siinä ihmeissään, sillä ei näkynyt enää jälkeäkään koko mahtavasta sotajoukosta. Lakeus siinsi silmään rauhallisena kuten ennenkin, ja vilja huojui taaskin tuulen hengessä.

— Katsopa nyt tänne; sanoi dervishi ja vei sulttaanin itäisen ikkunan ääreen.

Sulttaani avasi ikkunan, mutta aluksi hän ei nähnyt muuta kuin Kairon kaupungin monine katuineen ja toreineen, palatseineen ja komeine moskeoineen. Mutta äkkiäpä kohosi liekkejä joka puolelta kaupunkia. Paksut savupylväät nousivat ilmaan, ja koko kaupunki näytti loppumattomalta tulimereltä.

Paksut savupylväät nousivat ilmaan.

Kauhuissaan sulttaani säpsähti ja kiiruhti ovelle huutaakseen apua.

— Voi, kaunista kaupunkiani! Kohta se on maan tasalla! huusi hän.

Mutta dervishi pidätti häntä.

— Katsohan uudestaan ulos! sanoi hän.

Ja kun sulttaani katsoi jälleen ulos ikkunasta, niin oli kaunis kaupunki taas entisellään.

Ennenkuin sulttaani ehti ilmaista ihmetystään, vei dervishi hänet taaskin eteläisen ikkunan ääreen.

Sieltä näkyi suuri Niili-virta, kun se juhlallisena ja levollisena virtasi kaupungin ohi.

Mutta äkkiä vesi alkoi nousta, se paisui yli äyräittensä ja kohosi aivan rakennusten tasalle. Äärettömiä vesijoukkoja vieri yli peltojen ja niittyjen, kaatui puita ja taloja ja lähestyi Kairoa hirveällä vauhdilla.

Ei nytkään sulttaani voinut hillitä kauhistustansa ja huudahti tuskissaan:

— Niili paisuu yli äyräittensä! Se hukuttaa kaikki elävät olennot!

Taaskin dervishi hymyili hänen kauhulleen ja käski hänen katsoa uudestaan ulos ikkunasta. Ja kun hän sen teki, niin virta oli jälleen aivan tyyni ja vesi kulki rauhallisesti eteenpäin.

Kun sulttaani oli rauhoittunut, vei dervishi hänet läntisen ikkunan ääreen.

— Katsopas nyt tänne! sanoi hän. Tästä ikkunasta näkyi tavallisesti autio, hedelmätön erämaa, jonka lentohiekassa ei puu eikä kasvi voinut juurtua, mutta kun sulttaani katsoi nyt ulos, niin hänen silmäänsä kohtasi näky, joka sai hänet ihastuksesta huudahtamaan ja mielissään hän siveli mustaa partaansa.

Siinä missä erämaa oli ennen ollut, ulottui nyt ihana puutarha yli koko lakeuden. Ruusupensaista levisi suloinen tuoksu aina palatsiin asti. Komeat, korkeat liljat huojuivat tuulessa. Palmulehdot humisivat ja tarjosivat vilpoista suojaa. Purojen hopeankirkas vesi kiemurteli vihantojen pensaitten ja tuuheiden puiden lomissa. Linnut visertelivät lentäessään taivaan alla.

— Millainen paratiisi! Mikä ihana paikka! huudahti sulttaani. Minä tahdon mennä lähemmäksi katselemaan.

Ja hän käännähti ympäri mennäkseen uuteen puutarhaansa, mutta dervishi tarttui häntä käteen kiinni.

— Säästä vaivasi! sanoi hän. Ennenkuin pääset perille, on puutarhasi kadonnut.

Ja hän viittasi ulos ikkunasta, jotta sulttaani katsoisi sinne.

Ihmeekseen hän nyt näki miten palmut käpertyivät, kukat kuihtuivat, ruoho lakastui, purot kuivuivat. Hetken kuluttua oli viimeinenkin jälki kauniista puutarhasta kadonnut. Erämaa avautui siinä silmien eteen niinkuin ennenkin.

— Oletko nyt huomannut, ettei aina voi luottaa silmiinsä ja korviinsa? kysyi dervishi.

— Arvoisa isä, vastasi sulttaani kumartaen syvään dervishille. Jumala on antanut sinulle suuren vallan. Mutta vaikka oletkin voinut hetkeksi lumota minun silmäni, niin ei se sittenkään todista tosiksi niitä ihmeellisiä ihmeitä, joita profeetta Muhamed on voinut nähdä.

— Hyvä, vastasi dervishi, minäpä teen vielä yhden kokeen, jotta saisin sinut uskomaan. Käske palvelijoiden tuoda tänne kylpyamme ja valmistaa kaikki kylpyä varten.

