ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Tupa. — Liisa istuu keskellä huonetta kehdossa nukkuvaa lasta keinutellen. — Puolihämärä.

Liisa (laulaa lapselleen):

Nuku, nuku, nuppuni, nuku äidin kukka, sinisilmä, sulosuu, poika tummatukka, ilo taaton ainoa — hän on kerran sinusta saava oivan auttajan, miehevän ja rohkean.

Paina kiinni silmäsi — helm' on unten hellä; hyvä ompi lapsosen siinä lepäellä: lämmin, lämmin niin se on, siinä lohtu angervon, siin' ei huolta tunneta eikä tuskaa, surua.

Matti (tulee): Hyvää iltaa Liisa! Terveisiä salolta!

Liisa: Kas, olethan sinäkin jo täällä! Minä melkein jo rupesin odottaessani väsymään.

Matti: Rupesitko väsymään odottaessasi? Sepä mieluista kuulla. Olisinhan jo ennemminkin tullut, mutta tahdoin saada työni loppuun asti suoritetuksi ja sentähden viivyn näin myöhäseen. (Kurkistaa kehtoon). Joko Matti on nukahtanut?

Liisa: Jo nukahti. Kauan unen kanssa kamppaili; sai kumminkin vihdoin voimakkaampi voiton. Nyt nukkuu hän tuossa niin tyynenä ja herttaisena. Hymy leikkii huulilla ja kasvoista kuvastuu onnellisuus ja rauha.

Matti: Mitäpä olisikaan Matilla tässä maailmassa surtavaa? Parhain aika elämästä on hänellä elettävänään. Silloin on kaunista kaikki. Ja mitäpä olisi sitten meilläkään, Liisa, surtavana! Pahimmat vastukset olemme voittaneet. Nyt alkaa asuinpaikkamme näyttää sievältä ja somalta.

Liisa: Ahkerasti olemmekin täällä ahertaneet. Kyllä työ palkitsee tekijänsä — se on varma. Ahkera työmies saa aina palkkansa.

Matti: Siltä ainakin nyt näyttää. Oikein riemastuu sydämeni, kun katson mainiossa kunnossa olevia maitani. Ei ole kiveä eikä kantoa missään; maa on tasaista ja pehmeätä. Toisellaiselta, peräti toisellaiselta näyttää kontuni nyt kuin muutama vuosi takaperin.

Liisa: Ja toisellaiselta tuntuu elämäkin. Ennen tuntui pimeältä, raskaalta ja toivottomalta, nyt sitävastoin kirkkaalta ja lupaavalta se tuntuu.

Matti: Lupaavalta todellakin tuntuu elämä. Antaneeko sitten mitä lupaa? Mutta miks'ei antaisi? Antanut on monelle muullekin, miks'ei samaten antaisi meille? Paras on luottamuksella tulevaisuutta katsoa.

Liisa: Kukapa viitsisikään sitä pimeäksi ajatella! Mutta kas, unohdinkin aivan sinun illallisesi…

Matti (on istunut kehdon viereen): Sillä ei mitään kiirettä… Mieluummin istun tässä vielä muutaman hetken. Sanomattoman suloiselta tuntuukin tämä istuminen: väsynyt olen koko lailla, jalkani tuntuukin hieman raskailta. Jo se seikka tekee istumisen suloiseksi; mutta suloisemmaksi vielä tekee sen sinun läsnäolosi…

Liisa: Minunko?

Matti: Niin. On niin hauskaa istua näin lähellä sinua.

Liisa: Sitten en mene laittamaan illallista ollenkaan, saadaksesi istua tässä koko illan. Enhän menekään?

Matti: Saat tehdä miten tahdot. Tuolla ulkona maitani muokkaillessani odotan aina näitä iltahetkiä, jolloin saan tuvan ukset aukaista ja astua sisään sinua tervehtimään. Miten ihanaa onkaan tuntea, että miehellä on oma koti, ja että siellä emäntänä puuhailee vaimo, joka häntä rakastaa!

Liisa: Sinä puhut aina kuten ennenkin. Hieman lapselliselta se jo tuntuu, mutta kumminkin on mieluista ja hauskaa sitä kuulla…

Matti: Onnellisuus täyttääkin aina minun sydämeni iltasin kotia kohti kulkiessani. Jonakin kauniina väikkyy tämä tupa minun silmissäni. Kenties sentähden, että täällä olet sinä…

Liisa: Ja minäkö sitten niin sinua ilahutan?

