XIV.

Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa, provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle [Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.] ilmestyvän turkkilaisen ja aika turkkilaisen lisäksi!… Eivätpä he koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon, turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!

Puheenaoleva turkkilainen, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? — oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa, asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja Zouave-nimistä laivaa, jolla hänen piti matkustaa Afrikkaan.

Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen, pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi… Miesparka luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa merenkulkija Sinbad ja harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista Tuhat yksi yötä kertoo.

Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia, amerikkalaisia… Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista. Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja, jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan, sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.

Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet korsikalaiset hevoset vetivät.

Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen, köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä, vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen vaaleassa vedessä.

Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita: silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita, sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja. Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.

Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat; niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen tähkäpäitä koreissaan… Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa suurilla kuparilevyillä.

Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia, ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti, pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan, rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun, halun lähteä kauas ja saada siivet.

Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.