Sulttaani teki kuten dervishi pyysi ja käski palvelijoiden valmistaa kylvyn. Kun se oli valmis, niin dervishi sanoi:

— Anna minun nyt auttaa päältäsi ja kylvettää sinua! Mutta ei kukaan palvelijoistasi saa poistua huoneesta.

Sulttaani oli hyvin utelias näkemään tätä uutta ihmettä ja suostui sentähden dervishin pyyntöön. Ja hetken kuluttua hän oli kylvyssä.

— Pistä nyt pääsi veden alle, mutta nosta se heti taas ylös! sanoi dervishi.

Sulttaani teki niinkuin häntä käskettiin, mutta samassa hän tunsi aivan käsittämättömällä tavalla joutuvansa pois huoneestaan ja ympäristöstään, ja kun hän tointui tuosta pyörryttävästä tunteesta ja avasi silmänsä, niin hän huomasi makaavansa alastomana ja avuttomana vieraalla, autiolla rannalla, hyrskyävä meri silmiensä edessä.

Sulttaani makasi alastomana autiolla rannalla.

Sulttaani kauhistui huomatessaan minne hän oli joutunut ja katui herkkäuskoisuuttaan, sillä hän käsitti nyt, että viekas dervishi oli käyttänyt valtaansa saattaakseen hänet perikatoon. Hän kohotti kätensä nyrkkiin ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin dervishi olisi voinut kuulla hänen äänensä:

— Lurjus! Petturi! Sinä olet käyttänyt väärin minun luottamustani anastaaksesi maani ja valtakuntani. Mutta jos joskus pääsen takaisin valtaan, niin silloin minun kostoni kohtaa sinua! Tuhatkertaisen kuoleman sinä saat kestää! Voi, minua houkkiota! Kuinka onneton nyt olen!

Täten hän valitti ja kulki tuntikausia pitkin rantaa, melkein hulluna surusta ja vihasta. Vihdoin alkoi kuitenkin aurinko paahtaa niin kuumasti, että hänen täytyi paeta palmupuitten suojaan, jotka näkyivät jonkun matkan päässä rannasta.

Nyt hän huomasikin, ettei seutu ollutkaan niin autio kuin hän oli luullut, sillä hänen korvaansa kuului kirveen iskuja ja hetken kuluttua hän tapasi useita puunhakkaajia, jotka kaatoivat puita. Kun he näkivät hänet aivan alastomana, niin he hämmästyivät suuresti, eikä sulttaani uskaltanut kertoa heille asian todellista laatua, sillä he eivät olisi sitä kuitenkaan uskoneet. Hän koetti keksiä siis jotakin uskottavampaa.

— Hyvät ystävät, sanoi hän, armahtakaa minua! Olen haaksirikkoinen, ja monta päivää olen ajelehtinut aalloilla. Kaiken omaisuuteni olen kadottanut, vieläpä viimeiset vaateriepunikin. Antakaa minulle jotakin, millä alastomuuteni peittäisin!

Hyväsydämiset miehet säälivät onnetonta ja ottivat hänet mukanaan kotiin. Kukin antoi hänelle jonkun vaatekappaleen, niin että hän sai vaatteet päälleen. Sitten he neuvoivat hänelle tietä läheiseen kaupunkiin, jossa hän ehkä voisi saada työtä. Hän läksi matkaan kiittäen ja siunaten hyväntekijöitään.

Heti kun hän kohtasi ihmisiä, kysyi hän heiltä, tokko he tunsivat hänen maatansa ja voisivatko he neuvoa hänelle tietä sinne. Mutta ei kukaan ollut kuullut edes sen nimeä. Ja kun hän tuli kaupunkiin, niin ei sielläkään kellään ollut edes aavistusta siitä, että sellaista maata oli olemassakaan.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut maailman toiseen ääreen ja hän kadotti kaiken toivonsakin enää koskaan päästä kotiinsa.

Alakuloisena ja näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä hän kuljeskeli pitkin suuren kaupungin katuja tietämättä miten hän voisi ansaita palasenkaan leipää. Kerjäämäänkin hän oli liian ylpeä. Kun hän vihdoin oli väsymyksestä uupua maahan, pysähtyi hän erään pajan edustalle, missä parasta aikaa taottiin komeita aseita ja haarniskoja.

Hän nojautui oven pieleen, mutta ei katsonut edes sisään, sillä hän ajatteli vain kovaa kohtaloansa, joka niin äkkiä oli muuttanut koko hänen elämänsä. Vielä eilen hän oli mahtava sulttaani, tänään kurjempi kurjintakin kerjäläistä, sillä kerjäläinen osasi ainakin kerjätä leipäänsä.

