SISÄLTÖ:

Puron sulho. Jatalampi. Nuotalla. Jouluenkeli. Karhun kynsissä. Rahaa lainaamassa. Asioitsija. Marivainaja. Talon piruja. Rahankaavoja. Onnen turkki. Karsikko. Kaksi onnellista. Hänen puheensa. Enkeli ja piru. Oma kuvani. Ahven. Punanen lippu. Elämän avain. Meren joulu. Heräämiseni. Milloinka Rooma perustettiin? Testamentti. Onnen saari.

Puron sulho.

Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan. Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa, joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä, että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas. Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä. Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa, mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika, sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku Mikillä — se oli pojanpojan pojan nimi — kovinkaan kauvan, sillä "ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku Mikki hänen sylissään.

— Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

— Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla. Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin. Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt. Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia, hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä. Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi, vähäpuheiseksi.

— Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti, jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso, ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset. Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä, räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli, talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä, ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja rauhallisesti hän siinä lepäsikin… lepäsi kauvan. Rauhallinen on viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina…

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa. Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä. Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin, alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti… odotti kauvan, mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

— Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

— Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos, vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui…

— Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi, jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle. Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia kohti…

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi. Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä löytänyt, vaan hänen ruumiinsa…

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli, kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.

Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka laulaa:

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin Taivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi puhelahjan saanut ja lausunut:

— Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

— Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

— Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä, jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä, jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta, samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja kuohusammalta veden pinnalla.

— Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

— Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus. Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin. Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään, niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua, synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään. Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, — se oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen, mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

— Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat. Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan, kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa Liisun huolet.

— Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista. Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu, kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa. Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa. Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun. Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

— Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

— Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä, hypäten ylös.

— Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

— Niin, niin, hoki Lassi väliin.

— Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

— Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan, vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet, kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt auta enää mikään. — Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

— Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

— Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

— Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät — ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä näytti uljas männikkö.

— Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

— Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu hartaasti.

— Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

— Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan… silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta. Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen. Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin. Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse, tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

— Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa — hänen, jonka ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas, taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos tapahtui.

— Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

— Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä, että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja heikkenevää uikutusta lammilta… kiiruhdin askeleitani ja katosin metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva, hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva iloinen ylistyslaulu.

Nuotalla.

Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä… joutavimmassa toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet, tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä tätä suuren luonnon juhlallista iltaa… Miten lienee senkään laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa, päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo. Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä, jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle, muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja minä — köysimiehen airomiehenä.

— Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi sanoa — toista ei enää, toista ei vielä — iso vyyhti tuohiköyttä, ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka haluamme.

— Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka rannalla kasvaa vahva tukkimetsä… jos ei sitä jo tämän ajan rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa: pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen mieleiselle apajalle ennen muita.

— Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa meidät.

— Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan. Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja. Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista, saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

— Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

— En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne, missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme… Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä kasvoja… niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri, jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin niin paljo elämän ryönää ja saastaa… miellyttänyt mietiskely, että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat, mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen… Onko kasvojen kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään. Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en olisi tavannut ihmistä…

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme…

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli vetäynyt synkkään pilveen.

— Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

— Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

— Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

— Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

— Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

— Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

— Mikä?

— Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

— Kertokaa!

— Siinä on paljo kertomista.

— Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

— Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla… en häntä ennen ja sittemmin… siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni, joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan… Eihän minun tarvitsisi hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä saivatkin pitää — kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika… minä en saanut. — Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan poika piikatyttöön… ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee… Ei kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni…

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

— Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset. Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut, vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille — se oli tytön nimi — mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme. Ja elämä meni entistä menoansa… kuluu se aika odottavankin. Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus. Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi, kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

— Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua vastaan… ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata… Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni, paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani… tätä kaikki tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti…

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän kiihtyi, vihastui, ärtyi… ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta, että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla kuin vihillä nartun rinnalla…

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa. Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

— Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä en jaksa kestää enää, en… en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo anteeksi Mari kulta, ja unhota minut… unhota! Unhota ijäksi! Ja erosin hänestä, menin… juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän, hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista, äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

— Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa, kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä, joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta — turhaan kaikki… Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi, päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa…

Hän vaikenee liikutuksesta.

— Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

— Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty koskesta myllynrännistä — kuolleena, lausuu vanhus verkalleen, hilliten liikutustaan.

— Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin, olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala vaalentaa taivaan rantaa.

— Entäs äitinne? utelen minä.

— Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli, kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä jätti tämän ajallisen elämän…

Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.

Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo voittaa.

Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa… kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.

Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme. Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa, s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle. Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.

Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.

Jouluenkeli.

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä, milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa, tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään, perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään köyhästä…

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi. Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu, "ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä "joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas, ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta: valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti huuto:

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan, ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen…

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna, kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset, mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla" hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin, puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon, valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien markkinoilla… Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja, kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis. Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa viettää…

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen voihkinan.

— Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan, ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut… Ja nyt sairas äiti ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun… Itku voitti kokonaan pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia, namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa; sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut. Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt… Enkeli se oli… enkeli. Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille näyttää… ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin erehtynyt… mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut…

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

— Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

— Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

— Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa…

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen… Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan… Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut…

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies; miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen… vapisevana kertoi vanhus ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Karhun kynsissä.

Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut, ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä, vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa kaikenmoisesta turhista asioista.

— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa… Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu. Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa. Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.

— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

— "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.

— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.

— Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.

— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

— Karhun kyn… elä nyt!

— Kertokaa!

— Juttele, hyvä mies!

— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan…

Kertoja huokasi.

— Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan. Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta. Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran, elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä, kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta kuin sanat:

— Kumpaan… kumpaan näistä? Kumpaan… kumpaan… kumpaan näistä?

— Niin, niin… Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.

Mies vaikeni.

Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.

Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.

Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.

Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan… omaa kamalata kuvaansako lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.

— Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.

— Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja minä retkahdin sillalle.

— Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin muistin, että olihan minulla ase taskussani…

— A-ase! huusivat naiset.

— Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka oitis pötki tipo tiehensä.

Eukot töllistelivät toisiaan.

— Ja mikä ase se oli? tokasi joku.

— Satamarkkanen…

— Satam…!

— Peto olikin siis vaan…

— Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.

— — —

— Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.

— Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani karhun peijaita.

Kahta pyyntöä ei tarvittu.

Rahaa lainaamassa.

Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten köyhän ylioppilaan…

Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki, ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan, niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan…

Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä, ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.

— Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.

Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä, hoikka mies.

— Terve! huusi Suppo iloisesti.

— Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.

— Minnekä matka?

— Pään parannuksille.

— Vai on mies siukkana… mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa, eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.

— Pitäisikö suurikin summa olla?

— Sata markkaa minä tarvitsisin.

— Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.

— Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen taskussaan.

Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli Postiin.

Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen olevansa… sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita". Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa, mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa. Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri, mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija tahi toimittaja… Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"…

Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä…

Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo mennä, että jatketaan sitten.

Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:

— Ei täti ole vielä kotona.

Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri nousi ja sanoi:

— Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.

Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.

Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.

— Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu, arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.

Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin… Tuonlaisissa tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.

Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen pallo!… Punanen pallo!… Valkonen pallo!… Punanen pallo!…

Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli "tehnyt onnistuneen pallon".

Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes tunnin eikä miestä vielä kuulunut.

— Kummallista! Kovin merkillistä.

Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.

— Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin biljardinpeluussa, miehiset miehet!

Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.

— Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja konjakkia.

Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.

— Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.

Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui niin tuskalliselta.

Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.

— Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.

Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että tulla ja tulla sisään.

— Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava sisään astui.

— Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.

— Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.

Tulihan sitä.

— Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.

— Eihän tässä niin mitkään… tavallistahan tämä on.

Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat, maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin herkkupöydän ääressä.

Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen syntyä.

— Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi Suppo ja tilasi lisää konjakkia.

— Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän saatuansa tuota haluttua nestettä.

Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää, uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.

— Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa, surkutteli ystävä osaaottavasti.

— Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui Suppo vakavasti.

— Eihän se sovi, että minä jään tänne… voisivat arvata. Parasta on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa täällä, selitti ystävä hartaasti.

Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.

Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa, kuin äsköinkin.

Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin, sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.

Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan, kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki miehen.

— Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti

— On.

Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.

Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi käyttää vanhoja viestinkuljettajia.

Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.

Paras Veljyt!

Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan… koehan itse auttaa itseäsi!

Tuus totus

Poku.

Se oli kirjeen sisällys.

— Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.

— Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.

Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja lähti.

Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta maksamassa.

Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.

— Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä sanoa saattoi.

Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.

— Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä rähäkästä.

Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan tuli.

