IV
Toivo Lyy translation
Oi sua, joss' on yhtyneinä neljät alkuainehet! Sa tarkoin kuule nämä sanat ylhät, ylimaalliset: »Sa olet peto, perkele ja enkeli ja ihminen, ja minkä niistä näyttänet — ain' itses ilmaiset.»
On halvat halumme kuin pahat koirat melkein, ne haukkuu, häiritsee meit' öin ja päivin selkein, kuin kettu hiipii ne, kuin jänis nukkuu ne ja syvään haavoittaa meit' usein suden-elkein.
Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku, vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku. Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs? Ne suutelevat, kunnian jos sull' on — valhepuku.
Pois menit. Palasit: oi muuttuneita piirteitäsi Ei muista enää ihmiset sun entis-nimeäs. On kyntes yhteen kasvaneet ja kapsaa kavioina, ja karvas ennen verhotut nyt häilyy häntänäs.
Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa ja typeryytens' ääretön älystä käydä saa ja heist' on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu — niin entä sitten? — Enintään se ehkä naurattaa!
Maan mahtimiehet rakastavat valtaa vain ja rahaa. Muu kaikki heist' on elämässä tympeää ja pahaa. Ja ken ei kultaa kumarra kuin he ja kuultokunniaa, ei ole heistä ihminenkään! — hah-hah-hahaa!
He eksyneet tiepuoleen koskaan eivät, niit' olleet ei he, jotka heitteleivät yöt valveilla ja Totuutt' etsivät — monelta hengen, kunnian he veivät.
Se arvoss' ennen oli maailmassa, ken suvun suuren kulki kunniassa tai kunnollaan loi itse kunniansa. Nyt riittää, kun on kukkaro ja kassa!
Heit' eksyttivät nautinnot ja kullat, kunniat, he niistä kiistaan kiihtyivät, heti, kun tulivat; mut maljan täällä juotuaan he hiljaisiksi viihtyivät ja syleilyssä ikuisuuden yhteen sulivat.
Sain ihmisiä elon tiellä monta tuttavaksi, mut onnellisina sain nähdä lajia vain kaksi: on toisell' oiva oivallus hyvän ja pahan, toinen taas elämästä hullua ei tule hurskaammaksi.
Sun lankes osaksesi täällä hyvä tahi paha, hätä ja tuska tahi rauha, onnen arparaha, äl' usko; tähdet sääsi! — Sillä voima tähtien on sinun voimas rinnalla, myös sen, vain hauras vaha.
Nuo tähdet, jotka palatseissa taivaan pitää majaa, maailman viisaat hämmentää ja umpikujaan ajaa. Sa viisauden äl' Ariadne-langast' irti laske, sill' ohjaajillakin on järki aina varsin vajaa.
Ma elämäni kaiken lasken eteen Ihmisen ja pääni hänen jalkains' alle annan riemuiten. Sua haluttaako tietää, mik' on todellinen helvetti? Maan päällä se on: seura ihmis-irvikuvien.
Sa Luonnon luotteit' arvaa ajullas et koskaan, ihminen; et poistu polultas, min olemukses sulle sääs, ja mestari on suurinkin vain pieni oppilas.
Kun takaa taivasten tyyssijaa kerran hain paratiisin, helvetin ja kirjaa Kismet-lain, näin virkkoi Viisas: »Helvetti ja paratiisi ja ennakolta-tuomio, kaikk' itsessäs on vain.»
Kautt' etsin maailman, mull' aatoksissa häilyi vain malja Djamshidin, joss' elo kaikki päilyi. Mut mestari kun ihme-kalkin kuvas mulle — näin: se itse olinkin, sen taika meissä säilyi.
Meiss' ihmisissä päättyy luomistöitten rivi; Maailman-Silmän terä meissä sädehtivi. On tähtitarha niinkuin suuri sormus, ja ihminen sen sormuksen on jalokivi.