Pajan omistaja huomasi hänet.

Mutta pajan omistaja oli huomannut hänet ja hän tunsi sääliä tuota mies raukkaa kohtaan, joka näytti niin sairaalta ja kurjalta, eikä kuitenkaan valittanut. Hän oli hyväsydäminen mies ja niinpä hän meni kysymään, miten hän voisi häntä auttaa.

— Voi, sanoi sulttaani, minä olen kovan onnen mies!

Sitten hän kertoi saman jutun haaksirikosta, jonka hän oli kertonut puunhakkaajillekin, sillä hän tiesi, että jokainen luulisi häntä petturiksi, jos hän kertoisi asian niinkuin se todellisuudessa oli. Sehän oli aivan uskomaton asia.

Kun hän oli kertonut loppuun, tunsi seppä vielä entistä suurempaa sääliä häntä kohtaan ja vei hänet asuntoonsa, missä hän sai levätä ja syödä hyvän aterian. Sitten hän lupasi antaa hänelle hyvän neuvon.

— Koska et osaa mitään ammattia, jolla voisit hankkia itsellesi elatusta, niin voithan koettaa onneasi. Mene joen rantaan, sinne missä naisten uimahuoneet ovat, ja asetu oven eteen seisomaan. Kun näet jonkun naisen tulevan ulos uimahuoneesta lähteäkseen kotiinsa, niin kysy häneltä onko hän naimisissa. Jos hän on naimisissa, niin hän nyökkää päätään ja astuu edelleen. Mutta jollei hän ole naimisissa, niin täytyy hänen pysähtyä, sillä maan tapa on sellainen, että hän ottaa miehekseen sen, joka tekee hänelle tuon kysymyksen. Jos sinulla on hyvä onni, niin voit saada rikkaan vaimon. Ja jollei ole, niin tuskimpa voit joutua sen kurjempaan tilaan, kuin missä nyt jo olet.

Sulttaani kiitti häntä ja päätti seurata miehen neuvoa. Voisihan sattua, että onni suosisi häntä.

Sepän neuvon mukaan hän kulki nyt kaupungin läpi ja tuli pian naisten uimahuoneelle. Hän kävi seisomaan oven pieleen ja odotti, kunnes joku tuli ulos.

Hetken kuluttua ovi aukenikin ja toinen hunnutettu nainen toisensa jälkeen astui ulos. Muutamista hän luuli voivansa huomata, että he olivat vanhoja ja rumia, ja jonkunmoisella pelolla hän kysyi heiltä olivatko he naimisissa. Mutta kaikki, sekä nuoret että vanhat, lihavat ja laihat nyökkäsivät päätään ja astuivat edelleen. Kylpyaika läheni loppuaan, ja sulttaani tuumi mielessänsä, tokko kaikki kaupungin naiset olivatkin naituja, kun ovi jälleen avautui ja kookas, komea nainen näyttäytyi kynnyksellä.

Hänen pukunsa oli koristettu jalokivillä ja helmillä, ja siitä sulttaani päätti, että hän varmaan oli rikas. Ja luultavasti hän oli nuori ja kauniskin, sillä hänellä oli hyvä ryhti ja juostava käynti. Siksipä sulttaani nyt sykkivin sydämin kysyi häneltä, oliko hän naimisissa.

Sulttaani otaksui, että hänkin astuisi hänen ohitsensa.

Sulttaani otaksui, että tämäkin nainen nyökkäisi vain hänelle päätään ja astuisi hänen ohitsensa, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän ihastui suuresti, kun tämä pysähtyikin ja jäi häntä katselemaan. Mutta hetken kuluttua hän viittasi palvelijallensa ja heittäen kopeasti päätään jatkoi matkaansa. Sulttaani jäi nolona paikoilleen seisomaan, sillä hän ei voinut muuta otaksua, kuin että nainen halveksi hänen huonoa pukuansa, ja ettei maan laki merkinnyt mitään tuollaiselle kurjalle raukalle kuin hän oli.

Alakuloisena hän istahti nyt maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuumia mitä hän nyt tekisi. Sillä turhaa hänen enää oli kysyäkään niiltä naisilta, jotka vielä tulivat uimahuoneesta, olivatko he naituja vai ei.

Äkkiä hän heräsi kuitenkin ajatuksistansa, sillä joku puhutteli häntä, ja kun hän katsoi ylös, niin hän näki edessään mustan orjan, joka oli puettu komeaan pukuun ja kumarsi hänelle syvään.

