TOINEN KUVAELMA.

Martti istuu pöydän ääressä kirjoittaen. Kuusela kävelee edestakaisin.

Kuusela (tarkastellen Marttilaa): Te näytätte tänäpäivänä sangen tuumaavaiselta…

Marttila: Kuinka niin?

Kuusela: Näenhän sen kasvoistanne. Varmaankin on asia, joka panee ajatuksenne pinnistykseen, sangen tärkeä?

Marttila: No — jossakin määrin. Vähäpätöinen se kyllä lienee teidän mielestänne, mutta minun mielestäni päinvastoin…

Kuusela: Tulen sangen uteliaaksi… Ellei asia ole yksityistä laatua, saan ehkä sen kuulla — vai?

Marttila: Miks'ei. Ajattelen yleensä tämän maailman menoa ja täällä vallitsevaa nurinkurista järjestystä.

Kuusela: Ja minä kun luulin, että joku lemmenseikkailu on pannut ajatuksenne pinnistykseen! — Vai maailmanmenoa te tuumailette… Älkää vaan liiaksi rasittako aivojanne. Probleemi on vaikea ja voi se pian panna ajatukset sekaisin.

Marttila: Oh, olkaa huoletta! Ei tämä muuten ole ensi kerta, kun näitä asioita punnitsen. Tuo kaikki: muutamien rikkaus ja toisten köyhyys ja muutamien ylhäinen ja toisten alhainen ja sorronalainen asema panee väkisinkin ajattelevan miehen pään pyörälle.

Kuusela: Te lienettekin täydellinen sosialisti?

Marttila: No — jossakin määrin ainakin. — Useasti on myöskin tullut mieleeni isäntien ja alustalaisten suhteet toisiinsa…

Kuusela: Mitä päätätte niistä?

Marttila: Ylipäätänsä ovat ne jotenkin huonot — se täytyy minun sanoa. Isännät kyllä pitävät puolensa… Niin, he kyllä huolehtivat oikeuksistansa, mutta…

Kuusela: Mutta alustalaiset…

Marttila: He joutuvat tietysti alakynteen. — Mitä esimerkiksi pidätte siitä, että isäntä ajaa torpparin torpastaan maantielle ilman minkäänlaisia syitä?

Kuusela: Se tietysti on isännän luonnollinen oikeus: onhan torppa hänen omaisuuttansa, mutt'ei torpparin. Ja ell'ei vielä ole olemassa varmaa vuokrakontrahtia, joka oikeuttaisi torpparin edelleen asumaan maallansa, ei tässä minun ymmärtääkseni minkäänlaista vääryyttä tapahdu.

Marttila: Mutta luuletteko, että isännällä, joka näin tekee, on povessaan minkäänlaisia jalompia tunteita?

Kuusela: Te näemmä tarkoitatte puheellanne…

Marttila: Teitäkö? En, en ollenkaan. Puhun yleisesti kaikista isännistä. — Luuletteko, että sellaisella isännällä, joka ajaa uskollisen, monivuotisen torpparinsa maantielle, anastaen itse hänen maansa ja hänen hikensä ja päivätyönsä hedelmät, luuletteko, että hänellä on povessaan mitään kaunista ja jaloa?

Kuusela: Herraseni! Teillä ei ole oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, ja vielä vähemmin on teillä oikeutta arvostella minun töitäni.

Marttila: Voisinpa vaikka vannoa, että puheellani en ole tarkoittanut teitä, vaikka oikeutta minulla kyllä olisi siihenkin…

Kuusela: Mitä?

Marttila: Huomatkaa, että jokaisella on oikeus lausua mielipiteensä kuuluville…

Kuusela: Vai niin.

Marttila: Ja kun minulla pahaksi onnekseni on se vika, että aina puhun suoraan, täytyy minun — ikävä kyllä — moittia teitäkin eräästä torpparihäädöstä…

Kuusela: Tekö rupeatte moittimaan minua!

Marttila: Älkää kiivastuko! Miks'emme yhtähyvin voi haastella maltillisesti?

Kuusela: No — sanokaa sitten, mitä teillä on sanottavaa.

Marttila: Tarkoitan tuota häätöä, joka tapahtui muutamia päiviä takaperin. Muistaakseni on poisajetun torpparin nimi Pekkala. Hänet käskitte muuttamaan muualle, käskitte jättämään kontunsa, jota hän jo vuotta neljäkymmentä oli muokkaillut, jonka eteen hän oli penkonut ja raatanut… Minun mielestäni on tekonne raskasta, sangen raskasta laatua.

Kuusela: Olkoon tekoni millainen tahansa, teihin ei se kuulu. Tiedän kyllä itse minkä teen ja minkä jätän tekemättä.

Marttila: Tahdoin vaan huomauttaa…

Kuusela: Minä en kärsi sellaisia huomautuksia.

Marttila: Pyydän teitä: puhukaamme järjellisesti!

Kuusela: Minä olen puhunut järjellisesti kaiken aikaa, mutta te olette haastaneet mitä järjettömintä sekamelskaa.

Marttila: Ette siis enää halua kuulla minua?