Asioitsija.

— Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.

Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.

Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.

— Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi asioitsija.

— Jos toimittaisitte minulle.

Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.

— Sisäänkirjoitus maksaa markan.

— Minulla ei ole, vaan vasta…

— Hm… Eikö ole puoltakaan?

— Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä silmistään.

— Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.

— Ehkäpä sen verran…

Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.

— Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille paikan saavani.

— Kiittäen, kostaen lähti nainen.

— Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun menee? kysyi asioitsija.

— Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö Alman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.

— Onhan se niin ennenkin… Etkös olekin? kysyi isä.

— Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.

Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.

— Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla äänellä.

— Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen? Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa lasillista olutta… kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.

Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui vielä kyökin sängyssä.

Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa. Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.

— Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta, sanoi asioitsija, oluen juotuaan.

Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.

Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen, jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa, oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät, hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti — kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.

Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin… rikkain, pulskin ja kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli, viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä, jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä. Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia, selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia…

Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.

Kuinka se on mahdollista?

Heitä on kohdannut "onnettomuus"… Siksihän sitä ihmiset tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut tarpeenmukaista perustusta.

Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja — jokapäiväinen.

Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt. Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään. Vararikko oli ollut lopullinen turva.

Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"…

— Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.

Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin. Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin, piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.

— Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.

Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.

— Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.

— Miks'ei…

Haettihan se.

Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa kappaleelta.

— Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.

Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.

Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.

Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan, että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä….

— Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran tienattu, arveli hän itsekseen.

Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.

— Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin lempeästi kuin voi.

— Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi itkuun vääntää.

— Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.

— Nälästäpä.

Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä mielellä oleva ainakin.

Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.

— Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa… Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.

Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan, vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.

Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut. Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän, vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.

Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen. Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle: Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin oli Kallu puolet saanut.

Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään. Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä kokoomaan ja siivoamaan.

Isä istua murjotti ja joi olutta… näpisti palasta ja taas joi. Ja kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.

— Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin jotakin, sanoi hän.

Nöyrästi tuli äiti ja otti.

Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.

Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi kuorsata.

Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.

— Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.

— Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin asioitsija valveelle.

— Terve! Olipa hyvä, että tulit… peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni kipeältä… sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on rahaa.

— Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.

— Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.

— Paljoko tuodaan?

— Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.

Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi tavallinen meno.

— Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.

— Kiitos! En välitä.

Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää. Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa enempätä.

— No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa, sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.

Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.

Miehet eivät huolineet kahvista.

Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.

Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.

— Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna… sanoi rouva tultuansa konttooriin.

— Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija, jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.

— Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.

— Vielä, vielä! vastasi isäntä.

Olutta haettiin lisää.

— Mull'on huomenna raastupapäivä… kova päivä. Tule sinä, veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija, kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita ponnistellen kadulle.

Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli, laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat puhtaiksi ja paikoilleen.

Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta, herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.

Marivainaja.

En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.

Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina.

Tämä oli sitä aikaa tämä, — joka on vielä monen muistissa — jolloin köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin erityisissä karsinoissa taikka köysissä.

Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.

Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan, huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen kynsistä".

Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi. Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja lähteneet samassa pakkulaan… niin oli pelko heidät käsittänyt. Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun, heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. — Kotonaan hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta viilettänyt yhtä kyytiä sinne… Vuoden päähän oli vielä kuukauden ajat.

Näin se oli Marivainaja meille tullut.

Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse, joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.

Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria, niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen, että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä, joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.

Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.

Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä, niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä ja ikää — sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.

Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.

Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä, jotka sitten samana keväänä viettikin.

Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:

— Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.

— Mitäs se Mari nyt niillä?

— Tarvitsee.

— Mitä vasten?

— Tässä tulee häät…

— Häät?!

— Niin!

— Oikeinko oikeat häät?

— Jo tok'… ihan oikeat.

— Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.

— Marivainajan.

— Marin häät? — Kaiken varmaan.

— Onkos sulhasta?

— Kuinkas muuten.

Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.

— Missä se Marin sulhanen on?

— Järvessä.

— Järvessä?!

— Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin huoneessa.

Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.

Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.

— Järvessähän se on… järvessä, huokasi Mari raskaasti.

— Milloinka hän on järveen joutunut.

— Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.

Ja kauvanhan siitä oli…

Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni. Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se tuli hänenkin vuoronsa… tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka, reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt. Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."

Odotettu lauvantai tuli… tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa järveltä kylään.

Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit ja mennä pappilaan.

Levottomina odotettiin sulhasta.

Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta. Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon ja siitä suksella Kirkkosaareen.

Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä kasvoilta.

Odotettiin yhä…

Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä. Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain, naiset viimeisinä.

Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.

Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät hieman Koirasaareen päin.

Ovat jo puolisalmessa.

Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen — hänkin kääntyy Koirasaarta kohti.

Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.

Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.

Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.

Hetki vielä ja — hän on jään alla.

Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.

Riennetään sinne… hän on tainnuksissa.

— Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen iloinen, reipas ääni.

Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.

Keväinen jää on haprasta.

— Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa sulhanen tavallisella äänellään.

Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.

Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää, vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös, mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo ijäksi jättänyt.

Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.

Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa oli hän Marivainaja.

Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan, johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.

Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on mieron tietä saanut köysissä kulkea…

Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä ollut sen enempätä puhetta.

Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.

Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.

Mari sai uudet vaatteet.

Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea, valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet, mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.

Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.

Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.

Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan…

— Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!

Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös, siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan. Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi uimamatkaksi.

Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut vuosikymmeniä ennen.

Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän maailman valossa.

Häät oli pidetty…

Talon piruja.

— Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun matkaa edellä.

Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.

Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.

— Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.

Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon punervassa valossa päilyvätä seutua.

Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla… On sitä oltu senlaisillakin.

Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä, emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta, harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän, kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta väärää, kuin vaaksa vaaraa" — tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä, siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.

Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet, heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten joukko syöksi niskaani.

Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi…

Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli edessämme… talo kuin linna.

Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti. Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut. Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi vasta pohjatussa ojassa… näytti sikeästi nukkuvan.

— Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.

Pääsimme pihaan.

Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.

Astuimme tupaan.

Se oli heiniä täynnä… heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.

Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.

Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.

— Hyvää iltaa! alkoi toverini.

— Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.

— Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.

— Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.

— Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa, ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan, ehtisi pikastua.

— Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.

— Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.

— No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.

— Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä akan viisastelusta.

— Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja hörymättä.

— Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä, joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.

Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.

Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin vertaisi myllyn kiviin.

— Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää, millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.

— Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan lisää monttumia pöytään.

Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua: "laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan… milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.

Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti. Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä, sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat jotenkin pieniksi, suu leveä… korvallisille asti, huulet paksut, pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita, säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä. Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja huomasi.

Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan… mikäpäs sitä senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen paita, polveen asti ulottuva hameenrepale… Ei muuta mitään ja tuskinpa tarvitsikaan.

— So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.

Kahta käskyä ei tarvittu.

Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi huoleti voinut pöytään käydä.

Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita, pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi nuorta maitoa — kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät entiseen aikaan kauppailivat.

Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.

Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.

Se vasta oli näkemys!

Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa, tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni, leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka. Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.

Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan meidän luoksemme.

— Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui rahille.

— Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat ylitseni, että parta viuhkaa… Sitten tulitte te, ja minä arvelin, että noita, noita kaite ne pelkäävät.

— Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.

— Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti, ikään kuin vavahdellen pelosta.

— Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.

— Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.

— Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.

Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.

Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.

— Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten, meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.

Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.

— Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa, sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan soveliaampaa paikkaa.

— Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin… Ei tänne pirut tule, ei ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.

Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.

— Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän kuitenkin itsekseen.

— Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi, vaan pirut pelkäävät meitä… pelkäävät eivätkä uskalla tulla likimaillekaan.

— Pelkäävät eivätkäkö uskalla?

— Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.

Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.

— Pelkäävätkö työm…? kysäsi hän.

— Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta, laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui toverini varmasti.

Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.

— Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.

Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.

— Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.

Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.

Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen vaikutuksen.

Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin. Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.

— Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.

— Ei tarvitse kuin kolmasti… kolmella naulalla oli Vapahtajakin lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.

Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.

— Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini ruotsiksi.

— Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja nukuin heti, tapani mukaan.

Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme oli maannut karsinlattialla uunin edessä.

Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.

Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua, joka voin nukkua missä tahansa.

Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.

Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt, kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun, pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.

— Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.

— Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa pellolla.

Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.

Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme velkaantuneet taloon.

— Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään vierailta… Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona, kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.

Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme parempata yösijaa olisi saaneet mistään.

Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.

Ukkia emme tavanneet.

Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.

* * * * *

Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.

Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi, hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa, tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä, johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan… oli ruvennut syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan, eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.