Matti: Sinä sinä! Miten olisinkaan tullut täällä toimeen ilman sinua! Olet ollut minun lohduttajani surussa ja murheessa. Monasti, kun tuli halla ja säälimätönnä toiveeni surmasi, turmeli laihon, joka jo kullankellertävänä ja kauniina kohosi, olin minä synkkä ja alakuloinen. Mutta kun sinä minua lohdutit, käsivartesi kaulaani kiedoit ja korvaani armaammista ajoista kuiskasit, tulin iloiseksi jälleen, sain uutta voimaa ja luottamusta. Ilman sinua en olisi kestänyt.

Liisa: Paljon, paljon, liian paljon luulet sinä minusta. En ollut muuten puoleksikaan sellainen, jonkalainen toivoin olevani.

Matti: Toivoitko sinä olevasi vieläkin parempi?

Liisa: Enhän mikään hyvä ollutkaan. Paljon oli toivomisen varaa.

Matti: Niinkö luulet? Ja kuitenkin olit mielestäni parhain maan päällä, ja parhain olet vieläkin. Voiko löylyäkään toista sellaista kuin sinä olet!

Liisa: Aina sanot sinä niin. Olen ainoastaan velvollisuuteni sinua kohtaan täyttänyt, en sen enempää ole tehnyt.

Matti: Enemmän, enemmän olet tehnyt. Muistuvat mieleeni menneet ajat, ne ajat, jolloinka muutimme tänne korpeen. Muistatko vielä niitä?

Liisa: Olisivatko ne minun mielestäni unhottuneet! Aina ne muistan.

Matti: Niin minäkin. Tänne tulimme. Torppa oli asumatonna ollut monta vuotta. Sentähden olikin se kurjassa kunnossa: asuinrakennus puoleksi hajallaan, maat täynnänsä kiviä ja kantoja… Mutta tarmolla tartuimme työhömme molemmat. Kuokka ja kirves kädessäsi heiluit kerallani sinä, ja pian voitimme ensimäiset vastoinkäymiset ja esteet.

Liisa: Tulisesti sentään saimme taistella. — Muistan, kuinka sinä monena iltana tulit uupuneena kotiin… et juuri illallistakaan maistanut… levolle paneuduit heti… Silloin minä itkin monta kertaa…

Matti (tarttuen vaimonsa käteen): Itkitkö sinä?

Liisa: Minä itkin sitä, että sinun täytyy niin paljon puuhata, raataa ja ahertaa. Ja vielä itkin sitä, että ihmisen täytyy parhaat voimansa uhrata elämisen saavuttamiseksi.

Matti: Miksi surit minun tähteni? Raadoithan sinäkin.

Liisa: Minä en itseäni säälinyt ollenkaan, mutta sinua… Monena aamuna, kun väsyneenä nousit vuoteeltasi, aioin pyytää sinua jäämään kotiin nukkumaan. En kumminkaan sitä uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin siten pahoittavan! sinun mielesi.

Matti: Ja yksinkö sitten olisit lähtenyt työhön, yksinkö mennyt raatamaan ja ahertamaan?

Liisa: Miks'en olisi tehnyt sitä! Tunsin itseni korven karhua voimakkaammaksi: väsymystä en tuntenut pienintäkään. Tunsin, että olen varustettu myrskyn voimalla: kaikki tahdoin alleni kaataa, esteet lyödä kumoon ja aidat tieltäni syöstä…

Matti: Sinä hyvä vaimo, helläsydäminen ja hyvä! Niin hyvin teit sanoessasi minulle tämän kaiken. (Vetää hänet lähemmäksi ja painaa häntä rintaansa). Nyt vasta oikein sinua rakastaa ymmärrän; nyt vasta täydellisesti tunnen, miten äärettömän kallis sinä minulle olet.

Liisa: Kun sinä sanot niin, enkö sanoisi samalla tavalla minäkin! Kallis olet minulle!

Matti: Kuinka pitkä aika onkaan jo kulunut siitä, kun tänne tulimme?

Liisa: Noin kymmenen vuotta.

Matti: Minä olin silloin kahdenkymmenen. Nyt olen siis vuotta kolmekymmentä täyttänyt. Pitkä aika! Kuinka vanha sinä olit? Yhdeksäntoista muistaakseni… Niinkö?

Liisa: Niin. Siis kahdenkymmenenyhdeksän olen nyt. Nopeasti ne vuodet rientävätkin!