Kuusela: En.

Marttila: Ainoastaan pari sanaa olisi minulla sanottavana…

Kuusela: No — puhukaa sitten!

Marttila: Tämä teidän torpparinne kohtalo on todellakin säälittänyt minua…

Kuusela: Vai niin.

Marttila: Sillä raskaalta tuntuu ajatella, että mies, joka lähemmäs puoli vuosisataa on peltonsa eteen penkonut, yhtäkkiä joutuu kodittomaksi… Eikö tunnu se raskaalta teidänkin mielestänne?

Kuusela: Minä en puhu mitään, ainoastaan kuuntelen.

Marttila: Ajatelkaa, että te olisitte hänen sijassansa… En luule, että aivan ilonen olisi mielenne, en luule, että riemun rahtuakaan olisi rinnassanne…

Kuusela: Onko teillä vielä muuta sanottavaa?

Marttila: On.

Kuusela: Antakaa tulla sitten!

Marttila: Minulla olisi eräs toivomus…

Kuusela: Antakaa tulla, antakaa tulla…

Marttila: Se on sekä toivomus että pyyntö. Ette suinkaan sitä kieltäne?

Kuusela: En lupaa mitään, ennenkuin kuulen asian.

Marttila: Torpparinne kohtalo on minua säälittänyt. Toivoisin ja pyytäisin sentähden, että antaisitte hänen muuttaa torppaansa takaisin ja asua sitä edelleen, kuten ennenkin.

Kuusela: Vai niin — sekö tuli viimeiseksi! Totta tosiaan: teidän puheenne naurattavat minua. Mitä hyötyä tulisi teille olemaan siitä, jos nyt torppari saisikin muuttaa torppaansa takaisin? Mitään asiamiespalkkiota ei hän luullakseni voi suorittaa.

Marttila: Ette siis voi muuttaa päätöstänne?

Kuusela: Sangen harvoin teen minä takaperoisia päätöksiä.

Palvelustyttö (tulee): Täällä odottaa kaksi miestä; he haluaisivat päästä patruunan puheille.

Kuusela: Mitä miehiä he ovat?

Palvelustyttö: Torppareita luullakseni.

Kuusela: Anna heidän tulla tänne.

(Palvelustyttö menee. Matti ja Pekka tulevat).

Matti: Päivää!

Pekka: Rauha taloon!

Kuusela: Jaha… Mattila ja Pekkala… Hyvää päivää! Istukaa!

Pekka: Kiitoksia!

Kuusela: Varmaankin ovat asianne tärkeätä laatua — vai?

Pekka: Eiväthän ne niin erikoisen tärkeitä liene… Tulin patruunan luokse vielä kerran puhumaan siitä torpastani…

Kuusela: Ja mitä siis haluatte?

Pekka: Eikö patruuna nyt sentään voisi antaa minun edelleen asua asunnossani ja viljellä maitani? Ei ole hauskaa tällainen elämä… ei ole hauskaa talosta taloon kulkea leipäpalaa anelemassa…

Kuusela: Ei teidän vielä tarvitse kerjäten itseänne elättää: jaksatte kyllä työtäkin tehdä.

Pekka: Mutta vähissä ovat työt, ei tahdo mitään saada… suuret laumat miehiä kulkee työttöminä. Sitäpaitsi olisi niin hauskaa omalla konnullaan elämänsä iltahetken työskennellä.. Rakkaaksi on se jo minulle käynyt, eikä kummakaan: neljäkymmentä vuotta olen samaa peltoa penkonut.

Kuusela: Aina tuo sama virsi! Ainakin kymmenen kertaa olette sitä jo minulle laulanut. Nyt alkaa minun kärsivällisyyteni loppua…

Pekka: Mutta ajatelkaa, herra patruuna: olen jo vanha mies, harmaita ovat jo hapseni, ei enää monta päivää ole minulla elettävänä… Suottehan minulle sen onnen, että omassa kodissani saan painaa silmäni kiinni…

Matti: Niin, herra patruuna, ettehän sitä häneltä kiellä? Hän on aina tehnyt tehtävänsä kunnollisesti…

Pekka: En ole kertaakaan antanut aihetta muistutukseen… Veroni olen maksanut kunnollisesti ja säntilleen.

Kuusela: Turhaa on teidän tässä ruveta avujanne kiittelemään: minä olen tehnyt päätökseni ja sitä en muut: Se tietäkää!

Marttila: Herra patruuna! Te loukkaatte oikeutta!

Kuusela: Joko tekin alatte uudestaan!

Marttila: En voi pitää suutani kiinni nähdessäni tällaista näytelmää…

Kuusela: Nähdessänne tällaista näytelmää… Mitä näytelmää tämä on! Eikö minulla ole oikeutta ajaa torpparejani menemään milloin tahdon, torppareitani, joiden kanssa en ole tehnyt minkäänlaista kontrahtia! Sanokaa, eikö ole?

Marttila: Pyydän teitä: älkää kiivastuko!

Kuusela: Te juuri saatatte minut kiivastumaan. Sitäpaitsi käytätte te sanoja, jotka voivat olla teille hyvin vaarallisia…

Marttila: Puhun ainoastaan sitä, mitä sydämeni käskee.

