XIII.

Lähtö.

Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.

Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja Tartarinin pienen talon edustan.

Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita, kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki; tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan hevosen selässä.

Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja turkkilaisten pariin.

Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia, Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi turkkilaisten parissa.

Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian uurtamia vakoja.

Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.

Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli. Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta… Tuossa ovat säilytetyt herkkutavarat… rohdosarkku asearkut…" Ja lakkien metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.

Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.

"Hän tulee!… hän tulee!" huudettiin.

Hän tulikin…

Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen huutoa.

"Sehän on turkkilainen"…

— "Hänellä on silmälasit!"

Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä; kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman suuri chechia, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman pitkä sininen tupsu… Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä, yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan. Siinä kaikki…

Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!

"Eläköön Tartarin!… eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen… Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.

Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.

Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.

Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.

Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.

Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.

Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"

Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista… Vaunuihin! vaunuihin!

"Hyvästi Tartarin!… hyvästi Tartarin!…"

— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.

Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan sisälle.