Matti: Nopeasti, nopeasti. Ei huomaa edes ihminen, ennenkuin on nuoruutensa elänyt ja alkanut kasvoiltaan muuttua. Paljon olet muuttunut sinäkin näiden kymmenen vuoden kuluessa.

Liisa: Olenko muuttunut?

Matti: No näkeehän sen. Verevä ja punaposkinen tyttö olit silloin, kun ihmisten ilmoilta lähdimme. Nyt on puna suurimmaksi osaksi kasvoiltasi kadonnut: kalvenneet ovat poskesi.

Liisa: Olinko kauniimpi silloin? (Naurahtaen). Enkö ollutkin?

Matti: Et, et. Tuo kalpeus juuri sinua kaunistaakin. Sitten nuo ruskeat hiuksesi… somasti kaartuvat ne pääsi ympäri… Kaunis sinä olet! Poika tuolla kehdossa on aivan näköisesi. Äitinsä kuva tulee hänestä. Samallaiset silmät on hänellä kuin sinullakin, samallaiset kasvonpiirteet ja samallainen suu…

Liisa: Todellakin on hän minun näköiseni, tuo pieni paitaressu. Katsohan nyt, miten suloinen on hän tuossa nukkuessaan! Hymyä, ainoastaan hymyä on huulilla.

Matti: Koko elämä on hänelle hymyä, kirkasta kesäpäivän hymyä. Olkoon se aina sellaista! (Kumartuu lähemmäksi kehtoa). Pieni sinä vielä, poikaseni, olet, mutta kerranhan ylenet suureksi sinäkin, kerranhan jäntereesi vahvistuvat ja kerranhan käsivartesi voimakkaaksi muuttuu. Suokoon Jumala, että niin tulee käymään!

Liisa: Monta päivää saa päättyä, monta viikkoa vieriä ja monta kuukautta kulkea, ennenkuin koittaa aika, jota toivotit. Kenties silloin, kun Matti voi miehen töitä toimitella, jo muualla olemme…

Matti: Muuallako? Minkätähden siis jättäisimme torppamme, johon uhranneet olemme vuosien työn ja vaivan, jonka karusta maaperästä olemme peltomme penkoneet? Minkätähden jättäisimme sen juuri silloin, kun saamme alkaa töittemme hedelmistä nauttia?

Liisa: Emme tietysti omasta tahdostamme sitä jätä. Hulluuttahan se jo todistaisikin: lähteä konnultaan, jonka on asuttavaksi laittanut. Mutta eihän torppa ole meidän omaisuuttamme: voihan sattua, että isäntä tahtoo antaa sen jollekin toiselle…

Matti: Mitä vielä! Sellainen ei nyt voi tulla kysymykseenkään.

Liisa: Niinkö luulet? Muutamia päiviä sitten tapahtui sellainen tapaus. Etkö muista miten Pekkalan Pekan kävi? Käskyn sai lähteä torpastaan kolmen päivän kuluessa. Nyt on miesparka perheinensä kodittomana; siellä täällä kuljeksii.

Matti: Totta kyllä: torpastaan hän ajettiin, mutta jotakin syytä lienee ollut, sillä en luule, että kartanon herra ilman minkäänlaista aihetta tekisi tuollaisen tekosen: tunnen hänet hyväksi mieheksi.

Liisa: Kauheata se olisikin! Mutta kuka ne herrat tietää: sen tekevät, mikä mieleen juolahtaa. Suokoon Jumala kumminkin, ett'ei meille milloinkaan sellaista onnettomuutta tapahtuisi!

Matti: Todellakin olisi se kauhea onnettomuus! Pekkalan Pekka, kovan onnen mies! Ei aivankaan valoisalta tuntune hänen elämänsä. (Vilkasee akkunasta ulos). Kas, eikö se olekin Pekka, joka vaimonsa keralla tulee tuolla pihalla?

Liisa: Pekka se on. Varmaankin aikoo hän meille yöksi: ei ole miehellä kattoa päänsä päällä. Ja sitten hänen vaimonsa! Anna parka!

Matti: Surullinen tapahtuma! (Pekka tulee vaimoineen).

Pekka: Rauhaa taloon!

Matti: Samaa teille. Istumaan käykää!

Pekka: Kiitos. Väsyneeksi ja uupuneeksi tunnenkin itseni. Sairas olen sekä sielustani että ruumiistani… (Istuvat).

Matti: Ei ole kummakaan: kova kohtalo on teitä kolhinut.