Kuusela: Mutta ainakaan teidän neuvojanne en koskaan tule noudattamaan, teidän toivomuksianne en koskaan tule täyttämään ja teidän sanojenne mukaan en koskaan tule toimimaan. Tahdon näyttää sen heti… (Mattilalle) On oikein hyvä, että tulitte. Olin juuri aikeissa lähettää teitä hakemaan… Koska teidän maanne ovat aivan kartanon maitten vieressä, kuten Pekkalankin maat, ja sopivat sentähden yhdessä viljeltäviksi, olen päättänyt ottaa ne itselleni…

Matti: Mutta…

Kuusela: Olen päättänyt ottaa ne itselleni. Saatte kolmen päivän kuluessa muuttaa torpastanne. Muistaakseni ei meidänkään välillämme ole mitään kontrahtia?

Matti: Ei ole, mutta…

Kuusela: Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa!

Matti: Juuri sitä varten olen täällä…

Kuusela: Mitä varten?

Matti: Olen tullut sitä tekemään…

Kuusela: Mitä tekemään?

Matti: Kontrahtia.

Kuusela: Vai niin. Vai olette tulleet tekemään kontrahtia… Mistä pälkähti se päähänne?

Matti: Mistä lienee pälkähtänytkin… Olisihan se eläminen silloin varmempaa…

Kuusela: Ennen eivät torpparini ajatelleetkaan sellaisia. Uusi aika on villinnyt jokaisen. Mutta mitäs siitä: kontrahdin tekeminen on nyt myöhäistä. Kuten jo sanoin; kolmen päivän kuluttua pitää torppa olla tyhjänä.

Matti: Mitä olen siis tehnyt? Millätavoin olen patruunaa vastaan rikkonut…

Pekka: Älä kysy, Matti, sitä! Se on turhaa. Turhaa on puhua ihmisille, joilla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa. Olen tullut sen kokemaan. Kaksi kertaa olen nyt täällä käynyt: kauniisti ja nöyrästi olen pyytänyt saada edelleen asua torpassani… Ei ole apua tullut, turhia ovat olleet minun rukoukseni ..

Matti: Mutta mitä sanoo vaimoni, minun nuori ja herkkämielinen vaimoni? Mitä sanookaan hän tuodessani tällaisen sanoman!

Pekka: Kärsitään, Matti, kärsitään! Olemme kärsineet ennenkin… Tule, mennään pois!

Matti: Parasta on lähteä. (Kääntyy ovella takaisin). Eikö patruuna antaisi minun pitää torppaani, jos suostuisin suorittamaan kaksinkertaisen veron.

Kuusela: Menkää!

Pekka: Tule, Matti!

Matti: Mennään, mennään… Tosin en varmaan tiedä, jaksanko kotiin asti kulkea, mutta tuethan sinä minua, ellen jaksa?

Pekka: Kyllä, kyllä. Ole huoletta! (Pois).

Kuusela: Vihdoinkin!

Marttila: Herra patruuan!

Kuusela: No?

Marttila: Äänetönnä olen tässä istunut loppukohtausta katsellen ja kuunnellen; nyt täytyy minun puhua…

Kuusela: Voitte siis alkaa…

Marttila: Olkaa hyvä ja antakaa minulle palkkani.

Kuusela: Mitä…!?

Marttila: Pyydän saada tähänastisen palkkani. Minä en tahdo olla teidän kaltaisenne miehen palveluksessa.

Kuusela: Hyvä, tuoss' on ovi: olkaa hyvä!

Marttila: Ensin tahdon minä sen, mikä minulle kuuluu.

Kuusela: Te rupeatte röystäilemään…

Marttila: Teitäkö pelkäisin!

Kuusela: Te puhutte sanoja, jotka voivat tulla teille sangen vaarallisiksi…

Marttila: Minä halveksin teitä!

Kuusela: Halveksitte! Pah!… Minä ainoastaan nauran… Ja kukapa ei minun sijassani nauraisi! Nulikatkin luulevat olevansa jotakin!

Marttila: En tahdo ruveta kiistelemään miehen kanssa, joka on kaikkea moraalia vailla. Pyydän siis vielä kerran: antakaa minulle palkkani. Heti saatuani menen matkoihini.

Kuusela: Sitä ette te tule saamaan!

Marttila: Niinkö luulette? Saadaan nähdä. — Tällä kertaa en puhu kanssanne enempää. Nyt menen menojani, mutta hetkisen kuluttua tulen takaisin. (Menee ylpeänä pää pystyssä).

Kuusela: Nulikka!

Marttila: Tulen takaisin, kuten sanoin. Älkää luulkokaan, että te voitte tehdä sen, minkä haluatte ja mikä mieleenne juolahtaa. Tietäkää, että oikeus elää, ja tietäkää, että päivä on koittava, jolloin ei tapahdu sellaista, mitä täällä on tänäpäivänä tapahtunut. Hyvästi! (Pois).

Kuusela: Puolihullu mies!

Esirippu.