— Minä etsin erästä repaleista miestä, joka vast'ikään kysyi kaikilta ohikulkevilta naisilta, olivatko he naituja vai ei, sanoi orja. Minä oletan, että sinä olet samainen mies.

Kun sulttaani vastasi myöntävästi, niin orja pyysi häntä seuraamaan itseään. He kulkivat kadulta toiselle, kunnes he tulivat kauniin palatsin edustalle, jonka portilla seisoi kaksi orjaa. Nämät avasivat portin ja kumarsivat syvään sulttaanille. Orja saattoi hänet komeaan saliin, jossa oli peililasiset seinät ja purppuranpunaiset, pehmeät sohvat.

Orja jätti hänet hetkeksi yksin ja palatessaan takaisin toi hänelle komean puvun, jonka hän auttoi hänen yllensä.

Eipä kestänyt kauan ennenkuin sulttaani oli kurjasta kerjäläisestä muuttunut kauniiksi, komeaksi mieheksi, mikä hän todellisuudessa olikin, ja musta orja katseli häntä ihmeissään. Hän kumarsi nyt vielä entistään syvempään ja vei hänet toiseen huoneeseen, joka oli vieläkin suurempi ja komeampi kuin se, jossa hän äsken oli ollut.

Kaunis tyttö nousi sohvalta, kun sulttaani tuli sisään, ja astui häntä vastaan.

Hänen kasvonilmeensä oli kylmä, eikä hän ensin tahtonut edes silmiään kohottaa sulttaaniin. Mutta kun hän vihdoin katsoi häneen, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui iloksi ja hän ojensi ystävällisesti sulttaanille kätensä.

— Tervetuloa, herrani ja puolisoni!

— Tervetuloa, herrani ja puolisoni! sanoi hän. Maan lain mukaan olen minä nyt sinun vaimosi ja minun olisi pitänyt tyytyä sinuun sittenkin, vaikka olisit ollut vain kurja kerjäläinen, joksi sinua luulin. Mutta iloni on suuri, kun nyt huomaankin, että olet jalo ja miellyttävä mies.

Tytön vanhemmat astuivat nyt sisään ja lausuivat sulttaanin tervetulleeksi. Sitten he veivät hänet suureen saliin, jossa juhla-ateria oli valmistettu. Herkullisia ruokia ja hienoja viinejä tarjottiin ihanan soiton kajahtaessa korkeitten lehtikasvien takaa, ja laulajattaret lauloivat morsiamen kunniaksi.

Kun juhla, oli päättynyt, niin morsiamen äiti saattoi tyttärensä ja sulttaanin heitä varten varattuihin huoneihin, jotka olivat järjestetyt hyvin aistikkaasti ja kauniisti.

Täällä sulttaani vietti nyt onnellisia päiviä yhdessä kauniin puolisonsa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi heille kaksoiset, tyttö ja poika. Ja kun taaskin vuosi oli umpeen kulunut, syntyi heille jälleen tyttö ja poika. Siten jatkui vuosi vuodelta, kunnes heillä kaikkiaan oli neljätoista lasta.

Mutta silloinpa oli sekä heidän omat varansa että appivanhempien omaisuus lopussa. Niin monta suuta oli vaikea syöttää, kun ei kukaan ansainnut mitään. Kallisarvoiset huonekalut olivat nyt myötävät, samoin orjat, vaatteet ja koristukset. Vihdoin heidän oli pakko muuttaa pois kauniista palatsistaankin ja asua pienessä kurjassa mökissä. Ja eräänä päivänä tuli sulttaanin puoliso hänen luoksensa käsiään väännellen.

— Nyt kaikki varat ovat lopussa, sanoi hän. Nekin rahat, jotka saimme palatsistamme, ovat kuluneet loppuun, eikä minulla ole edes leipää antaa nälkäisille lapsillemme. Seitsemän vuotta minä olen elättänyt sinua. Nyt on sinun vuorosi elättää meitä.

Sulttaani tietysti tuli kovin pahoillensa. Mutta hän myönsi kuitenkin, että hänen vaimonsa oli oikeassa, ja että hänen velvollisuutensa oli nyt pitää huolta perheestänsä. Raskaalla mielellä hän läksi ulos ja astuessaan edestakaisin kaduilla tietämättä mitä tehdä, hänen mieleensä äkkiä muistui seppä, joka seitsemän vuotta sitten oli antanut hänelle niin hyvän neuvon. Ehkäpä hän nytkin voisi auttaa häntä.

Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.

— Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja appi.

Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle kultarahan ja sanoi:

— Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä. Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.

Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan. Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.

Sulttaani nosti arkun selkäänsä.

Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi. Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa. Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen ne vaimolleen.

Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.

— Voi, puoliso raukkani, sanoi hän, etkö koko päivään ole ansainnut sen enempää? Jollet joka päivä voi antaa minulle ainakin kymmenen vertaa näin paljon, niin me kuolemme nälkään.

Nämä sanat koskivat kovasti sulttaaniin, kun hän ajatteli, kuinka kovasti hän oli saanut raataa ansaitakseen tämänkin summan, ja hän huomasi, että hänen olisi aivan mahdotonta ansaita edes kaksi sen vertaa. Ja kuitenkin vaimo olisi halunnut saada kymmenen kertaa enemmän.

Epätoivoissaan hän läksi jälleen ulos ja astui kauaksi ulkopuolelle kaupunkia saadakseen olla yksin omine ajatuksineen. Kaiken yötä hän samoili umpimähkään ajatellen onnetonta kohtaloaan ja kiroten dervishiä, joka oli syynä kaikkeen. Kun päivä alkoi sarastaa, niin hän huomasi tulleensa aina sille autiolle rannalle, jossa hän seitsemän vuotta sitten oli herännyt alastomana ja turvattomana, kaukana kotoaan ja maastaan.

Sulttaani tuli jälleen samalle rannalle.

Hän aikoi polvistua maahan ja rukoilla Allahilta armoa, mutta samassa hän muisti, että hänen sitä ennen tuli pestä itsensä, niinkuin jokaisella hurskaalla muhamettilaisella on tapana tehdä ennenkuin hän toimittaa hartauttansa.

Kiireesti hän riisui yltään ja kasteli itseään vedessä. Mutta samassa, kun hän nosti päänsä ylös, himmeni kaikki hänen silmissänsä, eikä hän voinut ymmärtää mitä hänelle oikeastaan tapahtui.

Hän ei tuntenut enää ympäristöään. Meri ja ranta oli kadonnut ja sen sijaan hän olikin omassa kylpyammeessansa. Hänen vieressään seisoi dervishi ja kaikki hänen palvelijansa.

Meri ja ranta oli kadonnut, ja hän istui omassa kylpyammeessaan.

Ensin hän hieroi silmiään eikä voinut uskoa muuta, kuin että näkö petti häntä. Mutta kun ei mikään muuttunut hänen ympärillään, kohosi hän vihdoin ylös ja puristi nyrkkiään dervishille.

— Sinä lurjus! huusi hän. Miten olet uskaltanut kohdella tällä tavalla herraasi ja sulttaaniasi? Minä kostan sinulle nuo seitsemän vuotta, jotka olen saanut maanpaossa viettää!

— Seitsemän vuotta! Minä en käsitä mitä sinä sanot, armollisin hallitsijani, sanoi dervishi. Tuskin on tunti siitä kulunut, kun tulin palatsiisi ja näin sinut ensi kertaa. Enkä minä ole tehnyt sinulle mitään muuta kuin että pyysin sinua kastamaan pääsi veteen ja heti nostamaan sen taas ylös.

— Valehtelija! huudahti sulttaani. Väitätkö sinä, että aivan äsken pistin pääni veden alle?

Dervishi nauroi ja viittasi palvelijoihin.

— Voithan kysyä palvelijoiltasi, sanoi hän.

Kaikki orjat vakuuttivat yhdellä suulla, että siitä oli kulunut vain sekunnin verran aikaa ja etteivät he sinä aikana olleet liikahtaneet paikoiltansakaan.

Mutta hän ei tahtonut sitä sittenkään uskoa, vaan kertoi vaimostansa ja neljästätoista lapsestansa ja kaikesta, mikä hänelle noina seitsemänä vuonna oli tapahtunut, jolloin hän oli ollut poissa.

Silloin dervishi lähetti hakemaan sulttaanin omaa pientä poikaa, joka oli vain kahden vuoden vanha, ja vasta kun tämä ojensi molemmat kätensä isällensä, putosivat ikäänkuin suomut hänen silmiltänsä ja hän ymmärsi, että nuo seitsemän vuotta olivatkin olleet vain silmänräpäys.

Hän kumartui maahan ja suuteli dervishin vaipan lievettä, ja dervishi laski kätensä hänen päälaellensa.

— Allah on minun heikon voimani kautta tahtonut antaa sinulle todistuksen voimastaan, sanoi hän. Älä nyt enää epäile niitä ihmeitä, joita järkesi ei voi käsittää!

Pyhä mies palasi takaisin yksinäisyyteensä vuorelle. Mutta sulttaani oli parantunut epäuskostansa ja hallitsi suuremmalla viisaudella ja lempeydellä alamaisiaan kuin ennen.