V

Laella muurin murtuneen — miss' oli muinoin Tūs — oli korppi, kallo edessä: kuningas Keikavūs — ja koikkui. — »Kuss' on rummutus, kamelikellojes nyt turkoosit, voi, kussa? Voi!» se haikeasti huus.

Tään linnan ylpeän, min tornit taivoon haipui, min eessä kuninkaitten otsa tomuun taipui, tään raunioill' on kuultu kyyhkyn kujertavan: »Ku-kuu, ku-kuu, ku-kunne, kunne valtas vaipui?»

Kun meiltä juoksu jääpi, sama taivas tarhoineen yhä kaartuu yllä tiemme, Ajan hiekkaan häipyneen. Kun meit' ei ollut kerran — oli yhtä-kaikki se. Kun meit' ei ole kerran — käy kaikk' yhä edelleen.

Tää tulomme, menomme — kannattaako? Elon heelmän kypsäksi — koskaan saako? All' ankarain Tähtien sieluista parhaat kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?

On taivaan sini-tarhan valot kultaiset jo kiertäneet ja kiertää kierrot tuhannet. Mut ilmiöiden kiertokulkuun hetkeksi vain kohta kadotakseen syntyy ihmiset.

Oi tähtiä! Ne muutakin kuin murhetta kun sois ja kylväis maahan moista myös, mit' eivät riistä pois! Jos tuntis tulemattomat, mi tuska, ankeus heili' alhoss' elon eessä on — he tulematta ois!

Jaloa verta vuodattaneet kuink' on Tähdet taivaan! Kuink' usein kukka kuihtuukaan jo maastanousun vaivaan! Siks älä luota, poikani oi, loistoon nuoruutes! Kuink' usein umpu uupuikaan ja umpu olla sai vaan!

Talossa täss' on tulla, mennä ovi, ja niiden välille ei riemu sovi, se riutuu pois, siks oisi parhainta, meit' ettei vaalinut ois äidin povi.

Mene ja heitä tomua päin tähtiä ja kuuta, juo viiniä ja suutele maan tyttärien suuta! Mit' auttaa almut, antimet, mit' auttaa rukoukset? Kuoleman et kulkua sa niillä muuksi muuta.

Olemme nukkeja, joill' leikkii Tähtitaivas, leluillaan. Nyt en ma puhu vertauksin, vaan tähtään aivan asiaan. Kuin lapset leikimme vain varjo-elon shakkipöydällä ja palaamme taas, leikin jälkeen, Kuoleman puu-rasiaan.

Kun basaariss' eilen tutkistelin, miten savenvalaja köyryin selin savea polki, näin sanoi savi: »Veli, varoen! Laillasi kerran elin.»

Savenvalaja sormin taitavin teki ruukun oivan ja kaunihin, teki kannen päästä kuninkaan ja korvan kädestä kerjurin.

Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten havahda! Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda? On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?

Kashānin-viiniruukun särjin eilen kivehen; humussa humalan se tuli turma valtainen. Näin haastoi silloin sirpaleet: »Me kerran olimme sun laises; myös sa olet kerran meidän kaltainen.»

Täss' armaan puron-kaltaan nurmikolla nyt käytä ruukkua ja maljaa nautinnolla! Niin moni tyttö, sorja sypressi kuin sinä, on saanut sata kertaa ruukku, malja olla.

On puron polveilema tuolla tieno kuin kukkameri heleä ja hieno. Sa hellään heinää kulje! Helve sen oi' ennen ehkä kukka-kulma vieno.

Maa miss' on tulppaanille kruunun suonut, se verta kuninkaan on siinä juonut; Ja missä vieno vilkkuu orvokki, on sulo-silmä viime katseen luonut.

Oi sydän-ystävä! Kun suruun riudut, rukka, ja ruumiin jättää sielus, vieno ruusunkukka, käy nurmikolle nukkumaan, niin heräät päivän päästä: sun tomustasi nousee uusi nurmen-nukka.

Näe loisto lehden, kulta kukkasen! Vie viikossa ne viima syksyinen. Siis juo ja kukat poimi ennen kuin jaat niiden kanssa tomun turhuuden!

Puutarhass' äänen kuulin — kumma: mistä? Saneli ruusu: »Jooseph Egyptistä ma olen: Kauneus!» — »Sen mistä tiedän?» Se virkkoi: »Verhoistani verisistä!»

Kun mietit, mik' on edessä, kai kasvos kalpenee! Kun muistat kaiken kadonneen, kai silmää sumenee! Siis iloll' leikkaa sato maan ja korjaa, ennenkuin sun itses sirpin sivallus kuin ruohon runtelee!

Miks aamuin aina kohta, Koi kun kohoaa, sun kukon kiekulaulu säikkymähän saa? Siks, ett' on lyhennyt yön mitan elos taas ja päivään asti vois sit' uni varastaa.

Oleta: enää maailmaa et toivois ehommaksi — entä sitten? — ja elon-tarus tulisi kautt' aikain kuuluisaksi — entä sitten? Oleta, että ilossa eläisit vuosisadan tai vaikka — minun puolestani! — vuosisataa kaksi — entä sitten?

Vuossataa kolme elitpä tai sivu siitä — jää sinulta kerran kuitenkin karavaanimaja tää. Olitpa kuulu kuningas tai kurjin kerjuri, se sinä lähtöpäivänä on yhdentekevää!

Maan uumenien onkaloista otsaan Saturnuksen olen ratkaissut tään tuskan-kehrän joka arvoituksen. Pois ponnistin ma kahlehista valheen, vapauteen, jok' esteen ohi pääsin, mutt' en ohi Kuolon uksen.

Maailman-kuvain tää on halpaa näköharhaa vain, ei viisaat sitä lue lukuun tosi-olevain. Iloitse, ystävä, juo verta viinin rypäleen täst' ilvekuvast' itses vapaaks irroittain!

Mult' ilmiöiden tutkit maailmaa: Mit' on se? Viisas miks sen tajuaa? — Vain utu-kuva valtameren yllä, mi valtamereen jälleen vajoaa.