Pekka: Kohtalo ankara ja kova. Kohtalo rautakoura ja säälimätön. Torppa oli meillä, katto oli päämme päällä. Toivehikas ja nuori oli mielemme. Silloin tuli kuolinsanoma…

Anna: Odottamatta se tuli, odottamatta ja aavistamatta. Emmehän olisi uskoneet, että kartanon herra, hyväksi ja leppeäksi mieheksi tunnettu, lähettäisi muuttokäskyn torpparilleen, joka aina on tehtävänsä kunnollisesti tehnyt, ja joka ei kertaakaan ole muistutukseen aihetta antanut. Ällistyimme sen kuullessamme. Emme muutamaan hetkeen sanaakaan vaihtaneet. Vähitellen kumminkin koko asia kaikessa alastomuudessaan selveni. Ei ollut silloin iloa meidän tuvassamme, ei hymyä leikkiä kenenkään huulilla. Päänsä painoi isä. Minä itkin. Itkivät pojatkin, kaksikymmenvuotiaat vantterat miehet…

Pekka: He itkivät kuin lapset — eikä kummakaan: koti, kotiliesi ja kontu heiliä temmattiin ja eteensä avattiin mieron pimeä ja kalsea polku. Eikö silloin näyttäisi sumealta elämä! Ja minkä tähden tämä kaikki tapahtui? Minkä rikoksen olimme tehneet? Jumala yksin tietää, ettemme ole pahuutta harjoittaneet.

Matti: Ei ole hauskaa se. Ei ole se hauskaa.

Liisa: Saamme tässä mekin, Matti, eteemme katsoa… Luoja ties milloinka muuttokäsky tulee… Kuka ne herrat tietää… ei ole heillä sydäntä eikä omaatuntoa.

Anna: Vielä sydäntä ja omaatuntoa! Vanhat ihmiset, jotka nuoruutensa ja miehuutensa voimat ovat torppansa eteen kuluttaneet, ajavat he maantielle, ajavat koirina kylän raitteja kulkemaan ja armopaloja anelemaan. Todistaako tämä, että heillä on sydän ja omatunto!

Liisa: Voi surkeutta elämän!

Katso vaan eteesi, Matti! Ei ole kontrahtia sinullakaan…

Pekka: Eikö Mattilallakaan ole kontrahtia?

Matti: Toden totta, sitä ei minulla ole. En edes koskaan ole ajatellutkaan sellaista…

Pekka: Tuhmasti olet tehnyt…

Matti: Teithän sinä samaten…

Pekka: Teimme tuhmasti molemmat.

Matti: Mutta minkäs sille nyt tekee?

Pekka: Sinä kyllä voit vieläkin asiasi parantaa… Menet heti huomenaamulla kartanon herran luokse ja pyydät häntä tekemään kanssasi varman vuokrasopimuksen. Jos hän siihen suostuu, on asiasi hyvin.

Liisa: Se onkin parasta, Matti. Niin täytyy sinun tehdä. Liian epävarmaa on muuten tämä elämä.

Anna: Minä sanon samalla tavalla.

Matti: Kyllä kai minä niin teenkin. Paha vain, kun en jo ennen ole asiaa ajatellut. Syynä lienee se, että aina olen pitänyt torpparihäätöjä syitten seurauksina.

Pekka: Niinhän luulin minäkin, siksi en huolehtinutkaan kontrahdista, mutta toista minulle kokemus opetti. Ei ole luottamista ihmisten oikeudentuntoon, sitä sellaista ei ihmisillä ole; eikä ole luottamista heidän sanoihinsa, sillä sangen harvoin pitävät ne paikkansa.

Matti: Totta puhut. Huomenaamulla ennen päivän koittoa olen minä matkalla kartanon herran luokse.

Pekka: Kanssasi tulen minä.

Matti: Sinäkö?

Pekka: Niin. Koetan saada patruunaa muuttamaan mieltänsä; en itseni tähden, sillä ne muutamat elinpäivät, jotka minulla vielä on elettävänä, vietän missä tahansa, mutta vaimoni ja lasteni tähden, sillä heillä on pitempi taival edessään. Tosin lienee matkani turha, taitanee retkelläni olla samallainen tulos kuin edelliselläkin — olen jo ennenkin patruunan pakeilla käynyt — mutta menen minä sittenkin. — Huomenna lähdemme.

Matti: Sen teemme. — Panehan nyt, Liisa, illallista pöydälle, että saamme syödä ja mennä sitten nukkumaan.

Liisa: Sitä en muistanutkaan! Paikalla käyn toimeen. Voimaa tarvinnemme me jokainen.

Esirippu.